Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

elämää

KUN IKÄVÄ MENNEESEEN ISKEE

Yksi valokuva ja mieleen tulvii muistoja, joita on taidokkaasti yrittänyt tukahduttaa.

Olen maininnut täällä useasti siitä, kuinka koen kehollisesti erilaisia tilanteita. Siinä missä ahdistava, kenties yllättävä tilanne nostaa punan kasvoilleni – sisuskaluni reagoivat piilossakin. Kun terapiassa tartuimme tapaani ihastua salamana, löysin itseni selittämästä, kuinka en voi tilanteelle mitään. Ennen kuin olen ehtinyt tietoisesti ajatella asiaa, kroppani reagoi. En voi estää kehoni tuntemuksia, koska en ehdi estää niitä. Toki voin hetken kuluttua yrittää rauhoittaa niitä järjellä.

Näin tein kun muutama päivä sitten näin valokuvia menneestä. Sitä ennen ehdin kuitenkin kokea räjähtävän reaktion kehossani, sitä kautta ajatuksissani ja se pysäytti elämäni hetkellisesti. Kun piiloon sullotut tunteet ja ajatukset nousevat varoittamatta pintaan, nykyhetki tuntuu kaukaiselta. Nykyhetki, elämä sellaisena kuin se on, niiden valintojen kanssa joita on viime vuodet tehnyt – tuntuu liki absurdilta.

Kehon tunteita on oikeastaan aika helppo selittää. Kurkku tuntuu kutistuvan, on vaikea hengittää ja tuntuu kuin joku kuristaisi kevyesti. Kurkkuun ilmestyy myös mötikkä, jota kutsun kiveksi – se hankaloittaa nielemistä. Vatsaani lentää perhosia, lepattava tunne leijuu alavartalossa. Suoli voi mennä sekaisin, mutta ennen kaikkea vatsassa tuntuu kuplivan. Ihastuessa tunne on järkyttävän voimakas. Niin voimakas, että menetän ruokahaluni totaalisesti. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja se taas tuntuu kyljissä. Kylkiluut haluaisivat laajentua hengityksen tahdissa, mutta tuntevat painetta kevyen hengittelyn vuoksi. Rinnan päällä makaa paino. Se osallistuu tiiminä muiden kanssa tekemään hengityksestä hankalaa. Kädet saattavat hiota, kaulalleni ilmaantuu laikkuja.

Kun nämä tunteet iskevät yhtä aikaa sekunnissa päälle, on järjellä ajattelu kaukana. Tuntemukset sekoittavat mielen ja aiheuttavat mahdollisesti itkua. Joissain tilanteissa toki päinvastoin hullaantumista ja mieletöntä hyvänolon tunnetta, mutta se on sellaista sekopäistä, maanista jopa.

Keholla on muisti ja olen jykevästi sitä mieltä, että meidän olisi terapiassa pitänyt keskittyä kehomuistojeni korjaamiseen ja kehoni reaktioiden käsittelyyn. Sanon olisi pitänyt, koska kolmen vuoden kuntoutusterapiani lähenee loppuaan. Jotain kuitenkin terapiasta on jäänyt käteen ja se on juurikin järkeily noissa tilanteissa.

Äkillinen kaipuu menneeseen loi paniikin nykytilanteeseen. Missä olen, millainen olen ja millainen olisin, jos kaikki olisi mennyt toisin. Ihmisten kaipuu, pienten lasten kaipuu. Mitä jos? Entä jos? Miksi? Kun keho reagoi, pää täyttyy ajatuksista ja kysymyksistä, jotka liittyvät silloiseen tilanteeseen – mutta vievät myös pohjan kaikelta siltä missä nyt tukevasti seison. Rauhoitin tilannetta järjellä, mutta se oli eittämättä jättänyt jälleen jälkensä. Fyysinen reaktio jatkui kehossa yli vuorokauden, vaikka on mahdotonta saada vastauksia, tai kutistaa lapsensa jälleen pieniksi. Järjellä kuitenkin pystyin sivuuttamaan muistoja mielestäni.

Olen käsitellyt asioita, mutta kun ne eivät poistuneet mielestäni, survoin ne piiloon. En yksinkertaisesti voinut käsitellä asioita yhtään sen enempää ja olen edelleen samaa mieltä. Asiat on käsitelty niin pitkälle kuin mahdollista, keho vain ei tunnu unohtavan. En voinut katsoa valokuvia tuolta ajalta yhtään enempää ja koin lopettamisen hienona kasvuna. En halua velloa menneissä ja koska keho ei unohda – on parasta pysyä ajatusten kanssa erosta tietyistä muistoista ja tunkea ne takaisin sieltä mistä esiin ponnahtivat.

Kehollinen reaktio on usein melkoinen riesa. Positiivista siinä on se, että voi tuntea todella elävänsä, joka solulla. Reaktiot eivät tietenkään nouse pintaan vain, kun eteeni tulee muisto menneisyydestä. Kamppailen reaktioiden kanssa jatkuvasti. Muiden kommentit voivat triggeröidä (negatiiviset tuhat kertaa helpommin kuin positiiviset), mutta usein omat ajatukset riittävät. Kun koen epäonnistuneeni, kun koen onnistuneeni.. Kun ajattelen mitä muut ajattelevat teoistani tai minusta. Kun vain itse ajattelen itseäni. Minä, minä, minä. Mutta se onkin minun kehoni ja minun reaktiot, joita yritän ymmärtää ja hallita.

Kaikkien kehot toki reagoivat pitkin päivää, eikä reaktioita usein edes huomaa. En minäkään, onneksi. Toki myös reagoin muiden asioille – hyvässä ja pahassa. Olen hieman liiankin hyvä asettumaan toisen saappaisiin.

Lopulta kehon reaktioita saa rauhoitettua niinkin yksinkertaisella ajatuksella kuin; ne ovat vain ajatuksia.

7

MIELIALALÄÄKE – lopetus

Tovi sitten tuumin miten mielialalääkkeiden lopettaminen lopulta tulee sujumaan. Viimeeksi kirjoitin, että pelkään olla ilman lääkettä. Tovi myöhemmin säpsähdin liikenteessä kun auton ratissa muistin, että en ole syönyt lääkettä viikkoihin.

Lopettaminen meni oiretta. En kärsinyt fyysisiä sivuvaikutuksia, en tuntenut kehossa mitään muutoksia. Mielialakin on pysynyt suht korkealla. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, olen paljon tunteva ihminen ja olen nyt lääkkeiden lopettamisen jälkeen kohdannut jälleen isoja tunteita. Jotkut ovat kovin ärsyttäviä.

Minulle on varsin ok itkeä ilosta, surusta, onnesta ja myötätunnosta. Itken hyvänen aika asiasta kuin asiasta, enkä ole ihan varma olenko ollut aina näin herkkä. Todennäköisesti. Reagoin kuukautisiin voimakkaammin. Olen varmaan reagoinut aina näin, mutta nyt olen laittanut asian oikein huolella merkille. Yhden viikon vihaan kaikkea ja kaikkia. Toisen viikon puhun koko ajan ja hupsuttelen. Kaksi viikkoa kuukaudesta taas menee suht normaalisti. Hormonit toimivat myös lääkkeiden kanssa, mutta lopettamisen jälkeen ne kuplivat täydellä teholla.

Sitten tullaan siihen, joka on todella ärsyttävä piirre minussa. Menetän hermoni. Pinnani on millimetrin mittainen, kiroan pienimmistäkin asioista ja tunnen maailman kaatuvan päälleni. Tilanteet jatkuvat vuorokauden tai menevät puolessa tunnissa ohitse. Joten kyse on reagoinnista vaikeisiin asioihin, ärsyttäviin asioihin. En aisti tässä masennusta, vaan tapani kohdata maailma; pessimistin silmin. Ai, että mä tulen kuolemaan nuorena – eikös ne positiivarit täällä hengaile pal pidempään.. Hahah.

Kireät hermot on kirjoitettu temperamenttiini, kiitos iskä. Mutta niiden kanssa voi myös pelata. Jankuttamalla, että negatiiviset vibat ovat vain tunteita, sekä lepäämällä. Pinnani kiristyy usein, kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni. Minun varmasti pitäisi olla ihminen, joka ei halua lapsia. Oman ajan tarve on suuri. Noh, lapset on tehty ja ei auta kuin kiukuspäissä selittää tilanne kerrallaan auki lapsille.

Hermot ovat usein kireällä myös, koska olen väsynyt. Toitotan olevani elämäntapaväsynyt. Olen elänyt yrittäjän elämää kohta 10 vuotta ja kieltämättä se on jättänyt jäljet. Kun on kiire, on stressi. Kun on vähän töitä, on stressi ja liki toimeton. Paradoksaalista tämä on siksi, että rakastan yrittäjänä olemista. Uskon myös, että neljä vuotta yksin lasten kanssa (vaikka he olivatkin vain 50% ajastaan minulla) teki tehtävänsä väsymyksen saralla. Elämästä tekee mukavaa se, että väsymys kasaantuu, mutta varastoon ei voi nukkua. Jos voittaisin sata miljoonaa (eikä yhtään vähempää!) lotossa, sulkisin puhelimen ja nukkuisin. Epäilen, että nukkuisin varmaan kolmisen kuukautta. Sen jälkeen ostaisin talon Italiasta.

Terapiasta viisautuneena voin kuitenkin vakuuttaa itselleni, että en tarvitse lottovoittoa. Elelen nyt vitamiinien voimin ja kannattelen upeasti itseäni. Itkeskelen uutisille, tv-sarjoille, eilen itkin kun Kai nukkui sylissäni ja tunsin vain niin suurta onnellisuutta siitä hetkestä. Seuraavassa hetkessä voin raivota kun Simo kakkaa lattialle, lapsi on unohtanut koekirjat kouluun tai Kai tuo kaupasta väärää ketsuppia. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin suht tasapainoinen, hymyilevä nainen, joka tekee kaikkensa, että töitä riittää, arki toimii ja aikaa jää kaikelle kivalle.

Omasta ajasta puheenollen; tämän jutun kuvana on mun vielä hieman keskeneräinen toisinto Klimtin Suudelmasta. Olen kuluttanut tämän kevään perjantait maalauskurssilla Kaapelilla ja taulu on yksi tehtävistä. Vaikka olen tuntenut suurta luomisen tuskaa, kurssi on ollut eittämättä parasta hetkeen. Olen oppinut omasta tekemisestä ja tajunnut kuinka nopeasti maalaamisessa voi kehittyä. Ehkä voin kehittyä myös ihmisenä ja jonain päivänä olla hieman vähemmän pinna kireällä..

16

PIENENÄ SUURESSA MAAILMASSA

Tiedättekö sen tunteen, kun touhotatte menemään omassa kuplassanne. Höösäätte ja jokainen teko, hetki ja kontakti tuntuu olevan merkittäviä. Olet vastuussa siitä, että arki pyörii, koti on siisti ja koira on ulkoilutettu. Meileihin vastataan, mietitään kuumeisesti mikä on seuraava uramuuvi ja pidetään yhteyttä ystäviin.

Kovin usein sitä menee etenee elämässään niin, kuin olisi maailman napa. Kuin jokaisella eleellä ja asialla olisi merkitystä. Sitten tulee hetki, kun tuijottaa ympärilleen ja tajuaa kuinka pieni onkaan. Yhdentekevä, merkittävä vain muutamalle.

Saan tämän tunteen usein kun ajelen Helsingissä autolla. Olen menossa jonnekin, joku odottaa juuri minua. Olo tuntuu merkittävältä. En ajattele asiaa, mutta tiedostan sen. Kenties kyseessä on kuvattavan ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen kuvaustilanne koskaan, hänen ainutlaatuinen hetkensä. Hän saattaa muistaa minut vuosienkin päästä. Istun autossa ja ajan Kurvin läpi, katselen ihmisiä ja sisäistän tilanteen. Ratikkapysäkillä on ihmisiä, rinnallani, edessä ja takana autoissa on ihmisiä. Ratikassa on ihmisiä, busseissa on ihmisiä. Taloissa ympärillä on ihmisiä. Ihmisiä kävelee, seisoo, istuu. Ihmisiä on kaikkialla. Mitättömyys iskee.

Maapallolla on miljardeja ihmisiä ja ohitan tuhansia ihmisiä työmatkallani. Jokaisella on oma elämä. Tämä ajatus on
K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N. Kurvin kohdalla tuumailen aina, että tässä minä menen, joku saattaa huomata ikkunan läpi, katseet saattavat kohdata, mutta minulla ole mitään tietoa siitä kuka hän on, saatika mihin hän on matkalla. Saatan ohittaa saman ihmisen tietämättäni kerran viikossa, en koskaan tai kerran vuodessa – hämmentävää. Saatan ohittaa tänään ihmisen ja tavata hänet juhlissa kuuden vuoden päästä. Mieleeni palaa piirrustus, jossa on ihmisiä kävelemässä eri suuntiin ja alle kirjoitettu: ”on ihme, että koskaan edes kohtaamme”.

Tällä viikolla saavuin Helsingin yliopistolle kuvauksiin. En ollut koskaan käynyt Think Cornerissa ja kuvattavaa odotellessa jumahdin taas pienuuden ajatteluun. Seurasin opiskelijoita, joita meni ja tuli. Moni seurasi tekemisiäni, kenties mietti omiaan tai uhrasi pari sekuntia tuumien mitä juuri minä oli tekemässä. He uurastivat, tutkivat ja analysoivat tietokoneidensa äärellä, kenties tekevät elämällään suuria. Suurin osa varmasti ainakin ajattelee tekevänsä suuria, muuttavan maailmaa – edes hieman. Yliopiston kahvilan läpi kulkiessa mietin kuinka moni siellä on käynyt, kuinka usein he siellä käyvät ja juuri tänään minä olin siellä ensimmäistä kertaa. Mietin sattumaa ja sitä miten pienestä kaikki on kiinni. Mietin miksi olin juuri siellä nyt ja missä voisin olla, jos en olisi saanut tai vastaanottanut tätä kuvauskeikkaa.

Maailma kuitenkin on todistetusti pieni. Kuvasin juuri tietämättäni Sipoon hoivakodeissa ystäväni isoisän ja sattumalta kuvattavakseni tuli korkeassa asemassa oleva ystäväni veli, josta oli puhuttu useaan otteeseen. Mutta minä olen vielä pienempi tässä maailmassa. Se tunne helpottaa oloa, kun koen, että pitäisi olla jotain suurta ja mahtavaa. Mutta se myös ahdistaa – koska miksi edes yrittää. Loppujen lopuksi olemme (muutamia sankareita ja neroja lukuunottamatta) melko turhia hiukkasia alati muuttuvassa maailmassa.

Sitten päähäni putkahtaa seuraavissa liikennevaloissa ajatus iltapäivän aikataulusta, kuvattava saapuu ja keskittyminen jää meidän kahden välille, enkä huomaa ohikulkijoita. Unohdan pienuuden. Olen syntynyt tänne, juuri tiettyyn aikaan, juuri tiettynä vuotena. Olen tässä hetkessä ja tilanteessa nyt, oli se merkityksellistä tai ei.

Olen jo nyt kohdannut elämäni aikana niin monta ihmistä, että en muista heitä kaikkia. Tulen kohtaamaan uusia ja tulen ohittamaan kymmeniä tuhansia. Juuri minun elämässä on merkitystä minulle ja ehkä muutamalle muulle. Suurin osa tuijottaa omaa napaa ja elää omassa kuplassaan, eikä suotta. Ei tätä suuruutta ja omaa pienuutta pysty käsittämään, eikä kukaan voi olla varma miksi juuri minä tai sinä ollaan täällä tai Kurvissa tiistaina klo 9.38.

On parempi ajatella, että kaikilla meillä hiukkasilla on joku merkitys. Ennen kaikkea pienillä asioilla, hetkillä, teoilla ja sanoilla on merkitystä. Niillä voi olla koko elämän kokoinen merkitys jollekin toiselle. 

15
Kommentit pois päältä artikkelissa PIENENÄ SUURESSA MAAILMASSA

TÖNÖ

Odottelemme tarjouksia. Taloprojekti etenee tuskaisen hitaasti – ainakin kun kysyy tällaiselta halki-poikki-pinoon-ihmiseltä.

Koska me emme ole päättäneet rakennusmateriaalia, emmekä tiedä runkoon liittyvää kokonaisuutta, emme voi edistää lupien hakemista. Eli odottelemme tarjouksia.

Koska kumpikaan ei ole rakennusalalta valmistunut, eikä suurta kiinnostuta kattopalkkeihin löydy, olemme muiden ihmisten mielipiteiden varassa. Yksi sanoo yhtä, toinen vannoo toista. Päätämme ja sitten puramme päätöksen.

Muutamia varmoja asioita kuitenkin on. Talon pohja ja malli sekä lämmitysmuoto. Kauhulla odotan, että me maalämpöön päätyneet saamme kuulla, että sitä ei voi syystä tai toisesta toteuttaa meidän kohteeseen. Olen meinaa hyvin tyytyväinen, että tutkimme asiaa ja teimme päätöksen sen suhteen.

Projekti on yhtä aikaa tuskainen ja mukava. Käyttäisin mielelläni päivistäni kaiken työajan kontaktointiin ja asioiden selvittelyyn, mutta en saa tästä rahaa. Koen siis jatkuvasti tuskaa sekä huonoa omaatuntoa, kun en myy valokuvauspalveluitani vaan ajaudun tutkimaan suurelementtejä ja miettimään välipohjan lattiaa.

Haaveilin viime vuonna, että huhtikuussa iskisi kauhakuormaaja maahan. Haaveeksi se muodostuikin. Ylihuomenna on maaliskuu ja vaikka olemme pitkällä, emme tavallaan ole aloittaneet mitään. Maaliskuun aikana meidän on päätettävä materiaali ja toteutustapa. Muuten se on joulu ennen kuin kukaan pääsee tekemään mitään tontille.

Tämä vaatii malttia ja luulen, että juuri tämä vaihe on minulle tuskaisin. Kun asiat alkavat tapahtua ja tulee jotain varmuutta, luotan, että asiat hoituvat. Nyt kaikki tuntuu kovin etäiseltä ja mikään ei ole kovin konkreettista.

Minua saa soitella oikein mieluusti keikoille, jotta saan happea tästä talokuplasta!

3
1 2 3 85