Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

talo

ASUNTO MYYTY – onni ja paniikki

Eilen illalla ovestamme asteli sisään kolme ihmistä kera rullamitan. He mittailivat seiniä, kyselivät kysymyksiä valokuidusta, keittiön kaapeista ja ostivat ohimennen lampun katosta. Tämä koti on nyt heidän.

Allekirjoitin eilen kauppakirjat, rahat vaihtoivat omistajaa ja uusien asukkaiden poistuttua, poksautimme shamppanjan auki. Skoolattiin juhlajuomat lasten kanssa ja olo oli hyvin sekava. Yhtäaikaa itketti ja innostutti.

Nämä seinät ovat nähneet ja kokeneet paljon. Ne näkivät onnelliset ydinperheen, sen rauhallisen mutta väistämättömän kaatumisen, säätöä, tuntemattomia miehiä, miehiä jotka viipyivät. Monen monta krapulaa, monen monta nousua. Itkua, naurua, riehumista. Suurta onnea ja suurta surua. Ero, mummoni kuolema, juhlapyhien yksinäisyys, ystävien kokoontumiset, synttärijuhlia, viiniä, juustoja, lohturuokaa, lukuisia tv-sarjoja ja Tinder-deittejä. Nämä seinät näkivät myös minun ja Kain ensimmäiset treffit ja lopulta Kain muuton saman katon alle.

Vaikka asunto on vain asunto, tässä kodissa olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. 27-vuotiaana jäin tähän yksin ja asuin itsekseni ensimmäistä kertaa koskaan. Muistan sen kuin eilisen. Kaadoin syksyllä 2013 lasillisen viiniä, skoolasin yksin keittiössä uudelle alulle ja opettelulle, kera kyyneleiden. Näiden 7 asutun vuoden aikana olen kasvanut ja oppinut valtavasti, elämästä ja ja itsestäni. Rintaa vihlaisee, kun kuvittelen sulkevani tyhjän asunnon oven viimeisen kerran. Eilen olo oli sekavaa skumppaäistä suttua, mutta kun tuo edellä mainittu hetki on kohdilla, uskon vahvasti, että haikeus ja pelko ovat vahvimmillaan ja itkua on odotettavissa.

Samaan aikaan kuitenkin olen valmis ottamaan seuraavan askeleen. Kai hipsutteli elämääni 1,5v sitten ja en edes muista missä vaiheessa meidän tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat olla melko selkeitä. Asunto oli myynnissä puoli vuotta ja lopulta vaihdoimme Blokista Bo LKV:hen ja välittäjämme Mia Lehtonen myi tämän ensimmäisessä näytössä. Suunnitelma on kuitenkin pysynyt samana epätoivosta huolimatta ja tänään toivottavasti allekirjoitamme vuokrasopimuksen tulevaan kotiimme.

Tarjouksen hyväksymisestä on reilut kaksi viikkoa ja sen aikana olen käynyt ihan kaikki kaapit läpi. Viikon verran alakerta oli täynnä kirpputori-kasseja ja maanantaina sain vihdoin vietyä tavarat Järvenpään ViaDia-torille (pöydät 3 ja 4, jos kiinnostaa!). Ylimääräiset tavarat majailevat siellä nyt pari viikkoa ja niiden aikana on pakattava mukaan lähteviä tavaroita. Meidän on oltava ulkona täältä 30.marraskuuta mennessä.

Lopulta kaikki kävi kovin nopeasti, melkein niin nopeasti että ei ehdi perässä pysyä. Minulle tämä tahti kuitenkin sopii. Ehdollisen tarjouksen aiheuttama välitila ja kauppakirjojen allekirjoittamisen odottaminen olivat kaameaa tuskaa. Kun kaikki on melkein varmaa, mutta jotain voi silti vielä tapahtua. Nyt voin siis hengittää ja olo onkin suht raukea.

Tulevaisuus on se mikä pelottaa. Nähtäväksi jää kuinka nopeasti tartumme talo-projektiin, vai viihdymmekö liiankin hyvin vuokralla. Nyt on kuitenkin aika ottaa ensimmäinen askel ja viettää tuleva joulu uudessa kodissa.

Etenkin kun meinasi useassa vaiheessa usko loppua, tämä on – uskomatonta.

 

 

25

POLLEENA TONTILLA

Kai on mielikuvissaan meidän etelän puolen terassilla, heinäkuun auringossa.

Takana on siis tonttimme. Siihen on tarkoitus jossain vaiheessa rakentaa talo, jonka ihana arkkitehtimme on piirtänyt. Hirmuisesti on selvitettävää, sopimuksia sinne ja tänne, eikä mitään varmuutta vielä juuri mistään. Suunnitelmat kuitenkin etenee ja sekös meitä kutkuttaa..

Tätä hetkeä olen odottanut tovin. Olen aina kuvitellut, että jossain vaiheessa elämää rakennan talon. Tai siis rakennutan. Olen myös aina kuvitellut, että teen sen siippani kanssa. Yhdessä. Sinkkuvuodet saivat hetkeksi uskomaan toisin ja olin jo valmistautunut siihen, että lähden projektiin yksin. Nyt me kuitenkin rakennamme meille taloa ja se tuntuu hämmentävän oikealta.

Juuri tässä meidän pitääkin olla. Me ollaan seurusteltu kahdeksan kuukautta ja monen mielestä tämä tuntuisi varmasti hullummalta kuin avioliitto tai vauva. Meidän kohdalla suhteemme lähti heti ensi tapaamisesta viemään meitä, me vain nautimme kyydistä. Nyt taloprojekti lähti vetämään, vaikka vielä puoli vuotta sitten totesimme sen olevan ”jossain tulevaisuudessa”.

Tavallaan talo siintääkin jossain tulevaisuudessa.. Tämä on pitkä projekti ja toistelemme toisillemme ”meillä ei ole mikään kiire”. Päätimme kuitenkin, että emme asetu vastavirtaan, vaan mennään mukana.

Toiveena siis onkin, että projekti etenee soljuvasti ja vaikka totesimme arkkitehdin kanssa talon rakentamisen olevan pitkä tie täynnä pettymyksiä; haaveilemme siitä, ettei tässä jouduta valtaisasti taistelemaan. Ei yhdessä muita, eikä toisiamme vastaan.

Meidän talon piirrustukset ovat liki valmiit. Seuraavaksi tiimiä pitää kasvattaa ja lähestyä rakennusvalvontaa.

23