Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

minä

ASUNTO MYYTY – onni ja paniikki

Eilen illalla ovestamme asteli sisään kolme ihmistä kera rullamitan. He mittailivat seiniä, kyselivät kysymyksiä valokuidusta, keittiön kaapeista ja ostivat ohimennen lampun katosta. Tämä koti on nyt heidän.

Allekirjoitin eilen kauppakirjat, rahat vaihtoivat omistajaa ja uusien asukkaiden poistuttua, poksautimme shamppanjan auki. Skoolattiin juhlajuomat lasten kanssa ja olo oli hyvin sekava. Yhtäaikaa itketti ja innostutti.

Nämä seinät ovat nähneet ja kokeneet paljon. Ne näkivät onnelliset ydinperheen, sen rauhallisen mutta väistämättömän kaatumisen, säätöä, tuntemattomia miehiä, miehiä jotka viipyivät. Monen monta krapulaa, monen monta nousua. Itkua, naurua, riehumista. Suurta onnea ja suurta surua. Ero, mummoni kuolema, juhlapyhien yksinäisyys, ystävien kokoontumiset, synttärijuhlia, viiniä, juustoja, lohturuokaa, lukuisia tv-sarjoja ja Tinder-deittejä. Nämä seinät näkivät myös minun ja Kain ensimmäiset treffit ja lopulta Kain muuton saman katon alle.

Vaikka asunto on vain asunto, tässä kodissa olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. 27-vuotiaana jäin tähän yksin ja asuin itsekseni ensimmäistä kertaa koskaan. Muistan sen kuin eilisen. Kaadoin syksyllä 2013 lasillisen viiniä, skoolasin yksin keittiössä uudelle alulle ja opettelulle, kera kyyneleiden. Näiden 7 asutun vuoden aikana olen kasvanut ja oppinut valtavasti, elämästä ja ja itsestäni. Rintaa vihlaisee, kun kuvittelen sulkevani tyhjän asunnon oven viimeisen kerran. Eilen olo oli sekavaa skumppaäistä suttua, mutta kun tuo edellä mainittu hetki on kohdilla, uskon vahvasti, että haikeus ja pelko ovat vahvimmillaan ja itkua on odotettavissa.

Samaan aikaan kuitenkin olen valmis ottamaan seuraavan askeleen. Kai hipsutteli elämääni 1,5v sitten ja en edes muista missä vaiheessa meidän tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat olla melko selkeitä. Asunto oli myynnissä puoli vuotta ja lopulta vaihdoimme Blokista Bo LKV:hen ja välittäjämme Mia Lehtonen myi tämän ensimmäisessä näytössä. Suunnitelma on kuitenkin pysynyt samana epätoivosta huolimatta ja tänään toivottavasti allekirjoitamme vuokrasopimuksen tulevaan kotiimme.

Tarjouksen hyväksymisestä on reilut kaksi viikkoa ja sen aikana olen käynyt ihan kaikki kaapit läpi. Viikon verran alakerta oli täynnä kirpputori-kasseja ja maanantaina sain vihdoin vietyä tavarat Järvenpään ViaDia-torille (pöydät 3 ja 4, jos kiinnostaa!). Ylimääräiset tavarat majailevat siellä nyt pari viikkoa ja niiden aikana on pakattava mukaan lähteviä tavaroita. Meidän on oltava ulkona täältä 30.marraskuuta mennessä.

Lopulta kaikki kävi kovin nopeasti, melkein niin nopeasti että ei ehdi perässä pysyä. Minulle tämä tahti kuitenkin sopii. Ehdollisen tarjouksen aiheuttama välitila ja kauppakirjojen allekirjoittamisen odottaminen olivat kaameaa tuskaa. Kun kaikki on melkein varmaa, mutta jotain voi silti vielä tapahtua. Nyt voin siis hengittää ja olo onkin suht raukea.

Tulevaisuus on se mikä pelottaa. Nähtäväksi jää kuinka nopeasti tartumme talo-projektiin, vai viihdymmekö liiankin hyvin vuokralla. Nyt on kuitenkin aika ottaa ensimmäinen askel ja viettää tuleva joulu uudessa kodissa.

Etenkin kun meinasi useassa vaiheessa usko loppua, tämä on – uskomatonta.

 

 

25

MELKEIN LUONNONKIHARAT

Hiukset, hiukset, hiukset. Niin kauan kuin muistan, olen letittänyt tai pyörittänyt hiuksiani nutturalle yöksi. Jos en kaivannut kiharaa, tupeerasin pitkän tukan tyveä ja kuljin vuosia muhkeassa nutturassa. Iso luustoni ei tajunnut suhteuttaa päätäni siihen ja minun minipää kaipaa isoa tukkaa. Sitä minulla ei tietenkään luonnostaan ole. 

Kolme vuotta sitten kaipasin pysyvää muutosta, leikkasin tukan lyhyeksi ja otin permiksen. Tai siis kiharakäsittelyn. Minut naurettiin kumoon, kun soittelin kampaamoihin kysellen ”teettekö permistä?” Kuulemma kasarilla tehtiin. Nyttemmin hän kulkee hienostuneemmalla nimellä, joka ei kanna edellä mainittua vuosikymmenen taakkaa mukanaan.

Ensin kihara oli afromaista ja tupeerasin sen liki palloksi. Ei hienoimpia hetkiä elämässäni. Sen jälkeen tukka on alkanut elää omaa elämää ja jopa kampaajat ovat luulleet omaavani luonnonkiharan tupeen. Nämä hetket taas ovat imartelevimpia ikinä. 

Kun reilu vuosi sitten kyllästyin karheaan ja höttöiseen kiharaan, aloin käyttää hoitoainetta. Halusin pörröstä silkkisemmän ja pian huomasinkin, että ihan mikä tahansa hoitoaine ei sitä tainnuta. Kampaajani suositteli italialaisen Davinesin Momo-tuotteita. Hän pesi hiukseni niillä ja tukastani tuli mielettömän pehmeä ja tuotteiden tuoksu oli lumoava. En voinut uskoa kampaamossa myytävien tuotteiden tekevän samaa kotona, mutta piruvie, näin kävi!

Hiusteni kanssa on nykyään muutama tuote jota en vaihda. Kaapistani täytyy löytyä Davinesin Momo shampoo ja hoitoaine. Niiden lisäksi parhaiten kiharan tuo esiin ja pitää sen hengissä Schwarzkopfin Curl Honey. Toisinaan teen tehohoidon öljyllä ja Davinesin valikoimasta löytyy myös Love – Curl Primer sekä Momon hiuksiin jätettävä hoitoaine. Koska en ole täydellisen kiharan perässä, vaan tavoittelen juurikin luonnonkihara fiilistä, hiukset eivät vaadi kovinkaan paljon laittamista. Märkänä rutistelen kiharan kokoon, aamuisin herätän kiharan sumuttamalla hiuksiin vettä. Olen testaillut viime kuukausina erilaisia hiuskiinteitä, joiden luvataan antavan volyymia ja kiiltoa. Vielä en ole voittajaa löytänyt. Haastavin kihara on siinä vaiheessa, kun tyvi alkaa olla pitkä ja sen suoruus vetää koko paketti lötköksi. Silloin onkin hyvä vetää tukka kiinni ja soittaa seuraavaa aikaa luottokampaajaltani.

Käyn kiharakäsittelyssä puolen vuoden välein ja näillä kerroilla kiharretaan tyvi. Latvan siis annetaan olla vanhoissa aineissa, mutta se rullataan toisella rullalla päälle, ettei valunut permisaine vahingossa suorista jo kiharalla olevia hiuksia. Hiuksia on paljon, mutta ainesosa on ohutta. Latva katkeilee helposti, eikä todellakaan ole elävien kirjoissa. Hiukseni eivät kauniisti kasva pitkiksi, vaan latva on yhtä kuivaa lirua. Taistelen kuitenkin joka kertaa kampaajan kanssa siitä, kuinka paljon latvoja leikataan. Pidän siitä, että tukka menee helposti kiinni löysälle nutturalle ja peittää niskani.

Toisinaan kuitenkin leikittelen ajatuksella polkkatukasta. Joskos kesällä taas repäisisi ja toisi vaihtelua kuontaloon. Siihen asti lutraan kuitenkin Momoilla ja kosteutan kuivia latvoja niin paljon kuin pystyn. 

 

3

INSTAGRAM – @kaisujouppi

Instagram on kerrassaan ihmeellinen maailma ja huomaan toisinaan olevani aivan hukassa siellä. Haluaisin pitää sen kanavana, johon jaan silloin kun tulee sellainen fiilis ja sellainen hetki jonka haluan jakaa, mutta koska työni kannalta on oleellista, että siellä on materiaalia ja ihmisiä, tunnen toisinaan painetta. Etenkin kun kanava on jumahtanut, lopettanut kasvamisen.

Haluaisinkin tietää, miksi te seuraatte siellä ihmisiä / yrityksiä? Millaista materiaalia toivotte sieltä löytävän ja mikä on syy jonka vuoksi lopetatte seuraamisen?

Itse ärsyynnyn, jos joku laittaa kymmenen matkakuvaa tunnin sisään, enkä ole koskaan välittänyt selfieistä. On ihan mukavaa tietää millainen tyyppi siellä kanavan takana on, mutta vaikka selfien alle kirjoittaa kuinka koskettavan tarinan, en jaksa niitä jatkuvalla syötöllä. Olen tuottanut Instaan materiaalia jo vuosia ja huomannut, että ainut mikä ei tunnu ärsyttävän ihmisiä on kissakuvat. Ne keräävät likejä. Samoin parisuhdeasiat tuntuvat kiinnostavan ja niihin on helppo samaistua. Mutta meidän kissalla on oma feedi (@umppathecat) ja ei kukaan jaksaisi jos laittaisin rakkaus-kuvia viikoittain. En etenkään minä itse. Haha.

Insta pelaa algoritmeilla, joita on järisyttävän vaikea ja turhauttavaa tulkita. Selkeästi hiljaisuus on pahinta. Eli pitäisi jakaa asioita, vaikka ei olisi mitään asiaa tai yhtäkään kaunista kuvaa jaettavana. Toisaalta taas aktiivisuudestakin voidaan sakottaa ja kuvat eivät nouse ihmisten feedeihin. Joillain nousevat ja kuva kuin kuva saa satoja ja satoja tykkäyksiä. Sitoutunut yleisö, sanoisi somegurut. Haluaisin sitouttaa teitä! Koska Instagram on osittain työvälineeni, minulla on luontaista tarvetta kehittää sitä.

Millaista sisältöä toivoisitte minulta?
Nautin arjen jakamisesta, mutta tuntuu, että sille ei aina ole yleisöä. Mutta onko se ruokaa, sisustusta, kotia, lapsia, tuotteita, fiilistelyä? Luetteko kuvatekstejä, etsittekö asioita hashtageilla?

Te, ketkä ette vielä ole mun jengissä, ottakaa tili haltuun (@kaisujouppi)! Kuvien lisäksi höpötän elämästämme Insta Storiesin puolella. Instaviesteillä voi myös kanssani kommunikoida ja olen myynyt maalauksiani sitä kautta, eli jos abstrakti taide kiinnostaa, sielä voi löytää itselleen aarteen.

Työtä tai ei, Instagram on sosiaaliselle visualistille täydellinen kanava, joka antaa vielä toistaiseksi paljon enemmän kuin ottaa. Haluan tehdä kanavastani paremman, kiitos jo etukäteen avusta. Yritetään saada 5000 seuraajan raja rikki vuoden vaihteeseen mennessä!!

Tässä on myös hyvä hetki kiittää teitä kaikkia, jotka olette matkassani. Rakastan tuottaa tekstiä ja kuvia, joten on ihanaa, että te rakkaat muruset saatte näistä jotakin arkeenne. <3

 

4

BODY NEGATIVE – ylipaino on aina epäterveellistä

 

Läskit on leppoisia – viihdy kropassasi – olet hyvä juuri tuollaisena. The Body Positive Movement, eli kehomyönteisyys on ollut ihmisten huulilla viime aikoina. Etenkin ylipainoisten huulilla. Eikä suotta, laihuus on ollut yhteiskuntamme ihannoinnin kohde vuosikymmeniä. Menimme siinä pahasti yli ja nollakoon mallit edustavat kaikkea muuta kuin normaalia, tervettä kehoa.

Kehomyönteisyys antaa kaikille mahdollisuuden olla tyytyväinen omaan kehoonsa, juuri sellaisena kuin se on. Se ei tartu pelkästään läskiin, vaan myös ihon väriin ja seksuaalisuuteen. Tässä movementissa tarkoituksena on oppia rakastamaan itseään, omaa kehoaan. Kaiken kaikkiaan se on erittäin hyvä tavoite. Yhteiskunnallisesti ollaan mielestäni menty hitusen parempaan suuntaan. Somessa, televisiossa ja mainoksissakin näkyy erikokoisia ja näköisiä ihmisiä. Me emme kiinnitä kovinkaan paljon huomiota toisiin, vaan keskitymme itsemme sättimiseen. Löydämme vikoja, joita muut eivät noteeraa ollenkaan ja täten tämä kamppis on hirmuisen tärkeä. On tärkeintä rakastaa itseään ja kroppaansa. Mutta mihin vedetään raja?

Movementissa alleviivataan, että laihan kroppa voi olla sairas ja lihavan terve, mutta.. Ylipaino on terveydelle haitallista. Se on fakta, josta ei pääse yli eikä ympäri ja sen vuoksi tämä kampanja on saanut minut pohtimaan, ruvettiinko me juuri ihannoimaan lihavuutta ja onko sekään fiksua? Siihen kampanja tuntui menevän, vaikka tarkoitusperät olivat laajemmat.

Minun painoni on ollut nousussa Leevin syntymän jälkeen (viimeiset 12 vuotta), olen jo vuosia ollut lihavampi kuin koskaan. En jojoile, vaan kasvatan massaa. Ikä ei anna enää anteeksi ja pikkuhiljaa vuoden aikana syödyt ylimääräiset kalorit asettuvat leukani alle, kainaloihin ja etenkin vatsalle. En ole tyytyväinen vartalooni, koska siinä on selkeästi siihen kuulumatonta massaa. Olen vankkarakenteinen muija, en ole koskaan ollut ballerina, laihanakin painoin paljon, koska minulla todella on isot luut. Mutta ylimääräiselle massalle ei ole kuin tekosyitä. Tiedän tasan tarkkaan mitkä tekijät painoa nostaa ja miksi se ei laske.

Elämässä on hyvä tähdätä hyvään oloon, kokonaisvaltaisesti. Minulla on melko paljon tekemistä sen kanssa. Yhtä aikaa yritän hyväksyä itseni ja toisaalta tiedän, että asioiden on muututtava. Minun tilanteeni on siitä mukava, että muutama kävelylenkki viikossa, säännöllinen syöminen, pieni herkkujen karsiminen ja rauhallinen mieli (vaikein osuus) ovat avainsanat pysyvään muutokseen.

Entä jos olet fyysisesti terve ylipainoinen? Minun täytyy myöntää, että en oikein usko kyseiseen konseptiin. Ylipaino rasittaa aina jotenkin kroppaa, vaikka et omistaisi rasvamaksaa, suoliston epätasapainoa, diabetesta.. Kenties jumppaat lihasmassaa ahkerasti vahvistaaksesi itseäsi, mutta silti ylimääräinen paino ei voi olla hyväksi, paitsi vesiliukumäessä ja painissa. Ylipaino ei tee hyvää ihmiselle, kuten ei liika liikunta tai kalorien sekopäinen laskeminen. Liika on liikaa, kaikessa. Tämä kehomyönteisyys onkin erittäin tärkeä kaikille meille. Myös normaalipainoisille, hoikille ja heille, jotka suorittavat liikuntaa ja elämää. Heille, jotka eivät salli lepopäiviä ja rääkkääväät itseään pysyäkseen höyhenen kevyenä. Heille, jotka muokkaavat kehoaan leikkauksin ja näkevät peilikuvan ilmestymän aina negatiivisesti.

Uskon, että läskit ovat usein lepposia juurikin siitä syystä, että heillä ei ole tarvetta kontrolloida itseään. He syövät mitä haluavat ja tekevät mitä haluavat, niin minä ainakin teen. Ja usein olenkin julistanut (itselleni lähinnä), että se on ainut oikea tapa elää elämää. Juurikin rakastaa itseään ja tehdä vain asioita joista nauttii, ei miettiä liikunnanpuutetta, pullan kaloreita, karkin syömistä iltaisin. Hautakiveeni voi kirjoittaa ”Kuoli lihavana ja lisäaineiden täyttämänä, mutta onnellisena”. Nyt heillä (meillä) on mahdollisuus myös seistä valintojemme takana helpommin, se vaan ei poista sitä faktaa, että valintamme ovat olleet ja ovat – epäterveellisiä. Oli kyse sitten pullasta, stressistä (kyllä, sekin voi ihan itsessään lihottaa) tai liiallisesta veden juonnista. Painoa voi nostaa moni asia, esimerkiksi mielialalääkkeet. Kyseessä ei useinkaan ole välinpitämättömyys, usein paino hiipii pikkuhiljaa takavasemmalta. Silti toistan, se ei tee siitä terveellistä ja aina löytyy toinen tie.

Myönteinen ja hellä kehoasi kohtaan saat olla. Pitääkin olla. Se kannattaa nostaa jalustalle ja sitä pitää arvostaa. Siitä ei kannata ottaa lisää stressiä, mutta se kannattaa pitää mielessä kun teet sitä koskevia päätöksiä. Kun vielä kuuntelisin omia ohjeitani.. Eräs kerran sanoi, että onnellinen rakkaus lihottaa, stressaava rakkaus laihduttaa. Jos siis jotain, niin voin päätellä parisuhteemme olevan kunnossa.

Ollaan siis body niin pirun positiivisia, mutta ei unohdeta balanssia. 

 

Millainen on teidän kehonkuva? Seisotteko sata lasissa Body Positiven takana vai saiko se tuumailemaan laillani?

 

46
1 2 3 41