Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

PIENENÄ SUURESSA MAAILMASSA

Tiedättekö sen tunteen, kun touhotatte menemään omassa kuplassanne. Höösäätte ja jokainen teko, hetki ja kontakti tuntuu olevan merkittäviä. Olet vastuussa siitä, että arki pyörii, koti on siisti ja koira on ulkoilutettu. Meileihin vastataan, mietitään kuumeisesti mikä on seuraava uramuuvi ja pidetään yhteyttä ystäviin. Kovin usein sitä menee etenee elämässään niin, kuin olisi maailman napa. Kuin jokaisella eleellä ja asialla olisi merkitystä. Sitten tulee hetki, kun tuijottaa ympärilleen ja tajuaa kuinka pieni onkaan. Yhdentekevä, merkittävä vain muutamalle. Saan tämän tunteen usein kun ajelen Helsingissä autolla. Olen menossa jonnekin, joku odottaa juuri minua. Olo tuntuu merkittävältä. En ajattele asiaa, mutta tiedostan sen. Kenties kyseessä on kuvattavan ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen kuvaustilanne koskaan, hänen ainutlaatuinen hetkensä. Hän saattaa muistaa minut vuosienkin päästä. Istun autossa ja ajan Kurvin läpi, katselen ihmisiä ja sisäistän tilanteen. Ratikkapysäkillä on ihmisiä, rinnallani, edessä ja takana autoissa on ihmisiä. Ratikassa on ihmisiä, busseissa on ihmisiä. Taloissa ympärillä on ihmisiä. Ihmisiä kävelee, seisoo, istuu. Ihmisiä on kaikkialla. Mitättömyys iskee. Maapallolla on miljardeja ihmisiä ja ohitan tuhansia ihmisiä työmatkallani. Jokaisella on oma elämä. Tämä ajatus on K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N. Kurvin kohdalla tuumailen aina, että tässä minä menen, joku saattaa huomata ikkunan läpi, katseet saattavat kohdata, mutta minulla ole mitään tietoa siitä kuka hän on, saatika mihin hän on matkalla. Saatan ohittaa saman ihmisen tietämättäni kerran viikossa, en koskaan tai kerran vuodessa – hämmentävää. Saatan ohittaa tänään ihmisen ja tavata hänet juhlissa kuuden vuoden päästä. Mieleeni palaa piirrustus, jossa on ihmisiä kävelemässä eri suuntiin ja alle kirjoitettu: ”on ihme, että koskaan edes kohtaamme”. Tällä viikolla saavuin Helsingin yliopistolle kuvauksiin. En ollut koskaan käynyt Think Cornerissa ja kuvattavaa odotellessa jumahdin taas pienuuden ajatteluun. Seurasin opiskelijoita, joita meni ja tuli. Moni seurasi tekemisiäni, kenties mietti omiaan tai uhrasi pari sekuntia tuumien mitä juuri minä oli tekemässä. He uurastivat, tutkivat ja analysoivat tietokoneidensa äärellä, kenties tekevät elämällään suuria. Suurin osa varmasti ainakin ajattelee tekevänsä suuria, muuttavan maailmaa – edes hieman. Yliopiston kahvilan läpi kulkiessa mietin kuinka moni siellä on käynyt, kuinka usein he siellä käyvät ja juuri tänään minä olin siellä ensimmäistä kertaa. Mietin sattumaa ja sitä miten pienestä kaikki on kiinni. Mietin miksi olin juuri siellä nyt ja missä voisin olla, jos en olisi saanut tai vastaanottanut tätä kuvauskeikkaa. Maailma kuitenkin on todistetusti pieni. Kuvasin juuri tietämättäni Sipoon hoivakodeissa ystäväni isoisän ja sattumalta kuvattavakseni tuli korkeassa asemassa oleva ystäväni veli, josta oli puhuttu useaan otteeseen. Mutta minä olen vielä pienempi tässä maailmassa. Se tunne helpottaa oloa, kun koen, että pitäisi olla jotain suurta ja mahtavaa. Mutta se myös ahdistaa – koska miksi edes yrittää. Loppujen lopuksi olemme (muutamia sankareita ja neroja lukuunottamatta) melko turhia hiukkasia alati muuttuvassa maailmassa. Sitten päähäni putkahtaa seuraavissa liikennevaloissa ajatus iltapäivän aikataulusta, kuvattava saapuu ja keskittyminen jää meidän kahden välille, enkä huomaa ohikulkijoita. Unohdan pienuuden. Olen syntynyt tänne, juuri tiettyyn aikaan, juuri tiettynä vuotena. Olen tässä hetkessä ja tilanteessa nyt, oli se merkityksellistä tai ei. Olen jo nyt kohdannut elämäni aikana niin monta ihmistä, että en muista heitä kaikkia. Tulen kohtaamaan uusia ja tulen ohittamaan kymmeniä tuhansia. Juuri minun elämässä on merkitystä minulle ja ehkä muutamalle muulle. Suurin osa tuijottaa omaa napaa ja elää omassa kuplassaan, eikä suotta. Ei tätä suuruutta ja omaa pienuutta pysty käsittämään, eikä kukaan voi olla varma miksi juuri minä tai sinä ollaan täällä tai Kurvissa tiistaina klo 9.38. On parempi ajatella, että kaikilla meillä hiukkasilla on joku merkitys. Ennen kaikkea pienillä asioilla, hetkillä, teoilla ja sanoilla on merkitystä. Niillä voi olla koko elämän kokoinen merkitys jollekin toiselle. ]]>

15
27.2.2019
TÖNÖ
3.3.2019
MUOVAAVAT MUOTOILIJAT – Katri-Maria Huhtakallio

Kommentoi!

Your email address will not be published. Required fields are marked *