Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

minä

ARKI ISKI HURJAN KOVAA

Rakas blogi ja etenkin te lukijat. Inspiraationi tuottaa tekstejä teille oli ylimmillään heinäkuussa. Kävitte mielettömän mahtavasti täällä lukemassa höpötyksiäni ja jopa pientä kommentointia oli ilmoilla, wou! Sitten katosin toviksi. Kun palasimme kotiin lomamatkalta, könysimme festivaaleille ja sen jälkeen olen yrittänyt ottaa arkea vastaan.

Kovin monta muuttujaa on matkallamme ollut ja tekemistä aamusta iltaan. Viikonloput ovat täynnä reissuja ja iltojen vapaat tunnit täynnä kotiaskareita. On läksyjä, uusia opettajia ja pää täynnä ajatuksia. Suurta ärsytystä ja stressiä luo myös se, että kotimme ei ole löytänyt uutta omistajaansa.

Tänne kuvaaminen ja tekstien tuottaminen on sitä mitä teen myös työkseni. Kun kalenteri täyttyi ja hypin paikasta toiseen, joskus jopa kamera kädessä, söi se varsin letkeästi intoa tehdä samaa tänne. Koin jopa pientä lamaantumista arkeen paluusta. Oikeastaan viikon ajan olin varma, että kuolen väsymykseen, paniikkiin ja stressiin.

En kuitenkaan kuollut ja kroppani alkaa pikku hiljaa tottumaan tähän sykkeeseen, kuten aamulla heräämiseen ennen yhdeksää. Olen iloinen, että koulut ovat alkaneet ja vireillä on töiden saralla mielettömän ihania juttuja. Jos niistä jonain päivänä vielä saisi rahaa, olisimme pitkällä. Odottelen malttamattomana kuinka työ-syksy starttaa rahatöiden osalta (vielä on pelottavan hiljaista) ja yritän tehdä ohella listoilla roikkuvia työhön liittyviä juttuja, jotka ajattelin tehdä kesällä, mutta ajauduin lomailemaan (hyvä niin).

Haluan kertoa teille Rhodoksen matkasta, hiuksistani (!!), makuuhuoneen tulevasta muutoksesta, ihanista kotimaisista design jutuista, ajatuksistani ja myös kasvattaa blogin sisältöä uudella aluevaltauksella. Olen kaavaillut pientä juttusarjaa mielenkiintoisista tyypeistä syksylle ja en malta odottaa, että pääsen kertomaan siitä enemmän. Ajatuksena on myös uudistaa jälleen blogipohjaa..

Onko teidän loppukesä ja arki ollut sujuvaa kuin tanssi vai pelkoja ja stressiä täynnä? Minä yritän selvitä päivä kerrallaan, oli sitten kyseessä kiire tai lepo. Lepokin kuulkaa stressaa minua. Olkapäälläni nököttää tyyppi nimeltään Huono Omatunto ja se yrittää patistaa minut hommiin, vaikka järkeni sanoo, että on ihan ok levätä.

 

12

VEITOLA & DYER – kirjoista

Kaksi kovin erilaista kirjaa ja toisaalta näissä on jotain samaa. Toinen on kirjoitettu vuonna 1977 ja toisen kirjan kirjoittaja on syntynyt vuonna 1973. Yhtenäisyys näiden kahden teoksen välillä on vahva kirjoittaja. Määrätietoinen, oman elämänsä kulkija, joka viitoittaa toisia oikealle polulle. Maria Veitola rivien välistä, pehmeästi, kertoen omista kokemuksistaan ja Wayne W. Dyer käskevästi, mutinoita kuuntelematta. 

Oikeasti näillä kirjoilla ei juurikaan ole tekemistä toistensa kanssa, ne vaan sattuivat molemmat jäämään keväällä kesken ja näin lomalla päätin lukea kirjat loppuun. 

Hyväksy itsesi – uskalla elää! käskee elämään tietyllä tavalla. Se viitoittaa vapaaseen elämään, jolloin eletään hetkessä. Kirja on vanha ja sisältää jokseenkin hölmöjä juttuja, mutta suurin osa seitkytluvulla kirjoitetuista fraaseista pitää paikkansa edelleen.

 

Dyer painottaa, että ihminen on vastuussa itsestään, murehtiminen on turhaa ja kaikki on nyt.
Ei huomenna tai eilen.

 

Suurin osa tämän kaltaisista kirjoista sanovat samaa, Dyer tosin vaikuttaa melko pelottavalta mieheltä. Kirjan kansi johtaa harhaan – toivoin lempeitä vinkkejä, toisin kävi. Ehkä se onkin ainut keino saada asioita ihmisten päähän: käskeminen. Hypin jonnin verran ja keskityin niihin palasiin, joissa annettiin vaihtoehtoja nykyiselle. 

Tämä kirja on yksi self-help muiden joukossa, kovin vaativa sellainen, mutta ei sisällä mitään, mitä en olisi aiemmin kuullut. Ehkä tällä kertaa käteen jäi se, että kaikki pitäisi kääntää aina itsensä kautta. Tähän Wayne tarttuu usein ja sen huomaaminen omassa elämässä onkin melko haastavaa. Meillä kun on kovin sisään rakennetut maneerit käyttäytyä tietyissä tilanteissa. Kirja siis antoi paljon ajateltavaa ja jos niistä haluaisi todella saada irti kaiken, täytyisi kirja lukea muutamaankin otteeseen. Käskyjä on niin paljon.

Veitolan kirjaa odotin. Olen kuvannut Marian vuosia sitten ja saanut hänen apuaan eräässä polttari-kujeessa, mutta en tunne naista oikeasti yhtään. Minulla on tasan se käsitys hänestä, mikä meillä kaikilla on, jotka olemme seuranneet hänen uraansa somessa, kolumneissa, telkkarissa ja radiossa. 

Siitä mitä olen nähnyt, voin sanoa, että pidän hänestä. Jos olisimme ystäviä, olisimme varmasti samalla aaltopituudella, ainakin toisinaan.

 

Katson Mariaa ylöspäin, hän on vahva ja viisas nainen, joka ei jää hiljaiseksi.

 

Olen lukenut monet hänen kolumneistaan, jotka kirjasta löytyy ja pidin hirmuisesti siitä, että hän nyt 45-vuotiaana (stalkkeroin iän Wikipediasta) katsoo taaksepäin ja analysoi omia ajatuksiaan. Niin mielenkiintoista! 

Veitola on tietyllä tapaa elämänkerta. Uskon, että tämän kirjan lukevat ne ihmiset, joita Marian elämä ja ajatukset kiinnostavat. Kannustaisin kuitenkin ihmisiä lukemaan kirjan, vaikka Veitola olisi täysin vieras konsepti. Kirjassa on paljon ajatuksia asioista, jotka koskevat meitä kaikkia. 

Kirjan päättää kolumni, joka on julkaistu Trendissä 2016. Se kiteyttää paljon ja on täydellinen lopetus kirjalle. Näistä viimeisistä sanoista voimaantuu (vaikka vihaankin sitä sanaa). Toki kirjan kiitokset heittävät vielä kertaalleen kyyneleet silmiin. 

”Omien kokemusteni perusteella olenkin listannut opit, joita tarvitsee, jos haluaa elää onnellisen elämän ilman suunnitelmia:

Puhu ja kuuntele, kun muut vastaavat. Pidä huoli siitä, että pidät mielesi uteliaana. Älä anna periksi. Tee vain asioita ja vain niiden ihmisten kanssa, jotka koet sydämessäsi oikeiksi. 

Jos haluat lapsia, älä hukkaa aikaasi seurustelemalla ihmisen kanssa, joka ei halua. Opettele olemaan joka tilanteessa läsnä. Opettele kestämään epämukavuutta: minä olen välillä täysin hukassa, mutta kun sekavien hetkien tajuaa menevän aina lopulta ohi, ne eivät enää lamauta. Mikään ei ole pelkästään helppoa ja kivaa, eivät varsinkaan ne asiat, jotka tekevät onnelliseksi. 

Älä siis hukkaa aikaasi miettimällä B-suunnitelmaa. Jos elät oppieni mukaisesti, lupaan, ettet tarvitse sitä.”

Molemmat kirjat herättivät ajatuksia ja sehän on se mihin kirjoilla tähdätään. Nappaa ihmeessä molemmat haltuun.  

1
Kommentit pois päältä artikkelissa VEITOLA & DYER – kirjoista

JOUTENOLO – yrittäjän paras ystävä

En virallisesti ole tänäkään vuonna pitänyt lomaa. Yhdeksäs vuosi, kun painan hommia läpi vuoden, ilman kunnon lomaa. Varmasti melko normaalia yrittäjille ja pätkätyöläisille, mutta joka tapauksessa: terveydelle se ei hyvää tee.

Työni on toisinaan kiireistä, painan 16h päiviä, jolloin olen kuvauksissa päivällä ja illat käsittelen kuvia, laittelen sähköposteja, teen kirjanpitoa, markkinoin, hoidan yrittäjän velvollisuuksia. Toisinaan viikot ovat kevyempiä ja voin pitää maanantaina vapaata, ehkä keskiviikkonakin ja perjantainakin on vain 30min kuvaus. Kun haluan matkalle, varaan ajan kalenteristani ja myyn eioota, mikäli kyselyjä juuri sille aikavälille tulee.

En kuitenkaan ole koskaan varannut kesälomaa kalenteristani. Viikko sieltä ja viikko täältä toimii varmasti useimmille (ja minullekin monta vuotta), mutta kun tänä kesänä kalenteri on ollut heinäkuussa suht hiljainen ja olimme kuusi päivää mökillä jouten, huomasin kuinka kipeästi olen oikean loman tarpeessa.

Normaali kesäloma on neljä viikkoa, jolloin ollaan ehkä viikko tai pari ulkomailla, uutta tutkien. Mutta vähintään pari viikkoa useilla menee ihan vain jouten ollen, joillain menee niin koko loma (ah, täydellistä!). Nukutaan pitkään tai ainakin hyvin, työhuolet ei paina mieltä ja yhtäkkiä onkin jo ilta ja lomakirjoista puolet luettu. Kun olet reissussa, olet usein uuden äärellä ja esimerkiksi meidän kesäkuun Berliinin reissu ei nollannut mieltä täydellisesti. Vain tutussa, turvallisesta paikassa paikallaan olo on täydellistä nollausta. Kun saat mielen tyhjäksi, et joudu huolehtimaan kuin ruokailusta ja et ole koko ajan uusien ärsykkeiden äärellä. Mökkireissullamme kävin poikien kanssa yhtenä päivänä Porvoossa ja olin kerrassaan uupunut kun palasimme neljän tunnin reissulta takaisin mökille.

Toki kesät ovat olleet aiemminkin hiljaisia, mutta olen ollut kotona, odottanut puheluita ja sehän on vain ahdistavaa, kaukana rentouttavasta lomasta. Toki tänäkin vuonna toukokuussa listasin ylös mitä kaikkea voin tehdä kesällä, jos kuukaudet ovat hiljaisia. Niitä töitä, joille muuten ei ole aikaa. Ja toki olen tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en ole nyt niitä tehnyt. Olen myös stressannut, työhuolet pyörivät yrittäjällä mielessä lähes aina. Olen ollut ajoittain ahdistunut tulevasta ja miettinyt mitä hiljainen kesä tekee syksylle. Se karisee kuitenkin hitusen mielestä, kun tajuan miten hyvää breikki on tehnyt. Olen heinäkuussa tehnyt töitä siellä täällä, muutama kuvaus, pari palaveria.. Eli täysin en ole päässyt irtautumaan töistä ja huomaan kuinka kroppani yrittää vaatia joutenoloa koko ajan. Pää lyö tyhjää ja kädet eivät tottele, kun yritän käsitellä kuvia. Tuijotan sähköposteja, enkä saa vastattua yhteenkään. Olen OFF-modessa.

Kuuden mökkipäivän aikana en katsonut kuin yhtenä iltana puolisen tuntia telkkaria. Olimme vain. Luin kirjoja. Kirjoitin blogia, grillasimme joka päivä, uimme meressä, paistoimme lettuja, peseydyimme vatien ja kauhojen kera. Lojuimme. Nuo kuusi päivää ovat olleet eniten lomaa minulle vuosikymmeneen.

Onneksi ”lomaa” on vielä hetki jäljellä ja pääsen viikoksi olemaan jouten ulkomaille. Siellä on uusia tilanteita ja ärsykkeitä, mutta yritän hengitellä ja lukea kirjoja uima-altaan reunalla, nukkua ja syödä hyvin. Jokainen tarvitsee lomaa ja taukoa työstä. Ehkä ensi vuonna uskallan päättää jo toukokuussa, että heinäkuun olen lomalla. Vaikka se stressaa, se tuo ehkä kuitenkin potkua syksyyn enemmän kuin uskonkaan.

7
Kommentit pois päältä artikkelissa JOUTENOLO – yrittäjän paras ystävä

MIELEN VAIVAT – Reetta Räty – kolumni

Toisinaan kolumneissa tartutaan aiheisiin, jotka puhuttelevat ja osuvat oman mielenkiinnon skaalaan. Kolumnithan ovat kuin mielipidekirjoituksia, joiden kanssa voi olla samaa tai erimieltä. Aikaa sitten Reetta Räty (tuo toimittaja jota ihailen!) kirjoitti ajatuksia herättävän kolumnin Imageen, mielen horjumisesta.

”Tunnemme ensiavun ruumiillisiin vaivoihin ja osaamme arvailla, mistä ne ovat peräisin. Mutta kun oma tai läheisen mieli horjahtelee, olemme aivan avuttomia. Aikuiset suomalaiset eivät tiedä, millaista ensiapua tarvitsee pää, joka oireilee.”

Aihe osui ja upposi, olenhan kolmatta vuotta kuntoutusterapiaa aloitteleva kolmekymppinen, joka masentui kasatessaan sisälleen liikaa ajatuksia ja ahdistavia aiheita. Olen puhunut täällä ja tienpäällä asiasta kovinkin avoimesti, enkä itse ole törmännyt suuriin ennakkoluuloihin (paitsi oman pään sisällä). Olen saanut kannustusta ja kuullut useasti olevani rohkea. Muistelen, että kirjoitin syvistä tuntemuksista ja suruista jo ennen masennusdiagnoosia, mutta vasta kun tunsin olevani taas oma itseni, jaoin ”selviytymistarinan”. Juuri kuten Räty sanoo – puhuin kun olin jo parantumassa.

 

Herutin selviytymistä, herutin sitä että en ollut enää heikko.
Enkä ole koskaan avoimesti kertonut, miksi masennuin.

 

”Petetyn sydän särkee hyvin konkreettisesti. Jännitys tuntuu vatsakipuna. Kun luet järkyttävän viestin, elämä pakenee jaloista, silmissä sumenee, suu kuivuu, koko vartalo reagoi täysillä, vaikka kukaan ei koske sinua eikä sisällesi ole tunkeutunut bakteeri vaan kauhea tieto.”  

Minä tajusin ajoissa hakea apua, en mennyt työkyvyttömäksi ja selvisin arjesta. Näin onnekas ei kuitenkaan moni ole. Taustalla voi myös olla pysyvää mielen sairautta, kuten skitsofreniaa tai bipolaarisyytta. Aiheista pitää puhua enemmän, mutta itse sairaalle se on vaikeaa. Mieleltään kipeän on vaikeaa hakea apua ja vaikeaa myöntää olevansa sairas. Se koetaan totta tosiaan heikkoutena. Niin minäkin koin. Vahva ei sairastu ja minun oli kovin vaikeaa myöntää olevani heikko. Kuka nyt haluaa myöntää läheisilleen, pomolle tai edes lääkärille, että ei jaksa. On täysin normaalia levätä kotona, jos on kurkku kipeä tai käsi murtunut. Mutta kun elämässä tapahtuu henkisesti traumaattinen kokemus tai aivokemiat eivät toimi odotetusti, pitäisi elää ja jaksaa kuten normaalisti.

”Mielenterveysongelmat niputetaan usein yhteen, ja sitten yritetään puhua yhtä aikaa burnoutista, jatkuvien keskenmenojen laukaisemasta masennuksesta ja nuorten itsemurhista. Ei ihme, että kokonaiskuva vaikuttaa skitsolta: kauhistellaan ongelmien yleisyyttä, demonisoidaan lääkehoitoa ja samaan hengenvetoon hoetaan, että mielenterveysongelmat ovat kuin mielen flunssa tai psyykkeen lonkkavika, ihan kuulkaa normaaleja asioita.”

Niin. Mielestäni aivokemioiden aiheuttamia ongelmia ymmärretään ja sitten taas ei ymmärretä. Kun itse nousin tsempparina takaisin ruotuun, sain tukea, jopa arvostusta. On kuitenkin ihan eri asia tukea ja ymmärtää 16-vuotiasta nuorta tai pitkäaikaisesti sairasta kipukroonikkoa. Mielenterveysongelmia on niin paljon, kuin on mielenterveyden kanssa kamppailevia ihmisiä. Jokaisella on oma taakkansa ja omat tuntemuksensa. Näitä ei mitenkään voi, eikä saa, niputtaa yhteen laatikkoon. Työtä näiden päävaivojen kanssa on paljonkin edessä. Jokainen kuitenkin voi tehdä osansa. Ymmärtää, tiputtaa ennakkoluulot hittoon, tukea ja kannustaa hakemaan apua. Mielenterveysongelmat eivät ole merkki heikkoudesta, ne ovat sairaus muiden sairauksien rinnalla. Toisinaan vaivaan auttaa puhuminen, toisinaan vaaditaan pitkä kuntoutus ja mielialalääkket. Yksilöllistä, kuten allergiat.

”Nykyään länsimaissakin saattaa kuulla idän suuren viisauden: mieli ja ruumis eivät ole yhteydessä, vaan yhtä.”

Miksi sitten masennuin?
Mieli on mystinen kapistus. Minun masennuksen laukaisi suuri sydänsuru, mutta taustalla oli paljon muutakin. Yksinkertaisesti valuin kuoppaan, josta en päässyt enää ylös. Huono itsetunto, yksinäisyys ja omat vaativat persoonani piirteet pitivät huolen, että pysyin alhaalla. Vertailin itseäni muihin ja koin epäonnistuvani kaikessa. Sulkeuduin omaan kuoreeni ja huomasin, että en tunne oikeastaan onnea vaan vitutusta. Kaikki vitutti. Sosisaalisten tilanteiden pelot voimistuivat ja aloin kieltäytymään tapahtumista asuntoni ulkopuolella. En puhunut, en kertonut kuulumisia. Itku oli herkässä koko ajan ja rintani päällä asui iso kivi. Kun masennus alkoi tuntua fyysisesti, terapeuttini tarttui asiaan. Sen jälkeen alkoi parantuminen. Sain mielen omat antibiootit ja vaikka niistä voi olla montaakin mieltä, ne auttoivat minua ja yhtäkkiä pystyin käymään taas kaupassa.

”Kroppaan pakkautuu kaikki, mitä meille tapahtuu – ja siitä seuraa, että jossain vaiheessa jokainen on päästään sekaisin.”

27
1 2 3 39