Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

taide

ASAVI CERAMICS – ajatuksia Anni Paunilan kanssa

”Keraamikolla on yhteys tuotteeseen ja se välittyy ostajalle.” 

 

Riihimäellä, keraamikon työhuoneella tuoksui tutulta. Kuivan saven pölyä oli ilmassa, tasoilla ja lattialla. Hyllyt pursusivat muoteista, tuotteita oli rullakossa kuivumassa, uunista nostettiin pöydälle lämpimiä lautasia ja toinen rullakko veti sisälleen valmiita töitä kulhoista taideteoksiin. Aivan kuten keramiikkakurssillani viime keväänä.

Anni Paunila on keraamikko, joka tuli minun tietoisuuteni isosta teekupista. Tre-kauppa jälleenmyy muun muassa Paunilan 3,5 desin teekuppia, josta tuli melko nopeasti lempimukini. Paunila tekee kuitenkin paljon muutakin.

Sukelsimme Annin kanssa keramiikan maailmaan ja mietimme – miksi juuri nyt kaikki hamuamat koteihinsa kotimaista keramiikkaa.

 

 

”Meistä jää jäljelle vain keramiikkaa.
Tuli tekee savesta ikuista, kiveä joka ei maadu.”

 

Olen kerännyt sarjoja. Olen saanut lahjaksi sarjoja. Joinain jouluina paketista on nostettu kuusi mukia, kuusi lautasta. Arabiaa. Katan pöydän useammalle kuin kuudelle ihmiselle ehkä kerran vuodessa. Kuka on iskostanut meidän päähän sen, että kaapeissa pitää olla neljä, kuusi tai kahdeksan samanlaista mukia, lasia tai lautasta? Rakastan astioita, mutta onko minulla aivan pakko olla kuusi samanlaista?

Huomasin kyllästyväni ja kyllästyminen tuli ilmoille samoihin aikoihin, kun studio keramiikka alkoi yleistyä design puodeissa. Kotimaisia tekijöitä alettiin nostaa esiin ja valikoimat monipuolistuivat. Kenties keraamikot oppivat markkinoimaan, kenties trendi tuli maailmalta. Kenties ihmisille tuli tarve poiketa valtavirrasta.

”Ihmisillä on primitiivisiä tarpeita tässä kulutusjuhlan keskellä. Tulee tarve kestävyydelle.”

 

Maailman meno on siis ajanut meidät tähän – alkukantaisuuden äärelle. Haluamme yksilöllisiä tavaroita, jotka kestävät. Toki Arabiat kestävät samalla tavalla, toisinaan jopa paremmin, mutta yksilöllisyyttä niistä ei juuri löydy. Kun ostan keramiikkaa, kulhot ovat juurikin yksilöitä ja niistä huokuu rakkaus. Ostan yhden mukin Paunilalta, toisen Johanna Ojaselta. Mukeissa näkyy kädenjälki, se jonka teollisuus on huolella tuotteistaan poistanut.

”Tuotteista tulee tunteettomia esineitä, joita ei kukaan kaipaa.” 

 

 

Suomessa ei ole samanlaista keramiikan historiaa, kuten Ruotsissa ja vaikka Tanskassa. Täällä ei ole siemailtu 1800-luvulla posliinikupeista, ylellinen posliinihistoria uupuu. Paunila on opiskellut Taikissa linjalla jota ei enää ole. Häntä harmittaa, että vanhat perinteet ovat uusien tekniikoiden myötä unohdettu ja koulutuksissa ei enää opeteta samoja asioita kuin hänelle. Keramiikka on ennen kaikkea tekniikkalaji. Toisinaan juuri se tulee luovuuden tielle.

Keramiikka ja etenkin lasittaminen on kemiaa. Miten värit ja savi reagoi keskenään – yllättää toisinaan vanhankin tekijän. Joskus yllätykset ovat pettymyksiä, toisinaan on vahingossa luonut jotain mielentöntä. Keramiikkataide ja veistokset nostavat myös päätään Suomessa. Paunila onkin työstänyt isoja teoksia haluttujen käyttötavaroiden rinnalla jo tovin.

Kun pyörin Riihimäellä Paunilan työhuoneella, pystyin kuvittelemaan kuinka aika juoksisi varkain käsien ollessa savessa. Kuinka ajatukset pyörisivät muovattavan materiaalin ympärillä ja muu maailma poistuisi päästäni.

 

”Kermiikkaa on tehty 10 000 vuotta. Se on osa ihmistä ja meillä on suorastaan geneettinen tarve työntää kädet saveen. Se on terapeuttista ja pyhää.”

 

Anni työstää keramiikkaa kuuden lapsen kasvattamisen ohella ja on mukana monenlaisessa. Kursseja, tilaustöitä, ravintola-astioita, pientuotantoa, omia taiteellisia töitä.. Hän on tehnyt 2000-luvun alussa kuppeja joissa oli värillinen sisus, ollut edellä aikaansa monessa ja nyt hänen 3,5 desilitran mukit ovat koko ajan loppu.

Annilla, mutta myös monilla muilla keraamikoilla menee lujaa ja siitä olen varsin onnellinen. Käsintekemistä on syytäkin arvostaa. Paunila dreijaa ison kulhon hetkessä, mutta siihen vaaditaan vuosien treenaus ja märkä savikulho on prosessin alku. Vasta monta vaihetta ja päivää myöhemmin sen saattaa asiakas asettaa pöydälleen.

 

Annin löytää Instagrammista ja häneen voi olla yhteydessä, mikäli mielii oppia keramiikan saloja tai himoitsee hänen tuotteitaan. Toki voit myös metsästää TRE:stä Mikonkadulta (Helsinki) isoja kuppeja, saatat hyvällä tuurilla ehtiä nappaamaan omasi.

7

PIRTEÄT PALLEROT – munkaa design

Köpsöttelin pitkin Aleksia autolta työkeikalle ja silmiini osui mieletön näyteikkuna. Tuumasin heti, että tuonne pitää palata kun keikka on ohi. Vaikka kannoin mukanani käsiveskaa ja jalustaa kamerarepun lisäksi, palasin ja päädyin shoppailemaan!

My O My store on muuttanut jokin aika sitten uusiin tiloihin Aleksilla. Kauppa on ennen tuntunut liian kalliilta ja fancylta, mutta nyt ovet kutsuivat sisään. Uusi liike on ihana ja kutsuva. Jatkossa siitä tulee vakiokohde kun shoppailukierrokseni on kuumimmillaan Helsingin kaduilla.

Munkaa Design oli tuottanut mielettömiä keramiikkapalloja eksklusiivisesti My O My:lle. Eri värejä ja kokoja. Oli liki mahdotonta valita omat pallurat. Yksi pallo tuosta selkeästi puuttuu, kenties seuraavalla kerralla nappaan puuttuvan palasen mukaani!

7
Kommentit pois päältä artikkelissa PIRTEÄT PALLEROT – munkaa design

KERAMIIKKAA – omin käsin

Minulla on viha-rakkaussuhde keramiikkaan. Rakastan suomalaisten keramiikkataiteilijoiden tuotoksia ja keräilen niitä kotiini tämän tästä. Viime syksynä ja keväänä harrastin itse keramiikkaa, enkä kokenut olevani siinä kovinkaan hyvä. Kursseista jäi kuitenkin melko ihania kippoja ja kuppeja muistoksi. Ne ovat kotonamme käytössä, monet lähes päivittäin.

Olen maalannut spraylla tuotoksia, joissa lasitus on epäonnistunut. Antanut anteeksi viimeistelyn puuttumisen.

Päätin keväällä jo hyvissä ajoin, että en palaa kurssille tulevana syksynä. Olin tuumaillut, että talomme rakennus olisi vauhdissaan syksyllä ja minua hieman ahdisti harrastaminen kerran viikossa kolmen tunnin ajan. Tuntui, että tarvitsin taukoa sitoutumisesta.

 

Huomaan kuitenkin jatkuvasti miettiväni, mitä tekisin savesta seuraavaksi.

 

Kenties joskus palaan vielä muotoilemaan möykkyjä ja ihmettelemään lasituksia. Siihen asti me kulutetaan näitä kuppeja puhki ja tietenkin hankitaan uusia oikeasti taitavien ihmisten tekemiä, viimeisteltyjä upeuksia.

Olen erittäin fiiliksissä siitä, että harrastin. Uskalsin kokeilla ja tiedän nyt jotain aiheesta, joka kiinnostaa kovin. Toisinaan halusin hankkia kotiin keramiikkauunin ja aloittaa kuppien hinkkaamisen tosissani. Kenties rakennutan pihallemme verstaan, kun lapset kasvavat isoiksi ja hukun vapaa-aikaan. Sitten voin ihmetellä lasitteiden kemiaa ja käyttää tuhottomasti aikaa viimeistelyyn. Haha, jälkimmäistä ei kyllä tule tapahtumaan. Yksinkertaisesti malttini ei riitä siihen.

4
Kommentit pois päältä artikkelissa KERAMIIKKAA – omin käsin

PRO BONO – podcast vierailu Unelmaduunareissa

Olen jännittäjä. Napsin beetasalpaajia kuin popcornia ennen tilaisuutta, jossa minulta odotetaan selkeitä ja asiasisällöllisesti rikkaita lauseita. Mietin tarkasti uskallanko osallistua tilaisuuteen, jossa huomio keskittyy minuun. Onneksi yleensä menen kohti pelkoa, tilaisuudet kuitenkin kasvattavat ja kuten kaikki tietävät: lieventävät esiintymispelkoa. Ennen esiintymistä suunnittelen sanottavani hyvin etukäteen, mutta fyysistä jännitystä ei kuitenkaan voi välttää.

 

Kädet hikoavat, syke nousee ja poskille nousee puna, jota ei edes parhain Joe Blasco peitä.

 

Hyvä meikkivoide (levitettävä myös rintaan jos on avonainen paita, koska punaiset läiskät valloittavat myös kaulan) tuo varmuutta ja helpottaa tilannetta. Se poistaa punoituksen ja lääkkeet lieventävät muita fyysisiä oireita. Sanon ”lääkkeet”, koska mielialalääke on vähentänyt huomattavasti sosiaalisten tilanteiden ahdistusta. Niin paljon, että usein en nappaa beetasalpaajaa. Hurraa lääkkeet, jotka muuntavat aivotoimintaamme!

 

 

Olen puhelias, avoin ja toisinaan suorasanainenkin. Paniikki iskee, kun minun pitää seisoa sanojeni takana, tuntemattomien edessä. Ystävien kanssa, pienellä porukalla voin vaikuttaa jopa uskaliaalta ja reteeltä. Instagram storiesiin jauhan elämästäni tämän tästä.

Viime vuosina olen analysoinut ja tarkastellut paljon minäkuvaani, löytänyt aivojen sopukoista vahvan pessimismin ja valtaisan itsekriittisyyden. Vaikka en haluaisi, ensimmäinen reaktio on hävettävän usein mitä joku muu minusta ajattelee? Vahvana muijana lopulta olen aina sitä mieltä, että aivan sama mikä joku muu minusta ajattelee. Ensimmäinen reaktio on kuitenkin aina voimakas ja aiheuttaa muun muassa jännittämistä. Pientä paniikkia.

Koska olen mennyt pelkoa kohti, olen varmempi. Uskon hitusen itseeni ja luotan, että tiedän mistä puhun. Muutama kuukausi sitten Valtarin Hanne oli tulossa studiolleni nauhoittamaan Unelmaduunarit podcastia. Aioimme keskustella pro bono töistäni, eli töistä jotka teen sydämellä, enkä saa niistä palkkaa.

 

En valmistautunut mitenkään, koska kyllähän minä tiedän mitä minä olen tehnyt, miksi ja minkä vuoksi teen niitä jatkossakin. En ottanut beetasalpaajaa, Hannehan on kaverini. Vastaanotin hänet teekuppi kädessä, pöhöttyneenä kuluneesta päivästä.

 

Hanne asetti mikrofonin eteeni ja esitti ensimmäisen kysymyksen. Loppua kohti puna nousi poskilleni, jännitys purkautui ja yhtä aikaa panikoin.

Keskityin haastattelun aikana useaan asiaan, yrittäen kontrolloida kaikkea, etenkin ajatuksia jotka harhailivat. Kun podcast kajahti eetteriin pari päivää sitten, minulla ei ollut mitään muistikuvia jorinoistani. Tuumasin, että en kuuntele sitä. En pysty. Mitä jos olen höpöttänyt joutavia? Mitä jos olen sanonut jotain totaalisen typerää? Mitä jos änkytän? Mitä jos en ole yhtään hauska? Mitä jos kuulostan tärkeilevältä idiootilta? Entä jos ääneni on järkyttävä? Mitä ihmiset ajattelevatkaan minusta?!

 

Eilen illalla tajusin, että haluan vastauksia ja kuuntelin podcastin.

 

Kuulostin hyvältä. Kuulostin siltä, että tiesin mistä puhuin. Näemmä olin löytänyt vastaukset kysymyksiin, jotka tulivat puskista. Ensimmäisten lauseiden aikana pitelin käsiäni kasvoillani ja toistelin ”en voi kuunnella tätä, en voi kuunnella tätä.” Mutta pian hymyilytti. Sitten itketti.

Puhuimme Tyhjä Syli -kirjastani, josta yllä olevat kuvat ovat. Kirjani käsittelee kohtukuolemaa ja jälleen kerran aihe tuli iholle. Jälleen kerran sain muistutuksen siitä, miksi nämä pro bono projektit ovat tärkeitä. Jälleen kerran tuli muistutus siitä, että minun pitää kertoa näistä projekteista, vaikka minua jännittäisi ja paniikki yrittäisi ottaa valtaa.

 

Minun pitää tehdä se muiden vuoksi. Minun pitää uskaltaa, jotta muut saavat äänensä kuuluviin. 

 

Pääset kuuntelemaan podcastin tästä alta tai osoitteesta https://aca.st/855748
Suosittelen lämmöllä kuuntelemaan aiemmatkin jaksot, sieltä löytyy niin paljon mielenkiintoista materiaalia työstä, unelmista ja tulevaisuudesta. Hae podcast-apista Unelmaduunarit!

 

7
1 2 3 9