Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

koti

MATRI LEMPI – kaunein yöpöytä

Kaupallinen yhteistyö

       Kylmän betonin ja tasaisen valkean jälkeen elämääni on hiipinyt lämpöä tuova puu ja materiaalien tuntu. Yöpöytiä etsin tovin jos toisen – kotimaiselta Matrilta löytyi täydelliset.

Kyllästyn nopeasti, joten kun etsin huonekaluja, haaveena on löytää ajaton tuote, jota jaksaisi katsella pitkänkin tovin. Hankinnoissa mietin tulevaa taloamme, heidän on istuttava sinne. Se on oikeastaan tärkein pointti tällä hetkellä. Plussaa on se, että tuotteet sopivat myös tähän väliaikaiseen kotiimme.

2006 rakastin todella paljon puuta. Meillä oli tiikkiä ja puulaatikoita. Tummasta puusta alkoi vähitellen tulla tunkkainen olo ja vähitellen se poistui tavara kerrallaan kotoamme. Maalasin tiikkisen tason (anteeksi) ja laatikot. Raikkaus oli kaivattua, mutta samalla piilotin tekstuurin ja aitouden.

Nykyään puuta käsitellään todella kauniisti. Käsiteltiin varmasti jo silloinkin, mutta vaaleaksi käsiteltyä puu-pintaa löytyy nyt lattioita myöten monelta valmistajalta. Nämä Lempi yöpöydät ovat juurikin siis sitä mitä toivoin löytäväni – puun syyt esillä, raikkaasti käsiteltynä. Puoli metriä korkeat pöydät ovat massiivisaarnia ja puun peittona on valkolakka. Se kestää hyvin, vaikka unohtaisin pyyhkiä teekupin läikähdykset ennen seuraavaa aamua.

Meille ei yksitasoiset yöpöydät riittäisi. Pöydillämme on aina kirjoja, lamppu, silmä- ja juomalasit, sekä puhelin. Kaille olisi pitänyt kyllä löytyä pöytä, jossa on lisänä laatikko. Hänellä on tapana pitää pöydällä myös avaimia ja lompakkoaan. En yhtään tiedä miksi, mutta nyt etsinkin jotain söpöä kulhoa, jonne hän voisi tilpehöörinsä piilottaa. Etsin, koska hän ei ole useista yrityksistäni huolimatta, suostunut säilyttämään lompakkoaan missään muualla. Hahah.

Kaksi tasoa on siis ehdoton plussa ja raikkauden lisäksi rakenne on pehmeä ja kevyt. Lempit ovat kuin meidän makuuhuoneeseen tehdyt; ajattomat, upean käsityön ja suomalaisen suunnittelun jälki sekä puhtaat ja pehmeät muodot ja materiaalit. Ne istuvat tänne ja aivan varmasti tulevaan taloon.

4

IRTI MIELIALALÄÄKKEISTÄ

Reilut kaksi vuotta sitten kymmenen milligrammaa Escitalopramia nosti minut suosta, jonne olin jumiutunut. Olin itkuinen, alati uupunut, hermostunut, ahdistunut ja näin kaiken negatiivisten lasien läpi. Tiesin koko ajan, että se en ollut minä. Jotain oli pielessä, mutta ajattelin sen menevän ohi itsestään – vaan se ei mennyt.

En nähnyt oikein missään mitään positiivista ja kun alkoi tuntua siltä, että oli kova työ selvitä tavallisesta arjesta, terapeuttini puuttui asiaan. Keskivaikea masennus on tänä päivänä varmasti monen sairaskertomuksessa. Niin minunkin – ja se on hienoa. Se, että se paikannettiin hyvissä ajoin. Se, että olin jo avun piirissä. Se, että nyt pystyin hyväksymään sen, ettei henkinen ja fyysinen paha olo ollut normaalia.

Siihen asti olin ollut mielestäni ihminen joka ei masennu. Koska näen aina asian positiiviset puolet. Koska näen aina hyvää ihmisissä, koska olen hemmetin empaattinen. Vaan enpä tajunnut, että samaan aikaan koin suurta surua, olin käsittämättömän vaativa itselleni, tein yksin rankoista aiheista kertovia projekteja ja olin läpikäynyt isoja elämänmuutoksia. Aloin väsyä. Huomaamattani aloin muuttua ja painua alas. En puhunut, en jakanut. Ajattelin olevani huono, paska ihminen jota kukaan ei halua, eikä kukaan kaipaa. Haukuin itseäni päiväkirjaan, kirjoitin kaikki epäonnistumiset ja soimasin huonouttani. Vasta vuosia jälkeenpäin tajusin, että syötin itselleni pahaa oloa uskottelemalla näin päiväkirjan sivuille.

Siihen asti olin ollut ihminen, joka ei koskaan tulisi syömään masennuslääkkeitä.
Syitä oli kaksi: en halunnut sivuvaikutuksia (kuten sairaalloinen lihominen), enkä ymmärtänyt kuinka niistä lopulta päästään eroon.

Olin ennen lääkkeiden aloitusta käynyt terapiassa puolisen vuotta ja luotin lääkäriini. Hän vakuutti, että kenenkään ei tarvitse lihota lääkkeen vuoksi – sitten vaihdetaan lääkettä. Hän vakuutti, että 10mg määrällä sivuvaikutukset tuskin olisivat suuria ja jos olisivat – sitten vaihdetaan lääkettä. Lopuksi hän selitti miten lääkkeestä pääsee eroon.

Olen parhaillaan syönyt puolikasta annosta kolmen viikon ajan. Muuton jälkeen rutiinit muuttuivat hieman ja unohtelin joulukuun läpi lääkettä alvariinsa, joten tavallaan olen ollut puolikkaalla annoksella jo viitisen viikkoa. Mielialalääkkeestä pääsee eroon porrastetusti. Vähennetään siis määrää pikkuhiljaa, omaan tahtiin. Olen syönyt lääkettä vasta kaksi vuotta. Kyllä, se on vähän aikaa. Olen myös syönyt todella pientä annosta. Joten luopumisen ei pitäisi olla kovin haastavaa.

Koko prosessi on kuitenkin haastava juurikin henkisesti, minimaalinen pahoinvointi sivuvaikutuksena ei ole mitään. Tuo pieni määrä lääkettä nosti minut sieltä suosta. En saanut sivuvaikutuksia (sitä pikkuista pahoinvointia lukuunottamatta) ja neljän viikon jälkeen aloin olla oma itseni – eli normaali. Lääke kavensi ahdistusta valtavasti, poisti itkuisuuden, mutta olen kuitenkin saanut olla tunteva ihminen. Liikutun, nauran, panikoin. Nyt siis pelkään samaa kuin alussa.. Tiedän, että lääkkeestä pääsee eroon, mutta mitä se vie mukanaan?

Terapia on ollut koko tämän ajan viikoittainen apuni ja olen oppinut itsestäni paljon. Koen kaiken kuitenkin kovin fyysisesti. Ihastumiset, pelot, jännitykset, surut.. Ahdistus tuntuu fyysisesti palana kurkussa ja kivenä rinnan päällä. Vaikka olen työstänyt asioita ja hengitellyt mindfulnessissa – en ole aivan varman pystynkö olemaan ilman lääkettä.

Miksi sitten olen keskellä prosessia, jonka päätepysäkkinä on lääkkeettömyys? Koska aika tuntuu oikealta. Jokin osa uskoo siihen, mitä minulle aluksi sanottiin. Lääke nostaa sinut syvyyksistä, aivot alkavat taas pitämään normaalia normaalina ja lopulta huijaus toimii niin hyvin, että lääkettä ei enää tarvita.

Olen voinut pitkään todella hyvin. Uskon, että pärjään ilman lääkettä. Kun nyt tunnen ahdistusta, jännitystä ja itku tulee helpommin. Minun on muistettava, että isoilla tunteilla reagoiminen on osa minua – on aina ollut. Olen tunteellinen ihminen. Isot reaktiot eivät tarkoita sitä, että en huomenna selviä arjesta. Masennus ja tunteellisuus ovat kaksi eri asiaa. Aivan varmasti lääkkeetön elämää tulee olemaan tunteiden vuoristorataa, mutta se on minua. Se on se ihan oikea normaali, kun tunneskaalojen kärkiä ei ole Escitalopram hionut.

Pelkään hirmuisesti luopua lääkkeestä, koska ne toimivat juuri niin kuin pitää. Olen myös pitänyt tästä hieman suppeammasta tunneskaalasta, elämä on ollut jokseenkin helpompaa. Mutta on aika kokeilla seisoa taas omilla jaloilla, kaikkine tunteineen. Keskivaikea masennus on vähän kuin pyörtyminen. Kun olet kerran pyörtynyt pää kolisten lattialle, osaat seuraavalla kerralla mennä heti alas istumaan, kun päässä alkaa huipata. Olen kerran jumiutunut alavireeseen masennukseni kanssa ja kokenut kuinka lääkkeistä oli apua juuri minulle. Uskon, että tulevaisuudessa kuuntelen itseäni herkemmin ja tunnistan mahdolliset oireet aiemmin. Mikäli jumiudun suohon, en pelkää hakea apua ajoissa.

 

Ps. Vaativuus on piirre persoonassani, josta en tule koskaan pääsemään lopullisesti eroon. Maalasin kuvassa olevan taulun olohuoneeseen ja häpeän sitä. Jos se olisi jonkun toisen, oikean taidemaalarin tekemä – ihastelisin sitä eittämättä. Mutta se on minun raapustus, eikä se ole koskaan täydellinen. Se kuitenkin saa jäädä tuohon, ainakin hetkeksi. Kiitos terapian ja lukuisien kirjojen, jotka jankuttavat uskomaan itseensä.

26

MUUTTO – vanhasta uuteen

Mainitsin edellisessä postauksessa, että vanhaan kotiin ei ole ikävä ja kummallista kyllä – asia todella on näin. Koin etukäteen melkoista luopumisen tuskaa, vaikka olin valmis jättämään ne seinät taakseni. Kun nyt huomaan etten ikävöi takaisin, tajuan, että todella olin valmis lähtemään. Se ei ollut kuvitelmaa, eikä hätiköintiä.

Ostin tuon kodin eksäni kanssa, kun kuopuksemme oli 10kk ikäinen. Remontoimme kahden kuukauden aikana 1979 valmistuneen asunnon täysin. Teimme asunnosta meidän näköisen, mutta suunitelmissa kotimme oli tarkoitus olla väliaikainen. Aioimme myydä se kahden asutun vuoden jälkeen ja remontoida seuraavan. Universumilla oli muita suunnitelmia ja erosimme, kun olimme asuttaneet tuota kotia vajaat pari vuotta. Pidin kodistamme valtavasti ja ostin eksäni ulos. Näin myös lapset saivat erossa vain yhden uuden kodin. Olen edelleen äärettömän onnellinen, että tämä suunnitelma onnistui. Asunto antoi minulle tämän jälkeen vielä viisi vuotta, jotka olivat täynnä surua ja iloa, sekä sitä tuiki tavallista arkea.

Sen viiden vuoden aikana jatkoin henkistä kasvua ja oman tien etsimistä. Ne prosessit eivät varmasti pääty koskaan, mutta tuntui siltä, kuin olisin kasvanut tuona aikana aikuiseksi. Asuin ensimmäistä kertaa koskaan yksin. Hoidin kaiken yksin neljän vuoden ajan. Onneksi eksäni oli apuna lasten kanssa puolet ajasta. Totaali yksinhuoltajana olisin varmasti heittänyt hanskat tiskiin.

Tapasin luonani useita Tinder-miehiä, sekä jännittyneenä selvinpäin, että baarin jälkeen vähemmän selvinpäin. Viimeisin Tinder-saalis istuu tuossa vieressä edelleen. Samalla sohvalla, kuin ensitreffeillämme. Moni ihmetteli ääneen onko koti sopiva paikka ensitreffeille, mutta minun mielestäni se oli ehdottomasti paras paikka. Olin kotonani kuin kotonani. Julkiset kahvilat ja tilat ahdistivat jo ajatuksen tasolla, toisinaan kävelytreffit oli kyllä hyvä vaihtoehto kodille. Mutta koti on koti, vaikkakin ystäväni Laura käski sotkea ennen deitin saapumista – mulla on kuulemma pelottavan siistiä. Haha!

Kain kanssa melko nopeasti keskustelimme tontistani ja talon rakentamisesta. Olin lähdössä projektiin yksin, mutta kaikkien ulkopuolisten (myös Kain) mielestä se olisi outoa, kun elin parisuhteessa. Unelmastani tuli pikkuhiljaa myös Kain unelma ja pian me nökötimmekin jo pankissa. Selvisi, että kahta asuntolainaa emme saa, joten minun asuntoni piti myydä. Petyin kovasti kuullessani ne uutiset. Talo oli piirretty ja sormet syyhysivät hommiin. Mielikuva meistä neljästä vuoden tai kahden ajan pienessä vuokra-asunnossa nosti paniikin päälle. Iskimme kuitenkin keväällä asunnon toiveikkaina myyntiin, vaan se ei sitten heti liikkunutkaan. Asia stressasi, sitten jäi taka-alalle ja huomasin toistelevani, että kaikki tapahtuu ajallaan.

Viimein koti löysi onnelliset uudet omistajat ja kuukauden aikana tuli tarjous, kaupat ja muutto.

Koska olemme uusi pari ja minulla on tapana analysoida kaikkea loputtomiin – olen toki murehtinut ja pelännyt asuntoni myymistä. Mitä jos me eroamme nyt? Mitä jos eroamme rakentamisen aikana? Mitä jos? Jossittelu vie mut jonain päivänä hautaan, vaikkakin olen oppinut hengittämään ja keskittymään toisinaan myös tähän hetkeen.

Pelot ovat aina läsnä, koska en luota mihinkään ja mitä vain voi aina tapahtua. Nyt me kuitenkin olemme seuraavassa vaiheessa ja se tuntuu hyvältä. Luopuminen on minulle henkisesti iso asia, mutta vanhaan asuntoon jäi kuitenkin vain seinät. Muistot ja tärkeät kodin tekevät tavarat ovat täällä kanssamme. Myös lapset ovat ihanan innoissaan uudesta, etenkin Leevi. Meillä on nyt mieletön väliaikainen asunto. Emme tiedä kuinka kauan tätä onnea kestää, koska talon tulevaisuus on kyseenalainen, mutta me yritämme nauttia joka hetkestä.

Meidän ajatukset ovat myös pikkuhiljaa siirtymässä talon rakentamiseen, se on kuitenkin se ultimate goal edelleen. Kävimme pienellä lomamatkalla asuntokauppojen jälkeen ja siellä keskustelimme vielä kertaalleen tulevaisuudesta. Ei me nyt olla keksitty yhtään hyvää syytä olla rakentamatta. Tontti odottaa, talo on piirretty. Ainoa iso asia on raha, mutta voi kai senkin kodin sitten myydä jos niikseen tulee..

Jossittelun lisäksi toisinaan kannattaa kysyä miksi ei?

9
Kommentit pois päältä artikkelissa MUUTTO – vanhasta uuteen

UNELMIEN VÄLIAIKAINEN – sneak peek uudesta kodista

Viime keskiviikkona hyvästelimme kotimme ja vaikka sinne ei ole ollut yhtään ikävä, vasta nyt alan hiffata tämän kreisin loftin olevan nykyinen kotimme. Kuvissa en vielä antanut laajan kokonaisuuden näkyä, koska koti muovautuu edelleen. Kaikki on periaatteessa paikoillaan, mutta jo näidenkin kuvien jälkeen (jotka otin eilen) ovat asetelmat muuttuneet ja muutama huonekalukin tullut lisää.. Eniten riesana on vanhan tehtaan kaiku ja sitä kautta se, että tänne ei minun varastostani tunnu löytyvän tarpeeksi isoja mattoja.

Painoin viime viikolla kolme ympäripyöreää päivää ja lauantaina järjestin vuoroon tavaroita ja vuoroon syntymäpäiviä kuopukselle. Synttärit oli sovittu ennen tietoa muutosta ja koska kohta 8-vuotiaan mielestä oli huono idea siirtää kemuja parilla viikolla, painoin viimeisillä voimilla juhlatkin muuton yhteyteen. Kenties juuri alun sekopäisyyden vuoksi, olen vasta nyt asettumassa tänne.

Meillä on puolet enemmän tilaa kuin edellisessä, eli 200 neliötä. Se on melko mojova määrä neljälle hengelle ja tuntuukin, että täällä on saanut kävellä kantapäät kipeiksi. Etenkin siinä vaiheessa, kun kamat etsiytyivät paikoilleen. Kyseessä on siis asunto, jossa meidän on tarkoitus asua väliaikaisesti ja pikkuhiljaa olisi suunnitelmissa aloittaa talon rakentaminen. Tai se prosessi, ei me rakentaa osata. Useat ovat jo heittäneet, että kuinka te tästä muka mihinkään lähdette.. Toisaalta vuokralla asuminen ja tämä miljöö viehättää kovasti, mutta talo on vanha ja vaikka tilaa onkin, asunto on joiltain osin kovin epäkäytännöllinen. Olemme edelleen rakastuneita meidän piirrettyyn taloon ja mielikuvaan siitä, että lapset saavat kasvaa läheistensä lähellä. Siis samalla tontilla ja heidän isänsäkin on saman kadun varrella. Nyt olemme aivan väärässä suunnassa heihin nähden. Myöskään kerrostalo-elämä ei elä haaveissani, vaan kokonaan oma tönö – omine sääntöineen.

Nyt on kuitenkin aika hengittää ja rauhoittua loppuvuoteen. Oman asunnon myyminen ja muutto toi mukanaan stressiä ja järjettömän pitkiä päiviä. Vielä en siis koe hinkua soitella pankkiin ja rakennusvirastoon. Annan päälle nyt aikaa tyhjentyä.

Tähän kotiin palailen blogin puolella varmasti monta kertaa. Emme joutuneet ahtautumaan pieneen kaksioon ja täten täytyy kyllä revitellä tätä lukaalia jatkossakin. Nautitaan niin kauan kuin tätä onnea kestää!

 

 

12
Kommentit pois päältä artikkelissa UNELMIEN VÄLIAIKAINEN – sneak peek uudesta kodista
1 2 3 25