Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

lifestyle

MUOVAAVAT MUOTOILIJAT – Katri-Maria Huhtakallio

Rakastan tavata ihmisiä, jutella heidän työstään ja kertoa heidän tarinan kuvin ja sanoin teille. Toivottavasti te olette tästä yhtä innoissanne – koska haluan tehdä tätä koko ajan enemmän ja enemmän. Siksi nimeän taiteeseen liittyvät henkilökuvat jatkossa samalla tittelillä ”Muovaavat muotoilijat”. Vaikka toinen tuntee itsensä taiteilijaksi, toinen muotoilijaksi, toinen tekijäksi, he kaikki muovaavat muotoja tavalla tai toisella. Minulle saa vinkata taiteilijoista, joiden tarinan haluaisitte kuulla! Nyt tutustutaan muotoilijaan, jonka teos Henkipullo kosketti minua kovasti. 

Katri-Maria Huhtakallio, 35, kertoo lasihytistä Suomenlinnassa ja minä mietin maisemaa Muumeissa, niin satumaiselta ja mystiseltä lasinpuhallus kuulostaa. Kuinka lasinpuhaltajasta tuli keramiikkataiteilija, entä kumpaa hän rakastaa enemmän?

Helsinkiläinen Huhtakallio mietti lukion jälkeen mitä lähtisi opiskelemaan ja löysi pian Ikaalisten lasiopinnot. Katri-Maria hyppäsi tuntemattomaan ja kolme vuotta koulussa lasin parissa vei täysin mukanaan; materiaali tuntui mielenkiintoiselta. Hän rakastui lasiin ja päätyi koulun jälkeen yhden Suomen arvostetuimman lasinpuhaltajan, Jaakko Liikasen assistentiksi Riihimäelle. Huhtakallio summaa työpaikan olleen upea mahdollisuus, mutta vuoden jälkeen hän väsyi pitkään työmatkaan ja hieman työhönkin. He toteuttivat isojen asiakkaiden tuotteita, joten työstä puuttui oma luominen. ”Tunsin olevani tuossa vaiheessa hieman hukassa. Olin uppoutunut koulussa opintoihin täysin, enkä ollut aivan varma mitä haluaisin tehdä työkseni. En ollut valmis asettumaan paikoilleni.” Katri-Maria summaa.

 

 

Vuoden ajan hän opiskeli tekstiilialaa, mutta haki samalla silloisen Taikin keramiikka- ja lasitaiteen linjalle. ”Vaikka minusta ei tullut pukuompelijaa, se vaihe tuntui kohtalokkaalta. Vuoden ajalta minulle jäi hyvin tärkeitä ystäviä, jotka ovat elämässäni edelleen. Opin myös kaavoittamaan, mistä on ollut myöhemmin hyötyä myös veistosprojekteissa.” Taikissa Huhtakallio ajatteli jatkavansa rakkaan lasin parissa, mutta löysi yllättäen yhteyden keramiikkaan. Polttavalla lasilla on oma tahto, nyt hän survoi kädet saveen ja pystyi tuntemaan materiaalin sormissaan.

Pikkuhiljaa myös taide alkoi tunkeutua Huhtakallion reviirille. Hän etsi omaa tyyliään ja huomasi maisteria tehdessään hakeutuvansa taiteen laitoksen kursseille, vaikka opiskeli muotoilua. ”Yliopisto-opintoni kestivät kymmenen vuotta ja minulle se oli paras tie. Sain välissä kylläkin kaksi lasta ja pidin taukoa opinnoista. Kymmenen vuoden aikana kypsyttelin ja kokeilin erilaista juttuja – etsin suuntaa, ja se tuotti tulosta.”

Sitten veistoksia alkoi syntyä. Katri-Maria löysi aiheet, pinnat ja oman kädenjäljen. Epävarmuus väistyi, kun palaute oli positiivista ja tunne oikeasta tiestä vahvistui. Huhtakallio yhdistää töissään henkilökohtaisia kokemuksia kansanuskomuksiin ja tarinoihin, jotka häntä inspiroivat. Veistokset käsittelevät usein erilaisia tunteita ja pelkoja.

 

 

”Tapani työskennellä on toisinaan jopa terapeuttista. Materiaalin luonne vaikuttaa teoksen muovautumiseen. Aloittaessani teoksella on lähtökohta ja voin nähdä sen kuvina mielessäni, mutta en juurikaan luonnostele etukäteen. Annan intuition ohjata työskentelyä.” Katri-Marian työt syntyvät tehdessä. ”Teen ja poistun. Palaan työn äärelle ja edistän sitä taas hieman. Jos liian kauan tuijottaa samaa teosta, sille sokeutuu. Siksi työstän usein vähintään kahta teosta samanaikaisesti, jotta toisen voi pitää välillä piilossa.” Kun kaikki menee putkeen, tunnelma on Huhtakallion mukaan mieletön. “Toki sekä keramiikka, että lasi voivat nostaa paljonkin verenpainetta.” Katri-Maria nauraa ja mainitsee, että lasi on selvästi haastavampi materiaali. ”Lasi voi pistää vastaan, sulaa liian nopeasti tai jäähtyä väärästä kohdasta. Virheitä on myös vaikea korjata jälkikäteen. Sen kanssa täytyy toimia nopeasti, kun taas keramiikka vaatii aikaa.” Hän tuntuu kuitenkin nauttivan haasteesta. “Materiaaleilla on erilainen luonne. Lasinpuhallus on kuin tanssia ja savityö meditaatiota.”

Taiteellisen työnsä ohessa Huhtakallio työskentelee Annantalon taidekeskuksessa. Hän myös viihtyy jatkuvasti lasin parissa, vuokraamalla lasihyttiä kolmesta viiteen kuukauteen vuodessa ja unelmoi joskus omasta hytistä. “Siihen kuitenkin tarvitsisi hyvän porukan, koska on liian riskiä hankkia tilaa ja laitteita vain itselleen. En myöskään haluaisi sitoutua pelkästään yhteen materiaaliin – päinvastoin – haluaisin oppia vielä paljon uusiakin!”

Toisinaan Katri-Maria miettii lasin ja keramiikan yhdistämistä mutta ei näe sitä välttämättömyytenä. Molemmat materiaalit tuntuvat omilta, eikä Huhtakallio osaa sanoa kumpi on rakkaampi. Eikä tarvitsekaan – olen varma, että jonain päivänä näen työn, jossa hän on yhdistänyt täydellisesti nämä kaksi rakasta materiaalia.

Uusia innovaatioita odotellessa Katri-Marian teoksia voi ihastella ja hankkia Ornamon teosmyynnistä Kaapelilta 8.-17.3. Sekä Helsingin taiteilijaseuran taidelainaamosta (Rikhardinkatu 3). Suomenlinnassa puhallettuja tuotteita myy tällä hetkellä Ruuk Store Kellokosken Ruukilla.

Toukokuun 17. päivä Suomen käsityön museossa, Jyväskylässä aukeaa keramiikkataidetta esittelevä ryhmänäyttely, jossa myös Huhtakallio on teoksineen mukana.

Katri-Marian löytää Instagramista @katrimariahuhtakallio ja kannattaa ottaa myös haltuun Ruuk Storen tili (@ruuk.store), siellä on muitakin mahtavia juttuja!

KATRI-MARIAN PORTFOLIO

 

3

IHAN SOMESSA – JIRKA VÄÄTÄINEN

 Hetki sitten somessa keskusteltiin siitä, että vaikuttajat eivät uskalla sanoa omia mielipiteitään ja  heidän todettiin pelkäävän massan reaktiota. Mutta onko kaikkien vaikuttajien tehtävä mielipiteitään selväksi? Onko kaikkien pakko olla sanansaattajia? Onko pakko herättää huomiota mielipiteillään? 

Entä jos miettii mitä muut ajattelevat, vaikka ei haluaisi? Entä jos ei ole täysin varma omista mielipiteistään? Entä jos ei jaksa yksin kantaa myrskyjä, joita mielipiteet voivat aiheuttaa?

Jirka Väätäinen on taitava taiteilija. Niin taitava, että hänen Instagram-tililleen on löytänyt yli kaksisataatuhatta seuraajaa. Taide ei kuitenkaan ole se, mitä Jirka haluaa tuoda jatkuvasti esille ja hän pohtii paljonkin sitä mitä seuraajat häneltä kaipaavat. 

”Mietin aivan liikaa kelpaanko mä? Kun laitan someen omaa ideaali minää ja pistää sen jälkeen merkille, että luvut elää – se tuntuu kovin henkilökohtaiselta.”

Jirkan feedi ei ole enää niin instant kuin aikoinaan: sisältöä mietitään ja kokonaisuutta suunnitellaan, se on yksi osa Jirkan työtä. Väistämättä ihminen tuntee piston lihassaan, jos hänen työnsä ei kelpaa. Kun välineenä ovat omat kasvot, keho ja aatteet, pisto menee vieläkin syvemmälle. 

 

 

 

Väätäisellä on tarve tuoda itseään esille, on aina ollut. Hän myöntää kaipaavansa hyväksyntää sekä huomiota. Lapsena hän brändäsi itsensä hahmoksi joka huomataan ja ratsasti erilaisuudella. ”Olen luontaisesti varuillani ja epävarma, silti halusin olla esillä. Pikku hiljaa kasvatin varmuutta ja uskalsin olla oma itseni.” Jirka kertoo. Kun hän lähti Kuopiosta taidekouluun Englantiin, hän vapautui askeleen lisää. ”Siellä opiskelijat pukeutuivat paljon minua oudommin ja todella olivat omia itsejään. Pystyin ilmaisemaan itseäni vapaammin, mutta täysin sinut en  vielä tuolloin ollut.” 

Nykyään Väätäinen on tasannut tilit itsensä kanssa, mutta ristiriitainen puoli on edelleen aistittavissa. Hän haluaa herättää huomiota, mutta ei halua tehdä itsestään numeroa. Hän tavallaan haaveilee istuvansa muottiin jota normaaliksi kutsutaan, koska se näyttäytyy helpompana kuin erilainen. Hän haluaa luoda ihania mielikuvia, jopa täydellisiä ja sitten seuraajat kommentoivat narsistiksi. 

 Jirka ymmärtää hyvin, että kaikkia ei voi miellyttää, mutta ottaa sisällön tuottamisesta paljon paineita. ”Videoiden kautta ihmiset ovat tehneet vahvoja tulkintoja minusta. Olen lukenut olevani kusipää ja ylimielinen. On hämmentävää, kun ei itse ymmärrä miten voi ärsyttää toisia niin paljon.” Hän miettii mitä sanoo, miten, miltä näyttää, kiinnostaako tämä ketään ja kannattaako tätä julkaista – kuitenkin tähdäten rentoon ulostuloon.

 

 

 

Ennen kuin Jirka oli edes liittynyt Instagramiin, hän loi opiskeluaikanaan Real Life Disney -hahmoja ja päivitteli niitä muiden töiden lomassa blogiinsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä oli luvassa.

Vuonna 2012 ihmiset bongasivat hahmot verkosta ja kommentteja alkoi sadella – minuutin välein. Jirka pyöritti blogia ja Facebook-sivujaan, vastaili haastatteluihin ja työtarjouksia alkoi sadella. Kun muutama vuosi myöhemmin Väätäinen oli puuhastellut Disneyn mies-hahmojen parissa ja julkaisi sarjan Instagramin puolella – suosio oli taattu.

Jirkan taide on mahdollistanut vaikuttajana toimimisen ja tuonut kivan lisän freelancer-graafikon elämään. Hänellä ei kuitenkaan koskaan ollut tarkoitus luoda vaikuttajan uraa taiteella. Hän on henkilöbrändi, joka on taiteen lisäksi myös jotain ihan muuta. Edelleen Disney-kuvat keräävät mielettömät määrät tykkäyksiä ja ihmiset palaavat kuvien ääreen useasti. ”Yritän kuitenkin olla ajattelematta seuraajia, joita kiinnostaa pelkkä taide, se kun ei koskaan ollut se juttu. Koen toki painetta sen tuottamisesta, koska sen kautta ihmiset löysivät minut.” 

Väätäinen kuitenkin yrittää antaa virran viedä. Hän ei ole viemässä uraansa tiettyyn suuntaan, vaikkakin tekee koko ajan päätöksiä mitä jakaa ja mitä ei. ”Haluan tehdä mahdollisimman hyvin sen mitä virta minulle tuo. Teen asioita jotka minua kiinnostavat ja täten virta viekin juuri oikealta tuntuvaan suuntaan.” 

Jirka haluaa myös antaa jatkuvasti arvoa ystävällisyydelle. Hän keskustelee päivittäin kymmenien seuraajien kanssa. ”Olen innoissani ja kiitollinen, kun ihmiset ovat kiinnostuneita. Haluan antaa huomiota takaisin – toisille kivan sanominen tuottaa pelkästään hyvää.” Jirka lataa. Tätä empatia-lähettilästä on vaikea kuvailla sanoilla kusipää, ylimielinen tai narsisti. 

Jirka Väätäinen on aina ollut kiinnostunut vaatteista ja piirtämisestä. Hänellä on upea visuaalinen lahja, joka toimii sekä muodin, että taiteen parissa. Sen pitää riittää meille – ja se riittää. 

Sen lisäksi Jirka kuitenkin vaikuttaa maailmaan paljonkin. Hän uskaltaa sanoa kun sattuu, kertoo avoimesti haavoittuvuudesta ja on puhunut mielenterveyteen liittyvistä asioista. Hän tekee tietoisen valinnan ja ei alleviivaa seksuaalista suuntautumistaan. ”Erilaisuus on rikkaus, mutta toivoisin, ettei homouden tarvitsisi olla vahvasti eriyttävä leima, joka taas korostaa epätasa-arvoisuutta.” Vaikka Jirka ei korosta jatkuvasti homouttaan feedissään, hän antaa useinkin yksityisviesteissä vertaistukea seuraajilleen. 

Vaikuttajia on useanlaisia. Kaikille ei ole tärkeää alleviivata omia ajatuksiaan ja vaikuttaa maailmaan, vaikka se olisi kuinka tarpeen ja positiivista. Jotkut haluavat vaikuttaa kevyesti ja viihdyttää, tuoda iloa ja välttää konflikteja. 

 

 

3

ITSENSÄ YLITTÄMINEN – teko, jonka jälkeen voi reippaasti taputtaa itseään selkään

Viime marraskuussa tuumailin useita kertoja, että pitäisikö mun kirjoittaa puhe mun kummitädille, joka oli täyttämässä viisikymmentä vuotta. Juhlaviikolla ajatus kävi mielessä muutaman kerran, mutta edellisenä iltana puhe oikein ryöpsähti ulos minusta. Kirjoitin sen päiväkirjaani spontaanisti ja yön hautomisen jälkeen tartuin läppäriin aamulla ja kirjoitin hänet puhtaaksi.

Meillä oli muuttorumba kesken, joten tulostin oli toisessa osoitteessa. Lähetin puheen sähköpostilla juuri ennen juhlia äidilleni ja mainitsin hänelle, sekä Kaille, että kirjoitin sen, mutta ne välttämättä aio lukea sitä ääneen.

Olen jumalattoman kova jännittämään. Jännitän esiintymisessä kaikkea ja voisin hyvin päästä sinuiksi kaiken muun kanssa, mutta käteni hikoavat ja naamani punoittaa. Jännitys on hyvin fyysistä ja ahdistava kokemus. Olen aina kuitenkin halunnut esiintyä – ollen täysin varma esityksen kulusta.

Niinpä aikoinaan kun kävimme tanssitunnilla esityksen kuvioita läpi tunnin viikossa, minä kannoin kotona valkoisen mankkani autotalliin ja laitoin kirjastosta lainatun, esityksessä olevan kappaleen soimaan – monta, monta, monta kertaa viikossa. Treenasin niin paljon, että osasin jokaisen nyanssin täydellisesti seuraavalla tunnilla. Tästä syystä minut laitettiin usein eteen ja keskelle – ja paineet kasvoivat entisestään. Mutta nautin siitä, koska tiesin osaavani.

Suoriuduin keskinkertaisesti yläasteen esityksistä, ensimmäisen ammattikoulun aikaan onnistuin keplottelemaan opinnäytetyöni aiheeksi joulun, joten en voinut suorittaa näyttöä koulussa opettajien valvovien silmien alla. Kuvasin jouluun liittyvät valmistelut kotonani videolle ja suoritin näyttöni riman alta menemällä. Arvosanaksi tuli kuitenkin kiitettävä, joten so not.

Ensimmäinen tiukka paikka esiintymisessä osui toiseen amikseen, niitä olikin kaksi liki peräkkäin. Ensin tarvoin läpi työharjoittelupaikan esittelyn muille luokille ja sen jälkeen esittelin täydelle auditoriolle opinnäytetyöni. Molempiin käytin samaa metodia: suunnitelin esityksen kulun, kirjoitin selkeät muistilaput jotka johdattivat minut läpi esityksen ja harjoittelin esittämistä ääneen.

Olen saanut esiintymisistäni aina hyvää palautetta. Esiinnyn kiinnostavasti ja selkeästi, ääneni on myös hyvin kuuluva tarvittaessa. Sisällytän esityksiin mielenkiintoisen draaman kaaren ja yritän naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia.

Nyttemmin minun ei tarvitse harjoitella esiintymisiä. Turvanani ovat kokemus ja betasalpaajat. Verenpainetta laskeva lääke poistaa fyysiset jännityksen tilat ja pystyn keskittymään oleelliseen. Salpaajat eivät kuitenkaan poista jännityksen henkistä puolta ja yleensä en muista tiukoista paikoista paljoakaan. Mutta sillä ei ole väliä – etenkään jos olen naurattanut, itkettänyt ja herättänyt ajatuksia.

Niin minä tartuin mikrofoniin ja astelin harjoittelematta kertaakaan sadan vieraan eteen. Meinasin itse liikuttua, mutta pidin paketin kasassa onnistuneesti. Tiesin, että se on hyvä puhe ja niin se olikin. Sukelsin sylikummini puheessa suoraan syvään päätyyn, nousten sieltä kuitenkin nopeasti takaisin juhlatunnelmaan.

 

Olet mun sylikummi ja mun ensimmäinen muisto susta onkin sylistä.
Se on pelottava ja ahdistava, mutta kuitenkin turvallinen.

Kun olin vähän alle 3-vuotias, mun pikkusisko kuoli.
Siitä hetkestä muistan sinut ja meidän välisen yhteyden.

Muistan ambulanssin, sun kiharat hiukset, sun itkun ja hädän.

Mutta mä muistan hyvin myös sen, että olin turvassa – sun sylissä.
Sun käsien ympäröimänä.

 

Ylitin jännityksen, pelkoni ja sain puhuttua puheen joka minusta kumpusi. Samoin tein tiesin, että tämä oli edessä pian uudestaan. Nyt vuorossani oli 60-vuotta täyttävä äitini.

Purin autossa nauhoittamani ideat tekstiksi, jäsentelin ja mietin mistä kaikesta haluan puhua. Voi pojat äidille kirjoittaminen oli miljoona kertaa vaikeampaa, hän on kuitenkin äitini. Viimeisenä iltana sain kuitenkin valtaisan kuuden sivun paketin kasaan. Oli aika puhua äidille kasvatuksesta, luonteesta, muistoista, elämästä, vaikeuksista ja rakkaudesta. Tässä muutama pala puheesta:

 

On kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen – juuret ja siivet. 

Kasvatitte meidät empaattisiksi, muita kunnioittaviksi, tasa-arvoisiksi ja vahvoiksi ihmisiksi.
Annoitte luvan olla omia itsejämme, kunhan teimme sen oikeudenmukaisesti ja vastuumme kantaen.
Kuitenkin – jos me mokasimme, te autoitte. 

_____________

Sinulta olen perinyt myös vahvan naisen mallin.
Sellaisen naisen, joka on tasa-arvoinen feministi ja vastuussa omasta elämästään. 

_____________

Olet joutunut kokemaan elämässä mittaamatonta surua, 
surua jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää.
Mutta kahlasit sen läpi ja käänsit surun voimavaraksi,

jopa autoit muita ihmisiä sun kokemuksen kautta.
Uskon, että suuri suru on tehnyt susta vieläkin vahvemman.
Rautaisen naisen, jota ei pienet murheet hätkäytä.

_____________

Olen oppinut sulta paljon, vaikkakin alussa mainitsin, että vanhempia ei yleensä kuunnella.
– Tiedän, että leivonnaiset onnistuvat vain aidolla voilla ja että sokeri on luonnon tuote.
– Pikku hiljaa ymmärrän, että kaikessa ei voi eikä tarvitse olla edes hyvä, saatika paras.
– Opin, että ihmiset surevat eri tavalla ja sen, että tunteellisuus on geeneissä.

– Kuulin, että lapselle riittää rasvaton maito.
– Opin arvostamaan naisia joka kerta hitusen enemmän,
kun paasasit vahvoista naispuolisista esikuvista.

Sen vuoksi tunsin valtaisaa surua kun prinsessa Diana kuoli.
– Yritin kovasti oppia neulomaan, mutta onnistuin vain vanullisen päiväpeiton tekemisessä

ja jos tarvitsen lapasia – olen oppinut että niihin tarvitsee 100 grammaa lankaa.
– Tajusin, että riiteleminen kuuluu elämään ja puhdistaa ilmaa.
– Olen oppinut, että jokainen saa elää itsensä näköisen elämän.

Olen varma, että jatkat elämäni loppuun asti mun mentorina,
jonka kommenteista voin oppia tai olla oppimatta. 

Tulet olemaan apuna, tukena, ystävänä ja ikuisena tv-kriitikkona,
jonka kanssa voi katsoa Vain elämää -jakson parhaita paloja,
nauraa Downton Abbeylle ja liikuttua Gilmoren tyttöjen äärellä.

 

Puhe oli piece of cake. Sen jälkeen minun piti soittaa ja laulaa.
Puheeni päättyi unelmien tavoitteluun ja lopulta kevennykseen:

 

Toisaalta tähän loppuun on hyvä kunnioittaa sun
syntymäpäivä-viikolla edesmennyttä mäkikotkaa:

Elämä on kuitenkin vaan laiffii. 

Siksi mä uskallan nyt tarttua joululahjaksi saamaani ukuleleen.
Tiedän, että jos tämä menee ihan penkin alle,
niin äiti sanoo silti ”Hyvin meni. Eteenpäin!”

 

Olin treenannut monta kertaa, kuitenkaan kertaakaan esitys ei ollut mennyt putkeen täydellisesti. En välittänyt, vaan päätin ylittää itseni. Halusin esiintyä, koska musiikki on minulle erittäin tärkeä ilmaisumuoto. Olin lukemattomia kertoja purskahtanut itkuun harjoitellessani ja ajatellessani äitiäni. Se oli prosessi, jonka päätös oli itsensä ylittäminen.

Tartuin ukuleleen, tein yleisölle toki hyvin selväksi, että olen täysi rookie ja hengitin syvään. Esitys oli riittävän hyvä ja kappaleesta muodostui ikuinen muisto, jonka yhdistän äitiini elämäni loppuun asti. (Kappale on Jonna Tervomaan Minä Toivon ja nyt itken täällä miettien, että soitan sen uudelleen hänen hautajaisissa (joskus sadan vuoden päästä!). Laulu päättyy sanoihin: Minä toivon huomisen tulevan, toivon soihtujen korkeina palavan, toivon taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa. Oh lord, yritän täällä kerätä itseäni. Tuloksetta.)

Joka tapauksessa – olen ylittänyt itseni, mutta se ei ole puheissa, eikä esiintymisessä tärkeintä. Tärkeintä on sanoa tärkeät asiat ja ajatukset. Tärkeintä on muistaa tärkeitä ihmisiä ja koen, että puheet tekevät juhlan. Olitpa kuinka kyyninen tai ujo tahansa, uskon, että ihminen haluaa kuulla rakkailtaan mitä he ajattelevat ja miten he näkevät hänet – suurena päivänään. Tulen varmasti puhumaan ja laulamaan siskoni ja ystävieni häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Se ei enää ole itsensä ylittämistä, mutta keksin varmasti uusia asioita, joissa voin taas ylittää riman ja taputtaa itseäni selkään. Jotain hienoa siinä tunteessa on. Tulee semmoinen elämisen meininki koko kehoon!

18

MATRI LEMPI – kaunein yöpöytä

Kaupallinen yhteistyö

       Kylmän betonin ja tasaisen valkean jälkeen elämääni on hiipinyt lämpöä tuova puu ja materiaalien tuntu. Yöpöytiä etsin tovin jos toisen – kotimaiselta Matrilta löytyi täydelliset.

Kyllästyn nopeasti, joten kun etsin huonekaluja, haaveena on löytää ajaton tuote, jota jaksaisi katsella pitkänkin tovin. Hankinnoissa mietin tulevaa taloamme, heidän on istuttava sinne. Se on oikeastaan tärkein pointti tällä hetkellä. Plussaa on se, että tuotteet sopivat myös tähän väliaikaiseen kotiimme.

2006 rakastin todella paljon puuta. Meillä oli tiikkiä ja puulaatikoita. Tummasta puusta alkoi vähitellen tulla tunkkainen olo ja vähitellen se poistui tavara kerrallaan kotoamme. Maalasin tiikkisen tason (anteeksi) ja laatikot. Raikkaus oli kaivattua, mutta samalla piilotin tekstuurin ja aitouden.

Nykyään puuta käsitellään todella kauniisti. Käsiteltiin varmasti jo silloinkin, mutta vaaleaksi käsiteltyä puu-pintaa löytyy nyt lattioita myöten monelta valmistajalta. Nämä Lempi yöpöydät ovat juurikin siis sitä mitä toivoin löytäväni – puun syyt esillä, raikkaasti käsiteltynä. Puoli metriä korkeat pöydät ovat massiivisaarnia ja puun peittona on valkolakka. Se kestää hyvin, vaikka unohtaisin pyyhkiä teekupin läikähdykset ennen seuraavaa aamua.

Meille ei yksitasoiset yöpöydät riittäisi. Pöydillämme on aina kirjoja, lamppu, silmä- ja juomalasit, sekä puhelin. Kaille olisi pitänyt kyllä löytyä pöytä, jossa on lisänä laatikko. Hänellä on tapana pitää pöydällä myös avaimia ja lompakkoaan. En yhtään tiedä miksi, mutta nyt etsinkin jotain söpöä kulhoa, jonne hän voisi tilpehöörinsä piilottaa. Etsin, koska hän ei ole useista yrityksistäni huolimatta, suostunut säilyttämään lompakkoaan missään muualla. Hahah.

Kaksi tasoa on siis ehdoton plussa ja raikkauden lisäksi rakenne on pehmeä ja kevyt. Lempit ovat kuin meidän makuuhuoneeseen tehdyt; ajattomat, upean käsityön ja suomalaisen suunnittelun jälki sekä puhtaat ja pehmeät muodot ja materiaalit. Ne istuvat tänne ja aivan varmasti tulevaan taloon.

4
1 2 3 166