Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

elämää

MUUTTO – vanhasta uuteen

Mainitsin edellisessä postauksessa, että vanhaan kotiin ei ole ikävä ja kummallista kyllä – asia todella on näin. Koin etukäteen melkoista luopumisen tuskaa, vaikka olin valmis jättämään ne seinät taakseni. Kun nyt huomaan etten ikävöi takaisin, tajuan, että todella olin valmis lähtemään. Se ei ollut kuvitelmaa, eikä hätiköintiä.

Ostin tuon kodin eksäni kanssa, kun kuopuksemme oli 10kk ikäinen. Remontoimme kahden kuukauden aikana 1979 valmistuneen asunnon täysin. Teimme asunnosta meidän näköisen, mutta suunitelmissa kotimme oli tarkoitus olla väliaikainen. Aioimme myydä se kahden asutun vuoden jälkeen ja remontoida seuraavan. Universumilla oli muita suunnitelmia ja erosimme, kun olimme asuttaneet tuota kotia vajaat pari vuotta. Pidin kodistamme valtavasti ja ostin eksäni ulos. Näin myös lapset saivat erossa vain yhden uuden kodin. Olen edelleen äärettömän onnellinen, että tämä suunnitelma onnistui. Asunto antoi minulle tämän jälkeen vielä viisi vuotta, jotka olivat täynnä surua ja iloa, sekä sitä tuiki tavallista arkea.

Sen viiden vuoden aikana jatkoin henkistä kasvua ja oman tien etsimistä. Ne prosessit eivät varmasti pääty koskaan, mutta tuntui siltä, kuin olisin kasvanut tuona aikana aikuiseksi. Asuin ensimmäistä kertaa koskaan yksin. Hoidin kaiken yksin neljän vuoden ajan. Onneksi eksäni oli apuna lasten kanssa puolet ajasta. Totaali yksinhuoltajana olisin varmasti heittänyt hanskat tiskiin.

Tapasin luonani useita Tinder-miehiä, sekä jännittyneenä selvinpäin, että baarin jälkeen vähemmän selvinpäin. Viimeisin Tinder-saalis istuu tuossa vieressä edelleen. Samalla sohvalla, kuin ensitreffeillämme. Moni ihmetteli ääneen onko koti sopiva paikka ensitreffeille, mutta minun mielestäni se oli ehdottomasti paras paikka. Olin kotonani kuin kotonani. Julkiset kahvilat ja tilat ahdistivat jo ajatuksen tasolla, toisinaan kävelytreffit oli kyllä hyvä vaihtoehto kodille. Mutta koti on koti, vaikkakin ystäväni Laura käski sotkea ennen deitin saapumista – mulla on kuulemma pelottavan siistiä. Haha!

Kain kanssa melko nopeasti keskustelimme tontistani ja talon rakentamisesta. Olin lähdössä projektiin yksin, mutta kaikkien ulkopuolisten (myös Kain) mielestä se olisi outoa, kun elin parisuhteessa. Unelmastani tuli pikkuhiljaa myös Kain unelma ja pian me nökötimmekin jo pankissa. Selvisi, että kahta asuntolainaa emme saa, joten minun asuntoni piti myydä. Petyin kovasti kuullessani ne uutiset. Talo oli piirretty ja sormet syyhysivät hommiin. Mielikuva meistä neljästä vuoden tai kahden ajan pienessä vuokra-asunnossa nosti paniikin päälle. Iskimme kuitenkin keväällä asunnon toiveikkaina myyntiin, vaan se ei sitten heti liikkunutkaan. Asia stressasi, sitten jäi taka-alalle ja huomasin toistelevani, että kaikki tapahtuu ajallaan.

Viimein koti löysi onnelliset uudet omistajat ja kuukauden aikana tuli tarjous, kaupat ja muutto.

Koska olemme uusi pari ja minulla on tapana analysoida kaikkea loputtomiin – olen toki murehtinut ja pelännyt asuntoni myymistä. Mitä jos me eroamme nyt? Mitä jos eroamme rakentamisen aikana? Mitä jos? Jossittelu vie mut jonain päivänä hautaan, vaikkakin olen oppinut hengittämään ja keskittymään toisinaan myös tähän hetkeen.

Pelot ovat aina läsnä, koska en luota mihinkään ja mitä vain voi aina tapahtua. Nyt me kuitenkin olemme seuraavassa vaiheessa ja se tuntuu hyvältä. Luopuminen on minulle henkisesti iso asia, mutta vanhaan asuntoon jäi kuitenkin vain seinät. Muistot ja tärkeät kodin tekevät tavarat ovat täällä kanssamme. Myös lapset ovat ihanan innoissaan uudesta, etenkin Leevi. Meillä on nyt mieletön väliaikainen asunto. Emme tiedä kuinka kauan tätä onnea kestää, koska talon tulevaisuus on kyseenalainen, mutta me yritämme nauttia joka hetkestä.

Meidän ajatukset ovat myös pikkuhiljaa siirtymässä talon rakentamiseen, se on kuitenkin se ultimate goal edelleen. Kävimme pienellä lomamatkalla asuntokauppojen jälkeen ja siellä keskustelimme vielä kertaalleen tulevaisuudesta. Ei me nyt olla keksitty yhtään hyvää syytä olla rakentamatta. Tontti odottaa, talo on piirretty. Ainoa iso asia on raha, mutta voi kai senkin kodin sitten myydä jos niikseen tulee..

Jossittelun lisäksi toisinaan kannattaa kysyä miksi ei?

7

UNELMIEN VÄLIAIKAINEN – sneak peek uudesta kodista

Viime keskiviikkona hyvästelimme kotimme ja vaikka sinne ei ole ollut yhtään ikävä, vasta nyt alan hiffata tämän kreisin loftin olevan nykyinen kotimme. Kuvissa en vielä antanut laajan kokonaisuuden näkyä, koska koti muovautuu edelleen. Kaikki on periaatteessa paikoillaan, mutta jo näidenkin kuvien jälkeen (jotka otin eilen) ovat asetelmat muuttuneet ja muutama huonekalukin tullut lisää.. Eniten riesana on vanhan tehtaan kaiku ja sitä kautta se, että tänne ei minun varastostani tunnu löytyvän tarpeeksi isoja mattoja.

Painoin viime viikolla kolme ympäripyöreää päivää ja lauantaina järjestin vuoroon tavaroita ja vuoroon syntymäpäiviä kuopukselle. Synttärit oli sovittu ennen tietoa muutosta ja koska kohta 8-vuotiaan mielestä oli huono idea siirtää kemuja parilla viikolla, painoin viimeisillä voimilla juhlatkin muuton yhteyteen. Kenties juuri alun sekopäisyyden vuoksi, olen vasta nyt asettumassa tänne.

Meillä on puolet enemmän tilaa kuin edellisessä, eli 200 neliötä. Se on melko mojova määrä neljälle hengelle ja tuntuukin, että täällä on saanut kävellä kantapäät kipeiksi. Etenkin siinä vaiheessa, kun kamat etsiytyivät paikoilleen. Kyseessä on siis asunto, jossa meidän on tarkoitus asua väliaikaisesti ja pikkuhiljaa olisi suunnitelmissa aloittaa talon rakentaminen. Tai se prosessi, ei me rakentaa osata. Useat ovat jo heittäneet, että kuinka te tästä muka mihinkään lähdette.. Toisaalta vuokralla asuminen ja tämä miljöö viehättää kovasti, mutta talo on vanha ja vaikka tilaa onkin, asunto on joiltain osin kovin epäkäytännöllinen. Olemme edelleen rakastuneita meidän piirrettyyn taloon ja mielikuvaan siitä, että lapset saavat kasvaa läheistensä lähellä. Siis samalla tontilla ja heidän isänsäkin on saman kadun varrella. Nyt olemme aivan väärässä suunnassa heihin nähden. Myöskään kerrostalo-elämä ei elä haaveissani, vaan kokonaan oma tönö – omine sääntöineen.

Nyt on kuitenkin aika hengittää ja rauhoittua loppuvuoteen. Oman asunnon myyminen ja muutto toi mukanaan stressiä ja järjettömän pitkiä päiviä. Vielä en siis koe hinkua soitella pankkiin ja rakennusvirastoon. Annan päälle nyt aikaa tyhjentyä.

Tähän kotiin palailen blogin puolella varmasti monta kertaa. Emme joutuneet ahtautumaan pieneen kaksioon ja täten täytyy kyllä revitellä tätä lukaalia jatkossakin. Nautitaan niin kauan kuin tätä onnea kestää!

 

 

10

SYVÄÄN HENGITTÄMÄLLÄ ELÄMÄÄN KIINNI – mindfulness

Asetun sohvalle makaamaan keskellä päivää, kiedon itseni vilttiin ja kun alan hengittämään oikein syvään, huomaan kuinka jännittynyt olen ja kuinka pinnallisesti olen hengittänyt koko aamupäivän. Ilman mitään syytä. 

Viiden viikon aikana olen ”harrastanut” mindfulnessia, valitettavan usein kylläkin vain muutaman kerran viikossa. Joka keskiviikko saan kuitenkin uutta pontta meditaation maailman, kun meidän ryhmä kokoontuu pariksi tunniksi ohjatulle kurssille ja keskitymme stressiin, sen käsittelyyn ja tietoiseen läsnäoloon. 

Kuulostaako hitusen hihhulilta? Sitä mieltä minäkin olin, kunnes jokainen self-help kirja alkoi ohjata mindfulnessin pariin ja terapeuttini latasi tutkimustuloksia tiskiin. Viimeinen sysäys oli, kun koin itse meditaation voiman. 

Eikä nyt puhuta hurahtamisesta, tai siitä hihhuloinnista. Nyt puhutaan siitä, että ajattelun voimalla voit saada itsesi paljon parempaan olotilaan. Mielikuvaharjoittelulla saa ihmeitä aikaan ja tietoisella läsnäololla pääsee lähemmäksi ikivanhaa letkautusta – elä hetkessä.

Maatessani siinä sohvalla – olin hieman järkyttynyt. Aamu oli ollut tavallinen, stressitön ja rauhallinen. Olin mielestäni rento ja olo oli kepeä, kunnes asetuin makuulle ja siirsin huomioni hengitykseen. Hengittäminen, joka on meille melko tuttu juttu, voi tehdä tepposet ja tyrehtyä melko pieneksi. Muutama hengitys syvään ja huomasin kuinka jumissa koko kehoni oli ja huomasin välittömästi, kuinka hyvää syvään hengittäminen minulle teki.

Lihasjumeja ja pinnallista hengitystä on varmasti kaikilla, mutta miksi ne on hyvä huomioida ja miksi niistä kannattaa pyrkiä eroon?

Mindfulness on siitä mielenkiintoista, että siinä ei yritetä mitään. Jos tunnet ahdistusta, siinä koitetaan kohdata se tunne ja tuumaillaan miltä se tuntuu. Siinä ei koiteta rentoutua, mutta eittämättä siinä usein niin tapahtuu. Siinä sallitaan kokemukset juuri sellaisena, kuin ne ovat siinä hetkessä ja päästetään irti arvostelusta. 

Kurssilla on ollut sääntönä antaa jokaisen puhua oma kokemuksensa ilman muiden kommentteja. Me emme saa yrittää ohjeistaa toisiamme, emmekä kommentoi ”Juu, joo, ihan sama! Mustakin tuntuu tuolta, Joo, juuri näin!” Se on ollut melko vaikeaa, mutta rauha tuo kokemusten käsittelyyn aivan omanlaisen tunnelman. Ohjaajan syventävät kysymykset ajavat kohti oivalluksia, jotka jokainen löytää itse, eikä muiden sanelemana. Kurssin tunnelma on liki harras, se aika on vain meitä varten ja sen kokeminen on ollut mieletöntä.

Kiteytettynä itse mindfulnesissa mielestäni yritetään päästä eroon autopilotista, automaattisesta ohjauksesta. Edes harjoitteen ajaksi. Siinä kehitetään joustavuutta toimia harkiten elämän eri tilanteissa sen sijaan, että reagoitaisiin automaattisesti. 

Koska koen kehossani helposti selkeitä tuntemuksia – ahdistus tuntuu kivenä rinnalla, jännittäminen vatsanpohjassa ja jännityksenä hartioissa – on ollut erittäin helppoa päästä kehomeditaatiossa sisälle harjoitukseen. Mieleni seikkailee sadassa asiassa yhtä aikaa, mutta harjoitteita tehdessä, koen tuntemukset niin voimakkaina, että yleensä mieleni tyhjenee melko hyvin ja pystyn keskittymään siihen hetkeen täysillä. Tunnen kehoni sisällä ilmavirtaukset ja pystyn loistokkaan mielikuvitukseni ansiosta kuvittelemaan helposti kuinka hengitän tilaa kipeään lihakseen tai ahdistavaan möykkyyn sisälläni. Vastapainona ihanien asioiden ajattelu nostaa punan kasvoille, hymyn huulille ja valtaisan hyvän olon tunteen vatsaani. 

Vaikka olen tehnyt hyvin laiskasti kotiharjoitteita, olen käyttänyt jo nyt muutamassa tiukassa tilanteessa hengitystä apunani. Tein kolmen askeleen hengähdystauon laivan vessassa, kun minua ahdisti vietävästi, enkä löytänyt sille selkeää syytä.  Muutaman kerran olen tyhjentänyt nukkumaan mennessä pääni keskittymällä hengittämiseen. 

En aio valehdella – pitkät meditaatiot ovat kuollettavan tylsiä ja olen nukahtanut useita kertoja niitä tehdessä, mutta kun oivaltaa kuinka hyvää harjoitteet tekevät, tylsyys alkaa kaikota ja hyvästä olosta tulee määränpää. Kun tajuaa miten stressi muodostuu ja miksi se lähtee muodostumaan, on helpompaa työskennellä sen kanssa. 

Se onkin yksi tärkeimmistä oivalluksista ja tämä kurssi tulee seuraamaan minua läpi elämän. 

Huomenna osallistun elämäni ensimmäiseen seitsemän tunnin retriittiin, jossa tehdään hiljaisuudessa (mutta ohjaten) erilaisia meditaatioita. Jännittää ihan vietävästi, mutta yritän kohdata päivän avoimin mielin ja nauttia kokemuksesta. Vaikka tässä ei pyritä mihinkään, koen olevani koko ajan hieman parempi – oivallan mistä tässä todella on kyse. Olen melko varma, että huominen ei tule olemaan minun viimeinen hiljaisuuden retriitti.  

Onko teillä kokemuksia meditaatiosta? Pääsettekö harjoitteisiin hyvin mukaan vai onko se tuottanut hankaluuksia? 

 


 

Mikäli et ole kokeillut meditoimista koskaan, kolmen askeleen hengähdystauko on hyvä startti.

  1. Istu tai makoile vakaasti (silmät kiinni on aika kiva!) ja mieti mitä tuntemuksia kehossasi on, mitä se viestii. Keskity hetki tähän, minuutista muutamaan.
  2. Tuo huomio hengittämiseen. Tunne se nenässä, kurkussa, rinnassa tai esimerkiksi vatsassa. Voit vaikka laskea vetoja. Viitisentoista sisäänhengitystä on esimerkiksi oiva määrä.
  3. Laajenna huomio takaisin kehoosi ja tuntemuksiin vielä hetkeksi ja sitten vaan snap out of it. Eli päätä harjoite omaan tahtiin.

Tässä ei ole oikeaa tai väärää, mutta tuo on erittäin tehokas ja hyvä harjoite, josta saa hieman makua siihen mistä tässä hetkessä elämisessä oikein on kyse.

Mikäli mindfulness kiinnostaa, suosittelen kursseja. Niistä saa irti valtavasti ja niissä on ryhmän tuki ja paine. Itse olen tepastellut Sini-Maria Tuomivaaran Avartuvan kursseille, joista löytyy lisäinfoa osoitteesta AVARTUVA.COM

5

TAVARAHELVETTI

Kun asunto meni kaupaksi pääsin vihdoin, puolen vuoden odottamisen jälkeen, tarttumaan tavaroihin. Kävin kaikki kaapit läpi ja keräsin kirppiskamoja Ikea-kasseihin portaiden alle. Tämä jo klassikoksi muodostunut systeemi sai minut huomaamaan, että joka kerta tavaraa on vähemmän, mutta tavaraa kuitenkin on liiaksi.

En osta enää niin paljon heräteostoksia, enkä osta tunnesyistä. Olen innokas pakettien palauttaja, joten jos tilaan Weekdaylta vaatteita, mikään ei estä minua lähettämästä kaikkia takaisin, mikäli ne eivät ole päälläni sitä mitä kelasin. Muinoin kävin paljon Helsingin liikkeissä shoppailemassa ja silloin vaatteita tarttui mukaan usein juuri tunnesyistä. Shoppasin jotakin tyhjiötä varten. Ostin myös koska pystyin. Lapsena sain 100mk Helsinki-päivää varten, kun toiset saivat 300mk merkkihuppareita. Selkeä tunnelukko-kuvio, I know.

Olemme nyt kantaneet tavaroita uuteen kotiin, sellaisia joita emme täällä vanhassa kodissa tarvitse ennen lopullista muuttoa (eli noin 2 viikon aikana). En tiedä johtuiko se siitä, että raijaamme niitä neljänteen kerrokseen ilman hissiä, vai pelkästä häpeästä, mutta syyllisyys nosti päätään. Meillä on edelleen liikaa tavaraa.

Minua ahdistaa oikeastaan se, että meillä on liikaa tavaraa jota käytetään vain satunnaisesti. Lahjapapereita, spraymaaleja, juhlarekvisiittaa, lautasia ja kahvikuppeja kemuja varten, sekä vaatteita.

Epätoivoisesti ennen tavaroiden kantamista uuteen kotiin, yritin etsiä kirpputorille tavaraa. En vain löytänyt mitään. En löytänyt mitään tarpeetonta. Kuitenkin sitä ennen olin löytänyt paljonkin tarpeetonta tavaraa, jotka edellisellä kirppiskerralla koin tarpeellisiksi. Minulla ei ole useinkaan tavaroihin tunnesidettä, pystyn luopumaan helposti. Mutta kun mietin tarpeellisuutta, se tuntuu sitouttavan. Vaikka tarve olisi kerran vuodessa tai ”joskus, jonain päivänä”.

Olen katsellut muutosta inspiroituneena Netflixistä Consumed-sarjaa. Siinä personal organizer (haaveammattini) tarttuu perheiden kaaokseen ja he joutuvat luopumaan 75% tavaroistaan. Nyt kun olemme olleet vajaan viikon verran vähemmällä tavaramäärällä kotona, olen inspiroitunut!

Päätin vielä kertaalleen uudessa kodissa purkaa tavarat tarkalla silmällä. Toivon, että uskallan päästää irti vielä muutamista jutuista. Sitten taas on hyväksyttävä se, että esimerkiksi hyviä maalauspapereita ei kannata myydä, eikä heittää roskiin, ei vain kannata ostaa enää yhtään lisää. Se onkin se juju. Luovu ja jos näet, että tavara on tarpeellinen, käytä sitä, kuluta se loppuun, äläkä osta lisää tilalle, ennen kuin uusi tarve on käsillä.

Toki olen tänään, juhliin valmistautuessani kaivannut jo huulipunaa ja korviksia. On asioita ja tavaroita joita käyttää vain toisinaan ja on varmasti ihan ok niitä omistaa. Kuvittelen olevani minimalisti, mutta kyllä minä rakastan kauniita astioita, lakanoita, pyyhkeitä, vilttejä, tyynyjä ja tauluja niin paljon, että olen kaukana siitä.

Tällä hetkellä meidän kaapit ovat melkein tyhjiä. Varasto on käyty läpi, kaikki matot on tampattu, rullattu ja teipattu. Tavaraa ja kantamista on hirmuisesti edelleen, mutta hengitän melko kevyesti. Koti ei ole koti ilman omia tavaroita. Haluan kuitenkin jatkossa miettiä vielä tarkemmin mitkä niistä haluan pitää elämässämme.

Ps. Kipputori ViaDia Järvenpäässä myy meidän ylimääräisiä tavaroita pöydissä 3 ja 4, vielä perjantaihin 23.11 asti. Huomisesta alkaen, olisi tarkoitus myydä loput -50% hintaan. Käy kurkkimassa jos meidän ylimääräinen on teidän aarre.

7
1 2 3 82