Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Huomenna vaihtuu heinäkuuksi – joten on oiva hetki palata vielä juhannukseen. Siihen viikonloppuun, josta mun mielestä kesä alkaa, satoi tai paistoi.

Sitä kaikkea se tänä juhannuksena jälleen tekikin, mutta kyllä meillä oli Jyväskylän suunnalla niin kaunis juhannusaatto, että ei tuntunut missään hieman tuulinen ja epävakaa lauantai.

Me päästiin tänä vuonna mökkivieraiksi niin mielettömän sympaattiselle mökille. Iskettiin Simo ja Senja takapenkille ja posotettiin railakkaasti heti aamusella kohti Keski-Suomea. Olisin voinut viipyä noissa maisemissa parin yön sijaan pari viikkoa.. Järvi-Suomi, uudet perunat, yötön yö ja loistokas seura, ovat ne mitkä saavat minut syttymään.

Toivoin tältä juhannukselta mökkiä, hyvää ruokaa ja parasta seuraa. On mukavaa, kun toiveet toteutuu. Söimme mielettömiä herkkuja, joita oli ihana kokkailla ulkona. Nauroimme, keskustelimme, torkuimme ja uimme. Suomen järvet ovat niin upeita. Laskeuduin saunasta veteen, käännyin selälleni, painoin korvat veden alle ja lilluin tyynessä järvessä taivasta tuijotellen, pitkän tovin. Hengitin, hymyilin. Pienestä se on onni kiinni.

Kiitos, kun saimme tulla – ja viipyä.

]]>

7

Viime marraskuussa tuumailin useita kertoja, että pitäisikö mun kirjoittaa puhe mun kummitädille, joka oli täyttämässä viisikymmentä vuotta. Juhlaviikolla ajatus kävi mielessä muutaman kerran, mutta edellisenä iltana puhe oikein ryöpsähti ulos minusta. Kirjoitin sen päiväkirjaani spontaanisti ja yön hautomisen jälkeen tartuin läppäriin aamulla ja kirjoitin hänet puhtaaksi. Meillä oli muuttorumba kesken, joten tulostin oli toisessa osoitteessa. Lähetin puheen sähköpostilla juuri ennen juhlia äidilleni ja mainitsin hänelle, sekä Kaille, että kirjoitin sen, mutta ne välttämättä aio lukea sitä ääneen. Olen jumalattoman kova jännittämään. Jännitän esiintymisessä kaikkea ja voisin hyvin päästä sinuiksi kaiken muun kanssa, mutta käteni hikoavat ja naamani punoittaa. Jännitys on hyvin fyysistä ja ahdistava kokemus. Olen aina kuitenkin halunnut esiintyä – ollen täysin varma esityksen kulusta. Niinpä aikoinaan kun kävimme tanssitunnilla esityksen kuvioita läpi tunnin viikossa, minä kannoin kotona valkoisen mankkani autotalliin ja laitoin kirjastosta lainatun, esityksessä olevan kappaleen soimaan – monta, monta, monta kertaa viikossa. Treenasin niin paljon, että osasin jokaisen nyanssin täydellisesti seuraavalla tunnilla. Tästä syystä minut laitettiin usein eteen ja keskelle – ja paineet kasvoivat entisestään. Mutta nautin siitä, koska tiesin osaavani. Suoriuduin keskinkertaisesti yläasteen esityksistä, ensimmäisen ammattikoulun aikaan onnistuin keplottelemaan opinnäytetyöni aiheeksi joulun, joten en voinut suorittaa näyttöä koulussa opettajien valvovien silmien alla. Kuvasin jouluun liittyvät valmistelut kotonani videolle ja suoritin näyttöni riman alta menemällä. Arvosanaksi tuli kuitenkin kiitettävä, joten so not. Ensimmäinen tiukka paikka esiintymisessä osui toiseen amikseen, niitä olikin kaksi liki peräkkäin. Ensin tarvoin läpi työharjoittelupaikan esittelyn muille luokille ja sen jälkeen esittelin täydelle auditoriolle opinnäytetyöni. Molempiin käytin samaa metodia: suunnitelin esityksen kulun, kirjoitin selkeät muistilaput jotka johdattivat minut läpi esityksen ja harjoittelin esittämistä ääneen. Olen saanut esiintymisistäni aina hyvää palautetta. Esiinnyn kiinnostavasti ja selkeästi, ääneni on myös hyvin kuuluva tarvittaessa. Sisällytän esityksiin mielenkiintoisen draaman kaaren ja yritän naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia. Nyttemmin minun ei tarvitse harjoitella esiintymisiä. Turvanani ovat kokemus ja betasalpaajat. Verenpainetta laskeva lääke poistaa fyysiset jännityksen tilat ja pystyn keskittymään oleelliseen. Salpaajat eivät kuitenkaan poista jännityksen henkistä puolta ja yleensä en muista tiukoista paikoista paljoakaan. Mutta sillä ei ole väliä – etenkään jos olen naurattanut, itkettänyt ja herättänyt ajatuksia. Niin minä tartuin mikrofoniin ja astelin harjoittelematta kertaakaan sadan vieraan eteen. Meinasin itse liikuttua, mutta pidin paketin kasassa onnistuneesti. Tiesin, että se on hyvä puhe ja niin se olikin. Sukelsin sylikummini puheessa suoraan syvään päätyyn, nousten sieltä kuitenkin nopeasti takaisin juhlatunnelmaan.  

Olet mun sylikummi ja mun ensimmäinen muisto susta onkin sylistä. Se on pelottava ja ahdistava, mutta kuitenkin turvallinen.

Kun olin vähän alle 3-vuotias, mun pikkusisko kuoli. Siitä hetkestä muistan sinut ja meidän välisen yhteyden.

Muistan ambulanssin, sun kiharat hiukset, sun itkun ja hädän.

Mutta mä muistan hyvin myös sen, että olin turvassa – sun sylissä. Sun käsien ympäröimänä.

  Ylitin jännityksen, pelkoni ja sain puhuttua puheen joka minusta kumpusi. Samoin tein tiesin, että tämä oli edessä pian uudestaan. Nyt vuorossani oli 60-vuotta täyttävä äitini. Purin autossa nauhoittamani ideat tekstiksi, jäsentelin ja mietin mistä kaikesta haluan puhua. Voi pojat äidille kirjoittaminen oli miljoona kertaa vaikeampaa, hän on kuitenkin äitini. Viimeisenä iltana sain kuitenkin valtaisan kuuden sivun paketin kasaan. Oli aika puhua äidille kasvatuksesta, luonteesta, muistoista, elämästä, vaikeuksista ja rakkaudesta. Tässä muutama pala puheesta:  

On kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen – juuret ja siivet. 

Kasvatitte meidät empaattisiksi, muita kunnioittaviksi, tasa-arvoisiksi ja vahvoiksi ihmisiksi. Annoitte luvan olla omia itsejämme, kunhan teimme sen oikeudenmukaisesti ja vastuumme kantaen. Kuitenkin – jos me mokasimme, te autoitte. 

_____________

Sinulta olen perinyt myös vahvan naisen mallin. Sellaisen naisen, joka on tasa-arvoinen feministi ja vastuussa omasta elämästään. 

_____________

Olet joutunut kokemaan elämässä mittaamatonta surua,  surua jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Mutta kahlasit sen läpi ja käänsit surun voimavaraksi, jopa autoit muita ihmisiä sun kokemuksen kautta. Uskon, että suuri suru on tehnyt susta vieläkin vahvemman. Rautaisen naisen, jota ei pienet murheet hätkäytä.

_____________

Olen oppinut sulta paljon, vaikkakin alussa mainitsin, että vanhempia ei yleensä kuunnella. – Tiedän, että leivonnaiset onnistuvat vain aidolla voilla ja että sokeri on luonnon tuote. – Pikku hiljaa ymmärrän, että kaikessa ei voi eikä tarvitse olla edes hyvä, saatika paras. – Opin, että ihmiset surevat eri tavalla ja sen, että tunteellisuus on geeneissä. – Kuulin, että lapselle riittää rasvaton maito. – Opin arvostamaan naisia joka kerta hitusen enemmän, kun paasasit vahvoista naispuolisista esikuvista. Sen vuoksi tunsin valtaisaa surua kun prinsessa Diana kuoli. – Yritin kovasti oppia neulomaan, mutta onnistuin vain vanullisen päiväpeiton tekemisessä ja jos tarvitsen lapasia – olen oppinut että niihin tarvitsee 100 grammaa lankaa. – Tajusin, että riiteleminen kuuluu elämään ja puhdistaa ilmaa. – Olen oppinut, että jokainen saa elää itsensä näköisen elämän.

Olen varma, että jatkat elämäni loppuun asti mun mentorina, jonka kommenteista voin oppia tai olla oppimatta. 

Tulet olemaan apuna, tukena, ystävänä ja ikuisena tv-kriitikkona, jonka kanssa voi katsoa Vain elämää -jakson parhaita paloja, nauraa Downton Abbeylle ja liikuttua Gilmoren tyttöjen äärellä.

  Puhe oli piece of cake. Sen jälkeen minun piti soittaa ja laulaa. Puheeni päättyi unelmien tavoitteluun ja lopulta kevennykseen:  

Toisaalta tähän loppuun on hyvä kunnioittaa sun syntymäpäivä-viikolla edesmennyttä mäkikotkaa:

Elämä on kuitenkin vaan laiffii. 

Siksi mä uskallan nyt tarttua joululahjaksi saamaani ukuleleen. Tiedän, että jos tämä menee ihan penkin alle, niin äiti sanoo silti ”Hyvin meni. Eteenpäin!”

  Olin treenannut monta kertaa, kuitenkaan kertaakaan esitys ei ollut mennyt putkeen täydellisesti. En välittänyt, vaan päätin ylittää itseni. Halusin esiintyä, koska musiikki on minulle erittäin tärkeä ilmaisumuoto. Olin lukemattomia kertoja purskahtanut itkuun harjoitellessani ja ajatellessani äitiäni. Se oli prosessi, jonka päätös oli itsensä ylittäminen. Tartuin ukuleleen, tein yleisölle toki hyvin selväksi, että olen täysi rookie ja hengitin syvään. Esitys oli riittävän hyvä ja kappaleesta muodostui ikuinen muisto, jonka yhdistän äitiini elämäni loppuun asti. (Kappale on Jonna Tervomaan Minä Toivon ja nyt itken täällä miettien, että soitan sen uudelleen hänen hautajaisissa (joskus sadan vuoden päästä!). Laulu päättyy sanoihin: Minä toivon huomisen tulevan, toivon soihtujen korkeina palavan, toivon taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa. Oh lord, yritän täällä kerätä itseäni. Tuloksetta.) Joka tapauksessa – olen ylittänyt itseni, mutta se ei ole puheissa, eikä esiintymisessä tärkeintä. Tärkeintä on sanoa tärkeät asiat ja ajatukset. Tärkeintä on muistaa tärkeitä ihmisiä ja koen, että puheet tekevät juhlan. Olitpa kuinka kyyninen tai ujo tahansa, uskon, että ihminen haluaa kuulla rakkailtaan mitä he ajattelevat ja miten he näkevät hänet – suurena päivänään. Tulen varmasti puhumaan ja laulamaan siskoni ja ystävieni häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Se ei enää ole itsensä ylittämistä, mutta keksin varmasti uusia asioita, joissa voin taas ylittää riman ja taputtaa itseäni selkään. Jotain hienoa siinä tunteessa on. Tulee semmoinen elämisen meininki koko kehoon!]]> 18

Eilen illalla ovestamme asteli sisään kolme ihmistä kera rullamitan. He mittailivat seiniä, kyselivät kysymyksiä valokuidusta, keittiön kaapeista ja ostivat ohimennen lampun katosta. Tämä koti on nyt heidän. Allekirjoitin eilen kauppakirjat, rahat vaihtoivat omistajaa ja uusien asukkaiden poistuttua, poksautimme shamppanjan auki. Skoolattiin juhlajuomat lasten kanssa ja olo oli hyvin sekava. Yhtäaikaa itketti ja innostutti. Nämä seinät ovat nähneet ja kokeneet paljon. Ne näkivät onnelliset ydinperheen, sen rauhallisen mutta väistämättömän kaatumisen, säätöä, tuntemattomia miehiä, miehiä jotka viipyivät. Monen monta krapulaa, monen monta nousua. Itkua, naurua, riehumista. Suurta onnea ja suurta surua. Ero, mummoni kuolema, juhlapyhien yksinäisyys, ystävien kokoontumiset, synttärijuhlia, viiniä, juustoja, lohturuokaa, lukuisia tv-sarjoja ja Tinder-deittejä. Nämä seinät näkivät myös minun ja Kain ensimmäiset treffit ja lopulta Kain muuton saman katon alle. Vaikka asunto on vain asunto, tässä kodissa olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. 27-vuotiaana jäin tähän yksin ja asuin itsekseni ensimmäistä kertaa koskaan. Muistan sen kuin eilisen. Kaadoin syksyllä 2013 lasillisen viiniä, skoolasin yksin keittiössä uudelle alulle ja opettelulle, kera kyyneleiden. Näiden 7 asutun vuoden aikana olen kasvanut ja oppinut valtavasti, elämästä ja ja itsestäni. Rintaa vihlaisee, kun kuvittelen sulkevani tyhjän asunnon oven viimeisen kerran. Eilen olo oli sekavaa skumppaäistä suttua, mutta kun tuo edellä mainittu hetki on kohdilla, uskon vahvasti, että haikeus ja pelko ovat vahvimmillaan ja itkua on odotettavissa. Samaan aikaan kuitenkin olen valmis ottamaan seuraavan askeleen. Kai hipsutteli elämääni 1,5v sitten ja en edes muista missä vaiheessa meidän tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat olla melko selkeitä. Asunto oli myynnissä puoli vuotta ja lopulta vaihdoimme Blokista Bo LKV:hen ja välittäjämme Mia Lehtonen myi tämän ensimmäisessä näytössä. Suunnitelma on kuitenkin pysynyt samana epätoivosta huolimatta ja tänään toivottavasti allekirjoitamme vuokrasopimuksen tulevaan kotiimme. Tarjouksen hyväksymisestä on reilut kaksi viikkoa ja sen aikana olen käynyt ihan kaikki kaapit läpi. Viikon verran alakerta oli täynnä kirpputori-kasseja ja maanantaina sain vihdoin vietyä tavarat Järvenpään ViaDia-torille (pöydät 3 ja 4, jos kiinnostaa!). Ylimääräiset tavarat majailevat siellä nyt pari viikkoa ja niiden aikana on pakattava mukaan lähteviä tavaroita. Meidän on oltava ulkona täältä 30.marraskuuta mennessä. Lopulta kaikki kävi kovin nopeasti, melkein niin nopeasti että ei ehdi perässä pysyä. Minulle tämä tahti kuitenkin sopii. Ehdollisen tarjouksen aiheuttama välitila ja kauppakirjojen allekirjoittamisen odottaminen olivat kaameaa tuskaa. Kun kaikki on melkein varmaa, mutta jotain voi silti vielä tapahtua. Nyt voin siis hengittää ja olo onkin suht raukea. Tulevaisuus on se mikä pelottaa. Nähtäväksi jää kuinka nopeasti tartumme talo-projektiin, vai viihdymmekö liiankin hyvin vuokralla. Nyt on kuitenkin aika ottaa ensimmäinen askel ja viettää tuleva joulu uudessa kodissa. Etenkin kun meinasi useassa vaiheessa usko loppua, tämä on – uskomatonta.    ]]> 25

Löysin kolmannesta kaupasta tänään YHDEN minikokoisen tuulettimen ja nappasin sen ennen kuin kukaan muu ehti. Helle on saanut ihmiset kauppoihin ja tunnetusti olin taas myöhässä. Toukokuun helteiden aikaan katselin tuulettimia ja mietin, joskos sijoittaisi muutamaan. Skippasin ja tässä sitä ollaan, kiukkuisina ja hikisinä. Viime yö meni sohvalla, kun lämpö on noussut yläkerran makuuhuoneisiin.

On käsittämättömän kuuma. Kain sukujuhlissa lauantaina skoolasimme hiki valuen kesälle 2018, jolloin ilmastonmuutos on vielä kiva asia. Olin skoolauksen aikana eri mieltä, tämä lämpötila ei sovi kehoillemme, eikä asuntoihimme. Myös kissa on irtisanonut itsensä ja makaa vain kylmällä vessan lattialla. Jos taloni olisi valmis, huudattaisin täysillä ilmalämpöpumpun ilmastointi-toimintoa ja nököttäisin pitkät housut jalassa sisätiloissa. Ai, että! Siinä vasta (hemmetin epäekologinen) haave! Onneksi kesä on kerran vuodessa ja helteetkin olleet suht harvassa.

Aurinko vie kaiken energian minusta. Kuumuus vie kaikki voimat ja mahdolliset voimavarat. Aivoni sumenevat, vaikka makaisin paikallani ja joisin vettä 15 minuutin välein. Helteellä olen todella mukavuusalueeni ulkopuolella. Kroppani ei adaptoidu. Se hikoilee, vaikka en tee elettäkään. Kasvot punoittavat ja ahdistaa.

Mikäli saan olla aloillani, merituulen- ja veden vilvoittaessa, selviydyn. Viikonloppu Emäsalon rannoilla oli upea. Juhlimme Kain suvun kera Z. Topeliuksen 200-vuotis juhlaa ja 120-vuotista Meriniemen aluetta. Ruoan tarjoili Porvoolainen Bistro Sinne ja tutustuin muutamaan uuteen tyyppiin, mikä on aina parasta. Sunnuntaina otimme kaiken irti ”hellivästä” helteesta, pulahdimme sinilevää uhmaten Itämereen ja katselimme ohi lipuvia veneitä.

Olen valtaisan onnellinen siitä, että en ole hukkunut töihin (tai Itämereen) viime päivinä. Pieni breikki on tullut tarpeeseen ja olen selkeästi lomaa vailla. Loppuviikosta palaamme jälleen mökin maisemiin, helle hellii ilmeisesti silloinkin. Uikkarit kassiin ja kesää rakastavat palaset aivoissa asemiin!

Löytyykö teistä vain hellettä rakastavia ihmisiä, jotka kiroavat meidät muutamat, jotka valittavat kun kerrankin on kuuma? :D

 


 

Joutsenkuvat ovat Kain ottamat, minun käsittelemät.3

Se on jälleen kolmas heinäkuuta. Vuosi on 2018 ja pikaisen laskutoimituksen mukaan täytän 33 vuotta. Ikäkriisistä ei ole tietoakaan, rakastan kasvojeni ryppyjä, en odota ihan vielä kuolevani ja tuntuu, että on kivaa olla juuri tässä. En tosin myönnä olevani keski-ikäinen. Olen nuori aikuinen, joka odottaa nelikymppisyyttä ja ikäkriisiä.

Kehokriisi on kyllä olemassa. Vähän liiankin pehmeät kurvit ja kaksoisleuka ovat itse aiheutettuja ja torun niistä itseäni kovinkin usein. Naururypyt ovat osa minua ja kertovat söpösti eletyistä vuosista, mutta se kaikki muu.. Roikkuvat silmäluomet, couperosa iho, polvien rikkinäiset nikamat.. Ihmeellisiä näppylöitä, laajenevia luomia, särkevät ranteet, outoja hajuja, tippuvia hiuksia ja hikoilua. Hyi. Kun pysähtyy miettimään kaikkia iän mukana tulleita kehovaivoja, luulee kuolevansa huomenna.

Syntymäpäivänä niihin ei keskitytä. Päiväni alkoi itkulla ja raivon vallassa. Olin päättänyt nukkua pitkään ja herätä hyvin levänneenä ja onnellisena. Kai tuumi muuta. Ulkona satoi ja hän päätti herättää minut kyytiä pummaillen klo 7.45. Kun minä herätän hänet alkuyöstä, on lähellä, etten saa nyrkistä. Aamuisin tilanne on toisin päin. Nyrkeiltä kuitenkin säästyttiin ja ajoin hänet asemalle unenpöpperössä. Kävelin hakemaan kaupasta reilun kilon herneitä, rasian vadelmia, kilon pensasmustikoita ja Omar-pussin. Tein ihanan salaatin ja olen muutaman tunnin työrupeaman jälkeen nauttinut olostani yksin.

Sadepäivä tuli kuin tilauksesta. Tämä heinäkuun tyttö palvoo sadetta ja se tukee päivän melankolista fiilistä. Onnitteluviestejä on tipahdellut puhelimeen ja olen katsonut elokuvan.

 

Tämän ikäisenä syntymäpäivä tosiaan on yksi päivä muiden joukossa. Jotain spesiaalin tuntuista siinä kuitenkin aina on. Kuin uusivuosi, laskenta lähtee alusta. Mahdollisuus elää jälleen vuoden vanhemmaksi. Kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Kasvattaa ja kehittää uraa. Kasvattaa lapsiaan paremmin. Vuoden päästä olen taas viisaampi. Vuoden päästä voin olla kuollut rintasyöpään. Miettikääpä sitä! Vuodet vierii nopeasti, mutta onhan se pitkä aika. Yksi päivä, yksi sekunti voi muuttaa kaiken. Sitä kun alkaa pohtimaan, on nopeasti kehokriisin lisäksi ikäkriisikin täällä.

Päätin, että tänään en halua tavata ketään. Synttärikemut lauantaina toivat ystävät yhteen ja ilta naurattaa edelleen. Kello ruksuttaa sekunteja eteenpäin ja vaikutan olevan hengissä sekunnista toiseen. Ehkä tänään ei tapahdu mitään mullistavaa suuntaan tai toiseen. Saan olla onnellinen, melankolinen mököttäjä, tuijottaa telkkua ja nauttia sadepäivästä kera kermatoffeen.

 

 11

Olen kirjoittanut päiväkirjaani 30.6.2017 ”Mulla alkaa treffit IHAN JUST Kain kanssa. Olispa se ihana, tykkäispä se musta SIKANA.”

Vuotta myöhemmin istun meidän yhteisessä kodissa, kolme upeaa ulkomaanmatkaa rikkaampana ja olen jo pitkään pystynyt kutsumaan meitä perheeksi.

Sieltä se vuosi sitten asteli, Järvenpään juna-aseman rappusista ylös ja käveli minua vastaan. Meinasin myöhästyä. Kirjoitin varmaan noita päiväkirjan laineja kotona ja purin kynän kautta jännitystä. Meidän tarinahan olisi voinut alkaa jo huhtikuussa, mutta tuo hurmuri päätyi tapailemaan toista, ennen ku ehdimme tavata. Kesäkuun lopussa hän tuli uudelleen Tinderissä vastaan ja sovittiin treffit heti. Muutama kuukausi voi tuntua lyhyeltä ajalta, mutta minulle se oli merkittävää aikaa. Jotenkin kummasti löysin sinä aikana rauhan. Sellainen erityinen olo, että yksin tosiaan on ihan hyvä.

Sitten tuo toiveeni tapahtui. Se tykkäsi minusta. Yhtäkkiä, neljän Tinder-vuoden, lukuisien deittien, ihastumisten ja ällötysten jälkeen tuli tyyppi joka tuntui hyvältä. Heti. En oikein voi vieläkään ymmärtää, että tässä sitä ollaan.

 

On kuitenkin mahtavinta tajuta, että ihailen, pidän, rakastan ja välitän nyt vuotta myöhemmin Kaista enemmän kuin vuosi sitten.

 

Meidän juttu ei ollut mitään rakkauden ilotulitusta, vaan jotain ihan muuta. Meidän juttu tuntui heti siltä, että tämän vierellä mun pitää olla, ainakin nyt. Ajatuksissa siintää toive, että tunne pysyisi pitkään. Ei siksi, että pelkäisin yksinoloa, vaan siksi että tuo mies on kultaa. Tajuan sen nyt paremmin, kuin vuosi sitten, koska tunnen Kain paremmin. Tunnen meidät paremmin.

Vuosi on toisaalta lyhyt aika, mutta me olemme ehtineet niin paljon. Melkein pelottavan paljon. En oikeastaan voi uskoa, että meillä on talo piirrettynä ja odottaa rakentamista. Kun en toisinaan voi tajuta edes sitä, että tuo asuu meidän kanssa. Me ollaan ehditty pelottavan paljon myös henkisellä tasolla. Olemme keskustelleet jatkuvasti pelottavista ja isoista asioista ääneen. Suoraan, mitään salaamatta. Jos jotain, niin sitä arvostan meissä ja Kaissa. Mitään mitä sanon, ei pelota häntä pois.

Toki riitojakin on ollut. Ne kuuluu meidän mielestä normaaliin parisuhteeseen. Ne kuuluvat elämään, jossa ollaan joka päivä tekemisissä. Se, että uskaltaa riidellä, kertoo mielestäni luottamuksesta. Kun asiat puhuu riidan jälkeen auki, ilma on raikkaampaa. Olemme myös opetelleet sanoittamaan tunteitamme. Kun pystyn selittämään miksi reagoin näin tai minkä vuoksi tämä tuntuu pahalta, ollaan voiton puolella.

 


 

Menin äsken täysin tolaltani ja kyyneleet virtasivat pitkin poskia. Kesken kirjoittamisen Kai toi minulle lahjan. Juhlimme torstaina kahdestaan vuosipäivää ja annoin Kaille lahjaksi lentoliput Wieniin syksylle. Hänen piti ilmeisesti päästä keulimaan, sain nimittäin yhdistetyn syntymä- ja vuosipäivälahjan, lahjan jollaista ei kukaan koskaan ole minulle antanut. Hän kirjoitti kauniisti siitä, kuinka meidän vuosipäivän lisäksi tämä on myös meidän bonusperheen vuosipäivä. Olemme haaveilleet lomasta poikien kanssa etelässä vielä tänä kesänä ja voitte vaan kuvitella miten kirje jatkui. Sinne se meinaa meidät viedä. Koko perheen, pötköttelylomalle. Uh. Öh. Kuten sanoin, tuo mies on kultaa.

Olen tuijottanut nyt tätä ruutua vartin. Menin ihan sekaisin tästä lahjasta. Matka jatkukoon. Yhteisten reissujen lisäksi kaikista parasta on kuitenkin arki. Kiitos Kai (ja Tinder). Rakastan sua. Hyvä tässä on olla.

Pakko vielä lisätä tähän loppuun viimeiset rivin tuon siipan kirjeestä:

 

Tykkään mun uudesta elämästä. Sun ja poikien kanssa. Teet mut onnelliseksi! Oot paras ja ihanin. Rakastan sua.

 46

Juhannus ei ole moneen vuoteen ollut lempijuhlani. Viime vuonna pelasimme ystäväni Minnin kanssa kortit hyvin ja olimme lasten kanssa lentokoneessa, kun suomalaiset polttelivat kokkoja. Sitä ennen olen viettänyt liudan outoja sinkkujuhannuksia treffeillä ja tuntemattomien kanssa. Ydinperhe vuosina vuorottelimme juhannuksen kanssa, olimme joka toinen vuosi minun sukulaisteni, ja joka toinen lasteni isän sukulaisten kanssa.

Juhannus on yksi niistä juhlapyhistä, joka on tuskainen ilman perinteitä ja parisuhdetta. Vanha itsenäinen nainen minussa pyristelee nyt vastaan, mutta olen täälläkin sen sanonut. Olen onnellinen yksinkin, mutta olen kuitenkin parisuhdeihminen ja juhlapyhinä se yksinäisyys usein tuntuu voimakkaimmin. Juhannus on tosin yksi niistä pyhistä, joka voi olla todella kökkö parisuhteessakin. Jos ei ole seuraa tai perinteitä, voi ahdistus iskeä.

Tänä vuonna vietin Kain kanssa ensimmäistä yhteistä juhannusta. Juhannus olikin listamme viimeinen koluttava juhlapyhä, sillä tänään olemme seurustelleet vuoden ympäri. Vuosi on ollutkin kovin erilainen, verrattuna edeltävään neljään. Olemme viettäneet poikkeuksetta pyhät yhdessä ja perinteitäkin on varmasti jo muodostunut.

Ja voi pojat, miten ihana juhannus meillä olikaan! Kutsuimme ystäväni Cessin ja hänen miehensä riskillä mökille. Riski piili siinä, että Kai ei ollut nähnyt kumpaakaan heistä aiemmin. Vaan meillä oli kaikilla kutina, että mukavaa tulisi ja niin tuli!

Perjantaina juhlistimme isolla porukalla Kain läheisten kanssa ja lauantaina tissuttelimme koko päivän nelisteen. Aurinko porotti ja tuuli viilensi. Höpötys kävi koko ajan ja söimme mielettömän ihania ruokia koko viikonlopun. Nukuimme pitkään ja pidimme viisi tuntia musavisaa. Saa nähdä mitkä tämän juhannuksen tapahtumista toistuvat ensi vuonna. Ehkä eivät mitkään ja olemme muualla, tai sitten kaikki, seuraa myöten.3

KESÄ ON VIRALLISESTI TÄÄLLÄ!

Kesäjuhlat on kyllä eittämättä parasta Suomen suvessa. Pimeä ei hiivi unettamaan juhlakansaa ja bailata saa ulkona (mikäli säät sallii). Kaikki ovat leppoisalla tuulella ja etenkin näin alkukesästä, toivoa riittää: onhan koko kesä vielä edessä.

En itse rakasta kuumuutta, mutta sopiva +20 astetta ja alati jatkuva valo on kyllä tervetullutta. Haaveilen toki jo villasukista ja ahkerasta kerrospukeutumisesta.

Viime viikonloppuna juhlin Senjaa ja kolmenkympin etappia. Pienellä tyttöporukalla oli mielenkiintoiset keskustelut ja tasainen höpötys työelämästä ja parisuhteista kantoi hämärään asti. Nautimme mielettömän ihanat mansikka-margaritat (miksi näitä tekee itse vain kerran viidessä vuodessa?) ja söimme Senjan loihtimia herkkuja, joista pyysin jokaisen reseptin.

Lauantaina ajelimme Kain kanssa Korpilahdelle ja nostimme maljaa vuorostaan Joonakselle, joka alkuvuodesta pääsi miehenikään. Hän täytti viisikymm.. No ei vaan kolmekymmentä. Pääsin näkemään toistamiseen humalaisen Kain, jolla lähtee tanssijalkavipattamaan. Ai jotta se on mainiota se! Herkuttelimme, junkkasimme, juttelimme ja vaelsimme vielä yhden jälkeen paikalliseen, järven toiselle puolelle. Ehdimme olla tyhjässä baarissa tunnin ja vaelsimme takaisin.

Nukuimme takakontissa (ihana pesä!) ja heräsin auringon paahtaessa kasvoilleni, mutta vasta klo 10.30. Osa pulahti Päijänteeseen ja paikallinen tarjoili pitsat. Krapula oli järisyttävä, mutta nyt alkaa olla voiton puolella.

Lisää juhlia on luvassa, en malta odottaa!8

Emäsalon kallioilla olo tuntuu hävettävän onnekkaalta. Muistan elävästi viime vuoden elokuun, kun Kai vei minut ensimmäistä kertaa perheensä mökille. En voinut uskoa sitä paratiisia. Toisinaan tyyni ja toisinaan tyrskyävä meri, mielettömät kalliot, sata vuotta vanha talo, Kain vanhempien monipuolinen kasvimaa mansikoineen… Eniten taisin kuitenkin fiilistellä sitä, että kotiovelta mökille ajaa tunnin. Käytännössä siis paratiisi on aivan naapurissa.

Äitienpäivää juhlittiin kerrassaan upeassa säässä, meri oli tyyni kolme kokonaista päivää. Pääsin vierailemaan viereisessä mökissä, Kain sedän perheen luona. Tutustuin muutamaan uuteen ihmiseen, keskustelut virtasivat ja Leeviltä katosi viimeinenkin vieraskoreus. Hän läpsii nykyään Kain lisäksi pepulle myös Kain veljiä.. Leevi saunoi äijien kanssa ja höpötti niin vimmatusti, että taisi veljesparvi vallan uupua.

Vietimme Kain äidin kanssa myös melko paljon aikaa sisällä, taloa siivoten. Kain vanhemmille valmistui uusi mökki ja meidän lössi sai viettää aikaa satavuotiaassa rakennuksessa keskenämme. Historian havinan lisäksi mökkeihin tuppaa kasaantumaan yhtä jos toista menneiltä vuosilta, ja me kävimme tällä kertaa käsiksi keittiöön. Minulle annettiin vapaat kädet laittaa mausteet ja muut oman makuni mukaan. Pääsimme siis hieman asettumaan taloksi! Lakanat jäivät päiväpeittojen alle, pyyhkeet vessan koukkuihin. Kauppalista on täynnä pieniä tykötarpeita roskapusseista kyypakkauksiin, valmiina seuraavaa visiittiä varten.

Olen täällä useasti maininnut, että mökillä sielu lepää. Sanon sen taas.

 9