Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

minä

PIENENÄ SUURESSA MAAILMASSA

Tiedättekö sen tunteen, kun touhotatte menemään omassa kuplassanne. Höösäätte ja jokainen teko, hetki ja kontakti tuntuu olevan merkittäviä. Olet vastuussa siitä, että arki pyörii, koti on siisti ja koira on ulkoilutettu. Meileihin vastataan, mietitään kuumeisesti mikä on seuraava uramuuvi ja pidetään yhteyttä ystäviin.

Kovin usein sitä menee etenee elämässään niin, kuin olisi maailman napa. Kuin jokaisella eleellä ja asialla olisi merkitystä. Sitten tulee hetki, kun tuijottaa ympärilleen ja tajuaa kuinka pieni onkaan. Yhdentekevä, merkittävä vain muutamalle.

Saan tämän tunteen usein kun ajelen Helsingissä autolla. Olen menossa jonnekin, joku odottaa juuri minua. Olo tuntuu merkittävältä. En ajattele asiaa, mutta tiedostan sen. Kenties kyseessä on kuvattavan ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen kuvaustilanne koskaan, hänen ainutlaatuinen hetkensä. Hän saattaa muistaa minut vuosienkin päästä. Istun autossa ja ajan Kurvin läpi, katselen ihmisiä ja sisäistän tilanteen. Ratikkapysäkillä on ihmisiä, rinnallani, edessä ja takana autoissa on ihmisiä. Ratikassa on ihmisiä, busseissa on ihmisiä. Taloissa ympärillä on ihmisiä. Ihmisiä kävelee, seisoo, istuu. Ihmisiä on kaikkialla. Mitättömyys iskee.

Maapallolla on miljardeja ihmisiä ja ohitan tuhansia ihmisiä työmatkallani. Jokaisella on oma elämä. Tämä ajatus on
K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N. Kurvin kohdalla tuumailen aina, että tässä minä menen, joku saattaa huomata ikkunan läpi, katseet saattavat kohdata, mutta minulla ole mitään tietoa siitä kuka hän on, saatika mihin hän on matkalla. Saatan ohittaa saman ihmisen tietämättäni kerran viikossa, en koskaan tai kerran vuodessa – hämmentävää. Saatan ohittaa tänään ihmisen ja tavata hänet juhlissa kuuden vuoden päästä. Mieleeni palaa piirrustus, jossa on ihmisiä kävelemässä eri suuntiin ja alle kirjoitettu: ”on ihme, että koskaan edes kohtaamme”.

Tällä viikolla saavuin Helsingin yliopistolle kuvauksiin. En ollut koskaan käynyt Think Cornerissa ja kuvattavaa odotellessa jumahdin taas pienuuden ajatteluun. Seurasin opiskelijoita, joita meni ja tuli. Moni seurasi tekemisiäni, kenties mietti omiaan tai uhrasi pari sekuntia tuumien mitä juuri minä oli tekemässä. He uurastivat, tutkivat ja analysoivat tietokoneidensa äärellä, kenties tekevät elämällään suuria. Suurin osa varmasti ainakin ajattelee tekevänsä suuria, muuttavan maailmaa – edes hieman. Yliopiston kahvilan läpi kulkiessa mietin kuinka moni siellä on käynyt, kuinka usein he siellä käyvät ja juuri tänään minä olin siellä ensimmäistä kertaa. Mietin sattumaa ja sitä miten pienestä kaikki on kiinni. Mietin miksi olin juuri siellä nyt ja missä voisin olla, jos en olisi saanut tai vastaanottanut tätä kuvauskeikkaa.

Maailma kuitenkin on todistetusti pieni. Kuvasin juuri tietämättäni Sipoon hoivakodeissa ystäväni isoisän ja sattumalta kuvattavakseni tuli korkeassa asemassa oleva ystäväni veli, josta oli puhuttu useaan otteeseen. Mutta minä olen vielä pienempi tässä maailmassa. Se tunne helpottaa oloa, kun koen, että pitäisi olla jotain suurta ja mahtavaa. Mutta se myös ahdistaa – koska miksi edes yrittää. Loppujen lopuksi olemme (muutamia sankareita ja neroja lukuunottamatta) melko turhia hiukkasia alati muuttuvassa maailmassa.

Sitten päähäni putkahtaa seuraavissa liikennevaloissa ajatus iltapäivän aikataulusta, kuvattava saapuu ja keskittyminen jää meidän kahden välille, enkä huomaa ohikulkijoita. Unohdan pienuuden. Olen syntynyt tänne, juuri tiettyyn aikaan, juuri tiettynä vuotena. Olen tässä hetkessä ja tilanteessa nyt, oli se merkityksellistä tai ei.

Olen jo nyt kohdannut elämäni aikana niin monta ihmistä, että en muista heitä kaikkia. Tulen kohtaamaan uusia ja tulen ohittamaan kymmeniä tuhansia. Juuri minun elämässä on merkitystä minulle ja ehkä muutamalle muulle. Suurin osa tuijottaa omaa napaa ja elää omassa kuplassaan, eikä suotta. Ei tätä suuruutta ja omaa pienuutta pysty käsittämään, eikä kukaan voi olla varma miksi juuri minä tai sinä ollaan täällä tai Kurvissa tiistaina klo 9.38.

On parempi ajatella, että kaikilla meillä hiukkasilla on joku merkitys. Ennen kaikkea pienillä asioilla, hetkillä, teoilla ja sanoilla on merkitystä. Niillä voi olla koko elämän kokoinen merkitys jollekin toiselle. 

15

ITSENSÄ YLITTÄMINEN – teko, jonka jälkeen voi reippaasti taputtaa itseään selkään

Viime marraskuussa tuumailin useita kertoja, että pitäisikö mun kirjoittaa puhe mun kummitädille, joka oli täyttämässä viisikymmentä vuotta. Juhlaviikolla ajatus kävi mielessä muutaman kerran, mutta edellisenä iltana puhe oikein ryöpsähti ulos minusta. Kirjoitin sen päiväkirjaani spontaanisti ja yön hautomisen jälkeen tartuin läppäriin aamulla ja kirjoitin hänet puhtaaksi.

Meillä oli muuttorumba kesken, joten tulostin oli toisessa osoitteessa. Lähetin puheen sähköpostilla juuri ennen juhlia äidilleni ja mainitsin hänelle, sekä Kaille, että kirjoitin sen, mutta ne välttämättä aio lukea sitä ääneen.

Olen jumalattoman kova jännittämään. Jännitän esiintymisessä kaikkea ja voisin hyvin päästä sinuiksi kaiken muun kanssa, mutta käteni hikoavat ja naamani punoittaa. Jännitys on hyvin fyysistä ja ahdistava kokemus. Olen aina kuitenkin halunnut esiintyä – ollen täysin varma esityksen kulusta.

Niinpä aikoinaan kun kävimme tanssitunnilla esityksen kuvioita läpi tunnin viikossa, minä kannoin kotona valkoisen mankkani autotalliin ja laitoin kirjastosta lainatun, esityksessä olevan kappaleen soimaan – monta, monta, monta kertaa viikossa. Treenasin niin paljon, että osasin jokaisen nyanssin täydellisesti seuraavalla tunnilla. Tästä syystä minut laitettiin usein eteen ja keskelle – ja paineet kasvoivat entisestään. Mutta nautin siitä, koska tiesin osaavani.

Suoriuduin keskinkertaisesti yläasteen esityksistä, ensimmäisen ammattikoulun aikaan onnistuin keplottelemaan opinnäytetyöni aiheeksi joulun, joten en voinut suorittaa näyttöä koulussa opettajien valvovien silmien alla. Kuvasin jouluun liittyvät valmistelut kotonani videolle ja suoritin näyttöni riman alta menemällä. Arvosanaksi tuli kuitenkin kiitettävä, joten so not.

Ensimmäinen tiukka paikka esiintymisessä osui toiseen amikseen, niitä olikin kaksi liki peräkkäin. Ensin tarvoin läpi työharjoittelupaikan esittelyn muille luokille ja sen jälkeen esittelin täydelle auditoriolle opinnäytetyöni. Molempiin käytin samaa metodia: suunnitelin esityksen kulun, kirjoitin selkeät muistilaput jotka johdattivat minut läpi esityksen ja harjoittelin esittämistä ääneen.

Olen saanut esiintymisistäni aina hyvää palautetta. Esiinnyn kiinnostavasti ja selkeästi, ääneni on myös hyvin kuuluva tarvittaessa. Sisällytän esityksiin mielenkiintoisen draaman kaaren ja yritän naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia.

Nyttemmin minun ei tarvitse harjoitella esiintymisiä. Turvanani ovat kokemus ja betasalpaajat. Verenpainetta laskeva lääke poistaa fyysiset jännityksen tilat ja pystyn keskittymään oleelliseen. Salpaajat eivät kuitenkaan poista jännityksen henkistä puolta ja yleensä en muista tiukoista paikoista paljoakaan. Mutta sillä ei ole väliä – etenkään jos olen naurattanut, itkettänyt ja herättänyt ajatuksia.

Niin minä tartuin mikrofoniin ja astelin harjoittelematta kertaakaan sadan vieraan eteen. Meinasin itse liikuttua, mutta pidin paketin kasassa onnistuneesti. Tiesin, että se on hyvä puhe ja niin se olikin. Sukelsin sylikummini puheessa suoraan syvään päätyyn, nousten sieltä kuitenkin nopeasti takaisin juhlatunnelmaan.

 

Olet mun sylikummi ja mun ensimmäinen muisto susta onkin sylistä.
Se on pelottava ja ahdistava, mutta kuitenkin turvallinen.

Kun olin vähän alle 3-vuotias, mun pikkusisko kuoli.
Siitä hetkestä muistan sinut ja meidän välisen yhteyden.

Muistan ambulanssin, sun kiharat hiukset, sun itkun ja hädän.

Mutta mä muistan hyvin myös sen, että olin turvassa – sun sylissä.
Sun käsien ympäröimänä.

 

Ylitin jännityksen, pelkoni ja sain puhuttua puheen joka minusta kumpusi. Samoin tein tiesin, että tämä oli edessä pian uudestaan. Nyt vuorossani oli 60-vuotta täyttävä äitini.

Purin autossa nauhoittamani ideat tekstiksi, jäsentelin ja mietin mistä kaikesta haluan puhua. Voi pojat äidille kirjoittaminen oli miljoona kertaa vaikeampaa, hän on kuitenkin äitini. Viimeisenä iltana sain kuitenkin valtaisan kuuden sivun paketin kasaan. Oli aika puhua äidille kasvatuksesta, luonteesta, muistoista, elämästä, vaikeuksista ja rakkaudesta. Tässä muutama pala puheesta:

 

On kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen – juuret ja siivet. 

Kasvatitte meidät empaattisiksi, muita kunnioittaviksi, tasa-arvoisiksi ja vahvoiksi ihmisiksi.
Annoitte luvan olla omia itsejämme, kunhan teimme sen oikeudenmukaisesti ja vastuumme kantaen.
Kuitenkin – jos me mokasimme, te autoitte. 

_____________

Sinulta olen perinyt myös vahvan naisen mallin.
Sellaisen naisen, joka on tasa-arvoinen feministi ja vastuussa omasta elämästään. 

_____________

Olet joutunut kokemaan elämässä mittaamatonta surua, 
surua jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää.
Mutta kahlasit sen läpi ja käänsit surun voimavaraksi,

jopa autoit muita ihmisiä sun kokemuksen kautta.
Uskon, että suuri suru on tehnyt susta vieläkin vahvemman.
Rautaisen naisen, jota ei pienet murheet hätkäytä.

_____________

Olen oppinut sulta paljon, vaikkakin alussa mainitsin, että vanhempia ei yleensä kuunnella.
– Tiedän, että leivonnaiset onnistuvat vain aidolla voilla ja että sokeri on luonnon tuote.
– Pikku hiljaa ymmärrän, että kaikessa ei voi eikä tarvitse olla edes hyvä, saatika paras.
– Opin, että ihmiset surevat eri tavalla ja sen, että tunteellisuus on geeneissä.

– Kuulin, että lapselle riittää rasvaton maito.
– Opin arvostamaan naisia joka kerta hitusen enemmän,
kun paasasit vahvoista naispuolisista esikuvista.

Sen vuoksi tunsin valtaisaa surua kun prinsessa Diana kuoli.
– Yritin kovasti oppia neulomaan, mutta onnistuin vain vanullisen päiväpeiton tekemisessä

ja jos tarvitsen lapasia – olen oppinut että niihin tarvitsee 100 grammaa lankaa.
– Tajusin, että riiteleminen kuuluu elämään ja puhdistaa ilmaa.
– Olen oppinut, että jokainen saa elää itsensä näköisen elämän.

Olen varma, että jatkat elämäni loppuun asti mun mentorina,
jonka kommenteista voin oppia tai olla oppimatta. 

Tulet olemaan apuna, tukena, ystävänä ja ikuisena tv-kriitikkona,
jonka kanssa voi katsoa Vain elämää -jakson parhaita paloja,
nauraa Downton Abbeylle ja liikuttua Gilmoren tyttöjen äärellä.

 

Puhe oli piece of cake. Sen jälkeen minun piti soittaa ja laulaa.
Puheeni päättyi unelmien tavoitteluun ja lopulta kevennykseen:

 

Toisaalta tähän loppuun on hyvä kunnioittaa sun
syntymäpäivä-viikolla edesmennyttä mäkikotkaa:

Elämä on kuitenkin vaan laiffii. 

Siksi mä uskallan nyt tarttua joululahjaksi saamaani ukuleleen.
Tiedän, että jos tämä menee ihan penkin alle,
niin äiti sanoo silti ”Hyvin meni. Eteenpäin!”

 

Olin treenannut monta kertaa, kuitenkaan kertaakaan esitys ei ollut mennyt putkeen täydellisesti. En välittänyt, vaan päätin ylittää itseni. Halusin esiintyä, koska musiikki on minulle erittäin tärkeä ilmaisumuoto. Olin lukemattomia kertoja purskahtanut itkuun harjoitellessani ja ajatellessani äitiäni. Se oli prosessi, jonka päätös oli itsensä ylittäminen.

Tartuin ukuleleen, tein yleisölle toki hyvin selväksi, että olen täysi rookie ja hengitin syvään. Esitys oli riittävän hyvä ja kappaleesta muodostui ikuinen muisto, jonka yhdistän äitiini elämäni loppuun asti. (Kappale on Jonna Tervomaan Minä Toivon ja nyt itken täällä miettien, että soitan sen uudelleen hänen hautajaisissa (joskus sadan vuoden päästä!). Laulu päättyy sanoihin: Minä toivon huomisen tulevan, toivon soihtujen korkeina palavan, toivon taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa. Oh lord, yritän täällä kerätä itseäni. Tuloksetta.)

Joka tapauksessa – olen ylittänyt itseni, mutta se ei ole puheissa, eikä esiintymisessä tärkeintä. Tärkeintä on sanoa tärkeät asiat ja ajatukset. Tärkeintä on muistaa tärkeitä ihmisiä ja koen, että puheet tekevät juhlan. Olitpa kuinka kyyninen tai ujo tahansa, uskon, että ihminen haluaa kuulla rakkailtaan mitä he ajattelevat ja miten he näkevät hänet – suurena päivänään. Tulen varmasti puhumaan ja laulamaan siskoni ja ystävieni häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Se ei enää ole itsensä ylittämistä, mutta keksin varmasti uusia asioita, joissa voin taas ylittää riman ja taputtaa itseäni selkään. Jotain hienoa siinä tunteessa on. Tulee semmoinen elämisen meininki koko kehoon!

18

IRTI MIELIALALÄÄKKEISTÄ

Reilut kaksi vuotta sitten kymmenen milligrammaa Escitalopramia nosti minut suosta, jonne olin jumiutunut. Olin itkuinen, alati uupunut, hermostunut, ahdistunut ja näin kaiken negatiivisten lasien läpi. Tiesin koko ajan, että se en ollut minä. Jotain oli pielessä, mutta ajattelin sen menevän ohi itsestään – vaan se ei mennyt.

En nähnyt oikein missään mitään positiivista ja kun alkoi tuntua siltä, että oli kova työ selvitä tavallisesta arjesta, terapeuttini puuttui asiaan. Keskivaikea masennus on tänä päivänä varmasti monen sairaskertomuksessa. Niin minunkin – ja se on hienoa. Se, että se paikannettiin hyvissä ajoin. Se, että olin jo avun piirissä. Se, että nyt pystyin hyväksymään sen, ettei henkinen ja fyysinen paha olo ollut normaalia.

Siihen asti olin ollut mielestäni ihminen joka ei masennu. Koska näen aina asian positiiviset puolet. Koska näen aina hyvää ihmisissä, koska olen hemmetin empaattinen. Vaan enpä tajunnut, että samaan aikaan koin suurta surua, olin käsittämättömän vaativa itselleni, tein yksin rankoista aiheista kertovia projekteja ja olin läpikäynyt isoja elämänmuutoksia. Aloin väsyä. Huomaamattani aloin muuttua ja painua alas. En puhunut, en jakanut. Ajattelin olevani huono, paska ihminen jota kukaan ei halua, eikä kukaan kaipaa. Haukuin itseäni päiväkirjaan, kirjoitin kaikki epäonnistumiset ja soimasin huonouttani. Vasta vuosia jälkeenpäin tajusin, että syötin itselleni pahaa oloa uskottelemalla näin päiväkirjan sivuille.

Siihen asti olin ollut ihminen, joka ei koskaan tulisi syömään masennuslääkkeitä.
Syitä oli kaksi: en halunnut sivuvaikutuksia (kuten sairaalloinen lihominen), enkä ymmärtänyt kuinka niistä lopulta päästään eroon.

Olin ennen lääkkeiden aloitusta käynyt terapiassa puolisen vuotta ja luotin lääkäriini. Hän vakuutti, että kenenkään ei tarvitse lihota lääkkeen vuoksi – sitten vaihdetaan lääkettä. Hän vakuutti, että 10mg määrällä sivuvaikutukset tuskin olisivat suuria ja jos olisivat – sitten vaihdetaan lääkettä. Lopuksi hän selitti miten lääkkeestä pääsee eroon.

Olen parhaillaan syönyt puolikasta annosta kolmen viikon ajan. Muuton jälkeen rutiinit muuttuivat hieman ja unohtelin joulukuun läpi lääkettä alvariinsa, joten tavallaan olen ollut puolikkaalla annoksella jo viitisen viikkoa. Mielialalääkkeestä pääsee eroon porrastetusti. Vähennetään siis määrää pikkuhiljaa, omaan tahtiin. Olen syönyt lääkettä vasta kaksi vuotta. Kyllä, se on vähän aikaa. Olen myös syönyt todella pientä annosta. Joten luopumisen ei pitäisi olla kovin haastavaa.

Koko prosessi on kuitenkin haastava juurikin henkisesti, minimaalinen pahoinvointi sivuvaikutuksena ei ole mitään. Tuo pieni määrä lääkettä nosti minut sieltä suosta. En saanut sivuvaikutuksia (sitä pikkuista pahoinvointia lukuunottamatta) ja neljän viikon jälkeen aloin olla oma itseni – eli normaali. Lääke kavensi ahdistusta valtavasti, poisti itkuisuuden, mutta olen kuitenkin saanut olla tunteva ihminen. Liikutun, nauran, panikoin. Nyt siis pelkään samaa kuin alussa.. Tiedän, että lääkkeestä pääsee eroon, mutta mitä se vie mukanaan?

Terapia on ollut koko tämän ajan viikoittainen apuni ja olen oppinut itsestäni paljon. Koen kaiken kuitenkin kovin fyysisesti. Ihastumiset, pelot, jännitykset, surut.. Ahdistus tuntuu fyysisesti palana kurkussa ja kivenä rinnan päällä. Vaikka olen työstänyt asioita ja hengitellyt mindfulnessissa – en ole aivan varman pystynkö olemaan ilman lääkettä.

Miksi sitten olen keskellä prosessia, jonka päätepysäkkinä on lääkkeettömyys? Koska aika tuntuu oikealta. Jokin osa uskoo siihen, mitä minulle aluksi sanottiin. Lääke nostaa sinut syvyyksistä, aivot alkavat taas pitämään normaalia normaalina ja lopulta huijaus toimii niin hyvin, että lääkettä ei enää tarvita.

Olen voinut pitkään todella hyvin. Uskon, että pärjään ilman lääkettä. Kun nyt tunnen ahdistusta, jännitystä ja itku tulee helpommin. Minun on muistettava, että isoilla tunteilla reagoiminen on osa minua – on aina ollut. Olen tunteellinen ihminen. Isot reaktiot eivät tarkoita sitä, että en huomenna selviä arjesta. Masennus ja tunteellisuus ovat kaksi eri asiaa. Aivan varmasti lääkkeetön elämää tulee olemaan tunteiden vuoristorataa, mutta se on minua. Se on se ihan oikea normaali, kun tunneskaalojen kärkiä ei ole Escitalopram hionut.

Pelkään hirmuisesti luopua lääkkeestä, koska ne toimivat juuri niin kuin pitää. Olen myös pitänyt tästä hieman suppeammasta tunneskaalasta, elämä on ollut jokseenkin helpompaa. Mutta on aika kokeilla seisoa taas omilla jaloilla, kaikkine tunteineen. Keskivaikea masennus on vähän kuin pyörtyminen. Kun olet kerran pyörtynyt pää kolisten lattialle, osaat seuraavalla kerralla mennä heti alas istumaan, kun päässä alkaa huipata. Olen kerran jumiutunut alavireeseen masennukseni kanssa ja kokenut kuinka lääkkeistä oli apua juuri minulle. Uskon, että tulevaisuudessa kuuntelen itseäni herkemmin ja tunnistan mahdolliset oireet aiemmin. Mikäli jumiudun suohon, en pelkää hakea apua ajoissa.

 

Ps. Vaativuus on piirre persoonassani, josta en tule koskaan pääsemään lopullisesti eroon. Maalasin kuvassa olevan taulun olohuoneeseen ja häpeän sitä. Jos se olisi jonkun toisen, oikean taidemaalarin tekemä – ihastelisin sitä eittämättä. Mutta se on minun raapustus, eikä se ole koskaan täydellinen. Se kuitenkin saa jäädä tuohon, ainakin hetkeksi. Kiitos terapian ja lukuisien kirjojen, jotka jankuttavat uskomaan itseensä.

26

TATUOINNIN POISTO – eli laserointi

Kerron heti alkuun faktan, jotta sinun ei tarvitse pähkäillä tätä enää – kyllä, se sattuu.

Toisinaan ihminen muuttaa mieltään. Joskus se muuttaa sitä tosi usein ja etenkin kun on hieman tuuliajolla. Olen ottanut ensimmäisen tatuointini 2012 ja sen jälkeen uusia silloin tällöin, mutta jotakin tapahtui muutama vuosi sitten ja homma lähti vähän lapasesta.

Kaduttaako? Toki. Mutta se on elämää.

Olin ymmärtänyt, että tatuoinnin poisto laserilla on tuhansien ja tuhansien eurojen homma. En siis selvittänyt asiaa, vaan päätin, että peitän pienen mustan kolmion kädestäni jollain muulla kuvalla. Ihan kuulkaa ärsytti se, että kolmiosta oli tullut hipstereiden ”merkki” (kukaan ei toki enää edes muista moista) ja se ketutti minua vietävästi. Häpesin sitä 5 cm kokoista kolmiota.

Peittämisestä ei kuitenkaan tullut mitään ja noh, pidemmittä puheitta – minulla oli pian kädessäni kaksi isoa mustaa peittokuvaa. Musta sydän ja musta salama. Arvatkaa häpesinkö kättäni sen jälkeen enemmän vai vähemmän kuin aiemmin?

Jep. Kunpa olisin selvittänyt laserointia aiemmin.

 

 

Plastic Surgery Centerin Ida otti minut vastaan, analysoi käteni, iski hinnan tiskiin ja varasimme ensimmäisen ajan.  Ilmaista tämä toilailu ei toki ole, mutta ei tässä miljonäärikään tarvitse olla. Sanotaanko näin, että häpeällä on jokaisen kohdalla hintalappu ja minä haluan enemmän kuin mitään korjata käteni ”tilanteen”. On mahdotonta tietää kuinka monta laserointia kuva tarvitsee, minun tapauksessani takana on nyt neljä kertaa.

Kovin moni on kysynyt hintaa ja prosessista Insta Storiesin puolella, joten tuumasin kertoa teille omasta kokemuksestani.

Hinta muodostuu alueen koosta ja käyntikerroista. Joten jokaisen on itse selvitettävä suuntaa antava hinta laserointia suorittavalta yritykseltä.

Minun alueeni on haastava, koska se on täyttä mustaa (eikä esim iso kuva, mutta ohutta viivaa) ja käteni takaosassa on useita peittokertoja. Mustetta on tungettu käteeni sen verran paljon, että siinä menee luonnollisesti aikansa ennen kuin se lähtee sieltä liikkeelle.

Lasersäde siis räjäyttää ihokerros kerrallaan muste-palluran pienemmäksi, jonka jälkeen muste kulkee aineenvaihdunnan mukana pois. Poiston tehokkuus on siis kiinni aineenvaihdunnasta ja parantumisesta. Alueeni ei ole mahdottoman iso, mutta muste on tiheässä – parantuminen ei täten ole helpoimmasta päästä.

 

 

Klinikalla laitetaan käteen puudute-rasva, jonka annetaan vaikuttaa 30-40 minuuttia. Minä en kovin helposti puudu, joten neljännellä kerralla ostin apteekista Emla-puudutetta, jonka sivelin tuntia ennen klinikalle saapumista käteeni. Se teki toimenpiteestä hitusen mukavampaa.

Vaikutusajan jälkeen puudute pyyhitään pois ja aletaan hommiin.

Plastic Surgery Centerillä on Helsingissä kaksi toimipistettä (+ pisteet Turussa ja Tampereella) ja olen aivan myyty toimenpiteen suorittajan, Idan, asiantuntemuksesta ja huolenpidosta. Ensimmäisellä kerralla istuin sivuttain penkissä, koska laser-kone oli toisella puolella. Sitä on hieman raskasta siirrellä, joten olin kiltti ja tuumailin, että kyllä mää selviän. Minulle tulee kuitenkin helposti huono olo ja matalan verenpaineen ja -sokerin vuoksi taju lähtee helposti. Sain päähäni solarium-tyyppiset mustat goggelssit – en nähnyt mitä tapahtuu ja haistoin palaneen ihon, joten huono olo oli taattu.

Ida toi minulle herkullista mehua, pääsin makoilemaan selälleni, veri palasi päähän ja pyörryttävä olo poistui. Sain myös mustien lasien tilalle hoitajan toiset lasit, jotta näin kaiken, oranssina kylläkin. Ensimmäisen kerran jälkeen olen syönyt ennen laserointia, menen suoraan makuulle ja keskityn hengittämiseen. Mustia goggelsseja minulle ei ole tarjottu ensimmäisen kerran jälkeen.

Kuvan poistaminen on arkaa puuhaa myös siksi, että alueeseen kuuluu kyynärpää. Kolmannella kerralla tajusin pyytää, että aloitetaan siitä, jolloin pahin on heti alussa ohi.

 

 

Laser tosiaan polttaa ihoa ja tekee siitä popparia (kuvissa näkyvä vaalea pinta). Poppari laskee nopeasti ja iho turpoaa hieman. Punoitusta on havaittavissa nopeasti, verenvuotoa ei oikeastaan ollenkaan. Joskus on pieni tippa jostain ohuesta kohdasta tullut.

Kipu on jokaisesta ihmisestä itsestä kiinni ja minä koen operaation melko kivuliaaksi. Ilman puudutetta suoritus olisi kohdallani mahdoton. Helpottavaa tästä kuitenkin tekee se, että prosessi on kovin nopea! Minun mustat isot sydämet ja salamat on laseroitu kymmenessä minuutissa. Kun taas itse tatuointi on vienyt muutaman tunnin. Alueeseen puhalletaan myös kylmää ilmaa koko prosessin ajan ja sekin helpottaa kipua.

Kipu on myöskin siedettävää, koska lopputulos (hamassa tulevaisuudessa) on mieluisa. Olen myös jo nyt miettinyt, poistaisinko vielä muutaman pienen kuvan nyt operoitavan alueen vierestä näiden sessioiden jälkeen.. Joten ei se täysin tuskaa voi olla.

Laseroinnin jälkeen alueelle levitetään kilo Bepanthenia ja se suojataan kotimatkaa varten. Käteni turpoaa ja jatkaa turpoamista viikon ajan. Ensimmäinen kerta oli pahin, jopa rystyseni katosivat. Se on tehnyt kreisejä vesikelloja ja iskut sattuvat siihen kovin. Se kuitenkin paranee about tasan viikossa. Every time. Sen ajan sitä pitää huuhdella vedellä ja rasvailla.

Sitten tuleekin Kaita raivostuttava vaihe. Laseroitu iho kuoriutuu. Eli sohvan ja sängyn vieressä on kasa mustia iho-hiutaleita, kun revin kuivunutta ihoa palasina irti. Nams! Niin koukuttavaa puuhaa! Pitää kuitenkin muistaa, että ihon pitää parantua kunnolla, muuten voi tulla arpia.

Operaatio toistetaan kolmen kuukauden välein. Odottaminen on tuskaa. Käsi paranee niin nopeasti, että ei riitä ymmärrystä kolmen kuukauden odottamiselle, mutta siihen lienee syynsä.

Minun käteni on neljän kerran jälkeen jopa edennyt, eli alueella on havaittavissa haalistumista. Ensimmäisen kahden kerran jälkeen muutosta tuskin huomasi. Nyt käteni on ruma kuin rutto, mutta jotain sentään tapahtuu ja kyynärpää alkaa olla jo mukavan vaalea (siellä on ohuin kerros mustetta). Prosessi on kuitenkin vielä täysin kesken. Elättelin toiveita kuudesta poistokerrasta, se ei kuitenkaan taida mitenkään riittää. Projekti kestää sen mitä kestää.

Olenko lopettanut tatuointien ottamisen? Ehen. Otin juuri lokakuussa kolme lisää. Mihinkäs sitä koira karvoistaan.. Nykyään mukamas mietin vähän pidempään mitä teen. Olen varmasti tatuointi/laserointi kierteessä lopun elämääni ja ihmettelen eläkkeellä missä kaikki rahani ovat. Semmosta tää on. Hulluus.

 


 

Jos omat valinnat kaduttavat, kannattaa kysellä Idaa PSC:ltä. Ihanin tyyppi, joka osaa hommansa ja tekee kokemuksesta miellyttävää kysymällä minuutin välein ”Kaikki okei?” <3

PLASTIC SURGERY CENTER

8
1 2 3 42