Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

raskaus

PRO BONO – podcast vierailu Unelmaduunareissa

Olen jännittäjä. Napsin beetasalpaajia kuin popcornia ennen tilaisuutta, jossa minulta odotetaan selkeitä ja asiasisällöllisesti rikkaita lauseita. Mietin tarkasti uskallanko osallistua tilaisuuteen, jossa huomio keskittyy minuun. Onneksi yleensä menen kohti pelkoa, tilaisuudet kuitenkin kasvattavat ja kuten kaikki tietävät: lieventävät esiintymispelkoa. Ennen esiintymistä suunnittelen sanottavani hyvin etukäteen, mutta fyysistä jännitystä ei kuitenkaan voi välttää.

 

Kädet hikoavat, syke nousee ja poskille nousee puna, jota ei edes parhain Joe Blasco peitä.

 

Hyvä meikkivoide (levitettävä myös rintaan jos on avonainen paita, koska punaiset läiskät valloittavat myös kaulan) tuo varmuutta ja helpottaa tilannetta. Se poistaa punoituksen ja lääkkeet lieventävät muita fyysisiä oireita. Sanon ”lääkkeet”, koska mielialalääke on vähentänyt huomattavasti sosiaalisten tilanteiden ahdistusta. Niin paljon, että usein en nappaa beetasalpaajaa. Hurraa lääkkeet, jotka muuntavat aivotoimintaamme!

 

 

Olen puhelias, avoin ja toisinaan suorasanainenkin. Paniikki iskee, kun minun pitää seisoa sanojeni takana, tuntemattomien edessä. Ystävien kanssa, pienellä porukalla voin vaikuttaa jopa uskaliaalta ja reteeltä. Instagram storiesiin jauhan elämästäni tämän tästä.

Viime vuosina olen analysoinut ja tarkastellut paljon minäkuvaani, löytänyt aivojen sopukoista vahvan pessimismin ja valtaisan itsekriittisyyden. Vaikka en haluaisi, ensimmäinen reaktio on hävettävän usein mitä joku muu minusta ajattelee? Vahvana muijana lopulta olen aina sitä mieltä, että aivan sama mikä joku muu minusta ajattelee. Ensimmäinen reaktio on kuitenkin aina voimakas ja aiheuttaa muun muassa jännittämistä. Pientä paniikkia.

Koska olen mennyt pelkoa kohti, olen varmempi. Uskon hitusen itseeni ja luotan, että tiedän mistä puhun. Muutama kuukausi sitten Valtarin Hanne oli tulossa studiolleni nauhoittamaan Unelmaduunarit podcastia. Aioimme keskustella pro bono töistäni, eli töistä jotka teen sydämellä, enkä saa niistä palkkaa.

 

En valmistautunut mitenkään, koska kyllähän minä tiedän mitä minä olen tehnyt, miksi ja minkä vuoksi teen niitä jatkossakin. En ottanut beetasalpaajaa, Hannehan on kaverini. Vastaanotin hänet teekuppi kädessä, pöhöttyneenä kuluneesta päivästä.

 

Hanne asetti mikrofonin eteeni ja esitti ensimmäisen kysymyksen. Loppua kohti puna nousi poskilleni, jännitys purkautui ja yhtä aikaa panikoin.

Keskityin haastattelun aikana useaan asiaan, yrittäen kontrolloida kaikkea, etenkin ajatuksia jotka harhailivat. Kun podcast kajahti eetteriin pari päivää sitten, minulla ei ollut mitään muistikuvia jorinoistani. Tuumasin, että en kuuntele sitä. En pysty. Mitä jos olen höpöttänyt joutavia? Mitä jos olen sanonut jotain totaalisen typerää? Mitä jos änkytän? Mitä jos en ole yhtään hauska? Mitä jos kuulostan tärkeilevältä idiootilta? Entä jos ääneni on järkyttävä? Mitä ihmiset ajattelevatkaan minusta?!

 

Eilen illalla tajusin, että haluan vastauksia ja kuuntelin podcastin.

 

Kuulostin hyvältä. Kuulostin siltä, että tiesin mistä puhuin. Näemmä olin löytänyt vastaukset kysymyksiin, jotka tulivat puskista. Ensimmäisten lauseiden aikana pitelin käsiäni kasvoillani ja toistelin ”en voi kuunnella tätä, en voi kuunnella tätä.” Mutta pian hymyilytti. Sitten itketti.

Puhuimme Tyhjä Syli -kirjastani, josta yllä olevat kuvat ovat. Kirjani käsittelee kohtukuolemaa ja jälleen kerran aihe tuli iholle. Jälleen kerran sain muistutuksen siitä, miksi nämä pro bono projektit ovat tärkeitä. Jälleen kerran tuli muistutus siitä, että minun pitää kertoa näistä projekteista, vaikka minua jännittäisi ja paniikki yrittäisi ottaa valtaa.

 

Minun pitää tehdä se muiden vuoksi. Minun pitää uskaltaa, jotta muut saavat äänensä kuuluviin. 

 

Pääset kuuntelemaan podcastin tästä alta tai osoitteesta https://aca.st/855748
Suosittelen lämmöllä kuuntelemaan aiemmatkin jaksot, sieltä löytyy niin paljon mielenkiintoista materiaalia työstä, unelmista ja tulevaisuudesta. Hae podcast-apista Unelmaduunarit!

 

7

beautiful body project

Kulovalkean lailla levinnyt Mami Go Go.n haaste lensi blogiini maanantaina. Tiesin heti, että otan sen ylpeydellä vastaan!
Kyseessä on siis Beautiful Body Project jossa itsestään lapsen ulos pullauttaneet naiset näyttävät miltä he nyt näyttävät ja kertovat pienen tarinan suhteestaan omaan vartaloonsa. Nostan hattua kaikille vartalonsa paljastaneille.
Tässä olen minä. 
En ole koskaan valittanut raskausarvistani, koska olen tiennyt millaiseksi ihoni olisi voinut mennä. Arpeni ovat haaleat, lonkkien päällä ja olen kyllä sitä mieltä, että ne ovat ainakin osittain tulleet pullan syömisestä, eivätkä niinkään raskauksista. Vatsassani ei ole yhtäkään arpea, raskausaikoina sain vartalooni hieman alle kahdeksan kiloa lisää ja painoni tippui poikia odottaessa melkein viisi kiloa ja tottahantoki sitä neuvolassakin päiviteltiin. Itse tiesin, että täydellinen ruokavalion muutos oli syy kilojen tippumiseen, raskaana ollessa minulle maistui pullan sijasta mandariini. Synnytyksien jälkeen vatsani on palautunut uomiinsa muutamassa päivässä, mutta sitten alkaa maistumaan herkut ja kun ei juurikaan imetä, paino tupsahtaa takaisin lähtökuoppiin melko pian. 
 
Vaikkei minussa näy juurikaan taisteluarpia, häpeän silti vartaloani, enkä näe, että kehtaisin ikinä olla bikineissä yhtään missään. Kutsun itseäni isoluiseksi, koska olen sellainen. Isojen luiden ympärillä on kuitenkin läskiä ja se on ollut viimeiset kuusi vuotta piilottelun kohteena. Lihoaminen alkoi esikoisen syntymän jälkeen. Ja ne tissit. Muutama vuosi sitten aloin jo miettiä, että joku kohotus olis ihan kiva.
 
Tämä kesä on kuitenkin ollut merkityksellinen. Häpesin käsiäni monta kesää ja tammikuussa ystäväni tokaisi ”Älä välitä niistä!” Pelkästään nuo sanat saivat minut kantamaan hihattomia paitoja tänä kesänä leuka pystyssä. Samoin sortsit ovat olleet käytössä ja asenne on ollut ylväs. Tää on mun kroppa, jos ei kelpaa, katso muualle!
 
Olen myös varma, että jos makkarat alkaa oikeasti vituttamaan, teen asialle jotakin. Enemmän minua tällä hetkellä huolettaa terveyteni kuin läskit ja ehkä paino tippuu joskus. Tai sitten sitä tulee lisää. Joka tapauksessa, en ole tyytyväinen, mutta näillä mennään!

0

hot mama

Arvatkaa miltä tuntuu olla lihavampi nyt kuin raskaana ollessaan 2010. Superkhuulilta!! Kaikesta huolimatta tähtään tänään sipsihyllylle kauppareissulla ja lappaan kärryyn tsokolaatia (sitä kaikista epäterveellisintä) ja limukkaa (se nyt sentään on zeroa).
Uskoisin, että painonpudotus tulee kyseeseen jos pitää uutta miestä alkaa etsimään ja kukaan ei huoli höllyvää palleroa. Muuten ei vaan motivoi. Jatkan plösöytymistä. Onneksi on muistona kuvat herkkupeppuvuosista.
0

rakkaus.

pähkinä tuli 14.12 klo 00.55
3365g ja 51cm
Jatketaan jorinoita myöhemmin.
Jatkan nyytin nuuskuttelua.
0
1 2 3 11