Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

elämää

KESÄ 2018 – melko ihana

Äitini kysyi mitä olemme tehneet viime aikoina. Vastasimme, että olemme olleet mökillä.

En ole koskaan elämässäni ollut näin paljon mökillä. On ollut varsin ihanaa, että pojatkin ovat saaneet nauttia joutenolosta ja mökkeilystä tänä kesänä mielin määrin. Kalenterissa on vielä ainakin kolme mökkireissua ja varmasti syksylläkin mennään, vaikka säät olisivat mitä.

Vuorokausiin mökillä on mahtunut vaikka ja mitä, vaikka pääosin olemme ottaneet iisisti. Pojat rakensivat veneitä ensin bonus-farfarin kanssa ja sitten bonus-papan. Sanoisin, että bondattu on. Minä luin kirjoja kuin viimeistä päivää ja sain ajatella elämää kaikessa rauhassa. Käväisimme Porvoossa ja uimme meressä monen monta kertaa. Taistelimme ampiaisia vastaan ja kestitsimme yhtenä päivänä Minniä lapsineen.

Aapo opetteli pyöräilemään, kasvimaan perunat maistuivat mielettömiltä ja nukuimme parvekkeen ovi auki. Kuuma on ollut, mutta olen kestänyt sen. Olen vältellyt tekemistä ja huudahdellut aika ajoin ”jeeeesus kun on kuuma!” Mutta olen kestänyt. Odotan syksyä, mutta nautin vielä viimeiset rippeet lomasta. Pian ne koulutkin taas alkaa. Minne meni kymmenen viikkoa?

10

JOUTENOLO – yrittäjän paras ystävä

En virallisesti ole tänäkään vuonna pitänyt lomaa. Yhdeksäs vuosi, kun painan hommia läpi vuoden, ilman kunnon lomaa. Varmasti melko normaalia yrittäjille ja pätkätyöläisille, mutta joka tapauksessa: terveydelle se ei hyvää tee.

Työni on toisinaan kiireistä, painan 16h päiviä, jolloin olen kuvauksissa päivällä ja illat käsittelen kuvia, laittelen sähköposteja, teen kirjanpitoa, markkinoin, hoidan yrittäjän velvollisuuksia. Toisinaan viikot ovat kevyempiä ja voin pitää maanantaina vapaata, ehkä keskiviikkonakin ja perjantainakin on vain 30min kuvaus. Kun haluan matkalle, varaan ajan kalenteristani ja myyn eioota, mikäli kyselyjä juuri sille aikavälille tulee.

En kuitenkaan ole koskaan varannut kesälomaa kalenteristani. Viikko sieltä ja viikko täältä toimii varmasti useimmille (ja minullekin monta vuotta), mutta kun tänä kesänä kalenteri on ollut heinäkuussa suht hiljainen ja olimme kuusi päivää mökillä jouten, huomasin kuinka kipeästi olen oikean loman tarpeessa.

Normaali kesäloma on neljä viikkoa, jolloin ollaan ehkä viikko tai pari ulkomailla, uutta tutkien. Mutta vähintään pari viikkoa useilla menee ihan vain jouten ollen, joillain menee niin koko loma (ah, täydellistä!). Nukutaan pitkään tai ainakin hyvin, työhuolet ei paina mieltä ja yhtäkkiä onkin jo ilta ja lomakirjoista puolet luettu. Kun olet reissussa, olet usein uuden äärellä ja esimerkiksi meidän kesäkuun Berliinin reissu ei nollannut mieltä täydellisesti. Vain tutussa, turvallisesta paikassa paikallaan olo on täydellistä nollausta. Kun saat mielen tyhjäksi, et joudu huolehtimaan kuin ruokailusta ja et ole koko ajan uusien ärsykkeiden äärellä. Mökkireissullamme kävin poikien kanssa yhtenä päivänä Porvoossa ja olin kerrassaan uupunut kun palasimme neljän tunnin reissulta takaisin mökille.

Toki kesät ovat olleet aiemminkin hiljaisia, mutta olen ollut kotona, odottanut puheluita ja sehän on vain ahdistavaa, kaukana rentouttavasta lomasta. Toki tänäkin vuonna toukokuussa listasin ylös mitä kaikkea voin tehdä kesällä, jos kuukaudet ovat hiljaisia. Niitä töitä, joille muuten ei ole aikaa. Ja toki olen tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en ole nyt niitä tehnyt. Olen myös stressannut, työhuolet pyörivät yrittäjällä mielessä lähes aina. Olen ollut ajoittain ahdistunut tulevasta ja miettinyt mitä hiljainen kesä tekee syksylle. Se karisee kuitenkin hitusen mielestä, kun tajuan miten hyvää breikki on tehnyt. Olen heinäkuussa tehnyt töitä siellä täällä, muutama kuvaus, pari palaveria.. Eli täysin en ole päässyt irtautumaan töistä ja huomaan kuinka kroppani yrittää vaatia joutenoloa koko ajan. Pää lyö tyhjää ja kädet eivät tottele, kun yritän käsitellä kuvia. Tuijotan sähköposteja, enkä saa vastattua yhteenkään. Olen OFF-modessa.

Kuuden mökkipäivän aikana en katsonut kuin yhtenä iltana puolisen tuntia telkkaria. Olimme vain. Luin kirjoja. Kirjoitin blogia, grillasimme joka päivä, uimme meressä, paistoimme lettuja, peseydyimme vatien ja kauhojen kera. Lojuimme. Nuo kuusi päivää ovat olleet eniten lomaa minulle vuosikymmeneen.

Onneksi ”lomaa” on vielä hetki jäljellä ja pääsen viikoksi olemaan jouten ulkomaille. Siellä on uusia tilanteita ja ärsykkeitä, mutta yritän hengitellä ja lukea kirjoja uima-altaan reunalla, nukkua ja syödä hyvin. Jokainen tarvitsee lomaa ja taukoa työstä. Ehkä ensi vuonna uskallan päättää jo toukokuussa, että heinäkuun olen lomalla. Vaikka se stressaa, se tuo ehkä kuitenkin potkua syksyyn enemmän kuin uskonkaan.

7

MIELEN VAIVAT – Reetta Räty – kolumni

Toisinaan kolumneissa tartutaan aiheisiin, jotka puhuttelevat ja osuvat oman mielenkiinnon skaalaan. Kolumnithan ovat kuin mielipidekirjoituksia, joiden kanssa voi olla samaa tai erimieltä. Aikaa sitten Reetta Räty (tuo toimittaja jota ihailen!) kirjoitti ajatuksia herättävän kolumnin Imageen, mielen horjumisesta.

”Tunnemme ensiavun ruumiillisiin vaivoihin ja osaamme arvailla, mistä ne ovat peräisin. Mutta kun oma tai läheisen mieli horjahtelee, olemme aivan avuttomia. Aikuiset suomalaiset eivät tiedä, millaista ensiapua tarvitsee pää, joka oireilee.”

Aihe osui ja upposi, olenhan kolmatta vuotta kuntoutusterapiaa aloitteleva kolmekymppinen, joka masentui kasatessaan sisälleen liikaa ajatuksia ja ahdistavia aiheita. Olen puhunut täällä ja tienpäällä asiasta kovinkin avoimesti, enkä itse ole törmännyt suuriin ennakkoluuloihin (paitsi oman pään sisällä). Olen saanut kannustusta ja kuullut useasti olevani rohkea. Muistelen, että kirjoitin syvistä tuntemuksista ja suruista jo ennen masennusdiagnoosia, mutta vasta kun tunsin olevani taas oma itseni, jaoin ”selviytymistarinan”. Juuri kuten Räty sanoo – puhuin kun olin jo parantumassa.

 

Herutin selviytymistä, herutin sitä että en ollut enää heikko.
Enkä ole koskaan avoimesti kertonut, miksi masennuin.

 

”Petetyn sydän särkee hyvin konkreettisesti. Jännitys tuntuu vatsakipuna. Kun luet järkyttävän viestin, elämä pakenee jaloista, silmissä sumenee, suu kuivuu, koko vartalo reagoi täysillä, vaikka kukaan ei koske sinua eikä sisällesi ole tunkeutunut bakteeri vaan kauhea tieto.”  

Minä tajusin ajoissa hakea apua, en mennyt työkyvyttömäksi ja selvisin arjesta. Näin onnekas ei kuitenkaan moni ole. Taustalla voi myös olla pysyvää mielen sairautta, kuten skitsofreniaa tai bipolaarisyytta. Aiheista pitää puhua enemmän, mutta itse sairaalle se on vaikeaa. Mieleltään kipeän on vaikeaa hakea apua ja vaikeaa myöntää olevansa sairas. Se koetaan totta tosiaan heikkoutena. Niin minäkin koin. Vahva ei sairastu ja minun oli kovin vaikeaa myöntää olevani heikko. Kuka nyt haluaa myöntää läheisilleen, pomolle tai edes lääkärille, että ei jaksa. On täysin normaalia levätä kotona, jos on kurkku kipeä tai käsi murtunut. Mutta kun elämässä tapahtuu henkisesti traumaattinen kokemus tai aivokemiat eivät toimi odotetusti, pitäisi elää ja jaksaa kuten normaalisti.

”Mielenterveysongelmat niputetaan usein yhteen, ja sitten yritetään puhua yhtä aikaa burnoutista, jatkuvien keskenmenojen laukaisemasta masennuksesta ja nuorten itsemurhista. Ei ihme, että kokonaiskuva vaikuttaa skitsolta: kauhistellaan ongelmien yleisyyttä, demonisoidaan lääkehoitoa ja samaan hengenvetoon hoetaan, että mielenterveysongelmat ovat kuin mielen flunssa tai psyykkeen lonkkavika, ihan kuulkaa normaaleja asioita.”

Niin. Mielestäni aivokemioiden aiheuttamia ongelmia ymmärretään ja sitten taas ei ymmärretä. Kun itse nousin tsempparina takaisin ruotuun, sain tukea, jopa arvostusta. On kuitenkin ihan eri asia tukea ja ymmärtää 16-vuotiasta nuorta tai pitkäaikaisesti sairasta kipukroonikkoa. Mielenterveysongelmia on niin paljon, kuin on mielenterveyden kanssa kamppailevia ihmisiä. Jokaisella on oma taakkansa ja omat tuntemuksensa. Näitä ei mitenkään voi, eikä saa, niputtaa yhteen laatikkoon. Työtä näiden päävaivojen kanssa on paljonkin edessä. Jokainen kuitenkin voi tehdä osansa. Ymmärtää, tiputtaa ennakkoluulot hittoon, tukea ja kannustaa hakemaan apua. Mielenterveysongelmat eivät ole merkki heikkoudesta, ne ovat sairaus muiden sairauksien rinnalla. Toisinaan vaivaan auttaa puhuminen, toisinaan vaaditaan pitkä kuntoutus ja mielialalääkket. Yksilöllistä, kuten allergiat.

”Nykyään länsimaissakin saattaa kuulla idän suuren viisauden: mieli ja ruumis eivät ole yhteydessä, vaan yhtä.”

Miksi sitten masennuin?
Mieli on mystinen kapistus. Minun masennuksen laukaisi suuri sydänsuru, mutta taustalla oli paljon muutakin. Yksinkertaisesti valuin kuoppaan, josta en päässyt enää ylös. Huono itsetunto, yksinäisyys ja omat vaativat persoonani piirteet pitivät huolen, että pysyin alhaalla. Vertailin itseäni muihin ja koin epäonnistuvani kaikessa. Sulkeuduin omaan kuoreeni ja huomasin, että en tunne oikeastaan onnea vaan vitutusta. Kaikki vitutti. Sosisaalisten tilanteiden pelot voimistuivat ja aloin kieltäytymään tapahtumista asuntoni ulkopuolella. En puhunut, en kertonut kuulumisia. Itku oli herkässä koko ajan ja rintani päällä asui iso kivi. Kun masennus alkoi tuntua fyysisesti, terapeuttini tarttui asiaan. Sen jälkeen alkoi parantuminen. Sain mielen omat antibiootit ja vaikka niistä voi olla montaakin mieltä, ne auttoivat minua ja yhtäkkiä pystyin käymään taas kaupassa.

”Kroppaan pakkautuu kaikki, mitä meille tapahtuu – ja siitä seuraa, että jossain vaiheessa jokainen on päästään sekaisin.”

27

PIENESTÄ KIINNI – minne elämä vie

Eilen rantakallioilla istuessani, iltauinnin jälkeen, mietin miten tärkeä paikka tästä Porvoon saaresta meille kolmelle on tullut. Ja miten pienestä oli kiinni, että emme olisi koskaan nähneet tätä paikkaa. Vasta vuoden päivät hiippaillut näillä kallioilla, mutta on tunne, että näihin maisemiin ei kyllästy koskaan.

Katson elämää kovin laaja-alaisesti ja tuumailin toki samalla, että mitkä muut paikat ovat jääneet näkemättä. Sitä sanotaan, että pitää olla onnellinen siitä mitä on, eikä jahkailla muualle. Minä olen, enkä jahkaile.

Mutta vienosti mietin. Miten pienistä palasista elämä koostuu. Jos joku ei olisi keksinyt Tinderiä, en olisi täällä. Jos meille ei olisi tullut mätsiä, olisin vaikka vahingossa painanut Kain kohdalla X:ää (tätä kävi usean kanssa), emme olisi täällä. Miten monta ihmistä sitä kohtasi, miten monta ihanaa paikkaa heillä olisikaan ollut.

 

Mutta me päädyimme juuri tänne.
Juuri tälle pläntille, tällä valtavalla maapallolla.

 

Uskon sattumaan, ehkä jonkin verran kohtaloon. Pääsen elämästä todella paljon helpommalla, kun ajattelen, että kaikella on tarkoitus ja kaikki menee juuri niin kuin pitää. Elämä ei todellisuudessa ole ihan niin mustavalkoista. Mutta siihen on hyvä tuudittautua. Myös tuskan hetkinä. ”Parempaa on luvassa” mantra toimii, kun elämä koettelee.

Nyt olen siinä kohtaa elämää, kun elän tätä ”parempaa on luvassa” momenttia. Tuumailen, kuinka monta kesää vietän täällä. Olenko kuten Kain äiti, joka tuli näille kallioille kuten minä ja on nyt viipynyt vuosikymmeniä. Vai onko tämä vain pieni hetki elämääni. Pojat ovat kiintyneet paikkaan, vaikka ovat olleet täällä minua vähemmän. Leevi sanoo, että emme voi Kain kanssa erota, koska sitten me ei päästä enää Porvooseen. Tämä paikka melkein on syy pysyä yhdessä, mutta onneksi parisuhteessamme on muutakin. Haha!

Miten ja minne elämä vie, sitä ei voi tietää. Toisinaan tuumin, että olisipa kiva katsoa kristallipalloon. Mutta todellisuudessa se olisi kamalaa! Päivät kuluvat liian nopeasti joka tapauksessa. Aika huitaisee ohitsemme niin, että emme ehdi edes tajuta sitä. Täten yritän keskittyä tähän hetkeen, tähän kesään, tähän onneen. Tähän parempaan osuuteen elämässäni. Kaikkihan tietää, että kuoppia on luvassa. Mutta ei murehdita niitä nyt.

Onko teidän elämässä paikkoja, jotka pelkäätte menettävänne?

18
1 2 3 78