Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

elämää

OLEN ITSE OMAN ELÄMÄNI YÖNAINEN

Jos olet lukenut Kankimäen Mian Naiset Joita Ajattelen Öisin, tiedät mikä on yönainen. Hän on nainen, josta voi olla ylpeä. Nainen, joka on ollut edellä aikaansa, oman tiensä kulkija. Nainen, joka on saavuttanut vastoin kaikkia odotuksia ihmeellisiä asioita. Yönainen antaa neuvoja ja vastauksia. Se nainen haluat olla!

Tajusin yhtenä yönä, että olen tavallaan itse oman elämäni yönainen. En kuitenkaan tarkoita, että ihastelisin saavutuksiani ja fiilistelisin minuutta. Katson tätä hieman eri vinkkelistä..

En ole nukkunut viime öinä, minulla on ollut kovin paljon ajatuksia päässä. Työ on ollut vivahteikasta, talon rakentaminen, lasten lomat, muutokset perusasioissa, tulevaisuuden arvuuttelua ja niin edelleen. Stressi aiheuttaa unettomuutta ja kun en nuku, stressaan vähän lisää. Siellä ajatusten lomassa, yön pikkutunteina – tiedän kaiken.

Minulla on vastaus kaikkiin ongelmiin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka minun pitäisi elämässäni toimia. Yöllä olen aivan varma, että huomenna luovun limun juomisesta, alan jumppaamaan, alan syömään paremmin. Huomenna annan oikeasti aikaa lapsille, huomenna teen markkinointisuunnitelman. Huomenna muutan blogini visun, huomenna vastaan roikkuneeseen meiliin, huomenna varaan hammaslääkärin, huomenna alan taas lukemaan kirjoja. Huomenna jaksan lähteä joka kerta lenkille kun Kai pyytää, huomenna teen vain neljään asti töitä.

Aamulla kaikki unohtuu. Takaraivossa ovat kaikki ne asiat, joita olen yöllä oivaltanut ja päättänyt. Suurin osa kuitenkin jää toteutumatta.

Mun yönaisella, Kaisu Joupilla, on arjessaan loputtomasti energiaa ja itsekuria. Todellisuudessa teen oikeasti koko ajan valtavan paljon, mutta ne asiat jotka todella vaivaavat, kuten jatkuva karkin syöminen, laskuttaminen, uuden asian opettelu – jäävät tekemättä. Aina vaan.

Mikä jarruttaa? Miksi en voi olla se unelmieni nainen, joka toimii järkevästi, johdonmukaisesti ja tehokkaasti joka ikinen päivä? Miksi en tee muutoksia jotka korreloivat suoraan terveyteen ja tulevaisuuteen? Miksi on niin perkeleen vaikeaa tehdä muutoksia?

Vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että se on pelko joka puhuu. Pelko epäonnistumisesta. Se sopii joka tilanteeseen. Jos käytän aikaa markkinointiin, saan tehtyä joka päivä jotain myynnin eteen ja se ei tuotakaan tulosta. Jos lopetan herkuttelun, mutta sorrun ensimmäisellä viikolla. Jos annan lapsille aikaa, mutta heitä ei kiinnosta.

Yönaiset eivät pelkää. Ne antavat mennä, kokeilevat onneaan. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä saan muutoksia aikaan niissä asioissa joissa haluan. Ehkä jonain päivänä haistatan tekosyille ja voin todella ihastella omia saavutuksia öisin. Olla seesteisen tyytyväinen, olla vaatimatta mitään lisää. Ehkä.

8

Introvertti kylässä

Onko se todella niin, että kun lopulta lähtee kylään, niin aina on lopulta kivaa? Ei.
Se selittääkin sen miksi hemmetissä se lähteminen kylään tai tapahtumiin on toisinaan niin vaikeaa?

Olen kuvia käsitellessäni kuunnellut Antti Holman Auta Antti -podcastia ja nyökkäillyt ymmärtävästi, kun Antti kertoo elämänsä alkaneen tajutessaan, että häntä ei kiinnosta sosiaalinen elämä. Se väsyttää. Jotkut saavat ihmisistä energiaa, toiset väsyvät.

Minä olen hybridi noista kahdesta. Yleensä jos tapaan ystävän tai tapaamme perheiden kesken; kohtaamisesta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että olipa kiva. Usein jos jalkaudun pressiin tai bileisiin; tapahtumasta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että onneksi vaivauduin. Aina ei kuitenkaan näin ole.

Sinkkuna bailatessa usein sunnuntaisin ajattelin, että olis voinut jäädä kotiin ja kun tarpeeksi usein turhauduin – aloin jäämään kotiin. Jään usein kotiin vedoten kiireeseen, lapsiin tai muihin suunnitelmiin. Usein esteenä onkin kiire, lapset tai muut suunnitelmat. Yhtä usein kuitenkin jos oikein pinnistäisi, ehtisi paikan päälle. Mutta kun ei kiinnosta pinnistellä.

Rakastan ja vihaan ihmisiä. Rakastan mun ja Kain suhteessa eniten sitä, että suurin osa arki-illoista me puuhaillaan omiamme. Tarvitsen tilaa olla hiljaa, omissa oloissani, enkä jaksa koko ajan olla menossa ja tulossa. Joskus saatan uuvahtaa pelkästä ajatuksesta käydä kaupassa vielä iltasella. Täydellinen viikonloppu on minulle sellainen, että saan nukkua pitkään, syödä hitaasti ja kikatella jonkun hyvän sarjan parissa – parasta on jos sitä voi katsoa läppäriltä sängyssä. Kenties kirjoitan, kenties maalaan, kenties teen ruokaa. Kenties tuijotan Areenaa viisi tuntia putkeen. Jouten olo ja asioiden tapahtuminen omalla painolla ovat avain kysymyksiä.

Mutta mä kuitenkin rakastan ihmisiä. Mun elämässä on hemmetin monta tyyppiä, joihin haluaisin panostaa enemmän mutta on kiire, lapset ja muuta. Osa minusta haluaisi järjestää illallisia joka viikonloppu, viikollakin. Mutta aivoni eivät jaksa. Rakkauden voimalla saan välillä sovittua kohtaamisia rakkaiden ihmisten kanssa ja viime viikonloppuna me raahasimme peput ystäväni Annen luokse. Hän on hetki sitten saanut kaksoset ja vaikka meidän lapset on todella eri-ikäiset, meidän aikuisten ajatukset kohtaa. Kun näkee hitusen vaivaa ja lyö lukkoon kohtaamisia rakkaiden kanssa, yleensä lopputulema on positiivinen. Tälläkin kertaa aika loppui kesken (kiirehdimme Leevin kaverin synttäreille) ja olisin halunnut nuuskutella vauvoja ja kutitella heidän parivuotiasta loputtomiin.

Toisinaan mietin, että en halua olla ihminen joka töiden jälkeen istuu kotona elämänsä kaikki arki-illat. Kehossa kuitenkin tuntuu usein siltä, että iltoihin jäävät tunnit eivät tuo vaadittua lepoa ja aivot eivät voi ymmärtää, että siinä tilanteessa varaisin iltoihin menoja.

Ehkä joskus jaksan enemmän, ehkä joskus ehdin enemmän. Tyytyväinen olen siitä, että jos ei huvita tai jaksa, niin voi olla olematta ja menemättä. Sen osaan, se on osa mua ja sitä en häpeä.

25

HUONO ÄITI

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

36

KUN IKÄVÄ MENNEESEEN ISKEE

Yksi valokuva ja mieleen tulvii muistoja, joita on taidokkaasti yrittänyt tukahduttaa.

Olen maininnut täällä useasti siitä, kuinka koen kehollisesti erilaisia tilanteita. Siinä missä ahdistava, kenties yllättävä tilanne nostaa punan kasvoilleni – sisuskaluni reagoivat piilossakin. Kun terapiassa tartuimme tapaani ihastua salamana, löysin itseni selittämästä, kuinka en voi tilanteelle mitään. Ennen kuin olen ehtinyt tietoisesti ajatella asiaa, kroppani reagoi. En voi estää kehoni tuntemuksia, koska en ehdi estää niitä. Toki voin hetken kuluttua yrittää rauhoittaa niitä järjellä.

Näin tein kun muutama päivä sitten näin valokuvia menneestä. Sitä ennen ehdin kuitenkin kokea räjähtävän reaktion kehossani, sitä kautta ajatuksissani ja se pysäytti elämäni hetkellisesti. Kun piiloon sullotut tunteet ja ajatukset nousevat varoittamatta pintaan, nykyhetki tuntuu kaukaiselta. Nykyhetki, elämä sellaisena kuin se on, niiden valintojen kanssa joita on viime vuodet tehnyt – tuntuu liki absurdilta.

Kehon tunteita on oikeastaan aika helppo selittää. Kurkku tuntuu kutistuvan, on vaikea hengittää ja tuntuu kuin joku kuristaisi kevyesti. Kurkkuun ilmestyy myös mötikkä, jota kutsun kiveksi – se hankaloittaa nielemistä. Vatsaani lentää perhosia, lepattava tunne leijuu alavartalossa. Suoli voi mennä sekaisin, mutta ennen kaikkea vatsassa tuntuu kuplivan. Ihastuessa tunne on järkyttävän voimakas. Niin voimakas, että menetän ruokahaluni totaalisesti. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja se taas tuntuu kyljissä. Kylkiluut haluaisivat laajentua hengityksen tahdissa, mutta tuntevat painetta kevyen hengittelyn vuoksi. Rinnan päällä makaa paino. Se osallistuu tiiminä muiden kanssa tekemään hengityksestä hankalaa. Kädet saattavat hiota, kaulalleni ilmaantuu laikkuja.

Kun nämä tunteet iskevät yhtä aikaa sekunnissa päälle, on järjellä ajattelu kaukana. Tuntemukset sekoittavat mielen ja aiheuttavat mahdollisesti itkua. Joissain tilanteissa toki päinvastoin hullaantumista ja mieletöntä hyvänolon tunnetta, mutta se on sellaista sekopäistä, maanista jopa.

Keholla on muisti ja olen jykevästi sitä mieltä, että meidän olisi terapiassa pitänyt keskittyä kehomuistojeni korjaamiseen ja kehoni reaktioiden käsittelyyn. Sanon olisi pitänyt, koska kolmen vuoden kuntoutusterapiani lähenee loppuaan. Jotain kuitenkin terapiasta on jäänyt käteen ja se on juurikin järkeily noissa tilanteissa.

Äkillinen kaipuu menneeseen loi paniikin nykytilanteeseen. Missä olen, millainen olen ja millainen olisin, jos kaikki olisi mennyt toisin. Ihmisten kaipuu, pienten lasten kaipuu. Mitä jos? Entä jos? Miksi? Kun keho reagoi, pää täyttyy ajatuksista ja kysymyksistä, jotka liittyvät silloiseen tilanteeseen – mutta vievät myös pohjan kaikelta siltä missä nyt tukevasti seison. Rauhoitin tilannetta järjellä, mutta se oli eittämättä jättänyt jälleen jälkensä. Fyysinen reaktio jatkui kehossa yli vuorokauden, vaikka on mahdotonta saada vastauksia, tai kutistaa lapsensa jälleen pieniksi. Järjellä kuitenkin pystyin sivuuttamaan muistoja mielestäni.

Olen käsitellyt asioita, mutta kun ne eivät poistuneet mielestäni, survoin ne piiloon. En yksinkertaisesti voinut käsitellä asioita yhtään sen enempää ja olen edelleen samaa mieltä. Asiat on käsitelty niin pitkälle kuin mahdollista, keho vain ei tunnu unohtavan. En voinut katsoa valokuvia tuolta ajalta yhtään enempää ja koin lopettamisen hienona kasvuna. En halua velloa menneissä ja koska keho ei unohda – on parasta pysyä ajatusten kanssa erosta tietyistä muistoista ja tunkea ne takaisin sieltä mistä esiin ponnahtivat.

Kehollinen reaktio on usein melkoinen riesa. Positiivista siinä on se, että voi tuntea todella elävänsä, joka solulla. Reaktiot eivät tietenkään nouse pintaan vain, kun eteeni tulee muisto menneisyydestä. Kamppailen reaktioiden kanssa jatkuvasti. Muiden kommentit voivat triggeröidä (negatiiviset tuhat kertaa helpommin kuin positiiviset), mutta usein omat ajatukset riittävät. Kun koen epäonnistuneeni, kun koen onnistuneeni.. Kun ajattelen mitä muut ajattelevat teoistani tai minusta. Kun vain itse ajattelen itseäni. Minä, minä, minä. Mutta se onkin minun kehoni ja minun reaktiot, joita yritän ymmärtää ja hallita.

Kaikkien kehot toki reagoivat pitkin päivää, eikä reaktioita usein edes huomaa. En minäkään, onneksi. Toki myös reagoin muiden asioille – hyvässä ja pahassa. Olen hieman liiankin hyvä asettumaan toisen saappaisiin.

Lopulta kehon reaktioita saa rauhoitettua niinkin yksinkertaisella ajatuksella kuin; ne ovat vain ajatuksia.9

Kommentit pois päältä artikkelissa KUN IKÄVÄ MENNEESEEN ISKEE
1 2 3 86