työ

MODERNIA MAAKUNTARUOKAA

 

Tällä viikolla juhlin julkkareita, oikein kaksi kertaa. Tiistaina julkaistiin Modernia Maakuntaruokaa ja torstaina Eat Cake! Olen ihastellut sen jälkeen pöydälläni olevaa maljakkoa jossa sojottaa värikäs leikkokukkien lajitelma.

Modernia Maakuntaruokaa oli pitkä, mutta antoisa projekti. Ollaan reissattu maakunnissa, kuvattu ruokaa kallioilla tuulen tuivertaessa, lennetty Lappiin könöttämään porojen keskelle. Kiroiltu, naurettu, laulettu! Matkassa oli muutama tuskan taival, mutta aina ne on selätetty ja tiesimme koko ajan, että tästä tulee jotain suurta ja upeaa!

Modernia Maakuntaruokaa on läpileikkaus Suomen luontoa, suomalaisia ja etenkin suomalaista ruokaa. Kirjan 95 reseptiä ovat herkullisia ja kauniilla tavalla uudistettuja. Niiden, sekä ruokakuvausten stailauksesta vastasi projektin myötä ystäväkseni muovautunut, Juuli Hakkarainen. Olen syönyt vuoden ajan Juulin keitoksia ja on aivan pakko kaavailla uusia yhteisiä projekteja, en pärjää ilman hänen kokkailujaan!

Ja niin.. Siitä kirjasta tuli sitä mitä kaavailtiin: kerrassaan upea. Se noudattaa satokauden kulkua, lipuu keväästä kevääseen. Yhdeksäntoista maakuntaa, liki kolmesataa sivua herkullisia maisemia, mielettömiä ihmisiä ja maukasta ruokaa!

Maakuntien menuja voi sekoitella, kenties kulkea ruoan kautta Etelä-Karjalaan isovanhempien luokse. Tarjota helsinkiläisille ystävilleen kotikuntansa safkaa. Olen yhtä mieltä Juulin kanssa siitä, että nyt on viimeinen hetki pelastaa maakuntien herkut. Juuli on fressannut vanhoja hittejä ja tuonut ne tähän päivään yrttien ja mausteiden myötä. Kirjassa on varmasti jokaiselle jotakin ja reseptit ovat helppoja. Ei outoja valmistusvälineitä ja jokaisen voi loihtia yksiönkin keittiössä.

Kirja on osa Suomi 100 -prokkista ja tämä onkin oiva, ajaton opus juhlavuoden kunniaksi.

Tällä hetkellä kirjan voi tilata TÄÄLTÄ.

7

NELJÄ VIIKKOA!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ymmärrättekö. Tajuatteko. Hiffaatteko. Olen kuskannut lasta päiväkotiin ja sieltä takaisin kymmenen vuotta. Neljän viikon päästä se on ohi. Neljän viikon päästä Aapon päiväkotiura on taputeltu ja elokuussa hän tepastelee omin tassuin ekalle luokalle.

Tämä kaikki ekaluokka-hössötys on toki ollut hirmu jännittävää, mutta keskittykäämme nyt minuun. Tietynlainen kiire loppuu. En ole juurikaan tuskaillut lapsen kuskaamisesta hoitoon, mutta kun tajusin tämän pian loppuvan, tuli kisaväsymys. Yksinkertaisesti aamuisin ei huvittais yhtään lähteä liikenteeseen. Tuleva houkuttaa..

Elokuussa voin huutaa sängynpohjalta ”Ota aamupalaa!”. Elokuussa voin höösätä eteisessä yökkärissä, tukka pystyssä ja tyrkätä lapsen ovesta ulos. Elokuussa voin tulla rauhassa kotiin työkeikalta, ei tarvitse olla tasan neljältä päiväkodin pihassa ja panikoida ruuhkassa jos kello neljä saattaa lopulta olla 16.15. Ah, mikä autuus.

Elokuussa molemmat lapseni ovat koulussa. Siinä on sulattelemista, mutta monella tapaa en malta odottaa! En kyllä voi ymmärtää yhtään, että vain neljä viikkoa jäljellä seuraavaan vaiheeseen.

Ps. Tänään Aapo olisi halunnut mieluummin trampalle kuin kameran eteen. Mut hänkin kyl odottaa koulun alkua (itkukuvista huolimatta), vaikka se jänskättääkin hirmusti.

 

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

10

PANOPASTAA PAREMPI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Se on virallista. Meikä on panopastaa parempi! Tai noh, kirjaimellisesti paremi, mutta kuka näitä nyt niin tarkkaa lukee.

Halparuokakirja tuli kauppoihin juuri ja minäkin pääsin lutraamaan tässä projektissa. Natalia ja Alisa kokosivat reseptit, kokkasivat ja kuvasivat. Varmasti myös söivät luomuksensa.  Minä taas kuvasin neitokaiset. Häärittiin pitkin Helsinkiä ja etenkin Natalian sängyssä. Varsin hupaisaa ruokakirjan kuvaamista, täytyy myöntää.

Kirjan taitto on mahti ja kyllähän tuo Tolmatsova ja Wilska kuvata osaavat. Ruokien maut ja reseptien toimivuus ovat minulle täysi mysteeri. Ehdin kirjan julkkareihin viime tipassa ja sain mukaani vain kortsuja ja vibraattorin, enkä päässyt maistamaan kokkailuja. Liikkeellä on kuitenkin huhuja, että panopasta toimii ja muutenkin minulle kelpaa halpa ruoka, joten uskon, että käyttöön tulee. Panopasta taitaa lähteä testiin ensimmäisenä.

Halparuokakirja (No Tofu Publishing, 2017)

1

AMMATINVALINTAKYSYMYS

avk_kansi

 

Yläasteen opinto-ohjaaja kertoi tunneillaan ainoastaan Järvenpään lukiosta. Meille oli tulossa uusi upea lukio, jossa me saisimme opiskella viimeisen lukuvuoden. Eihän nyt Suomen (vai oliko se peräti Pohjoismaiden) hienoimmasta lukiosta voisi kieltäytyä. En kuitenkaan päässyt sinne, vaan jouduin Keravan lukioon.

Lukioon en toki halunnut yhtään, kampaajaksi tai valokuvaajaksi kyllä. Halusin tehdä käsilläni, käytännössä. Yläasteen jälkeisenä kesänä iski paniikki. Selvisi, että olisin voinut hakea myös ammattikouluuun. En ymmärtänyt, lukiohan oli opon mukaan ainoa vaihtoehto! Olin elänyt käsityksessä, että vasta lukion jälkeen pääsisi opiskelemaan ammattiin.

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.55.02 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.58.43

Ajauduin hakemaan jälkihaussa Keski-Uudenmaan ammattiopistoon ja pääsin sisään. Olimme kiertäneet luokkani kanssa ensimmäisenä koulupäivänä opetuskeittiöt, koulun rantasaunan ja luokkatilat, kun Järvenpään lukion rehtori soitti. Hänellä oli paikka minulle. Kieltäydyin. Olin tullut kotiin. Kokkasin koulussa, olin ravintoloissa työharjoitteluissa ja iskin kiinni työelämään kun kaikki muut ystäväni pänttäsivät matematiikkaa.

Opiskelu oli rentoa ja aloin saamaan todella hyviä numeroita. Korkkasin kiitettäviä, kun matematiikkaa ja fysiikkaa opetettiin käytännössä, esimerkiksi laskemalla ruokahävikkejä. Aloin hahmottamaan asioita, tajusin asiat käytännössä. Lukeminen ei koskaan ollut juttuni, mutta nyt keittiökemia jopa kiinnosti!

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.52.11 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.57.15 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.52.41

 

Ensimmäisenä koulupäivänä siis kieltäydyin lukiopaikasta ja samalla myös tiesin, että en tule jäämään kokki/tarjoilijaksi. Valmistuin kuitenkin koulusta huippuarvosanoin ja kesätöiden loppuessa ajauduin Järvenpään kaupungin työttömille nuorille suunnattuun Mediapajaan.

Ohjaajakseni ajautui Taikissa opiskellut nainen, joka avasi minulle Photoshopin salat, kuvasin Mediapajan esitteen ja kuulin, että valokuvausta voi opiskella ammattikoulussa ammattikorkean tai yliopiston sijaan.

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.51.43 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.58.15 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.55.47

 

Sain töitä uudelta ABC-asemalta ja jätin Mediapajan kesken. Olin päättänyt, että seuraavana keväänä haen taas opiskelemaan ja halusin tehdä töitä ennen sitä. ABC:llä minusta kuoriutui palvelualojen ammattilainen ja he olisivat halunneet jatkokouluttaa minut esimiestehtäviin. Mutta meikäpä valittiin opiskelemaan valokuvausta 500 hakijan joukosta.

Opiskelin, tein vauvan välissä ja palasin kahden vuoden kuluttua takaisin. Näin harjoitteluni aikana kuukausipalkkalaisten työtä A-lehdillä ja se ahdisti hieman. Olin jo vuosia tiennyt, että haluan tehdä valokuvaajan töitä, kehityin koulussa koko ajan, mutta suunta oli epäselvä. Opintojeni viimeisenä keväänä luokkaamme astui opettajamme vanha opiskelukaveri. Hän kertoi freelancerin työstään ja sen jälkeen tiesin polkuni.

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.56.05 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.56.30

 

Työura on monien sattumusten sarja. En ole missään vaiheessa kokenut suuria paineita työstä, mutta silti tiennyt, että pyrin viihtymistä kohti. Työn pitää olla minulle tärkeää ja henkilökohtaista. Työn pitää olla haastavaa, mutta myös ihanaa. Pitää kokea onnistumisia ja selvitä pompuista.

En ole päättänyt olla valokuvaaja tästä eläkeikään. Voisin olla, ei se siitä ole kiinni. Se on kiinni muuttuvasta maailmasta, tulevaisuudesta. Minun tulevaisuuteni on auki ja tiedän, että polku löytyy varmasti kunhan on avoinna uusille jutuille ja asenne on kohdillaan.

Minä ja ystäväni Anne Ventelä ollaan tehty kirja. Se kertoo työstä ja sen tulevaisuudesta. Se kertoo neljäntoista nuoren aikuisen tarinan ja polun nykyiseen pisteeseen. Se on pirun mielenkiintoinen, liikuttava, hauska ja rohkea! Se on infopläjäys ja tavallaan synninpäästö. Kenenkään ei koskaan tarvitse tietää mikä hänestä tulee isona.

Kirja tulee painosta ensi maanantaina ja nyt siitä on mahdollisuus saada parin viikon ajan koodilla AVK2017 -20%. Osta teinillesi, kummilapsellesi, kaverillesi, itsellesi! On ihan ok olla vähän hukassa ja kirjan kautta tajuaa, että niin ovat kaikki muutkin. Ainakin olleet.

KIRJAN VOI OSTAA TÄÄLTÄ. 
Alekoodin (AVK2017) jälkeen hintaa jää 23,20e (sisältää postikulut Suomeen)
EI PAHA!

12

UUDEHKOT TOVERIT, TUTTU TUKHOLMA!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Kuten muutama postaus aikaisemmin tunnustin, nyt ei ole ihan kaikki inkkarit kanootissa. Sentään jotain sinne paattiin olen haalinut; ystäviä. Uusia ja vanhoja.

Blog House Stockholm kutsui Snapchatin pioneerit (kjähähä) luokseen Visit Swedenin välityksellä. Reissuun lähti porukka, joista jokainen oli jo entuudestaan toverini. Leikimme kotia neljän päivän ajan Vasastanilla ja poukkoilimme yhdessä sekä erikseen Tukholman katuja.

Lähdimme reissuun Viking Linen Mariellalla, jonka Plate ravintolassa nautimme viineineen yhdeksän ruokalajin menun. Ennen hytteihin valumista suuntasimme toki laivan karaokeen, josta tietenkin syntyi mahtavaa Snäppimateriaalia Vienan ja Artun astuessa lavalle. Heräsimme melko virkeinä Ruotsin päässä ja nautimme Food Gardenin aamiaisen ennen astumista takaisin maan kamaralle.

Valjastimme jengiimme, minullekin muutamalta pressimatkalta entuudestaan tutun, Visit Swedenin Joonas Hallan. Hänen kanssaan ensimmäiseksi kierreltiin liki helteisessä syyskuun Ruotsissa, Södermalmin puodit. Niin paljon olisi ollut kaikenlaista ihanaa joka toisessa kaupassa, lentokoneella paluu onneksi rajoitti hieman törsäämistä. Edelleen harmittaa kuparinen kastelukannu jonka jätin Södermannagatanin Grandpa liikkeeseen. Nytorgsgatanin ja Skånegatanin varsilta löytyy vaikka ja mitä. Suosittelen koluamaan koko Södermalmin ristiin rastiin. Mielettömät ravintolat, Fotografiska, puodit.. Ei mikään ihme, että eksyimme Söderille joka päivä.

Visiteerasimme Moderna Museetissa, josta harmikseni en löytänyt uutta julistetta seinälleni. Mutta valikoima on laaja ja sinne kannattaa etenkin hyvällä ilmalla tallata vain fiilistelemään museopuotia ja ympäristöä mikäli taidetta ei jaksa tuijottaa. Tallustimme edes takaisin keskustan ydintä, nautimme (minä nautin) monen monta kanelbullea, muutamat ihanat lounaat ja illalliset. Ostin myös aivan liian monta villapaitaa Weekdaylta sekä And The Other Storiesilta.

Porukka oli hyvä ja itse koin tutustuvani taas astetta paremmin Arttuun ja Vienaan, Minnin ja Peetan ollessa jo läheisempiä ystäviäni. Intensiiviset porukkareissut saattavat olla toisinaan raskaita, mutta meillä meininki oli hyvä ja letkeä, tuli naurettua rutkasti! Snäppimateriaalia tuli kaikilta yhteensä varmaan useamman tunnin verran ja seuraajatkin jaksoivat pysyä jengin kelkassa.

Ihania ihmisiä ei voi koskaan olla elämässä liikaa ja saan olla onnellinen, että olen kolmekymppisenä löytänyt elämääni paljon mahtavia tyyppejä joiden kanssa on samalla aaltopituudella. Visuaalisuus, avoimmuus, huumori ja sosiaalisuus yhdistää ehdottomasti tätä jengiä ja muitakin uusia tovereita joiden kanssa tunnen oloni kotoisaksi. Työt, loma ja arki tuntuu kevyemmältä hyvällä porukalla.

Syyskuun Snäpit ovat jo historiaa, mutta mikäli jengin toilailut kiinnostaa jatkossakin, mukana reissussa olivat @peetanenbest @mustarttu @vienak @minnihei ja @kaisujouppi

Kiitos Blog House Stockholm, palaamme mielellämme.

 

4

ONNETON

IMG_8247

En ole onnellinen. Enkä ole ollut sitä pitkään aikaan. Tämän asian ääneen sanominen tuntuu kerrassaan tuskaiselta, koska en ole luovuttaja. Olen tullut pisteeseen, jossa liian moni asia ei ole tarpeeksi hyvin ja olen alkanut vetäytymään kuoreeni, salassa muilta.

Lakkasin aikaa sitten puhumasta läheisilleni, koska huomasin valittavani aina. Ketään ei kiinnosta kuulla, että toisella menee huonosti, ainakaan viidettätoista kertaa putkeen. Yksinkertaisesti sanottuna; ystävien ja läheisten tuki-kapasiteetti täyttyy aika nopeasti. Kun on koko aikuisikänsä tottunut siihen, että on puoliso jolle puhua joka päivä, on ulkopuolisten vaikea tajuta, miltä tuntuu kun on ollut kolme vuotta ilman vakituista kuuntelijaa. Ilman sitä tärkeintä tukea arjessa. Olen yksin, ja ainut joka tietää miten minulla ihan oikeasti menee, on päiväkirjani.

On asioita joille ihminen ei voi mitään, on myös paljon asioita joille voi yrittää tehdä jotain, mutta hommat ei siltikään luonnistu. Syitä onnettomaan elämään on useita ja olen valitettavasti tajunnut, että aina voi mennä alaspäin. Sitä luulee olevansa pohjalla, mutta hetken kuluttua tajuaa, että on vielä syvemmällä. En ole sairas, enkä esimerkiksi koditon. Ainakaan vielä. Ihminen kuitenkin tuppaa vertaamaan siihen mitä on ollut, mitä on kokenut. Vertaa muihin ja läheisiin ihmisiin, mahdollisuuksiin joita oli ja niitä joita ei tule. Täten minut onnettomaksi tekevät asiat voivat tuntua toisesta naurettavalta, mutta ne ovatkin minun asioitani. Yritän elää omaa elämääni ja sen suhteen olen hyvin vaativa. Olen myös aina ollut pintapuolisesti pessimisti, mikä ei helpota asioita, mutta syvällä sisuksissani on mölynnyt kiihkeästi optimisti. Sen ääni vaan pienenee koko ajan. Pelkään, että lopulta se katoaa kokonaan.

Haluan jatkuvasti pyrkiä eteenpäin, edetä uralla. Työkuviot on asia johon voin vaikuttaa paljonkin, mutta kun on onneton, taitojensa myyminen ja tyrkyttäminen on vaikeaa. Onnettomana takertuu lähinnä siihen, että on painanut 6,5 vuotta samaa työtä ja siltikin joutuu tasaisin väliajoin aloittamaan alusta. Olen alalla, jolla useat kompuroi. Laskutan usein (onneksi) melko hyvin kuukaudessa, mutta kun kerron ystävilleni mitä siitä jää minulle käteen, kaikki tuijottavat minua suu auki. Alv-velvollisena pienyrittäjänä oleminen Suomessa on pelkkää paskaa! Asunto- ja autolainojen jälkeen meillä elellään usein Pyhällä Hengellä. Raha tuo onnea tiettyyn pisteeseen asti, se on fakta. Kun ei esimerkiksi pysty tekemään lasten kanssa mitään kivaa, vaikka laskuttaa useita tuhansia euroja kuussa, alkaa vituttamaan rankasti.

Tarvitsen töitä myös pysyäkseni järjissäni, mitä enemmän sen parempi! Työ tuo siis onnea, mutta sitä pitäisi olla paljon ja jatkuvalla syklillä. Tiedän mitä pitäisi tehdä: markkinoida ja metsästää asiakkaita. Tämän bloginkin kanssa on käynyt niin, että portaalista lähdön jälkeen postauksia ei synny. Toimin parhaiten paineen alla. Blogin tekeminen tuo myös onnea, mutta tämän pyörittäminen vaatisi portaalin paineen motivaatioksi! Sekä asiakkaiden metsästys, että portaaliin pääseminen ei vaan ole mitään pikkujuttuja ja onnettomalle ne tuntuvat mahdottomilta tehtäviltä. Vetäytymiseen vaikuttaa myös se, että teen töitä kotona. Eilen minua huudeltiin erääseen työtilaan, joka olisi aivan mahtava! Työyhteisö ympärillä motivoi ja samaan syssyyn saisin studiotilan. Arvatkaa onko kyseinen paikka liian kallis? Jep. Lisätään pettymys muiden joukkoon ja jatketaan nöyränä eteenpäin.

Useampaan kertaan olen täällä maininnut, että minun tie onneen on rakkaus, ja sitä taas ei voi kontrolloida mitenkään. Vaikeaa tästä tekee se, että olen suht vaativa tulevan kumppanini suhteen. En kuitenkaan liian vaativa, sopivia kandidaatteja tulee vastaan monta vuodessa, mutta niissä tapauksissa en saa vastakaikua. Koen pettymyksiä pettymysten perään. Ihastun, turhaudun ja käytän kuukauden ihmiseen josta olen varma, mutta joka ei lopulta edes suostunut kohtaamaan minua livenä. Turpaan tulemisen määrä miesten suhteen on nykyään elämässäni vakio.

Ihminen tarvitsee lämpöä ja huolenpitoa. Ainakin minä. Sisälläni on vahva tunne, että jos minulla olisi puoliso, kaikki olisi helpompaa. Se ei ole tuulesta temmattu ajatus; saisin purkaa ajatuksiani jatkuvasti, saisin läheisyyttä, kahden ihmisen tulot keventäisivät rahahuolia.. Saisin jakaa elämän, joka on yksi isoimmista asioista mitä tältä elämältä haluan. Totta kai se siis turhauttaa ja vituttaa valtavasti. Puolison puuttuminen painaa pohjalle ihmisen, joka kaipaa sitä kaikista eniten. Kyllä mä selviän, mutta mä en halua vain selvitä, haluaisin olla onnellinen. Ristiriidassa tässä touhussa onkin se, että onneton ihminen ei usko mihinkään. Sitä sulkeutuu kotiinsa, eikä kukaan kiinnosta. Hyvin harvoin deitti-aplikaatioissa eteen tulee jumalattoman upea ihminen, niihin kyllä panostaa ja ne haluaa tavata, mutta se loppukasti.. Kun usko on menetetty, tulee aika jolloin ei vain kestä uusia ihmisiä, eikä yksiäkään treffejä.

Voiko ihminen olla yksinäinen vaikka puhelimessa on monta numeroa joihin soittaa? Mitä on yksinäisyys? Jos hakeutuu ja tuntee olonsa turvalliseksi itsekseen, voiko olla yksinäinen? Voiko olla yksinäinen puolittain? Jos tuntee olonsa yksinäiseksi ilman miestä, mutta ei-yksinäiseksi ystävärintamalla. Kaiketi se on mahdollista, siltä minusta ainakin tuntuu. Onneton ihminen tosin ei ole kovin kiinnostunut ystävistäänkään. Sitä sukeltaa tv:n tai musiikin maailmaan ja peruu kaveri-treffejä milloin mistäkin syystä.

Pallottelen parhaillaan kysymystä: Onko tämä elämää jota haluan elää?

Yksi muutos jonka voisin tehdä, olisi muuttaa Helsinkiin. En usko, että olisin kokonaisvaltaisesti siellä onnellisempi, mutta kenties hetkittäin. Eksäni sanoi aikaa sitten, että jos Helsinki kutsuu, niin antaa mennä. En kuitenkaan täysin hahmota miten se olisi mahdollista, ehkä kun kuopus on tarpeeksi vanha kulkeakseen itse junalla? Niin kauan kun minusta tuntuu siltä, että muutosta olisi lapsille enemmän haittaa kuin hyötyä, pysymme täällä. Mikä toki on haastavaa itselleni, mutta se on valinta joka on tehty, kun on päätetty lisääntyä. Siinä ei ole keskustelemista. Itselleni on tärkeämpää se, että lapsien arki on niin normaalia kuin se eroperheessä voi olla ja kahdessa kaupungissa asuminen ei kuulu siihen pakettiin, ainakaan vielä.

Elämä on tässä. Pitää elää hetkessä ja tässä ja olla ajattelematta ”sitten kun..” Sorrun tuohon kun tuumailen liikuntaa tai keikoilla käymistä. Elämäni onnellisuus ei ole kuitenkaan tuosta kiinni. Kyllä mä elän hetkessä. Nyt on vaan ollut todella monta paskaa hetkeä putkeen. Tiedostan, että nyt on huono ja pitäisi keksiä mistä repiä voimia tehdä asioita uudelleen. Pitäisi myös keksiä mitä tehdä minkäkin suhteen. Olen elänyt välitilassa monen asian suhteen jo pitkään. Kenties jossain vaiheessa on tartuttava tunteisiin, analysoida enemmän ja tehdä isoja päätöksiä. Mutta tuleeko koskaan tilannetta, jolloin siihen riittäisi voimat?

Olipas ihanaa kun sain taas valittaa tänne, heti hieman kevyempi olo. Sattumasta tämä kaikki on kiinni, mikäli TET-harjoittelijani ei olisi ollut kipeänä tänään, en olisi ehtinyt puntaroida näitä asoita ollenkaan. Onhan ne tunteet toki siellä, mutta erilaiset tilanteet aktivoi ja toisinaan tunteet ottaa vallan. Mietin pitkään kehtaanko jälleen valittaa tänne, pitäisi tarttua positiivisiin asioihin ja puskea. Olla paras, tehdä itselleen hyvä elämä. Mutta onneton ihminen ei jaksa. Onnetonta ei kiinnosta. Ainakaan just nyt.

Ja kun on todellisuus paha, ihan liian masentava. Mun omaan maailmaan mä jään, kun kaikki parempaa on tääl.
-Chisu
(versio Mikael Gabrielin Älä Herätä Mua Unesta -kappaleesta)

46
1 2 3 11