Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Lapset koulussa. Kuopuksella kolmas luokka ja täten iltapäiväkerho on historiaa. Väistötilat ovat myös historiaa ja pojilla on uusi upea koulu. Vanha homeinen ala-aste päivittyi parin vuoden aikana uuteen isoon yhtenäiskouluun ja esikoinen pääsi aloittamaan yläasteen samassa rakennuksessa pikkuveljen kanssa. Fasiliteetit ovat kunnossa, minun mielenterveys välttämättä ei.

Syksystä on tulossa varmasti haastava. Yläasteen aloitus ja opiskelu aineopettajien kanssa tulee varmasti olemaan vaikeaa Leeville. Hän tarvitsee tukea ja apua kotona, paljon. Samassa jamassa on Aapo, jonka paras ystävä vaihtoi koulua, lukujärjestykseen tulee englanti ja opettajakin on uusi. Sen lisäksi viime kevään oppimisvaikeudet leijuu pilvenä arkemme yllä. Tukea ja apua vailla hänkin, koulussa ja kotona.

Mutta lapset ovat nyt kuitenkin koulussa ja se palauttaa mun arjen ”normaaliksi”. Pystyn hyvällä omallatunnolla tekemään töitä. Sen lisäksi tosin tarvitsen vastauksia velloviin kysymyksiin, energiaa ja inspiraatiota tekemiseen. Minun on hyvin vaikeaa elää päivien kanssa, jotka menevät hukkaan. Yleisin syy hukkaan menemiselle on tekemättömyys. Tämän vuoksi tunnelukko-testi huutaa punaisella suorittajan kohdalla, hän minussa on harvoin tyytyväinen. Se on valitettavaa ja suora tie kohti uupumista. Yritän rauhoitella häntä kertaamalla päivän tekeleitä ja vakuuttamalla, että olen lepohetkeni ansainnut. Usein hän on kuitenkin sitä mieltä, että aina voisit tehdä enemmän.

Toisinaan lepään paljon. Tuntuvaksi palkinnoksi saan siitä huonon omantunnon. Kuitenkin sisimmässäni tiedän, että palkinto on oikeasti tarpeellinen, tasapainoittava ja jopa pelastava. Pafoksen seminaarissa ensimmäinen ajatus oli ”Minun pitää karsia”. Sen vuoksi yritän miettiä päivieni kulkua paremmin ja järkevämmin. Arkeni on kuitenkin hyvin kaavoihin kangistunut ja pienetkin muutokset haastavia. Ilman muutoksia kuitenkaan mikään ei muutu.

Olen tehnyt töitä samalla tavalla jo kymmenen vuotta. Viime vuosina olen tuumaillut mikä on tärkeää, merkityksellistä ja miksi teen, mitä teen? Olen yrittänyt laajentaa ja yhdistää voimat toisten tekijöiden kanssa useaan otteeseen. Olen hamunnut muutosta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt olen tyytyväinen pieniinkin mikromuutoksiin.

Kesään asti istuin keittiön saarekkeen ääressä tekemässä töitä. Pidin Ylen aamu-tv:tä auki, pystyin käymään kätevästi jääkaapilla ja olin kodin ytimessä. Meillä kuitenkin on minulle työpiste toisessa päässä asuntoa, Pafoksen jälkeen päätin siirtyä sinne. Se vaati hieman ponnistelua.. Yhden kaapin sisältö piti siirtää olohuoneesta työtilaan ja niin, ei muuta. Siirtyminen olikin henkinen haaste. Halusin keskittyä paremmin ja olla käymättä jääkaapilla ajatusten muhimisen aikana. Viihdyn nykyään oikealla työpisteellä erittäin hyvin ja mietin miksi ihmeessä notkuin keittiössä. Saan esimerkiksi jättää kalenterit ja muistiinpanot lojumaan pöydälle, eikä ne notku keittiönpöydän kulmalla iltaisin. Kun istun pöydän ääreen, asenne muuttuu, työ-minä astuu kehään.

Mikromuutoksiin liittyy myös ilmoitusten poistaminen elämästäni. Kirjoitin tästä muutama postaus sitten ”Melkein offline” -jutussa. Työajan rauhoittaminen ja yhteen asiaan keskittyminen on haaste, mutta sitä voi hyvin helpottaa poistamalla esimerkiksi sähköpostin piippaukset ja banneri-ilmoitukset. Mikään ei laskeudu, pompi tai ääntele näytöilläni enää. Tulen tehokkaaksi, puuhastelun sijaan.

Arjessa on haasteita, näkyviä ja henkisiä. Päivät menevät aina liian nopeasti ja ahdistelen asiasta kuin asiasta, vaikka yritän kääntää mieltä positiivisen ajattelun pariin. Yritän ajatella, että kaikki aikanaan ja saan vastauksia kun niitä vähiten odotan. Mieleni on kuitenkin malttamaton ja on vaikeaa keskittyä vain tähän hetkeen. Tämän syksyn teemana kuitenkin on tehdä enemmän, suunnittelun sijaan. Minulla on esimerkiksi lähes joka päivä päässäni suunnitelma lukea enemmän, se ei kuitenkaan toteudu kuin muutaman kerran kuukaudessa. Nyt yritän tehdä asioita tehokkaammin, vähentää jotain ja lisätä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä enemmän. Luulen, että suorittaja minussa on ajatukseen tyytyväinen.

Sitä haluaa tehdä paljon, olla monessa mukana, olla jotain ja kyetä elämään merkityksellistä elämää. Loppujen lopuksi kuitenkaan oikeastaan millään ei ole mitään väliä. On täysin yhdentekevää tuotanko materiaalia someen, verkostoidunko, elänkö kädestä suuhun vai mukavasti. Mikäli en keksi parannuskeinoa syöpään, on elämäni yksi puff muiden elämien joukossa. Se ajatus ei yllättäen enää masenna, vaan enemmänkin rauhoittaa. Voin olla ja tehdä juuri niinkuin ja mitä haluan. Sen vuoksi voin tänään, syksyn ensimmäisenä virallisena työpäivänä; hipsiä keskellä päivää hierontaan, vastata sähköposteihin kerralla tehokkaasti, lukea hetken, maalata toisen ja käsitellä kuvia kolmannen, pestä pyykkiä, siivota kaappeja ja juoda pannutolkulla teetä. Huomenna on syksyn toinen työpäivä, joka on täysin erilainen, täysin omansa ja sen jälkeen tulee kolmas. Päivä kerrallaan, vastaukset tulevat, pettymyksistä selvitään, innostusta vastaanotetaan, suorittaja on toisinaan tyytyväinen ja ahdistuskin toisinaan hiljainen.

Tervetuloa syksy, hetki kerrallaan.

 

9

Kello 22.30 puhelimeni ruudulle iskee ilmoitus ”Screen time will be limited until 7:00 tomorrow.” Suurin osa aplikaatioiden kuvakkeista muuttuvat harmaiksi. Käytettäväksi jää herätyskello. 

Minulla on ollut taipumusta roikkua puhelimen äärellä öisin. Joskus olen liian väsynyt lukemaan, yleensä olen jo lukenut, mutta uni ei tule. Haluaisin nukahtaa, mutta unettomuus häiritsee ja  asioiden pallottelu nostaa mieleen jotain, jonka voi ratkaista puhelimella. Milloin se on muistiinpanon lisääminen, milloin sähköpostin tsekkaus huomista varten, milloin somessa lorviminen. 

Somessa lojuminen meinasi lähteä lapasesta, kun Snapchat tuli kehiin. Aloin tuottamaan videomateriaalia ja niin moni muukin. Mielenkiintoiset ihmiset, ystäväni, snäppäsivät elämästään ja jotkut jopa asiasta. Vaikka jätin seuraamatta Hollywood-tähdet ja tuntemattomat, muutaman kuukauden jälkeen huomasin, että aikaa kului puhelimen äärellä tolkuttomasti. Facebook-seinän ja instafeedin selaamisen lisäksi tuijotin videoita, joita oli tuntitolkulla. Vaikka videot eivät olisi sisältäneet mitään tähdellistä, kaikki oli katsottava. Pian videoihin käytetty aika alkoi ahdistaa tolkuttomasti. Lopetin kaikkien seuraamisen. Siskoni, puolituttuni ja parhaiden ystävieni. Kaikkien. 

Päätöstä helpotti myös aika ajoin esiintynyt jäätävä FOMO. Lauantaina laitoin Järvenpäässä lapsille iltapalaa, kun muut toverit lipittivät viiniä Helsingissä. Ärsytti. Synnynnäinen luonteenpiirteeni – halu olla kaikessa mukana  – oli koko ajan koetuksella. Toisinaan en jaksanut osallistua, toisinaan ei ollut edes mahdollisuutta. Vuosia on vierähtänyt, Snapchatista on siirrytty Insta Storiesin puolelle, enkä edelleenkään katso kenenkään videoita. Melkein. Poikani Leevin katson aina. Joskus vessassa jonkun muunkin. Päätös ei pidä niinkään FOMO:n vuoksi, vaan ajan ohi lipumisen vuoksi. Sekä keskeytyksen. Tärkeämpiä asioita on aina, mutta minulla on tapa vältellä niitä. En pidä tavasta, haluan rajata välttelyn mahdollisuuksia. 

Tuotan itse materiaalia someen sillä kulmalla, että on mukavaa kun ihmisiä kiinnostaa. Jos ketään ei kiinnostaisi, en todellakaan jaksaisi sitä sinne tuottaa. Sosiaalisella medialla voi vaikuttaa, mutta haluan myös tuottaa kaunista kuvaa ja tarinoita ihmisten viihdyttämiseksi. Olen kiitollinen jokaisesta kommentista ja lukijasta. Onkin hieman ristiriitaista, että en ole yhdeksään vuoteen lukenut kuin kourallisen blogipostauksia. Uskon, että blogeissa, Storeissa ja koko somessa on paljon ehtaa asiaa, mutta henkilökohtaisesti luen mieluummin kirjaa tai maalaan. Usein kuitenkin tuntuu olevan helpompaa selata puhelinta, kuin sukeltaa tietokirjallisuuden maailmaan. Katkonainen hyppiminen asiasta toiseen on minulle luontevampaa kuin intensiivinen keskittyminen yhteen asiaan. Some avittaa hyppimiseen, jota en halua. Siksi teen tietoisia sulkuja. Olen rajoittanut tietokoneen, puhelimen, internetin, somen käyttöä jo pitkään – hiljentänyt, kauan ennen Snapchattia. 

Puoli vuotta sitten siirsin puhelimen etusivulta Facebook-äpin seuraavalle sivulle. Tapojensa orja katsoi kalenteria, mutta samalla tuli kurkattua automaattisesti Face ja IG. Piruvie ärsytti löytää itsensä somesta 10 min päästä, kuin huomaamatta sinne oli taas unohduttu. Facebook ei ole aikoihin antanut mitään. Olen hiljentynyt siellä itse, se on enää harvoin vuorovaikutuksellista. Silti löysin itseni selaamasta mainoksia ja toivottoman tylsiä päivityksiä. Kuvakkeen siirto toisaalle auttoi irtautumaan harhaisista automaatioista. 

Instagram on minulle valokuvaajana suotuisa kanava. Pidän kuvista, kuvaamisesta ja on mukavaa tuottaa sinne materiaalia. Hyvin pitkään en oikeastaan selannut feediä – rajoitin. Nykyään jaksan rullailla tovin, yritän kuitenkin välttää jumittamista tavan vuoksi. Viihtyminen on toki sallittua, vuorovaikutus parasta.  

Kun haluan tappaa aikaa, viihdyttää itseäni visuaalisesti – menen Pinterestiin. Se on mitä täydellisin paikka pieneen irtiottoon. Se inspiroi. Siellä en myöskään (outoa kyllä) jää jumittamaan, vaan kyllästyn melko nopeasti ja laitan puhelimen kiinni. 

Screen time limited on hieman ärsyttävä, mutta se toimii! Pelit olen poistanut puhelimesta jo kauan sitten. En ole kova pelaamaan, mutta unta etsiessäni pasianssi sopii mainiosti. Jatkuvasti poistan puhelimen äppejä, huomatessani niiden turhuuden tai koukuttavuuden. Huomaan, että puhelimen käyttö ja somessa lojuminen ärsyttää koko ajan enemmän ja tähtään välttämättömyyksiin. Yritän jonottaessa olla nostamatta puhelinta taskusta, yritän katsoa muita ja hymyillä, sen sijaan, että tuijotan puhelinta. Yritän fiilistellä tylsyyttä ja välttää ajan tappamista puhelimella.

Puhelin on osa mun työtä, mutta se on myös liian usein häiriöksi. Viimeisimpänä olen minimoinut ilmoitukset. Sähköpostit eivät tule enää näytölle, eikä pallura ilmaannu meilin saavuttua. Muutaman kerran päivässä muistan, että ”Ai niin! Täytyypä katsoa meilit.” Katastrofeja ei ole vielä ilmaantunut, rauha sieluuni kyllä. 

0

Barely! Aamuisin kolottaa liki joka paikkaa ja on ihme, että edes pääsen sängystä ylös. No ei vaan, vähän plantaarifaskiittia ilmoilla ja rustopolvet rutisee. Jos tuntee jo tässä vaiheessa elämää nähneensä parhaat päivänsä, kuin 1750-luvulla konsanaan, olisi varmaan tehtävä muutoksia.

Mutta kun ei millään jaksa. Teen mikromuutoksia kyllä koko ajan, kaiketi ne riittää aina siihen asti kunnes ei oikeasti pääse sängystä ylös.

Parhaiten elämässä eteenpäin ajaa kevyt kuolemanpelko. Vaikka Kai aina sanoo, että kun olet kuollut, et murehdi elämääsi, et katsele taaksepäin, et kadu – olet kuollut. Tuppaan kuitenkin ajattelemaan, että ”kunhan ei kuolleena kaduttaisi kamalasti”.

Koen edelleen olevani kovin nuorekas ja nuori, mutta kahden edeltävän vuoden aikana nuoriso (parikymppiset) ovat alkaneet näyttää todella nuorilta. Pari vuotta sitten deittailin kakskolmosia, nyt se tuntuisi kehdonryöstöltä. Kun pidättäytyy suunnilleen oman ikäisten, tai vanhempien seurassa, voi edelleen elää nuoruuden illuusiossa ja vältellä keski-ikää helposti. Uumoilen, että tämä ajattelu toimii missä vaiheessa elämää vain. Jossain kohdassa on pakko myöntää tiettyjä faktoja, kuten lisääntymisen mahdollisuuden päättyminen.. No se onkin ainut. Jollei yhtäkkiä kasva kaksimetriseksi, pääsee kaikkiin laitteisiin Linnanmäelläkin vielä seitsemänkymppisenä. Saa ryypätä, rellestää ja nauraa hautaan asti – leikkiä nuorta vanhentuvassa ruumiissa.

Vanhenen, siis elän. Katumisen pelko on oiva kimmoke kehittyä. Kuolemanpelko on kohdallani oikeastaan pelkoa siitä, että en ehdi elää tarpeeksi. Halu kehittyä henkisesti on voimakas ja hikikarpalot nousee otsalle kun ohi lipuu päiviä, jolloin en saanut tarpeeksi aikaiseksi. Tämän skenaarion voi toki vetää täysin neuroottiseksi ja onkin oma hommansa taiteilla pysymään ajatukset ja tekemiset balanssissa.

Tähän päivään asti olen tehnyt parhaani. Välillä paras on Netflixiä 10 tuntia päivän aikana, toisinaan to do -lista lyhenee jättiharppauksin, toisinaan nauran ystävän kanssa ja joskus koen elämää muuttavia oivalluksia kirjan riveistä. Jokainen päivä ei ylitä perfektionistin vaatimaa rajaa, mutta kokonaisuuteen olen ihan tyytyväinen. Kun ottaa askeleen taaksepäin, nostaa nenän suunnitelmasta, tarkastelee laajemmin – ei kaduta. Katuminen on lopulta kuitenkin täysin turhaa. Paitsi jos olet murhannut jonkun, siinä vaiheessa katuminen on jopa suotavaa. Mutta näin perusihmisen elämässä, katuminen on kuin perässä vedettävä kivenlohkare.

34 on nyt plakkarissa ja jälleen kerran se tuntuu juuri sopivalta iältä. Odotan mielenkiinnolla sitä hetkeä, kun alan täyttämään joka vuosi saman verran. Sitä ikäkriisiksi kutsuttua tapahtumaa.

]]>

5

Jos olet lukenut Kankimäen Mian Naiset Joita Ajattelen Öisin, tiedät mikä on yönainen. Hän on nainen, josta voi olla ylpeä. Nainen, joka on ollut edellä aikaansa, oman tiensä kulkija. Nainen, joka on saavuttanut vastoin kaikkia odotuksia ihmeellisiä asioita. Yönainen antaa neuvoja ja vastauksia. Se nainen haluat olla!

Tajusin yhtenä yönä, että olen tavallaan itse oman elämäni yönainen. En kuitenkaan tarkoita, että ihastelisin saavutuksiani ja fiilistelisin minuutta. Katson tätä hieman eri vinkkelistä..

En ole nukkunut viime öinä, minulla on ollut kovin paljon ajatuksia päässä. Työ on ollut vivahteikasta, talon rakentaminen, lasten lomat, muutokset perusasioissa, tulevaisuuden arvuuttelua ja niin edelleen. Stressi aiheuttaa unettomuutta ja kun en nuku, stressaan vähän lisää. Siellä ajatusten lomassa, yön pikkutunteina – tiedän kaiken.

Minulla on vastaus kaikkiin ongelmiin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka minun pitäisi elämässäni toimia. Yöllä olen aivan varma, että huomenna luovun limun juomisesta, alan jumppaamaan, alan syömään paremmin. Huomenna annan oikeasti aikaa lapsille, huomenna teen markkinointisuunnitelman. Huomenna muutan blogini visun, huomenna vastaan roikkuneeseen meiliin, huomenna varaan hammaslääkärin, huomenna alan taas lukemaan kirjoja. Huomenna jaksan lähteä joka kerta lenkille kun Kai pyytää, huomenna teen vain neljään asti töitä.

Aamulla kaikki unohtuu. Takaraivossa ovat kaikki ne asiat, joita olen yöllä oivaltanut ja päättänyt. Suurin osa kuitenkin jää toteutumatta.

Mun yönaisella, Kaisu Joupilla, on arjessaan loputtomasti energiaa ja itsekuria. Todellisuudessa teen oikeasti koko ajan valtavan paljon, mutta ne asiat jotka todella vaivaavat, kuten jatkuva karkin syöminen, laskuttaminen, uuden asian opettelu – jäävät tekemättä. Aina vaan.

Mikä jarruttaa? Miksi en voi olla se unelmieni nainen, joka toimii järkevästi, johdonmukaisesti ja tehokkaasti joka ikinen päivä? Miksi en tee muutoksia jotka korreloivat suoraan terveyteen ja tulevaisuuteen? Miksi on niin perkeleen vaikeaa tehdä muutoksia?

Vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että se on pelko joka puhuu. Pelko epäonnistumisesta. Se sopii joka tilanteeseen. Jos käytän aikaa markkinointiin, saan tehtyä joka päivä jotain myynnin eteen ja se ei tuotakaan tulosta. Jos lopetan herkuttelun, mutta sorrun ensimmäisellä viikolla. Jos annan lapsille aikaa, mutta heitä ei kiinnosta.

Yönaiset eivät pelkää. Ne antavat mennä, kokeilevat onneaan. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä saan muutoksia aikaan niissä asioissa joissa haluan. Ehkä jonain päivänä haistatan tekosyille ja voin todella ihastella omia saavutuksia öisin. Olla seesteisen tyytyväinen, olla vaatimatta mitään lisää. Ehkä.

]]>

8

Onko se todella niin, että kun lopulta lähtee kylään, niin aina on lopulta kivaa? Ei.
Se selittääkin sen miksi hemmetissä se lähteminen kylään tai tapahtumiin on toisinaan niin vaikeaa?

Olen kuvia käsitellessäni kuunnellut Antti Holman Auta Antti -podcastia ja nyökkäillyt ymmärtävästi, kun Antti kertoo elämänsä alkaneen tajutessaan, että häntä ei kiinnosta sosiaalinen elämä. Se väsyttää. Jotkut saavat ihmisistä energiaa, toiset väsyvät.

Minä olen hybridi noista kahdesta. Yleensä jos tapaan ystävän tai tapaamme perheiden kesken; kohtaamisesta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että olipa kiva. Usein jos jalkaudun pressiin tai bileisiin; tapahtumasta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että onneksi vaivauduin. Aina ei kuitenkaan näin ole.

Sinkkuna bailatessa usein sunnuntaisin ajattelin, että olis voinut jäädä kotiin ja kun tarpeeksi usein turhauduin – aloin jäämään kotiin. Jään usein kotiin vedoten kiireeseen, lapsiin tai muihin suunnitelmiin. Usein esteenä onkin kiire, lapset tai muut suunnitelmat. Yhtä usein kuitenkin jos oikein pinnistäisi, ehtisi paikan päälle. Mutta kun ei kiinnosta pinnistellä.

Rakastan ja vihaan ihmisiä. Rakastan mun ja Kain suhteessa eniten sitä, että suurin osa arki-illoista me puuhaillaan omiamme. Tarvitsen tilaa olla hiljaa, omissa oloissani, enkä jaksa koko ajan olla menossa ja tulossa. Joskus saatan uuvahtaa pelkästä ajatuksesta käydä kaupassa vielä iltasella. Täydellinen viikonloppu on minulle sellainen, että saan nukkua pitkään, syödä hitaasti ja kikatella jonkun hyvän sarjan parissa – parasta on jos sitä voi katsoa läppäriltä sängyssä. Kenties kirjoitan, kenties maalaan, kenties teen ruokaa. Kenties tuijotan Areenaa viisi tuntia putkeen. Jouten olo ja asioiden tapahtuminen omalla painolla ovat avain kysymyksiä.

Mutta mä kuitenkin rakastan ihmisiä. Mun elämässä on hemmetin monta tyyppiä, joihin haluaisin panostaa enemmän mutta on kiire, lapset ja muuta. Osa minusta haluaisi järjestää illallisia joka viikonloppu, viikollakin. Mutta aivoni eivät jaksa. Rakkauden voimalla saan välillä sovittua kohtaamisia rakkaiden ihmisten kanssa ja viime viikonloppuna me raahasimme peput ystäväni Annen luokse. Hän on hetki sitten saanut kaksoset ja vaikka meidän lapset on todella eri-ikäiset, meidän aikuisten ajatukset kohtaa. Kun näkee hitusen vaivaa ja lyö lukkoon kohtaamisia rakkaiden kanssa, yleensä lopputulema on positiivinen. Tälläkin kertaa aika loppui kesken (kiirehdimme Leevin kaverin synttäreille) ja olisin halunnut nuuskutella vauvoja ja kutitella heidän parivuotiasta loputtomiin.

Toisinaan mietin, että en halua olla ihminen joka töiden jälkeen istuu kotona elämänsä kaikki arki-illat. Kehossa kuitenkin tuntuu usein siltä, että iltoihin jäävät tunnit eivät tuo vaadittua lepoa ja aivot eivät voi ymmärtää, että siinä tilanteessa varaisin iltoihin menoja.

Ehkä joskus jaksan enemmän, ehkä joskus ehdin enemmän. Tyytyväinen olen siitä, että jos ei huvita tai jaksa, niin voi olla olematta ja menemättä. Sen osaan, se on osa mua ja sitä en häpeä.

]]>

26

Suomen kesä. Se on tarkoittanut mennä vuosina huonoa kesää, usean mielestä. Mutta on meitäkin joille kaamea kesä on lämmin kesä. Löytyykö kohtalotovereita?

Huhtikuun puolella oli päivä, jolloin oli lämmintä. Aurinko paistoi ja mittarissa oli parikymmentä astetta. Kävelimme ulkona ja Kai totesi olevan oikein mukava ilma. Järjellä ajateltuna ja ilmastoidusta autosta katsottuna kyllä, mutta muutoin kehoni on täysin erimieltä. Mulla on aina kuuma ja se on raivostuttavaa. Tuona päivänä mulla oli kuuma ja ensisijaisesti mulla oli kuuma nimenomaan aivoissa.

Kuumuus on riesa, se laittaa hikoilemaan ja naamani helottamaan. Helottamaan siihen tapaan, että mikään meikkivoide ei sitä peitä. Näiden ulkoisten haittojen lisäksi uuvun. Lämpö tuntuu tuskaiselta, tekee oloni hyvin veteläksi, energiatasot laskevat, muisti ei pelaa ja olen kuin maratonin juossut burnout potilas.

En ole fyysisesti elämäni kunnossa, mutta kuuma minulle on tullut aina. Naamani on aina helottanut ja olen aina hikoillut – riesaksi asti. Oli kyseessä sitten liikuntasuoritus tai oleskelu auringossa, olo on ahdistava. Ja ei, en adaptoidu. Vaikka olisin vuoden helteessä, kroppani ei totu. Vaikka olisin harrastanut hikiliikuntaa 4 kertaa viikossa vuosien ajan, kroppani ei totu.

Kun toiset nauttivat lämmöstä, minä haluan paeta ilmastoituun tilaan tai viileään ilmastoon. Asiaa ei helpota se, että en viihdy ollenkaan vähissä vaatteissa. Olen kerrospukeutuja, joka rentoutuu villapaidan ja viltin alla. Kehoa myötäilevä märkä uimapuku tai toppi eivät ole suosikkejani.

Tukala olo on aivan todella hirveää. Se saa minut pakenemaan ja välttelemään esimerkiksi ulkoilua. Tänään olen kironnut meidän hissitöntä kerrostaloa ja portaiden ravaamista milloin koiran, milloin lasten vuoksi. Ravaamisen jälkeen ei välttämättä tarvitse kuitenkaan mennä mihinkään. Se jos jokin on kamalaa! Limaisena lyllertää ihmisten ilmoilla. Ketään ei varmasti kiinnosta, mutta trust me, kyllä se noteerataan. Viime kesällä Lindoksen kapeilla kaduilla olin niin punainen, että Kaitakin nauratti – ja minä halusin paeta maan alle.

Eniten kuitenkin lämmössä ketuttaa uupuminen. Olen nyt muutaman päivän tuskaillut tätä Suomen lämpöä ja viime yön nukuin tuulettimen kanssa. Kuumalla minun kehoni kykenee tasan ilmastoituun tilaan tai aurinkotuoliin, josta pääsee hyppäämään viileään uima-altaaseen kolmenkymmenen minuutin välein. Koska se ei ole mahdollista, olen väsynyt, kiukkuinen, helkatin hikinen ja punainen. Tämän vuoksi arvostan erittäin paljon Suomen kesää, jolloin ei tarvitsisi sataa ihan koko ajan, mutta lämpötila voisi pysyä 18 korvilla. Anyone with me?

]]>

22

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

]]>

36

Kaupallinen yhteistyö / Pihka


Olenko jo kertonut teille, kuinka rakastan suomalaista designia ja laadukasta käsityötä? Olen, monen monta kertaa. Sitä ei vaan voi olla toistelematta ja hehkuttamatta. Suomeen mahtuu niin monta upeaa taituria, upeaa brändiä ja Pihka Collection on yksi niistä.

Köpikseen lähti olalle mukaan tuliterä Pihkan Vilja-nahkalaukku ja sen sisään Salme-lompakko. Yhdistelmä toimi erinomaisesti niin lentokoneessa, pyörän korissa kuin olalla. Itseasiassa minua huvitti kovin, kun laukku oli kuin mittatilauksella tehty vuokrapyöräni koriin.

Pihkan tuotteissa fiilistelen ajatonta tyyliä, virtaviivaista muotoilua ja laadukkaita materiaaleja. Vilja on kooltaan juuri sopiva ihmiselle, joka kantaa mukanaan pussukkaa, kameraa, kalenteria, muistikirjaa, päiväkirjaa, isoa lompakkoa, aurinkolasikoteloa and so on.

Kestävyys on myös valttikortti kun valitsen käytettäviä asusteita. Omistan Pihkan käsilaukun; Ison Armin ja se on 1,5 vuoden käytön jälkeen prameassa kunnossa. Edelleen myös yhtä trendikäs.

Jos asuisin Tampereella, olisin ehdottomasti jo osallistunut Pihkan kursseille, joilla voi itse valmistaa milloin mitäkin. Haaveissa siintää omistaa Pihkan valmistamat kengät.

Haaveiden lisäksi Pihka haluaa tarjota Muutaman hetken lukijoille -20% heidän valikoimastaan (ei koske lahjakortteja, eikä kursseja). Koodilla MUUTAMAHETKI alennus astuu voimaan ja shoppailla voitte ainakin toukokuun loppuun asti. Arvon myös Instagramin puolella Salme-lompakon, joten stay tuned.

]]>

2

Yksi valokuva ja mieleen tulvii muistoja, joita on taidokkaasti yrittänyt tukahduttaa. Olen maininnut täällä useasti siitä, kuinka koen kehollisesti erilaisia tilanteita. Siinä missä ahdistava, kenties yllättävä tilanne nostaa punan kasvoilleni – sisuskaluni reagoivat piilossakin. Kun terapiassa tartuimme tapaani ihastua salamana, löysin itseni selittämästä, kuinka en voi tilanteelle mitään. Ennen kuin olen ehtinyt tietoisesti ajatella asiaa, kroppani reagoi. En voi estää kehoni tuntemuksia, koska en ehdi estää niitä. Toki voin hetken kuluttua yrittää rauhoittaa niitä järjellä. Näin tein kun muutama päivä sitten näin valokuvia menneestä. Sitä ennen ehdin kuitenkin kokea räjähtävän reaktion kehossani, sitä kautta ajatuksissani ja se pysäytti elämäni hetkellisesti. Kun piiloon sullotut tunteet ja ajatukset nousevat varoittamatta pintaan, nykyhetki tuntuu kaukaiselta. Nykyhetki, elämä sellaisena kuin se on, niiden valintojen kanssa joita on viime vuodet tehnyt – tuntuu liki absurdilta. Kehon tunteita on oikeastaan aika helppo selittää. Kurkku tuntuu kutistuvan, on vaikea hengittää ja tuntuu kuin joku kuristaisi kevyesti. Kurkkuun ilmestyy myös mötikkä, jota kutsun kiveksi – se hankaloittaa nielemistä. Vatsaani lentää perhosia, lepattava tunne leijuu alavartalossa. Suoli voi mennä sekaisin, mutta ennen kaikkea vatsassa tuntuu kuplivan. Ihastuessa tunne on järkyttävän voimakas. Niin voimakas, että menetän ruokahaluni totaalisesti. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja se taas tuntuu kyljissä. Kylkiluut haluaisivat laajentua hengityksen tahdissa, mutta tuntevat painetta kevyen hengittelyn vuoksi. Rinnan päällä makaa paino. Se osallistuu tiiminä muiden kanssa tekemään hengityksestä hankalaa. Kädet saattavat hiota, kaulalleni ilmaantuu laikkuja. Kun nämä tunteet iskevät yhtä aikaa sekunnissa päälle, on järjellä ajattelu kaukana. Tuntemukset sekoittavat mielen ja aiheuttavat mahdollisesti itkua. Joissain tilanteissa toki päinvastoin hullaantumista ja mieletöntä hyvänolon tunnetta, mutta se on sellaista sekopäistä, maanista jopa. Keholla on muisti ja olen jykevästi sitä mieltä, että meidän olisi terapiassa pitänyt keskittyä kehomuistojeni korjaamiseen ja kehoni reaktioiden käsittelyyn. Sanon olisi pitänyt, koska kolmen vuoden kuntoutusterapiani lähenee loppuaan. Jotain kuitenkin terapiasta on jäänyt käteen ja se on juurikin järkeily noissa tilanteissa. Äkillinen kaipuu menneeseen loi paniikin nykytilanteeseen. Missä olen, millainen olen ja millainen olisin, jos kaikki olisi mennyt toisin. Ihmisten kaipuu, pienten lasten kaipuu. Mitä jos? Entä jos? Miksi? Kun keho reagoi, pää täyttyy ajatuksista ja kysymyksistä, jotka liittyvät silloiseen tilanteeseen – mutta vievät myös pohjan kaikelta siltä missä nyt tukevasti seison. Rauhoitin tilannetta järjellä, mutta se oli eittämättä jättänyt jälleen jälkensä. Fyysinen reaktio jatkui kehossa yli vuorokauden, vaikka on mahdotonta saada vastauksia, tai kutistaa lapsensa jälleen pieniksi. Järjellä kuitenkin pystyin sivuuttamaan muistoja mielestäni. Olen käsitellyt asioita, mutta kun ne eivät poistuneet mielestäni, survoin ne piiloon. En yksinkertaisesti voinut käsitellä asioita yhtään sen enempää ja olen edelleen samaa mieltä. Asiat on käsitelty niin pitkälle kuin mahdollista, keho vain ei tunnu unohtavan. En voinut katsoa valokuvia tuolta ajalta yhtään enempää ja koin lopettamisen hienona kasvuna. En halua velloa menneissä ja koska keho ei unohda – on parasta pysyä ajatusten kanssa erosta tietyistä muistoista ja tunkea ne takaisin sieltä mistä esiin ponnahtivat. Kehollinen reaktio on usein melkoinen riesa. Positiivista siinä on se, että voi tuntea todella elävänsä, joka solulla. Reaktiot eivät tietenkään nouse pintaan vain, kun eteeni tulee muisto menneisyydestä. Kamppailen reaktioiden kanssa jatkuvasti. Muiden kommentit voivat triggeröidä (negatiiviset tuhat kertaa helpommin kuin positiiviset), mutta usein omat ajatukset riittävät. Kun koen epäonnistuneeni, kun koen onnistuneeni.. Kun ajattelen mitä muut ajattelevat teoistani tai minusta. Kun vain itse ajattelen itseäni. Minä, minä, minä. Mutta se onkin minun kehoni ja minun reaktiot, joita yritän ymmärtää ja hallita. Kaikkien kehot toki reagoivat pitkin päivää, eikä reaktioita usein edes huomaa. En minäkään, onneksi. Toki myös reagoin muiden asioille – hyvässä ja pahassa. Olen hieman liiankin hyvä asettumaan toisen saappaisiin. Lopulta kehon reaktioita saa rauhoitettua niinkin yksinkertaisella ajatuksella kuin; ne ovat vain ajatuksia.]]> 9