työ

LEPOA LAPINJÄRVELLÄ

Kärsitkö unettomuudesta? Heräiletkö öisin? Heräätkö kuudelta? Eikö uni vain tule? Minulla on vastaus kaikkeen: mene mökille.

Tuumailen täällä parhaillaan, että jos mökillä asuisi, olisiko univelat kuitattu for good. Onko Lapinjärveläisillä  unilääkettä juomavedessä? Nukkuvatko he ja muut keskellä luontoa elävät ihmiset yönsä kuin tukit?

Me olemme nukkuneet. Olemme olleet uupuneita kymmeneltä ja heränneet aamulla yhdeksältä. Tänään vasta kymmeneltä. Minni saapui pesueensa kanssa tänne yökylään ja tuskaili kuinka lapset heräävät varmasti kuudelta. Minä rauhoittelin, että ehei, nyt olemme mökillä. Ja niin hekin heräsivät seuraavana aamuna vasta puoli yhdeksän.

Ulkoilma ja rauha. Sekä se, että olen kaukana työminästä. Yrittäjänä pää on työmoodissa 24/7. Vaikkakin nykyään pystyn lepäämään suht hyvin viikonloppuisin. Kunnon irtautumiseen vaaditaan poistuminen kotinurkilta. Kun tietää, ettei tarvitse olla missään huomenna, eikä ylihuomenna, unen laatu paranee hirmuisesti.

Jos asuisin maalla, olisin työminässäni kiinni samalla tavalla kuin kaupungissa. Enkä usko, että hiljaisuus enää  tietyn ajan jälkeen parantaisi unen syvyyttä. Ulkona oleminen ja touhuaminen ovat myös varmasti tehneet tehtävänsä tällä reissulla. Sekä lupa olla vain. Mökkimoodi sopii minulle ja sieluni himoitsee sitä. Sieluni tarvitsee rauhaisaa maalaiseloa muutaman kerran vuodessa.

Yritän viedä Lapinjärveltä mukaani kaupunkiin palasen verkkaisuutta ja hyvää unta. Varmuudeksi täytän myös juomapulloni heidän hanavedellä.

7

PAIKKANI YHTEISÖSSÄ

Pienessä kylässä olet outo ulkopuolinen tai täysillä inessä skenessä. Tällaisen mielikuvan sain vietettyäni vapaaehtoistyöpäivää Lapinjärven kirjastolla. Koen tulevani kaikkien kanssa toimeen, mutta haluanko elää kylässä jossa kaikki tuntevat kaikki ja usein vielä tietävät toistensa asiat?

Ennen Lapinjärvelle tuloa minulla oli käsitystä ajatuksistani ja ne osoittautuivat oikeiksi; en ole yhteisöihminen. Haalin lähelleni ihmisiä joista pidän ja tekemistä josta pidän. Olen maailman huonoin osallistumaan vanhempainiltoihin tai tarjoamaan auttavaa kättäni talkoissa. En pidä yhteisöistä. Pidän omasta yksiköstäni ja sinne valikoiduista tyypeistä. Läheisilleni voin sanoa suoraan, huonona päivänä kauppajonossa en jaksa sosialisoida.

Yhteisötoiminta tekee minusta välittömästi introvertin. Haluan mahdollisimman kauas ja nopeasti. Luulen kuitenkin, että pieni kylä jossa yhteisö ei pelaa yhteen hiileen, on pian entinen pitäjä. Kuntaliitoksissa ynnä muissa muuten jäädään jalkoihin, eikä uusia ihmisiä saada kylään jollei se ole elinvoimainen. Ihmiset ja heidän yhteisöhankkeensa tekevät kylistä elinvoimaisia. Näin on toki isommissakin kaupungeissa, mutta paine osallistua ja olla aktiivinen ei kohdistu joka toiseen asukkaaseen. Minun on siis parempi pysyä kaupungissa, täten voin vain nauttia toisten aktiivisuudesta.

Aktiiviset yhteisöt varmasti pelastavat monia. Suurella osalla on sisällään tarve tehdä ja touhuta muiden kanssa. Ihmiset joilla ei ole ystäviä tai perhettä, saavat varmasti yhteisöstä oman perheen. Onneksi siis meistä ihmisistä on moneksi ja toivottavasti mahdollisimman moni löytää paikkansa.

Lapinjärven kirjastossa pääsee osaksi yhteisöä nopeasti. Samassa talossa toimii kaikille vapaa työhuonetila, jolla on oma emäntä. Kirjastosta löytyy tällä hetkellä myös Verner Thoménin näyttely. Lapinjärvellä paljon maalannut taiteilija oli Helene Schjerfbeckin oppipoikia. Kirjaston henkilökunnan kanssa pääsee myös keskustelemaan varmasti asiasta kuin asiasta, kunhan vain avaa suunsa. He vastaanottivat minut halaten ja juttelu siirtyi siitä sulavasti Suomen sisällissodan kauheuksiin. Vanhainkodin ruokalassa seurasin kuinka puolitutut juttelivat uusista asumisjärjestelyistä. Tammiset ja Haloset ovat hänen seinänaapureitaan, vastapuoli toki tiesi keistä on kyse ja millaisia persoonia perheistä löytyy.

Ulkopuoliselle tiiviit yhteydet ovat toisinaan myös harvinaista luksusta. Gilmoren tytöt -henkinen toiminta on ainakin täällä totta. Kun et saa jotain kiinni puhelimella, joku on hänet juuri nähnyt ja voit juosta perään!

4

MODERNIA MAAKUNTARUOKAA

 

Tällä viikolla juhlin julkkareita, oikein kaksi kertaa. Tiistaina julkaistiin Modernia Maakuntaruokaa ja torstaina Eat Cake! Olen ihastellut sen jälkeen pöydälläni olevaa maljakkoa jossa sojottaa värikäs leikkokukkien lajitelma.

Modernia Maakuntaruokaa oli pitkä, mutta antoisa projekti. Ollaan reissattu maakunnissa, kuvattu ruokaa kallioilla tuulen tuivertaessa, lennetty Lappiin könöttämään porojen keskelle. Kiroiltu, naurettu, laulettu! Matkassa oli muutama tuskan taival, mutta aina ne on selätetty ja tiesimme koko ajan, että tästä tulee jotain suurta ja upeaa!

Modernia Maakuntaruokaa on läpileikkaus Suomen luontoa, suomalaisia ja etenkin suomalaista ruokaa. Kirjan 95 reseptiä ovat herkullisia ja kauniilla tavalla uudistettuja. Niiden, sekä ruokakuvausten stailauksesta vastasi projektin myötä ystäväkseni muovautunut, Juuli Hakkarainen. Olen syönyt vuoden ajan Juulin keitoksia ja on aivan pakko kaavailla uusia yhteisiä projekteja, en pärjää ilman hänen kokkailujaan!

Ja niin.. Siitä kirjasta tuli sitä mitä kaavailtiin: kerrassaan upea. Se noudattaa satokauden kulkua, lipuu keväästä kevääseen. Yhdeksäntoista maakuntaa, liki kolmesataa sivua herkullisia maisemia, mielettömiä ihmisiä ja maukasta ruokaa!

Maakuntien menuja voi sekoitella, kenties kulkea ruoan kautta Etelä-Karjalaan isovanhempien luokse. Tarjota helsinkiläisille ystävilleen kotikuntansa safkaa. Olen yhtä mieltä Juulin kanssa siitä, että nyt on viimeinen hetki pelastaa maakuntien herkut. Juuli on fressannut vanhoja hittejä ja tuonut ne tähän päivään yrttien ja mausteiden myötä. Kirjassa on varmasti jokaiselle jotakin ja reseptit ovat helppoja. Ei outoja valmistusvälineitä ja jokaisen voi loihtia yksiönkin keittiössä.

Kirja on osa Suomi 100 -prokkista ja tämä onkin oiva, ajaton opus juhlavuoden kunniaksi.

Tällä hetkellä kirjan voi tilata TÄÄLTÄ.

7

NELJÄ VIIKKOA!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ymmärrättekö. Tajuatteko. Hiffaatteko. Olen kuskannut lasta päiväkotiin ja sieltä takaisin kymmenen vuotta. Neljän viikon päästä se on ohi. Neljän viikon päästä Aapon päiväkotiura on taputeltu ja elokuussa hän tepastelee omin tassuin ekalle luokalle.

Tämä kaikki ekaluokka-hössötys on toki ollut hirmu jännittävää, mutta keskittykäämme nyt minuun. Tietynlainen kiire loppuu. En ole juurikaan tuskaillut lapsen kuskaamisesta hoitoon, mutta kun tajusin tämän pian loppuvan, tuli kisaväsymys. Yksinkertaisesti aamuisin ei huvittais yhtään lähteä liikenteeseen. Tuleva houkuttaa..

Elokuussa voin huutaa sängynpohjalta ”Ota aamupalaa!”. Elokuussa voin höösätä eteisessä yökkärissä, tukka pystyssä ja tyrkätä lapsen ovesta ulos. Elokuussa voin tulla rauhassa kotiin työkeikalta, ei tarvitse olla tasan neljältä päiväkodin pihassa ja panikoida ruuhkassa jos kello neljä saattaa lopulta olla 16.15. Ah, mikä autuus.

Elokuussa molemmat lapseni ovat koulussa. Siinä on sulattelemista, mutta monella tapaa en malta odottaa! En kyllä voi ymmärtää yhtään, että vain neljä viikkoa jäljellä seuraavaan vaiheeseen.

Ps. Tänään Aapo olisi halunnut mieluummin trampalle kuin kameran eteen. Mut hänkin kyl odottaa koulun alkua (itkukuvista huolimatta), vaikka se jänskättääkin hirmusti.

 

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

10

PANOPASTAA PAREMPI

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Se on virallista. Meikä on panopastaa parempi! Tai noh, kirjaimellisesti paremi, mutta kuka näitä nyt niin tarkkaa lukee.

Halparuokakirja tuli kauppoihin juuri ja minäkin pääsin lutraamaan tässä projektissa. Natalia ja Alisa kokosivat reseptit, kokkasivat ja kuvasivat. Varmasti myös söivät luomuksensa.  Minä taas kuvasin neitokaiset. Häärittiin pitkin Helsinkiä ja etenkin Natalian sängyssä. Varsin hupaisaa ruokakirjan kuvaamista, täytyy myöntää.

Kirjan taitto on mahti ja kyllähän tuo Tolmatsova ja Wilska kuvata osaavat. Ruokien maut ja reseptien toimivuus ovat minulle täysi mysteeri. Ehdin kirjan julkkareihin viime tipassa ja sain mukaani vain kortsuja ja vibraattorin, enkä päässyt maistamaan kokkailuja. Liikkeellä on kuitenkin huhuja, että panopasta toimii ja muutenkin minulle kelpaa halpa ruoka, joten uskon, että käyttöön tulee. Panopasta taitaa lähteä testiin ensimmäisenä.

Halparuokakirja (No Tofu Publishing, 2017)

1

AMMATINVALINTAKYSYMYS

avk_kansi

 

Yläasteen opinto-ohjaaja kertoi tunneillaan ainoastaan Järvenpään lukiosta. Meille oli tulossa uusi upea lukio, jossa me saisimme opiskella viimeisen lukuvuoden. Eihän nyt Suomen (vai oliko se peräti Pohjoismaiden) hienoimmasta lukiosta voisi kieltäytyä. En kuitenkaan päässyt sinne, vaan jouduin Keravan lukioon.

Lukioon en toki halunnut yhtään, kampaajaksi tai valokuvaajaksi kyllä. Halusin tehdä käsilläni, käytännössä. Yläasteen jälkeisenä kesänä iski paniikki. Selvisi, että olisin voinut hakea myös ammattikouluuun. En ymmärtänyt, lukiohan oli opon mukaan ainoa vaihtoehto! Olin elänyt käsityksessä, että vasta lukion jälkeen pääsisi opiskelemaan ammattiin.

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.55.02 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.58.43

Ajauduin hakemaan jälkihaussa Keski-Uudenmaan ammattiopistoon ja pääsin sisään. Olimme kiertäneet luokkani kanssa ensimmäisenä koulupäivänä opetuskeittiöt, koulun rantasaunan ja luokkatilat, kun Järvenpään lukion rehtori soitti. Hänellä oli paikka minulle. Kieltäydyin. Olin tullut kotiin. Kokkasin koulussa, olin ravintoloissa työharjoitteluissa ja iskin kiinni työelämään kun kaikki muut ystäväni pänttäsivät matematiikkaa.

Opiskelu oli rentoa ja aloin saamaan todella hyviä numeroita. Korkkasin kiitettäviä, kun matematiikkaa ja fysiikkaa opetettiin käytännössä, esimerkiksi laskemalla ruokahävikkejä. Aloin hahmottamaan asioita, tajusin asiat käytännössä. Lukeminen ei koskaan ollut juttuni, mutta nyt keittiökemia jopa kiinnosti!

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.52.11 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.57.15 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.52.41

 

Ensimmäisenä koulupäivänä siis kieltäydyin lukiopaikasta ja samalla myös tiesin, että en tule jäämään kokki/tarjoilijaksi. Valmistuin kuitenkin koulusta huippuarvosanoin ja kesätöiden loppuessa ajauduin Järvenpään kaupungin työttömille nuorille suunnattuun Mediapajaan.

Ohjaajakseni ajautui Taikissa opiskellut nainen, joka avasi minulle Photoshopin salat, kuvasin Mediapajan esitteen ja kuulin, että valokuvausta voi opiskella ammattikoulussa ammattikorkean tai yliopiston sijaan.

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.51.43 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.58.15 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.55.47

 

Sain töitä uudelta ABC-asemalta ja jätin Mediapajan kesken. Olin päättänyt, että seuraavana keväänä haen taas opiskelemaan ja halusin tehdä töitä ennen sitä. ABC:llä minusta kuoriutui palvelualojen ammattilainen ja he olisivat halunneet jatkokouluttaa minut esimiestehtäviin. Mutta meikäpä valittiin opiskelemaan valokuvausta 500 hakijan joukosta.

Opiskelin, tein vauvan välissä ja palasin kahden vuoden kuluttua takaisin. Näin harjoitteluni aikana kuukausipalkkalaisten työtä A-lehdillä ja se ahdisti hieman. Olin jo vuosia tiennyt, että haluan tehdä valokuvaajan töitä, kehityin koulussa koko ajan, mutta suunta oli epäselvä. Opintojeni viimeisenä keväänä luokkaamme astui opettajamme vanha opiskelukaveri. Hän kertoi freelancerin työstään ja sen jälkeen tiesin polkuni.

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.56.05 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.56.30

 

Työura on monien sattumusten sarja. En ole missään vaiheessa kokenut suuria paineita työstä, mutta silti tiennyt, että pyrin viihtymistä kohti. Työn pitää olla minulle tärkeää ja henkilökohtaista. Työn pitää olla haastavaa, mutta myös ihanaa. Pitää kokea onnistumisia ja selvitä pompuista.

En ole päättänyt olla valokuvaaja tästä eläkeikään. Voisin olla, ei se siitä ole kiinni. Se on kiinni muuttuvasta maailmasta, tulevaisuudesta. Minun tulevaisuuteni on auki ja tiedän, että polku löytyy varmasti kunhan on avoinna uusille jutuille ja asenne on kohdillaan.

Minä ja ystäväni Anne Ventelä ollaan tehty kirja. Se kertoo työstä ja sen tulevaisuudesta. Se kertoo neljäntoista nuoren aikuisen tarinan ja polun nykyiseen pisteeseen. Se on pirun mielenkiintoinen, liikuttava, hauska ja rohkea! Se on infopläjäys ja tavallaan synninpäästö. Kenenkään ei koskaan tarvitse tietää mikä hänestä tulee isona.

Kirja tulee painosta ensi maanantaina ja nyt siitä on mahdollisuus saada parin viikon ajan koodilla AVK2017 -20%. Osta teinillesi, kummilapsellesi, kaverillesi, itsellesi! On ihan ok olla vähän hukassa ja kirjan kautta tajuaa, että niin ovat kaikki muutkin. Ainakin olleet.

KIRJAN VOI OSTAA TÄÄLTÄ. 
Alekoodin (AVK2017) jälkeen hintaa jää 23,20e (sisältää postikulut Suomeen)
EI PAHA!

12
1 2 3 11