Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

HUONO ÄITI

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

36

10 vastausta artikkeliin “HUONO ÄITI”

  1. Johanna sanoo:

    Ainakin täällä pohjois-suomessa yläkoulussa saa myös mahdollisimman paljon ja monipuolista tukea. Aineenopettajat ovat myös aidosti kiinnostuneita miten oppilaalla aineen opinnot sujuvat ja haluavat auttaa tai ohjata tuen piiriin jos vaikeuksia ilmenee. Eli huoli pois ja kesästä nauttimaan! Hyvin sää vedät!

    • kaisu sanoo:

      Tämä! Luulen, että mulla on nimenomaan muistissa oma yläaste (paremmin kuin ala-aste) ja se kun ajelehdittiin luokasta toiseen ja ei oltu enää kenenkää lapsia. Meillä vaihtui luokanvalvoja joka vuosi ja tukeuduttiin vain toisiimme. Jäinkin kirjoituksen jälkeen miettimään, että varmasti myös yläasteen tukitoimissa on menty eteenpäin. Meidän yläasteen tukitoimi oli tarkkis-luokka jonne päätyi jos tyyliin hakkasi opettajia. Uskon vahvasti, että tuosta on menty eteenpäin.

  2. titiuu sanoo:

    Mun esikoinen on ollut ykkösestä asti tehostetun tuen piirissä enkä oikein edelleenkään tajua mitä hyötyä siitä on. Ekalla ja tokalla oli säännöllinen tukiopetus + S2 tukiopetuksena. Nyt kolmosella vain tuo S2. Monesti on tuntunut siltä, että minä teen sen tukiopetuksen kotona, opettamalla jutut itse. Englanti on tuottanut paljon hikeä ja tuskaa, niin minulle kuin pojallekin. Viimeisimmästä enkun kokeesta tuli 32/40, ja pidän sitä huipputuloksena, niin paljon olen käyttänyt siihen aikaani. Tukiopetusta ei ole saatu. Tähän mennessä olen käyttänyt tosi paljon aikaani pojan läksyissä avustamiseen, ja tänä keväänä vihdoin tuntunut siltä, että se on tuottanut tulosta. Miehen hermot eivät ole puuhaan riittäneet. Olen myös tajunnut sen kirkkaasti, miksi äidin koulutustaso kertoo paljonkin lasten tulevaisuudesta. Viime vuosina olen tuskaillut myös paljon sen kanssa, että miksi tämän yhteiskunnan mielestä kouluun ei kannata laittaa rahaa. Niin sinun kuin minunkin lapset hyötyisivät siitä, että luokassa olisi vähemmän oppilaita ja opettajalla olisi kunnolla aikaa kaikille oppilaille, niin niille lahjakkaille, tavallisille ja enemmän tukea tarvitseville. Kaikki hyötyisivät. Pienempiä ryhmiä toivon enemmän kuin komeaa uutta koulurakennusta.

    • kaisu sanoo:

      Kyllä. Juurikin näin. Minä olen enemmän kuin miehesi, hermo tuppaa menemään kun yksinkertaiset asiat ei mene jakeluun, eli en osaa selittää niitä tarpeeksi selvästi. Siinä vaiheessa aina toivon syvästi, että koulu opettaisi – minä en ole opettaja ja siihen on useita syitä. :D
      Meidän pojat on siinä mielessä erilaisia, että toinen häiriintyy isosta ryhmästä ja virikkeistä jolloin pienryhmätyöskentely on aina toimivin. Toinen taas vaipuu omiin maailmoihinsa ja hänelläkin pienryhmätyöskentely täten on parasta, koska opettajalla on enemmän aikaa ”herätellä”. Eli pienryhmät best ja onneksi meidän koulussa sitä tapahtuukin paljon. Mutta toisaalta on luokatonta luokkaa ja sekasortoa. :D
      Meille viime syksynä esikoisen opettaja mainitsi kaupungin tukipalveluista ja minä olin ihan, että ei hemmetti me nyt mitään apua tarvita. Nyt kutosen koerumban keskellä olin jo soittamassa ambulanssia. :D Jos joku tulisi kaupungilta iltasin pari kertaa viikossa tekemään esikoisen kanssa koulutehtäviä, hyppisin riemusta. Täytynee ensi vuodelle selvittää asiaa. Siippa on jo useaan otteeseen ehdotellut, että palkattaisiin tutori. MITÄ! Eikö niitä palkata kun haluaa oikikseen, ei selviytyäkseen toisesta luokasta. TSIISUS! :D

  3. Kaisa sanoo:

    Moi! Ymmärrän hyvin noi fiilikset. Luetaanko teillä poikien kanssa tai kannustetaanko heitä lukemaan muita kuin koulujuttuja? Uskoisin että kiinnostavien tarinoiden kautta varsinkin kuopus saisi varmuutta ja intoa lukemiseen ja sitä kautta koulutehtävätkin helpottuisivat. Tunnen muutamankin pienen haaveilijan, joille lukeminen on nautinto kun vain oikeat tarinat ja kirjat löytyvät. Paljon tsemppiä koulumähinöihin!

    • kaisu sanoo:

      Kuopuksen kanssa on nyt juuri lopetettu päämäärätön lueskelu ja mukana kulkee aina joku pidempi kirja. On yritetty etsiä ja kannustaa juurikin sitä kautta, että kirjan juoni koukuttaa jne. Lukeminen on sillä tasolla, että se on niin hidasta, että hänellä on täysi työ keskittyä sanoihin ja unohtaa usein mitä juuri luki. Tämän kanssa nyt juuri työskennellään niin, että hän lukee kappaleen ja sitten mä kyselen, että mitä siinä tapahtui. Lapsonen on suht tuskainen tilanteensa kanssa ja kovin paljon yritämme kannustaa, että KYLLÄ SE SIITÄ KOKO AJAN PARANEE <3

      • Kaisa sanoo:

        Voi että, voin vain kuvitella turhautumisen fiiliksen kuopuksella. Kuulostaa kuitenkin siltä, että tuette tosi paljon ja oikein keinoin poikia <3

        Tuohon ylempään kommenttiin tuesta, SPR:llä on ainakin Helsingissä ollut läksyhelppi-toimintaa, jossa vapaaehtoiset tukevat läksyissä koulun jälkeen. Samoin kannustan selvittämään tuon kaupungin tuen, sehän voi parhaillaan auttaa juuri teidän vanhempien jaksamiseen vaikka ymmärrän senkin että voi alkuun kuulostaa tosi järeältä tukitoimelta. Antakaa palaa vaan!

        Kesälomat on jo ihan ovella:)

        • kaisu sanoo:

          Juu, täytynee syksyllä tuumailla tilannetta. Kesälomat kolkuttaa, tosin meillä se tarkoittaa opiskelua ahkerasti. :D

  4. Mur sanoo:

    Tähän on tartuttava. Että opettajat eivät kestä haaveilua. Mur. Joskus kuten meillä haaveilu on niin tiukassa ns. toiminnanohjaus, aistisäätely juttu. Pienryhmätyöskentely ja säännöllinen tukiopetus on ollut pelastus. En tarkoita että teillä tämä, mutta tunnistan samoja juttuja. Lukeminen oli pakkopullaa, mutta äänikirjojen kautta heräsi kiinnostus. Ja me emme osaa opettaa yhtään! Kellotaulua yritimme ja tuskailimme yli vuoden, juu. Mutta kun koulussa kävivät läpi, niin heti innostui ja se tärkein, oppi. Läksyjä tekee pätkittäin (alaluokkalainen) 3-4 h aikana. Puuh. Siinä sitten juokset hellan ääreltä ohjaamaan alkuun, kun leikität pienempää.
    Jaksamista! Kesällä luette mutta muuten rentoudutte.

    • kaisu sanoo:

      Kyllä vain – kuulostaa tutulta! Isomman kanssa on puhuttu siitä, että yläasteella olisi mahdollisuus kuunnella justiin koealueen matskuja äänikirjoista, kun pänttääminen lukemalla ei jää päähän. Ja mitä haaveiluun tulee: uskon, että on aika raskasta jos on yksi tai kaksi jotka ei koskaan kuuntele ekalla kerralla ja eivät kysy apua, kun jäävät tuumimaan kesken tehtävän jotain ihan muuta. SIis opettajalle nimenomaan. Yhden kanssa kotona sen vielä kestää, mutta koulussa se on haaste. Pienryhmä olisi tähänkin vastaus. Kuopuksen toiminta on varsin verkkaista, mutta hieman ehkä on nyt mennyt jakeluun, kun on pyydetty olemaan vähän enemmän hereillä.