Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

ITSENSÄ YLITTÄMINEN – teko, jonka jälkeen voi reippaasti taputtaa itseään selkään

Viime marraskuussa tuumailin useita kertoja, että pitäisikö mun kirjoittaa puhe mun kummitädille, joka oli täyttämässä viisikymmentä vuotta. Juhlaviikolla ajatus kävi mielessä muutaman kerran, mutta edellisenä iltana puhe oikein ryöpsähti ulos minusta. Kirjoitin sen päiväkirjaani spontaanisti ja yön hautomisen jälkeen tartuin läppäriin aamulla ja kirjoitin hänet puhtaaksi.

Meillä oli muuttorumba kesken, joten tulostin oli toisessa osoitteessa. Lähetin puheen sähköpostilla juuri ennen juhlia äidilleni ja mainitsin hänelle, sekä Kaille, että kirjoitin sen, mutta ne välttämättä aio lukea sitä ääneen.

Olen jumalattoman kova jännittämään. Jännitän esiintymisessä kaikkea ja voisin hyvin päästä sinuiksi kaiken muun kanssa, mutta käteni hikoavat ja naamani punoittaa. Jännitys on hyvin fyysistä ja ahdistava kokemus. Olen aina kuitenkin halunnut esiintyä – ollen täysin varma esityksen kulusta.

Niinpä aikoinaan kun kävimme tanssitunnilla esityksen kuvioita läpi tunnin viikossa, minä kannoin kotona valkoisen mankkani autotalliin ja laitoin kirjastosta lainatun, esityksessä olevan kappaleen soimaan – monta, monta, monta kertaa viikossa. Treenasin niin paljon, että osasin jokaisen nyanssin täydellisesti seuraavalla tunnilla. Tästä syystä minut laitettiin usein eteen ja keskelle – ja paineet kasvoivat entisestään. Mutta nautin siitä, koska tiesin osaavani.

Suoriuduin keskinkertaisesti yläasteen esityksistä, ensimmäisen ammattikoulun aikaan onnistuin keplottelemaan opinnäytetyöni aiheeksi joulun, joten en voinut suorittaa näyttöä koulussa opettajien valvovien silmien alla. Kuvasin jouluun liittyvät valmistelut kotonani videolle ja suoritin näyttöni riman alta menemällä. Arvosanaksi tuli kuitenkin kiitettävä, joten so not.

Ensimmäinen tiukka paikka esiintymisessä osui toiseen amikseen, niitä olikin kaksi liki peräkkäin. Ensin tarvoin läpi työharjoittelupaikan esittelyn muille luokille ja sen jälkeen esittelin täydelle auditoriolle opinnäytetyöni. Molempiin käytin samaa metodia: suunnitelin esityksen kulun, kirjoitin selkeät muistilaput jotka johdattivat minut läpi esityksen ja harjoittelin esittämistä ääneen.

Olen saanut esiintymisistäni aina hyvää palautetta. Esiinnyn kiinnostavasti ja selkeästi, ääneni on myös hyvin kuuluva tarvittaessa. Sisällytän esityksiin mielenkiintoisen draaman kaaren ja yritän naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia.

Nyttemmin minun ei tarvitse harjoitella esiintymisiä. Turvanani ovat kokemus ja betasalpaajat. Verenpainetta laskeva lääke poistaa fyysiset jännityksen tilat ja pystyn keskittymään oleelliseen. Salpaajat eivät kuitenkaan poista jännityksen henkistä puolta ja yleensä en muista tiukoista paikoista paljoakaan. Mutta sillä ei ole väliä – etenkään jos olen naurattanut, itkettänyt ja herättänyt ajatuksia.

Niin minä tartuin mikrofoniin ja astelin harjoittelematta kertaakaan sadan vieraan eteen. Meinasin itse liikuttua, mutta pidin paketin kasassa onnistuneesti. Tiesin, että se on hyvä puhe ja niin se olikin. Sukelsin sylikummini puheessa suoraan syvään päätyyn, nousten sieltä kuitenkin nopeasti takaisin juhlatunnelmaan.

 

Olet mun sylikummi ja mun ensimmäinen muisto susta onkin sylistä.
Se on pelottava ja ahdistava, mutta kuitenkin turvallinen.

Kun olin vähän alle 3-vuotias, mun pikkusisko kuoli.
Siitä hetkestä muistan sinut ja meidän välisen yhteyden.

Muistan ambulanssin, sun kiharat hiukset, sun itkun ja hädän.

Mutta mä muistan hyvin myös sen, että olin turvassa – sun sylissä.
Sun käsien ympäröimänä.

 

Ylitin jännityksen, pelkoni ja sain puhuttua puheen joka minusta kumpusi. Samoin tein tiesin, että tämä oli edessä pian uudestaan. Nyt vuorossani oli 60-vuotta täyttävä äitini.

Purin autossa nauhoittamani ideat tekstiksi, jäsentelin ja mietin mistä kaikesta haluan puhua. Voi pojat äidille kirjoittaminen oli miljoona kertaa vaikeampaa, hän on kuitenkin äitini. Viimeisenä iltana sain kuitenkin valtaisan kuuden sivun paketin kasaan. Oli aika puhua äidille kasvatuksesta, luonteesta, muistoista, elämästä, vaikeuksista ja rakkaudesta. Tässä muutama pala puheesta:

 

On kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen – juuret ja siivet. 

Kasvatitte meidät empaattisiksi, muita kunnioittaviksi, tasa-arvoisiksi ja vahvoiksi ihmisiksi.
Annoitte luvan olla omia itsejämme, kunhan teimme sen oikeudenmukaisesti ja vastuumme kantaen.
Kuitenkin – jos me mokasimme, te autoitte. 

_____________

Sinulta olen perinyt myös vahvan naisen mallin.
Sellaisen naisen, joka on tasa-arvoinen feministi ja vastuussa omasta elämästään. 

_____________

Olet joutunut kokemaan elämässä mittaamatonta surua, 
surua jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää.
Mutta kahlasit sen läpi ja käänsit surun voimavaraksi,

jopa autoit muita ihmisiä sun kokemuksen kautta.
Uskon, että suuri suru on tehnyt susta vieläkin vahvemman.
Rautaisen naisen, jota ei pienet murheet hätkäytä.

_____________

Olen oppinut sulta paljon, vaikkakin alussa mainitsin, että vanhempia ei yleensä kuunnella.
– Tiedän, että leivonnaiset onnistuvat vain aidolla voilla ja että sokeri on luonnon tuote.
– Pikku hiljaa ymmärrän, että kaikessa ei voi eikä tarvitse olla edes hyvä, saatika paras.
– Opin, että ihmiset surevat eri tavalla ja sen, että tunteellisuus on geeneissä.

– Kuulin, että lapselle riittää rasvaton maito.
– Opin arvostamaan naisia joka kerta hitusen enemmän,
kun paasasit vahvoista naispuolisista esikuvista.

Sen vuoksi tunsin valtaisaa surua kun prinsessa Diana kuoli.
– Yritin kovasti oppia neulomaan, mutta onnistuin vain vanullisen päiväpeiton tekemisessä

ja jos tarvitsen lapasia – olen oppinut että niihin tarvitsee 100 grammaa lankaa.
– Tajusin, että riiteleminen kuuluu elämään ja puhdistaa ilmaa.
– Olen oppinut, että jokainen saa elää itsensä näköisen elämän.

Olen varma, että jatkat elämäni loppuun asti mun mentorina,
jonka kommenteista voin oppia tai olla oppimatta. 

Tulet olemaan apuna, tukena, ystävänä ja ikuisena tv-kriitikkona,
jonka kanssa voi katsoa Vain elämää -jakson parhaita paloja,
nauraa Downton Abbeylle ja liikuttua Gilmoren tyttöjen äärellä.

 

Puhe oli piece of cake. Sen jälkeen minun piti soittaa ja laulaa.
Puheeni päättyi unelmien tavoitteluun ja lopulta kevennykseen:

 

Toisaalta tähän loppuun on hyvä kunnioittaa sun
syntymäpäivä-viikolla edesmennyttä mäkikotkaa:

Elämä on kuitenkin vaan laiffii. 

Siksi mä uskallan nyt tarttua joululahjaksi saamaani ukuleleen.
Tiedän, että jos tämä menee ihan penkin alle,
niin äiti sanoo silti ”Hyvin meni. Eteenpäin!”

 

Olin treenannut monta kertaa, kuitenkaan kertaakaan esitys ei ollut mennyt putkeen täydellisesti. En välittänyt, vaan päätin ylittää itseni. Halusin esiintyä, koska musiikki on minulle erittäin tärkeä ilmaisumuoto. Olin lukemattomia kertoja purskahtanut itkuun harjoitellessani ja ajatellessani äitiäni. Se oli prosessi, jonka päätös oli itsensä ylittäminen.

Tartuin ukuleleen, tein yleisölle toki hyvin selväksi, että olen täysi rookie ja hengitin syvään. Esitys oli riittävän hyvä ja kappaleesta muodostui ikuinen muisto, jonka yhdistän äitiini elämäni loppuun asti. (Kappale on Jonna Tervomaan Minä Toivon ja nyt itken täällä miettien, että soitan sen uudelleen hänen hautajaisissa (joskus sadan vuoden päästä!). Laulu päättyy sanoihin: Minä toivon huomisen tulevan, toivon soihtujen korkeina palavan, toivon taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa. Oh lord, yritän täällä kerätä itseäni. Tuloksetta.)

Joka tapauksessa – olen ylittänyt itseni, mutta se ei ole puheissa, eikä esiintymisessä tärkeintä. Tärkeintä on sanoa tärkeät asiat ja ajatukset. Tärkeintä on muistaa tärkeitä ihmisiä ja koen, että puheet tekevät juhlan. Olitpa kuinka kyyninen tai ujo tahansa, uskon, että ihminen haluaa kuulla rakkailtaan mitä he ajattelevat ja miten he näkevät hänet – suurena päivänään. Tulen varmasti puhumaan ja laulamaan siskoni ja ystävieni häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Se ei enää ole itsensä ylittämistä, mutta keksin varmasti uusia asioita, joissa voin taas ylittää riman ja taputtaa itseäni selkään. Jotain hienoa siinä tunteessa on. Tulee semmoinen elämisen meininki koko kehoon!

8

MATRI LEMPI – kaunein yöpöytä

Kaupallinen yhteistyö

       Kylmän betonin ja tasaisen valkean jälkeen elämääni on hiipinyt lämpöä tuova puu ja materiaalien tuntu. Yöpöytiä etsin tovin jos toisen – kotimaiselta Matrilta löytyi täydelliset.

Kyllästyn nopeasti, joten kun etsin huonekaluja, haaveena on löytää ajaton tuote, jota jaksaisi katsella pitkänkin tovin. Hankinnoissa mietin tulevaa taloamme, heidän on istuttava sinne. Se on oikeastaan tärkein pointti tällä hetkellä. Plussaa on se, että tuotteet sopivat myös tähän väliaikaiseen kotiimme.

2006 rakastin todella paljon puuta. Meillä oli tiikkiä ja puulaatikoita. Tummasta puusta alkoi vähitellen tulla tunkkainen olo ja vähitellen se poistui tavara kerrallaan kotoamme. Maalasin tiikkisen tason (anteeksi) ja laatikot. Raikkaus oli kaivattua, mutta samalla piilotin tekstuurin ja aitouden.

Nykyään puuta käsitellään todella kauniisti. Käsiteltiin varmasti jo silloinkin, mutta vaaleaksi käsiteltyä puu-pintaa löytyy nyt lattioita myöten monelta valmistajalta. Nämä Lempi yöpöydät ovat juurikin siis sitä mitä toivoin löytäväni – puun syyt esillä, raikkaasti käsiteltynä. Puoli metriä korkeat pöydät ovat massiivisaarnia ja puun peittona on valkolakka. Se kestää hyvin, vaikka unohtaisin pyyhkiä teekupin läikähdykset ennen seuraavaa aamua.

Meille ei yksitasoiset yöpöydät riittäisi. Pöydillämme on aina kirjoja, lamppu, silmä- ja juomalasit, sekä puhelin. Kaille olisi pitänyt kyllä löytyä pöytä, jossa on lisänä laatikko. Hänellä on tapana pitää pöydällä myös avaimia ja lompakkoaan. En yhtään tiedä miksi, mutta nyt etsinkin jotain söpöä kulhoa, jonne hän voisi tilpehöörinsä piilottaa. Etsin, koska hän ei ole useista yrityksistäni huolimatta, suostunut säilyttämään lompakkoaan missään muualla. Hahah.

Kaksi tasoa on siis ehdoton plussa ja raikkauden lisäksi rakenne on pehmeä ja kevyt. Lempit ovat kuin meidän makuuhuoneeseen tehdyt; ajattomat, upean käsityön ja suomalaisen suunnittelun jälki sekä puhtaat ja pehmeät muodot ja materiaalit. Ne istuvat tänne ja aivan varmasti tulevaan taloon.

4

MINDFULNESS – Avartuva auttaa

”On eri asia ajatella, että ajatukset eivät ole totta – kuin kokea se kehollisesti.” Sini-Maria Tuomivaara on kokenut meditoija, mutta hänenkin päässä pyörii useita eri hahmoja kertomassa omia mielipiteitään. Mindfulness on kuitenkin avain hiljentämään useimmat heistä ja minä halusin tietää riittääkö siihen tosiaan pelkkä hengittäminen!

Istumme Järvenpäässä pehmeästi valaistussa, inkivääri-teeltä tuoksuvassa tilassa, jossa itse kävin läpi kahdeksan viikon MBSR-kurssin viime syksynä. Vähintään kerran viikkoon minulla iskee kaipuu tänne. Sini-Marian lempeä ääni, tilan rauhallinen tunnelma ja kunnioittava ilmapiiri syöpyivät sieluuni ja haluaisin sitä annoksen päivittäin. Nyt pääsin kohtaamaan ohjaajamme hieman eri valossa ja keskustelimme muun muassa siitä, miten paljon ajatukset vaikuttavat kehoon.

Hiljentyminen ja kehon kuulostelu on nouseva trendi tässä hektisessä maailmassa. Myös ymmärryksemme ihmisestä kokonaisuutena alkaa vihdoin iskostua ajatuksiimme.

Sini-Maria vetää MBSR (mindfulness-based stress reduction)—kursseja, sekä tanssimeditaatiota ja toimii tanssi-liiketerapeuttina. Hän on hyvin tietoinen siitä kuinka paljon ihmisillä on kehossa voimavaroja ja muistoja, joita ei välttämättä pysty sanallistamaan. Tuomivaara on vahvasti sitä mieltä, että puhuminen on ehdottoman tärkeää, mutta se ei yksinään riitä – keho ja mieli on yhtä.

 

 

Miksi mindfulness vei mennessään sinut, Sini-Maria?

”Koukutuin vapauden tunteeseen. Meditaatiossa voi ja saa päästää irti.” Tuomivaara listaa koukuttaviksi puoliksi myös ihmisenä kasvamisen, suhteellisuudentajun kehittymisen ja kyvyn säädellä omaa olotilaa.

”Mindfulness avaa polun kehollisuuteen, pehmeästi ja helposti. Kun aloitin meditoimisen, moni piti sitä haihatteluna ja sain selittää mistä on kyse. Nykyään useat tutkimukset todistavat mindfulnessin tehokkuuden ja ihmiset ovat aidosti asiasta kiinnostuneita. Harjoitteita tehdään hiljaa ja paikallaan, joten kynnys lähteä kokeilemaan on kovin matala.” Sini-Maria myös tietää, että nykyään lääkärit, terapeutit ja psykiatrit ohjaavat asiakkaitaan mindfulnessin pariin – MF on tullut osaksi terveydenhuoltoa.

Tuomivaara ei kuitenkaan suoraan lukiosta hypännyt täysipäiväisesti mindfulnessin maailmaan, vaan hän on opiskellut teatteria. Meditointi on kuitenkin kulkenut matkassa jo silloin ja valmistumisen jälkeen hän oivalsi terapian kiehtovan enemmän kuin näyttämön. Vahva kehollisen ilmaisun tarve vei kohti tanssi-liiketerapian opintoja, joita Sini-Maria toteutti Suomessa ja Englannissa. Itse MBSR-kurssiin liittyy vahvasti myös liikemeditaatio, jonka voisi kiteyttää hyvin rauhalliseksi venyttelyksi, silmät kiinni. Tanssimeditaatio noudattaa samaa polkua, mutta mukana on musiikkia ja liikkeet saavat luvan kanssa lähteä lapasesta. Tanssi-liiketerapeutin titteli ei kuitenkaan riittänyt; seuraavaksi Tuomivaara opiskeli Bangorin yliopiston opinnoissa Walesissa mindfulness-ohjaajaksi.

Koulutuksessa sitoudutaan opintojen jälkeen harjoittamaan itse mindfulnessia ja osallistumaan säännöllisesti retriiteille. ”Itselleni ammattitaidon ylläpito on erittäin tärkeää. Ohjaaminen perustuu niin paljon kokemukseen, ettei sitä voi alkaa kirjasta lukemalla opettamaan. Pitää itse saada oivalluksia siitä miten mieli toimii, miten se rakentaa todellisuutta ja miten keho reagoi. Mitä enemmän itsellä on ymmärrystä ja kokemusta, sitä paremmin osaa ohjata muita.”

Ohjaamisessa Sini-Marian mielestä parasta on yhdessä ihmettely. ”Teemme niin yksinkertaista asiaa kuin istuminen ja hengittäminen. Silti ihmisyyden koko kirjo on pöydällä, kun käymme kokemuksia läpi.” Tuomivaara kokee myös kovin palkitsevana, kun ihmiset oivaltavat ja ymmärtävät itseään uudesta kulmasta.

 

 

 

Erilaisia terapioita ja kursseja kehon äärellä riittää. Sini-Maria kehittää itseään ja ohjaajan taitojaan jatkuvasti. Tällä hetkellä hän opiskelee sensomotorista psykoterapiaa, jossa mindfulness, kehollisuus ja kehon aistiminen ovat vahvasti läsnä. Hoitomuoto on suunnattu erityisesti traumojen hoitoon. Hän haluaisi myös jatkokouluttautua työnohjaajaksi. Sini-Maria on aktiivisesti mukana Suomen tanssiterapiayhdistyksessä, jonka yksi keskeinen tavoite on saada tanssi-liiketerapeuteille oma suojattu ammattinimike yhdessä musiikki- ja kuvataideterapeuttien kanssa.

Tuomivaara on monessa mukana ja monen asian suhteen edelläkävijä. Hämmästelen kuinka hänellä on itsellä aikaa harjoittaa mindfulnessia..

Joten, Sini-Maria – meditoitko joka päivä? 

”Haluaisin sanoa meditoivani joka ikinen päivä, mutta se ei pidä paikkansa. Muodollisen pitkän istuma-meditaation harjoittaminen menee kausittain, mutta elämässä vakiona ovat epämuodolliset harjoitteet, kuten hengittely kassajonossa tai luontoäänien aistiminen metsälenkillä. Niistä on tullut automaattista, eikä harjoittaminen tunnu arjesta erilliseltä asialta.”

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, mindfulnessin teho nousee todella esiin, kun sille ottaa aikaa. Monta kertaa viikossa, parhaimmillaan joka päivä. Pienillä pysähtymisillä on kuitenkin väliä. Jokainen saa varmasti oivalluksia MBSR-kurssilla ja vaikka sen jälkeen ei koskaan enää meditoisi, kurssi antaa avaimet aivan erilaiseen tapaan kohdata vaikeitakin asioita. Sini-Mariasta huokuu lempeä suhtautuminen itseensä, aistin kiireettömyyden ja hänen pelkkä olemuksensa rauhoittaa minua. 

Ja kyllä – pelkkä hengittäminen riittää.

 


 

Sini-Marialta voi pyytää kurssia suoraan omalle porukalle ja hän ohjaa myös yksilöille. Muutaman hetken lukijana saat kevään 8 viikon MBSR-kurssin 395e hintaan (norm. 435e) tai lyhyen mindfulness johdantokurssin 65e hintaan (norm 79e).

Lisätietoja löytyy osoitteesta avartuva.com

3

ÖUN – Raparperi-limu joka vei kieleni mennessään

Ai että mä tykkään kertoa teille täydellisistä tuotteista. Saarenmaalta kotoisin oleva Öun valmistaa luomu-limuja ja minä törmäsin niihin, tai oikeastaan nimenomaan raparperi-limonadiin, vahingossa marraskuussa Tallinnassa. Limukka pisti silmääni Sfäär ravintolassa.

Tämä limonadi on kuin kevätpäivän pirskahdus. Niin raikas ja kupliva, loppulimoja myöten ihana tuote. Hiilihappoa voisi olla ehkä hieman enemmänkin, mutta raparperin maku on vain niin taivaallinen, että en aio siitä moitteita antaa.

Rakastan raparperia ja aina kun sitä on tarjolla, otan sitä! Samaisella reissulla maistelin myös ihanaa raparperi kuohuviiniä – sen merkkiä en valitettavasti muista.. Mutta sitä sai vegaaniravintola V:stä ja tuntui olevan tarjolla muissakin puodeissa ja varmasti saa myös Suomesta.

Tavattoman haikein mielin hyvästelin tuon raparperi-limonaadin, kunnes tajusin että sitä voisi löytyä paikallista marketista. Kai katseli silmät pyöreinä kun lappasin hyllystä pulloja kassiin – enhän mä tiennyt koska tulen takaisin Tallinnaan! Olin niin rakastunut raikkaaseen raparperiin, että säästelin pulloja ja nautin jokaisesta pisarasta.  Ystäväni aisti himoni ja päätti ystävällisesti mainita, että hän on nähnyt kyseisiä pulloja myös Suomessa. Käyskentelin Prismaan ja piruvie – Öunin limonadit löytyivät alahyllyltä ja vielä kohtuuhintaan!

Olen siitä asti herkutellut satunnaisesti raparperi raikkaudella ja testannut myös muista tuotteita. Niissä on kovin samanlainen meininki, vivahde eroja kyllä löytyy. Karpalo ja omena tuovat minulle helposti viitteitä siideriin, joten mikään ei ole vielä keulinut raparperin yli. Punaherukka tosin maistui mahtavalle ja menee samaan kastiin kirpsakan rhubarbin kanssa.

En ole useinkaan ihastunut craft-limukoihin, koska olen cokiksen vannoutunut rakastaja. Mutta Öun tepasteli sydämeeni pysyvästi. Toiset tekevät vierailuja pienpanimoihin ja viinitarhoille, minä haluaisin lähteä Saarenmaalle panemaan limukkaa tulemaan – kuka lähtee messiin?!

 

3
1 2 3 514