Tietoa mainostajalle ›

ystävät

LAURA FRIMAN

Hän asuu nykyään osittain Helsingissä, mutta on niin kiireinen, että tapaamme aivan liian harvoin. Optimaalinen Friman-aika kuussa olisi vähintään neljä päivää. Nyt kalenterissa on muutaman kuukauden sisään neljät deitit ja istun parhaillaan Frimanin sohvalla onnellisena, kuin kotonani.

Toissa viikonloppuna olimme täällä Turussa lasteni ja Kain kanssa kaksi yötä ja tuore poikaystävänikin sulautui samoin tein symbioosiin johon ajaudumme aina kun tulemme tänne. Kyllä Frimanien huomassa on ihmisen hyvä olla.

Ja siksi hieman ärsyttääkin.

Tapasimme Lauran kanssa työmatkalla kahdeksan vuotta sitten. Viikon matkan aikana ystävystyimme ja tunsimme sielunsiskoutta. Suurin miinus toveruudessamme on se, että hän asuu kaukana ja on, kuten sanottu, kiireinen. Laura on ihminen johon kaikki rakastuvat, enkä ihmettele ollenkaan tätä ilmiötä. Hänessä on taikaa, enkä saa hänestä tarpeekseni. (Paitsi muutaman kerran pitkällä työmatkalla olen saanut.)

Lauralle voi puhua mistä vaan ja meidän huumorimme on mustaa kuin muta. Kun erosin, Laura lähetti minulle kukkia joissa hän kertoi kaiken järjestyvän. Ja oli oikeassa. Välillä katson Lauraa ja ihmettelen miten hän pitää paletin kasassa. Huolehtii perheestään, tekee jumalattomasti töitä, muistaa ystäviään ja hänen kalenterinsa on yleensä täyteen buukattu monella viikolla eteenpäin. On juhlia, arkea, ystäviä, lapsia, työkeikkoja.. Elämää, mutta ihan hemmetisti!

Vaikka Friman on nykyään myös radiossa ja telkkarissa, hän ei ole muuttunut yhtään (okei, rohkeammaksi mutta sehän on vain positiivista!) Aitous onkin parasta Laurassa. Pahinta ystävyydessämme on se, että olen toisinaan ollut kateellinen Lauralle. Enkä varmasti ole ainoa. Kun duunari-Lauran uraputki lähti nousuun ja itse kipuili töiden kanssa, se oli toisinaan vaikeaa. Mutta kaikkeen tottuu ja ystävyydessä on se kiva juttu, että yhtä aikaa voi olla helvetin ylpeä bestiksestään.

Parasta meissä on se, että minäkin olen aito oma itseni. Olen usein ollut järjen ääni ja rauhoitellut hysteeristä äitiä joka luulee vauvansa menehtyvän nuhaan. Me kannustetaan ja tuetaan toisiamme, haluamme olla kartalla toistemme arjesta. Laura on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, vaikka välillä viikot vierii ja toisen elämää seuraa vain somen kautta.

Me jatkamme aina siitä mihin jäimme edellisellä kerralla ja nykyään meillä on myös neljä poikaa (ja ristiin kaksi kummipoikaa) jotka tulevat toimeen keskenään loistavasti. Odotan elämältä enää yhteisiä ulkomaanmatkoja koko jengillä! Ja lisää Laura-laatuaikaa, toki.

Aitous on se syy miksi pystyn tulemaan yökylään milloin vain, kaivamaan oma-aloitteisesti kaapista teetä ja avaamaan suuni sen kummempia miettimättä. Kuten tänään.

 

 

25

VIA dell’AMORE – LOMA ITALIASSA

Via dell’Amore, rakkauden tie! No juu, ei me sitä kuljettu, se on ollut kiinni jo vuosia koska tuli maanvyöry, turisteja jäi sen alle ja muuta mukavaa. Mutta hoin kuitenkin bellissima italiallani Via dell’Amoren nimeä koko viikon ja täytyy myöntää, että loma oli muuten melko rakkauden täyteinen.

Me matkustettiin Kain kanssa lentäen Milanoon syyskuun loppupuolella, hypättiin lentokenttäjunaan ja Milanon keskusrautatieasemalta otimme junan Italian länsirannikolle; La Speziaan. Kolmen tunnin lennon lisäksi junamatkat veivät siirtymineen noin neljä tuntia and it was totally worth it!

 

La Spezia on mukavan kokoinen satamakaupunki, mutta ei siellä viikkoa olisi jaksanut seikkailla, eikä meillä ollut tarkoituskaan. Majoituimme La Speziassa vain jotta pääsisimme tutustumaan Unescon maailmanperintökohteeseen; Cinque Terreen.

Ja kyllä, vielä sesongin loppupuolella näin oli päättänyt moni muukin.

Kun yhden kokonaisen La Spezia päivän jälkeen olimme menossa ostamaan kolmen päivän Cinque Terre -junakorttia, jono oli valtaisa. Mutta sen jälkeen helpotti. Mitä nyt muutamiakin kertoja hikoilimme junissa toisten turistien kanssa kuin sillit purkissa but it was totally worth it!

 

Riomaggiore, Manarola, Corniglia, Vernazza ja Monterosso. Siinä viisi merestä nousevaa kylää (paitsi keskimmäinen Corniglia on JUMALATTOMAN korkealla, aika monen portaan päässä) joiden nimiä en tule unohtamaan ikinä. Enkä järjestystä. Juna kulkee La Speziasta (lähinnä koko matkan vuoren sisällä) rantaviivaa pitkin edes takaisin. Junia menee koko ajan, samoin ihmisiä. Näin tekevät myös laivat. Kylät on siis mahdollista kokea mereltäkin päin. Mekin koimme!

Melko nopeasti siis oppii kylät, listaa suosikkinsa, visiteeraa kaikissa pikaisesti ja tutustuu niihin feivoritteihin syvemmin. Ja ne turistit, syyskuun lopussa ne eivät juuri riesaksi asti olleet. Vain muutaman kerran oli vaikeuksia saada pöytää ravintolasta, mutta yleensä heti seuraavassa on tilaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että Etelä-Euroopan kaupungeissa paras aika vierailla on syyskuu.

 

Ja me nautimme. Me söimme aivan liian monta pasta-annosta ja joimme aivan liikaa viiniä. Hyvänen aika, pulloittain! Me pulleroiduimme ja matkan kantava teema olikin se, että tajusin olevani paljon lihavampi kuin luulin. Kain ottama kuvamateriaali järkytti koko olemustani ja tein siitä toki numeron. (En oikeasti ymmärrä miten tuo hurmuri kattelee tämmöstä pullataikinaa, mutta ei kerrota sille! Se sai tarpeekseen jo reissussa itseni sättimisestä.)

Kantava teema oli kuitenkin pelottavan herättelevä ja tuli jopa olo, että näin ei voi jatkua on PAKKO tehdä tälle ruholle jotain. Kuvotin itseäni niin paljon. Se on jännä kun peilikuvassa usein on ihan ok, mutta se kamera. Jestas se kamera on julma! Pakotin itseni julkaisemaan täällä siveimmän uimakuvan, jotta totuus ei unohtuisi. Siis se, että tuossa näytin hoikimmalta. LUOJA!

Pääsin kuitenkin yli (useimmiten) tästä shokista ja herkuttelin menemään matkan kunniaksi kuin olisin viimeisellä ehtoollisella. Molemmat tosin olivat kahtena viimeisenä päivänä sitä mieltä, että olisi mukavaa löytää paikka josta saisi hyviä salaatteja. Pitsa, pasta ja äyriäiset tulivat korvista ulos. Etenkin kun itse en äyriäisiä edes syö, ravintoloiden listoilta ei välttämättä löytynyt muuta kuin sitä pastaa.

 

Mutta niin, se nauttiminen!

Meidän matka meni todella hyvin ja se oli ihanaa, tietty. Olemme seurustelleet reilut kolme kuukautta, mutta tuntui kuin olisimme reissanneet monia matkoja yhdessä. Kyllä tässä on rinnalle löytynyt hyvä ystävä.

Kun ensimmäisenä iltana stressi perinteisesti purkautui ja vaivuin tiedottomaan tilaan, nukkuen 12 tuntia putkeen, olo oli rento koko loppuloman ajan. Vaikka rahaa meni hemmetisti, olo oli kuin olisi laittaittanut rahaa pankkiin.

Toki Suomeen palattuamme stressi iski päin näköä heti seuraavana päivänä, mutta kun katselen näitä kuvia, pääsen onnelliseen paikkaan ja matkan muistelun kautta kehonikin rentoutuu.

 

Nämä kylät ovat taivaallisen kauniita. Italiamaisen rähjäisiä, mutta juurikin rappioromanttisia. Italia on Euroopan maista se johon en tule kyllästymään. Me suunnittelimme jo tälle kerralle auton vuokraamista, ehkä toteutamme sen seuraavalla kerralla kun Italia kutsuu. (Itse Cinque Terreen ei muuten kannata vuokrata autoa, muistaakseni vain yhteen kylään pääsee autolla.) Toscanan auringon alla on yksi lempielokuvistani ja luonnollisesti olenkin ihminen joka haaveilee joka toinen päivä maalaistalosta Italian maaseudulla. Juu, mun bucket list ei ole kovin kevyttä kamaa..

Koska maasto on vuoristoista ja kylät nousevat korkealle, italialaiset suojaavat kyliä maanvyöryiltä. Kaikkea ei kuitenkaan voi estää ja meidän visiitin ajan suurin osa patikointi-reiteistä oli suljettu. Meitä se ei haitannut, mutta se mahdollisuus siellä on ja voisin kuvitella senkin olevan aika mieletön seikkailu jollekin. Ei minulle. En patikoi. Se surullisen kuuluisa Via dell’Amore avautuu kyllä turisteille, muistaakseni 2019 ja sen olisin minäkin suostunut haikkaamaan! Rakkauden tie kulkee Riomaggioresta Manarolaan, meren rantaa, kallion reunaa pitkin. Harmitti, että emme päässeet kokemaan sitä!

Koettavaa ja katseltavaa kuitenkin riittää liiaksikin asti ilman patikointia.

 

Me halusimme myös ottaa iisisti, joten toisena Cinque terre -päivänä posotimme junalla suoraan Monterossoon, jossa on uimaranta. Asetuimme rantatuoleille ja nautimme, taas. Välimeri on ihanan lämmin loppukesästä, vaikka ulkoilma olisi ”vain” +25. Toistimme kuvion viimeisenä päivänä, koimme sen toimivaksi.

Meidän matka oli siis erittäin onnistunut ja kaupan päälle se vielä vahvisti suhdettamme. Tulin reissusta erittäin onnellisena takaisin kotiin. Monestakin syystä. Sinkkuna kaipasin matkaseuraa, ihmistä joka viihtyy maailmalla rennosti lomaillen. Nyt rinnallani on ihminen joka arvostaa perusarkea, nauttii siitä, mutta haluaa myös nähdä uusia paikkoja, stressittä. Toivottavasti edessä on Kain kanssa useita reissuja joilla nautitaan ja lopuksi kirotaan kun on tullut kiloja liiasta syömisestä. My kinda vacation!

Jaan mielelläni lisää infoa kohteesta, pommittakaa ihmeessä kysymyksillä! Me saimme vinkkivitosia toveriltani Tiialta ja niistä oli valtaisasti apua!

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

15

OPPEJA SINKKUELÄMÄSTÄ

Toitotin itselleni useasti sinkkuna, että sitten jos joskus olen parisuhteessa, toimin näin ja näin en ainakaan tee. Nyt kun olen tapaillut yhtä ihmistä kolme kuukautta, olen ollut jo useasti tilanteessa jossa olen palannut näihin pohdintoihin.

Suurin aihealue on ihmissuhteet.

Sinkkuna valitettavasti törmäsin usein siihen, että en aina kelvannut yksin. Toisinaan illallisille ja mökkiviikonlopuille halutaan mukaan pariskuntia, mikäli pariskunta on järkkäämässä tapahtumaa. Kenties aika usein järjestävä taho kuvittelee, että sinkulla ei olisi hauskaa pariskuntien kanssa. Mutta saisiko sinkku päättää osallistumisestaan itse?

Ajauduin aikoinaan vaistomaisesti sinkkuna sinkkujen luokse. Yhtenevä elämäntilanne ja miehistä puhuminen on toki luonteva tapa ystävystyä ja valita lauantain seurue. Silloiset lähimmät ystäväni olivat pitkissä parisuhteissa ja aikansa toki kuuntelivat sinkkutarinoita suurella innolla, mutta on se myönnettävä: ellei minulla olisi ollut lapsia, yhteisiä juttuja ei kaikkien kanssa olisi ollut riittävästi. Eikä siinä mitään, osa ihmisistä kulkee vain tietyn elämänvaiheen samaa polkua. Mutta nyt minulla on monta ystävää joista haluan pitää kiinni vaikka elämäntilanne on eri.

Huomaan jo nyt tuumailevani, että sinkkuystäväni eivät varmaan haluaisi osallistua siihen tai tähän. En viitsi kutsua kylään kun Kai on täällä, koska eihän nyt ihmiset joiden kanssa olen jauhanut päiväkausia miesongelmista halua tulla auvoisan parisuhde illan keskelle. Jestas tämä puistattaa minua. Miten syvällä tällainen ajatusmaailma onkaan meissä ja mistä se tulee!?

Koska itse joutui tasapainoilla onnen ja katkeruuden kanssa muiden sinkkuystävien rakastuessa, tiedän että on varsin mahdollista, jotta ystävän pariutuminen tuo tuskaa omaan sydämeen. Ne tunteet eivät ole järjellä selitettävissä. Tietysti sitä on onnellinen ja haluaa ystävälleen parasta, mutta onhan se nyt useaan kertaan tässä maailmassa huomattu, että se muuttaa ystävyyttä. Vaikka ei pitäisi.

Niin minä päätin, mutta tunnen jo nyt laiminlyöväni ystäviäni. Meillä on Kain kanssa selkeä ajatus siitä, että omat ystävät ja omat tekemiset ovat tärkeitä. Lisäksi minä viihdyn itsekseni ja kaipaan aikaa erakoitumiselle. Kun siihen pakettiin lisää poikaystävän ja lapset, ei sitä aikaa kauheasti jää. Täten sitä ajautuu aktiviteetteihin jossa on pariskuntia, koska pitäähän sille miehellekin olla seuraa. AAARGH! Mitä enemmän kirjoitan aiheesta, sitä enemmän raivostun tästä ajattelutavasta.

Se sattuu kun jää ulkopuolelle. Se sattuu kun kuulumisia ei kysytä, eikä enää pailata yhdessä aamu kuuteen. Elämäntilanteet muuttuu, mutta hyvistä ystävistä pitää pitää huolta. Aikaa pitää raivata ja muistaa, että jokaiseen juhlaan ja tapaamiseen voi kutsua lempi-ihmisensä. Lopetetaan kokonaan konsepti parisuhdedinnereistä tai sinkkupailauksista. Ihminen voi sitten itse päättää jaksaako katsoa syödessään toisten lepertelyä tai haluaako ihmetellä baarissa miksi kaikki sinkut vilkuilevat ympärilleen ja lähtevät kahdelta jonkun muun matkaan.

 

15

FLOW FESTIVAL – CLOSE UP

Mitä kirjoittaisin festivaalista joka onnistuu vuosi toisensa perään? Festivaalista joka vastaa artistitoiveisiini. Festivaalista joka vastaa kulinaristisiin haaveisiini. Festivaalista joka keulii visuaalisuudellaan, eikä petä tunnelmallaan koskaan. Ei vaikka Kiira-myrsky pyyhkäisisi yli.

Ehkä sen, että olin pitkästä aikaa riennoissa POIKAYSTÄVÄNI kanssa, SAY WHAAAT?!
Ja se oli mielettömän söpöä ja rentoa. Ykkös-toveri jolle oli aivan sama mitä tehdään ja minne mennään. Oli kainalo johon nojata ja huulet joita pussailla juhlahumussa.

Ehkä sen, että pissani oli vielä maanantainakin punaista Grön ravintolan koivunlehtiä sisältävän punajuuriannoksen jälkeen.

Ehkä sen, että siskoni veti sellaiset sunnarit joita en ollut nähnyt hänen vetävän aikoihin. Se teki hyvää myös minun mielelle, koska siskoni oli selkeästi niitä vailla.

Ehkä sen, että muistan ikuisesti istuneeni Balloon Stagella kun kahden pisaran jälkeen aloin vetää sadeviittaa päälleni, enkä ollut saanut sitä edes päälleni kun näin kaula-aukosta Kiira-myrskyn vuodattavan vettä yleisön joukkoon kuin saavista kaatamalla.

Ehkä sen, että keskustelimme hieman ääntä korottoaen tasa-arvosta Princess Nokian keikan aikaan.

Ehkä sen, että pikaisesti laskettuna viinipullon ostaminen tuli hieman halvemmaksi kuin yksittäisten lasillisten juominen.

Ehkä sen, että vessoja oli juuri sopivasti ja vain muutaman kerran jouduin jonottamaan hetken.

Ehkä sen, että olisin tänäkin vuonna halunnut syödä enemmän ja nähdä enemmän.

Ehkä sen, että en nähnyt juuri yhtään tuttuja, kenties se johtui uudesta isommasta alueesta. Mutta uusi isompi alue oli kuitenkin erittäin toivottu.

Ehkä sen, että Soi Soin bataattiranskalaiset vegaanisella dipillä on elämäni paras asia. Söin ne kylläkin vain kahdesti. Mutta yhtenä päivänä.

Ehkä sen, että Vesta on ihanin. Upein. Nöyrin ja sitäkin kautta myös kaunein.

Ehkä sen, että Frank Ocean otti yleisön.

Ehkä sen, että ostin taas Flow kangaskassin koska se on joka vuonna NIIN KIVA.

Ehkä sen, että rakastan tuota festivaalia joka lopettaa kesän, ja kertoo heti sunnuntaina milloin on Flow Festival 2018.

0
1 2 3 43