ystävät

SUOMEN SUVI

 

Mökillä ollaan oltu lähellä luontoa; jalat kutisevat mäkäräisten suudelmista, hämähäkkejä putoilee pyyhkeiden välistä, paljaat varpaat hipovat järven pohjassa olevia kiviä, suussa maistuu metsämansikka ja nenässä tuoksuu metsä. Suomen suvi on antanut meille muutamassa päivässä kaiken muun paitsi raekuuron. Olemme paistatelleet päivää rintaliiveissä, pidelleet sadetta mökissä peiton alla, kauhistelleet ukkosen jyrinää sekä kuvanneet järveen heijastuvaa sateenkaarta.

Maalla luonto on läsnä koko ajan. Olen haaveillut omasta mökistä jo vuosia. Vaikka maalaiselämä ei tässä elämäntilanteessa kiinnosta täyspäiväisesti, voin kuvitella kuinka rikkaaksi ihmisen tekee luonnon lomassa asuminen. Onneksi meillä Suomessa on mahdollista sukeltaa lähimetsiin ja pitää huolta siitä, että kaupunkilaiset lapsemme eivät täysin vieraannu luonnosta. Tällä retkellä meillä on mukana vielä minua rutkasti viisaampi äitini, joka opettaa kasvilajeja ja kertoo Aapolle kuinka metsämansikoista saa paljon vitamiineja.

Tuoksun savulta, istun puusaunan löylyssä silmät kiinni, käyn kaupassa katsomatta peiliin (pahoittelut siitä Lapinjärveläisille), tuijotan taivaalle ja ihastelen rauhaa ympärilläni (kun lapset tuijottavat pädejään). Tämä on mökkielämää ja tätä suosittelen ihan kaikille.

Kuuntelin muuten Nadia Reidin – The Way It Goes kappaletta, kun selasin kuviani muutamalta viime päivältä. En pidä itseäni kummoisena kuvaajana, mutta kun kuvissa on läheisiäni, niissä on toki valmiiksi tunnelataus. Musiikin voima on mieletön ja tuo kuviin aina aivan uuden lisämausteen. Ihan itku tuli simmuun ja sydäntä kuristi. Olen aika onnekas. Myös siinä mielessä, että saan nauttia lomaviikkoa Suomen suvessa.

 

9

PAIKKANI YHTEISÖSSÄ

Pienessä kylässä olet outo ulkopuolinen tai täysillä inessä skenessä. Tällaisen mielikuvan sain vietettyäni vapaaehtoistyöpäivää Lapinjärven kirjastolla. Koen tulevani kaikkien kanssa toimeen, mutta haluanko elää kylässä jossa kaikki tuntevat kaikki ja usein vielä tietävät toistensa asiat?

Ennen Lapinjärvelle tuloa minulla oli käsitystä ajatuksistani ja ne osoittautuivat oikeiksi; en ole yhteisöihminen. Haalin lähelleni ihmisiä joista pidän ja tekemistä josta pidän. Olen maailman huonoin osallistumaan vanhempainiltoihin tai tarjoamaan auttavaa kättäni talkoissa. En pidä yhteisöistä. Pidän omasta yksiköstäni ja sinne valikoiduista tyypeistä. Läheisilleni voin sanoa suoraan, huonona päivänä kauppajonossa en jaksa sosialisoida.

Yhteisötoiminta tekee minusta välittömästi introvertin. Haluan mahdollisimman kauas ja nopeasti. Luulen kuitenkin, että pieni kylä jossa yhteisö ei pelaa yhteen hiileen, on pian entinen pitäjä. Kuntaliitoksissa ynnä muissa muuten jäädään jalkoihin, eikä uusia ihmisiä saada kylään jollei se ole elinvoimainen. Ihmiset ja heidän yhteisöhankkeensa tekevät kylistä elinvoimaisia. Näin on toki isommissakin kaupungeissa, mutta paine osallistua ja olla aktiivinen ei kohdistu joka toiseen asukkaaseen. Minun on siis parempi pysyä kaupungissa, täten voin vain nauttia toisten aktiivisuudesta.

Aktiiviset yhteisöt varmasti pelastavat monia. Suurella osalla on sisällään tarve tehdä ja touhuta muiden kanssa. Ihmiset joilla ei ole ystäviä tai perhettä, saavat varmasti yhteisöstä oman perheen. Onneksi siis meistä ihmisistä on moneksi ja toivottavasti mahdollisimman moni löytää paikkansa.

Lapinjärven kirjastossa pääsee osaksi yhteisöä nopeasti. Samassa talossa toimii kaikille vapaa työhuonetila, jolla on oma emäntä. Kirjastosta löytyy tällä hetkellä myös Verner Thoménin näyttely. Lapinjärvellä paljon maalannut taiteilija oli Helene Schjerfbeckin oppipoikia. Kirjaston henkilökunnan kanssa pääsee myös keskustelemaan varmasti asiasta kuin asiasta, kunhan vain avaa suunsa. He vastaanottivat minut halaten ja juttelu siirtyi siitä sulavasti Suomen sisällissodan kauheuksiin. Vanhainkodin ruokalassa seurasin kuinka puolitutut juttelivat uusista asumisjärjestelyistä. Tammiset ja Haloset ovat hänen seinänaapureitaan, vastapuoli toki tiesi keistä on kyse ja millaisia persoonia perheistä löytyy.

Ulkopuoliselle tiiviit yhteydet ovat toisinaan myös harvinaista luksusta. Gilmoren tytöt -henkinen toiminta on ainakin täällä totta. Kun et saa jotain kiinni puhelimella, joku on hänet juuri nähnyt ja voit juosta perään!

4

KROATIASSA LASTEN KANSSA

 

Sanotaan, että lapsien kanssa tehdyn lomamatkan jälkeen aikuinen tarvitsisi itselleen vähintään viikon loman. Sanonta piti jälleen kutinsa, mutta se ei tarkoita, että loma olisi mennyt mitenkään pieleen tai että se olisi ollut henkisesti raskas.

Kaksi sinkkuäitiä neljän lapsen kanssa lomaili Kroatiassa oikein leppoisissa tunnelmissa. Olimme suunnitelleet loman uima-altaan ympärille ja näin myös teimme.

 

 

Mikä sitten väsyttää lasten kanssa reissatessa?
Uudet tilanteet. Jatkuva huolehtiminen mahdollisista hukkumisista milloin uima-altaaseen, milloin uuteen pitäjään. Jokapäiväinen pohtiminen ruokapaikasta, ennen kuin kaikilla on verensokerit liian alhaalla. Uudet ruoat, uudet ihmiset ja ihan vain ihmisten ilmoilla oleminen 24/7.

Milloin varot, ettei lapsi kaada kaupassa matkamuistoja repullaan, milloin varot ettei hän törmää hotellin aamupalalla kaakao-mukinsa kanssa yllättävään tolppaan. Milloin huolehdit vuorilla leviävästä metsäpalosta kun katsot oman hotellin aulassa olevia evakuoituja.

 

 

Kukaan täysijärkinen ei matkustaisi lasten kanssa, ellei kaikki se huoli ja stressi palkitsisi. Kun muistelen omaa lapsuuttani, ulkomaanmatkat tulevat välittömästi mieleen. Se miten vanhempani ovat avartaneet maailmaani reissuilla, on ollut lapsuudessani mahtavinta.

Kun näet omat lapsesi nauttivan ja huutavan ”VAU, KATSO!!” lukemattomia kertoja päivässä, kysyvän outoja kysymyksiä merestä, pähkäilevän ilmastoa ja tuumailevan eri valuuttoja, tuntuu siltä että reissu on kaiken sädön ja sähläyksen arvoinen.

 

 

Säädön ja sähläyksen keskelle mahtui kaksi toimitusjohtajaa jotka tuijottivat onnellisina tyhjyyteen ja lukivat kirjoja kun lapset pullikoivat. Siihen mahtui onnea, paljon suukkoja, naurua ja hupsuja tilanteita. Milloin meinasi lähteä kentältä mukaan Kanadan valuuttaa, toisten matkalaukut, milloin kaupan kassakaapin hälytys soi lasten toimesta, milloin naamat olivat aivan suklaajäätelössä.

Meidän neljä lasta leikkivät koko porukalla, pareina, yksin. Leevi viiletti cruiserilla Pokemonien perässä, Niilo kannoillaan. Neela ja Aapo kantoivat uusia pehmoystäviään ja rupattelivat rannalla heitellessään kiviä. Uima-altaalla oli koko ajan meneillään joku leikki. Minni nautti jättirenkaassa lilluen ja minä sukeltelin Leevin kanssa.

 

 

Minnin kanssa on hyvä olla. Olimme paljon hiljaa, koska tarvitsimme molemmat sitä. Juorusimme kun siltä tuntui ja suunnittelimme lomaa päivä kerrallaan. Seikkailimme bussilla viereiseen kylään, meinasimme lähteä saarihyppelylle ja purimme toisillemme kun omat lapset kiukuttelivat.

Ensimmäisenä päivänä altaalla mietimme, että tällaisessa perhehotellissa pitäisi olla neljän hengen kokoonpanolla. Isä, äiti ja lapset. Minuutissa tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että tämä on meidän perhe. Ystävä-perhe. Me ollaan rohkeita naisia kun lähdetään lasten kanssa lentäen toisaalle, huolehdimme yksinämme kaikesta. Katselimme myös ympärillemme tarkemmin. Näimme parisuhteita joita katsoessamme olimme erittäin onnellisia, ettemme ole sellaisissa. Liian moni näytti olevan aika yksin. Me nautimme lomasta ja meidän jengistä, voiko parempaa olla!

 

23

VAPPU 2017

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämän vuoden Vappuun kuului ystävä, neljä poikaa ja kissa. Minttu saapui kahden söpönenän kanssa meille eilen iltapäivällä, lumi oli juuri sulanut Järvenpäästä ja synkän ilman saattelemana saavuimme meille.

Ohjelmassa oli poppareita, ranuja, leffaa ja oleskelua. Siivitimme iltaa Mintun kanssa lasillisilla shampanjaa ja avautuen elämästä. Oli hemmetin kivaa turista pitkästä aikaa rauhassa. Paljon oli asiaa ja paljon parannettiin maailmaa.

Vappupäivänä aurinko yllätti meidät ja heiluttiin muutama tunti Vappuhumussa torilla. Syötiin munkit ja leikittiin leikkipuistossa koko muun Järvenpään mukana.

Edessä tulee vielä varmasti olemaan Vappuja jolloin panostus on kymmenen. Toisaalta taas totesimme, että keneltäkään ei puuttunut mitään. Leikit meni ihanan rauhallisesti, perinteistä iltahepulia lukuunottamatta. Näitä lisää!

4

EHJÄKSI

IMG_2652

”Kyky olla itselleen seuraksi kehittyy hiljalleen. Ja kun sen taidon oppii, ei koskaan enää ole yksin.”

Olen jo tuon pisteen paremmalla puolella. Viihdyn yksin ja osaan olla yksin ilman intensiivistä television tuijotusta. Ilman pakoa todellisuudesta. Tämä tilanne on saanut minut nauttimaan enemmän elämästä.

Heli Thorén on kirjoittanut päiväkirjamaiseen muotoon tunnelmia avioerostaan, Ehjäksi – kertomus hyvästä erosta. Jaan samoja kokemuksia, opin kirjasta uutta ja löysin myös monia erilaisuuksia Helin ja hänen erokokemuksensa kanssa.

Helin ystävyyssuhteet laittoivat minut puntaroimaan omiani. Lopetin aikoinaan jakamisen koska olin niin poikki ja nyt kun olen taas oma itseni, olen hieman tuuliajolla sen kanssa että kenelle puhua, mistä ja miksi. Olen myös väsynyt jankkaamaan samoja asioita vuodesta toiseen ja huomasin kadehtivani Helin ystävyyssuhteita. Tajusin kuitenkin, että Heli teki useasti aloitteen, soitti ja avautui. Tajusin myös sen, että kirjassa käsiteltiin vain yksi vuosi. Kun vetää sinkkuna neljättä vuotta, asiasta puhuminen saa ystävieni ja omat korvat verille. Nykyään kärsijän paikalla istuu terapeuttini.

Olen välillä miettinyt kuinka kauan menisi, jotta ystäväni tajuaisivat minun kuolleen. Tänä päivänä puheluita ei juuri soitella ja on ihan ok olla vastaamatta tekstariin kuusi päivää. Kovin moni ei vointiani kysellyt eron jälkeen. Se saattoi johtua siitä, että annan itsestäni vahvan kuvan, ihmiset ovat liian kiireisiä tai sitten ketään ei vain kiinnosta. Haha. Kun kuitenkin mietin, mikäli olisin itse soittanut, mikäli olisin pyytänyt apua, olisinko saanut sitä? Olisin. Puheluihini olisi vastattu, apua olisi annettu. Ehkä tästä voi sen verran oppia, että jos minun ystäväni tulevaisuudessa eroaa, kysyn vointia vähintään viikon välein.

Tunnen Helin. Hän on vaalea, pikkuruinen, bambisilmäinen, sanavalmis, kiinnostava kaunotar. Kirjan loppumetreillä Heli kuvailee toisen naisen ulkonäköä nostaen hänet itsensä yläpuolelle. Naurahdan, koska hän kuvailee itsensä. En voi uskoa, että niin mahtava nainen näkee yhtään ketään uhkana. Kirja on kuitenkin pitkälti kasvutarina, jossa varmasti suurin muutos tapahtuu Helin itsetunnolle ja oman arvon tunnolle. Selkeästi meistä useat painivat aina vain saman asian kanssa; vaikka olisit muiden mielestä kuinka upea, peilissä nähdään vikoja.

Jotain todisteita Helin puoleensavetävyydestä minulla kyllä on ja muuan muassa siitä syystä oma erotarinani on erilainen.. Itse en edusta hoikkaa, vaaleaa kaunotar -kategoriaa. Kun Heli lähtee kirjassa tyttöjen kanssa baanalle, tai istuu yksin Thaimaalaisessa kuppilassa, miehet lähestyvät häntä. Minä nökötän seinäruusuna kunnes uskallan itse tehdä aloitteen. Tuumailin useaan otteeseen kirjaa lukiessani, miten hyvää huomio muiltakin kuin kuusikymppiseltä juopolta olisi tehnyt ja TEKISI omalle itsetunnolleni.

Lopulta kuitenkin meidän jokaisen on tehtävä oma matka. Vaikka Heli löytää helposti seuraa, se ei paranna haavoja, eikä auta toipumaan erosta yhtään sen nopeammin. Se tosin voisi tehdä niin, Heli olisi varmasti helposti voinut heittäytyä uuteen suhteeseen ja siinä me olemme samanlaisia. Me tiedämme, että tyytyminen on väärin. Me tiedämme, että järkevintä on opetella olemaan itsensä kanssa ja odottaa mitä tuleman pitää.

Heli kokee maailman kauniina ja luottaa siihen, että universumilla on hänelle suunnitelma, maailma on hyvä ja se pitää hänestä huolen. Tätä positiivisuutta ja kaunista ajattelutapaa muista ja itsestä peilasin omaan napaani. Olen siinä pisteessä, että elämä ei usein ole pakkopullaa ja jaksan odottaa asioiden tapahtuvan omalla painollaan. Jos yritän lisätä silmille vaaleanpunaiset lasit, saatan viihtyä elämässäni vielä paremmin.

Sivu kerrallaan kohti upeita oivalluksia maailmasta ja itsestään. Mikäli olet eron kynnyksellä tai sen syövereissä, tarttuisin tähän kirjaan. Teki myös hyvää lukea se vasta nyt. Helin kanssa tuumittiin, että lukukokemus on varmasti varsin erilainen, riippuen siitä missä vaiheessa eroprosessia olet. Hyvää se tekee joka tapauksessa, vertaistukea ei koskaan voi olla liikaa.

Heli Thorén, Ehjäksi (Cozy Publishing)

 

14

PÖYTÄ YHDELLE

tableforone

”Länsimaita riivaa yksinäisyysepidemia. Yksinäisyys sairastuttaa ja on täten kansanterveysriski, josta koituu yhteiskunnalle huomattavat menetykset. Yksinäisyys tappaa enemmän ihmisiä kuin ylipaino. Pahimmillaan yksinäisyys tuhoaa sekä psyykkisen että fyysisen mielenterveyden, aiheuttaa työkyvyn menetyksen, tärvelee perhesuhteet ja johtaa itsetuhoon.”

Laura Honkasalo kirjoittaa yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Kirja lähtee liikkeelle melko pelottavista lauseista ja laittaa heti alkuunsa todella ajattelemaan yksinäisyyttä monelta kantilta.

Tartuin Honkasalon teokseen, koska aihe on ollut jo vuosia minulle ajankohtainen. Asuin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni 28-vuotiaana, sen lisäksi olen herkkä tuntemaan ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikka nautin yksinolosta, yksinäisyyden tunne on kamala. Kirja pohjautuu Lauran tutkimustietoihin, mutta myös hänen henkilökohtaisiin kokemuksiin aina lapsuudesta, avioeron kautta nykyhetkeen.

Kirja jättää pois nuorten syrjäytymisen ja vanhusten yksinäisyyden ja lähes puolet kirjasta keskittyy juurikin sinkkuudesta johtuvaan yksinäisyyteen, joka toki oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Honkasalo pohtii paljon muun muassa sitä millaista sinkkuna olo nyky-yhteiskunnassa on.

”Moni ei kaipaa yksin eläessä pelkkiä panoja tai seksuaalista hellyyttä, vaan jokapäiväistä koskettamista. Television katsomista oman rakkaan kainalossa, halauksia töihin lähtiessä, selänpesua tai paijaamista. —- Sinkkuuteen kytkeytyvää yksinäisyyttä ei voi ymmärtää, jollei sitä ole kokenut. Moni pariutunut unohtaa yksinäisyyden sen sileän tien, kun löytää kumppanin. Se, joka on yksinäinen parittomuuden takia, joutuu kohtaamaan oman pimeät puolensa eri tavalla kuin se, jolla riittää aina seuraa, seurustelukumppaneita ja seksiä.”

Olemme sinkkutovereitteni kanssa pohtineet paljonkin sitä, auttaako yhden illan jutut vai pahentavatko ne asiaa. Useimmat meistä kaipaavat kosketusta, mutta kun sitä kuukausien koskemattomuuden jälkeen saa, ja se jää vain yhteen iltaan, voi pudotus olla kova. Yhden illan juttuihin voi kuitenkin myös tottua. Se, että toinen huomioi, kehuu kauniiksi, suutelee intohimoisesti, nostaa omantunnonarvoa. Jos ihastusta ei synny, on talteen imetty hyvät fiilikset ja niiden voimin edetään taas muutama kuukausi.

”Sinkkuja neuvotaan innokkaasti, aivan kuin parittomuus olisi sairaus, josta voi parantua tahdonvoimalla. Jotain sairasta sinkuissa usein nähdäänkin: neuvotaan, että ennen kuin rakkaus voi löytyä sinkun pitää tulla sinuiksi itsensä kanssa, täytyy löytää tasapaino ja mielenrauha, nauttia omasta seurasta, siivota luurangot kaapeista ja hämähäkinseitit ullakolta. Miksi parisuhteessa elävät saavat olla rauhassa sekaisin kuin seinäkello, roikkua kiinni traumoissaan, potea läheisriippuvuutta ja paeta omia pimeitä sopukoitaan?”

Aivan. Toitotan aina kanssasinkuille, että jos se iskee, se iskee. Ei ole oikeaa aikaa, eikä edellisestä suhteesta ole pakko parantua. Ihmisen ei tarvitse olla yksin tiettyä ajanjaksoa, ollakseen parempi seuraavassa suhteessa. Jokaisen pitäisi osata olla yksin ja viihtyä omassa seurassaan, selvittää traumansa. Mutta lakiin ei ole kirjoitettu aikarajaa seurustelusuhteiden välille, eikä kaikki tunne oloaan sataprosenttisen onnellisiksi ilman puolisoa.

On erilaisia tapoja olla yksinäinen ja tuntea yksinäisyyttä. Laura kirjoittaa myös Brittiläisestä dokumentista Dreams of a Life, jossa 38-vuotias nainen löytyy kuolleena kodistaan vasta kolme vuotta kuolinhetken jälkeen.

”Joyce istui sohvalla keskellä paketoituja joululahjoja, televisiokin oli vielä päällä. Hän oli sosiaalinen ja pidetty, silti kukaan ei kaivannut häntä kolmeen vuoteen. Dokumentin tekijää kiinnosti Joycen mysteeri. Kävi ilmi, että vaikka Joycella oli laaja kaveripiiri, kukaan ei ollut hänelle niin läheinen, että olisi kaivannut häntä.”

Tätä pohdin toisinaan, huomaisiko kukaan jos katoaisin? Kaipaisiko kukaan? On mielestäni tervettä pohtia sitä, koska toisinaan se ajatus patistaa laittamaan tekstarin siskolle tai sopimaan treffit ystävän kanssa. Minä yritän ja panostan, vaikka se on välillä vaikeaa, kun väsyneenä haluaisi olla vain omassa seurassaan. Toisilla ei ole ketään ja Honkasalo kirjoittaa myös totaaliyksinäisyydestä. Yksinäisiä kehotetaan olemaan sinut itsensä kanssa, epätoivo kun karkottaa kaikki sosiaaliset mahdollisuudet.

”Valitettavasti yksinäisyyden hyväksymiseen liittyy usein katkeruus. Ollaan sitten yksin, kun ei ketään kiinnosta. Ihminen käpertyy itseensä ja hänen on vielä vaikeampi yrittää solmia sosiaalisia suhteita.”

Honkasalo käsittelee somen tuomaa yksinäisyyttä ja kateutta, ulkopuolisuuden tunnetta. Pohditaan suomalaisia jotka eivät harrasta elämänsä aikana kertaakaan seksiä. Sitä miten yksinäisyyteen tottuu, sitä miten yksinäisyys siirtyy geeneissä ja miten yksinäiset vanhemmat kasvattavat huomaamattaan yksinäisiä lapsia. Mitä koulukiusaaminen tekee ihmiselle, miltä tuntuu kun jätetään ja jää yksin.

Laura matkustaa faktojen kautta omiin tunteisiin ja siihen pisteeseen jossa oppi olemaan yksin. Hän kirjoittaa kirjailijan työstä ja siitä kuinka hänestä nykyään tuntuu tärkeältä vain istua yksin kahvilassa ja olla kaivamatta puhelinta turvaksi. Monille suomalaisille yksinolo on helppoa nimenomaan kotona, kuten minulle. Mutta yksin ravintolaan syömään? Ehei! Yksinolo pelottaa, mitä muutkin ajattelevat jos juon viinilasiani vain omassa seurassani? Kirjan lopussa kehotetaan aloittamaan yksin oleminen helpoista kohteista, kuten museosta tai elokuvateatterista. Viinilasi suositellaan nauttimaan alkuun hotellin baarissa.

Kirjan lempi lainaukseni liittyy kasvatukseen:

”Sara Maitland kirjoittaa teoksessaan How to Be Alone, miten tärkeää olisi antaa lasten viettää aikaa yksin. —— Maitland painottaa, että on tärkeää opettaa lapset viihtymään omassa seurassaan, nauttimaan yksinolosta ja puuhaamaan omia juttuja sen sijaan, että jokainen hetki on aikataulutettu seuralla ja toiminnalla” 

Yhdyn tähän täysin. Muuten et opi olemaan itsesi kanssa ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi, yksinäisyys voi iskeä täysillä naamaan. Painiskelen kuitenkin usein huonon omantunnon kanssa, koska en jaksa/ehdi leikittää. Huutelen alvariinsa ”Mitä teet?” ja tuumailen onko teinillä kaikki hyvin, kun se kapuaa omaan huoneeseen yksinään. Nyt tajuan, että tämä on heille hyväksi. Olen läsnä ja tavoitettavissa, se on tärkeintä. Koen myös, että ei ole tervettä tehdä aivan koko ajan jotain. Kroppa ja mieli tarvitsevat lepoa ja rauhaa. Hullun hektiset aikuiset pelottavat minua, paikallaan pitäisi pystyä olemaan.

Ihmiset usein kertovat, että nauttivat ruoasta ja sen tekemisestä, mutta eivät tee sitä yksin, se kun on niin yksinäistä. Ajattelin samoin, kunnes luin Lauran sanat ”Jokainen on hyvän aterian arvoinen ja kun laittaa ruokaa itselleen, voi tehdä juuri sellaista kuin haluaa.”

Yksinäisyys voi olla musta pilvi ja pilata ihmisen kokonaan. On syytä tähdätä siihen, että ketään ei jätetä yksin. Yksin olemisessa on kuitenkin puolensa ja tämän homman kanssa pitää löytää kultainen keskitie. Minä opin olemaan yksin, opin matkustamaan yksin. Viihdyn omassa seurassani. Kenenkään ei pidä kuitenkaan viettää koko elämäänsä yksin, eikä edes pitkää pätkää. Ihminen tarvitsee toista ihmistä.

 

LAURA HONKASALO – Pöytä Yhdelle (Kirjapaja 2016)

22
1 2 3 15