perhe

LEPOA LAPINJÄRVELLÄ

Kärsitkö unettomuudesta? Heräiletkö öisin? Heräätkö kuudelta? Eikö uni vain tule? Minulla on vastaus kaikkeen: mene mökille.

Tuumailen täällä parhaillaan, että jos mökillä asuisi, olisiko univelat kuitattu for good. Onko Lapinjärveläisillä  unilääkettä juomavedessä? Nukkuvatko he ja muut keskellä luontoa elävät ihmiset yönsä kuin tukit?

Me olemme nukkuneet. Olemme olleet uupuneita kymmeneltä ja heränneet aamulla yhdeksältä. Tänään vasta kymmeneltä. Minni saapui pesueensa kanssa tänne yökylään ja tuskaili kuinka lapset heräävät varmasti kuudelta. Minä rauhoittelin, että ehei, nyt olemme mökillä. Ja niin hekin heräsivät seuraavana aamuna vasta puoli yhdeksän.

Ulkoilma ja rauha. Sekä se, että olen kaukana työminästä. Yrittäjänä pää on työmoodissa 24/7. Vaikkakin nykyään pystyn lepäämään suht hyvin viikonloppuisin. Kunnon irtautumiseen vaaditaan poistuminen kotinurkilta. Kun tietää, ettei tarvitse olla missään huomenna, eikä ylihuomenna, unen laatu paranee hirmuisesti.

Jos asuisin maalla, olisin työminässäni kiinni samalla tavalla kuin kaupungissa. Enkä usko, että hiljaisuus enää  tietyn ajan jälkeen parantaisi unen syvyyttä. Ulkona oleminen ja touhuaminen ovat myös varmasti tehneet tehtävänsä tällä reissulla. Sekä lupa olla vain. Mökkimoodi sopii minulle ja sieluni himoitsee sitä. Sieluni tarvitsee rauhaisaa maalaiseloa muutaman kerran vuodessa.

Yritän viedä Lapinjärveltä mukaani kaupunkiin palasen verkkaisuutta ja hyvää unta. Varmuudeksi täytän myös juomapulloni heidän hanavedellä.

7

SUOMEN SUVI

 

Mökillä ollaan oltu lähellä luontoa; jalat kutisevat mäkäräisten suudelmista, hämähäkkejä putoilee pyyhkeiden välistä, paljaat varpaat hipovat järven pohjassa olevia kiviä, suussa maistuu metsämansikka ja nenässä tuoksuu metsä. Suomen suvi on antanut meille muutamassa päivässä kaiken muun paitsi raekuuron. Olemme paistatelleet päivää rintaliiveissä, pidelleet sadetta mökissä peiton alla, kauhistelleet ukkosen jyrinää sekä kuvanneet järveen heijastuvaa sateenkaarta.

Maalla luonto on läsnä koko ajan. Olen haaveillut omasta mökistä jo vuosia. Vaikka maalaiselämä ei tässä elämäntilanteessa kiinnosta täyspäiväisesti, voin kuvitella kuinka rikkaaksi ihmisen tekee luonnon lomassa asuminen. Onneksi meillä Suomessa on mahdollista sukeltaa lähimetsiin ja pitää huolta siitä, että kaupunkilaiset lapsemme eivät täysin vieraannu luonnosta. Tällä retkellä meillä on mukana vielä minua rutkasti viisaampi äitini, joka opettaa kasvilajeja ja kertoo Aapolle kuinka metsämansikoista saa paljon vitamiineja.

Tuoksun savulta, istun puusaunan löylyssä silmät kiinni, käyn kaupassa katsomatta peiliin (pahoittelut siitä Lapinjärveläisille), tuijotan taivaalle ja ihastelen rauhaa ympärilläni (kun lapset tuijottavat pädejään). Tämä on mökkielämää ja tätä suosittelen ihan kaikille.

Kuuntelin muuten Nadia Reidin – The Way It Goes kappaletta, kun selasin kuviani muutamalta viime päivältä. En pidä itseäni kummoisena kuvaajana, mutta kun kuvissa on läheisiäni, niissä on toki valmiiksi tunnelataus. Musiikin voima on mieletön ja tuo kuviin aina aivan uuden lisämausteen. Ihan itku tuli simmuun ja sydäntä kuristi. Olen aika onnekas. Myös siinä mielessä, että saan nauttia lomaviikkoa Suomen suvessa.

 

9

KOTI-IKÄVÄ MÖKILLÄ

Saavuimme neljä tuntia sitten Lapinjärvelle. Meidät on kutsuttu tänne pohtimaan miltä kaupunkilaisesta tuntuu maalla eläminen. Majailemme viikon verran Lapinjärven kunnan mökissä.

Ensimmäinen tunne oli koti-ikävä. Yritän aina uudessa paikassa asettua äkkiä taloksi, täällä tajusin, että yritän torjua sillä koti-ikävää. Olen aina ikävöinyt. Kasvoin samalla pihalla sukulaisteni kanssa, joku aikuinen oli aina maisemissa. Vanhemmistani toisella oli arkisin vapaapäiviä ja toinen tuli ihan viimeistään kuudelta kotiin. Kotona oli aina joku.

Ala-asteella karkasin kaveriltani kotiin juuri ennen kuin piti mennä nukkumaan, kuvitteellisen vatsakivun takia. Kun lähdin viidennellä luokalla viiden päivän leirille, löysin itseni itkemästä hysteerisesti vessasta. Kahdeksantoista-vuotiaana muutin lapsuudenkodistani poikaystäväni kanssa yhteen, kahden kilometrin päähän. Ikävöin fyysisesti oireillen kaksi kuukautta. Kun boikkis oli iltavuorossa poljin koulusta entiseen kotiini, kaivoin vanhempieni sängystä äitini yöpaidan ja nuuskutin sitä.

Kun tänään ikävän tunne iski, petasin ensimmäisenä pedit. Omat lakanat vieraassa paikassa saavat ihmeitä aikaan. Sen jälkeen tyhjensin kasseista vaatteet kaappiin, asetin kirjapinon yöpöydälle ja nostin läppärin esiin. Spotify päälle, makkarat grilliin ja nyt teekuppi kädessä tuijotan maljakossa olevia niittykukkia miettien, että kyllä tämä tästä.

Maalla tai kaupungissa, tärkeintä minulle on asettuminen. Omat tuoksut, omat tavarat, oman reviirin merkkaaminen levittämällä hygieniatuotteet vessan hyllylle, nostamalla pyyhkeet naulakkoon. Antaa tulla Lapinjärvi, olen valmis!

8

KROATIASSA LASTEN KANSSA

 

Sanotaan, että lapsien kanssa tehdyn lomamatkan jälkeen aikuinen tarvitsisi itselleen vähintään viikon loman. Sanonta piti jälleen kutinsa, mutta se ei tarkoita, että loma olisi mennyt mitenkään pieleen tai että se olisi ollut henkisesti raskas.

Kaksi sinkkuäitiä neljän lapsen kanssa lomaili Kroatiassa oikein leppoisissa tunnelmissa. Olimme suunnitelleet loman uima-altaan ympärille ja näin myös teimme.

 

 

Mikä sitten väsyttää lasten kanssa reissatessa?
Uudet tilanteet. Jatkuva huolehtiminen mahdollisista hukkumisista milloin uima-altaaseen, milloin uuteen pitäjään. Jokapäiväinen pohtiminen ruokapaikasta, ennen kuin kaikilla on verensokerit liian alhaalla. Uudet ruoat, uudet ihmiset ja ihan vain ihmisten ilmoilla oleminen 24/7.

Milloin varot, ettei lapsi kaada kaupassa matkamuistoja repullaan, milloin varot ettei hän törmää hotellin aamupalalla kaakao-mukinsa kanssa yllättävään tolppaan. Milloin huolehdit vuorilla leviävästä metsäpalosta kun katsot oman hotellin aulassa olevia evakuoituja.

 

 

Kukaan täysijärkinen ei matkustaisi lasten kanssa, ellei kaikki se huoli ja stressi palkitsisi. Kun muistelen omaa lapsuuttani, ulkomaanmatkat tulevat välittömästi mieleen. Se miten vanhempani ovat avartaneet maailmaani reissuilla, on ollut lapsuudessani mahtavinta.

Kun näet omat lapsesi nauttivan ja huutavan ”VAU, KATSO!!” lukemattomia kertoja päivässä, kysyvän outoja kysymyksiä merestä, pähkäilevän ilmastoa ja tuumailevan eri valuuttoja, tuntuu siltä että reissu on kaiken sädön ja sähläyksen arvoinen.

 

 

Säädön ja sähläyksen keskelle mahtui kaksi toimitusjohtajaa jotka tuijottivat onnellisina tyhjyyteen ja lukivat kirjoja kun lapset pullikoivat. Siihen mahtui onnea, paljon suukkoja, naurua ja hupsuja tilanteita. Milloin meinasi lähteä kentältä mukaan Kanadan valuuttaa, toisten matkalaukut, milloin kaupan kassakaapin hälytys soi lasten toimesta, milloin naamat olivat aivan suklaajäätelössä.

Meidän neljä lasta leikkivät koko porukalla, pareina, yksin. Leevi viiletti cruiserilla Pokemonien perässä, Niilo kannoillaan. Neela ja Aapo kantoivat uusia pehmoystäviään ja rupattelivat rannalla heitellessään kiviä. Uima-altaalla oli koko ajan meneillään joku leikki. Minni nautti jättirenkaassa lilluen ja minä sukeltelin Leevin kanssa.

 

 

Minnin kanssa on hyvä olla. Olimme paljon hiljaa, koska tarvitsimme molemmat sitä. Juorusimme kun siltä tuntui ja suunnittelimme lomaa päivä kerrallaan. Seikkailimme bussilla viereiseen kylään, meinasimme lähteä saarihyppelylle ja purimme toisillemme kun omat lapset kiukuttelivat.

Ensimmäisenä päivänä altaalla mietimme, että tällaisessa perhehotellissa pitäisi olla neljän hengen kokoonpanolla. Isä, äiti ja lapset. Minuutissa tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että tämä on meidän perhe. Ystävä-perhe. Me ollaan rohkeita naisia kun lähdetään lasten kanssa lentäen toisaalle, huolehdimme yksinämme kaikesta. Katselimme myös ympärillemme tarkemmin. Näimme parisuhteita joita katsoessamme olimme erittäin onnellisia, ettemme ole sellaisissa. Liian moni näytti olevan aika yksin. Me nautimme lomasta ja meidän jengistä, voiko parempaa olla!

 

23

ELÄMÄNI TÄRKEIN RAKKAUSTARINA

 

Tänään on tasan 15 vuotta siitä kun rakastuimme. Ensimmäisestä kohtaamisestamme tosin on yli 18 vuotta. Minä olin kahdeksannen luokan TET-harjoittelussa päiväkodilla ja Petri suoritti samassa ryhmässä sivaria. Kahdeksas kesäkuuta oli yli vuosikymmenen tärkeä päivä, juhlimme vuosipäivää pussailemalla rantapuistossa, samassa paikassa jossa vaihdoimme vuonna 2002 ensimmäisen pusun.

Koska matkallemme tupsahti kaksi lasta, olemme Petrin kanssa yhteyksissä viikoittain, usein jopa päivittäin. Petri soittaa ja viestittää tulevista päivistä, minä avaudun välillä vaikeista asioista ja muutoksista joita elämässäni käyn läpi. Vaikka päivittäinen jakaminen loppui, koen että Petrille voin aina kertoa kaiken jos tarve vaatii.

Kun me erosimme, päätimme että menemme lasten ehdoilla ja käyttäydymme. Arvosanaksi annan meille 9+, olemme suoritutuneet tehtävästä moitteettomasti. Kahden epäsäännöllistä työtä tekevän ihmisen aikataulujen yhteen sovittamisessa on välillä omat haasteensa, mutta joustamme molemmat ja tähtäämme siihen, että lapset ovat joka kuu puolet ajastaan kummallakin. Väittelyitä on matkallemme osunut, mutta niistä on aina päästy yli.

Petri oli elämäni tärkein mies yli vuosikymmenen, 15 vuotta kylläkin tuntuu käsittämättömän lyhyeltä ajalta. Mielestäni olemme tunteneet ainakin kolmekymmentä vuotta. Meillä oli ihana suhde ja olen hemmetin tyytyväinen, että juuri Petri on lasteni isä. Jollain tavalla sain pitää hänet elämässäni, vaikka erosimme. Jokin aika sitten tuumailin parisuhteiden päättymisiä. Kuinka hetken aikaa elämästä toinen on tärkein ihminen ja kun ero tulee, katkeaa välit usein kokonaan. Se on hämmentävää miten ihmisen mieli toimii. Meidän on pakko tulla toimeen ja se on mielestäni erittäin hyvä asia. Eikä se juuri koskaan vaadi erityisiä ponnisteluita.

Kun erosimme, toivoin Petrin löytävän onnen. Näin kävikin ihanan pian. Lupasimme lapsillemme, että kukaan ei poistu heidän elämästään ja olemme pitäneet sanamme. Lisää ihmisiä on tullut ja koen sen rikkautena.

Arvostamme toisiamme ja se aivan varmasti välittyy lapsiin. Toisinaan minua harmittaa se, että meidän rakkaustarinamme päättyi. Mitään ei ollut tehtävissä, mutta olisi ollut mahtia säilyä perheenä, kohtalo vain päätti toisin. Perhe me jollain tavalla ollaan kuitenkin aina, lasten kautta.

Viisitoista vuotta, huh. Mutta juuri oikean ihmisen kanssa. Tämä rakkaustarina on ollut elämäni tärkein, tähän asti. Toivottavasti jonain päivänä tulee toinen yhtä tärkeä tarina taipaleelleni.

Kuva on kesältä 2006, Leevin ollessa puolivuotias.

38

AHVEN

 

Eskareilla oli eilen retkipäivä. Saapuessani noutamaan Aapoa, hän nosti järvestä ihan ensimmäistä omaa kalasaalistaan. Ahven tarttui onkeen ja kalamies uhkui onnesta. Automatka kotiin suunniteltiin kuinka hän aikoo kalastaa koko kesän ”Ja silloin pitää olla ihan hys-hys!”.

Kala oli Aapon ensimmäinen, mutta koko lapsuus tehdään asioita viimeistä kertaa. Huomenna seison eskareiden kevätjuhlassa ja saatan suuren taivaan alle toisen lapseni. Onko tämä viimeinen kerta? Sitä olen makustellut viime päivinä ja kieltämättä se kouraisee sisintäni.

355 päivää vuodesta olen sitä mieltä, että on hyvä kun lapset kasvaa ja vastuuni pienenee. Sitten on ne kymmenen päivää jolloin tuumailen ahdistellen, koenko näitä juttuja enää uudelleen? Mitä jos en koe, haittaako se? Mitä kauemmas mennään pikkulapsiajasta, olen yhä varmempi siitä, että lapsikiintiö on täynnä, kunnes tulee päivä jolloin mietin, että mitä muuta muka tekisin, kuin passaisin taas seuraavat kymmenen vuotta mukuloita?

Se, että ei tiedä mitä tuleman pitää on kutkuttava ja ahdistava ajatus. Yritän elää päivä kerrallaan, mutta välillä sitä hairahtaa sivupoluille. Huomenna annan liikutuksen tulla ja nautin kesästä pikkupoikani kanssa. Kerran saman kokeneena tiedän että, kahden kuukauden aikana tapahtuva muutos on valtava ja elokuussa saatamme kouluun innokkaan ekaluokkalaisen joka ei taakse katsele.

Tulkoon eloosi vielä useita ahvenia, eskarin jälkeenkin.

 

 

 

10
1 2 3 15