terveys

MIA HÖYTÖ

 

Se on semmonen juttu, että luomu on jees. Turhat kemikaalit eivät varmasti ole kenellekään hyväksi, silti itse en juuri ole katsonut mitä iholleni lutraan. Vaan nyt elooni asteli ihana kotimainen luomulöytö, Mia Höytö.

Vihasin rasvaamista vuosia, mutta kun pääsin kolmenkympin satamaan, ihoni alkoi vaatia ulkoista nesteytystä. Vakituisesti rasvaan kasvojani, nykyään aamuin illoin. Kuulun naisiin joita pinnalliset miehet vihaavat 8 kuukautta vuodesta, en paljoa jaksa jalkakarvojani trimmailla. Kevät tuli, paljasti nilkat ja hyölä käy jälleen. Täten rasvailen vakituisesti nelisen kuukautta myös jalkojani ja hyvälle body butterille on käyttöä.

Mia Höytön Silkki Body Cream tuoksuu raikkaalta metsältä, siliää ihon, levittyy kuin voita sivelisi. Ilmankos, sillä puteli sisältää muun muassa shea-voita. Silkin purkin pumppu on myös taivaallisen pehmeä ja siisti käyttää! Unelma Intensive Moisturising Cream pitää illalla kasvoni pitkään pehmeinä ja tunnen kuinka luonnonmukaiset mömmöt hoitavat ihoani.

Mia Höytön tuotteet kehitetään ja valmistetaan Suomessa. Olen monesti todennut, että kotimaisuudesta saa aina plussaa (kiitos äiti joka kasvatit näin..) ja kun tuotteet ovat varustettu organic cosmetic -leimalla, olen melkein myyty. Höytö onnistui vielä suunnittelemaan sellaiset tuotepakkaukset joita ei halua piilottaa kaappiin. SOLD!

MIA HÖYTÖ

 

3

SENCHA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Elämäni on loputon tie kohti ihanimpia teemerkkejä. Vihreä tee on uudehko tuttavuus elämässäni, noin vuosi sitten rakastuin senchaan ja olen ollut uskollinen sille aina kun mahdollista. Senchan laaduissa on suuria eroja. Parasta senchaa olen saanut japanilaisilta kuvattaviltani ja Eerikinkadun Théhuoneelta.

Pussitee on teelajien merkkiliikkeissä melko hintavaa suhteessa irtoteehen ja täten sählään teesiivilöiden kanssa. Ainakin arkisin se on kaukana miellyttävästä teeseremoniasta. Täten on hetkiä jolloin pussitee on ihanan helppo. Marketeista on ollut mahdotonta löytää kirkkaan vihreää senchaa, saatika pussiteen muodossa edes laadukasta vihreää teetä.

Vaan jälleen kerran Järvepään Citymarket yllätti. Kerrassaan ihana ja kovin senchamainen sencha luomutee on pakattu aromit säilövään pussiin, pussissa. Paketti ei ole halvimmasta päästä, mutta edullisempaa kuin merkkiliikkeissä ja itselleni helpommin saatavilla. Tee on myös riittoisaa, pussista riittää kaksi, ellei jopa kolme kupillista. Älkää kuitenkaan etsikö tuotetta turhaan teehyllystä. Jäken sittari on sijoittanut tämän aarteen ”Makuja maailmalta” käytävälle.

Mietin aina välillä lomamatkaa Japaniin. Se tulisi varmasti päättymään toisen matkalaukun ostoon jonka täyttäisin teetuliaisilla.

6

PÖYTÄ YHDELLE

tableforone

”Länsimaita riivaa yksinäisyysepidemia. Yksinäisyys sairastuttaa ja on täten kansanterveysriski, josta koituu yhteiskunnalle huomattavat menetykset. Yksinäisyys tappaa enemmän ihmisiä kuin ylipaino. Pahimmillaan yksinäisyys tuhoaa sekä psyykkisen että fyysisen mielenterveyden, aiheuttaa työkyvyn menetyksen, tärvelee perhesuhteet ja johtaa itsetuhoon.”

Laura Honkasalo kirjoittaa yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Kirja lähtee liikkeelle melko pelottavista lauseista ja laittaa heti alkuunsa todella ajattelemaan yksinäisyyttä monelta kantilta.

Tartuin Honkasalon teokseen, koska aihe on ollut jo vuosia minulle ajankohtainen. Asuin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni 28-vuotiaana, sen lisäksi olen herkkä tuntemaan ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikka nautin yksinolosta, yksinäisyyden tunne on kamala. Kirja pohjautuu Lauran tutkimustietoihin, mutta myös hänen henkilökohtaisiin kokemuksiin aina lapsuudesta, avioeron kautta nykyhetkeen.

Kirja jättää pois nuorten syrjäytymisen ja vanhusten yksinäisyyden ja lähes puolet kirjasta keskittyy juurikin sinkkuudesta johtuvaan yksinäisyyteen, joka toki oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Honkasalo pohtii paljon muun muassa sitä millaista sinkkuna olo nyky-yhteiskunnassa on.

”Moni ei kaipaa yksin eläessä pelkkiä panoja tai seksuaalista hellyyttä, vaan jokapäiväistä koskettamista. Television katsomista oman rakkaan kainalossa, halauksia töihin lähtiessä, selänpesua tai paijaamista. —- Sinkkuuteen kytkeytyvää yksinäisyyttä ei voi ymmärtää, jollei sitä ole kokenut. Moni pariutunut unohtaa yksinäisyyden sen sileän tien, kun löytää kumppanin. Se, joka on yksinäinen parittomuuden takia, joutuu kohtaamaan oman pimeät puolensa eri tavalla kuin se, jolla riittää aina seuraa, seurustelukumppaneita ja seksiä.”

Olemme sinkkutovereitteni kanssa pohtineet paljonkin sitä, auttaako yhden illan jutut vai pahentavatko ne asiaa. Useimmat meistä kaipaavat kosketusta, mutta kun sitä kuukausien koskemattomuuden jälkeen saa, ja se jää vain yhteen iltaan, voi pudotus olla kova. Yhden illan juttuihin voi kuitenkin myös tottua. Se, että toinen huomioi, kehuu kauniiksi, suutelee intohimoisesti, nostaa omantunnonarvoa. Jos ihastusta ei synny, on talteen imetty hyvät fiilikset ja niiden voimin edetään taas muutama kuukausi.

”Sinkkuja neuvotaan innokkaasti, aivan kuin parittomuus olisi sairaus, josta voi parantua tahdonvoimalla. Jotain sairasta sinkuissa usein nähdäänkin: neuvotaan, että ennen kuin rakkaus voi löytyä sinkun pitää tulla sinuiksi itsensä kanssa, täytyy löytää tasapaino ja mielenrauha, nauttia omasta seurasta, siivota luurangot kaapeista ja hämähäkinseitit ullakolta. Miksi parisuhteessa elävät saavat olla rauhassa sekaisin kuin seinäkello, roikkua kiinni traumoissaan, potea läheisriippuvuutta ja paeta omia pimeitä sopukoitaan?”

Aivan. Toitotan aina kanssasinkuille, että jos se iskee, se iskee. Ei ole oikeaa aikaa, eikä edellisestä suhteesta ole pakko parantua. Ihmisen ei tarvitse olla yksin tiettyä ajanjaksoa, ollakseen parempi seuraavassa suhteessa. Jokaisen pitäisi osata olla yksin ja viihtyä omassa seurassaan, selvittää traumansa. Mutta lakiin ei ole kirjoitettu aikarajaa seurustelusuhteiden välille, eikä kaikki tunne oloaan sataprosenttisen onnellisiksi ilman puolisoa.

On erilaisia tapoja olla yksinäinen ja tuntea yksinäisyyttä. Laura kirjoittaa myös Brittiläisestä dokumentista Dreams of a Life, jossa 38-vuotias nainen löytyy kuolleena kodistaan vasta kolme vuotta kuolinhetken jälkeen.

”Joyce istui sohvalla keskellä paketoituja joululahjoja, televisiokin oli vielä päällä. Hän oli sosiaalinen ja pidetty, silti kukaan ei kaivannut häntä kolmeen vuoteen. Dokumentin tekijää kiinnosti Joycen mysteeri. Kävi ilmi, että vaikka Joycella oli laaja kaveripiiri, kukaan ei ollut hänelle niin läheinen, että olisi kaivannut häntä.”

Tätä pohdin toisinaan, huomaisiko kukaan jos katoaisin? Kaipaisiko kukaan? On mielestäni tervettä pohtia sitä, koska toisinaan se ajatus patistaa laittamaan tekstarin siskolle tai sopimaan treffit ystävän kanssa. Minä yritän ja panostan, vaikka se on välillä vaikeaa, kun väsyneenä haluaisi olla vain omassa seurassaan. Toisilla ei ole ketään ja Honkasalo kirjoittaa myös totaaliyksinäisyydestä. Yksinäisiä kehotetaan olemaan sinut itsensä kanssa, epätoivo kun karkottaa kaikki sosiaaliset mahdollisuudet.

”Valitettavasti yksinäisyyden hyväksymiseen liittyy usein katkeruus. Ollaan sitten yksin, kun ei ketään kiinnosta. Ihminen käpertyy itseensä ja hänen on vielä vaikeampi yrittää solmia sosiaalisia suhteita.”

Honkasalo käsittelee somen tuomaa yksinäisyyttä ja kateutta, ulkopuolisuuden tunnetta. Pohditaan suomalaisia jotka eivät harrasta elämänsä aikana kertaakaan seksiä. Sitä miten yksinäisyyteen tottuu, sitä miten yksinäisyys siirtyy geeneissä ja miten yksinäiset vanhemmat kasvattavat huomaamattaan yksinäisiä lapsia. Mitä koulukiusaaminen tekee ihmiselle, miltä tuntuu kun jätetään ja jää yksin.

Laura matkustaa faktojen kautta omiin tunteisiin ja siihen pisteeseen jossa oppi olemaan yksin. Hän kirjoittaa kirjailijan työstä ja siitä kuinka hänestä nykyään tuntuu tärkeältä vain istua yksin kahvilassa ja olla kaivamatta puhelinta turvaksi. Monille suomalaisille yksinolo on helppoa nimenomaan kotona, kuten minulle. Mutta yksin ravintolaan syömään? Ehei! Yksinolo pelottaa, mitä muutkin ajattelevat jos juon viinilasiani vain omassa seurassani? Kirjan lopussa kehotetaan aloittamaan yksin oleminen helpoista kohteista, kuten museosta tai elokuvateatterista. Viinilasi suositellaan nauttimaan alkuun hotellin baarissa.

Kirjan lempi lainaukseni liittyy kasvatukseen:

”Sara Maitland kirjoittaa teoksessaan How to Be Alone, miten tärkeää olisi antaa lasten viettää aikaa yksin. —— Maitland painottaa, että on tärkeää opettaa lapset viihtymään omassa seurassaan, nauttimaan yksinolosta ja puuhaamaan omia juttuja sen sijaan, että jokainen hetki on aikataulutettu seuralla ja toiminnalla” 

Yhdyn tähän täysin. Muuten et opi olemaan itsesi kanssa ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi, yksinäisyys voi iskeä täysillä naamaan. Painiskelen kuitenkin usein huonon omantunnon kanssa, koska en jaksa/ehdi leikittää. Huutelen alvariinsa ”Mitä teet?” ja tuumailen onko teinillä kaikki hyvin, kun se kapuaa omaan huoneeseen yksinään. Nyt tajuan, että tämä on heille hyväksi. Olen läsnä ja tavoitettavissa, se on tärkeintä. Koen myös, että ei ole tervettä tehdä aivan koko ajan jotain. Kroppa ja mieli tarvitsevat lepoa ja rauhaa. Hullun hektiset aikuiset pelottavat minua, paikallaan pitäisi pystyä olemaan.

Ihmiset usein kertovat, että nauttivat ruoasta ja sen tekemisestä, mutta eivät tee sitä yksin, se kun on niin yksinäistä. Ajattelin samoin, kunnes luin Lauran sanat ”Jokainen on hyvän aterian arvoinen ja kun laittaa ruokaa itselleen, voi tehdä juuri sellaista kuin haluaa.”

Yksinäisyys voi olla musta pilvi ja pilata ihmisen kokonaan. On syytä tähdätä siihen, että ketään ei jätetä yksin. Yksin olemisessa on kuitenkin puolensa ja tämän homman kanssa pitää löytää kultainen keskitie. Minä opin olemaan yksin, opin matkustamaan yksin. Viihdyn omassa seurassani. Kenenkään ei pidä kuitenkaan viettää koko elämäänsä yksin, eikä edes pitkää pätkää. Ihminen tarvitsee toista ihmistä.

 

LAURA HONKASALO – Pöytä Yhdelle (Kirjapaja 2016)

22

PS OLEN VEGAANI

IMG_0637

Aloitin aamuni leivällä jonka päällä oli chorizo makkaraa. Ja kyllä. Tunsin siitä huonoa omaatuntoa. Kiitos Cowspiracy dokumentin, olen noin vuoden ajan vähentänyt lihan syömistä.

Eläinten huonot olosuhteet, tehotuontanto ja rääkkäämiset eivät ole muuttaneet mieltäni lihan syömisestä. Ei siksi, että olisin kylmäsydäminen, vaan en ole koskaan suostunut katsomaan kettutyttöjen videoita. En yksinkertaisesti pystyisi elämään tämän ihmiskunnan kanssa nähtyäni ne videot. Rikkaan empatiakykyni kanssa täytyy olla varovainen.

Olen ihminen joka ei kiellä itseltään ruokia. Muinoin yritin aloittaa karkkilakkoa tai dieettiä, mutta ne kaatuivat aina seuraavana päivänä. Totaalikieltäytyminen ei ole juttuni. Päämottoni elämässä on, että jos tekee mieli pullaa, syö pulla. Kohtuudella, mutta nauttien. Netflixin Cowspiracy dokumentti muutti paljon. Se toi tietouteeni ekologisen näkökulman ja se teki sen hienosti.

Salakavalasti aloin vähentämään. Yhtäkkiä tuijotin kinkkuviipaletta leipäni päällä ja minun ei tehnytkään sitä enää mieli. Tartuin kaupassa Luomu naudan jauhelihaan ja jätin kanan pois tortillan välistä.

IMG_0638

Sattumalta ystäväpiiriini alkoi eksyä ihmisiä, jotka olivat vegaaneja. Tietoisuus kasvoi ja olen sittemmin seurannut kahden ystäväni, Pajun ja Minnin PS Olen vegaani -tubekanavan nousua yleisön suosioon. Lähes joka tapaamisella keskusteluissa nousee aiheeksi ruoka. Viimeeksi eilen Minnin ollessa yökylässä tutustuin hemmetin hyvään Oumph!:in soijaproteiini ”kanaan” ja sain jälleen uuden tutun arkeeni. Teen parhaillaan myös kirjaa, jossa kaikki reseptit ovat vegaanisia ja täytyy myöntää, että olen rakastunut jokaiseen herkkuun!

Minni ja Paju räjäyttivät potin tekemällä joulun alla graavilohta porkkanasta. Porkkalaksi kutsuttu herkku tyhjensi kaupat savuaromista ja hitti oli syntynyt. Harmittaa sanoa, mutta luonnollisesti ihmiset ärsyyntyivät. Miksi vegaanit eivät syö porkkanaa porkkanana, kun kerran ovat jättäneet kalan pois ruokavaliostaan?

En voi käsittää, että ihmiset eivät ymmärrä, ettei vegaaniksi tai kasvissyöjäksi ryhdytä sen takia, että vihaa eläimen lihan makua vaan useimmat lähtevät eettisistä ja ekologisista syistä tähän elämäntapaan. Porkkalasta tuli hitti, eikä suotta. Söin juuri juhlissa Porkkala-voileipäkakkua ja se oli parasta voileipäkakkua mitä olen syönyt. Samalla säästyi yksi kala ja hieman maapalloa ja me saimme maiskutella kalalta maistuvaa majoneesi-kakkua. Sanoisin, että win-win.

IMG_0639

Chorizo kummittelee edelleen mielessäni.. Jotkut muuttavat elämänsä kertaheitolla, itselleni sopii pienemmät askeleet. Olen erittäin fiiliksissä siitä, että kaupoista löytyy koko ajan enemmän vaihtoehtoja ja netti on täynnä reseptejä. Netistä löytyy nyt myös maailman paras tubekanava, jossa ihan oikeat kokopäivävegaanit kertovat vinkkejä ja reseptejä hauskoilla videoillaan. Hekään eivät ole natsi-vegaaneja, vaan yrittävät tuoda kasvipohjaista ajattelua suuren yleisön tietoon. Hyviä ja oikeasti hyvältä maistuvia vaihtoehtoja on, paljon. Lihan syönnin vähentäminen on avainkysymys. Jokainen tavallaan ja vähäkin auttaa palloa, eläimiä sekä omaa terveyttä. Mielestäni esimerkiksi kouluissa voisi olla joka päivä vain kasvisruokaa ja jokaisen pitäisi katsoa edes hetki peiliin chorizo-leivän jälkeen.

Kuten hyvä vegaaniystäväni Anne sanoi syödessään lehmänmaidosta tehtyä kermaviilidippiä; En mä mikään Jumala ole, mutta Jeesus kyllä.

Tästä videosta on hyvä lähteä liikeelle!
Ja PS. Likkoja voi ja kannattaa seurata myös Instassa (@psolenvegaani), koska siellä jaetaan koko ajan reseptejä, kivoja kilpailuja ja sitä tärkeintä; tietoutta.

 

16

PAREMPI JO

kaisu

 

 

 

Keskivaikea masennus. Anteeksi, mitä?

En ole ollut niin yllättynyt pitkään aikaan. Olen tehnyt lääkärissä masennustestin kaksi kertaa aiemmin ja tiennyt jo etukäteen, että ei minulla varmasti mitään masennusta ole. Olin aloittanut terapian pari kuukautta aiemmin ja kun terapeuttini halusi tehdä jälleen kyseisen testin, pyörittelin silmiäni ja vastailin kysymyksiin kuin liukuhihnalta. Viimeisen raksin jälkeen terapeuttini totesi: Keskivaikea masennus, miltä nyt tuntuu?

Enhän minä nyt masentunut ole. Enhän minä nyt tule koskaan masentumaan, minä kyllä pärjään. Olen aina ollut vahvasti sitä mieltä, että masennus voi tulla kenelle tahansa. Olen aina ollut tukena ja ymmärtänyt, ollut lääkityksen kannalla. Mutta kyseisen sairauden ei pitänyt lähestyä minua. En kokenut olevani immuuni, enkä todellakaan muita parempi. Olin vain yksinkertaisesti kuvitellut, että en ole masentuvaa sorttia, vaikka olin samaan aikaan oikeasti sitä mieltä, että masennus ei katso sorttia.

Koen masennuksen olevan kohdallani jotenkin väärä sana. Terapeutti tarttui testiin, koska olin kahden kuukauden aika ollut melko alakuloinen hänen vastaanotollaan. Tajusin tämän toki vasta myöhemmin. Elin normaalia arkea, mutta minulla oli jatkuvasti pala kurkussa. Normaalilla arjella tarkoitan sitä, että hoidin työni, lapset, kodin. Mutta minua ahdisti. Minua ahdisti mennyt, tuleva ja nykyhetki. Kun koin vastoinkäymisen, oli se sitten mikä hyvänsä, reagoin voimakkaasti ja otin kaiken henkilökohtaisesti. Kivi painoi rinnallani ja huokailin syvään jatkuvasti. Tätä tapahtui paljon kun olin itsekseni. Energiani olivat kadonneet, en jaksanut tehdä ylimääräistä, joka kuuluu perusluonteeseeni. Pieni ekstran tekeminen töissä ja viikonloppuna saa minut tuntemaan itseni tehokkaaksi ja saan siitä lisää iloa ja energiaa. Nyt en yhtäkkiä kyennyt. En jaksanut, ei huvittanut. Katsoin mieluummin telkkaria kotona kuin lähdin tapaamaan ystäviä tai sisustin kotia. Lopulta aloin alisuorittamaan ja silloin heräsin. Nyt ei kaikki ole kunnossa. Tämä ei ole enää tuntemani minä.

Aloitin välittömästi lääkityksen muutama kuukausi sitten. Se ei ollut helppo päätös. Ajattelin suruni olevan heikkoutta. Ajattelin, että olen eronnut, käynyt läpi kaikenlaista paskaa ja olen heikko kun en jaksa. Olen heikko kun olen ahdistunut. En saisi olla surullinen, en saisi olla itkuinen, en saisi olla jatkuvasti herkillä. Olen luuseri kun en saa itseäni paremmalle tuulelle, olen tyhmä kun loukkaannun niin helposti. Olen liian tunteellinen kun otan pettymykset näin raskaasti. Syyllistin itseäni jatkuvasti, soimasin kaikesta. Terapiassa aika pian selvisi, että olen kohtuuttoman vaativa itseäni kohtaan. Se puoli palvelee, mutta jos se menee äärimmäisyyksiin, se on uhka. Koskaan ei ole tyytyväinen ja aina vika on itsessä. Aina voisi tehdä enemmän, aina voisi olla parempi.

Lääkkeissä suurin huoleni oli se, että mikäli ne tuottavat minulle paremman olon, miten hitossa niistä pääsee eroon? Terapeuttini selitti kyseessä olevan pitkäaikaislääkitys. Hän painotti, että minun tapauksessani todella pieni annos varmasti riittää ja kun tunnen oloni olevan parempi, haluan lopettaa lääkkeet, siitä mennään vielä puoli vuotta eteenpäin täyden annoksen kera. Mikäli sen jälkeen elämä tuntuu edelleen olevan kasassa, aloitetaan lääkkeen vähentäminen asteittain. Tartuin lääkkeeseen optimistisesti, mutta myös skeptisesti. Kolmen viikon kuluttua oloni oli täysin erilainen.

Istuin sohvalla kun olin kokenut jälleen pienehkön pettymyksen miesrintamalla, aloin tuntemaan ahdistusta ja sitten. Mitä ihmettä? Minne se meni? Miksei rintaani paina? Miksen itke? Missä epätoivo? Missä suru? Se stoppasi.

Näitä hetkiä on tullut monia lisää. Näen tilanteet eri tavalla, tiedostan, että tässä ja tässä tilanteessa olen muutaman vuoden ajan tuntenut näin ja nyt en. Opin koko ajan itsestäni uusia asioita. Lääkkeet ovat poistaneet kovimman kärjen, mutta ne eivät ole turruttaneet. Kun tulee iso pettymys, itken. Lääkkeet ovat tehneet juuri sen mitä luvattiin ja minä pystyn taas hengittämään.

Olin halunnut aloittaa psykoterapian jo pitkään. Halusin tehdä matkan itseeni, halusin analysoida, saada uusia näkökulmia ja toivoin löytäväni sitä kautta työvälineet hankaliin tilanteisiin. Olin innoissani terapiasta, mutta vasta lääkkeiden aloituksen jälkeen näin kunnolla taaksepäin, olin aika romuna. Kielsin sen vain kovin voimakkaasti itseltäni. Jopa niin voimakkaasti, että nyttemmin olemme tulleet tulokseen, että olen elänyt hoitamattoman masennuksen kanssa jo tovin.

Nyt ajattelen, näen, koen ja suhtaudun asioihin eri tavalla, positiivisemmin. Jatkuva itkeskely ja herkillä olo on väistynyt, saan asioita aikaan ja suhtautumiseni elämään on energinen, iloinen, toiveikas. Edelleen on huonoja päiviä, edelleen vituttaa ja se on ihanaa! Koska se tarkoittaa juurikin sitä, että en ole lääkkeillä turrutettu zombi tai maaninen positiivikko! Pystyn kurkkimaan taakse päin, pystyn käymään läpi asioita. Terapeuttini sanoin; terapia on turhaa, mikäli potilas ei pysty vastaanottamaan. Olin majaillut jonkin aikaa kuplan sisällä. Läheiset seurasivat sivusta kun minulle tapahtui kivoja asioita, itse en niitä nähnyt.

Tiedän olevani onnekas, satuin saamaan apua vähän kuin vahingossa ja tilanteeni ei koskaan mennyt pahaksi. Tajuan nyt, että suruni ja ahdistukseni ei ollut enää normaalia, mutta elämäni ilman lääkkeitä oli kuitenkin melko hyvää elämää. Pääsin aina sängystä ylös ja jaksoin hoitaa pakolliset asiat, nauroin ja nautin. Sen vuoksi minun on edelleen hieman vaikeaa myöntää, että masennus olisi sana jolla tilaani kuvailisin. Kahdenkymmenenyhden kysymyksen perusteella tilanne kuitenkin on niin, että aivokemiat kokivat muutoksia ja sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen.

Terapiassa olen kokenut kymmeniä ahaa-elämyksiä ja suosittelen käymään psykoterapia-matkan, vaikka elämä olisi täysin #hallussa. Se on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä.

Joulukuun lopussa tajusin kuinka erilainen olin vuosi sitten. Katselin vuoden 2015 loppuun jolloin kelasin, että en odota vuodelta 2016 mitään. En yhtään mitään. Edeltävät vuodet olivat olleet mielestäni täysin paskoja ja nyt loppui odotus paremmasta. Tämän vuoden lopussa yksinkertaisesti päätin, että vuodesta 2017 tulee parempi. Asenteeni on aivan erilainen.

Mulla on hyvä fiilis, eikä mua yhtään haittaa se, että huono fiilis on poistunut pienellä lääkemäärällä. Hyvä fiilis on tärkeintä. Ilman sitä saattaisin ajaa itseni loppuun. Mulla on ollut paha olo syystä, mutta sitten se paha olo kasvoi liian isoksi ja nyt sitä paikkaillaan ulkopuolisella avulla. Hakekaa ajoissa apua. Olkaa rohkeita.

 

77

ENTÄ JOS MÄ KUOLEN YKSIN?

image

 

Sadepisarat valuvat makkarin ikkunaa pitkin. Mieleni valtaa ajatus – mitä jos mä kuolen yksin?

Olen kolmekymmentäyksi ja olen ollut jo hetken sinkkuna. Parisuhdemarkkinat ovat paskat, ketään likimainkaan kiinnostavaa ei tunnu löytyvän ja jos johonkuhun iskee silmänsä, voi lyödä päänsä pantiksi, että se juoksee karkuun ennen kuin ehdin edes mainita asiasta.

Kuolema tulee yleensä nopeasti, aiheellista onkin pelätä sairastumista. Olen nuori, mutta myös sen ikäinen, että melko moni sairaus rintasyöpää myöten voivat olla ajankohtaisia. Jos nyt on sellainen olo, että arkea ei jaksa yksin ja haluaisi helvetin paljon jonkun jakamaan tämän elämän. Niin mitä mä teen, jos oikeasti sairastun vakavasti ja olen yksin?

Nyt pisarat valuvat poskiani pitkin. Sänky tuntuu isolta, edes x-asennossa en saa täytettyä sitä kokonaan. Hautaudun neljän tyynyn, kahden peiton ja viltin sekaan. Ulkona ropisee ja tyynyni on märkä kyynelistä.

Kukaan ei lohduta, kenellekään ei voi purkaa päivittäisiä huolia ja mietteitään. Kukaan ei naura kanssani, kukaan ei hauku mulle päivittäin typerää pomoaan. Kukaan ei lähde matkalle tai ravintolaan mukaani. Kukaan muu ei koskaan imuroi tai vie roskia. Kukaan ei kommentoi kuinka laulan taas aivan väärin radiossa soinutta biisiä. Kukaan ei kokkaa kanssani. En saa tehdä kenellekään aamupalaa, eikä kukaan keitä minulle teetä. Teen kaiken yksin, päivittäiset murheet puran päiväkirjani sivuille tai Snapchattiin tuntemattomille. Naurahtelen vuoroon lapsille, kissalle, tv-sarjoille.. Yksin.

Yllä olevat asiat painavat mieltäni ja satuttavat, mutta entä jos sairastun? En varmaan murehtisi teekupposien keittämisistä.. Hajoaisinko? Jaksaisinko? Kykenisinkö? Vai luovuttaisinko koko elämän suhteen? En tiedä. Ja se pelottaa. Aika menee valtavan nopeaa vauhtia. Entä jos en ehdi löytää puoliskoani?

Jostain kuitenkin kumpuaa täysin selkeä ajatus siitä, että kuka tahansa ei kelpaa. Jokin idioottimainen voima sisälläni väittää, että jonain päivänä se maailman paras tyyppi löytää ja huomaa mut. Toivottavasti en sairastu tai kuole sitä ennen. En ole vielä valmis. Enkä halua lähteä täältä yksin.

 

34
1 2 3