perhe

ELÄMÄNI TÄRKEIN RAKKAUSTARINA

 

Tänään on tasan 15 vuotta siitä kun rakastuimme. Ensimmäisestä kohtaamisestamme tosin on yli 18 vuotta. Minä olin kahdeksannen luokan TET-harjoittelussa päiväkodilla ja Petri suoritti samassa ryhmässä sivaria. Kahdeksas kesäkuuta oli yli vuosikymmenen tärkeä päivä, juhlimme vuosipäivää pussailemalla rantapuistossa, samassa paikassa jossa vaihdoimme vuonna 2002 ensimmäisen pusun.

Koska matkallemme tupsahti kaksi lasta, olemme Petrin kanssa yhteyksissä viikoittain, usein jopa päivittäin. Petri soittaa ja viestittää tulevista päivistä, minä avaudun välillä vaikeista asioista ja muutoksista joita elämässäni käyn läpi. Vaikka päivittäinen jakaminen loppui, koen että Petrille voin aina kertoa kaiken jos tarve vaatii.

Kun me erosimme, päätimme että menemme lasten ehdoilla ja käyttäydymme. Arvosanaksi annan meille 9+, olemme suoritutuneet tehtävästä moitteettomasti. Kahden epäsäännöllistä työtä tekevän ihmisen aikataulujen yhteen sovittamisessa on välillä omat haasteensa, mutta joustamme molemmat ja tähtäämme siihen, että lapset ovat joka kuu puolet ajastaan kummallakin. Väittelyitä on matkallemme osunut, mutta niistä on aina päästy yli.

Petri oli elämäni tärkein mies yli vuosikymmenen, 15 vuotta kylläkin tuntuu käsittämättömän lyhyeltä ajalta. Mielestäni olemme tunteneet ainakin kolmekymmentä vuotta. Meillä oli ihana suhde ja olen hemmetin tyytyväinen, että juuri Petri on lasteni isä. Jollain tavalla sain pitää hänet elämässäni, vaikka erosimme. Jokin aika sitten tuumailin parisuhteiden päättymisiä. Kuinka hetken aikaa elämästä toinen on tärkein ihminen ja kun ero tulee, katkeaa välit usein kokonaan. Se on hämmentävää miten ihmisen mieli toimii. Meidän on pakko tulla toimeen ja se on mielestäni erittäin hyvä asia. Eikä se juuri koskaan vaadi erityisiä ponnisteluita.

Kun erosimme, toivoin Petrin löytävän onnen. Näin kävikin ihanan pian. Lupasimme lapsillemme, että kukaan ei poistu heidän elämästään ja olemme pitäneet sanamme. Lisää ihmisiä on tullut ja koen sen rikkautena.

Arvostamme toisiamme ja se aivan varmasti välittyy lapsiin. Toisinaan minua harmittaa se, että meidän rakkaustarinamme päättyi. Mitään ei ollut tehtävissä, mutta olisi ollut mahtia säilyä perheenä, kohtalo vain päätti toisin. Perhe me jollain tavalla ollaan kuitenkin aina, lasten kautta.

Viisitoista vuotta, huh. Mutta juuri oikean ihmisen kanssa. Tämä rakkaustarina on ollut elämäni tärkein, tähän asti. Toivottavasti jonain päivänä tulee toinen yhtä tärkeä tarina taipaleelleni.

Kuva on kesältä 2006, Leevin ollessa puolivuotias.

37

AHVEN

 

Eskareilla oli eilen retkipäivä. Saapuessani noutamaan Aapoa, hän nosti järvestä ihan ensimmäistä omaa kalasaalistaan. Ahven tarttui onkeen ja kalamies uhkui onnesta. Automatka kotiin suunniteltiin kuinka hän aikoo kalastaa koko kesän ”Ja silloin pitää olla ihan hys-hys!”.

Kala oli Aapon ensimmäinen, mutta koko lapsuus tehdään asioita viimeistä kertaa. Huomenna seison eskareiden kevätjuhlassa ja saatan suuren taivaan alle toisen lapseni. Onko tämä viimeinen kerta? Sitä olen makustellut viime päivinä ja kieltämättä se kouraisee sisintäni.

355 päivää vuodesta olen sitä mieltä, että on hyvä kun lapset kasvaa ja vastuuni pienenee. Sitten on ne kymmenen päivää jolloin tuumailen ahdistellen, koenko näitä juttuja enää uudelleen? Mitä jos en koe, haittaako se? Mitä kauemmas mennään pikkulapsiajasta, olen yhä varmempi siitä, että lapsikiintiö on täynnä, kunnes tulee päivä jolloin mietin, että mitä muuta muka tekisin, kuin passaisin taas seuraavat kymmenen vuotta mukuloita?

Se, että ei tiedä mitä tuleman pitää on kutkuttava ja ahdistava ajatus. Yritän elää päivä kerrallaan, mutta välillä sitä hairahtaa sivupoluille. Huomenna annan liikutuksen tulla ja nautin kesästä pikkupoikani kanssa. Kerran saman kokeneena tiedän että, kahden kuukauden aikana tapahtuva muutos on valtava ja elokuussa saatamme kouluun innokkaan ekaluokkalaisen joka ei taakse katsele.

Tulkoon eloosi vielä useita ahvenia, eskarin jälkeenkin.

 

 

 

10

NELJÄ VIIKKOA!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ymmärrättekö. Tajuatteko. Hiffaatteko. Olen kuskannut lasta päiväkotiin ja sieltä takaisin kymmenen vuotta. Neljän viikon päästä se on ohi. Neljän viikon päästä Aapon päiväkotiura on taputeltu ja elokuussa hän tepastelee omin tassuin ekalle luokalle.

Tämä kaikki ekaluokka-hössötys on toki ollut hirmu jännittävää, mutta keskittykäämme nyt minuun. Tietynlainen kiire loppuu. En ole juurikaan tuskaillut lapsen kuskaamisesta hoitoon, mutta kun tajusin tämän pian loppuvan, tuli kisaväsymys. Yksinkertaisesti aamuisin ei huvittais yhtään lähteä liikenteeseen. Tuleva houkuttaa..

Elokuussa voin huutaa sängynpohjalta ”Ota aamupalaa!”. Elokuussa voin höösätä eteisessä yökkärissä, tukka pystyssä ja tyrkätä lapsen ovesta ulos. Elokuussa voin tulla rauhassa kotiin työkeikalta, ei tarvitse olla tasan neljältä päiväkodin pihassa ja panikoida ruuhkassa jos kello neljä saattaa lopulta olla 16.15. Ah, mikä autuus.

Elokuussa molemmat lapseni ovat koulussa. Siinä on sulattelemista, mutta monella tapaa en malta odottaa! En kyllä voi ymmärtää yhtään, että vain neljä viikkoa jäljellä seuraavaan vaiheeseen.

Ps. Tänään Aapo olisi halunnut mieluummin trampalle kuin kameran eteen. Mut hänkin kyl odottaa koulun alkua (itkukuvista huolimatta), vaikka se jänskättääkin hirmusti.

 

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

10

MELKEIN

Processed with VSCO with hb1 preset

Reilut kolme kuukautta olen saanut nauttia rakkaudesta, mielenkiintoisella asteella. Mies rakastui, minä en. Jokin kuitenkin sitoi hetkeksi kyseiseen ihmiseen. Välittäminen, intohimo, ihastuminen, pelko, uutuudenviehätys, väsymys.. Lista on pitkä ja sen vuoksi, sekavin tuntein ollaan menty ja aika paljon meinattu.

Tässä ihmisessä oli kaikki.

Hän viehätti minua ulkoisesti, näytimme hyvältä yhdessä ja tuijotin jutun alussa hänen kasvojaan epäuskoisesti; kuinka joku noin kuuma kykeni katselemaan minua? Visualistille on tärkeää, että puoliso on eyecandy, joka jaksaa sytyttää vuosienkin päästä.

Hän keskusteli. Paljon. Hän halusi jutella syvällisiä ja analysoida tilanteita kanssani. Yllätin itseni juttelemalla aiheesta kuin aiheesta englanniksi. Opin lisää, häneltä ja itsestäni.

Hän pussasi. Hän halasi. Hän hieroi. Hän kosketti. Hän hakeutui yöllä kiinni minuun. Hän hakeutui bileissä kiinni minuun. Hän kannusti. Hän uskoi minuun. Hän oli ylpeä minusta.

Hän oli avulias, positiivinen, innostunut, suunnitteli elämäämme yhdessä. Hän rakastui lapsiini, kissaani ja kaikkiin läheisiini joita hän ehti tavata. Hän kertoi rakastuvansa päivä päivältä enemmän minuun ja tänään yhteinen taipaleemme loppui.

Miksi? 

Sydämeni sanoi niin.

Alussa pussailin häntä intohimoisesti ja sitten aloimme keskustella vakavasti, muutuin skeptiseksi ja kohtasimme todella monta, todella isoa muuria. Hän on muslimi, hän ei puhu suomea. Jo nämä kaksi saivat minut epäröimään kaikkea, vaikka englanti sujuikin suht hyvin. Hän kuitenkin suhtautui uskontoonsa suht neutraalisti, hän oli valmis joustamaan useissa asioissa, sortui muuri toisensa jälkeen ja pääsimme yhteisymmärrykseen. Intohimo oli kuitenkin kadonnut.

Halusin silti yrittää, mutta etenkin hän halusi yrittää. Hän uskoi meihin ja vakuuttelu sai minutkin uskomaan. Aloin kiintyä ja ihastua ajatukseen meistä. Mutta se ei ollut totta. Toisinaan pussailin ja tunsin perhosia, toisinaan en halunnut pussailla häntä ollenkaan. Kun olimme erossa, en ikävöinyt. Kun olimme yhdessä, kaikki sujui usein todella ihanasti.

Ihastuin ajatukseen nukkua kainalossa, pussailla krapulassa, käydä kävelyllä tiistai-iltana ja mennä yhdessä ravintolaan syömään. Lopulta kuitenkin tajusin, että vieressäni olisi voinut olla liki kuka vain. Nautin tilanteesta, mutta en ollut rakastumassa juuri häneen.

Pelkäsin satuttavani häntä ja pelkään, että en löydä koskaan hänen kaltaistaan. Hän oli kauniimpi kuin minä, sisältä ja ulkoa. Hänen kanssaan olisin ollut turvassa ja meillä olisi ollut hyvä elämä. Hän halusi täysin samoja asioita ja olisi jopa tyytynyt olemaan isäpuolena vain lapsilleni, vaikka hän oli aina ajatellut saavansa biologisia lapsia. Hän yritti, hän teki kaikkensa jotta rakastuisin ja kiintyisin ja minäkin halusin meille rakkauden täyteisen tulevaisuuden.

Jotain kuitenkin puuttuu. Ja se on paskaa. En saanut tunnetta ”tämä on tässä” ja se on paskaa. Yritän kuitenkin fiilistellä aikaa joka meillä oli. Hän todisti, että olen rakastettava ihminen, lapsineen päivineen. Hän toi iloa ja toivoa. Itken, koska se ei riittänyt. Itken koska joudun luopumaan tästä kaikesta, koska hän ansaitsee ihmisen joka rakastaa täysillä.

Olenko hullu? Olen kysynyt itseltäni. Päästää nyt irti tuollainen kultakimpale! En edelleenkään voi ymmärtää miten tuollainen ihanuus voi rakastua minuun! Olin kuitenkin liian usein OFF vaikka olisi pitänyt olla ON. Minusta tuntuu, että olen mieluummin yksin kuin suhteessa vähänkään väärän ihmisen kanssa. Kiitos universumi, että näytit mulle melkein mitä on rakkaus, seuraavalla kerralla molemmille osapuolille sama tunne, kiitos. Pakko kai uskoa, että sekin vielä vastaan tulee.

Kiitos Nasr, ja anteeksi. <3

73

SALME TULI SUKUUN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän pihalla, Laila-mummon valvovan silmän alla kasvoi neljä tyttöä. Ikäjärjestyksessä olemme lisääntyneet ja mummo ehti nähdä kolme lapsenlapsenlasta. Neljäs syntyi uuden vuoden aattona ja sai nimekseen Salme Laila Inkeri.

Vietimme upeassa kevätauringossa helmikuussa tunteikkaita nimijuhlia, ilman mummoa, mutta myös ilman toista tärkeää ihmistä. Serkkuni tyttö sai etunimensä äidin äidin äitinsä mukaan joka poistui keskuudestamme 80-luvulla, aivan liian varhain. Inkeri taas on perintöä Salmen isän isän äidiltä, hän saa nauttia keskuudessamme Salmen jokelluksesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Äitini tokaisi hetki sitten, että Salmessa on jotain hyvin samaa kuin minussa. Jaamme Salmen kanssa ainakin samanlaisen vauvuuden ja se sain minut miettimään.. Kerroin juuri terapiassa, että luova puoleni on perintöä isäni siskolta sekä äitini tädiltä. Ennen kuin äitini kertoi Salmen muistuttavan minua, en ollut tullut ajatelleeksi, että tosiaan.. Jonain päivänä serkkuni tyttö tai siskoni pojan lapset saattavat kertoa perineensä jotain minulta. Aivan mielettömän ihana ajatus!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yhtä ihana ajatus on nimen periminen. Meidänkin pojilla on toiset nimet perittynä ja pidän valtavasti tästä perinteestä siirtää nimiä sukupolvelta toiselle. Etenkin kun rakas ihminen on jatkanut täältä matkaansa, on nimen perimisessä jotain uudelleensyntymisen tuntua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tervetuloa sukuun, Salme. Me tädit pidetään susta huolta ja luvataan lulluttaa isotäteinä jonain päivänä sinun lapsiasi, kuten minun tätini lulluttavat poikiani.

 

10

MITÄ JÄLJELLE JÄÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mummon asunto oli melko tunkkainen. Tiesin, että siellä on paljon aarteita, mutta moni tavara vaikutti tummassa asunnossa vain ihan ok:lta.

Kun äitini ja hänen kaksi sisarustaan olivat aikansa jakaneet mummon omaisuutta, me lapsenlapset iskettiin jämiin kiinni. Kaikkien asenne oli sama: kukaan ei tarvitse mitään, kukaan ei halua riidellä, kerätään omat pinot ja jos ollaan kiinnostuneita samoista asioista, arvotaan. Emme päässeet kertaakaan arpomaan.

Teen toisinaan ruokakuvauksia ja haaveena olisi kerätä rekvisiittavarastoa kokoon. Tilaa ei kuitenkaan juuri nyt ole, joten en ahminut astioita vietävästi. Kotona kuitenkin huomasin, että moni rekvisiitaksi ottamani kippo ja kuppi toimikin omassa kodissani erittäin kivasti.

Mummon arkiastioista tuli minun aarteita. Kun toin tavarat pimeästä ja tunkkaisesta mummolasta valoisaan ja moderniin asuntooni, meininki oli aivan eri! Monille astiat eivät merkitse mitään, mutta minun isoisoäitini työskenteli aikoinaan Arabian tehtaalla ja astiarakkaus on suvussamme sukupolvelta toiselle siirtyvä intohimo. Joka kerta kun kastelen kukkiani sinisellä Arabian kannulla, näen mummoni omassa olohuoneessaan tekemässä samoin. Meidän suku on aina tuotu yhteen juhlien ja syömisen merkeissä. Astioissa on valtavasti muistoja ja tunnearvoa.

Parhaillaan siskoni remontoi mummon taloa siippansa kanssa. Oli lähellä, että minä olisin siellä huiskimassa seiniä kasaan. Olin kiinnostunut ostamaan kiinteistön, mutta peräännyin. Kuvasimme muutama kuukausi sitten mummon talossa ruokakirjaa ja silloin toin omia virtaviivaisia keramiikka-astioita mummolaan. Tajusin, että oman kodin tekee omat tavarat. Mummola ei lopulta tuntunut minun kodiltani, eikä minun kohtaloltani. Mutta jos olisimme päätyneet sinne, siitä olisi tullut vallan hyvä. Viimeistään kun olisin kaatanut teetä omasta teepannusta omaan kuppiin.

 

12
1 2 3 14