minä

LEPOA LAPINJÄRVELLÄ

Kärsitkö unettomuudesta? Heräiletkö öisin? Heräätkö kuudelta? Eikö uni vain tule? Minulla on vastaus kaikkeen: mene mökille.

Tuumailen täällä parhaillaan, että jos mökillä asuisi, olisiko univelat kuitattu for good. Onko Lapinjärveläisillä  unilääkettä juomavedessä? Nukkuvatko he ja muut keskellä luontoa elävät ihmiset yönsä kuin tukit?

Me olemme nukkuneet. Olemme olleet uupuneita kymmeneltä ja heränneet aamulla yhdeksältä. Tänään vasta kymmeneltä. Minni saapui pesueensa kanssa tänne yökylään ja tuskaili kuinka lapset heräävät varmasti kuudelta. Minä rauhoittelin, että ehei, nyt olemme mökillä. Ja niin hekin heräsivät seuraavana aamuna vasta puoli yhdeksän.

Ulkoilma ja rauha. Sekä se, että olen kaukana työminästä. Yrittäjänä pää on työmoodissa 24/7. Vaikkakin nykyään pystyn lepäämään suht hyvin viikonloppuisin. Kunnon irtautumiseen vaaditaan poistuminen kotinurkilta. Kun tietää, ettei tarvitse olla missään huomenna, eikä ylihuomenna, unen laatu paranee hirmuisesti.

Jos asuisin maalla, olisin työminässäni kiinni samalla tavalla kuin kaupungissa. Enkä usko, että hiljaisuus enää  tietyn ajan jälkeen parantaisi unen syvyyttä. Ulkona oleminen ja touhuaminen ovat myös varmasti tehneet tehtävänsä tällä reissulla. Sekä lupa olla vain. Mökkimoodi sopii minulle ja sieluni himoitsee sitä. Sieluni tarvitsee rauhaisaa maalaiseloa muutaman kerran vuodessa.

Yritän viedä Lapinjärveltä mukaani kaupunkiin palasen verkkaisuutta ja hyvää unta. Varmuudeksi täytän myös juomapulloni heidän hanavedellä.

7

SUOMEN SUVI

 

Mökillä ollaan oltu lähellä luontoa; jalat kutisevat mäkäräisten suudelmista, hämähäkkejä putoilee pyyhkeiden välistä, paljaat varpaat hipovat järven pohjassa olevia kiviä, suussa maistuu metsämansikka ja nenässä tuoksuu metsä. Suomen suvi on antanut meille muutamassa päivässä kaiken muun paitsi raekuuron. Olemme paistatelleet päivää rintaliiveissä, pidelleet sadetta mökissä peiton alla, kauhistelleet ukkosen jyrinää sekä kuvanneet järveen heijastuvaa sateenkaarta.

Maalla luonto on läsnä koko ajan. Olen haaveillut omasta mökistä jo vuosia. Vaikka maalaiselämä ei tässä elämäntilanteessa kiinnosta täyspäiväisesti, voin kuvitella kuinka rikkaaksi ihmisen tekee luonnon lomassa asuminen. Onneksi meillä Suomessa on mahdollista sukeltaa lähimetsiin ja pitää huolta siitä, että kaupunkilaiset lapsemme eivät täysin vieraannu luonnosta. Tällä retkellä meillä on mukana vielä minua rutkasti viisaampi äitini, joka opettaa kasvilajeja ja kertoo Aapolle kuinka metsämansikoista saa paljon vitamiineja.

Tuoksun savulta, istun puusaunan löylyssä silmät kiinni, käyn kaupassa katsomatta peiliin (pahoittelut siitä Lapinjärveläisille), tuijotan taivaalle ja ihastelen rauhaa ympärilläni (kun lapset tuijottavat pädejään). Tämä on mökkielämää ja tätä suosittelen ihan kaikille.

Kuuntelin muuten Nadia Reidin – The Way It Goes kappaletta, kun selasin kuviani muutamalta viime päivältä. En pidä itseäni kummoisena kuvaajana, mutta kun kuvissa on läheisiäni, niissä on toki valmiiksi tunnelataus. Musiikin voima on mieletön ja tuo kuviin aina aivan uuden lisämausteen. Ihan itku tuli simmuun ja sydäntä kuristi. Olen aika onnekas. Myös siinä mielessä, että saan nauttia lomaviikkoa Suomen suvessa.

 

9

PAIKKANI YHTEISÖSSÄ

Pienessä kylässä olet outo ulkopuolinen tai täysillä inessä skenessä. Tällaisen mielikuvan sain vietettyäni vapaaehtoistyöpäivää Lapinjärven kirjastolla. Koen tulevani kaikkien kanssa toimeen, mutta haluanko elää kylässä jossa kaikki tuntevat kaikki ja usein vielä tietävät toistensa asiat?

Ennen Lapinjärvelle tuloa minulla oli käsitystä ajatuksistani ja ne osoittautuivat oikeiksi; en ole yhteisöihminen. Haalin lähelleni ihmisiä joista pidän ja tekemistä josta pidän. Olen maailman huonoin osallistumaan vanhempainiltoihin tai tarjoamaan auttavaa kättäni talkoissa. En pidä yhteisöistä. Pidän omasta yksiköstäni ja sinne valikoiduista tyypeistä. Läheisilleni voin sanoa suoraan, huonona päivänä kauppajonossa en jaksa sosialisoida.

Yhteisötoiminta tekee minusta välittömästi introvertin. Haluan mahdollisimman kauas ja nopeasti. Luulen kuitenkin, että pieni kylä jossa yhteisö ei pelaa yhteen hiileen, on pian entinen pitäjä. Kuntaliitoksissa ynnä muissa muuten jäädään jalkoihin, eikä uusia ihmisiä saada kylään jollei se ole elinvoimainen. Ihmiset ja heidän yhteisöhankkeensa tekevät kylistä elinvoimaisia. Näin on toki isommissakin kaupungeissa, mutta paine osallistua ja olla aktiivinen ei kohdistu joka toiseen asukkaaseen. Minun on siis parempi pysyä kaupungissa, täten voin vain nauttia toisten aktiivisuudesta.

Aktiiviset yhteisöt varmasti pelastavat monia. Suurella osalla on sisällään tarve tehdä ja touhuta muiden kanssa. Ihmiset joilla ei ole ystäviä tai perhettä, saavat varmasti yhteisöstä oman perheen. Onneksi siis meistä ihmisistä on moneksi ja toivottavasti mahdollisimman moni löytää paikkansa.

Lapinjärven kirjastossa pääsee osaksi yhteisöä nopeasti. Samassa talossa toimii kaikille vapaa työhuonetila, jolla on oma emäntä. Kirjastosta löytyy tällä hetkellä myös Verner Thoménin näyttely. Lapinjärvellä paljon maalannut taiteilija oli Helene Schjerfbeckin oppipoikia. Kirjaston henkilökunnan kanssa pääsee myös keskustelemaan varmasti asiasta kuin asiasta, kunhan vain avaa suunsa. He vastaanottivat minut halaten ja juttelu siirtyi siitä sulavasti Suomen sisällissodan kauheuksiin. Vanhainkodin ruokalassa seurasin kuinka puolitutut juttelivat uusista asumisjärjestelyistä. Tammiset ja Haloset ovat hänen seinänaapureitaan, vastapuoli toki tiesi keistä on kyse ja millaisia persoonia perheistä löytyy.

Ulkopuoliselle tiiviit yhteydet ovat toisinaan myös harvinaista luksusta. Gilmoren tytöt -henkinen toiminta on ainakin täällä totta. Kun et saa jotain kiinni puhelimella, joku on hänet juuri nähnyt ja voit juosta perään!

4

KOTI-IKÄVÄ MÖKILLÄ

Saavuimme neljä tuntia sitten Lapinjärvelle. Meidät on kutsuttu tänne pohtimaan miltä kaupunkilaisesta tuntuu maalla eläminen. Majailemme viikon verran Lapinjärven kunnan mökissä.

Ensimmäinen tunne oli koti-ikävä. Yritän aina uudessa paikassa asettua äkkiä taloksi, täällä tajusin, että yritän torjua sillä koti-ikävää. Olen aina ikävöinyt. Kasvoin samalla pihalla sukulaisteni kanssa, joku aikuinen oli aina maisemissa. Vanhemmistani toisella oli arkisin vapaapäiviä ja toinen tuli ihan viimeistään kuudelta kotiin. Kotona oli aina joku.

Ala-asteella karkasin kaveriltani kotiin juuri ennen kuin piti mennä nukkumaan, kuvitteellisen vatsakivun takia. Kun lähdin viidennellä luokalla viiden päivän leirille, löysin itseni itkemästä hysteerisesti vessasta. Kahdeksantoista-vuotiaana muutin lapsuudenkodistani poikaystäväni kanssa yhteen, kahden kilometrin päähän. Ikävöin fyysisesti oireillen kaksi kuukautta. Kun boikkis oli iltavuorossa poljin koulusta entiseen kotiini, kaivoin vanhempieni sängystä äitini yöpaidan ja nuuskutin sitä.

Kun tänään ikävän tunne iski, petasin ensimmäisenä pedit. Omat lakanat vieraassa paikassa saavat ihmeitä aikaan. Sen jälkeen tyhjensin kasseista vaatteet kaappiin, asetin kirjapinon yöpöydälle ja nostin läppärin esiin. Spotify päälle, makkarat grilliin ja nyt teekuppi kädessä tuijotan maljakossa olevia niittykukkia miettien, että kyllä tämä tästä.

Maalla tai kaupungissa, tärkeintä minulle on asettuminen. Omat tuoksut, omat tavarat, oman reviirin merkkaaminen levittämällä hygieniatuotteet vessan hyllylle, nostamalla pyyhkeet naulakkoon. Antaa tulla Lapinjärvi, olen valmis!

8

KOLMEKYMMENTÄKAKSI

 

 

Sellainen luku olisi nyt plakkarissa. Kolmekymmentäkaksi. Täyteen se tuli sateisena heinäkuisena maanantaina. Päivä oli arkinen, kahdella kuvauskeikalla varustettu. Illalla istuin alas neljän ihanan naisen ja yhden kolmikuisen miehenalun kanssa, ja nautimme illallista.

Kolmekymmentäkaksi kirjataan ylös ensimmäisenä syntymäpäivänä jolloin en järjestänyt juhlia. Päivä ei tuntunut erityiseltä. Eikä dinneri varsinaisesti synttäreiltäni, vaan ihanalta kokoontumiselta muuten vaan. Mutta arvatkaapas mitä, sehän on mainiota!

Elämä meinaa tuntuu olevan hyvässä balanssissa. Tämä kulunut vuosi on ollut alamäen jälkeen suht tasaista. Olen hyväksynyt itsessäni monia asioita, oppinut ja analysoinut. Olen tullut vielä enemmän sinuiksi itseni kanssa. Ja kuten juuri eräs järkevä ihminen sanoi; vanhetessa tulee koko ajan enemmän omaksi itsekseen. Tätä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana, paljon.

 

 

32-vuotiaana minulla on kaksi kouluikäistä lasta, olen toimitusjohtaja (höhö), rakastan musiikkia, kokista ja hyvää ruokaa. Minulla on hyviä ystäviä, ihania kavereita ja vanhemmat jotka ovat ylpeitä minusta. Yritän lukea koko ajan enemmän, seuraan upeita tv-sarjoja joista saan iloa ja liikutuksen tunteita. Vaikka suurilla tunteilla eläminen on välillä raskasta, ne myös saavat tuntemaan itseni eläväksi. 32-vuotiaana olen perinyt tontin ja odotan universumin kertovan minulle, koska on hyvä aika etsiä arkkitehti. Haaveilen rakkaudesta, hyvästä ja terveestä elämästä. Turvasta. Sekä henkisestä, että rahallisesta. Toivon, että yritykseni pyörii, pääni kestää ja lapseni ovat onnellisia. Haaveilen tulevaisuuden projekteista ulkomailla ja pienestä syksyisestä irtiotosta Italiaan.

Joka vuosi totean saman; tämä ikä on juuri nyt oikea ikä minulle. Vanhenen mielelläni, koska elämästä tulee koko ajan parempaa ja olen joka päivä fiksumpi. Toivonkin, että vältyn suuremmilta ikäkriiseiltä, ja ikä tuntuu jatkossakin aina oikealta..

 

 

16

GO FOR IT, SYLKEVÄ TYTTÖ!

 

Pride-viikon kunniaksi tein jotain joka on minusta hyvin epämukavaa; asetuin kameran eteen.

Saan toisinaan pakkeja koska olen milloin ylipainoinen, milloin ruma, milloin minulla on rastat.. Vaikka olen suht sinut kaksoisleukani, rumien hampaitteni, kohonneen painoni ja sotkuisen kiharapilveni kanssa, kommentit satuttavat. Kohta nelivuotinen sinkkuilu on syönyt itsetuntoani huolella. Huono itsetunto rajoittaa elämää yllättävän paljon.

Kaulassani roikkuu merkittävä teos. Se on Kalevala Korun hopeinen riipus ja siinä on sylkevä tyttö. Kirsti Doukas muotoili korun yhteistyössä Kim Simonssonin kanssa, Kimin keramiikkaveistoksen pohjalta.

Kun näin korun, se hätkähdytti. Kalevala Koru on aina ottanut kantaa koruillaan, mutta usein aate jää valmistajan ja korun kantajan tietoon. Nyt aatteella lyödään päin pläsiä, eikä se jätä ketään kylmäksi.

Minä ja varmasti suurin osa suomalaisista naisista olemme saaneet lahjaksi ainakin kerran Kalevala Korun. Perimme mummojemme ja äitiemme vanhat riipukset ja säilömme niitä korurasioissa. Kun aika on kypsä, nostamme rintarassin kaulukselle. Kalevala Korun tyyli on usein kaunis ja arvokas, mutta sylkevässä tytössä on tietynlaista munaa, jota ei ennen ole nähty. Tämän medaljonkimaisen riipuksen voisin laittaa vaikka hupparin kanssa! Statement valmis!

Sylkevä tyttö on rohkea ulkomuodoltaan, mutta rohkea on sanomakin. Se kannustaa kaikkia tyttöjä ja naisia toimimaan oman mielensä mukaan, rajoittumatta tytöille asetettuihin perinteisiin normeihin.

Näin Priden tuntumassa kannustan ihan kaikkia olemaan oma itsensä. Yritetään myös olla ylpeitä itsestämme. Olen aina kulkenut omaa tietäni, tyylinkin suhteen ja yritän ajatella, että se on ihan ok! Kyllä tuolla on joku joka pitää minua ihanana ja pörröistä tukkaani söpönä. Ehkä joku joskus jopa sanoo minun olevan rohkea. Pääasia on, että yritän itse pitää valintojani ja itseäni hyvällä tavalla täydellisenä.

Jos totta puhutaan, tulee niitä kehujakin. Kun kommentoitte anonyymisti tai suoraan päin naamaa, muistakaa, että vastaanottaja kantaa usein negatiivista kritiikkiä koko elämänsä harteillaan, vaikka ne jos jotkin pitäisi SYLKEÄ pois mielestään välittömästi. Positiivisia tarvitaan ainakin sata kumoamaan yksi törkeä kommentti.

Olkaa omia itsejänne ja pitäkää erilaisuutta rikkautena. Rakkautta ja rohkeutta, hellyyttä ja hyväksyntää, kuomaseni! USKALLA VAIN!

 

Jos kaipaat omaan kaulaan statementtia, Sylkevä tyttö -korusarja löytyy täältä.

 

33
1 2 3 20