Tietoa mainostajalle ›

perhe

UMPPA THE CAT

Hän on enemmän kuin lemmikkieläin. Hän on perheenjäsen.
Hän on enemmän kuin kissa. Hän on kissa, koira ja avaruusolio yhdessä paketissa.
Hän on meidän Unto, eli Umppa.

Toukokuussa poika täyttää kolme. Hän on meidän kuopus ja varsin tietoinen statuksestaan, puhdasrotuinen lellivauva. Hänen vartalonsa vaikuttaa useammin makaronilta kuin jäntevältä luurangolta. Hän kaivautuu peittosi alle ja kun silität hetken, hän alkaa kehräämään. Hän tuijottaa sinua suurilla pöllönsilmillään ja laittaa sinut väkisinkin nauramaan. Niin urpolta hän näyttää. Hän tulee ja puskee. Hän noutaa leluja ja kuljettaa niitä suussaan. Hän juoksee ulostamisen jälkeen rallia ympäri asuntoa. Hän pysyy sylissä, hän tulee viereen, työpöydälle, tietokoneen päälle ja pyörii jaloissa keittiössä. Hän on melkein aina läsnä. Oli se sitten nojatuolissa olohuoneessa kun teen töitä, tai keskellä junarataa poikien leikkiessä.

Hän on hieno eläin. Niin hieno, että pelkään hänen kuolemaansa jo nyt. Kuulen kuinka terapeuttini sanoisi ”älä murehdi etukäteen”. Mutta välillä se vain iskee. Tuollaista kissaa ei ole toista. Hän on uniikki. Valioyksilö joka on valloittanut jokaisen sydämen.

Umppa on hahmo joka on käännyttänyt useita koiraihmisiä puolelleen. Hän tekee tärkeää työtä kissanvihaajien jaostossa. Hän voittaa sydämen kerrallaan puolelleen. Eniten Umppa luottaa oikeaan kuopukseeni, Aapoon. Kun isompi ihminen kävelee hänen luokseen, hän saattaa nousta ja kipittää sivuun, ihan vaan varuiksi. Aapon edessä hän makaa ketarat ojossa ja odottaa selällään halausta. Hän antaa halata, hän antaa retuuttaa. Hän ei koskaan ota kynsillä kiinni, ei edes pelästyessään.

Hän tulee meitä vastaan ovelle. Jos emme ole hetkeen nähneet Umppaa alakerrassa, pieni huudahdus ja hän tallustaa yläkerrasta unisena tsekkaamaan kuka kaipailee.

Luonteensa ansiosta hänestä tuli tärkeä. Perheenjäsen. Kissoihin voi olla vaikea kiintyä, he kun eivät aina näytä rakkauttaan. Umppa näyttää.

Umppa on kerännyt sen verran huomiota ja kommentteja somessa, että kaavailen oman Instagram-tilin avaamista kollille. Kenties joku päivä.. Siihen asti Umpan seikkailuja voi seurata Instagram storiesin puolella. (@kaisujouppi)

Toki Umppa on toisinaan myös täysi mulkku. Alimmassa kuvassa olevan tuolin verhoilun hän on repinyt piloille ja viime keväänä hän päätti pissiä lattioille. Kissanvihaaja olisi jo vienyt mirrin ladon taakse, mutta meillä perheenjäsen vietiin tutkimuksiin. Hänet ultrattiin ja otettiin verikokeet. Terve hän toki oli, pissat olivat ilmeisesti mielenosoituksia (ties mistä?). Huoh. Niin kissamaista.

 

26

LÄHDIMME KOKEMAAN OIKEAN TALVEN

Tapaninpäivän aamuna kello viisi maa oli loskainen, räntää satoi ja pimeys oli vailla vertaa. Olimme pakanneet auton joulupäivänä valmiiksi, hyppäsimme autoon ja lähdimme ajamaan nelisteen kohti pohjoista.

Päivä valkeni, maisema alkoi näyttää valkoiselta, päivä pimeni ja yhdentoista tunnin reissun jälkeen saavuimme määränpäähän, Kuusamoon. Rukan rinteiden alla meitä oli vastassa lämpimässä mökissään Kain vanhemmat ja valmiiksi katettu pöytä. Järvenpäässä aloitettu joulu jatkui ruoan ja pakettien muodossa mielettömissä maisemissa. Maisemissa, jotka valkenivat meille kunnolla seuraavana päivänä.

Olemme laskeneet pulkkamäkeä kiljuen, käyskennelleet Pienellä Karhunkierroksella, koikkaroineet kosken yläpuolella riippusillalla ja nauttineet voisilmäpullia kahvilassa keskellä metsää. Kain vanhemmat yllättivät meidät elämysreissulla porofarmille. Tutkailtiin revontulia, syötettiin poroja aitauksessa ja käytiin poroajelullakin. Kuulimme paljon nippelitietoa poromiehen arjesta. Tunnelma on ollut hyvä ja lämmin, vaikka ulkona on ollut matalimmillaan -23 astetta. Pojat ovat nauttineet lumesta täysin rinnoin ja ovat jokaisen reissun jälkeen jääneet pihalle vielä vähän mäkeä laskemaan.

Tykkylumi luo heittämällä kauneimman lumimaiseman, mutta täällä pohjoisessa myös valo on erityistä. Auringon laskut ja nousut, sekä erilaiset pilvet tuovat jokaiseen aamuun ja iltaan spesiaalia kauneutta. Sielu lepää. Se lepäisi varmasti vielä enemmän, jos saisi tassutella rauhassa kaksin Kain kanssa metsässä kuvaillen. Nyt ollaan menty toki lasten tahdilla ja toiveilla, eivätkä ne ihan aina kohtaa omien mieltymysten kanssa. Vanhemmuuden haasteita.

Ehdimme nauttia pohjoisen kauneudesta vielä huomisen, Uuden Vuoden aatonaattona suuntaamme aamusta nokan kohti sateista etelää. Haaveissani siintää etelän talvet, joissa lumi tulisi marraskuun alussa pienen pakkasen kera ja pysyisi sellaisenaan maaliskuun alkuun asti. Lumen tuoma valo on kultaakin kalliimpaa.

14

RAKASTAN – JOULUPÖYTÄ

Olen sitä mieltä, että vanhempieni keittiö on liian pieni. Jouluateria on ehdottomasti koko vuoden lempparijuttuni. Rakastan jouluruokia, rakastan tunnelmaa jonka joulu tuo mukanaan ja odotan toki kauhulla niitä mahdollisia jouluja jolloin vanhempani eivät ole enää täällä. Ajatus oksettaa ja toivottavasti saamme viettää vielä kymmeniä jouluja yhdessä.

Mutta se keittiö.. Haaveilen joulusta jolloin aterian ääressä istutaan koko ilta. Ylipäänsä haaveilen keittiöstä joka on koko kodin sydän, jonka ruokapöydän äärellä ihmiset viihtyvät iltapäivästä pitkälle yöhön. Nykyään istahdamme alas kolmen aikaan ja puoli viideltä kaikki on jo viimeistään ohi. Keittiön pienuuden (ei se oikeasti ole edes kovin pieni, mutta jotenkin jengi ajautuu siitä pois syötyään) lisäksi lapset tuovat oman osansa sähläykseen. Meillä joulupukki tulee ruoan jälkeen ja sen vuoksi aikuisillakin on paine (etenkin äidilläni) edetä asioissa. Ruoat kylmään, tiskit koneeseen, pöytä tyhjäksi! Usein tuntuu siltä, että rauhoittuminen tapahtuu vasta joulupäivänä.

Joulu on juhlista ihanin ja kirjoitinkin eilen päiväkirjaan, että yritän keskittyä tänä jouluna hetkeen. Joulu on niin nopeasti ohi, hirmuinen härdelli päällä ja sitten nukkumaan. Useana aattoiltana iskee haikeus. Taas pitää vuosi odottaa uutta jouluaattoa.

Tänään olen herännyt kahdeksalta, Kai katsoi puhelimestaan vieressäni videoita ja kun avasin silmäni ensimmäisen kerran, hän kaappasi minut kainaloonsa. En ehtinyt avata silmiäni toistamiseen kun hän jo supisi korvaani hyvän joulun toivotukset. Pötköttelimme pitkään, söimme aamupalaksi leipomaani saaristolaisleipää kinkulla ja omenaisella sinapilla. Pojat saapuvat kohta luokseni isältään, valmistamme muutaman salaatin joulupöytään ja hipsimme kolmeksi vanhempieni luokse. Taustalla soi joulumusiikki, aurinko paistaa ja Geisha-konvehdit odottavat suutani.

Huomenna otamme rennosti ja pakkaamme laukut. Miten joululomamme jatkuu? Siitä lisää myöhemmin!

Rentoa, leppoista, vatsantäytteistä joulua teille kaikille! <3

9

MEITÄ ON TAAS NELJÄ

Kaverini sanoi minulle pari päivää sitten: Jos tykkäät edes ihan vähän tosta miehestä, niin pidä siitä kiinni. No juu. Kyllä mä olen sen tajunnut, aikaa sitten. Vaikka vieläkin on vaikea uskoa, että tuossa hän ajatteli rinnalla pysyä.

Uutena vuotena meillä tulee puoli vuotta täyteen yhteiseloa. Erosin lasten isästä reilut neljä vuotta sitten ja sen jälkeen minulla on ollut Kain lisäksi yksi suhde, joka kesti puoli vuotta. En tiedä miksi, mutta pidän puolen vuoden ylitystä jonain mystisenä virstanpylväänä. Saa nähdä alanko tammikuussa uskoa neljän hengen ydinperheeseen vai pelkäänkö edelleen, että kaikki menee kuitenkin päin honkia jossain vaiheessa.

Kai tapasi pojat kun olimme tapailleet reilun kuukauden. Kaikki ottivat toisensa vastaan erittäin hyvin, eniten lämpesi kohta 12-vuotias Leevi. Hän oli eniten odottanut, että äiti löytää poikaystävän ja hän saa mieskaverin. Hän oli se joka läpsäytteli Kaita pyllylle ja kyseli kysymyksiä. Hän on se, joka kaipaa Kaita ja kyselee joka päivä ”tuleeko Kai tänään meille?”

Aapo ja Kai taas ovat samaa maata. Hitaasti lämpeäviä, ottavat oman aikansa. Aapo on tottunut kolmevuotiaasta asti pitämään äitinsä rakkauden itsellään. Vastasin muutamiakin kertoja kysymykseen ”Rakastathan sä meitäkin vielä?” Muutaman kuukauden kuluttua tapaamisesta Aapo nojaili sohvalla Kain kainaloon.

Yksi suuri muutos on jaksaminen. Äiti jaksaa paremmin. Olen varma, että pojat aistivat vahvasti myös äidin onnen. Seison edelleen sanojeni takana: arki (ainakin minun) on helpompaa kun sitä jakaa toinen aikuinen. Pinna pitenee, tuplaantuu.

Muutama kuukausi sitten kävin kotona poikien kanssa lyhyen ja ytimekkään keskustelun. Kysyin miltä heistä tuntuisi jos Kai muuttaisi meille. Molemmista se olisi hyvä ajatus. Niinpä helmikuussa meitä on virallisesti täällä neljä (+Umppa-kissa). En vieläkään tahdo uskoa, että tuommoinen paljasjalkainen stadilainen nuorikko haluaa vapaaehtoisesti jättää Helsingin ja muuttaa VANHEMMAN naisen ja hänen lastensa (JA KISSAN!) luokse Järvenpäähän.

Minua ja varmaan teitäkin kiinnostaa mitä tuo meistä ajattelee, tai oikeastaan lapsista. Pakko kysyä!

Oletko hullu?
Njähhg. En mä nyt usko. Tai noh niin.. Mikä on hullu?

Mitä lapset ovat tuoneet sun elämään?
Erilaista arkea. Oikeeta perhe-elämää. 

Onko se positiivinen asia?
On. Se on muutos siihen suuntaan mihin haluan elämääni vievän. Tulivat nopeammin kuin ajattelin, mutta se on tosi hyvä kanssa. 

Miten uskallat muuttaa pois Helsingistä?
Miks sinne pitäis jäädä?

Asteikoilla 1-10 kuinka paljon tykkäät koko tästä paketista?
Ei toi oo hyvä kysymys. Totta kai vastauksen pitää olla kymmenen.

Mikä on kivointa mitä mun poikien kanssa voi tehdä?
Tähän mennessä on ollut kivaa olla niiden kanssa esimerkiksi mökillä. Siellä ollaan täysii kaikki yhdessä. Tai sitten vaan ihan täällä kotona oleskelu (!!! HUOM. Hän sanoo jo ”kotona”). Sunnuntait on parhaita. 

Onko sulle luontevaa olla itseksesi lasten kanssa?
No joo noh, en mä nyt siitä mitään stressiä ota. 

Mitä odotat tulevaisuudelta skidien osalta?
No ne varmaan kasvaa. Varmaan enemmänkin sitä, että tästä tulee vielä normaalimpaa arkea ja luottamus syvenee. Että voidaan kahdestaan tai kolmistaan tehdä juttuja. Että se ei ole outoa, vaan ihan peruskauraa kaikille osapuolille. Käydä kaupassa, mennä jonnekin. 

 

SELEVÄ. Olin siitä aivan varma, että joku tajuaa millainen aarre täällä Järvenpäässä odottaa. Että en mä nyt tiedä mitä mä tässä ihmettelen. Sieltähän se tuli, kuten uskoin.

 

121
1 2 3 27