Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

minä

OLEN ITSE OMAN ELÄMÄNI YÖNAINEN

Jos olet lukenut Kankimäen Mian Naiset Joita Ajattelen Öisin, tiedät mikä on yönainen. Hän on nainen, josta voi olla ylpeä. Nainen, joka on ollut edellä aikaansa, oman tiensä kulkija. Nainen, joka on saavuttanut vastoin kaikkia odotuksia ihmeellisiä asioita. Yönainen antaa neuvoja ja vastauksia. Se nainen haluat olla!

Tajusin yhtenä yönä, että olen tavallaan itse oman elämäni yönainen. En kuitenkaan tarkoita, että ihastelisin saavutuksiani ja fiilistelisin minuutta. Katson tätä hieman eri vinkkelistä..

En ole nukkunut viime öinä, minulla on ollut kovin paljon ajatuksia päässä. Työ on ollut vivahteikasta, talon rakentaminen, lasten lomat, muutokset perusasioissa, tulevaisuuden arvuuttelua ja niin edelleen. Stressi aiheuttaa unettomuutta ja kun en nuku, stressaan vähän lisää. Siellä ajatusten lomassa, yön pikkutunteina – tiedän kaiken.

Minulla on vastaus kaikkiin ongelmiin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka minun pitäisi elämässäni toimia. Yöllä olen aivan varma, että huomenna luovun limun juomisesta, alan jumppaamaan, alan syömään paremmin. Huomenna annan oikeasti aikaa lapsille, huomenna teen markkinointisuunnitelman. Huomenna muutan blogini visun, huomenna vastaan roikkuneeseen meiliin, huomenna varaan hammaslääkärin, huomenna alan taas lukemaan kirjoja. Huomenna jaksan lähteä joka kerta lenkille kun Kai pyytää, huomenna teen vain neljään asti töitä.

Aamulla kaikki unohtuu. Takaraivossa ovat kaikki ne asiat, joita olen yöllä oivaltanut ja päättänyt. Suurin osa kuitenkin jää toteutumatta.

Mun yönaisella, Kaisu Joupilla, on arjessaan loputtomasti energiaa ja itsekuria. Todellisuudessa teen oikeasti koko ajan valtavan paljon, mutta ne asiat jotka todella vaivaavat, kuten jatkuva karkin syöminen, laskuttaminen, uuden asian opettelu – jäävät tekemättä. Aina vaan.

Mikä jarruttaa? Miksi en voi olla se unelmieni nainen, joka toimii järkevästi, johdonmukaisesti ja tehokkaasti joka ikinen päivä? Miksi en tee muutoksia jotka korreloivat suoraan terveyteen ja tulevaisuuteen? Miksi on niin perkeleen vaikeaa tehdä muutoksia?

Vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että se on pelko joka puhuu. Pelko epäonnistumisesta. Se sopii joka tilanteeseen. Jos käytän aikaa markkinointiin, saan tehtyä joka päivä jotain myynnin eteen ja se ei tuotakaan tulosta. Jos lopetan herkuttelun, mutta sorrun ensimmäisellä viikolla. Jos annan lapsille aikaa, mutta heitä ei kiinnosta.

Yönaiset eivät pelkää. Ne antavat mennä, kokeilevat onneaan. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä saan muutoksia aikaan niissä asioissa joissa haluan. Ehkä jonain päivänä haistatan tekosyille ja voin todella ihastella omia saavutuksia öisin. Olla seesteisen tyytyväinen, olla vaatimatta mitään lisää. Ehkä.

8

Introvertti kylässä

Onko se todella niin, että kun lopulta lähtee kylään, niin aina on lopulta kivaa? Ei.
Se selittääkin sen miksi hemmetissä se lähteminen kylään tai tapahtumiin on toisinaan niin vaikeaa?

Olen kuvia käsitellessäni kuunnellut Antti Holman Auta Antti -podcastia ja nyökkäillyt ymmärtävästi, kun Antti kertoo elämänsä alkaneen tajutessaan, että häntä ei kiinnosta sosiaalinen elämä. Se väsyttää. Jotkut saavat ihmisistä energiaa, toiset väsyvät.

Minä olen hybridi noista kahdesta. Yleensä jos tapaan ystävän tai tapaamme perheiden kesken; kohtaamisesta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että olipa kiva. Usein jos jalkaudun pressiin tai bileisiin; tapahtumasta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että onneksi vaivauduin. Aina ei kuitenkaan näin ole.

Sinkkuna bailatessa usein sunnuntaisin ajattelin, että olis voinut jäädä kotiin ja kun tarpeeksi usein turhauduin – aloin jäämään kotiin. Jään usein kotiin vedoten kiireeseen, lapsiin tai muihin suunnitelmiin. Usein esteenä onkin kiire, lapset tai muut suunnitelmat. Yhtä usein kuitenkin jos oikein pinnistäisi, ehtisi paikan päälle. Mutta kun ei kiinnosta pinnistellä.

Rakastan ja vihaan ihmisiä. Rakastan mun ja Kain suhteessa eniten sitä, että suurin osa arki-illoista me puuhaillaan omiamme. Tarvitsen tilaa olla hiljaa, omissa oloissani, enkä jaksa koko ajan olla menossa ja tulossa. Joskus saatan uuvahtaa pelkästä ajatuksesta käydä kaupassa vielä iltasella. Täydellinen viikonloppu on minulle sellainen, että saan nukkua pitkään, syödä hitaasti ja kikatella jonkun hyvän sarjan parissa – parasta on jos sitä voi katsoa läppäriltä sängyssä. Kenties kirjoitan, kenties maalaan, kenties teen ruokaa. Kenties tuijotan Areenaa viisi tuntia putkeen. Jouten olo ja asioiden tapahtuminen omalla painolla ovat avain kysymyksiä.

Mutta mä kuitenkin rakastan ihmisiä. Mun elämässä on hemmetin monta tyyppiä, joihin haluaisin panostaa enemmän mutta on kiire, lapset ja muuta. Osa minusta haluaisi järjestää illallisia joka viikonloppu, viikollakin. Mutta aivoni eivät jaksa. Rakkauden voimalla saan välillä sovittua kohtaamisia rakkaiden ihmisten kanssa ja viime viikonloppuna me raahasimme peput ystäväni Annen luokse. Hän on hetki sitten saanut kaksoset ja vaikka meidän lapset on todella eri-ikäiset, meidän aikuisten ajatukset kohtaa. Kun näkee hitusen vaivaa ja lyö lukkoon kohtaamisia rakkaiden kanssa, yleensä lopputulema on positiivinen. Tälläkin kertaa aika loppui kesken (kiirehdimme Leevin kaverin synttäreille) ja olisin halunnut nuuskutella vauvoja ja kutitella heidän parivuotiasta loputtomiin.

Toisinaan mietin, että en halua olla ihminen joka töiden jälkeen istuu kotona elämänsä kaikki arki-illat. Kehossa kuitenkin tuntuu usein siltä, että iltoihin jäävät tunnit eivät tuo vaadittua lepoa ja aivot eivät voi ymmärtää, että siinä tilanteessa varaisin iltoihin menoja.

Ehkä joskus jaksan enemmän, ehkä joskus ehdin enemmän. Tyytyväinen olen siitä, että jos ei huvita tai jaksa, niin voi olla olematta ja menemättä. Sen osaan, se on osa mua ja sitä en häpeä.

25

LÄMPÖHALVAUS

Suomen kesä. Se on tarkoittanut mennä vuosina huonoa kesää, usean mielestä. Mutta on meitäkin joille kaamea kesä on lämmin kesä. Löytyykö kohtalotovereita?

Huhtikuun puolella oli päivä, jolloin oli lämmintä. Aurinko paistoi ja mittarissa oli parikymmentä astetta. Kävelimme ulkona ja Kai totesi olevan oikein mukava ilma. Järjellä ajateltuna ja ilmastoidusta autosta katsottuna kyllä, mutta muutoin kehoni on täysin erimieltä. Mulla on aina kuuma ja se on raivostuttavaa. Tuona päivänä mulla oli kuuma ja ensisijaisesti mulla oli kuuma nimenomaan aivoissa.

Kuumuus on riesa, se laittaa hikoilemaan ja naamani helottamaan. Helottamaan siihen tapaan, että mikään meikkivoide ei sitä peitä. Näiden ulkoisten haittojen lisäksi uuvun. Lämpö tuntuu tuskaiselta, tekee oloni hyvin veteläksi, energiatasot laskevat, muisti ei pelaa ja olen kuin maratonin juossut burnout potilas.

En ole fyysisesti elämäni kunnossa, mutta kuuma minulle on tullut aina. Naamani on aina helottanut ja olen aina hikoillut – riesaksi asti. Oli kyseessä sitten liikuntasuoritus tai oleskelu auringossa, olo on ahdistava. Ja ei, en adaptoidu. Vaikka olisin vuoden helteessä, kroppani ei totu. Vaikka olisin harrastanut hikiliikuntaa 4 kertaa viikossa vuosien ajan, kroppani ei totu.

Kun toiset nauttivat lämmöstä, minä haluan paeta ilmastoituun tilaan tai viileään ilmastoon. Asiaa ei helpota se, että en viihdy ollenkaan vähissä vaatteissa. Olen kerrospukeutuja, joka rentoutuu villapaidan ja viltin alla. Kehoa myötäilevä märkä uimapuku tai toppi eivät ole suosikkejani.

Tukala olo on aivan todella hirveää. Se saa minut pakenemaan ja välttelemään esimerkiksi ulkoilua. Tänään olen kironnut meidän hissitöntä kerrostaloa ja portaiden ravaamista milloin koiran, milloin lasten vuoksi. Ravaamisen jälkeen ei välttämättä tarvitse kuitenkaan mennä mihinkään. Se jos jokin on kamalaa! Limaisena lyllertää ihmisten ilmoilla. Ketään ei varmasti kiinnosta, mutta trust me, kyllä se noteerataan. Viime kesällä Lindoksen kapeilla kaduilla olin niin punainen, että Kaitakin nauratti – ja minä halusin paeta maan alle.

Eniten kuitenkin lämmössä ketuttaa uupuminen. Olen nyt muutaman päivän tuskaillut tätä Suomen lämpöä ja viime yön nukuin tuulettimen kanssa. Kuumalla minun kehoni kykenee tasan ilmastoituun tilaan tai aurinkotuoliin, josta pääsee hyppäämään viileään uima-altaaseen kolmenkymmenen minuutin välein. Koska se ei ole mahdollista, olen väsynyt, kiukkuinen, helkatin hikinen ja punainen. Tämän vuoksi arvostan erittäin paljon Suomen kesää, jolloin ei tarvitsisi sataa ihan koko ajan, mutta lämpötila voisi pysyä 18 korvilla. Anyone with me?

22

HUONO ÄITI

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

36
1 2 3 44