Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 

”Nimetön”, vain numerosarja kertoo meille jotain; teoksen vuosiluvun ja järjestysnumeron. Pingotettu kangas on valkoinen ja siinä on kaksi erilaista viivaa. Ajattelen, kuinka joku voisi todeta Kyllä minäkin tuollaisen osaisin tehdä. 

Juha Vanonen (39v.) on kuvataiteilija, jonka polku työhuoneen omistavaksi taiteilijaksi hieman venyi. Nuori taiteilija ahdistui tulevasta taiteilijan urasta opiskeluaikanaan ja päätti pitää välivuoden. Kuten useilla, luovuus kyllä pulppuaa ulos mutta kun sen lisäksi tarvitsee markkinointisuunnitelman, kirjanpitäjän taidot ja yrittäjän elkeet, voi tuntua paremmalta tai ainakin järkevämmältä paeta. Taiteen luominen oli kuitenkin syvällä, polku taiteilijaksi oli aina tuntunut omalta ja Vanonen valmistui välivuoden jälkeen. Hänen taiteensa löysi lopulta viimeisenä opiskeluvuotena oman tien esittävän taiteen kautta abstraktiin. Valmistumisen jälkeen polku vei kuitenkin toisaalle. Kun näyttelytilat ja apurahat menivät muille, Vanonen keskittyi musiikkiin. 

Tampere vaihtui Helsinkiin, musaporukat hajaantuivat ympäri Suomea ja taide alkoi jälleen kiinnostamaan. Vanonen avusti muita taiteilijoita galleria-assistenttina, kunnes havahtui ”Miksi teen muille, miksi en itselleni?” Juha oli vuosia uskotellut itselleen, että työtilat ovat kiven alla ja olisi turha haaveilla omasta. Sitten hän näki sattumalta ilmoituksen vapaasta tilasta ja aloitti alusta. Vanonen maalasi kaupunkimaisemia, sekoitti ja testasi värejä, palautti mieleensä tekniikat. Valmistumisesta oli kuusi vuotta ja jälleen kaikki tuntui omalta. Taitojen verestäminen vaihtui jälleen abstraktin taiteen luomiseksi, kun Juha päätyi Mäntyharjulle, Salmelan residenssiin neljäksi kuukaudeksi. Hän asui ja maalasi samassa tilassa. Kun päivät vietettiin keskellä metsää, kävelylenkin lisäksi ei juuri ollut muuta tekemistä kuin maalaaminen. Kaupunkimaisemat väistyivät ja oma työskentely vapautui. 

Nykyään Vanonen elää arkea, jossa perhe ja osa-aikatyö vievät suuren osan ajasta, mutta hänellä on unelma – selkeä ajatus tulevaisuudesta, jossa taidetta tehdään runsaasti. Juha täyttää tulevina vuosina näyttelytiloja uusilla teoksillaan. Näyttelyitä varten hän luo kokonaisuuksia ja niiden luominen motivoi työskentelemään. Hän visioi teoksia päänsä sisällä, piirtää versioita puuväreillä, maalaa kangasta, ottaa siitä valokuvan ja työstää kuvan päälle ennen varsinaisia siveltimen vetoja. Vanonen välttelee kankaan maalaamista tukkoon, kun sivellin koskettaa kangasta, sillä on suunta ja ajatus. Valmiissa työssä on aina jokin jännite, intuitio kertoo kun teos on valmis.

Juhan töissä leikkii tila ja tunne. Hän kertoo lukevansa kaunokirjallisuuden lisäksi esimerkiksi fyysikko Carlo Rovellin teosta Ajan luonne – kirjan vaikea ja koukeroinen maailma inspiroi. Opiskellessaan hän vietti paljon aikaa vuosikurssinsa kanssa taidemuseoissa ja maalaustaide onkin aina ollut suuri inspiraation lähde. Vanonen on hyvin tietoinen, että abstraktia taidetta kyseenalaistetaan edelleen. Jotkut kokevat, että muoto ilman realismia ei anna mitään. Häntä ei moinen kiinnosta, hän pysyy tyylisuunnalleen uskollisena, koska vain silloin hän tuottaa aitoa materiaalia jonka takana voi seistä.

Inspiraation ja ideoinnin jälkeen Vanonen nakkaa työtilassaan päälle pitkän soittolistan elektronista musiikkia, joka kuljettaa hänet luomisen flow-tilaan.  

Astelen lähemmäs kahta viivaa. Valkoinen maali on kerrostettu, vedoilla on harkittu suunta ja muoto. Vasemmassa reunassa valkoisen alta kuultaa tietyssä valossa erivärisiä sävyjä, kuin tauluun olisi kätketty aarre. Viivat vievät eri suuntiin ja näin ne antavat taululle tilaa. Teos hengittää, sillä on syvyyttä ja se pysäyttää tyhjyydellään. Kuka vain ei voi luoda tällaista. Vanosella oli tarina ja tunne, jotka ovat nyt kankaalla. Jokainen kohta on mietitty ja jonain päivänä joku tuijottaa tätä uniikkia teosta olohuoneessaan, etsien sitä tarinaa, ehkä keksien omansa. Siksi abstraktilla taiteella on paikkansa.  

juhavanonen.com
@juha_vanonen

Teoksia myytävänä tai lainattavissa
Taidelainaamo
Myyntikokoelma, Galleria Katariinan/Helsingin taitelijaseuran myyntikokoelma.

Tulevat näyttelyt
2020 Allergiatalo
2021 Galleria Huuto

Ps. Minun mukaani työhuoneelta lähti Untitled 1503.
Aapo näkee siinä meren ja minä täydellisen epätäydellisyyden.

1

Kirjattakoon historian kirjoihin, että syksyllä 2019 Kaisu Jouppi lopetti radion kuuntelemisen autossa kokonaan.
Olen nähkääs kuunnellut äänikirjoja. Sen lisäksi olen lukenut, koska rakastan fyysisen kirjan tuntua. Olisi hieman epäkäytännöllistä lukea fyysistä kirjaa ajaessaan, joten olen löytänyt nyt äänikirjojen salat. Ihan voisin sanoa pitäväni siitä maailmasta, tosin toisinaan en kykene kuuntelemaan itse sisältöä, kun lukijan ääni raivostuttaa. Toisinaan se taas istuu tarinaan kuin nakutettu ja tuo oman lisänsä kokonaisuuteen.

Haluaisin lukea vielä enemmän. Usein syynä lukemattomuuteen on energian puute. Väsyneenä on helpompi tuijottaa tv-ohjelmaa, kun ei tarvitse kuvitella päässään kirjan maisemia, hahmojen kasvoja, saatikka keskittää silmiään seuraamaan kirjan rivejä. Olen iloinen kun joinain iltoina päädyn sänkyyn hyvissä ajoin ja jaksan lukea parikin tuntia.

Nyttemmin olen myös oivaltanut, että kirjaa voi lukea myös päivällä. Yrittäjänä minulla on mahdollisuus lukea vaikka aamulla, ennen töiden aloittamista. En ole tehnyt näin ikinä, mutta voisin! Lomamatkoilla luen aamusta iltaan, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus, mutta kotona se tuntuu rikolliselta. Sen vuoksi minulle ei ole muodostunut tapaa lukea viikonloppuisinkaan päivällä. Hitaasti olen yrittänyt muuttaa tätä tapaa ja viime sunnuntaina asetuinkin sohvalle kirjan kanssa klo 15 – se oli ihanaa!

Nyt niihin vinkkeihin!

Missä olet, Bernadette?
Hulvaton Maria Semplen kirjoittama tarina, joka etenee pitkälle ihmisten välisten viestien (tekstareiden, muistilappujen, sähköpostien) kautta. Herkullisia hahmoja sisällään pitävä teos nappaa otteeseen ja kun tiedossa on Bernadetten katoaminen, ei malta olla selvittämättä minne hän oikein katoaa ja löytyykö häntä ikinä. Tästä on tullut elokuva, jossa Bernadettena lymyilee Cate Blanchett. Trailerin vaikuttavat osuvilta, mutta arvosteluiden perusteella ei yllä ihan kirjan tasolle. Koskapa ne yltäisivät.. Haluaisin silti ehdottomasti nähdä Bernadetten tarinan myös valkokankaalla, niin vivahteikas se oli.

 

 

Sirkka
Anni Saastamoinen kirjoitti muutama vuosi sitten masennuksestaan upean teoksen, josta olen täälläkin puhunut. Nyt potkaistiin homma toiseen laitaan ja Sirkan tarina oli kuunneltuna niin hauska, tunteellinen ja mojova paketti, että haluaisin ostaa tuon fyysisenkin version. En vain tiedä tulenko elämässäni koskaan siihen tilanteeseen, että lukisin teoksia uudelleen. Olen aina kadehtinut niitä, jotka lukevat saman kirjan kolmesti, merkkaavat margnaaliin kommentteja ja alleviivaavat, sekä taittavat hiirenkorville koko kirjan.
Sirkan äänikirjaksi lukee Pirjo Heikkilä ja herättää kyllä Sirkan henkiin. Tämä on kertomus Sirkasta, joka ei tee itsestään numeroa ja olisi mieluusti vain kotona kissansa ja viherkasvien kanssa. Kerrassaan lämmin suositus. Viis kautta viis ja mitä näitä nyt on.

Lopun jälkeen
Vanhemmat ja kuolemansairas lapsi. Eletään arkea lasten teho-osastolla, kun perhe saa huonoimpia uutisia ja hetken päästä vanhemmat ovat oikeuden edessä vastakkain. Annetaanko lapselle saattohoitoa vai lennätetäänkö hänet maapallon toiselle laidalle saamaan hoitoa joka ei paranna, mutta pidentää mahdollisesti elinaikaa vakavasti vammaisena kylläkin.
Sydäntä särkevä tarina, joka tekee yllättävän käänteen oikeuden päätöksen jälkeen. Hieno kuvaus elämän rajallisuudesta, kohtalosta ja siitä miten valinnat muokkaavat meidän polkujamme.

 

 

Loppuun vielä muutama nosto, joita voin suositella koluttavaksi.

Munametsä – Olga Kokko
Noh. Kyllä tämä nauratti useaan otteeseen, mutta täytyy myöntää että juuri nyt en muista melkein mitään koko kirjasta. Haha.

4 tunnin työviikko – Timothy Ferris
Ehdottomasti ajatuksissa alvariinsa ja jotain mihin tähdätä. Kyllä, neljän tunnin viikko, ei neljän päivän. Kirjalla on jo ikää, joten referenssit ei ole up-to-date, mutta herätti ajatuksia ja tätä teosta aion ainakin selailla uudelleen, jos en nyt täysin kokonaan lukemaan ala.

Päiväkirja luovuudesta ja luopumisesta – Timo Kiiski
Laittoi ajattelemaan.

Juurihoito – Miika Nousiainen
Tälläkin kirjalla on jo hieman ikää, mutta tarina oli mukaansa tempaava ja hauska. Tässä päästään suomalaisen miehen mielenmaisemaan, ihmisten eroihin ja jokaista hahmoa kohtaan kokee sympatiaa.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu – Sisko Savonlahti
Samaistuin sinkkuvuosiin, mutta toisinaan teki mieli huutaa, että ”Ota nyt itseäsi niskasta kiinni!” Kuitenkin kepeä ja ihanasti kuljettava teos.

Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin – Marianne Power
Siis tällä on järkyttävä nimi Suomeksi. Marianne itse tarttuu selfhelp-kirjoihin ja yrittää saada niiden avulla elämänsä kuosiin. Ei mene niinkö Strömssöössä ja etenkin sen vuoksi inhimillinen ja viihdyttävä. Flippauksia luvassa.

Menisit ennemmin terapiaan – Iikka Kivi
Totuuden torvi, naurattikin toisinaan. Ei kuitenkaan mikään vuoden kirja.

Oletko sinä lukenut tai kuunnellut näistä joitain? Kerro, mitä tuumit!

0

Oletko huolehtija? Huolehditko useimmiten kaikesta muusta paitsi tästä kuluvasta hetkestä? Tervetuloa kerhoon!

Olen työstänyt murehtimista monta vuotta ja tällä hetkellä olen melko pitkällä menneisyyden haamujen kanssa.  En lähtökohtaisesti ajattele menneitä, asiat ovat tapahtuneet niinkuin ne ovat tapahtuneet. Niitä ei voi muuttaa, niihin ei voi vaikuttaa. Ne kuitenkin pitää käsitellä ja hyväksyä, pitää pystyä elämään niiden kanssa. Pitää antaa anteeksi itselleen, muille tai seistä valintojensa takana. Täten menneisyyden murheet saattavat vaatia tekoja nykyhetkessä, mutta kun ajatukset on käsitelty ja teot on tehty, pitää tehdä sovinto menneiden asioiden ja tapahtumien kanssa. Taakkana niitä ei missään nimessä pidä elämässä mukana kantaa. Kuten sanottu, mikään määrä syyllisyyttä ei muuta jo tapahtunutta.

Tulevaisuudesta ahdistuminen taas on lempilapseni. Voisin kulkea elämäni läpi stressaten miten asiat tulevat menemään. Olen hyvin tietoinen siitä, että en voi tietää. Tietoinen siitä, että pitäisi hengittää ja olla tässä hetkessä – kiitollinen juuri näistä minuuteista, arkisista asioista, perusturvasta, terveydestä, rakkaudesta. Kaikesta mitä juuri nyt on. Olenkin. Hyvin kiitollinen. Mutta huominen tulee ja en yhtään tiedä millaisena. Sen vuoksi mielestäni on täysin aiheellista ja luontevaa käyttää osa päivästä miettien miten mikäkin asia tulee menemään.

Toki elääkseen elämäänsä, tulevaisuus tarvitsee hieman suunnittelua. On hyväksi organisoida, on myös hyväksi haaveilla ja suunnitella pienempiäkin juttuja mielessään. Sitten pitää kuitenkin elää sen faktan kanssa, että kaikki ei aina mene niin kuin on ajatellut. Tulevaisuudesta murehtiminen on kuitenkin ihan oma juttunsa. Se tarkoittaa asioita, joihin ei voi vaikuttaa ja joita pelkää etukäteen. Se on nippu ajatuksia jotka ovat useimmiten pessimistisiä ja kuormittavat mieltä ja kehoa aivan turhaan.

Mikään määrä ahdistusta ei tule sanelemaan kuinka tulevaisuus tulee menemään.

Pessimistiset ajatukset tulevaisuudesta voivat lopulta helpottaa iskua, mutta ”pessimisti ei pety” on bullshittiä. Pessimisti pääsee sanomaan ”Mä arvasin, mähän sanoin!” Mutta pettymys on silti olemassa. Joskus ahdistumisen käyminen toteen on aivan yhtä syvä pettymys, kuin heillä jotka eivät ole käyttäneet sekuntiakaan asian murehtimiseen. Väitän, että pessimisti haluaisi olla väärässä ja syvällä sisällään toivoo, että asiat menevät hyvin. Iskun helpottaminen voi olla toki hyvä asia, mutta etukäteen käytetyn murehtimisen määrän kanssa tilit eivät varmasti mene tasan. Parasta olisi olla ahdistumatta tulevasta.

Kun saan itseni kiinni ikävistä ajatuksista ja turhasta stressistä, yritän vaihtaa mieleni suuntaa. Loistava tekniikka palautua tähän hetkeen on syvään hengittäminen. Kerään mieleeni ajatuksia asioista, jotka on hyvin. Joskus se auttaa, joskus ei.

 

6

 

Kain innostus laittaa hymyilemään joka kerta, kun ajattelen sitä. Minulla on kerrassaan vireä mielikuvitus ja pystyin hahmottamaan kotimme jo silloin, kun emme olleet saaneet ensimmäistäkään piirrosta. Näin tilat mielessäni ja pystyin hyvin kuvittelemaan rakennusprosessin kulun – vaikka en ole eläessäni rakennuttanut mitään. Kaita ahdisti byrokratia, hän ei hahmottanut suustani tulevia suunnitelmia ja vaikka hän alussa lähinnä oli hengessä mukana, hän sai toisinaan hetkellisiä hermoromahduksia koko prosessista.

Nyt hän on elementissään. Kun tontilla alkoi tapahtua, hän on ottanut pallon haltuun maanrakennuksen ja perustusten osalta kokonaan itselleen. Hän etsii tietoa, haluaa käydä tontilla sateella ja pilkkopimeässä katsomassa etenemistä. Hän kertoo minulle mikä mikäkin putki on ja jos hän ei tiedä, hän selvittää. Kun prosessin alussa minä olin urakoitsijoiden kontakti, on Kai nyt luonut aivan oman suhteen meidän vastaavaan työnjohtajaan. Hymyilen salaa aina, kun hän mainitsee ”Soittelinkin asiasta jo Tommin kanssa”. <3

Viimeeksi tänään, kun kiertelimme tontilla taskulamppujen voimalla, hipsin Kain kainaloon ja kerroin kuinka onnellinen olen, että hän on onnellinen. Vaikka paljasjalkainen stadilaiseni ei koskaan pitänyt Järvenpäähän muuttoa ongelmana ja hänen mielestä sukutiluksille rakentamisessa on enemmän positiivisia kuin negatiivisia puolia – olen ollut tuntosarvet valppaina. Tärkeintä on, että olemme molemmat koko sydämellä mukana ja haluamme tehdä tämän yhdessä. Talon rakentaminen ei ollut Kain haave ennen minun kohtaamista ja on ollut varsin valloittavaa nähdä kuinka koko projektista on kasvanut hänelle sydämen asia.

Meidän yhteistyö talon kanssa onkin tällä hetkellä huipussaan. Kai handlaa rakennusteknisiä osioita ja meikä on keskittynyt sähkösuunnitelmiin, laattoihin, maaleihin, kiinteisiin kalusteisiin, valaisimiin. Olen onnistunut nappaamaan osion, joka kiinnostaa minua eniten – miltä kaikki tulee näyttämään! Kai on ollut maailman helpoin kumppani näiden suunnitelmien kanssa, hän luottaa visiooni ja on ollut tyytyväinen kaikkiin suunnitelmiini. Minä puolestani annan hänen ravata tontilla, tarkistaa asioita uudelleen ja uudelleen, sekä tutkia iltaisin lvi-suunnitelmia.

Riidoitta ei toki tällaista projektia vedetä läpi. Välillä väsymys painaa samalla kun pitäisi vielä lähettää rakennusvalvontaan viestiä tai täyttää pientalon päiväkirjaa (pakollinen). Toisinaan pinna kiristyy kun toinen ei ymmärrä tai näe kokonaisuutta. Huomenna tontilla muotteihin tehdään valu ja kivijalka on pian valmis. Olemme alussa, mutta suunnitelmat ovat pitkällä. Luotan täysin siihen, että tämä projekti viedään hymyssä suin maaliin, yhdessä. Iso syy siihen on se, että meillä on intohimot suunnattu eri asioihin. Kokonaisuus on molemmille tärkeä, mutta kumpikin saa hoitaa projektista niitä osioita jotka tuntuvat luontevilta.

Suurin syy kuitenkin on se, että me odotamme aivan hirmuisesti uutta kotiamme. Itse talo muodostuu varmasti tärkeäksi home baseksi, mutta me odotamme etenkin omaa pihaa ja sitä, että asetumme sukutontille. Se, että pääsen vanhempieni, siskoni perheen, sekä enon ja tätini viereen, tuntuu erityisen lämpimältä. Ihaninta on, että Kai odottaa sitä myös.

10

Lempipuuhaani on hautautua sänkyyn. Jos saan viettää sunnuntain kokonaan sängyssä, tunnen siitä huonoa omaatuntoa, mutta osa minusta nauttii valtavasti. Sänky on kuitenkin paikka, jossa usein ahdistun. Luontaisesti näet minua unettaa aamuisin ja iltasin unen saaminen voi olla haastavaa.

Miten teillä nukutaan?

Toisinaan normaali arki tuntuu raskaalta, kun keho haluaisi valvoa nukkumisen sijaan ja taas aamulla nukkua heräämisen sijaan. Kun soppaan lisää sen, että kehoni tarvitsee paljon unta ollakseen tyytyväinen ja virkeä – ketutus on toisinaan korkealla.

Kai nukahtaa salamana. Aikaisin. Hän on hyvin ärtynyt jos nuohoan vieressä, tökin silmiä (koska miksipä ei?) ja pussailen poskia. Lempeä ihminen on heittämällä vihaisimmillaan, kun hänen unta häiritään. Aamulla Kai vuorostaan tökkii ja suukottelee minua ja olisin valmis listimään hänet hengiltä. Meidän perheessä on siis aamuvirkku ja aamutorkku. Olen ulkoiluttanut koiran aamulla alle kymmenen kertaa tämän ensimmäisen vuoden aikana. Iltaisin taas olen ollut useasti raivona, kun Kai nukahtaa kesken keskustelun ja jättää minut valvomaan yksin. Kuinka paljon voi ihmistä syödä toisen tyytyväinen tuhina, kun itse miettii mitä elämällään tekisi.

Kun Kai nukkuu sikeästi 95% öistään, minun uneni voivat sekoilla laidasta laitaan. Joskus nukahdan yhdeltä, herään neljältä, valvon seitsemään ja nukun pari tuntia lisää. Kun mieleni on täynnä pohdittavaa – ei ole ollenkaan tavatonta, että herään täysin virkeänä viideltä ja aloitan päivän askareet. Ainoa ongelma tässä yhtälössä on se, että viimeistään kolmelta iltapäivällä, olen kuolemanväsynyt. Yritän pitää kiinni rytmistä ja unen määrästä, mutta toisinaan kroppani on sekaisin kuin viallinen seinäkello (eli todella sekaisin). Nukahtamiseen voi mennä 10 minuuttia tai kolme tuntia. Unet saattavat olla sikeät läpi yön tai saatan herätä tikkana 03.08, pyöriä tunnin, nousta ylös ja nukahtaa kuudelta sohvalle. Go figure.

Unettomuus on kamalaa ja olen lääkinnyt itseäni (Imovanella tai vahvalla melatoniinilla), jos unettomia öitä on muutama putkeen. En pidä lääkkeiden ottamisesta, mutta vielä vähemmän pidän muumiosta joka yrittää saada elämästä kiinni unettomien öiden jälkeen. Lähtökohtaisesti kuitenkin yritän tehdä toimintoja, jotka avittavat nukahtamista.

  • Meillä on viileä sisäilma. Olemme kerrostalossa, mutta lämpötila vastaa sähkölämmitteistä omakotitaloa talvella – patterit kiinni ja varaavalla takalla 18 asteeseen. Ekologinen ratkaisu, mutta myös miellyttävä. Emme kukaan koe tarvetta hillua boksereissa kotona, villasukat ja viileään vuoteeseen pujahtaminen on enemmän meidän juttu. Viileä huoneilma on erinomainen tapa nukkua paremmin.
  • Puhtaat, raikkaat lakanat. Minulla on lapsena todettu pölyallergia ja huomaan heti jos lakanat ovat pesua vailla. Nukun huonosti, jos hengitän tunkkaista pölyä ja täten vaihdamme lakanat parin viikon välein. Ei sen useammin, mutta kolmas viikko olisi jo liikaa.
  • Pidän huolen, ettei puhelin häiritse minua klo 22 jälkeen ja että puhelimen valon väri hiipii keltaiseksi yhdeksältä. Olen jo aikaa sitten poistanut pasianssin ja Woody-palikkapelin, jotta en jumittaisi yöllä niiden kanssa, tappaakseni aikaa. Yritän olla nostamatta puhelinta käteen, jos uni ei tule. Toisinaan en onnistu tässä ja kirjoitan muistiinpanoja, tarkistan asian netistä ja selaan Pinterestiä.
  • Luen kirjoja. Aina en jaksa, mutta juuri silloin yritän pakottaa itseni lukemaan edes sivun, mieluummin kuin nostan puhelimen käteeni. Kirjat toimivat hyvin unilääkkeenä, mutta toisinaan käsissä on niin hyvä opus, ettei sitä tohdi mitenkään laskea käsistään. Täysin aukotonta kirjojen lukeminen ei siis ole.
  • Olen myös toisinaan laittanut korvilleni kuulokkeet ja kuunnellut äänikirjoja. Se saa keskittymisen pois pään ajatuksista, uni tulee ja aamulla huomaa, että on kuunnellut unissaan viisi tuntia äänikirjaa. Olen monesti lähtenyt 47%:sta ja aamulla kirja on ollut kuunneltuna sata prosenttisesti. Heh.
  • Lopetin reilu vuosi sitten kokonaan kofeiinia sisältävän teen juomisen iltakuuden jälkeen ja pakotin itseni nauttimaan rooiboksesta. Se on tuottanut tulosta valtavasti. Olin uskotellut vuosia itselleni, ettei teen kofeiini minua valvota, mutta kun vältin tummaa ja vihreää teetä, väsyin pari tuntia aiemmin.
  • Lämpö unettaa ja joskus yritän tähdätä saunomisen tai kuuman suihkun niin, että voin mennä siitä suoraan vuoteeseen.
  • Mikäli yöllä pyörin yli tunnin, nousen nykyään ylös ja kirjoitan päiväkirjaa. Kun saan pään tyhjäksi, lämpimän kaakaon vatsaani, luen hetken ja uni tulee yleensä heti.

 

Löytyykö sinulta lisää vinkkejä unettomuuteen? Jaa ihmeessä ja nukutaan kaikki jatkossa paremmin. <3

 

10

Positiivinen yllätys. Vaikka Reese Witherspoonin lempeys ja positiivisuus eivät yllätyksiä olleet, ohjelman tempo ja sisältö tekivät sen. Reesellä on ollut agendana jo pitkään nostaa naisia. Ensin hän halusi luoda enemmän naisrooleja elokuviin, sittemmin hän on nostanut eri alojen naisia jalustalle – syystä. Keskusteluohjelma, jossa näyttelijä Witherspoon kohtaa voimanaisia päivän ajan, koukutti ja ahmin kaikki yhdeksän jaksoa melko pikaisesti.

Erilaiset tarinat ovat aina kiinnostaneet minua ja tässäkin sarjassa esiintyi entuudestaan minulle tuntemattomia henkilöitä. Dolly Parton aloittaa sarjan ja ei todellakaan anna täydellistä kuvaa sarjan sisällöstä – tulevista jaksoista. Dolly on edelläkävijä ja puhuu historiastaan, joka on varsin herättelevää, mutta koin hyvin paljon mielenkiintoisemmaksi esimerkiksi journalisti ja kirjailija Elaine Welterothin ja runoilija Cleo Waden keskustelut inspiraatiosta ja seuraavan naissukupolven kannustamisen tärkeydestä. (Välihuomio; heidän kauneus myös ulkoisesti oli niin päräyttävää, että en kyennyt kuin jumaloida.) Kadettivääpeli Simone Askew taas vie meidän West Pointin sotilasakatemiaan, jossa hän on ensimmäinen tummaihoinen nainen, jonka alaisena on 4400 kadettia. Glennon Doyle ja hänen vaimonsa Abby Wambach puhuvat arvoistaan ja Glennon sivuaa mitä on tasapainoilla kristittyjen ja LGTBQ-heimon välillä. On aina myös yhtä ihastuttavaa kuulla mitä Spanxien luoja Sara Blakely tänään tuumii, hänen jaksonsa oli harmikseni jaettu kahden naisen kesken. Kerrassaan insipiroiva nainen, joka on todella muuttanut omassa yrityksessään työelämää toimivampaan suuntaan.

Ennen kaikkea sarjasta jäi mieleen näiden henkilöiden lapsuuden kokemukset. Melkein jokainen kertoi syyksi nykyiseen asemaansa lapsuudessa vanhemmiltaan tai vanhemmalta tulleet neuvot ja kannustamiset. Spanxien Sara kertoi, kuinka hänen isänsä kysyi aina koulun jälkeen heiltä, että missä he epäonnistuivat tänään? Vastauksen jälkeen heitettiin läpsyjä ja tuettiin yrittämistä. ”Emme nuorina tietenkään ymmärtäneet, että hän määritteli epäonnistumisen uudelleen. Epäonnistuminen alkoi merkitä sitä, että on yrittänyt.” He palastelevat Reesen kanssa sitä, kuinka epäonnistumisen hyväksyminen myös karistaa etenkin naisten tarvetta olla täydellisiä kaikessa, kaikella tapaa, koko ajan. Jokaisen vanhempiin liittyvän tarinan jälkeen tuumailin, kuinka päin persettä kasvatan omia lapsiani ja kuinka paljon paremmin voisin tukea ja kannustaa. Noh, vielä ehtii!

Reese on myös mieletön esikuva, jonka aito innostus on säkenöivää. Edes tällainen melankolinen mörkö ei kaihda jenkkimäistä kehumista ja liikuttumista, kun se tulee selkeästi sydämestä.

Jaksot ovat hyvin napakoita, 20 minuutin settejä, joissa kannattaa olla korvat höröllä koko ajan. Sarja löytyy Netflixistä.

2

Juon kylläkin teetä, mutta voi pojat ne päivät kun todella saa aikaiseksi, ovat lemppareitani. Oli asia mikä hyvänsä, toimeen tarttuminen on parasta.

Jokaisessa työssä on varmasti hommia, jotka hoidetaan sitten kun on aikaa. Usein sitä aikaa ei kuitenkaan koskaan tule ja tietyt jutut roikkuvat tekemättöminä kuukausia. Kun työskentelee yksin ja vastaa toiminnastaan vain itselleen, on vielä astetta helpompaa siirtää loputtomasti askareita, jotka eivät ole pakollisia. Kenties olet ajatellut siivota komeron viimeiset viisi kuukautta? Ehkä korjata lasten housut, joissa on polvessa reikä? Meillä on lukemattomia tehtäviä, joita voi siirtää. Maailma ei kaadu, mikäli niihin ei tartu ja sen vuoksi ne on helppo pistää sivuun.

Mutta ne vaivaavat taustalla. Ne putkahtavat mieleen tämän tästä ja ärsyttävät. Koska on se päivä, kun käyn kaikki sähköpostit läpi? Useimmat sivuun pistetyt tehtävät olisivat nopeasti hoidettu. Komeron siivoaminen voi viedä päivän tai parikin, mutta hammaslääkärin varaaminen hoituu minuutissa. Sähköpostien läpikäyminen voi viedä minuutista vuorokauteen, riippuen punaisen palluran lukemasta. Toimeen tarttuminen onkin hetki, joka kannattaa hyödyntää huolella.

Kun päättää vetäistä hiukset nutturalle, kannattaa hoitaa yksi vaativa tai useampi pienempi homma. Minä laitan ison vaihteen silmään, kun edessä on kuunvaihde. Silloin kasaantuu ärsyttäviä yrityksen askareita, kuten laskutus, kirjanpito, palkanmaksu. Ne eivät ole kovin motivoivia asioita minun mielestä ja vaativat joka kuukausi tietynlaista asennetta. Kun pääsen niiden kanssa vauhtiin, yleensä huomaan vastaavani odottaviin sähköposteihin ja samalla draivilla teen vähän markkinointia. Kun käyn vaatteeni läpi, tuottaa se usein niin mahtavaa tyydytystä, että hyökkään samalla nutturalla lastenkin vaatteiden kimppuun. Kun päättää vihdoin tarttua toimeen, lakkaa välttelemästä, pääsee usein puskemaan monta juttua yhdellä kertaa.

Joskus ajattelen tarttuvani toimeen seuraavana päivänä. On mahdollisesti kotitoimistopäivä, koko päivä aikaa tehdä to-do-listalla odottavia taskeja. Aamulla herätessä tunnelma on kuitenkin toinen. Väsymys painaa, nuhakin on ilmaantunut ja jotenkin kaikki ärsyttää. Silloin on vaihtoehtona pakottaa itsensä hommiin tai odottaa seuraavaa nutturapäivää. Itsensä pakottaminen voi toimia toisinaan, usein kuitenkin kaikki tuntuu hyvin takkuiselta pakkopullalta. Mikään ei oikein ota sujuakseen ja lopulta aikaa menee paljon kauemmin kuin yleensä. Täten energiset päivät, jolloin intuitio haluaa suorittaa tehtäviä jotka ovat roikkuneet, kannattaa ottaa avosylin vastaan.

Vältteletkö tehtäviä? Hyödynnätkö nutturapäivät?

Oma mieli on kyllä koominen. Välillä to-do-listojen suorittaminen loppuun tuottaa mieletöntä euforiaa. Toisinaan en millään saa viimeistä tehtävää tehtyä, odotan vain, että tehtäviä tulee lisää ja pääsen tekemään niitä sen viimeisen ärsyttävän sijaan. Usein se on juuri joku ”varaa hammaslääkäri”.

6

 

November comes and November goes,
With the last red berries, 
And the first white snows.
With night coming early,
And dawn coming late,
Ice in the bucket, 
Frost by the gate.
The fires burn,
The kettle sings.
And earth sinks to rest
Until next spring. 

 

Marraskuu on liki kaikki menneet vuodet ollut yksi nopeimmin ohi menevistä ja turhimmista kuukausista. Vuonna 1998 tuli aivan hemmetisti lunta, silloin marraskuu oli mahtavin ikinä. Lunta oli niin käsittämättömän paljon, että kykenimme tekemään pihan täyteen lumilinnoja ja vanhempien kolaamat vuoret kasvoivat järisyttäviin mittasuhteisiin. Olen kaivannut sitä talvea siitä asti. Marraskuun loppu taas on lapsuudessani ollut minulle juhlan aikaa, koska nimipäiväni ovat 25.11. ja äidilläni oli tapana kutsua suku koolle ja pistää pöytä koreaksi. Sain lahjoja ja herkkuja – marraskuu oli heti astetta parempi ja järkeenkäyvempi.

Nyttemmin marraskuulle tupataan kehittämään viikonloppuihin aktiviteetteja, jotta emme kaikki vaipuisi masennukseen sysimustien päivien vuoksi. Tänä vuonna marraskuu jää mieleen tapahtumarikkaimpana ikinä. Mikäli etenemme suunnitelmien mukaan, tontilla tapahtuu paljon. Arki tulee olemaan hektistä viikonloppujen lisäksi, suunnitelmia pitää lyödä lukkoon ja päätöksiä siivittää kynttilän valo. Vuoden synkin aika onkin vuoden reippainta – tulevaisuuteen vahvasti katsovaa, pysähtymisestä ei tietoakaan.

Vaikka elämäni marraskuut ovat olleet melko tasaisia – rakastan marraskuuta. Kun pohjoisessa asuvat ihmiset keskittyvät vihaamaan vuoden pimeimpiä kuukausia, minä laitan villasukat jalkaan, kynttilät päälle, asetun peiton alle ja nautin elämästä. Loka-, marras,- ja joulukuu ovat suosikkejani. Rakastan sitä rauhaa ja toimettomuutta, mitä nämä kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että pohjoisen väestä suurin osa kuitenkin nauttii salaa näistä marraskuun synkistä hetkistä. Tavallaan kaikki elävät normaalia arkea, mutta kuitenkin jokainen hämmästelee pimeässä päivällisen jälkeen ”Onko kello vasta puoli kuusi?!” – ja asettuu sohvalle rentoutumaan, nauttien siitä, että kello on vasta puoli kuusi ja on vielä koko ilta aikaa vain olla.

Myönnän, että kun sumu ja sade on kestänyt viikon, jopa minä kaipaan aurinkoa. Parasta olisikin, että päivisin loppuvuodesta olisi kirpsakan raikasta ja valoisaa. Kyllähän toki pimeässä komerossa 24/7 alkaa lopulta ottaa kunnon päälle ja energiat pysyvät alhaalla, teki mitä hyvänsä. Mutta marraskuu tekee varmasti parhaansa. Myös me joudumme tämän vuoden marraskuussa ylittämään itsemme, emmekä pääse nauttimaan tuttuun tapaan jouten olosta, kuin esimerkiksi viime marraskuussa.

Tänään, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, paistoi aurinko. Se laski mailleen ajallaan, eli melko ajoissa. Sen jälkeen saimmekin nauttia taas kynttilän tuomasta valosta ja rauhaisasta tunnelmasta. Me keräämme voimia ensi kevääseen, ihan kuin luontokin. Miten valloittava ajatus. <3

8

Vaikka en ole vielä 70-vuotias, Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski -esityksestä löytyi tarttumapintaa. Elämästä kun ei tiedä, voi sinkkuvuodet iskeä vielä pitkälle eläkeiässä ja sitten, sekä ennen kaikkea sitä ennen, on otettava elämästä kaikki irti.

Vihainen leski on kertomus naisesta, joka on elänyt mitäänsanomattomassa liitossa vuosikymmeniä, hoitanut miestään kotona vuosikaudet ja uurnan nököttäessä pöydällä hän päättää alkaa vihdoin elää omaa elämäänsä. Ensimmäinen puoliaika tarjosi musiikkia ja hyvin paljon mainioita letkautuksia – sai nauraa, mutta sai myös tuntea. Toinen puoliaika meni hieman melkankolisemmissa tunnelmissa. Komedia vaihtui enemmän draamaksi, vaikka sieltäkin löytyi koomisia piirteitä ja mustaa huumoria.

Pääosan Ullista esittävä Riitta Havukainen on oikein osuva roolissaan, vaikkakin päivittelin, voiko 74-vuotias näyttää mukamas noin hyvältä? Fakta Homman malliin lavalla on toki ikisuosikkini Eija Vilpas. Rääväsuista ja elämänmakuista Pikeä esittää Pia Runnakko, joka on hersyvä lisä pakettiin. Unelmien miehenä taivaalla kirjaimellisesti lepattava Kari Kirjosiipi on karismaattinen komistus ja näyttelijä Kari Mattila on roolissa napakymppi. Hänen äänensä lauluissa on myös mahtipontisen sielukas.

Esityksen loppu oli hieman nuiva ja kliseinen, mutta onnellinen. Tarinasta jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli ja mikä parasta, se laittoi ajattelemaan nopeasti kuluvia vuosia. Päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä.

Totesimme ystäväni kanssa, että tämä iskee aivan hemmetin hyvin meidän vanhempiin, jotka ovat pian eläköitymässä ja omaishoitavat vanhempiaan tai puolisoitaan nyt, tulevina vuosina tai vuosikymmeninä. Näytelmä yhdistää hetkeen tarttumisen ja elämän rajallisuuden, lavasteiden mukavasti tukien kokonaisuutta.

Jälleen lavasteiden eläessä ja näyttelijöiden suorittaessa osuuttaan, tuli ajatelleeksi miten kiehtova teatterin maailma onkaan. Olen esiintynyt tanssin kautta paljonkin, ajatus kutinasta mikä näyttämön takana vallitsee ja yleisön eteen astuessa ruumiissa kihelmöi – nostivat tunteet pintaan. Tämä lava oli täynnä konkareita, silti ensi-illan huuma oli aistittavissa.

Muistetaan elää, eikä oteta kaikkea niin vakavasti. Sen voi aloittaa vaikka Vihaisen lesken parista!

2