Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

imageimage

Etsin kuvia kissastamme maaliskuulta, jolloin hän vielä oli luonamme. Törmäsin siellä valokuvatulvaan ála ex-poikaystävä. Yhteiskuvia, Rasmus-kuvia ja kuvia omasta naamasta.  En tunnistanut itseäni.

Aloin miettimään kuka olin viime vuoden lopussa ja tämän vuoden alussa. Täysin eri ihminen kuin nyt ja ennen Rasmuksen kohtaamista. Kirjoitin hänelle tekstarin jossa kerroin huumoristisesti tajunneeni hänen tuoneen minussa esille kaikki paskat puoleni. Tätä kelatessani enemmän, tajusin, että hän toi minusta esiin puolia joita ei ollut koskaan ennen ollutkaan minussa. Mistä se johtui? Miten voi välittää toisesta ja käyttäytyä typerästi? Miksi olin koko ajan surullinen ja ilkeä? Miksi työnsin häntä pois? Miljoona kysymystä..

Olin monissa asioissa vielä helmikuussa hemmetin ehdoton. Tunsin esimerkiksi, etten koskaan voisi muuttaa Helsinkiin. Puoli vuotta myöhemmin taistelen muuttoajatusta vastaan. Olisinko muuttanut mieleni jos olisin edelleen Rasmuksen kanssa? En varmastikaan koska en nähnyt meitä kuutta asumassa siellä, mutta itseni sinkkuna, kahden lapsen kanssa, kyllä.

Niin moni asia muuttaa ihmistä. Rasmus muutti mut joksikin muuksi, mutta siihen vaikutti varmasti myös viime vuonna kokemani suuri sydänsuru ja sitä kautta tullut suuri luottamuspula. Surkeiden sattumusten summa. On silti jokseenkin pelottavaa, että tuossa hetkessä on kokenut olevansa oma itsensä. Olen myös sitä mieltä, että Rasmuksen oma suru ja käytös vaikutti minun käytökseeni. Kun yrittää laittaa kaksi rikkinäistä ihmistä yhteen, siitä tulee joko mieletön voimakaksikko tai homma kaatuu, ennen kuin ehtii edes kunnolla alkaa.

Opin mielettömästi tuosta suhteesta. Tajusin itsestäni jotain mitä en ilman tuota suhdetta olisi tajunnut. Tuntuu välillä siltä kuin tuo suhde olisi tullut elämääni vain opetustarkoituksena. Siinä sukellettiin täysillä rakkauteen ja hukuttiin liki yhtä nopeasti. Siihen ei jääty kitumaan, jotta siitä ei tulisi tuskaa, opetus vei elämästäni vain puoli vuotta (no ja tämän jälkipuinnin). Huomasin jo kesäheilani kanssa, että oppimani asiat siirtyivät käytäntöön. Sekös oli hieno tunne. Sen vuoksi olen usein miettinyt antaisiko Rasmus minulle uuden mahdollisuuden, oltaisko me eheydytty suruistamme ja valmiita nyt toisillemme? Vai toisiko hän välittömästi esiin ne paskat puoleni? Emme ole juurikaan tekemisissä tänä päivänä. Rasmus on jatkanut elämäänsä ja minä en ole vielä valmis pelkäksi ystäväksi. Kenties jonain päivänä.

Vaikka suhteemme olisi ollut vain opetus meille molemmille, se tuli täydelliseen aikaan taipaleelleni ja valokuvien kautta päähäni tulvi monia ihania ja iloisia muistoja yhteiselostamme. Rasmus auttoi mua eteenpäin edellisestä suhteesta, tunsin oloni toisinaan rakastetuksi ja sain olla parisuhteessa pimeimpään vuodenaikaan. Se oli parasta terapiaa, vaikka lopulta minuun sattuikin taas.

Katson suhdettamme näin puoli vuotta eron jälkeen aika oudoin silmin. Näen itseni, syyt ja seuraukset. Hyväksyn eron, mutta juuri kuvia katsoessani tunsin ikävän ja haikeuden valtaavan minut. Ilmeisesti Rasmus ei ollut minulle se oikea, mutta yleisesti niitä hyviä parisuhdehetkiä tuli valtava ikävä. Joku voisi puolestani ilmaantua ja auttaa minut nyt Rasmuksesta eteenpäin. Olen valmis. Olen oppinut.

 

34

image image

image

 

Sylini on täynnä Tyhjää syliä. Kolmen vuoden projekti on yksissä kansissa ja putkahti maailmaan lopulta keskiviikkona, puolen yön jälkeen, varsin yllättäen. Saimme aamulla painosta puhelun, että hän on täällä. Tuokoon hän lohtua niille keiden syli on tyhjä ja niille ketkä surua vierestä seuraavat.

Teos on juuri sellainen kuin pitää ja täten teknisiltä osin jännitys on lauennut. Tänään signeerasin ja rustasin omistuskirjoituksia ennakkotilauksiin, joita olikin upea määrä. Kiitos kaikille teille. Ensi viikolla kirja on Suomalaisessa ja Akateemisessa, sekä sitä toki voi koko ajan tilata No tofu publishingin nettikaupasta. On aivan välttämätöntä itse tehdä ristiretki kauppoihin katsomaan onko se todella siellä hyllyssä. Tää on vaan jokseenkin käsittämätön tunne. Nyt se on täällä ja siitä voi olla ylpeä.

Ensi viikolla juhlitaan julkkareita ja sitä seuraavalla Next generation -näyttelyn avajaisia. Mulla on ollut aivan hirvittävä kiirus ja ajatukset ei meinaa taas pysyä kasassa. Mulla olisi tänne blogiin juttuja jonossa niin vietävästi!! Ah, se assari nyt tänne!

TYHJÄ SYLI NETTIKAUPASTA
TYHJÄ SYLI FACEBOOKISSA

12

Kuvankaappaus 2015-8-24 kello 10.53.25 Kuvankaappaus 2015-8-24 kello 10.53.00 Kuvankaappaus 2015-8-24 kello 10.50.42 Kuvankaappaus 2015-8-24 kello 10.51.01 Kuvankaappaus 2015-8-24 kello 10.51.53

 

Punastellen vastaanotin paikkani aika kovassa seurassa nyt kuulkaas. Next Generation – young eyes of photojournalism valokuvanäyttely kokoaa Korjaamon Valssaamoon kymmenen nuorta suomalaista kuvaajaa joista kaikkia yhdeksää kollegaa katson ylöspäin. Olen hämmentynyt ja jumalattoman otettu, että Tyhjä syli -projekti kutsuttiin mukaan tällaiseen seurueeseen.

Näyttely on auki kuusi päivää ja se esittelee valokuvaajia jotka tekevät omia pitkiä projekteja. Tyhjä syli on mukana kahdeksalla kuvalla ja tuohon mennessä kirjakin on jo julkaistu! En oikein voi ymmärtää sitä, että olen mukana. Suosittelen laittamaan näyttelyn korvan taakse ja kurkkimaan upeiden valokuvaajien upeita töitä. Nöyränä. Kerrassaan nöyränä täällä.

 

12

_MG_0368 _MG_0371 _MG_0314 _MG_0321 _MG_0312 _MG_0340 _MG_0435 _MG_0466 _MG_0418 _MG_0412 _MG_0428 _MG_0379 _MG_0327 _MG_0489 _MG_0493 _MG_0501 _MG_0474 _MG_0528 _MG_0508 _MG_0510 _MG_0517 _MG_0539 _MG_0549 _MG_0534 _MG_0544 _MG_0545 _MG_0552

Syyskuun alussa (3.-13.9.2015) on Helsinki Design Week. HDW:n ohjelmalehtinen on pienen eepoksen kokoinen, menoa ja meininkiä riittää kaikille varmasti yli tarpeiden. Kun on uuvuttanut itsensä Helsingissä, kannattaa hyppiä Tallinnaan viettämään heidän vastaavaa tapahtumaa: Design yötä. Tallinnan Disainiöö on 17.-20.9 ja me käytiin kiertämässä vähän paikallisia kohteita etukäteen.

Uusia mestoja löytyi itsellekin taas hyvä määrä ja niistä nostettakoon framelle etenkin Viron Design Talo Kalasatamassa. Puoti oli täynnä ihania virolaisten suunnittelijoiden herkkuja. Vanhan sähkölaitoksen sisältä löytyi upouusi Kulttuurikattila (Kultuurikatel) jonka ohjelma kannattaa tsekata. Tila itsessään on jo ihmettelemisen arvoinen.

Telliskiven ravintola- ja designkauppojen alue on monille ennestään tuttu, mutta itse eksyin sinne vasta nyt ensimmäistä kertaa. Muun muassa kuuluisa F-hoone löytyy näiltä nurkilta. Uusi elegantti ravintola Art Priori (Olevimägi 7) löytyy vanhasta kaupungista. Sekä tila, että ruoka oli erittäin hyvää ja laadukasta. Annokset ovat täynnä puhtaita makuja, tämän päivän ruokaa ilman baltialaista tvistiä. Ehdottomasti virailemisen arvoinen hyvää ruokaa arvostavalle.

Jos on kiire ja ehtii pyöriä vain vanhan kaupungin ytimessä, Design kauppa TALI löytyy osoitteesta Voorimehe 4. Puoteja on tulossa piakkoin toinenkin keskustaan!

Vinkkivitosena vielä, että puhelimeen voi ladata D-kaart aplikaation. Designkartta suoraan puhelimeesi! Se toimii offline-tilassa ja sisältää kaikki Designkartan kohteet.

Itse Design yön koittaessa Tallinnassa on paljon ohjelmaa seminaareista, näyttelyihin, installaatioihin ja työpajoihin (disainioo.ee). Sanoisin, että kulttuuria rakastavalle vallan erinomainen ajankohta tehdä retki Tallinnaan!

4

image image

imageimage  imageimageimage

Siis oikeesti. Miten tää kuvien järjestely VOI OLLA NÄIN VAIKEETA TÄÄLLÄ!?
Tämän takia teen mielummin kollaasin, kuin yritän muuttaa kokoja ja saada niitä vierekkäin. No mutta koska snäppäily on sekavaa puuhaa, tämä kuvajana puhuu puolestani.

Mä menin Snapchattiin. Maaliskuussa. Mutta viime sunnuntaina mä aloin käyttää sitä muuhunkin kuin maaliskuisen Californialaisen Tindermätsin kanssa tsättäilyyn. Mitä tää nyt sitten tarkoittaa?

Sitä, että jaan taas vähän enemmän elämääni somessa. Snapchat on aplikaatio jossa etsitään seurattavia ja sinne jaetaan snäppejä jotka katoavat taivaan tuuliin vuorokaudessa, ellei niitä tallenna. Tarkoitus on olla aktiivinen ja pommittaa 10 sekunnin videoita monta päivässä. Snäppien meno on arkinen ja jopa ruma. Se on kaukana Instagrammin täydellisestä maailmasta, se on oiva vastapaino kuvankauniille täydellisille hetkille. Toki voit muokata snaptilisi millaiseiseksi haluat, mutta tää on mun oma hemmetin realistinen Iholla -projekti. Kaunistelematta, kirosanoja kaihtamatta, elämän herkkuhetkiä. Mulle on jo muodostunut tavaksi jutella ja kysyä kysymyksiä mun poikaystävältä. Eli siis mun seinällä olevalta taululta jossa on miehen pää.

Mä olen aina (Iholla-sarjan lanseerauksesta asti) miettinyt millaista olisi puhua kameralle päivittäisistä jutuista. Nyt mä päätin testata. Toki snäppien mitta on aivan liian lyhyt jorinoilleni, mutta mikään ei estä tekemästä kymmentä snäppiä putkeen. Kun suuntaat Snapchattiin katsomaan tovereittesi videoita, ne tulevat siellä hienosti perätysten, vanhimmasta uusimpaan.

Olin eilen pressimatkalla ja pidimme Pupulandia-Jennin ja Mamigogo-Mintun kanssa muille noviiseille snäppikursseja joka välissä. Keskutelimme myös aiheesta vakavasti. Olimme yhtä mieltä siitä, että snäppien ei ole tarkoitus olla megalomaanisen informatiivisia, vaan sinne voi kertoa, että ”mua väsyttää”. Ystävien snäppejä seuraamalla saa tietää miten heidän päivänsä on kulunut ja tuntemattomien ihmisten snäppejä seuraamalla pääsee urkkimaan heidän elämäänsä, leikkiä oman elämänsä Ulla Taalasmaata oikein huolella. Tää vie toveruuden ja tutustumisen aivan uudelle asteelle. Näen jo edessäni tilanteen jossa moikkaan tuttavallisesti tuntemattomalle jennyskä85:selle kadulla, koska seuraan liki live-kuvaa joka päivältä.

Snapchat tukee hauskasti blogiani ja instagrammia. Jos etsit kuvankaunista matskua, älä missään tapauksessa ala seuraamaan. Mutta jos haluat saada annoksen urpoja juttujani ja  behind the scene -matskua suoraan puhelimeesi –> mene jo!

Se miten seuraajia saa, on minulle täysin pimennossa, mutta ehkä tätäkin kautta löydän muutaman uuden ystävän seuraamaan huonoja juttujani. Suosittelen tutustumista aplikaatioon. Mielestäni tarvitsemme koko ajan lisää syitä pitää puhelinta kädessä jatkuvasti. Haha. Oikeasti tää snäppimaailma on aivan pimeä ja melko turha, mutta aplikaatiomaiseen tapaan koukuttava, viihdyttävä ja hurjan hauska! Viestikäämme pirun rumilla videoilla tästä hamaan tulevaisuuteen!

Mun snapchat nimimerkkini on kaisujouppi

 

4

DSCF7217 DSCF7187 DSCF7244

DSCF7178 DSCF7223 DSCF7231 DSCF7246 DSCF7257 DSCF7267 DSCF7283 DSCF7308 DSCF7319 DSCF7331 DSCF7341 DSCF7346 DSCF7298 DSCF7357 DSCF7355 DSCF7385

DSCF7449 DSCF7418 DSCF7442

 

Ajatus Marista Järvenpään surullisen kuuluisassa betonikirkossa (jota by the way itse jumaloin) on koominen. Tämä kimalletta ja ylellisyyttä rakastava, vanhin ystäväni, oli kuin luotu vihkiytymään kultaan hukkuvassa Helsingin Vanhassa Ortodoksikirkossa. Kylmät väreet hiipivät käsivarsilleni kun näin jumalattoman kauniin morsiamen astelevan kirkon ensimmäiseen osioon. Vaikka siunauksessa höpötettiin vehnäjauhoista, viinistä ja öljystä, sekä siitä kuinka nainen on palvelijatar, jonka pitää totella miehen käskyjä; seremonia oli kaunis ja koskettava.

Ilman Maria elämässäni, en tietäisi ortodoksijutuista mitään. Koen rikkautena, että sain varttua tytön kanssa jonka äiti puhui kotona venäjää ja asuntoa hallitsivat tummat, valtavat barokkityyliset huonekalut sekä ikonit, ja kattilassa porisi milloin naudankieli, milloin borssikeitto. Häissä muistelimme ystävien kanssa Marin perheen vieraanvaraisuutta ja lämpöä. Kun heille astui ovesta sisään, pääsi aina ruokapöytään. Sainkin loppuillasta tanssahdella yhden kappaleen morsiammen isän kanssa, jonka korvaan supattelin muistoja reissusta Kouvolaan. Matkustimme tuolloin määränpäähän Marin kanssa jättikokoisen pakettiauton takakontissa, patjoilla makoillen. Kahteenkymmeneenneljään vuoteen mahtuu muutamakin muisto!

Olemme tutustuneet Marin kanssa eskarissa, nyttemmin yhteydenpitomme on harvaa, mutta kun hänet kohtaa, tuntuu kuin palaisi kotiin. Tämä pariskunta asuu Sveitsissä ja siksikin kohtaamiset jäävät pariin kertaan vuodessa. En edes ala selittämään parin sukuhistoriaa, mutta kerrottakoon, että sulhasen äiti piti puheen suomeksi, puolaksi, englanniksi, venäjäksi ja sveitsinsaksaksi. Sulhanen laittoi toki paremmaksi ja lisäsi joukkoon vielä ruotsin. Häissä oli vieraita kuudesta eri maasta, se jos jokin kertoo parista paljon. Aika pirun rakastettava ja rakkautta täynnä oleva paketti.

Rakkautta oli täynnä myös meidän jengimme. Yläasteporukasta pieni lohkaisu, ne keiden kanssa aikaani eniten vietän. Mukaan saatiin myös Köpiksen Heidi-vahvistus ja meillä juttu kulkikin niin hyvin, että laulaa luikauttelimme suomi-iskelmää ja Finlandia-hymnejä koko paluumatkan. Kerrassaan riemukas ilta josta ei naurua tai nostalgiaa puuttunut!

Toivon kaikkea hyvää tälle parille ja postaan teille kuvia lehmistä kun joskus pääsen Sveitsiin vierailulle. Kutsu sinne tulee joka kerta kun näemme.

12

image

 

Eräs viisas nainen sanoi minulle pari päivää sitten Marimekon juhlissa; minua helpottaa suunnattomasti se tieto, että se on tuolla jossain. Se on olemassa, elää elämäänsä ja jonain päivänä meidän tiet kohtaa.

Hymyilytti. Osaisko sitä ottaa rennosti ja turvautua siihen, että se ihminen tosiaan on olemassa. Kenties joskus ollaan kohdattu tietämättämme, kenties oltu samalla festarialueella. Se miksi mä kirjoitan tänne rakkaudesta, enkä oli potemassa ensimmäisen illan Flow-krapulaa on se, että juhlin tänään ystäväni häitä. On kieltämättä hieman ulkopuolinen olo, olisi ollut mahtavaa vaellella festarialueella ja ehkä törmätä siihen. Mutta kuten toinen viisas ystäväni sanoi; kahden vuoden päästä en harmittele Flowta jonne en päässyt, mutta Mari muistelee lämmöllä valintaani tanssia hänen häitään. Saattaapi olla, että minäkin muistelen lämmöllä tätä päätöstä.

13

image

Mua oksettaa. Mulle tulee tästä rasistisesta Suomesta fyysisesti paha olo. Suljin silmäni uutisilta kohta jo kaksi vuotta sitten. Totesin, että niistä tulee mulle usein erittäin paha olo ja mieli. Aloin elää kuplassa jonne sain tärkeimmät uutiset radiosta, ystäviltä tai Facebookista. Kaupassa en lue iltapäivälehtien lööppejä, enkä katso uutisia. Näin on ollut hyvä.

Jaan Facebookissa urpoja kissa-memejä ja videoita lapsista joille sattuu naurettavan typeriä juttuja. Viihdytän siellä itseäni ja nappaan seinältä tärkeimmät uutiset. Mennä viikkoina olen joutunut Immosen sössötyksistä alkaen seuraamaan niin hirveitä uutisia kotimaastani, että en tiedä miten päin olisin.

Mä en jaksa enää tätä. Me ollaan otettu askelia homojen kanssa ja kun niiden kanssa voitettiin muutama taistelu, luulin, että tämä maa alkaa olla suvaitsevainen ja pullollaan normaaleja ihmisiä jotka ovat heikompien puolella ja kasvattavat lapsistaan tasa-arvon edustajia. VÄÄRIN. Tästä maasta löytyy pelottavan paljon kusipäitä. Aikuisia jotka tönivät lapsia heidän ihonvärinsä takia, teinejä jotka hakkaavat koulukavereitaan joiden synnyinmaa ei ole Suomi ja niitä helvetin urpoja jotka kehtaavat nettipalstoilla kasvottomina (tai ehkä vielä pahempaa: omilla kasvoillaan) ilmoittaa, että neekerit pitäisi hirttää.

En jaksa. En kykene millään asteella ymmärtämään tätä. Rasismille ja natsismille ei ole mitään perusteita. Olen suvaitsevainen ihminen ja yritän aina ymmärtää kaikkia osapuolia. Mutta nyt en pysty. Tässä ei ole yksinkertaisesti mitään ymmärrettävää. Viha ja väkivalta. Ei.

Muutama vuosi sitten olen puhunut esikoiselleni homoista. Olen puhunut siitä kuinka hän saa rakastaa ihan ketä haluaa sukupuoleen tai ihonväriin katsomatta. Jos hän haluaisi itse vaihtaa sukupuolensa ja liittyä kirkkoon, siinä olisi sulateltavaa, mutta olisin tukena. En pysty käsittämään, että joku aikuinen ihminen lietsoo kotona vihaa maahanmuuttajia kohtaan. Musta alkaa tuntumaan siltä, että kantasuomalainen natsi tanssii veljensä homohäissä vuoden 2015 Suomessa, mutta kertoo kotona lapselleen, että neekerit pitää myrkyttää.

Tästä voisi puhua ja tätä voisi lietsoa moneltakin kantilta. Mutta mikään ei muuta sitä, että syntyperällä, ihonvärillä tai sukupuolisella suuntautumisella ei ole mitään väliä. Sillä ei pitäisi olla väliä kenellekkään ja hyvin usealle sillä ei onneksi ole. Mä toivon syvästi, että joka helvetin järkevä suomalainen kaartaa vaaliuurnille seuraavissa vaaleissa ja pitää huolen siitä, että yksikään Immonen ei pääse läpi. Häpeän silmät päästäni asua maassa jossa meitä edustaa tuollaiset idiootit.

Viikkoja seurasin ja nyt tämä Prinssi Jusufin & kumppaneiden Isänmaan puolesta kuvan kommenttiketju sai pääni räjähtämään. Onnekseni huomasin, että sieltä löytyy kaltaisiani, järjellä ajattelijoita paljonkin. Yhteen kommenttiin yhdyn, ja vahvasti:

Robert:
Tiedoksi teille jotka ajattelevat ettei maahanmuuttajat kunnioita sotaveteraaneja: ottaen huomioon että erittäin suuri osa hoitoalan työntekijöistä on maahanmuuttajia niin juuri he pitävät huolta vielä jäljellä olevista veteraaneista. Hoitajat pukevat, pesevät, vaihtavat vaipat jne. Muuten yhtäkään KIITOS-paitaista kaljupäätä en ole nähnyt veteraanien vaippoja vaihtamassa.

Mä en jaksa. Lopettakaa urpoilu, käyttäkää energia johonkin hyödylliseen. Naurettavaa, mutta myös helvetin pelottavaa ja ahdistavaa touhua. Jos olisin tummaihoinen, pelkäisin perkeleesti elää tässä maassa. Miettikääpä sitä. Minusta jokainen rasisti-urpo pitäis lähettää vuodeksi Namibiaan, olemaan ainoa valkoihoinen.

Tän ei pitäis olla näin vaikeaa. Antakaa muiden ihmisten olla ja keskittykää omaan elämään. Miten jonkun ihonväri voi olla sinulta pois, saatika jollain asteella tuomittavaa? Ei mene jakeluun!!!! Näiden ihmisten täytyy olla jollain asteella mielenvikaisia.

Liikutuin Meillä On Unelma -mielenosoituksen ihmispaljoudesta. Meillä on mahdollisuus suvaitsevaan Suomeen, mutta tässä on aika pelottavan paljon työtä vielä.

Anteeksi kielenkäyttö, mutta tää menee tunteisiin ja vahvasti.

Kuvan lapsi ei liity tapaukseen.

29