Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Lapsena kesä tuntui pitkältä elämänvaiheelta. Vanhemmiten kesät alkoivat kulkemaan aivan liian nopeasti. Niin tänäkin vuonna. Kesä oli täynnä menoa ja meininkiä, kun aloin miettimään mitä oikein teimme – en meinannut muistaa.  Asiaa ei auta se, että olen ottanut jälleen kerran erittäin vähän kuvia. Vietimme heinäkuussa 10 päivää Pohjois-Norjassa ja se on ainut retki, jolloin todella olen hillunut kamera kädessä. Kirjoitan teille pian Norjan matkasta ihan oman postauksen, paneutuen omalla autolla matkustamiseen, yöjunaan, koiran kanssa reissaamiseen ja itse Norjaan.

Kuvien ottamattomuus on varmasti minun aivojeni keino nollata töistä jossa, noh, otan kuvia. Kameran kantamattomuus on vapauttavaa, mutta samalla toivoisin tallentavani lasten kasvua ja elämän hetkiä enemmän. Ehkä ensi kesänä.

Kesäkuussa tein töitä ahkerasti, kevät oli mukavan kiireinen ja kykenin yrittäjänä jäämään heinäkuun puolessa välissä hyvillä mielin lomalle. Itse asiassa pidin melkein koko heinäkuun putiikkia kiinni. Mieli oli hyvä, mutta toki samalla hyvin tietoinen siitä, että paras lomamuoto olisi ollut 5 viikkoa vaakatasossa. Olin melko väsynyt ja 3 viikon loman jälkeen, josta useampi päivä meni seikkaillessa – edelleen aika väsynyt. Lomasta jäi silti käteen muutakin kuin känsä. Tiedän myös sen, että olen levännyt ja ladannut akkuja. Kuluneella viikolla kävin heittämässä kaksi pientä keikkaa ja orastava innostus tulevaa syksyä kohtaan hiipi rintaan. Niin paljon on meneillään – hyvä tästä tulee.

Pojat viettivät aikaa kesäkuussa pääosin isällään, koska hänellä oli loma. Heinäkuussa oli vahdinvaihto ja rullasinkin heti ensimmäisenä päivänä porukan Lintsille. Se oli kyllä ehdottomasti kesän hauskin päivä, etenkin siksi, että minulla oli myös kaveri mukana ja kävimme läpi monen monta täysin päätöntä laitetta huutaen kurkkumme kipeiksi. Siellä todella tunsi elävänsä.

Olemme istuneet iltaa ystävillä, tutustuneet uusiin ja toimineet isäntinä useille illanistujaisille meidän kotona. Se onkin ollut parasta, koti. Olen siivonnut kaappeja (koska kirppis pian!) ja tuumaillut mitä haluan uuteen kotiin roudata. Uusi koti odottaa edelleen lupia, asia etenee raastavan hitaasti. Lomalla menikin monta hetkeä Lupapisteellä ja kontaktoiden suunnittelijoita. Kesällä vietin myös paljon aikaa tuulettimen edessä, Netflixin ja Areenan viihdyttäessä. Luin kirjoja, riitelin Kain kanssa, teimme hemmetin paljon hyvää ruokaa. Ennen kaikkea haaveilimme omasta mökistä ja tulevan talon pihasta.

Kesän tärkein retki oli Saarisen Esan Pafos -seminaari, jonka vaikutus oli mojova. Kirjoitin siitä jutun blogiin aiemmin ja sen työstäminen on edelleen kesken. Henkinen hyvinvointi on ollut osana elämää jo tovin ja aina kun oivallan asioita elämästä tai itsestäni, olo on kuin voittajalla.

Syksyä kohti mennään uusilla harrastuksilla, maanantaisin Flow joogaa, keskiviikkoisin keramiikkaa. Sen lisäksi pääsemme vielä muutamaksi päiväksi ihan kahdestaan Pariisiin ja syksyyn on varattu teatteria, ystäväporukan tapaamisia ja viinikurssia.  Näitä ennen on kuitenkin vielä tämä elokuu, viimeinen kesäkuukausi. Flow, synttärit, hotelliyö ja ennen kaikkea töitä. <3

1

Kello 22.30 puhelimeni ruudulle iskee ilmoitus ”Screen time will be limited until 7:00 tomorrow.” Suurin osa aplikaatioiden kuvakkeista muuttuvat harmaiksi. Käytettäväksi jää herätyskello. 

Minulla on ollut taipumusta roikkua puhelimen äärellä öisin. Joskus olen liian väsynyt lukemaan, yleensä olen jo lukenut, mutta uni ei tule. Haluaisin nukahtaa, mutta unettomuus häiritsee ja  asioiden pallottelu nostaa mieleen jotain, jonka voi ratkaista puhelimella. Milloin se on muistiinpanon lisääminen, milloin sähköpostin tsekkaus huomista varten, milloin somessa lorviminen. 

Somessa lojuminen meinasi lähteä lapasesta, kun Snapchat tuli kehiin. Aloin tuottamaan videomateriaalia ja niin moni muukin. Mielenkiintoiset ihmiset, ystäväni, snäppäsivät elämästään ja jotkut jopa asiasta. Vaikka jätin seuraamatta Hollywood-tähdet ja tuntemattomat, muutaman kuukauden jälkeen huomasin, että aikaa kului puhelimen äärellä tolkuttomasti. Facebook-seinän ja instafeedin selaamisen lisäksi tuijotin videoita, joita oli tuntitolkulla. Vaikka videot eivät olisi sisältäneet mitään tähdellistä, kaikki oli katsottava. Pian videoihin käytetty aika alkoi ahdistaa tolkuttomasti. Lopetin kaikkien seuraamisen. Siskoni, puolituttuni ja parhaiden ystävieni. Kaikkien. 

Päätöstä helpotti myös aika ajoin esiintynyt jäätävä FOMO. Lauantaina laitoin Järvenpäässä lapsille iltapalaa, kun muut toverit lipittivät viiniä Helsingissä. Ärsytti. Synnynnäinen luonteenpiirteeni – halu olla kaikessa mukana  – oli koko ajan koetuksella. Toisinaan en jaksanut osallistua, toisinaan ei ollut edes mahdollisuutta. Vuosia on vierähtänyt, Snapchatista on siirrytty Insta Storiesin puolelle, enkä edelleenkään katso kenenkään videoita. Melkein. Poikani Leevin katson aina. Joskus vessassa jonkun muunkin. Päätös ei pidä niinkään FOMO:n vuoksi, vaan ajan ohi lipumisen vuoksi. Sekä keskeytyksen. Tärkeämpiä asioita on aina, mutta minulla on tapa vältellä niitä. En pidä tavasta, haluan rajata välttelyn mahdollisuuksia. 

Tuotan itse materiaalia someen sillä kulmalla, että on mukavaa kun ihmisiä kiinnostaa. Jos ketään ei kiinnostaisi, en todellakaan jaksaisi sitä sinne tuottaa. Sosiaalisella medialla voi vaikuttaa, mutta haluan myös tuottaa kaunista kuvaa ja tarinoita ihmisten viihdyttämiseksi. Olen kiitollinen jokaisesta kommentista ja lukijasta. Onkin hieman ristiriitaista, että en ole yhdeksään vuoteen lukenut kuin kourallisen blogipostauksia. Uskon, että blogeissa, Storeissa ja koko somessa on paljon ehtaa asiaa, mutta henkilökohtaisesti luen mieluummin kirjaa tai maalaan. Usein kuitenkin tuntuu olevan helpompaa selata puhelinta, kuin sukeltaa tietokirjallisuuden maailmaan. Katkonainen hyppiminen asiasta toiseen on minulle luontevampaa kuin intensiivinen keskittyminen yhteen asiaan. Some avittaa hyppimiseen, jota en halua. Siksi teen tietoisia sulkuja. Olen rajoittanut tietokoneen, puhelimen, internetin, somen käyttöä jo pitkään – hiljentänyt, kauan ennen Snapchattia. 

Puoli vuotta sitten siirsin puhelimen etusivulta Facebook-äpin seuraavalle sivulle. Tapojensa orja katsoi kalenteria, mutta samalla tuli kurkattua automaattisesti Face ja IG. Piruvie ärsytti löytää itsensä somesta 10 min päästä, kuin huomaamatta sinne oli taas unohduttu. Facebook ei ole aikoihin antanut mitään. Olen hiljentynyt siellä itse, se on enää harvoin vuorovaikutuksellista. Silti löysin itseni selaamasta mainoksia ja toivottoman tylsiä päivityksiä. Kuvakkeen siirto toisaalle auttoi irtautumaan harhaisista automaatioista. 

Instagram on minulle valokuvaajana suotuisa kanava. Pidän kuvista, kuvaamisesta ja on mukavaa tuottaa sinne materiaalia. Hyvin pitkään en oikeastaan selannut feediä – rajoitin. Nykyään jaksan rullailla tovin, yritän kuitenkin välttää jumittamista tavan vuoksi. Viihtyminen on toki sallittua, vuorovaikutus parasta.  

Kun haluan tappaa aikaa, viihdyttää itseäni visuaalisesti – menen Pinterestiin. Se on mitä täydellisin paikka pieneen irtiottoon. Se inspiroi. Siellä en myöskään (outoa kyllä) jää jumittamaan, vaan kyllästyn melko nopeasti ja laitan puhelimen kiinni. 

Screen time limited on hieman ärsyttävä, mutta se toimii! Pelit olen poistanut puhelimesta jo kauan sitten. En ole kova pelaamaan, mutta unta etsiessäni pasianssi sopii mainiosti. Jatkuvasti poistan puhelimen äppejä, huomatessani niiden turhuuden tai koukuttavuuden. Huomaan, että puhelimen käyttö ja somessa lojuminen ärsyttää koko ajan enemmän ja tähtään välttämättömyyksiin. Yritän jonottaessa olla nostamatta puhelinta taskusta, yritän katsoa muita ja hymyillä, sen sijaan, että tuijotan puhelinta. Yritän fiilistellä tylsyyttä ja välttää ajan tappamista puhelimella.

Puhelin on osa mun työtä, mutta se on myös liian usein häiriöksi. Viimeisimpänä olen minimoinut ilmoitukset. Sähköpostit eivät tule enää näytölle, eikä pallura ilmaannu meilin saavuttua. Muutaman kerran päivässä muistan, että ”Ai niin! Täytyypä katsoa meilit.” Katastrofeja ei ole vielä ilmaantunut, rauha sieluuni kyllä. 

0

Barely! Aamuisin kolottaa liki joka paikkaa ja on ihme, että edes pääsen sängystä ylös. No ei vaan, vähän plantaarifaskiittia ilmoilla ja rustopolvet rutisee. Jos tuntee jo tässä vaiheessa elämää nähneensä parhaat päivänsä, kuin 1750-luvulla konsanaan, olisi varmaan tehtävä muutoksia.

Mutta kun ei millään jaksa. Teen mikromuutoksia kyllä koko ajan, kaiketi ne riittää aina siihen asti kunnes ei oikeasti pääse sängystä ylös.

Parhaiten elämässä eteenpäin ajaa kevyt kuolemanpelko. Vaikka Kai aina sanoo, että kun olet kuollut, et murehdi elämääsi, et katsele taaksepäin, et kadu – olet kuollut. Tuppaan kuitenkin ajattelemaan, että ”kunhan ei kuolleena kaduttaisi kamalasti”.

Koen edelleen olevani kovin nuorekas ja nuori, mutta kahden edeltävän vuoden aikana nuoriso (parikymppiset) ovat alkaneet näyttää todella nuorilta. Pari vuotta sitten deittailin kakskolmosia, nyt se tuntuisi kehdonryöstöltä. Kun pidättäytyy suunnilleen oman ikäisten, tai vanhempien seurassa, voi edelleen elää nuoruuden illuusiossa ja vältellä keski-ikää helposti. Uumoilen, että tämä ajattelu toimii missä vaiheessa elämää vain. Jossain kohdassa on pakko myöntää tiettyjä faktoja, kuten lisääntymisen mahdollisuuden päättyminen.. No se onkin ainut. Jollei yhtäkkiä kasva kaksimetriseksi, pääsee kaikkiin laitteisiin Linnanmäelläkin vielä seitsemänkymppisenä. Saa ryypätä, rellestää ja nauraa hautaan asti – leikkiä nuorta vanhentuvassa ruumiissa.

Vanhenen, siis elän. Katumisen pelko on oiva kimmoke kehittyä. Kuolemanpelko on kohdallani oikeastaan pelkoa siitä, että en ehdi elää tarpeeksi. Halu kehittyä henkisesti on voimakas ja hikikarpalot nousee otsalle kun ohi lipuu päiviä, jolloin en saanut tarpeeksi aikaiseksi. Tämän skenaarion voi toki vetää täysin neuroottiseksi ja onkin oma hommansa taiteilla pysymään ajatukset ja tekemiset balanssissa.

Tähän päivään asti olen tehnyt parhaani. Välillä paras on Netflixiä 10 tuntia päivän aikana, toisinaan to do -lista lyhenee jättiharppauksin, toisinaan nauran ystävän kanssa ja joskus koen elämää muuttavia oivalluksia kirjan riveistä. Jokainen päivä ei ylitä perfektionistin vaatimaa rajaa, mutta kokonaisuuteen olen ihan tyytyväinen. Kun ottaa askeleen taaksepäin, nostaa nenän suunnitelmasta, tarkastelee laajemmin – ei kaduta. Katuminen on lopulta kuitenkin täysin turhaa. Paitsi jos olet murhannut jonkun, siinä vaiheessa katuminen on jopa suotavaa. Mutta näin perusihmisen elämässä, katuminen on kuin perässä vedettävä kivenlohkare.

34 on nyt plakkarissa ja jälleen kerran se tuntuu juuri sopivalta iältä. Odotan mielenkiinnolla sitä hetkeä, kun alan täyttämään joka vuosi saman verran. Sitä ikäkriisiksi kutsuttua tapahtumaa.

]]>

5

Pyöräilin pitkin Kööpenhaminan kujia toista kertaa elämässäni. Kaupunki on kaunis, kulturelli ja ajan hermoilla oleva kokonaisuus, jossa pyörät ovat the thing. Mutta niin on käsillä tekeminenkin.

Hankin matkalta käsintehtyjä keramiikkakuppeja, teekannun, maljakon ja ihanan seinäryijyn pienistä putiikeista liki keskustaa. Sain niin monta utelua Instagramin puolella näistä puodeista, jotta päädyin kirjaamaan ne tänne teidän kaikkien luettavaksi.

Mainintana myös muutama muu vinkki tulevia reissujanne varten.

Yōnobi / itsyonobi.com /
Useita eri keramiikkataiteilijoita, suurin osa ulkomaalaisia. Puoti järjestää myös keramiikkakursseja. Mieleen jäi pikkiriikkinen ovi, jonka lukko teki sisäänpääsyyn haastetta ja erittäin ihana asiakaspalvelu.

Vanishing Point / vanishing-point.dk /
Tanskalaista, luonnon materiaaleja, villapaitoja, printtejä, taidetta, koruja. Seinäryijymme löytyi täältä.

MK Studio / mk-ceramics.com /
Työtila ja myymälä samassa, myynnissä vain omaa tuotantoa. Muutama erilainen astiamalli ja niistä kovin paljon eri lasituksia ja värimassoja. Liikkeessä iski valinnan vaikeus ja nappasin mukaani lopulta vain yhden kupin.

Tina Marie Cph
Sisäpihalla ja oven yläpuolella luki Viktoria Ceramic Studio Cph. Ihastelin muutamaa vaasia, mutta hinnat olivat melko korkeat. Tämä on visiittinä kuitenkin aivan must, jos olet keramiikan perään ja etenkin jos lompakkosi on paksu.

Näiden lisäksi vierailimme toki Illums Bolighusissa, josta nappasin Ferm Livingin tuotteita ja HAY House nyt on tietenkin listalla, kun Tanskaan menee. Ytimessä suosittelen kulkemaan myös Kompagnistræde kadun, jolla ainakin kolme keramiikkaa myyvää puotia ja useita söpöltä vaikuttavia ravintoloita terasseineen.

Ravintoloista mainittakoon mielettömän hyviä aasialaisia ruokia tarjoillut Sidecar. Söin siellä elämäni ensimmäisen bao:n ja rakastuin välittömästi. En voi ymmärtää, miten olen onnistunut elämään ilman baoja. Mietin öisin ainoastaan sitä, että minun pitää löytää bao-taikinan resepti ja opetella tekemään niitä itse. Sidecar jäi makujen puolesta mieleeni loistavana ravintolana.

Aasialaisen lisäksi söimme italialaista. Italia on lempilapsemme – ruoan, juoman ja matkailun suhteen. Nautimme Scarpetta ravintolassa 5 ruokalajin menun ja se tuntui paranevan askel askeleelta. Minä, joka en yleensä välitä äyriäisistä – söin edeltävänä päivänä Sidecarissa friteerattuja ravunpyrstöjä majoneesilla kuin hullu ja sen jälkeen Scarpetassa elämäni parhaan risoton ala sini- ja kampasimpukat. Persiljalla maustettu risotto räjäytti makunystyräni, mutta oli myös niin syvän vihreän värinen, että ihastelin sitä alkuun silmilläni pitkään.

Meatpacking District on alueena hupaisa, kesällä etenkin. Söimme siellä Motherissa ja Hija De Sanzesissa. Jälkimmäinen on Netflixissäkin maailman parhaaksi taco-paikaksi tituleerattu. Meidän tacot jäähtyivät viileässä ilmassa, sisäpaikkoja kun ei riittänyt minikokoisessa ravintolassa. Kesällä ehdoton vierailun kohde, terdellä on tilaa – jos on! Hija on hyvin suosittu.

Koska meillä oli neljästä päivästä kahtena pyörät alla, ehdimme koluta kaupungin läpikotaisin. Kävimme kaikkialla ja vahingossa ajauduimme useille nähtävyyksille. En voi alleviivata kylliksi pyörien helppoutta kaupungilla. Kaikkialla ei ole omaa pyöräkaistaa, mutta autot ovat tottuneet pyöräilijöihin ja liikenteen seassakin ajaminen on mukavaa. Pyöräilyn miinuspuolena mainittakoon vauhti. Me ajettiin todella kovaa, koska paikallisten vauhti tarttuu. Sen vuoksi hujautimme ohi monesta mielenkiintoisesta kohteesta malttamattomina ja kerran suunnitellusta risteyksestä ohi kolmen risteyksen verran.. Pyörien kanssa ei tarvitse aikatauluja ja niillä pääsee helposti kokemaan vanhan kaupungin ulkopuolella olevat kiinnostavat kaupunginosat, kuten Nørrebron.

Tivoliin astelin ensimmäistä kertaa ja houkuttelin (pakotin) Kain 1914 valmistuneeseen vuoristorataan kanssani. Kyyti muistutti taas siitä kuinka on hyvä käydä huvipuistolaitteissa näin vanhana vähintään kerran vuodessa. Se pistää sopivasti kropan sekaisin ja hysteerisestä naurustani ei meinannut tulla loppua.
Tivolin alue on aivan mieletön. Sisäänpääsymaksu peritään ja yksittäiset liput maksavat mammonaa (rannekkeet suhteessa paljon edullisempia), mutta alue itsessään on todella kaunis ja mikäli sinne menee; kannattaa suunnitella ruokailu johonkin alueen useista ravintoloista.

Kauppahallia ei myöskään saa jättää kokematta. Siellä pääsee jotenkin vauhdikkaasti tanskalaisen hyggeilyn syliin. Hallissa vaikutti olevan enemmän paikallisia kuin turisteja.

Matkamme jälkeen minulle tuli vahva tunne, että Kööpenhamina on nyt koettu ja nähty. Toisaalta taas edellisestä vierailustani oli 7 vuotta ja nyt oli kylällä taas ihan toinen meininki. Ehkä rikon tulevaisuudessakin vielä uudelleen matkustusfilosofiaani ”aina uuteen kohteeseen”..

]]>

6

Kaupallinen yhteistyö – Slurp

Minä en juo kahvia. Kovin usein olen miettinyt, että miksi en ja kysyin äidiltäni parikymppisenä, että pitäisikö aloittaa. Hän tokaisi salamana, että älä nyt hyvä ihminen aloita varta vasten, jos olet tältä koukulta välttynyt.

Mutta toisaalta koukut on kivoja. Kahvi on nautintoaine, siinä missä viini tai limu. Se on monille hifistelyä, jonka kanssa voi puuhata hakemalla tuoreet pavut, jauhamalla ne omalla myllyllä ja duunata millälie Aeropress hommelilla niin laadukasta kahvia, että se lähentelee jo totaalista euforiaa. Jään tästä paitsi.

Olin 17-vuotiaana opiskeluiden kautta kahvilassa harjoittelussa ja rakastuin kahvin tuoksuun. Se on niin yksinkertaisen huumaava. Olen maistanut kahvia elämässäni, hyvänen aika, varmaan alle 10 kertaa. Siinä missä tuoksu menee aivolohkojeni nautintokeskukseen, maku ei.

Jos joisin kahvia, olisin aivan varmasti se ilmaprässillä läträävä oman myllyn omistava hihhuli, jonka päivä lähtisi käyntiin vasta kun on saanut huumaannuttavan kupposen kuumaa kaffetta. Kokeilisin eri papuja, paahtoja ja keskustelisin kahvista intohimoisesti. Jos joisin kahvia, tilaisin sen Slurpilta.

Slurp tuo tuoreen, loistavan kahvin teidän luppasuiden huulille postitse. Slurpin agendana on tehdä korkealaatuisten pienpaahtimokahvien nauttiminen niin helpoksi kuin mahdollista. Parasta on, että sun ei tarvitse edes huolehtia tilauksesta, Slurp postittaa suosikkikahvisi tuoreena kotiin automaattisesti tasaisin väliajoin. Helsinkiläinen saattaa kulkea kahvipuodin ohi päivittäin, mutta jos tuoretta kahvia jauhava puoti ei ole työmatkasi varrella, Slurp pelastaa. Voin sanoa näin, koska minä juon teetä. Ja kyllä – olen se teestä intohimoisesti puhuva, uusia lajeja testaileva hihhuli, joka huolehtii veden läpötilasta ja jonka päivä lähtee käyntiin vasta kun on saanut kupposen teetä. Ja kyllä – Slurp toimittaa kotiin myös laadukasta, tuoretta teetä.

Järvenpääläisellä teepuoteja ei ole joka nurkalla. Meidän lähikaupat (Citymarket ja Prisma) tarjoilevat kyllä laajat teevalikoimat, mutta kaukana on huippulaatu, tiettyjen merkkien kohdalla tuoreuskin kyseenalainen. Teetoimitusta en tarvitse viikoittain, mutta tilaaminen netistä ja postilaatikkoon toimitus (mahtuvat laatikosta yksittäispakkauksissaan) on niin kätevää, että oksat pois. Meikälle kelpaa toisinaan myös Lipton, mutta piruvie kyllä sen laadun vaan maistaa ja niin maistoi Kaikin.

Kai juo kahvia. Ei juuri koskaan kotona, mutta töissä lipittää kupin tai kaksi päivässä. Kotona meillä ei ole halvinta, mutta ei kalleintakaan kahvia. Kun kysyin Kailta, joisiko hän enemmän kahvia mikäli se olisi laadukkaampaa, vastaus oli selvä: kyllä. Hän huokaili muutamaan otteeseen ensimmäisen Slurpin toimittaman kahvikupposen äärellä. Jälleen kerran – kyllä sen laadun maistaa.

Koska meillä ei juurikaan kuluteta kahvia, meiltä löytyy perinteinen Moccamaster, eikä meiltä todellakaan löydy kahvimyllyä. Okei, meidän vuokrakämpän seinässä on kahvikone, mutta ei me olla jaksettu opetella käyttämään sitä. Siinä ymmärtääkseni on mylly.. Slurpilta täten tilasimme valmiiksi jauhettua kahvia.

Slurpilla on muuten valikoimassa erilaisia kahvin ja teen valmistukseen vaadittuja välineitä. Kuvissa näkyvä Hario on vedenkeitin, ei siis ”pelkkä” liedellä toimiva pannu. Ilo silmälle ja sopii etenkin sinulle, joka haluat hifistellä ja kaataa veden kahvipurujesi päälle tasaisena ohuena norona.

Klikkaa Slurpin sivuille ja nauti. En malta olla fiilistelemättä sitä, että samalla tuet pienpaahtimoita/teepuoteja, jotka oikeasti rakastavat kahvia/teetä ja toimivat reilusti.

Teevalikoiman löydät suoraan täältä!
Alekoodilla ”kaisujouppi” saat -30% jatkuvan tilauksen ensimmäisestä kahvista ja koodilla ”kaisuntee” -5% koko teevalikoimasta. Oppaa!

]]>

3

Tovi sitten tuumin miten mielialalääkkeiden lopettaminen lopulta tulee sujumaan. Viimeeksi kirjoitin, että pelkään olla ilman lääkettä. Tovi myöhemmin säpsähdin liikenteessä kun auton ratissa muistin, että en ole syönyt lääkettä viikkoihin. Lopettaminen meni oiretta. En kärsinyt fyysisiä sivuvaikutuksia, en tuntenut kehossa mitään muutoksia. Mielialakin on pysynyt suht korkealla. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, olen paljon tunteva ihminen ja olen nyt lääkkeiden lopettamisen jälkeen kohdannut jälleen isoja tunteita. Jotkut ovat kovin ärsyttäviä. Minulle on varsin ok itkeä ilosta, surusta, onnesta ja myötätunnosta. Itken hyvänen aika asiasta kuin asiasta, enkä ole ihan varma olenko ollut aina näin herkkä. Todennäköisesti. Reagoin kuukautisiin voimakkaammin. Olen varmaan reagoinut aina näin, mutta nyt olen laittanut asian oikein huolella merkille. Yhden viikon vihaan kaikkea ja kaikkia. Toisen viikon puhun koko ajan ja hupsuttelen. Kaksi viikkoa kuukaudesta taas menee suht normaalisti. Hormonit toimivat myös lääkkeiden kanssa, mutta lopettamisen jälkeen ne kuplivat täydellä teholla. Sitten tullaan siihen, joka on todella ärsyttävä piirre minussa. Menetän hermoni. Pinnani on millimetrin mittainen, kiroan pienimmistäkin asioista ja tunnen maailman kaatuvan päälleni. Tilanteet jatkuvat vuorokauden tai menevät puolessa tunnissa ohitse. Joten kyse on reagoinnista vaikeisiin asioihin, ärsyttäviin asioihin. En aisti tässä masennusta, vaan tapani kohdata maailma; pessimistin silmin. Ai, että mä tulen kuolemaan nuorena – eikös ne positiivarit täällä hengaile pal pidempään.. Hahah. Kireät hermot on kirjoitettu temperamenttiini, kiitos iskä. Mutta niiden kanssa voi myös pelata. Jankuttamalla, että negatiiviset vibat ovat vain tunteita, sekä lepäämällä. Pinnani kiristyy usein, kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni. Minun varmasti pitäisi olla ihminen, joka ei halua lapsia. Oman ajan tarve on suuri. Noh, lapset on tehty ja ei auta kuin kiukuspäissä selittää tilanne kerrallaan auki lapsille. Hermot ovat usein kireällä myös, koska olen väsynyt. Toitotan olevani elämäntapaväsynyt. Olen elänyt yrittäjän elämää kohta 10 vuotta ja kieltämättä se on jättänyt jäljet. Kun on kiire, on stressi. Kun on vähän töitä, on stressi ja liki toimeton. Paradoksaalista tämä on siksi, että rakastan yrittäjänä olemista. Uskon myös, että neljä vuotta yksin lasten kanssa (vaikka he olivatkin vain 50% ajastaan minulla) teki tehtävänsä väsymyksen saralla. Elämästä tekee mukavaa se, että väsymys kasaantuu, mutta varastoon ei voi nukkua. Jos voittaisin sata miljoonaa (eikä yhtään vähempää!) lotossa, sulkisin puhelimen ja nukkuisin. Epäilen, että nukkuisin varmaan kolmisen kuukautta. Sen jälkeen ostaisin talon Italiasta. Terapiasta viisautuneena voin kuitenkin vakuuttaa itselleni, että en tarvitse lottovoittoa. Elelen nyt vitamiinien voimin ja kannattelen upeasti itseäni. Itkeskelen uutisille, tv-sarjoille, eilen itkin kun Kai nukkui sylissäni ja tunsin vain niin suurta onnellisuutta siitä hetkestä. Seuraavassa hetkessä voin raivota kun Simo kakkaa lattialle, lapsi on unohtanut koekirjat kouluun tai Kai tuo kaupasta väärää ketsuppia. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin suht tasapainoinen, hymyilevä nainen, joka tekee kaikkensa, että töitä riittää, arki toimii ja aikaa jää kaikelle kivalle. Omasta ajasta puheenollen; tämän jutun kuvana on mun vielä hieman keskeneräinen toisinto Klimtin Suudelmasta. Olen kuluttanut tämän kevään perjantait maalauskurssilla Kaapelilla ja taulu on yksi tehtävistä. Vaikka olen tuntenut suurta luomisen tuskaa, kurssi on ollut eittämättä parasta hetkeen. Olen oppinut omasta tekemisestä ja tajunnut kuinka nopeasti maalaamisessa voi kehittyä. Ehkä voin kehittyä myös ihmisenä ja jonain päivänä olla hieman vähemmän pinna kireällä..]]> 18

 Hetki sitten somessa keskusteltiin siitä, että vaikuttajat eivät uskalla sanoa omia mielipiteitään ja  heidän todettiin pelkäävän massan reaktiota. Mutta onko kaikkien vaikuttajien tehtävä mielipiteitään selväksi? Onko kaikkien pakko olla sanansaattajia? Onko pakko herättää huomiota mielipiteillään?  Entä jos miettii mitä muut ajattelevat, vaikka ei haluaisi? Entä jos ei ole täysin varma omista mielipiteistään? Entä jos ei jaksa yksin kantaa myrskyjä, joita mielipiteet voivat aiheuttaa? Jirka Väätäinen on taitava taiteilija. Niin taitava, että hänen Instagram-tililleen on löytänyt yli kaksisataatuhatta seuraajaa. Taide ei kuitenkaan ole se, mitä Jirka haluaa tuoda jatkuvasti esille ja hän pohtii paljonkin sitä mitä seuraajat häneltä kaipaavat.  ”Mietin aivan liikaa kelpaanko mä? Kun laitan someen omaa ideaali minää ja pistää sen jälkeen merkille, että luvut elää – se tuntuu kovin henkilökohtaiselta.” Jirkan feedi ei ole enää niin instant kuin aikoinaan: sisältöä mietitään ja kokonaisuutta suunnitellaan, se on yksi osa Jirkan työtä. Väistämättä ihminen tuntee piston lihassaan, jos hänen työnsä ei kelpaa. Kun välineenä ovat omat kasvot, keho ja aatteet, pisto menee vieläkin syvemmälle.        Väätäisellä on tarve tuoda itseään esille, on aina ollut. Hän myöntää kaipaavansa hyväksyntää sekä huomiota. Lapsena hän brändäsi itsensä hahmoksi joka huomataan ja ratsasti erilaisuudella. ”Olen luontaisesti varuillani ja epävarma, silti halusin olla esillä. Pikku hiljaa kasvatin varmuutta ja uskalsin olla oma itseni.” Jirka kertoo. Kun hän lähti Kuopiosta taidekouluun Englantiin, hän vapautui askeleen lisää. ”Siellä opiskelijat pukeutuivat paljon minua oudommin ja todella olivat omia itsejään. Pystyin ilmaisemaan itseäni vapaammin, mutta täysin sinut en  vielä tuolloin ollut.”  Nykyään Väätäinen on tasannut tilit itsensä kanssa, mutta ristiriitainen puoli on edelleen aistittavissa. Hän haluaa herättää huomiota, mutta ei halua tehdä itsestään numeroa. Hän tavallaan haaveilee istuvansa muottiin jota normaaliksi kutsutaan, koska se näyttäytyy helpompana kuin erilainen. Hän haluaa luoda ihania mielikuvia, jopa täydellisiä ja sitten seuraajat kommentoivat narsistiksi.   Jirka ymmärtää hyvin, että kaikkia ei voi miellyttää, mutta ottaa sisällön tuottamisesta paljon paineita. ”Videoiden kautta ihmiset ovat tehneet vahvoja tulkintoja minusta. Olen lukenut olevani kusipää ja ylimielinen. On hämmentävää, kun ei itse ymmärrä miten voi ärsyttää toisia niin paljon.” Hän miettii mitä sanoo, miten, miltä näyttää, kiinnostaako tämä ketään ja kannattaako tätä julkaista – kuitenkin tähdäten rentoon ulostuloon.       Ennen kuin Jirka oli edes liittynyt Instagramiin, hän loi opiskeluaikanaan Real Life Disney -hahmoja ja päivitteli niitä muiden töiden lomassa blogiinsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä oli luvassa. Vuonna 2012 ihmiset bongasivat hahmot verkosta ja kommentteja alkoi sadella – minuutin välein. Jirka pyöritti blogia ja Facebook-sivujaan, vastaili haastatteluihin ja työtarjouksia alkoi sadella. Kun muutama vuosi myöhemmin Väätäinen oli puuhastellut Disneyn mies-hahmojen parissa ja julkaisi sarjan Instagramin puolella – suosio oli taattu. Jirkan taide on mahdollistanut vaikuttajana toimimisen ja tuonut kivan lisän freelancer-graafikon elämään. Hänellä ei kuitenkaan koskaan ollut tarkoitus luoda vaikuttajan uraa taiteella. Hän on henkilöbrändi, joka on taiteen lisäksi myös jotain ihan muuta. Edelleen Disney-kuvat keräävät mielettömät määrät tykkäyksiä ja ihmiset palaavat kuvien ääreen useasti. ”Yritän kuitenkin olla ajattelematta seuraajia, joita kiinnostaa pelkkä taide, se kun ei koskaan ollut se juttu. Koen toki painetta sen tuottamisesta, koska sen kautta ihmiset löysivät minut.”  Väätäinen kuitenkin yrittää antaa virran viedä. Hän ei ole viemässä uraansa tiettyyn suuntaan, vaikkakin tekee koko ajan päätöksiä mitä jakaa ja mitä ei. ”Haluan tehdä mahdollisimman hyvin sen mitä virta minulle tuo. Teen asioita jotka minua kiinnostavat ja täten virta viekin juuri oikealta tuntuvaan suuntaan.”  Jirka haluaa myös antaa jatkuvasti arvoa ystävällisyydelle. Hän keskustelee päivittäin kymmenien seuraajien kanssa. ”Olen innoissani ja kiitollinen, kun ihmiset ovat kiinnostuneita. Haluan antaa huomiota takaisin – toisille kivan sanominen tuottaa pelkästään hyvää.” Jirka lataa. Tätä empatia-lähettilästä on vaikea kuvailla sanoilla kusipää, ylimielinen tai narsisti.  Jirka Väätäinen on aina ollut kiinnostunut vaatteista ja piirtämisestä. Hänellä on upea visuaalinen lahja, joka toimii sekä muodin, että taiteen parissa. Sen pitää riittää meille – ja se riittää.  Sen lisäksi Jirka kuitenkin vaikuttaa maailmaan paljonkin. Hän uskaltaa sanoa kun sattuu, kertoo avoimesti haavoittuvuudesta ja on puhunut mielenterveyteen liittyvistä asioista. Hän tekee tietoisen valinnan ja ei alleviivaa seksuaalista suuntautumistaan. ”Erilaisuus on rikkaus, mutta toivoisin, ettei homouden tarvitsisi olla vahvasti eriyttävä leima, joka taas korostaa epätasa-arvoisuutta.” Vaikka Jirka ei korosta jatkuvasti homouttaan feedissään, hän antaa useinkin yksityisviesteissä vertaistukea seuraajilleen.  Vaikuttajia on useanlaisia. Kaikille ei ole tärkeää alleviivata omia ajatuksiaan ja vaikuttaa maailmaan, vaikka se olisi kuinka tarpeen ja positiivista. Jotkut haluavat vaikuttaa kevyesti ja viihdyttää, tuoda iloa ja välttää konflikteja.      ]]> 3

Viime marraskuussa tuumailin useita kertoja, että pitäisikö mun kirjoittaa puhe mun kummitädille, joka oli täyttämässä viisikymmentä vuotta. Juhlaviikolla ajatus kävi mielessä muutaman kerran, mutta edellisenä iltana puhe oikein ryöpsähti ulos minusta. Kirjoitin sen päiväkirjaani spontaanisti ja yön hautomisen jälkeen tartuin läppäriin aamulla ja kirjoitin hänet puhtaaksi. Meillä oli muuttorumba kesken, joten tulostin oli toisessa osoitteessa. Lähetin puheen sähköpostilla juuri ennen juhlia äidilleni ja mainitsin hänelle, sekä Kaille, että kirjoitin sen, mutta ne välttämättä aio lukea sitä ääneen. Olen jumalattoman kova jännittämään. Jännitän esiintymisessä kaikkea ja voisin hyvin päästä sinuiksi kaiken muun kanssa, mutta käteni hikoavat ja naamani punoittaa. Jännitys on hyvin fyysistä ja ahdistava kokemus. Olen aina kuitenkin halunnut esiintyä – ollen täysin varma esityksen kulusta. Niinpä aikoinaan kun kävimme tanssitunnilla esityksen kuvioita läpi tunnin viikossa, minä kannoin kotona valkoisen mankkani autotalliin ja laitoin kirjastosta lainatun, esityksessä olevan kappaleen soimaan – monta, monta, monta kertaa viikossa. Treenasin niin paljon, että osasin jokaisen nyanssin täydellisesti seuraavalla tunnilla. Tästä syystä minut laitettiin usein eteen ja keskelle – ja paineet kasvoivat entisestään. Mutta nautin siitä, koska tiesin osaavani. Suoriuduin keskinkertaisesti yläasteen esityksistä, ensimmäisen ammattikoulun aikaan onnistuin keplottelemaan opinnäytetyöni aiheeksi joulun, joten en voinut suorittaa näyttöä koulussa opettajien valvovien silmien alla. Kuvasin jouluun liittyvät valmistelut kotonani videolle ja suoritin näyttöni riman alta menemällä. Arvosanaksi tuli kuitenkin kiitettävä, joten so not. Ensimmäinen tiukka paikka esiintymisessä osui toiseen amikseen, niitä olikin kaksi liki peräkkäin. Ensin tarvoin läpi työharjoittelupaikan esittelyn muille luokille ja sen jälkeen esittelin täydelle auditoriolle opinnäytetyöni. Molempiin käytin samaa metodia: suunnitelin esityksen kulun, kirjoitin selkeät muistilaput jotka johdattivat minut läpi esityksen ja harjoittelin esittämistä ääneen. Olen saanut esiintymisistäni aina hyvää palautetta. Esiinnyn kiinnostavasti ja selkeästi, ääneni on myös hyvin kuuluva tarvittaessa. Sisällytän esityksiin mielenkiintoisen draaman kaaren ja yritän naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia. Nyttemmin minun ei tarvitse harjoitella esiintymisiä. Turvanani ovat kokemus ja betasalpaajat. Verenpainetta laskeva lääke poistaa fyysiset jännityksen tilat ja pystyn keskittymään oleelliseen. Salpaajat eivät kuitenkaan poista jännityksen henkistä puolta ja yleensä en muista tiukoista paikoista paljoakaan. Mutta sillä ei ole väliä – etenkään jos olen naurattanut, itkettänyt ja herättänyt ajatuksia. Niin minä tartuin mikrofoniin ja astelin harjoittelematta kertaakaan sadan vieraan eteen. Meinasin itse liikuttua, mutta pidin paketin kasassa onnistuneesti. Tiesin, että se on hyvä puhe ja niin se olikin. Sukelsin sylikummini puheessa suoraan syvään päätyyn, nousten sieltä kuitenkin nopeasti takaisin juhlatunnelmaan.  

Olet mun sylikummi ja mun ensimmäinen muisto susta onkin sylistä. Se on pelottava ja ahdistava, mutta kuitenkin turvallinen.

Kun olin vähän alle 3-vuotias, mun pikkusisko kuoli. Siitä hetkestä muistan sinut ja meidän välisen yhteyden.

Muistan ambulanssin, sun kiharat hiukset, sun itkun ja hädän.

Mutta mä muistan hyvin myös sen, että olin turvassa – sun sylissä. Sun käsien ympäröimänä.

  Ylitin jännityksen, pelkoni ja sain puhuttua puheen joka minusta kumpusi. Samoin tein tiesin, että tämä oli edessä pian uudestaan. Nyt vuorossani oli 60-vuotta täyttävä äitini. Purin autossa nauhoittamani ideat tekstiksi, jäsentelin ja mietin mistä kaikesta haluan puhua. Voi pojat äidille kirjoittaminen oli miljoona kertaa vaikeampaa, hän on kuitenkin äitini. Viimeisenä iltana sain kuitenkin valtaisan kuuden sivun paketin kasaan. Oli aika puhua äidille kasvatuksesta, luonteesta, muistoista, elämästä, vaikeuksista ja rakkaudesta. Tässä muutama pala puheesta:  

On kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen – juuret ja siivet. 

Kasvatitte meidät empaattisiksi, muita kunnioittaviksi, tasa-arvoisiksi ja vahvoiksi ihmisiksi. Annoitte luvan olla omia itsejämme, kunhan teimme sen oikeudenmukaisesti ja vastuumme kantaen. Kuitenkin – jos me mokasimme, te autoitte. 

_____________

Sinulta olen perinyt myös vahvan naisen mallin. Sellaisen naisen, joka on tasa-arvoinen feministi ja vastuussa omasta elämästään. 

_____________

Olet joutunut kokemaan elämässä mittaamatonta surua,  surua jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Mutta kahlasit sen läpi ja käänsit surun voimavaraksi, jopa autoit muita ihmisiä sun kokemuksen kautta. Uskon, että suuri suru on tehnyt susta vieläkin vahvemman. Rautaisen naisen, jota ei pienet murheet hätkäytä.

_____________

Olen oppinut sulta paljon, vaikkakin alussa mainitsin, että vanhempia ei yleensä kuunnella. – Tiedän, että leivonnaiset onnistuvat vain aidolla voilla ja että sokeri on luonnon tuote. – Pikku hiljaa ymmärrän, että kaikessa ei voi eikä tarvitse olla edes hyvä, saatika paras. – Opin, että ihmiset surevat eri tavalla ja sen, että tunteellisuus on geeneissä. – Kuulin, että lapselle riittää rasvaton maito. – Opin arvostamaan naisia joka kerta hitusen enemmän, kun paasasit vahvoista naispuolisista esikuvista. Sen vuoksi tunsin valtaisaa surua kun prinsessa Diana kuoli. – Yritin kovasti oppia neulomaan, mutta onnistuin vain vanullisen päiväpeiton tekemisessä ja jos tarvitsen lapasia – olen oppinut että niihin tarvitsee 100 grammaa lankaa. – Tajusin, että riiteleminen kuuluu elämään ja puhdistaa ilmaa. – Olen oppinut, että jokainen saa elää itsensä näköisen elämän.

Olen varma, että jatkat elämäni loppuun asti mun mentorina, jonka kommenteista voin oppia tai olla oppimatta. 

Tulet olemaan apuna, tukena, ystävänä ja ikuisena tv-kriitikkona, jonka kanssa voi katsoa Vain elämää -jakson parhaita paloja, nauraa Downton Abbeylle ja liikuttua Gilmoren tyttöjen äärellä.

  Puhe oli piece of cake. Sen jälkeen minun piti soittaa ja laulaa. Puheeni päättyi unelmien tavoitteluun ja lopulta kevennykseen:  

Toisaalta tähän loppuun on hyvä kunnioittaa sun syntymäpäivä-viikolla edesmennyttä mäkikotkaa:

Elämä on kuitenkin vaan laiffii. 

Siksi mä uskallan nyt tarttua joululahjaksi saamaani ukuleleen. Tiedän, että jos tämä menee ihan penkin alle, niin äiti sanoo silti ”Hyvin meni. Eteenpäin!”

  Olin treenannut monta kertaa, kuitenkaan kertaakaan esitys ei ollut mennyt putkeen täydellisesti. En välittänyt, vaan päätin ylittää itseni. Halusin esiintyä, koska musiikki on minulle erittäin tärkeä ilmaisumuoto. Olin lukemattomia kertoja purskahtanut itkuun harjoitellessani ja ajatellessani äitiäni. Se oli prosessi, jonka päätös oli itsensä ylittäminen. Tartuin ukuleleen, tein yleisölle toki hyvin selväksi, että olen täysi rookie ja hengitin syvään. Esitys oli riittävän hyvä ja kappaleesta muodostui ikuinen muisto, jonka yhdistän äitiini elämäni loppuun asti. (Kappale on Jonna Tervomaan Minä Toivon ja nyt itken täällä miettien, että soitan sen uudelleen hänen hautajaisissa (joskus sadan vuoden päästä!). Laulu päättyy sanoihin: Minä toivon huomisen tulevan, toivon soihtujen korkeina palavan, toivon taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa. Oh lord, yritän täällä kerätä itseäni. Tuloksetta.) Joka tapauksessa – olen ylittänyt itseni, mutta se ei ole puheissa, eikä esiintymisessä tärkeintä. Tärkeintä on sanoa tärkeät asiat ja ajatukset. Tärkeintä on muistaa tärkeitä ihmisiä ja koen, että puheet tekevät juhlan. Olitpa kuinka kyyninen tai ujo tahansa, uskon, että ihminen haluaa kuulla rakkailtaan mitä he ajattelevat ja miten he näkevät hänet – suurena päivänään. Tulen varmasti puhumaan ja laulamaan siskoni ja ystävieni häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Se ei enää ole itsensä ylittämistä, mutta keksin varmasti uusia asioita, joissa voin taas ylittää riman ja taputtaa itseäni selkään. Jotain hienoa siinä tunteessa on. Tulee semmoinen elämisen meininki koko kehoon!]]> 18

Hän on juuri niin dille kuin toivoimme. Jotkut ovat kutsuneet fiksuksi pennuksi ja on siinä sitäkin. Käskyt tuntuvat menevän jakeluun, paitsi silloin kun on hepuli päällä. Sen nyt taas tietää jokainen, että ylikierroksilla käyvään hahmoon on turha yrittää ottaa kontaktia. Silloin Simo otetaan kainaloon ja rutistetaan lempeästi rauhalliseksi. Toisinaan ei ole mitään syytä keskeyttää hepulia ja toisinaan hän taas saattaa kielto-käskyihin jopa reagoida. Tällä hetkellä hän on rakastettava riiviö, joka puree melko paljon – mutta harvemmin onneksi kiellettyjä asioita. Paitsi toki sormiamme, ne maistuvat – niin ja kissa. Umpan kanssa meininki on suht sujuvaa, mitä nyt leikkiessä Simo niin kovin mielellään menee hampaat edellä ja sitä Unto ei arvosta. Melko hienosti Unto yrittää näyttää Simolle kaapin paikkaa ja selkeästi myös nauttii leikkimisestä ja seurailee paljon Simon touhuja. Untolla on kotona monta paikkaa, joihin hän pääsee piiloon, mutta hän on tyytynyt samaan vanhaan nukkumapaikkaan: meidän sänkyyn. Aluksi hän oli kehräämättä, mutta nykyään sekin taas luonnistuu. Simo on ollut meillä tänään kuukauden. Hän on ollut tähän asti yksin vain muutamia tunteja, joten meillä on kokonaan vielä edessä työpäivän mittaiset setit, jolloin voimme törmätä tuhoihin! Täytyy vain toivoa, että Umppa pitää hänet ojennuksessa. Tämä kuukausi on mennyt melkoisen nopeasti. Tuntuu edelleen vahvasti siltä, että vauva on talossa. Hän on sitonut meidän kovin kokonaisvaltaisesti kotiin ja itseensä. Jollei Kai olisi ottanut vähintään yhtä paljon vastuuta kuin minä; olisin hyvin ahdistunut. Tuota palleroa ei oikein voi ottaa vielä mukaan, sisäsiisteys kun ei ole täysin varma nakki. Eikä sitä viitsi kovin pitkäksi aikaa jättää yksin, samasta syystä. Toinen on siis melkein koko ajan ollut kotona. Olemme kovilla pakkasillakin menneet reippaasti ulos parin tunnin välein. Simo oppi todella nopeasti pissaamaan ulos ja kakkonenkin tulee nykyään lähes poikkeuksetta pelkästään ulos. Olemme aika hyvin oppineet tuntemaan Simon aineenvaihduntaa ja luonnetta. Hän rakastaa ihmisiä. Olemme kovin otettuja siitä, että hän on hyvin läheisriippuvainen ja nukkuu jaloissa etäpäivät läpensä. Hän sipsuttaa vessaan perässäsi ja pusuttelee valtaisasti. Toisaalta taas hän tuntuu rakastavan ihmistä kuin ihmistä ja ulkoillessa pysähtyy kun ihmisiä tulee vastaan ja lähtisi välittömästi laukkaamaan jokaisen perään. Mutta meillä on remmi ja täten me sen voimin päätämme, että me olemme ne joihin hänen nyt vaan täytyy rakkaus kohdistaa. Haha. Pusukoneeksikin kutsuttu pentu on aktiivinen ja melko herkkäuninen. Ensimmäisten kaaos-öiden jälkeen hän kuitenkin alkoi nukkumaan hyvin sänkymme vieressä, omassa pedissä. Toisinaan hän herään yöllä ja itkee meidän viereen, mutta pienellä silityksellä asettuu takaisin omaan petiin. Simon ”hoitaminen” on vielä hieman hakusessa. Viime perjantaina tapasimme kasvattajan ja hän asetti pennun pöytää vasten ja nyppi korvakäytävän karvat. Oli hyvä muistutukseksi nähdä (ja kuulla) kasvattajan otteet. Tiedän, että eläinten kanssa ohjat on vain otettava, mutta se tuntuu uuden tyypin kanssa aina jännittävältä. Olimme muun muassa leikanneet herkku-nappuloiden voimin kynnet yksi kerrallaan ja kasvattaja tyrmäsi tämän heti. Lähdimme tapaamisesta hieman itsevarmempina. Nyt olen pitänyt kaveria visusti aloillaan kun esimerkiksi harjaan häntä. Hyvin nopeasti hän on alkanut tottua hoitamiseen. Aiemmin sain harjattua sekunnin ja sitten hänellä olikin jo harja suussa. Vielä hyvin epämääräisesti olen saksinut turkkia, vain jotta näemme silmät. En oikeasti tiedä mitä trimmaamisesta tulee, mutta ei kai se auta kuin tarttua sorviin ja ekan kerran jälkeen on jo viisaampi. Alvariinsa tuijotan Simoa ja kysyn Kailta, että mikä toi on? Miksi meillä on tuollainen täällä? On se niin hullua, että viime kesästä asti odoteltiin ja nyt hän on täällä. Karvainen hömelö, josta tulee varmasti huippu tyyppi. Eikä tässä ole edes koirasta aina kyse, vaan kokonaisuudesta. Leevi pelaa etäyhteydellä serkkunsa kanssa ja puhuvat kaiuttimien kautta. Pari päivää sitten siskoni huusi sieltä taustalta ”Terkkuja teille kaikille muille: Kaisu, Kai, Aapo, Umppa ja Simo!” Olen mystisesti ensin onnistunut nappaamaan miehen ja nyt meillä on yhdessä hankittu vauva. Koira. Say what! Parhaillaan hän nukkuu keittiön lattialla, kun Kai tekee ruokaa. Tätä me taidettiin haluta – tyyppiä joka on seurana ja innoissaan meistä.  ]]> 5