Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

perhe

PIENESTÄ KIINNI – minne elämä vie

Eilen rantakallioilla istuessani, iltauinnin jälkeen, mietin miten tärkeä paikka tästä Porvoon saaresta meille kolmelle on tullut. Ja miten pienestä oli kiinni, että emme olisi koskaan nähneet tätä paikkaa. Vasta vuoden päivät hiippaillut näillä kallioilla, mutta on tunne, että näihin maisemiin ei kyllästy koskaan.

Katson elämää kovin laaja-alaisesti ja tuumailin toki samalla, että mitkä muut paikat ovat jääneet näkemättä. Sitä sanotaan, että pitää olla onnellinen siitä mitä on, eikä jahkailla muualle. Minä olen, enkä jahkaile.

Mutta vienosti mietin. Miten pienistä palasista elämä koostuu. Jos joku ei olisi keksinyt Tinderiä, en olisi täällä. Jos meille ei olisi tullut mätsiä, olisin vaikka vahingossa painanut Kain kohdalla X:ää (tätä kävi usean kanssa), emme olisi täällä. Miten monta ihmistä sitä kohtasi, miten monta ihanaa paikkaa heillä olisikaan ollut.

 

Mutta me päädyimme juuri tänne.
Juuri tälle pläntille, tällä valtavalla maapallolla.

 

Uskon sattumaan, ehkä jonkin verran kohtaloon. Pääsen elämästä todella paljon helpommalla, kun ajattelen, että kaikella on tarkoitus ja kaikki menee juuri niin kuin pitää. Elämä ei todellisuudessa ole ihan niin mustavalkoista. Mutta siihen on hyvä tuudittautua. Myös tuskan hetkinä. ”Parempaa on luvassa” mantra toimii, kun elämä koettelee.

Nyt olen siinä kohtaa elämää, kun elän tätä ”parempaa on luvassa” momenttia. Tuumailen, kuinka monta kesää vietän täällä. Olenko kuten Kain äiti, joka tuli näille kallioille kuten minä ja on nyt viipynyt vuosikymmeniä. Vai onko tämä vain pieni hetki elämääni. Pojat ovat kiintyneet paikkaan, vaikka ovat olleet täällä minua vähemmän. Leevi sanoo, että emme voi Kain kanssa erota, koska sitten me ei päästä enää Porvooseen. Tämä paikka melkein on syy pysyä yhdessä, mutta onneksi parisuhteessamme on muutakin. Haha!

Miten ja minne elämä vie, sitä ei voi tietää. Toisinaan tuumin, että olisipa kiva katsoa kristallipalloon. Mutta todellisuudessa se olisi kamalaa! Päivät kuluvat liian nopeasti joka tapauksessa. Aika huitaisee ohitsemme niin, että emme ehdi edes tajuta sitä. Täten yritän keskittyä tähän hetkeen, tähän kesään, tähän onneen. Tähän parempaan osuuteen elämässäni. Kaikkihan tietää, että kuoppia on luvassa. Mutta ei murehdita niitä nyt.

Onko teidän elämässä paikkoja, jotka pelkäätte menettävänne?

12

HELLE RAVISTELEE

Löysin kolmannesta kaupasta tänään YHDEN minikokoisen tuulettimen ja nappasin sen ennen kuin kukaan muu ehti. Helle on saanut ihmiset kauppoihin ja tunnetusti olin taas myöhässä. Toukokuun helteiden aikaan katselin tuulettimia ja mietin, joskos sijoittaisi muutamaan. Skippasin ja tässä sitä ollaan, kiukkuisina ja hikisinä. Viime yö meni sohvalla, kun lämpö on noussut yläkerran makuuhuoneisiin.

On käsittämättömän kuuma. Kain sukujuhlissa lauantaina skoolasimme hiki valuen kesälle 2018, jolloin ilmastonmuutos on vielä kiva asia. Olin skoolauksen aikana eri mieltä, tämä lämpötila ei sovi kehoillemme, eikä asuntoihimme. Myös kissa on irtisanonut itsensä ja makaa vain kylmällä vessan lattialla. Jos taloni olisi valmis, huudattaisin täysillä ilmalämpöpumpun ilmastointi-toimintoa ja nököttäisin pitkät housut jalassa sisätiloissa. Ai, että! Siinä vasta (hemmetin epäekologinen) haave! Onneksi kesä on kerran vuodessa ja helteetkin olleet suht harvassa.

Aurinko vie kaiken energian minusta. Kuumuus vie kaikki voimat ja mahdolliset voimavarat. Aivoni sumenevat, vaikka makaisin paikallani ja joisin vettä 15 minuutin välein. Helteellä olen todella mukavuusalueeni ulkopuolella. Kroppani ei adaptoidu. Se hikoilee, vaikka en tee elettäkään. Kasvot punoittavat ja ahdistaa.

Mikäli saan olla aloillani, merituulen- ja veden vilvoittaessa, selviydyn. Viikonloppu Emäsalon rannoilla oli upea. Juhlimme Kain suvun kera Z. Topeliuksen 200-vuotis juhlaa ja 120-vuotista Meriniemen aluetta. Ruoan tarjoili Porvoolainen Bistro Sinne ja tutustuin muutamaan uuteen tyyppiin, mikä on aina parasta. Sunnuntaina otimme kaiken irti ”hellivästä” helteesta, pulahdimme sinilevää uhmaten Itämereen ja katselimme ohi lipuvia veneitä.

Olen valtaisan onnellinen siitä, että en ole hukkunut töihin (tai Itämereen) viime päivinä. Pieni breikki on tullut tarpeeseen ja olen selkeästi lomaa vailla. Loppuviikosta palaamme jälleen mökin maisemiin, helle hellii ilmeisesti silloinkin. Uikkarit kassiin ja kesää rakastavat palaset aivoissa asemiin!

Löytyykö teistä vain hellettä rakastavia ihmisiä, jotka kiroavat meidät muutamat, jotka valittavat kun kerrankin on kuuma? :D

 


 

Joutsenkuvat ovat Kain ottamat, minun käsittelemät.

3

SUOMENLINNA

Rakas ystäväni Laura muutti Turusta Suomenlinnaan. Ei voi edes sanoa, että ”Helsinkiin”, Suomenlinna on ihan oma juttunsa.

Sen sijaan, että olisimme tuttuun tapaan ajaneet Järvenpäästä prikulleen kaksi tuntia Portsaan Frimanien ovelle, parkkeerasimme auton Tuomiokirkon katveeseen, hyppäsimme lauttaan ja vastassa olivat tutut kasvot. Matka lyheni vajaalla puolella (lautan odottelut ja ruuhkatilanteet mahdollistavat matkan kestävän tunnista vajaaseen kahteen), mutta henkisesti tyypit ovat lähempänä kuin koskaan ja siitä me aiomme nauttia. Ja mikä parasta! Jos Laura hyppää lauttaan ja minä kruisaan Hesoihin, voimme kohdata PUOLEN TUNNIN kuluttua siitä kun keksimme ajatuksen nähdä ASAP. Käsittämätöntä, luksusta, ihan mahtavaa!

Hikinen Suomenlinna ja sen uuden asukkaat esittelivät puolia, joita en ollut nähnytkään. Asukkaiden salaisia paikkoja, poissa turistien silmistä. Tuossa saaressa on jotain maagista ja on ihan superia, että sinne pääsee jatkossa yökyläilemaan muksujen kanssa, suoraan Laura-tädin ja Uljas-kummipojan kainaloon.

Tällä reissulla erityistä oli uuden kodin ja kotipaikan lisäksi se, että Laura lähti seuraavana aamuna työvuoroon Radio Helsinkiin. Minä jäin nukkumaan neljän pellavapään kanssa ja kun lopulta nousimme puoli kymmenen, suuntasimme aamupalan jälkeen turistimestoille, valleille! Energiset kundit jaksoivat koluta paikkoja leikkien hanhien tutkijoita, vaikka helle koettelikin. Leevi metsästi Pokemoneja ja herkuttelimme jätskeillä.

Lapsellisena erittäin tärkeää elämässä on ystävät, joilla on omia lapsia. Kun lapset vielä tulevat toimeen keskenään täydellisesti, paketti on.. noh.. täydellinen. Meidän lapset ovat Uljasta vaille kaikki jo koulussa. He juoksevat keskenään pihalla ja hoitavat omat sotkunsa. Elomme on helppoa kuuden kombolla, mutta mukavasti myös siippamme toimivat yhdessä ja näin ollen näen edessämme myös lukuisia Suomenlinna visiittejä, jolloin kaikki kahdeksan ovat koolla. Erittäin tärkeää on myös se, että Frimanit voivat hypätä junaan ja saapua meidän luokse jatkossa tuhat kertaa helpommin. Olen niin hemmetin onnellinen, että he tekivät elämässään ison muutoksen ja meidän onneksi muutos toi heidät lähemmäs.

13

YKSI VUOSI – parisuhteessa

Olen kirjoittanut päiväkirjaani 30.6.2017 ”Mulla alkaa treffit IHAN JUST Kain kanssa. Olispa se ihana, tykkäispä se musta SIKANA.”

Vuotta myöhemmin istun meidän yhteisessä kodissa, kolme upeaa ulkomaanmatkaa rikkaampana ja olen jo pitkään pystynyt kutsumaan meitä perheeksi.

Sieltä se vuosi sitten asteli, Järvenpään juna-aseman rappusista ylös ja käveli minua vastaan. Meinasin myöhästyä. Kirjoitin varmaan noita päiväkirjan laineja kotona ja purin kynän kautta jännitystä. Meidän tarinahan olisi voinut alkaa jo huhtikuussa, mutta tuo hurmuri päätyi tapailemaan toista, ennen ku ehdimme tavata. Kesäkuun lopussa hän tuli uudelleen Tinderissä vastaan ja sovittiin treffit heti. Muutama kuukausi voi tuntua lyhyeltä ajalta, mutta minulle se oli merkittävää aikaa. Jotenkin kummasti löysin sinä aikana rauhan. Sellainen erityinen olo, että yksin tosiaan on ihan hyvä.

Sitten tuo toiveeni tapahtui. Se tykkäsi minusta. Yhtäkkiä, neljän Tinder-vuoden, lukuisien deittien, ihastumisten ja ällötysten jälkeen tuli tyyppi joka tuntui hyvältä. Heti. En oikein voi vieläkään ymmärtää, että tässä sitä ollaan.

 

On kuitenkin mahtavinta tajuta, että ihailen, pidän, rakastan ja välitän nyt vuotta myöhemmin Kaista enemmän kuin vuosi sitten.

 

Meidän juttu ei ollut mitään rakkauden ilotulitusta, vaan jotain ihan muuta. Meidän juttu tuntui heti siltä, että tämän vierellä mun pitää olla, ainakin nyt. Ajatuksissa siintää toive, että tunne pysyisi pitkään. Ei siksi, että pelkäisin yksinoloa, vaan siksi että tuo mies on kultaa. Tajuan sen nyt paremmin, kuin vuosi sitten, koska tunnen Kain paremmin. Tunnen meidät paremmin.

Vuosi on toisaalta lyhyt aika, mutta me olemme ehtineet niin paljon. Melkein pelottavan paljon. En oikeastaan voi uskoa, että meillä on talo piirrettynä ja odottaa rakentamista. Kun en toisinaan voi tajuta edes sitä, että tuo asuu meidän kanssa. Me ollaan ehditty pelottavan paljon myös henkisellä tasolla. Olemme keskustelleet jatkuvasti pelottavista ja isoista asioista ääneen. Suoraan, mitään salaamatta. Jos jotain, niin sitä arvostan meissä ja Kaissa. Mitään mitä sanon, ei pelota häntä pois.

Toki riitojakin on ollut. Ne kuuluu meidän mielestä normaaliin parisuhteeseen. Ne kuuluvat elämään, jossa ollaan joka päivä tekemisissä. Se, että uskaltaa riidellä, kertoo mielestäni luottamuksesta. Kun asiat puhuu riidan jälkeen auki, ilma on raikkaampaa. Olemme myös opetelleet sanoittamaan tunteitamme. Kun pystyn selittämään miksi reagoin näin tai minkä vuoksi tämä tuntuu pahalta, ollaan voiton puolella.

 


 

Menin äsken täysin tolaltani ja kyyneleet virtasivat pitkin poskia. Kesken kirjoittamisen Kai toi minulle lahjan. Juhlimme torstaina kahdestaan vuosipäivää ja annoin Kaille lahjaksi lentoliput Wieniin syksylle. Hänen piti ilmeisesti päästä keulimaan, sain nimittäin yhdistetyn syntymä- ja vuosipäivälahjan, lahjan jollaista ei kukaan koskaan ole minulle antanut. Hän kirjoitti kauniisti siitä, kuinka meidän vuosipäivän lisäksi tämä on myös meidän bonusperheen vuosipäivä. Olemme haaveilleet lomasta poikien kanssa etelässä vielä tänä kesänä ja voitte vaan kuvitella miten kirje jatkui. Sinne se meinaa meidät viedä. Koko perheen, pötköttelylomalle. Uh. Öh. Kuten sanoin, tuo mies on kultaa.

Olen tuijottanut nyt tätä ruutua vartin. Menin ihan sekaisin tästä lahjasta. Matka jatkukoon. Yhteisten reissujen lisäksi kaikista parasta on kuitenkin arki. Kiitos Kai (ja Tinder). Rakastan sua. Hyvä tässä on olla.

Pakko vielä lisätä tähän loppuun viimeiset rivin tuon siipan kirjeestä:

 

Tykkään mun uudesta elämästä. Sun ja poikien kanssa. Teet mut onnelliseksi! Oot paras ja ihanin. Rakastan sua.

 

41
1 2 3 32