rakkaus

ELÄMÄNI TÄRKEIN RAKKAUSTARINA

 

Tänään on tasan 15 vuotta siitä kun rakastuimme. Ensimmäisestä kohtaamisestamme tosin on yli 18 vuotta. Minä olin kahdeksannen luokan TET-harjoittelussa päiväkodilla ja Petri suoritti samassa ryhmässä sivaria. Kahdeksas kesäkuuta oli yli vuosikymmenen tärkeä päivä, juhlimme vuosipäivää pussailemalla rantapuistossa, samassa paikassa jossa vaihdoimme vuonna 2002 ensimmäisen pusun.

Koska matkallemme tupsahti kaksi lasta, olemme Petrin kanssa yhteyksissä viikoittain, usein jopa päivittäin. Petri soittaa ja viestittää tulevista päivistä, minä avaudun välillä vaikeista asioista ja muutoksista joita elämässäni käyn läpi. Vaikka päivittäinen jakaminen loppui, koen että Petrille voin aina kertoa kaiken jos tarve vaatii.

Kun me erosimme, päätimme että menemme lasten ehdoilla ja käyttäydymme. Arvosanaksi annan meille 9+, olemme suoritutuneet tehtävästä moitteettomasti. Kahden epäsäännöllistä työtä tekevän ihmisen aikataulujen yhteen sovittamisessa on välillä omat haasteensa, mutta joustamme molemmat ja tähtäämme siihen, että lapset ovat joka kuu puolet ajastaan kummallakin. Väittelyitä on matkallemme osunut, mutta niistä on aina päästy yli.

Petri oli elämäni tärkein mies yli vuosikymmenen, 15 vuotta kylläkin tuntuu käsittämättömän lyhyeltä ajalta. Mielestäni olemme tunteneet ainakin kolmekymmentä vuotta. Meillä oli ihana suhde ja olen hemmetin tyytyväinen, että juuri Petri on lasteni isä. Jollain tavalla sain pitää hänet elämässäni, vaikka erosimme. Jokin aika sitten tuumailin parisuhteiden päättymisiä. Kuinka hetken aikaa elämästä toinen on tärkein ihminen ja kun ero tulee, katkeaa välit usein kokonaan. Se on hämmentävää miten ihmisen mieli toimii. Meidän on pakko tulla toimeen ja se on mielestäni erittäin hyvä asia. Eikä se juuri koskaan vaadi erityisiä ponnisteluita.

Kun erosimme, toivoin Petrin löytävän onnen. Näin kävikin ihanan pian. Lupasimme lapsillemme, että kukaan ei poistu heidän elämästään ja olemme pitäneet sanamme. Lisää ihmisiä on tullut ja koen sen rikkautena.

Arvostamme toisiamme ja se aivan varmasti välittyy lapsiin. Toisinaan minua harmittaa se, että meidän rakkaustarinamme päättyi. Mitään ei ollut tehtävissä, mutta olisi ollut mahtia säilyä perheenä, kohtalo vain päätti toisin. Perhe me jollain tavalla ollaan kuitenkin aina, lasten kautta.

Viisitoista vuotta, huh. Mutta juuri oikean ihmisen kanssa. Tämä rakkaustarina on ollut elämäni tärkein, tähän asti. Toivottavasti jonain päivänä tulee toinen yhtä tärkeä tarina taipaleelleni.

Kuva on kesältä 2006, Leevin ollessa puolivuotias.

37

KEVYTTÄ KESÄKEIMAILUA

OKEEFFE-light-of-iris_2013-07-23_09 55 12

Lutka, jakorasia, hetukka, huora.. Irtosuhteista saattaa saada leiman, joka ei ole ansaittua. Jos ihmiset haluavat kevyttä kivaa, molemmat ovat suostuvaisia ja tietävät mihin ryhtyvät, huoruus on siitä touhusta kaukana.

Heitetään se nyt pöydälle; seksi on kivaa. Se on terveellistä (irtosuhteissa muista suojaseksi!), se tekee hyvää mielelle ja sielulle. Sinkkuna seksi toisen ihmisen kanssa ei ole itsestäänselvyys, mutta sitä on melko helposti saatavilla esimerkiksi Tinderin kautta, mikäli siellä tulee mätsejä.

Kun hyvästelin hetki sitten elämästäni ihmisen joka halusi parisuhdetta, puntaroin halujani. Tuli vahva tunne, että nyt ei ole vakituisen suhteen aika. Säätäminen kutsui minua. Tinder oli lähes kuollut, mutta olin sinut itseni ja yksinolon kanssa. Tuumailin, että minulla ei ole nyt aikaa miehelle. En lähtenyt mukaan liki täydelliseen suhteeseen, en selkeästi ole vielä valmis vakiintumaan, ajattelin. Pian deittailun ylijumalat asettuivat päälleni ja Tinderissä mätsejä sateli. Yllätin itseni kolmen vuoden pelaamisen jälkeen ja vastasin miehelle perinteiseen ”Mitä etsit täältä?” kysymykseen ”KESÄHEILAA!”

Ajatus kasuaalista suhteesta, joka tapahtuisi lähinnä kesäsunnuntaisin, seksin ja läheisyyden merkeissä, houkutti. Minua ei toki yllättänyt ollenkaan se, että miehet innostuvat tästä ideasta. Viime viikonloppuna puhelimeni lauloi niin, että en perässä pysynyt, enkä jaksanut vastata edes kaikille. Poskia punotti villit viestit ja treffejä sovittiin.

Maanantaina oli mukavaa, tiistaina vielä mukavampaa. Keskiviikkona kävelin pilvissä koko päivän, koska minua melkein kymmenen vuotta nuorempi kundi oli heitellyt pitkin sänkyä edeltävän illan, ja yön. Kuten jo todettu, hyvästä seksistä saa hyvää energiaa ja se tekee hyvää sille mielelle ja sielulle.

Naisia (tai miehiä) ei pidä nimitellä tai arvostella aktiivisen seksielämän vuoksi. Hyväksikäyttäjät ja tunteettomat, väkinäiset kohtaamiset ovat toki eri juttu. Jotta päädyn sänkyyn miehen kanssa, siinä pitää olla intohimoa ja yhteys. Se voi kuitenkin olla yhteys josta ei muodostu mitään muuta kuin kivaa hetkeksi. Sellaista on usein sinkun elämä, mutta tähän asti olen toisinaan ollut kovin pettynyt kun jatkoa ei seurannutkaan ja välillä on tullut hyväksikäytetty olo. Nyt olen itse innoissani vapaudesta. Se on tehnyt kohtaamisista rentoja kaikin puolin, en katsele jokaista miestä aviomieskandidaatti-silmin. Tätähän se elämä on koko ajan ollut, irtosuhteita. Mutta nyt osaan nauttia niistä itsekin! Toisin kuin ylhäällä kirjoitin, olen valmis suhteeseen jos oikea sattuu kohdalle. Nyt siitä on kuitenkin kadonnut se viimeinenkin paine.

Paneskelkaa ihmiset, paneskelkaa!

28

MELKEIN

Processed with VSCO with hb1 preset

Reilut kolme kuukautta olen saanut nauttia rakkaudesta, mielenkiintoisella asteella. Mies rakastui, minä en. Jokin kuitenkin sitoi hetkeksi kyseiseen ihmiseen. Välittäminen, intohimo, ihastuminen, pelko, uutuudenviehätys, väsymys.. Lista on pitkä ja sen vuoksi, sekavin tuntein ollaan menty ja aika paljon meinattu.

Tässä ihmisessä oli kaikki.

Hän viehätti minua ulkoisesti, näytimme hyvältä yhdessä ja tuijotin jutun alussa hänen kasvojaan epäuskoisesti; kuinka joku noin kuuma kykeni katselemaan minua? Visualistille on tärkeää, että puoliso on eyecandy, joka jaksaa sytyttää vuosienkin päästä.

Hän keskusteli. Paljon. Hän halusi jutella syvällisiä ja analysoida tilanteita kanssani. Yllätin itseni juttelemalla aiheesta kuin aiheesta englanniksi. Opin lisää, häneltä ja itsestäni.

Hän pussasi. Hän halasi. Hän hieroi. Hän kosketti. Hän hakeutui yöllä kiinni minuun. Hän hakeutui bileissä kiinni minuun. Hän kannusti. Hän uskoi minuun. Hän oli ylpeä minusta.

Hän oli avulias, positiivinen, innostunut, suunnitteli elämäämme yhdessä. Hän rakastui lapsiini, kissaani ja kaikkiin läheisiini joita hän ehti tavata. Hän kertoi rakastuvansa päivä päivältä enemmän minuun ja tänään yhteinen taipaleemme loppui.

Miksi? 

Sydämeni sanoi niin.

Alussa pussailin häntä intohimoisesti ja sitten aloimme keskustella vakavasti, muutuin skeptiseksi ja kohtasimme todella monta, todella isoa muuria. Hän on muslimi, hän ei puhu suomea. Jo nämä kaksi saivat minut epäröimään kaikkea, vaikka englanti sujuikin suht hyvin. Hän kuitenkin suhtautui uskontoonsa suht neutraalisti, hän oli valmis joustamaan useissa asioissa, sortui muuri toisensa jälkeen ja pääsimme yhteisymmärrykseen. Intohimo oli kuitenkin kadonnut.

Halusin silti yrittää, mutta etenkin hän halusi yrittää. Hän uskoi meihin ja vakuuttelu sai minutkin uskomaan. Aloin kiintyä ja ihastua ajatukseen meistä. Mutta se ei ollut totta. Toisinaan pussailin ja tunsin perhosia, toisinaan en halunnut pussailla häntä ollenkaan. Kun olimme erossa, en ikävöinyt. Kun olimme yhdessä, kaikki sujui usein todella ihanasti.

Ihastuin ajatukseen nukkua kainalossa, pussailla krapulassa, käydä kävelyllä tiistai-iltana ja mennä yhdessä ravintolaan syömään. Lopulta kuitenkin tajusin, että vieressäni olisi voinut olla liki kuka vain. Nautin tilanteesta, mutta en ollut rakastumassa juuri häneen.

Pelkäsin satuttavani häntä ja pelkään, että en löydä koskaan hänen kaltaistaan. Hän oli kauniimpi kuin minä, sisältä ja ulkoa. Hänen kanssaan olisin ollut turvassa ja meillä olisi ollut hyvä elämä. Hän halusi täysin samoja asioita ja olisi jopa tyytynyt olemaan isäpuolena vain lapsilleni, vaikka hän oli aina ajatellut saavansa biologisia lapsia. Hän yritti, hän teki kaikkensa jotta rakastuisin ja kiintyisin ja minäkin halusin meille rakkauden täyteisen tulevaisuuden.

Jotain kuitenkin puuttuu. Ja se on paskaa. En saanut tunnetta ”tämä on tässä” ja se on paskaa. Yritän kuitenkin fiilistellä aikaa joka meillä oli. Hän todisti, että olen rakastettava ihminen, lapsineen päivineen. Hän toi iloa ja toivoa. Itken, koska se ei riittänyt. Itken koska joudun luopumaan tästä kaikesta, koska hän ansaitsee ihmisen joka rakastaa täysillä.

Olenko hullu? Olen kysynyt itseltäni. Päästää nyt irti tuollainen kultakimpale! En edelleenkään voi ymmärtää miten tuollainen ihanuus voi rakastua minuun! Olin kuitenkin liian usein OFF vaikka olisi pitänyt olla ON. Minusta tuntuu, että olen mieluummin yksin kuin suhteessa vähänkään väärän ihmisen kanssa. Kiitos universumi, että näytit mulle melkein mitä on rakkaus, seuraavalla kerralla molemmille osapuolille sama tunne, kiitos. Pakko kai uskoa, että sekin vielä vastaan tulee.

Kiitos Nasr, ja anteeksi. <3

73

EHJÄKSI

IMG_2652

”Kyky olla itselleen seuraksi kehittyy hiljalleen. Ja kun sen taidon oppii, ei koskaan enää ole yksin.”

Olen jo tuon pisteen paremmalla puolella. Viihdyn yksin ja osaan olla yksin ilman intensiivistä television tuijotusta. Ilman pakoa todellisuudesta. Tämä tilanne on saanut minut nauttimaan enemmän elämästä.

Heli Thorén on kirjoittanut päiväkirjamaiseen muotoon tunnelmia avioerostaan, Ehjäksi – kertomus hyvästä erosta. Jaan samoja kokemuksia, opin kirjasta uutta ja löysin myös monia erilaisuuksia Helin ja hänen erokokemuksensa kanssa.

Helin ystävyyssuhteet laittoivat minut puntaroimaan omiani. Lopetin aikoinaan jakamisen koska olin niin poikki ja nyt kun olen taas oma itseni, olen hieman tuuliajolla sen kanssa että kenelle puhua, mistä ja miksi. Olen myös väsynyt jankkaamaan samoja asioita vuodesta toiseen ja huomasin kadehtivani Helin ystävyyssuhteita. Tajusin kuitenkin, että Heli teki useasti aloitteen, soitti ja avautui. Tajusin myös sen, että kirjassa käsiteltiin vain yksi vuosi. Kun vetää sinkkuna neljättä vuotta, asiasta puhuminen saa ystävieni ja omat korvat verille. Nykyään kärsijän paikalla istuu terapeuttini.

Olen välillä miettinyt kuinka kauan menisi, jotta ystäväni tajuaisivat minun kuolleen. Tänä päivänä puheluita ei juuri soitella ja on ihan ok olla vastaamatta tekstariin kuusi päivää. Kovin moni ei vointiani kysellyt eron jälkeen. Se saattoi johtua siitä, että annan itsestäni vahvan kuvan, ihmiset ovat liian kiireisiä tai sitten ketään ei vain kiinnosta. Haha. Kun kuitenkin mietin, mikäli olisin itse soittanut, mikäli olisin pyytänyt apua, olisinko saanut sitä? Olisin. Puheluihini olisi vastattu, apua olisi annettu. Ehkä tästä voi sen verran oppia, että jos minun ystäväni tulevaisuudessa eroaa, kysyn vointia vähintään viikon välein.

Tunnen Helin. Hän on vaalea, pikkuruinen, bambisilmäinen, sanavalmis, kiinnostava kaunotar. Kirjan loppumetreillä Heli kuvailee toisen naisen ulkonäköä nostaen hänet itsensä yläpuolelle. Naurahdan, koska hän kuvailee itsensä. En voi uskoa, että niin mahtava nainen näkee yhtään ketään uhkana. Kirja on kuitenkin pitkälti kasvutarina, jossa varmasti suurin muutos tapahtuu Helin itsetunnolle ja oman arvon tunnolle. Selkeästi meistä useat painivat aina vain saman asian kanssa; vaikka olisit muiden mielestä kuinka upea, peilissä nähdään vikoja.

Jotain todisteita Helin puoleensavetävyydestä minulla kyllä on ja muuan muassa siitä syystä oma erotarinani on erilainen.. Itse en edusta hoikkaa, vaaleaa kaunotar -kategoriaa. Kun Heli lähtee kirjassa tyttöjen kanssa baanalle, tai istuu yksin Thaimaalaisessa kuppilassa, miehet lähestyvät häntä. Minä nökötän seinäruusuna kunnes uskallan itse tehdä aloitteen. Tuumailin useaan otteeseen kirjaa lukiessani, miten hyvää huomio muiltakin kuin kuusikymppiseltä juopolta olisi tehnyt ja TEKISI omalle itsetunnolleni.

Lopulta kuitenkin meidän jokaisen on tehtävä oma matka. Vaikka Heli löytää helposti seuraa, se ei paranna haavoja, eikä auta toipumaan erosta yhtään sen nopeammin. Se tosin voisi tehdä niin, Heli olisi varmasti helposti voinut heittäytyä uuteen suhteeseen ja siinä me olemme samanlaisia. Me tiedämme, että tyytyminen on väärin. Me tiedämme, että järkevintä on opetella olemaan itsensä kanssa ja odottaa mitä tuleman pitää.

Heli kokee maailman kauniina ja luottaa siihen, että universumilla on hänelle suunnitelma, maailma on hyvä ja se pitää hänestä huolen. Tätä positiivisuutta ja kaunista ajattelutapaa muista ja itsestä peilasin omaan napaani. Olen siinä pisteessä, että elämä ei usein ole pakkopullaa ja jaksan odottaa asioiden tapahtuvan omalla painollaan. Jos yritän lisätä silmille vaaleanpunaiset lasit, saatan viihtyä elämässäni vielä paremmin.

Sivu kerrallaan kohti upeita oivalluksia maailmasta ja itsestään. Mikäli olet eron kynnyksellä tai sen syövereissä, tarttuisin tähän kirjaan. Teki myös hyvää lukea se vasta nyt. Helin kanssa tuumittiin, että lukukokemus on varmasti varsin erilainen, riippuen siitä missä vaiheessa eroprosessia olet. Hyvää se tekee joka tapauksessa, vertaistukea ei koskaan voi olla liikaa.

Heli Thorén, Ehjäksi (Cozy Publishing)

 

14

PÖYTÄ YHDELLE

tableforone

”Länsimaita riivaa yksinäisyysepidemia. Yksinäisyys sairastuttaa ja on täten kansanterveysriski, josta koituu yhteiskunnalle huomattavat menetykset. Yksinäisyys tappaa enemmän ihmisiä kuin ylipaino. Pahimmillaan yksinäisyys tuhoaa sekä psyykkisen että fyysisen mielenterveyden, aiheuttaa työkyvyn menetyksen, tärvelee perhesuhteet ja johtaa itsetuhoon.”

Laura Honkasalo kirjoittaa yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Kirja lähtee liikkeelle melko pelottavista lauseista ja laittaa heti alkuunsa todella ajattelemaan yksinäisyyttä monelta kantilta.

Tartuin Honkasalon teokseen, koska aihe on ollut jo vuosia minulle ajankohtainen. Asuin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni 28-vuotiaana, sen lisäksi olen herkkä tuntemaan ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikka nautin yksinolosta, yksinäisyyden tunne on kamala. Kirja pohjautuu Lauran tutkimustietoihin, mutta myös hänen henkilökohtaisiin kokemuksiin aina lapsuudesta, avioeron kautta nykyhetkeen.

Kirja jättää pois nuorten syrjäytymisen ja vanhusten yksinäisyyden ja lähes puolet kirjasta keskittyy juurikin sinkkuudesta johtuvaan yksinäisyyteen, joka toki oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Honkasalo pohtii paljon muun muassa sitä millaista sinkkuna olo nyky-yhteiskunnassa on.

”Moni ei kaipaa yksin eläessä pelkkiä panoja tai seksuaalista hellyyttä, vaan jokapäiväistä koskettamista. Television katsomista oman rakkaan kainalossa, halauksia töihin lähtiessä, selänpesua tai paijaamista. —- Sinkkuuteen kytkeytyvää yksinäisyyttä ei voi ymmärtää, jollei sitä ole kokenut. Moni pariutunut unohtaa yksinäisyyden sen sileän tien, kun löytää kumppanin. Se, joka on yksinäinen parittomuuden takia, joutuu kohtaamaan oman pimeät puolensa eri tavalla kuin se, jolla riittää aina seuraa, seurustelukumppaneita ja seksiä.”

Olemme sinkkutovereitteni kanssa pohtineet paljonkin sitä, auttaako yhden illan jutut vai pahentavatko ne asiaa. Useimmat meistä kaipaavat kosketusta, mutta kun sitä kuukausien koskemattomuuden jälkeen saa, ja se jää vain yhteen iltaan, voi pudotus olla kova. Yhden illan juttuihin voi kuitenkin myös tottua. Se, että toinen huomioi, kehuu kauniiksi, suutelee intohimoisesti, nostaa omantunnonarvoa. Jos ihastusta ei synny, on talteen imetty hyvät fiilikset ja niiden voimin edetään taas muutama kuukausi.

”Sinkkuja neuvotaan innokkaasti, aivan kuin parittomuus olisi sairaus, josta voi parantua tahdonvoimalla. Jotain sairasta sinkuissa usein nähdäänkin: neuvotaan, että ennen kuin rakkaus voi löytyä sinkun pitää tulla sinuiksi itsensä kanssa, täytyy löytää tasapaino ja mielenrauha, nauttia omasta seurasta, siivota luurangot kaapeista ja hämähäkinseitit ullakolta. Miksi parisuhteessa elävät saavat olla rauhassa sekaisin kuin seinäkello, roikkua kiinni traumoissaan, potea läheisriippuvuutta ja paeta omia pimeitä sopukoitaan?”

Aivan. Toitotan aina kanssasinkuille, että jos se iskee, se iskee. Ei ole oikeaa aikaa, eikä edellisestä suhteesta ole pakko parantua. Ihmisen ei tarvitse olla yksin tiettyä ajanjaksoa, ollakseen parempi seuraavassa suhteessa. Jokaisen pitäisi osata olla yksin ja viihtyä omassa seurassaan, selvittää traumansa. Mutta lakiin ei ole kirjoitettu aikarajaa seurustelusuhteiden välille, eikä kaikki tunne oloaan sataprosenttisen onnellisiksi ilman puolisoa.

On erilaisia tapoja olla yksinäinen ja tuntea yksinäisyyttä. Laura kirjoittaa myös Brittiläisestä dokumentista Dreams of a Life, jossa 38-vuotias nainen löytyy kuolleena kodistaan vasta kolme vuotta kuolinhetken jälkeen.

”Joyce istui sohvalla keskellä paketoituja joululahjoja, televisiokin oli vielä päällä. Hän oli sosiaalinen ja pidetty, silti kukaan ei kaivannut häntä kolmeen vuoteen. Dokumentin tekijää kiinnosti Joycen mysteeri. Kävi ilmi, että vaikka Joycella oli laaja kaveripiiri, kukaan ei ollut hänelle niin läheinen, että olisi kaivannut häntä.”

Tätä pohdin toisinaan, huomaisiko kukaan jos katoaisin? Kaipaisiko kukaan? On mielestäni tervettä pohtia sitä, koska toisinaan se ajatus patistaa laittamaan tekstarin siskolle tai sopimaan treffit ystävän kanssa. Minä yritän ja panostan, vaikka se on välillä vaikeaa, kun väsyneenä haluaisi olla vain omassa seurassaan. Toisilla ei ole ketään ja Honkasalo kirjoittaa myös totaaliyksinäisyydestä. Yksinäisiä kehotetaan olemaan sinut itsensä kanssa, epätoivo kun karkottaa kaikki sosiaaliset mahdollisuudet.

”Valitettavasti yksinäisyyden hyväksymiseen liittyy usein katkeruus. Ollaan sitten yksin, kun ei ketään kiinnosta. Ihminen käpertyy itseensä ja hänen on vielä vaikeampi yrittää solmia sosiaalisia suhteita.”

Honkasalo käsittelee somen tuomaa yksinäisyyttä ja kateutta, ulkopuolisuuden tunnetta. Pohditaan suomalaisia jotka eivät harrasta elämänsä aikana kertaakaan seksiä. Sitä miten yksinäisyyteen tottuu, sitä miten yksinäisyys siirtyy geeneissä ja miten yksinäiset vanhemmat kasvattavat huomaamattaan yksinäisiä lapsia. Mitä koulukiusaaminen tekee ihmiselle, miltä tuntuu kun jätetään ja jää yksin.

Laura matkustaa faktojen kautta omiin tunteisiin ja siihen pisteeseen jossa oppi olemaan yksin. Hän kirjoittaa kirjailijan työstä ja siitä kuinka hänestä nykyään tuntuu tärkeältä vain istua yksin kahvilassa ja olla kaivamatta puhelinta turvaksi. Monille suomalaisille yksinolo on helppoa nimenomaan kotona, kuten minulle. Mutta yksin ravintolaan syömään? Ehei! Yksinolo pelottaa, mitä muutkin ajattelevat jos juon viinilasiani vain omassa seurassani? Kirjan lopussa kehotetaan aloittamaan yksin oleminen helpoista kohteista, kuten museosta tai elokuvateatterista. Viinilasi suositellaan nauttimaan alkuun hotellin baarissa.

Kirjan lempi lainaukseni liittyy kasvatukseen:

”Sara Maitland kirjoittaa teoksessaan How to Be Alone, miten tärkeää olisi antaa lasten viettää aikaa yksin. —— Maitland painottaa, että on tärkeää opettaa lapset viihtymään omassa seurassaan, nauttimaan yksinolosta ja puuhaamaan omia juttuja sen sijaan, että jokainen hetki on aikataulutettu seuralla ja toiminnalla” 

Yhdyn tähän täysin. Muuten et opi olemaan itsesi kanssa ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi, yksinäisyys voi iskeä täysillä naamaan. Painiskelen kuitenkin usein huonon omantunnon kanssa, koska en jaksa/ehdi leikittää. Huutelen alvariinsa ”Mitä teet?” ja tuumailen onko teinillä kaikki hyvin, kun se kapuaa omaan huoneeseen yksinään. Nyt tajuan, että tämä on heille hyväksi. Olen läsnä ja tavoitettavissa, se on tärkeintä. Koen myös, että ei ole tervettä tehdä aivan koko ajan jotain. Kroppa ja mieli tarvitsevat lepoa ja rauhaa. Hullun hektiset aikuiset pelottavat minua, paikallaan pitäisi pystyä olemaan.

Ihmiset usein kertovat, että nauttivat ruoasta ja sen tekemisestä, mutta eivät tee sitä yksin, se kun on niin yksinäistä. Ajattelin samoin, kunnes luin Lauran sanat ”Jokainen on hyvän aterian arvoinen ja kun laittaa ruokaa itselleen, voi tehdä juuri sellaista kuin haluaa.”

Yksinäisyys voi olla musta pilvi ja pilata ihmisen kokonaan. On syytä tähdätä siihen, että ketään ei jätetä yksin. Yksin olemisessa on kuitenkin puolensa ja tämän homman kanssa pitää löytää kultainen keskitie. Minä opin olemaan yksin, opin matkustamaan yksin. Viihdyn omassa seurassani. Kenenkään ei pidä kuitenkaan viettää koko elämäänsä yksin, eikä edes pitkää pätkää. Ihminen tarvitsee toista ihmistä.

 

LAURA HONKASALO – Pöytä Yhdelle (Kirjapaja 2016)

22

ONNETON

IMG_8247

En ole onnellinen. Enkä ole ollut sitä pitkään aikaan. Tämän asian ääneen sanominen tuntuu kerrassaan tuskaiselta, koska en ole luovuttaja. Olen tullut pisteeseen, jossa liian moni asia ei ole tarpeeksi hyvin ja olen alkanut vetäytymään kuoreeni, salassa muilta.

Lakkasin aikaa sitten puhumasta läheisilleni, koska huomasin valittavani aina. Ketään ei kiinnosta kuulla, että toisella menee huonosti, ainakaan viidettätoista kertaa putkeen. Yksinkertaisesti sanottuna; ystävien ja läheisten tuki-kapasiteetti täyttyy aika nopeasti. Kun on koko aikuisikänsä tottunut siihen, että on puoliso jolle puhua joka päivä, on ulkopuolisten vaikea tajuta, miltä tuntuu kun on ollut kolme vuotta ilman vakituista kuuntelijaa. Ilman sitä tärkeintä tukea arjessa. Olen yksin, ja ainut joka tietää miten minulla ihan oikeasti menee, on päiväkirjani.

On asioita joille ihminen ei voi mitään, on myös paljon asioita joille voi yrittää tehdä jotain, mutta hommat ei siltikään luonnistu. Syitä onnettomaan elämään on useita ja olen valitettavasti tajunnut, että aina voi mennä alaspäin. Sitä luulee olevansa pohjalla, mutta hetken kuluttua tajuaa, että on vielä syvemmällä. En ole sairas, enkä esimerkiksi koditon. Ainakaan vielä. Ihminen kuitenkin tuppaa vertaamaan siihen mitä on ollut, mitä on kokenut. Vertaa muihin ja läheisiin ihmisiin, mahdollisuuksiin joita oli ja niitä joita ei tule. Täten minut onnettomaksi tekevät asiat voivat tuntua toisesta naurettavalta, mutta ne ovatkin minun asioitani. Yritän elää omaa elämääni ja sen suhteen olen hyvin vaativa. Olen myös aina ollut pintapuolisesti pessimisti, mikä ei helpota asioita, mutta syvällä sisuksissani on mölynnyt kiihkeästi optimisti. Sen ääni vaan pienenee koko ajan. Pelkään, että lopulta se katoaa kokonaan.

Haluan jatkuvasti pyrkiä eteenpäin, edetä uralla. Työkuviot on asia johon voin vaikuttaa paljonkin, mutta kun on onneton, taitojensa myyminen ja tyrkyttäminen on vaikeaa. Onnettomana takertuu lähinnä siihen, että on painanut 6,5 vuotta samaa työtä ja siltikin joutuu tasaisin väliajoin aloittamaan alusta. Olen alalla, jolla useat kompuroi. Laskutan usein (onneksi) melko hyvin kuukaudessa, mutta kun kerron ystävilleni mitä siitä jää minulle käteen, kaikki tuijottavat minua suu auki. Alv-velvollisena pienyrittäjänä oleminen Suomessa on pelkkää paskaa! Asunto- ja autolainojen jälkeen meillä elellään usein Pyhällä Hengellä. Raha tuo onnea tiettyyn pisteeseen asti, se on fakta. Kun ei esimerkiksi pysty tekemään lasten kanssa mitään kivaa, vaikka laskuttaa useita tuhansia euroja kuussa, alkaa vituttamaan rankasti.

Tarvitsen töitä myös pysyäkseni järjissäni, mitä enemmän sen parempi! Työ tuo siis onnea, mutta sitä pitäisi olla paljon ja jatkuvalla syklillä. Tiedän mitä pitäisi tehdä: markkinoida ja metsästää asiakkaita. Tämän bloginkin kanssa on käynyt niin, että portaalista lähdön jälkeen postauksia ei synny. Toimin parhaiten paineen alla. Blogin tekeminen tuo myös onnea, mutta tämän pyörittäminen vaatisi portaalin paineen motivaatioksi! Sekä asiakkaiden metsästys, että portaaliin pääseminen ei vaan ole mitään pikkujuttuja ja onnettomalle ne tuntuvat mahdottomilta tehtäviltä. Vetäytymiseen vaikuttaa myös se, että teen töitä kotona. Eilen minua huudeltiin erääseen työtilaan, joka olisi aivan mahtava! Työyhteisö ympärillä motivoi ja samaan syssyyn saisin studiotilan. Arvatkaa onko kyseinen paikka liian kallis? Jep. Lisätään pettymys muiden joukkoon ja jatketaan nöyränä eteenpäin.

Useampaan kertaan olen täällä maininnut, että minun tie onneen on rakkaus, ja sitä taas ei voi kontrolloida mitenkään. Vaikeaa tästä tekee se, että olen suht vaativa tulevan kumppanini suhteen. En kuitenkaan liian vaativa, sopivia kandidaatteja tulee vastaan monta vuodessa, mutta niissä tapauksissa en saa vastakaikua. Koen pettymyksiä pettymysten perään. Ihastun, turhaudun ja käytän kuukauden ihmiseen josta olen varma, mutta joka ei lopulta edes suostunut kohtaamaan minua livenä. Turpaan tulemisen määrä miesten suhteen on nykyään elämässäni vakio.

Ihminen tarvitsee lämpöä ja huolenpitoa. Ainakin minä. Sisälläni on vahva tunne, että jos minulla olisi puoliso, kaikki olisi helpompaa. Se ei ole tuulesta temmattu ajatus; saisin purkaa ajatuksiani jatkuvasti, saisin läheisyyttä, kahden ihmisen tulot keventäisivät rahahuolia.. Saisin jakaa elämän, joka on yksi isoimmista asioista mitä tältä elämältä haluan. Totta kai se siis turhauttaa ja vituttaa valtavasti. Puolison puuttuminen painaa pohjalle ihmisen, joka kaipaa sitä kaikista eniten. Kyllä mä selviän, mutta mä en halua vain selvitä, haluaisin olla onnellinen. Ristiriidassa tässä touhussa onkin se, että onneton ihminen ei usko mihinkään. Sitä sulkeutuu kotiinsa, eikä kukaan kiinnosta. Hyvin harvoin deitti-aplikaatioissa eteen tulee jumalattoman upea ihminen, niihin kyllä panostaa ja ne haluaa tavata, mutta se loppukasti.. Kun usko on menetetty, tulee aika jolloin ei vain kestä uusia ihmisiä, eikä yksiäkään treffejä.

Voiko ihminen olla yksinäinen vaikka puhelimessa on monta numeroa joihin soittaa? Mitä on yksinäisyys? Jos hakeutuu ja tuntee olonsa turvalliseksi itsekseen, voiko olla yksinäinen? Voiko olla yksinäinen puolittain? Jos tuntee olonsa yksinäiseksi ilman miestä, mutta ei-yksinäiseksi ystävärintamalla. Kaiketi se on mahdollista, siltä minusta ainakin tuntuu. Onneton ihminen tosin ei ole kovin kiinnostunut ystävistäänkään. Sitä sukeltaa tv:n tai musiikin maailmaan ja peruu kaveri-treffejä milloin mistäkin syystä.

Pallottelen parhaillaan kysymystä: Onko tämä elämää jota haluan elää?

Yksi muutos jonka voisin tehdä, olisi muuttaa Helsinkiin. En usko, että olisin kokonaisvaltaisesti siellä onnellisempi, mutta kenties hetkittäin. Eksäni sanoi aikaa sitten, että jos Helsinki kutsuu, niin antaa mennä. En kuitenkaan täysin hahmota miten se olisi mahdollista, ehkä kun kuopus on tarpeeksi vanha kulkeakseen itse junalla? Niin kauan kun minusta tuntuu siltä, että muutosta olisi lapsille enemmän haittaa kuin hyötyä, pysymme täällä. Mikä toki on haastavaa itselleni, mutta se on valinta joka on tehty, kun on päätetty lisääntyä. Siinä ei ole keskustelemista. Itselleni on tärkeämpää se, että lapsien arki on niin normaalia kuin se eroperheessä voi olla ja kahdessa kaupungissa asuminen ei kuulu siihen pakettiin, ainakaan vielä.

Elämä on tässä. Pitää elää hetkessä ja tässä ja olla ajattelematta ”sitten kun..” Sorrun tuohon kun tuumailen liikuntaa tai keikoilla käymistä. Elämäni onnellisuus ei ole kuitenkaan tuosta kiinni. Kyllä mä elän hetkessä. Nyt on vaan ollut todella monta paskaa hetkeä putkeen. Tiedostan, että nyt on huono ja pitäisi keksiä mistä repiä voimia tehdä asioita uudelleen. Pitäisi myös keksiä mitä tehdä minkäkin suhteen. Olen elänyt välitilassa monen asian suhteen jo pitkään. Kenties jossain vaiheessa on tartuttava tunteisiin, analysoida enemmän ja tehdä isoja päätöksiä. Mutta tuleeko koskaan tilannetta, jolloin siihen riittäisi voimat?

Olipas ihanaa kun sain taas valittaa tänne, heti hieman kevyempi olo. Sattumasta tämä kaikki on kiinni, mikäli TET-harjoittelijani ei olisi ollut kipeänä tänään, en olisi ehtinyt puntaroida näitä asoita ollenkaan. Onhan ne tunteet toki siellä, mutta erilaiset tilanteet aktivoi ja toisinaan tunteet ottaa vallan. Mietin pitkään kehtaanko jälleen valittaa tänne, pitäisi tarttua positiivisiin asioihin ja puskea. Olla paras, tehdä itselleen hyvä elämä. Mutta onneton ihminen ei jaksa. Onnetonta ei kiinnosta. Ainakaan just nyt.

Ja kun on todellisuus paha, ihan liian masentava. Mun omaan maailmaan mä jään, kun kaikki parempaa on tääl.
-Chisu
(versio Mikael Gabrielin Älä Herätä Mua Unesta -kappaleesta)

46
1 2 3 10