Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

minä

PIENESTÄ KIINNI – minne elämä vie

Eilen rantakallioilla istuessani, iltauinnin jälkeen, mietin miten tärkeä paikka tästä Porvoon saaresta meille kolmelle on tullut. Ja miten pienestä oli kiinni, että emme olisi koskaan nähneet tätä paikkaa. Vasta vuoden päivät hiippaillut näillä kallioilla, mutta on tunne, että näihin maisemiin ei kyllästy koskaan.

Katson elämää kovin laaja-alaisesti ja tuumailin toki samalla, että mitkä muut paikat ovat jääneet näkemättä. Sitä sanotaan, että pitää olla onnellinen siitä mitä on, eikä jahkailla muualle. Minä olen, enkä jahkaile.

Mutta vienosti mietin. Miten pienistä palasista elämä koostuu. Jos joku ei olisi keksinyt Tinderiä, en olisi täällä. Jos meille ei olisi tullut mätsiä, olisin vaikka vahingossa painanut Kain kohdalla X:ää (tätä kävi usean kanssa), emme olisi täällä. Miten monta ihmistä sitä kohtasi, miten monta ihanaa paikkaa heillä olisikaan ollut.

 

Mutta me päädyimme juuri tänne.
Juuri tälle pläntille, tällä valtavalla maapallolla.

 

Uskon sattumaan, ehkä jonkin verran kohtaloon. Pääsen elämästä todella paljon helpommalla, kun ajattelen, että kaikella on tarkoitus ja kaikki menee juuri niin kuin pitää. Elämä ei todellisuudessa ole ihan niin mustavalkoista. Mutta siihen on hyvä tuudittautua. Myös tuskan hetkinä. ”Parempaa on luvassa” mantra toimii, kun elämä koettelee.

Nyt olen siinä kohtaa elämää, kun elän tätä ”parempaa on luvassa” momenttia. Tuumailen, kuinka monta kesää vietän täällä. Olenko kuten Kain äiti, joka tuli näille kallioille kuten minä ja on nyt viipynyt vuosikymmeniä. Vai onko tämä vain pieni hetki elämääni. Pojat ovat kiintyneet paikkaan, vaikka ovat olleet täällä minua vähemmän. Leevi sanoo, että emme voi Kain kanssa erota, koska sitten me ei päästä enää Porvooseen. Tämä paikka melkein on syy pysyä yhdessä, mutta onneksi parisuhteessamme on muutakin. Haha!

Miten ja minne elämä vie, sitä ei voi tietää. Toisinaan tuumin, että olisipa kiva katsoa kristallipalloon. Mutta todellisuudessa se olisi kamalaa! Päivät kuluvat liian nopeasti joka tapauksessa. Aika huitaisee ohitsemme niin, että emme ehdi edes tajuta sitä. Täten yritän keskittyä tähän hetkeen, tähän kesään, tähän onneen. Tähän parempaan osuuteen elämässäni. Kaikkihan tietää, että kuoppia on luvassa. Mutta ei murehdita niitä nyt.

Onko teidän elämässä paikkoja, jotka pelkäätte menettävänne?

12

HELLE RAVISTELEE

Löysin kolmannesta kaupasta tänään YHDEN minikokoisen tuulettimen ja nappasin sen ennen kuin kukaan muu ehti. Helle on saanut ihmiset kauppoihin ja tunnetusti olin taas myöhässä. Toukokuun helteiden aikaan katselin tuulettimia ja mietin, joskos sijoittaisi muutamaan. Skippasin ja tässä sitä ollaan, kiukkuisina ja hikisinä. Viime yö meni sohvalla, kun lämpö on noussut yläkerran makuuhuoneisiin.

On käsittämättömän kuuma. Kain sukujuhlissa lauantaina skoolasimme hiki valuen kesälle 2018, jolloin ilmastonmuutos on vielä kiva asia. Olin skoolauksen aikana eri mieltä, tämä lämpötila ei sovi kehoillemme, eikä asuntoihimme. Myös kissa on irtisanonut itsensä ja makaa vain kylmällä vessan lattialla. Jos taloni olisi valmis, huudattaisin täysillä ilmalämpöpumpun ilmastointi-toimintoa ja nököttäisin pitkät housut jalassa sisätiloissa. Ai, että! Siinä vasta (hemmetin epäekologinen) haave! Onneksi kesä on kerran vuodessa ja helteetkin olleet suht harvassa.

Aurinko vie kaiken energian minusta. Kuumuus vie kaikki voimat ja mahdolliset voimavarat. Aivoni sumenevat, vaikka makaisin paikallani ja joisin vettä 15 minuutin välein. Helteellä olen todella mukavuusalueeni ulkopuolella. Kroppani ei adaptoidu. Se hikoilee, vaikka en tee elettäkään. Kasvot punoittavat ja ahdistaa.

Mikäli saan olla aloillani, merituulen- ja veden vilvoittaessa, selviydyn. Viikonloppu Emäsalon rannoilla oli upea. Juhlimme Kain suvun kera Z. Topeliuksen 200-vuotis juhlaa ja 120-vuotista Meriniemen aluetta. Ruoan tarjoili Porvoolainen Bistro Sinne ja tutustuin muutamaan uuteen tyyppiin, mikä on aina parasta. Sunnuntaina otimme kaiken irti ”hellivästä” helteesta, pulahdimme sinilevää uhmaten Itämereen ja katselimme ohi lipuvia veneitä.

Olen valtaisan onnellinen siitä, että en ole hukkunut töihin (tai Itämereen) viime päivinä. Pieni breikki on tullut tarpeeseen ja olen selkeästi lomaa vailla. Loppuviikosta palaamme jälleen mökin maisemiin, helle hellii ilmeisesti silloinkin. Uikkarit kassiin ja kesää rakastavat palaset aivoissa asemiin!

Löytyykö teistä vain hellettä rakastavia ihmisiä, jotka kiroavat meidät muutamat, jotka valittavat kun kerrankin on kuuma? :D

 


 

Joutsenkuvat ovat Kain ottamat, minun käsittelemät.

3

33 LASISSA – melankolinen mököttäjä

Se on jälleen kolmas heinäkuuta. Vuosi on 2018 ja pikaisen laskutoimituksen mukaan täytän 33 vuotta. Ikäkriisistä ei ole tietoakaan, rakastan kasvojeni ryppyjä, en odota ihan vielä kuolevani ja tuntuu, että on kivaa olla juuri tässä. En tosin myönnä olevani keski-ikäinen. Olen nuori aikuinen, joka odottaa nelikymppisyyttä ja ikäkriisiä.

Kehokriisi on kyllä olemassa. Vähän liiankin pehmeät kurvit ja kaksoisleuka ovat itse aiheutettuja ja torun niistä itseäni kovinkin usein. Naururypyt ovat osa minua ja kertovat söpösti eletyistä vuosista, mutta se kaikki muu.. Roikkuvat silmäluomet, couperosa iho, polvien rikkinäiset nikamat.. Ihmeellisiä näppylöitä, laajenevia luomia, särkevät ranteet, outoja hajuja, tippuvia hiuksia ja hikoilua. Hyi. Kun pysähtyy miettimään kaikkia iän mukana tulleita kehovaivoja, luulee kuolevansa huomenna.

Syntymäpäivänä niihin ei keskitytä. Päiväni alkoi itkulla ja raivon vallassa. Olin päättänyt nukkua pitkään ja herätä hyvin levänneenä ja onnellisena. Kai tuumi muuta. Ulkona satoi ja hän päätti herättää minut kyytiä pummaillen klo 7.45. Kun minä herätän hänet alkuyöstä, on lähellä, etten saa nyrkistä. Aamuisin tilanne on toisin päin. Nyrkeiltä kuitenkin säästyttiin ja ajoin hänet asemalle unenpöpperössä. Kävelin hakemaan kaupasta reilun kilon herneitä, rasian vadelmia, kilon pensasmustikoita ja Omar-pussin. Tein ihanan salaatin ja olen muutaman tunnin työrupeaman jälkeen nauttinut olostani yksin.

Sadepäivä tuli kuin tilauksesta. Tämä heinäkuun tyttö palvoo sadetta ja se tukee päivän melankolista fiilistä. Onnitteluviestejä on tipahdellut puhelimeen ja olen katsonut elokuvan.

 

Tämän ikäisenä syntymäpäivä tosiaan on yksi päivä muiden joukossa. Jotain spesiaalin tuntuista siinä kuitenkin aina on. Kuin uusivuosi, laskenta lähtee alusta. Mahdollisuus elää jälleen vuoden vanhemmaksi. Kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Kasvattaa ja kehittää uraa. Kasvattaa lapsiaan paremmin. Vuoden päästä olen taas viisaampi. Vuoden päästä voin olla kuollut rintasyöpään. Miettikääpä sitä! Vuodet vierii nopeasti, mutta onhan se pitkä aika. Yksi päivä, yksi sekunti voi muuttaa kaiken. Sitä kun alkaa pohtimaan, on nopeasti kehokriisin lisäksi ikäkriisikin täällä.

Päätin, että tänään en halua tavata ketään. Synttärikemut lauantaina toivat ystävät yhteen ja ilta naurattaa edelleen. Kello ruksuttaa sekunteja eteenpäin ja vaikutan olevan hengissä sekunnista toiseen. Ehkä tänään ei tapahdu mitään mullistavaa suuntaan tai toiseen. Saan olla onnellinen, melankolinen mököttäjä, tuijottaa telkkua ja nauttia sadepäivästä kera kermatoffeen.

 

 

11

RIIKA – ja kaksikymmentä vuotta ystävyyttä

Kaksikymmentä (!) vuotta sitten taakseni istui seitsemännen luokan ensimmäisellä tunnilla silmälasipäinen Sonja. Siitä se sitten lähti.

Reilut kaksitoista vuotta sitten tein Sonjasta esikoiseni kummitädin. Kaksi ja puoli vuotta sitten Sonja teki minusta esikoisensa kummitädin. Näitä tapahtumia ennen, välissä ja jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Paitsi ei yhtä.. Emme ole koskaan olleet kahdestaan ulkomailla. Tämä virhe oli korjattava ja päädyimme kiireisten ruuhkavuosien saattamana Latviaan kolmeksi päiväksi.

Sonja pakkasi matkalaukkuun päiväkirjan vuosimallia 2003-2004 ja me nauroimme pissat housuissa historialle. Muistelimme menneitä, pähkäilimme tulevaa ja nautimme toistemme seurasta. Söimme kaksi kertaa päivässä fine diningia ja joimme lukemattomia prosecco-, viini-, drinkki- ja kokislaseja. Kokis on yhteinen paheemme. Ja näköjään nyttemmin myös viini.

 

Pienessä sievässä käyskentelimme Riian katuja ja nautimme hotellissamme kunnon yöunet ja hyvän aamupalan. 

 

Riika näytti parastaan. Helle helli ja pääsimme maistelemaan ihania ruokia ja ihmettelemään, miksi vanhassa kaupungissa on niin monta kirkkoa? Kävimme (tietenkin) kanaaliajelulla, ihmettelimme suut auki juustojen, leivonnaisten ja kukkien hintoja. Haaveilimme kakkoskodista elintarviketaivaassa ja kapusimme Radissonin Sky Bariin maailman parhaimmalle valkoviini sangrialle kurkkimaan miltä Riika näyttää lintuperspektiivista.

Löysimme tuliaisia, jatkoimme nauramista ja elämän analysoimista. Totesimme, että ystävyytemme toimii myös reissussa. Rakastan Sonjaa. Olen onnenpekka, että hän istui aikoinaan taakseni ja että olen saanut jakaa ilot ja surut hänen kanssaan jo näin kauan. Sovimme, että otamme pian uudestaan. Viiniä varmasti, mutta tässä siis tarkoitan kahden keskistä reissua. Kyllä tuo ihminen taitaa kulkea rinnalla niin kauan kuin elämä meissä sykkii.

 

Riikan ravintoloista voisin mainita seuraavat: B Bars, Muusu ja Riits, kaikki kokeilemisen arvoisia. Ogle.Riga tarjoili hyvät pitsat ja Bake Berry taivaalliset kakkupalat! Kanaaliajelu maksaa 12-15e ja on koettava. Kauppahallit ovat valtaisat ja etenkin kesällä sieltä kannattaa hakea piknikille marjat ja hedelmät.

Hintojen sanoisin olevan edukkaita. Vanhassa kaupungissa toki drinkit voivat maksaa kahdeksankin euroa, kaupoissa taas on niin edullista, että kyrsii. Puistot ja kanaalin vierusta huutavat istuskelmaan. Riiassa riitti katseltavaa kolmeksi päiväksi, neljäs tai ainakin viides päivä olisi jo vaatinut Jurmalan rantoja. Kompakti kaupunki, jossa meille riitti syömistä ja juomista. Ihme kyllä.

 

 

6
1 2 3 38