kulttuuri ja taide

PAIKKANI YHTEISÖSSÄ

Pienessä kylässä olet outo ulkopuolinen tai täysillä inessä skenessä. Tällaisen mielikuvan sain vietettyäni vapaaehtoistyöpäivää Lapinjärven kirjastolla. Koen tulevani kaikkien kanssa toimeen, mutta haluanko elää kylässä jossa kaikki tuntevat kaikki ja usein vielä tietävät toistensa asiat?

Ennen Lapinjärvelle tuloa minulla oli käsitystä ajatuksistani ja ne osoittautuivat oikeiksi; en ole yhteisöihminen. Haalin lähelleni ihmisiä joista pidän ja tekemistä josta pidän. Olen maailman huonoin osallistumaan vanhempainiltoihin tai tarjoamaan auttavaa kättäni talkoissa. En pidä yhteisöistä. Pidän omasta yksiköstäni ja sinne valikoiduista tyypeistä. Läheisilleni voin sanoa suoraan, huonona päivänä kauppajonossa en jaksa sosialisoida.

Yhteisötoiminta tekee minusta välittömästi introvertin. Haluan mahdollisimman kauas ja nopeasti. Luulen kuitenkin, että pieni kylä jossa yhteisö ei pelaa yhteen hiileen, on pian entinen pitäjä. Kuntaliitoksissa ynnä muissa muuten jäädään jalkoihin, eikä uusia ihmisiä saada kylään jollei se ole elinvoimainen. Ihmiset ja heidän yhteisöhankkeensa tekevät kylistä elinvoimaisia. Näin on toki isommissakin kaupungeissa, mutta paine osallistua ja olla aktiivinen ei kohdistu joka toiseen asukkaaseen. Minun on siis parempi pysyä kaupungissa, täten voin vain nauttia toisten aktiivisuudesta.

Aktiiviset yhteisöt varmasti pelastavat monia. Suurella osalla on sisällään tarve tehdä ja touhuta muiden kanssa. Ihmiset joilla ei ole ystäviä tai perhettä, saavat varmasti yhteisöstä oman perheen. Onneksi siis meistä ihmisistä on moneksi ja toivottavasti mahdollisimman moni löytää paikkansa.

Lapinjärven kirjastossa pääsee osaksi yhteisöä nopeasti. Samassa talossa toimii kaikille vapaa työhuonetila, jolla on oma emäntä. Kirjastosta löytyy tällä hetkellä myös Verner Thoménin näyttely. Lapinjärvellä paljon maalannut taiteilija oli Helene Schjerfbeckin oppipoikia. Kirjaston henkilökunnan kanssa pääsee myös keskustelemaan varmasti asiasta kuin asiasta, kunhan vain avaa suunsa. He vastaanottivat minut halaten ja juttelu siirtyi siitä sulavasti Suomen sisällissodan kauheuksiin. Vanhainkodin ruokalassa seurasin kuinka puolitutut juttelivat uusista asumisjärjestelyistä. Tammiset ja Haloset ovat hänen seinänaapureitaan, vastapuoli toki tiesi keistä on kyse ja millaisia persoonia perheistä löytyy.

Ulkopuoliselle tiiviit yhteydet ovat toisinaan myös harvinaista luksusta. Gilmoren tytöt -henkinen toiminta on ainakin täällä totta. Kun et saa jotain kiinni puhelimella, joku on hänet juuri nähnyt ja voit juosta perään!

4

PATSASTELUA

Välttelen kirpputoreja. Haluan pitää kotini mahdollisimman minimalistisena, mutta se on haastavaa kun näen kauneutta joka puolella. Etenkin kirpputoreilta mukaani tarttuu aina jotain outoa. Tällä kertaa iskin silmäni Haminassa jonkun Väinön vuonna 1995 tekemään patsaaseen.

Sisälläni elää pieni kutina siitä, että kahdenkymmenen vuoden päästä kodissani on aika paljon taidetta ja vähän vähemmän minimalismia. Iiitalan sarjatuotanto kynttiläjaloilla, kirjoilla ja Ikean kipoilla on se yhteistä, että niistä voi helposti luopua. Täten koti on pysynyt minimalistisena koska olen ollut hyvä luopumaan. Taiteen kanssa syntyy erilainen suhde. Koska minulle on luontaista kulkea omaa polkua sisustuksessa, hamuan taidetta. Taide on aina melko uniikkia ja nykyään siihen laittaa rahaa mieluummin kuin nuoruusvuosina.

Minulla on myös tapana tuunailla kirppislöytöjä ja tämäkin ukkeli sai pintaan uuden puhtaan valkoisen värityksen. Se, että näkee potentiaalia rumissa tai oudoissa jutuissa on mielestäni mahtia! Moni tavara näyttää kodissani aivan erilaiselta kuin tunkkaisella kirpputorilla. Pitää osata löytää aarteet. Alan olla siinä niin hyvä, että välttelen jatkossakin kirppareita. Uusi kaunis esine tuo meinaa tuskaa myös sisustaja-minälle. Isken patsaan johonkin ja se aiheuttaa domino-efektin. Koko alakerran esineiden ja asetelmien mekka menee uusiksi! Kerään mieluusti taidetta, mutta maltilla!

 

2

GO FOR IT, SYLKEVÄ TYTTÖ!

 

Pride-viikon kunniaksi tein jotain joka on minusta hyvin epämukavaa; asetuin kameran eteen.

Saan toisinaan pakkeja koska olen milloin ylipainoinen, milloin ruma, milloin minulla on rastat.. Vaikka olen suht sinut kaksoisleukani, rumien hampaitteni, kohonneen painoni ja sotkuisen kiharapilveni kanssa, kommentit satuttavat. Kohta nelivuotinen sinkkuilu on syönyt itsetuntoani huolella. Huono itsetunto rajoittaa elämää yllättävän paljon.

Kaulassani roikkuu merkittävä teos. Se on Kalevala Korun hopeinen riipus ja siinä on sylkevä tyttö. Kirsti Doukas muotoili korun yhteistyössä Kim Simonssonin kanssa, Kimin keramiikkaveistoksen pohjalta.

Kun näin korun, se hätkähdytti. Kalevala Koru on aina ottanut kantaa koruillaan, mutta usein aate jää valmistajan ja korun kantajan tietoon. Nyt aatteella lyödään päin pläsiä, eikä se jätä ketään kylmäksi.

Minä ja varmasti suurin osa suomalaisista naisista olemme saaneet lahjaksi ainakin kerran Kalevala Korun. Perimme mummojemme ja äitiemme vanhat riipukset ja säilömme niitä korurasioissa. Kun aika on kypsä, nostamme rintarassin kaulukselle. Kalevala Korun tyyli on usein kaunis ja arvokas, mutta sylkevässä tytössä on tietynlaista munaa, jota ei ennen ole nähty. Tämän medaljonkimaisen riipuksen voisin laittaa vaikka hupparin kanssa! Statement valmis!

Sylkevä tyttö on rohkea ulkomuodoltaan, mutta rohkea on sanomakin. Se kannustaa kaikkia tyttöjä ja naisia toimimaan oman mielensä mukaan, rajoittumatta tytöille asetettuihin perinteisiin normeihin.

Näin Priden tuntumassa kannustan ihan kaikkia olemaan oma itsensä. Yritetään myös olla ylpeitä itsestämme. Olen aina kulkenut omaa tietäni, tyylinkin suhteen ja yritän ajatella, että se on ihan ok! Kyllä tuolla on joku joka pitää minua ihanana ja pörröistä tukkaani söpönä. Ehkä joku joskus jopa sanoo minun olevan rohkea. Pääasia on, että yritän itse pitää valintojani ja itseäni hyvällä tavalla täydellisenä.

Jos totta puhutaan, tulee niitä kehujakin. Kun kommentoitte anonyymisti tai suoraan päin naamaa, muistakaa, että vastaanottaja kantaa usein negatiivista kritiikkiä koko elämänsä harteillaan, vaikka ne jos jotkin pitäisi SYLKEÄ pois mielestään välittömästi. Positiivisia tarvitaan ainakin sata kumoamaan yksi törkeä kommentti.

Olkaa omia itsejänne ja pitäkää erilaisuutta rikkautena. Rakkautta ja rohkeutta, hellyyttä ja hyväksyntää, kuomaseni! USKALLA VAIN!

 

Jos kaipaat omaan kaulaan statementtia, Sylkevä tyttö -korusarja löytyy täältä.

 

33

MODERNIA MAAKUNTARUOKAA

 

Tällä viikolla juhlin julkkareita, oikein kaksi kertaa. Tiistaina julkaistiin Modernia Maakuntaruokaa ja torstaina Eat Cake! Olen ihastellut sen jälkeen pöydälläni olevaa maljakkoa jossa sojottaa värikäs leikkokukkien lajitelma.

Modernia Maakuntaruokaa oli pitkä, mutta antoisa projekti. Ollaan reissattu maakunnissa, kuvattu ruokaa kallioilla tuulen tuivertaessa, lennetty Lappiin könöttämään porojen keskelle. Kiroiltu, naurettu, laulettu! Matkassa oli muutama tuskan taival, mutta aina ne on selätetty ja tiesimme koko ajan, että tästä tulee jotain suurta ja upeaa!

Modernia Maakuntaruokaa on läpileikkaus Suomen luontoa, suomalaisia ja etenkin suomalaista ruokaa. Kirjan 95 reseptiä ovat herkullisia ja kauniilla tavalla uudistettuja. Niiden, sekä ruokakuvausten stailauksesta vastasi projektin myötä ystäväkseni muovautunut, Juuli Hakkarainen. Olen syönyt vuoden ajan Juulin keitoksia ja on aivan pakko kaavailla uusia yhteisiä projekteja, en pärjää ilman hänen kokkailujaan!

Ja niin.. Siitä kirjasta tuli sitä mitä kaavailtiin: kerrassaan upea. Se noudattaa satokauden kulkua, lipuu keväästä kevääseen. Yhdeksäntoista maakuntaa, liki kolmesataa sivua herkullisia maisemia, mielettömiä ihmisiä ja maukasta ruokaa!

Maakuntien menuja voi sekoitella, kenties kulkea ruoan kautta Etelä-Karjalaan isovanhempien luokse. Tarjota helsinkiläisille ystävilleen kotikuntansa safkaa. Olen yhtä mieltä Juulin kanssa siitä, että nyt on viimeinen hetki pelastaa maakuntien herkut. Juuli on fressannut vanhoja hittejä ja tuonut ne tähän päivään yrttien ja mausteiden myötä. Kirjassa on varmasti jokaiselle jotakin ja reseptit ovat helppoja. Ei outoja valmistusvälineitä ja jokaisen voi loihtia yksiönkin keittiössä.

Kirja on osa Suomi 100 -prokkista ja tämä onkin oiva, ajaton opus juhlavuoden kunniaksi.

Tällä hetkellä kirjan voi tilata TÄÄLTÄ.

7

PÖYTÄ YHDELLE

tableforone

”Länsimaita riivaa yksinäisyysepidemia. Yksinäisyys sairastuttaa ja on täten kansanterveysriski, josta koituu yhteiskunnalle huomattavat menetykset. Yksinäisyys tappaa enemmän ihmisiä kuin ylipaino. Pahimmillaan yksinäisyys tuhoaa sekä psyykkisen että fyysisen mielenterveyden, aiheuttaa työkyvyn menetyksen, tärvelee perhesuhteet ja johtaa itsetuhoon.”

Laura Honkasalo kirjoittaa yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Kirja lähtee liikkeelle melko pelottavista lauseista ja laittaa heti alkuunsa todella ajattelemaan yksinäisyyttä monelta kantilta.

Tartuin Honkasalon teokseen, koska aihe on ollut jo vuosia minulle ajankohtainen. Asuin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni 28-vuotiaana, sen lisäksi olen herkkä tuntemaan ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikka nautin yksinolosta, yksinäisyyden tunne on kamala. Kirja pohjautuu Lauran tutkimustietoihin, mutta myös hänen henkilökohtaisiin kokemuksiin aina lapsuudesta, avioeron kautta nykyhetkeen.

Kirja jättää pois nuorten syrjäytymisen ja vanhusten yksinäisyyden ja lähes puolet kirjasta keskittyy juurikin sinkkuudesta johtuvaan yksinäisyyteen, joka toki oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Honkasalo pohtii paljon muun muassa sitä millaista sinkkuna olo nyky-yhteiskunnassa on.

”Moni ei kaipaa yksin eläessä pelkkiä panoja tai seksuaalista hellyyttä, vaan jokapäiväistä koskettamista. Television katsomista oman rakkaan kainalossa, halauksia töihin lähtiessä, selänpesua tai paijaamista. —- Sinkkuuteen kytkeytyvää yksinäisyyttä ei voi ymmärtää, jollei sitä ole kokenut. Moni pariutunut unohtaa yksinäisyyden sen sileän tien, kun löytää kumppanin. Se, joka on yksinäinen parittomuuden takia, joutuu kohtaamaan oman pimeät puolensa eri tavalla kuin se, jolla riittää aina seuraa, seurustelukumppaneita ja seksiä.”

Olemme sinkkutovereitteni kanssa pohtineet paljonkin sitä, auttaako yhden illan jutut vai pahentavatko ne asiaa. Useimmat meistä kaipaavat kosketusta, mutta kun sitä kuukausien koskemattomuuden jälkeen saa, ja se jää vain yhteen iltaan, voi pudotus olla kova. Yhden illan juttuihin voi kuitenkin myös tottua. Se, että toinen huomioi, kehuu kauniiksi, suutelee intohimoisesti, nostaa omantunnonarvoa. Jos ihastusta ei synny, on talteen imetty hyvät fiilikset ja niiden voimin edetään taas muutama kuukausi.

”Sinkkuja neuvotaan innokkaasti, aivan kuin parittomuus olisi sairaus, josta voi parantua tahdonvoimalla. Jotain sairasta sinkuissa usein nähdäänkin: neuvotaan, että ennen kuin rakkaus voi löytyä sinkun pitää tulla sinuiksi itsensä kanssa, täytyy löytää tasapaino ja mielenrauha, nauttia omasta seurasta, siivota luurangot kaapeista ja hämähäkinseitit ullakolta. Miksi parisuhteessa elävät saavat olla rauhassa sekaisin kuin seinäkello, roikkua kiinni traumoissaan, potea läheisriippuvuutta ja paeta omia pimeitä sopukoitaan?”

Aivan. Toitotan aina kanssasinkuille, että jos se iskee, se iskee. Ei ole oikeaa aikaa, eikä edellisestä suhteesta ole pakko parantua. Ihmisen ei tarvitse olla yksin tiettyä ajanjaksoa, ollakseen parempi seuraavassa suhteessa. Jokaisen pitäisi osata olla yksin ja viihtyä omassa seurassaan, selvittää traumansa. Mutta lakiin ei ole kirjoitettu aikarajaa seurustelusuhteiden välille, eikä kaikki tunne oloaan sataprosenttisen onnellisiksi ilman puolisoa.

On erilaisia tapoja olla yksinäinen ja tuntea yksinäisyyttä. Laura kirjoittaa myös Brittiläisestä dokumentista Dreams of a Life, jossa 38-vuotias nainen löytyy kuolleena kodistaan vasta kolme vuotta kuolinhetken jälkeen.

”Joyce istui sohvalla keskellä paketoituja joululahjoja, televisiokin oli vielä päällä. Hän oli sosiaalinen ja pidetty, silti kukaan ei kaivannut häntä kolmeen vuoteen. Dokumentin tekijää kiinnosti Joycen mysteeri. Kävi ilmi, että vaikka Joycella oli laaja kaveripiiri, kukaan ei ollut hänelle niin läheinen, että olisi kaivannut häntä.”

Tätä pohdin toisinaan, huomaisiko kukaan jos katoaisin? Kaipaisiko kukaan? On mielestäni tervettä pohtia sitä, koska toisinaan se ajatus patistaa laittamaan tekstarin siskolle tai sopimaan treffit ystävän kanssa. Minä yritän ja panostan, vaikka se on välillä vaikeaa, kun väsyneenä haluaisi olla vain omassa seurassaan. Toisilla ei ole ketään ja Honkasalo kirjoittaa myös totaaliyksinäisyydestä. Yksinäisiä kehotetaan olemaan sinut itsensä kanssa, epätoivo kun karkottaa kaikki sosiaaliset mahdollisuudet.

”Valitettavasti yksinäisyyden hyväksymiseen liittyy usein katkeruus. Ollaan sitten yksin, kun ei ketään kiinnosta. Ihminen käpertyy itseensä ja hänen on vielä vaikeampi yrittää solmia sosiaalisia suhteita.”

Honkasalo käsittelee somen tuomaa yksinäisyyttä ja kateutta, ulkopuolisuuden tunnetta. Pohditaan suomalaisia jotka eivät harrasta elämänsä aikana kertaakaan seksiä. Sitä miten yksinäisyyteen tottuu, sitä miten yksinäisyys siirtyy geeneissä ja miten yksinäiset vanhemmat kasvattavat huomaamattaan yksinäisiä lapsia. Mitä koulukiusaaminen tekee ihmiselle, miltä tuntuu kun jätetään ja jää yksin.

Laura matkustaa faktojen kautta omiin tunteisiin ja siihen pisteeseen jossa oppi olemaan yksin. Hän kirjoittaa kirjailijan työstä ja siitä kuinka hänestä nykyään tuntuu tärkeältä vain istua yksin kahvilassa ja olla kaivamatta puhelinta turvaksi. Monille suomalaisille yksinolo on helppoa nimenomaan kotona, kuten minulle. Mutta yksin ravintolaan syömään? Ehei! Yksinolo pelottaa, mitä muutkin ajattelevat jos juon viinilasiani vain omassa seurassani? Kirjan lopussa kehotetaan aloittamaan yksin oleminen helpoista kohteista, kuten museosta tai elokuvateatterista. Viinilasi suositellaan nauttimaan alkuun hotellin baarissa.

Kirjan lempi lainaukseni liittyy kasvatukseen:

”Sara Maitland kirjoittaa teoksessaan How to Be Alone, miten tärkeää olisi antaa lasten viettää aikaa yksin. —— Maitland painottaa, että on tärkeää opettaa lapset viihtymään omassa seurassaan, nauttimaan yksinolosta ja puuhaamaan omia juttuja sen sijaan, että jokainen hetki on aikataulutettu seuralla ja toiminnalla” 

Yhdyn tähän täysin. Muuten et opi olemaan itsesi kanssa ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi, yksinäisyys voi iskeä täysillä naamaan. Painiskelen kuitenkin usein huonon omantunnon kanssa, koska en jaksa/ehdi leikittää. Huutelen alvariinsa ”Mitä teet?” ja tuumailen onko teinillä kaikki hyvin, kun se kapuaa omaan huoneeseen yksinään. Nyt tajuan, että tämä on heille hyväksi. Olen läsnä ja tavoitettavissa, se on tärkeintä. Koen myös, että ei ole tervettä tehdä aivan koko ajan jotain. Kroppa ja mieli tarvitsevat lepoa ja rauhaa. Hullun hektiset aikuiset pelottavat minua, paikallaan pitäisi pystyä olemaan.

Ihmiset usein kertovat, että nauttivat ruoasta ja sen tekemisestä, mutta eivät tee sitä yksin, se kun on niin yksinäistä. Ajattelin samoin, kunnes luin Lauran sanat ”Jokainen on hyvän aterian arvoinen ja kun laittaa ruokaa itselleen, voi tehdä juuri sellaista kuin haluaa.”

Yksinäisyys voi olla musta pilvi ja pilata ihmisen kokonaan. On syytä tähdätä siihen, että ketään ei jätetä yksin. Yksin olemisessa on kuitenkin puolensa ja tämän homman kanssa pitää löytää kultainen keskitie. Minä opin olemaan yksin, opin matkustamaan yksin. Viihdyn omassa seurassani. Kenenkään ei pidä kuitenkaan viettää koko elämäänsä yksin, eikä edes pitkää pätkää. Ihminen tarvitsee toista ihmistä.

 

LAURA HONKASALO – Pöytä Yhdelle (Kirjapaja 2016)

22

HYGGEILY ON ITSESTÄÄNSELVYYS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Meik Wiking avaa kirjassaan HYGGE sitä, miksi tanskalaiset ovat niin onnellisia. Valitettavasti (tai onneksi) kirjan sisältö oli minulle jo ennestään tuttua kamaa.

Hyggeilyn perustana on kynttilät, hyvä ruoka, viihtyisä ympäristö, läheiset, tunnelma. Nämä kaikki ovat minulle itsestäänselvyyksiä. Tottakai ihaninta on viettää iltaa ystävien kanssa kynttilänvalossa. Täten kirjan mielenkiintoisimpia osia olivatkin tilastot ja faktat siitä kuinka paljon nokea tanskalaiset tuottavat kynttilöiden polttamisellaan.

Toisaalta itselleni itsestäänselvyyksien lukeminen on mielihyvää tuottavaa. En ole missannut mitään suurta ja merkittävää, ei ole mitään ihmeellistä HYGGE-salaisuutta jota en ole tajunnut. Kirjassa oli toki muutamia käytännön vinkkejä, joista mukavin oivallus oli se, että perinteitä kannattaa tehdä. Kun esimerkiksi pari kertaa vuodessa kutsuu kaveriporukan kylään ja kokkailee yhdessä, pian siitä tulee tapahtuma, josta kukaan ei halua olla pois ja perinne on syntynyt.

Tanskalaiset ovat onnellisia koska he elävät hyvinvointivaltiossa, jossa on varaa ostella kynttilöitä ja fiilistellä elämää. Meillä on samat mahdollisuudet, samat koulutussysteemit, meillä on sama ilmasto (jatkuvaa kesää ei tarvita ollakseen onnellinen) ja niin edelleen. Useiden suomalaisten pitäisi kuitenkin lukea HYGGE. Se voisi olla yläasteella pakollisena lukulistalla. Tanskalaisilla on ennen kaikkea asenne kohdillaan. He luottavat toisiinsa ja täten esimerkiksi lapset nukkuvat kadulla vaunuissa kun vanhemmat istuvat kahvilassa.

Hyvään elämään ei vaadita ihmeitä ja useimmilla meillä on hyvä pohja. Toki kirjaa lukiessani en voinut olla analysoimatta sitä, että hyggeilyn aika on silloin kun kaikki muut elämän osa-alueet on kunnossa. Mikäli ei ole ystäviä, mikäli ei ole läheisiä, mikäli ei ole rahaa, mikäli on pahasti syrjäytynyt.. Ei sitä niin vaan hyggeillä, mutta aina siihen voi ja kannattaa tähdätä; hyggeilyyn, eli hyvään elämään.

 

6
1 2 3 9