Monthly Archives: lokakuu 2015

KAIPAAN TAKAISIN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Kaipaan takaisin Lissaboniin ja likkojen luokse. Kirjoitin jo kertaalleen Lissabonista, postaus löytyy rullaamalla alemmas.. Mutta palataan nyt vielä kerran tuohon rosoisen idylliseen, liki täydelliseen kaupunkiin, jonka kuulumisia kuulen onneksi jatkuvasti muutamaakin reittiä pitkin..

Mulla on sellainen kutiava tunne, että loppujen lopuksi Suomi ei riitä mulle. Olen valintani tehnyt ja olen valinnut oikein, nyt eletään täällä ja mennään lasten ehdoilla. Mutta jotenkin näen itseni irtautumasta tästä maasta jossain vaiheessa elämää. Oli se sitten intensiivinen puolivuotinen tai loppuelon juttu, niin viikon lomamatkat ei tule lopulta riittämään. Se saattaa olla valokuvausprojekti ja tutkimusmatka tuntemattomaan tai eläkepäivät Lissabonissa. Who knows, pääasia on se, että kutkutus tuntuu ja tiedän, että kymmenen vuoden päästä voin hyvin alkaa jo kaavailemaan reissua jos siltä tuntuu. Kymmenen vuotta tuntuu teistä ehkä pitkältä ajalta, mutta esikoiseni täyttää kohta kymmenen ja voin vain sanoa ”Ööö.. Mihin tämä aika meni?” Se itseasiassa tuntuu minusta melko lyhyeltä ajalta ja saa tajuamaan, että nyt pitää keskittyä täysillä muksuihin ja elämään muutenkin juuri tällä hetkellä.

Takaisin Lissaboniin. Nimenomaan, voisin mennä takaisin vaikka heti. Paljon jäi kokematta ja nautin matkassa juuri siitä, että sain hengailla vieraanvaraisten ja ihanien Saaran ja Leylan kanssa. Ystävät matkalla ovat parasta ja täten voisikin pohtia tosissaan erään ystävän kanssa yhteisen matkan toteuttamista, vihdoinkin! Aina puhutaan, koskaan ei lähdetä.

Äh, ajatus hyppii. Käsittelin niin monia asioita matkalla ja sen jälkeen pääni sisällä, että on vaikea poimia tähän tärkeimpiä juttuja. Parasta matkustamisessa onkin juuri se, että se avartaa mieltä, tuo perspektiiviä ja uusia näkökulmia. Haaveilen edelleen lojumismatkasta hiekkarannan ääreen, yksin. Vaikka se olisi pelottavaa ja ehkä ahdistavaakin, se olisi lopulta mieletön kokemus ja ennen kaikkea hiton rentouttavaa. Matkustaminen, ei vaan ole parempaa.

11

FS 2015

Kuvankaappaus 2015-10-26 kello 18.31.41

FS 2015

Iisa – Tuu Tänne

Olin keikalla. Tämä oli upein. Iisa omisti Kukaan ei oo kenenkään -kappaleen minulle ja se oli myös aika ihana hetki. <3

Tuu tänne, sä eikä kukaan muu
Tuu tänne, sua ilman vaan huonoa kuuluu
Tuu tänne, tai kevät ei koskaan enää tuu
Tuu tänne, ja mun sydän muruiksi murtuu

2

FS 2015

Kuvankaappaus 2015-10-23 kello 17.23.30

 

FS 2015

Scandinavian Music Group – Frank & Claire

Menimme minne halusimme
Jouduimme syvemmälle
Liattuina saavuimme renkaalle sisimmälle
Uskoimme, että saamme anteeksi pyytämällä
Valta kasvoi käyttämällä

1

GLEEEE!!!

Kuvankaappaus 2015-10-21 kello 20.58.09 Kuvankaappaus 2015-10-21 kello 20.56.22

Yksin kulutan aikaani HUIPPUsarjojen parissa. Enkä häpeile ollenkaan kertoa teille Gossip girlien ja New girlien jälkeen, että Glee on ollut suosikkini jo vuosia. Ainakin ensimmäiset kolme kautta (en muista enää, kuinka monta kautta aktiivisesti katsoin.. Netflixistä löytyy viisi kautta, sarjaa on tullut kuusi kautta). Aloitin tämän touhun vähän vitsillä alusta, mutta olen päässyt jo naurun lisäksi itkemään useasti ja sitä kautta toteamaan, että tämä on edelleen pirun hyvä sarja.

Musikaaleissa on kohdallani aina se ongelma, että ensin ne vaivaannuttaa.. Ei oikein osaa suhtautua, kunnes sitä huomaa biisin puolivälissä, että laulaa mukana ja jännittää esiintyjien puolesta. Glee on sarja jota ei pidä ottaa liian tosissaan, mutta huumorin alle on peitelty miljoonia rankkoja aiheita homoseksuaalisuudesta, koulukiusaamisesta, teiniraskaudesta, itsetunnosta, lihavuudesta, kulttuurieroista, rasismista, vihasta ja aina rakkauteen asti. Ei ole aihetta, jota Glee ei käsittelisi. Se on tehnyt sen käsikirjoituksessaan nerokkaasti, ajatellen teini-ikäisiä katsojia.. Hehe. Mutta yhtälailla kolmekymppinen voi samaistua sarjaan, ainakin muistelemalla menneitä ja pohtimalla lapsiensa tulevaisuutta. Musiikista nauttiminen taas ei katso ikää.

Glee kertoo koulusta jonka show-kuoron toimintaa alkaa ihana opettaja Mr. Schuester elävöittämään.  Sattumien kautta lopulta pirun tiiviiksi porukaksi hitsautuu niin nörtit, vammaiset kuin koulun suosituimmatkin oppilaat. Musiikki on olennainen osa tarinankerrontaa ja vaikka välillä ballaadit haukotuttavat, joukosta löytyy upeita klassikoita ja nykypäivän hittejä, joiden lavastus ja koreografiat hivelevät silmää.

Glee ei kuitenkaan präystäile, vaan siinä korostuu ihmisten erilaisuus ja juuri se onkin Gleen sydän. Kaikkien lauluäänet eivät ole Rachel Berryn tasolla, eivätkä kaikki osaa tanssia. Koko paketin kruunaa koulun sekopäisin hahmo, cheerleadereiden koutsi, the one and only: Sue Sylvester. Se henkilö pitää kokea ja alla onkin klippi josta löytyy Suen parhaat letkautukset ekalta kaudelta.

Jokainen henkilö on jollain tavalla rakastettava ja jaksojen myötä jokainen pääsee esille. Ennen kaikkea Glee on tarina ystävyydestä, tiimityöstä ja toisten puolien pitämisestä. Hyväksymisestä. Teinihömpän alla on taikaa ja pirun mustaa huumoria, trust me. Sarja on myös saanut lukuisia palkintoja ja kriitikoiden ylistyksiä. Golden Globeja on korkattu, joten en mä ihan väärässä ole hei.

 

3

SISUSTUKSELLINEN JÄMÄHDYS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Kuten olette saattaneet huomata, olen jämähtänyt henkisesti koko elämäni kanssa (postaustahtini on ollut hävettävän takkuinen). Kesän työ- ja kirjarupeama oli iso projekti ja elokuun alussa olin uupumuksen rajamailla. Nyt olen jo diagnosoinut itselleni syysmasennuksen. Teen työni, pidän siitä valtavasti. Nautin myös monista asioista ja olen kikseissä kaikenlaisesta tämän tästä, mutta yleinen habitus on jatkuva väsymys. Inspiraatiosta ei ole hajuakaan ja kotona teen vain välttämättömät asiat. Raijasin viisi Ikea-kassia kirppiskamoja varastosta portaiden alle, eikä mulla ole hajuakaan koska jaksan tarttua niihin.

Tämä jämähdys on myös iskenyt rakkaaseen harrastukseeni; sisustamiseen. Olen muuttanut tähän asuntoon kohta kolme vuotta sitten, megalomaanisen remontin jälkeen ja kieltämättä nyt täällä alkaa joka huoneessa olla tiedossa ”jotain pientä remppaa”.. Mielessä on muutamalle ratkaisulle vaihtoehtoinen lopputulos, myös huonekaluhankinnat kummittelee ajatuksissani.. Mutta suurin osa huoneista on vain jämähtänyt paikoilleen ilman mitään ideoita! En oikeastaan ole edes ajatellut mitään vaihtoehtoja. Nyt kun tuijotan makkarini kuvaa, muistan, että sen seinä on pitänyt maalata jo vuoden ajan uudelleen. Ja tällä sekunnilla tajuan, että ehkä tohon vois keksiä jonkun uuden yöpöydän ja lampun?

Olen kulkenut tähän asti iltaisin sänkyyni ajattelematta lamppua, saatika yöpöytää. Olenko tyytyväinen vai jämähtänyt? Niin.. Saattaahan se olla, että olen tyytyväinen. Ei! En ole koskaan kotiini lopullisesti tyytyväinen. Se on fakta. Olen jämähtänyt, enkä osaa enää katsoa kotiani uusilla silmillä. Voi apua! Toivon todella, että tämä vaihe on ohimenevä ja palaudun normaaliksi piakkoin! Epä-motivoituneena on todella raskasta olla, silloin kun sen tajuaa.. Maalausurakoiden kanssa pääsen aina siihen asti, että mietin onko kaapissa teippiä ja kuinka suojaisin olkkarin tason joka on seinässä kiinni, enkä todella alkaisi irroittamaan sitä. Siihen ne suunnitelmat jää. Tarttisin jonkin energiaruiskeen. Ärsyttävää olla, kun ei ole oma itsensä.

3

CAN´T TOUCH THIS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Vuosikymmenen ajan, vaikka emme olisi puhuneet mitään, joka ilta varpaamme koskettivat peiton alla. Toisen ihmisen kosketus on tärkeä ja maaginen asia. Sen puutteeseen tottuu hämmentävän nopeasti, mutta kun kosketuksen saa, sekunnissa sitä tajuaa kaipaavansa suunnattomasti.

Ystäväni työhuoneella höpötti niitä näitä selkäni takana ja antoi samalla muutaman minuutin päähieronnan. En pystynyt keskittymään mihinkään. On toki totta, että yleisesti hieronnalla on hieman eri vaikutus kuin kädestä pitämisellä rakkaimpansa kanssa. Mutta jotenkin Annen käsittelyn jälkeen aloin pohtimaan sitä, kuinka kauan tuollaisesta kontaktista on jo aikaa. Sellaisesta poikaystävä-kontaktista. Huppelissa suoritettavat säätämiset jää tästä laskusta pois koska silloin tunteet ovat täysin erilaiset.

Ihastuin hetki sitten melko pikana mielikuvaan ihmisestä ja se meni reisille heti alkuunsa. Sen jälkeen tulin taas tyyneyden satamaan. En jaksa. Tinderin pelaaminen hyytyi olemattomiin, yksinkertaisesti se ei kiinnosta juuri nyt. Kun oikein tilannetta analysoi (no ei edes tarvitse kauheasti.. Haha) tulen tulokseen, että en ole tarpeeksi vahva ottamaan turpaani tällä hetkellä. Kun yrittää, pettyy ja nyt tuli vaan stoppi pettymyksien vastaanottamiselle. Joskun pettymyksen jälkeen tulee armoton tarve päästä uudelleen ihastushumalaan ja todistaa itselleen, että on mielenkiintoinen ja ihana jonkun mielestä. Sitä etsii ja maanisesti aloittaa keskusteluita ja jaksaa kertoa elämäntarinansa uudelleen kuudesti illassa. Toisinaan taas kun on vastaanottanut kasvoilleen märän rätin, sen ottaa käteensä tyynen rauhallisena, kävelee roskikselle, heittää sen sinne ja ottaa naamalleen vienon hymyn: I´m done.

Kutsun tätä luovutus -ilmeeksi. Mitta täynnä, kiitos ja hei. Kutsun sitä hetkeksi jolloin vitutus menee niin yli, että alkaa nauramaan. Sitä ennen on kuukausien kuluessa itkenyt vuolaasti pettymysten jälkeen ”Miksi mulle aina käy näääääiiinnnn?!” Ja noussut raivon avulla uudelleen pystyyn. Sitten yks kaks toteaa ”Haha, tottakai mulle käy näin! Tämähän on jo klassikko.”

Mielestäni on hiuksen hieno ero olla tyytyväinen elämäänsä kuin tyytyä kohtaloonsa. Olen ehdottomasti tyytymisen puolella, vielä. Olen yrittänyt nyt mielestäni tarpeeksi. Tyydyn tähän tilanteeseen for now. Voimani ei riitä muuhun, kiinnostukseni ei riitä muuhun. Suosittelen siis kaikkia pysymään kaukana ruumiinosiensa kanssa minusta, en juuri nyt halua muistutusta siitä mitä minulla ei jatkuvasti ole. Poikkeuksena toki viriilit 22-vuotiaat, jollaisen vierestä eilenkin heräsin (niitähän ei laskettu..) Haha, ai hyvänen aika. YOLO!

22
1 2