Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

ryhma

 

Kauheen monta vuotta on jo mennyt ilman head over heelssiä. En mä sillai täällä mitään odottele..

Laitoin tossa kirjani painoon ja sen jälkeen alkoi ottaa rinnasta. Tulin kipeäksi kun se oli melkein valmis ja kustantajani epäili, että saan aivoverenvuodon kun se lähtee lopullisesti käsistäni. Kroppa on niin outo kapistus. Mua on pistänyt rintaan koko illan. Se johtunee kirjaprojektin suurimman virstanpylvään saavuttamisesta, mutta se johtuu myös hieman siitä, että multa puuttuu jotain. Tai nyt on pari päivää tuntunut tältä.

Lääkitsin tätä jälkimmäistä vaivaa menemällä piiiitkästä aika Pinterestiin. Klikkasin suoraan love-kansioon. Hmpf. HMMPPFFF. Siellä oli liikaa muistoja ja haaveita. Päiväkirjankin sivuja on kulunut viime aikoina. Johtuuko se syksystä? Mistä se johtuu, että aika-ajoin tuntuu pahemmalta olla yksin kuin muulloin. Tai oikeastaan se ei johdu yksinolosta koska edelleen rakastan sitä. Se johtuu siitä, että en saa pusuja alvariinsa.

Mun mielestä on kohtuutonta, että tällaista rakkaudenkipeää romantikkoa pidetään ilman rakkautta näin pitkään. Silkkaa kidutusta.

Musta on upeaa olla nainen ja mennä fiiliksiensä kanssa ees taas, miten sattuu. Huomenna saatan nauraa koko päivän ja nauttia sinkkuilusta täpöö. Ylihuomenna itken koska en saanut sitä mitä eniten halusin, ja loppuviikosta mietin missä on parhaat miesapajat. Aallonharjalta -pohjalle. Pientä kiukuttelua ja toiveikkaana eteenpäin. Ei tässä sekoilussa ole mitään järkeä, mutta nyt just mä antaisin toisen käteni jos joku ihana rakastuisi muhun päätä pahkaa.

En mä kyllä oikeesti antais. Tai siis todellakin antaisin. En siis kättäni vaan. Tai siis voisin mä kätenikin antaa. Mutta en kirjaimellisesti leikkaisi kättäni irti.

Okei. Nyt mä lepään. Kirja on painossa (MMMITÄ?!?!?!) ja mulla ei ole ku tuhatkuusisataa asiaa hoidettavana tällä viikolla. En muista niistä nyt yhtäkään joten on parempi sammuttaa kone ja haaveilla siitä mitä ei nyt just ole. Life. Kauheen hankalaa välillä. Pinterestiin en kyllä uudelleen mee. Kateellisuus ja katkeruus kunniaan! Muiden rakkaus on multa pois ja näitä muita perinteisiä letkautuksia. Äh. Pyllypäivä.

Jos saan sydärin tänä yönä, kirjoittakaa hautakiveen ”poistui onnellisena”. Kaikki on kuitenkin vallan hyvin oli miestä tai ei.

28

Kuvankaappaus 2015-8-10 kello 20.56.34

 

FS 2015

Dub Phizix & Skeptical feat. Strategy – Marka

Mihinhän tilanteeseen tää kappale sopii? En tiedä, ei varmaan mihinkään, mutta tää on kova.

1

_MG_9473 _MG_9526 _MG_9486 _MG_9460 _MG_9465 _MG_9531 _MG_9520 _MG_9509 _MG_9501 _MG_9539

 

Turku tuli viime tiistaina meille kahdeksi yöksi. Meille sattui ihanat kelit, mutta kelejäkin ihanampaa oli seurata poikien leikkejä. Käsittämättömän hyviä leikkejä, eikä kinan kinaa.

Meidän piti ottaa rennosti, mutta reissaamiseksihan se meni. Tiistaina kauppailujen ja ihanan ruoan jälkeen me suunnattiin mun porukoille. Pojat juoksivat ja leikkivät ympäri pihaa pari tuntia ja Uljas poistettiin alueelta huutokonsertin saattelemana. Ei niitä meinannut saada pois sieltä.

Keskiviikkona Laura ja Kaisu nukkuivat pitkään koska lapset leikkivät keskenään niin sujuvasti. Puoli kymmeneltä syötiin aamupalaa ja me Laukin kanssa syötiin pidemmän kaavan mukaan pihalla. Sunnattiin siitä uimahalliin ja se oli menestys! Saatiin hyvän sään vuoksi rällätä rauhassa ja tutustuttiin Järvenpään uimahallin joka kolkkaan. Mä pulahdin pari kertaa kylmäaltaaseen ja vein laittomasti Aapon kolme kertaa kanssani vesiliukumäkeen.

Parin tunnin uimasession jälkeen me vierailtiin ex-anopin kaffelassa herkuttelemassa. Siitä hipsittiin rantapuiston isoon Silkkiuikku-leikkipuistoon, mutta viivyimme vain reilun puoli tuntia. Jengi oli meinaa aika veto pois. Meidän piti kulkea kaupan kautta ja grillailla mutta päädyimme puiston vieressä olevaan ravintola Huiliin. Se jos jokin oli oikea päätös. Skidit eivät meinanneet jaksaa odottaa edes sitä ruokaa ja kun lautaset tulivat heidän eteensä, kukaan ei puhunut mitään. Lauran kanssa me syötiin uuniperunat siikatäytteellä ja nuoleskeltiin lautasiamme.

Illalla pyöräiltiin vielä Leevin kanssa sittarista jäätelöt koko köörille kun Laura leikitti pikkuisia kotipihamme puistossa. Kun jengi oli vihdoin tainnutettu nukkumaan ysin aikaan, me tartuttiin Lauran kanssa leffaan. Torstaiaamu oli yhtä verkkainen kuin edeltäjänsä, syötiin aamupalaa kymmenen aikaan ja pian sen perään lounasta. Laura hyppäsi lapsineen kyytiini ja vein ryhmärämän Espoon juna-asemalle. Pusut hyvästiksi ja matkani jatkui kohti työkeikkaa. Parin viikon päästä olen taas Turussa, parasta.

12

Kuvankaappaus 2015-8-6 kello 17.00.51

 

FS (favorite songs) 2015

Kurt Vile – Pretty Pimpin

Vile on visionääri. Hyvin moni kappale kuulostaa samalta kuin edellinen, mutta jollain oudolla tavalla jokainen kipale on eri tavalla kultaa. Olen hehkuttanut Vileä täällä ennenkin. Uusi sinkku on täysin tunnistettavaa Kurttia, mutta jälleen se koukuttaa omalla, uniikilla tavallaan. Kurt Vileä ja Vilen kitaraa on vaikeaa olla rakastamatta.

I could be one thousand miles away but still mean what I say

4

_MG_7410 _MG_7401 _MG_7424 _MG_7431 _MG_7408 _MG_7429 _MG_7399

Totuttelen. Sain toivomani kellon synttärilahjaksi ja nyt seuraan kuinka nahkaremmi kuluu ihanasti. Olen aina pitänyt kelloista mutten oikein ole osannut käyttää niitä. Nyt aika on kypsä ja kello viihtyy ranteessani melkein joka päivä. Kotipäivinä en sitä jaksa laittaa. Vielä on hieman hakusessa kellon katselu siitä, mutta aina välillä sekin onnistuu. Totutuista tavoista on vaikea irrottautua. Jos on tottunut autossa katsomaan kelloa digitaulusta ja kotona tietyistä seinäosioista, niin onhan siitä nyt vaikia päästä irti.

Olin asunut omillani jo jonkun aikaa kun äitini otti seinäkellon olohuoneesta pois. Se oli ollut siinä siitä asti kun olimme vuonna 1987 muuttaneet taloon. Noin kolme vuotta käänsin katseeni seinälle aina kun halusin tietää mitä aika näyttää. Vilkaisun jälkeen huusin raivoissani muihin huoneisiin: MIKSI SE ON OTETTU POIS?! MITÄ SE KELLO NYT ON?!

Muistan vieläkin miltä seinällä ollut kello näytti. Värit ja viisarien muodon. Toivottavasti itken kun Daniel Wellington hajoaa ranteeseeni kulumisen takia kymmenen vuoden päästä. Kenties pidän sille hautajaiset ja kirjoitan tänne kuinka en ikinä unohda logon fonttia ja naarmuista lasia. DW on my mind 4ever.

8

image

Koska nukuin lauantai-sunnuntai välisenä yönä kaksi tuntia, aamulla väsytti. Joo äiti mä tiedän, että jos on uupunut, ei kannattais välttämättä juhlia. Mutta en toisaalta ole siitäkään niin varma. Kotona makaaminenkin väsyttää, hauskanpito (juhlat) piristää sielua. Lapset olivat isällään, mä sain puhelun, että mut haetaan kotipileisiin taksilla 20 minuutin päästä, eihän nyt seikkailuille voi sanoa ei! Tänään silti aamulla haukotutti, eivätkä työt kiinnostaneet.

Sijoitin Aapon päiväkotiin, hän huusi muuten aamulla JES! PÄIVÄKOTIIN! kun herätyskello soi. Eka aamu oli kuitenkin rennompi, halailtiin ja pussailtiin päiväkodissa pidempään kuin yleensä, käytiin yhdessä käsipesulla ja saatoin aamupalapöytään asti. Astelin haikein mielin ulos, tauon jälkeen on aina vähän vaikeaa jättää hänet sinne, vaikka viihtyykin todella hyvin. Suuntasin nokkani Vantaalle. Kuvasin nuorenparin. He olivat lapsia, ala-ikäisiä, mutta olin kateellinen. Se teini-iän rakkaus, jossa itsekin elin täysillä juuri tuon ikäisenä, on kyllä rakkautta sen kreiseimmässä merkityksessä. Se kiintymys on jotain käsittämätöntä. Olin kiltti ja jätin kertomatta, että teinirakkauteni päättyi kahdentoista vuoden jälkeen. En myöskään saarnannut ”Voi kuulkaa, elämä opettaa!”. Fiilistelin vaan ”Äää, en kestä miten söpöjä te ootte!” Sydämeni oli kuitenkin surullinen kun poistuin keikalta. Mulle kanssa!!!

Olin jo autossa aloittanut rakkaushaikeilun. On varmaan taas se aika kuusta, mutta mä palaan vanhoihin juttuihin jatkuvasti. En analysoi, vaan kertaan. Huokailen hyväksyen, mutta mietin kuitenkin voisko asioille vielä jotain. Ne tulee pyrähdyksinä, mutta mielessä ne pyörii ja täyttää sen, heti kun niille on töiltä ja muilta kiireiltä tilaa. Miehet. Miksi ne tekee elämästä niin vaikeeta. Oikeammin: miksi mun pää antaa niiden tehdä elämästäni niin vaikeeta?!

Tiedättekö, hyväksyn ja totean, että ei niitä sit ollu tarkoitettu mutta ne kaivertaa silti mieltä. Entä jos se nyt ilmestyisi ovelle? Mitä tuntisin? Miten toimisin? Juhannusporukan whatsapp-ryhmä on henkireikäni tänäpäivänä. Cessin, Mintun, Peetan ja Pajun kanssa pohdimme ja jaamme. Totesimme juuri hetki sitten, kuinka paljon me naiset käytämme aikaa miesten miettimiseen. Näistä mun vanhoista jutuista kyseiset henkilöt ei varmaan edes muista mua. Haha. Miehille kaikki tuntuu olevan helpompaa. Ne hyväksyy ja unohtaa. Piste.

Mieshuolet mielessä ajelin Helsingin rakennusviraston asiakaspalvelupisteeseen. Jonotin hetken ja lähdin sieltä 400e köyhempänä. Ostin yrityspysäköintilätkän. Olen luovuttanut työhuoneeni avaimet ja ojentanut valtikan seuraavalle päävuokralaiselle, sekä vastaanottanut avaimet Kallion työhuoneelta. Kaikki mitä aktiivisesti tarvitsen työskentelyyn on vielä kotonani, mutta viikon päästä harjoittelijani palaa kesälomilta ja on aika luopua kotitoimistosta. Se ottaa koville. Nytkin teen tässä ohella töitä. Uupumusriskin ollessa ilmoilla on ehkä kuitenkin ihan hyvä luovuttaa kone Kallioon ja lopettaa 16 tunnin työpäivät. Torkkelinmäelle muuttaminen jännittää. Entä jos siitä ei tule mitään? Onneksi olen antanut itselleni luvan palata maitojunalla kotiin jos homma ei toimi.

Lätkä kiinni tuulilasiin, auto parkkiin ja puoteja kiertämään. Töiden puolesta siis. Neljästä puodista yksi oli kiinni, enää on 13 paikkaa kiertämättä, ensi viikon alkuun menessä kaikki pitäis olla paketissa. Tottakai kun olen ilman harjoittelijaa, joudun käppäilemään helteisessä (!) Helsingissä ison repun ja jalustan kanssa ypöyksin. Pyyhin hikikarpaloita naamastani ja olin suuntaamassa autolle kun mietin, että soitanpa Hanna Gullichsenille, jos vaikka olisi kotona. Turhaa kaivoin puhelimen, tulimme jo vastaan toisiamme ja sain käsilaukusta mukaani keittokirjat x2! En mä nyt oikein tätäkään käsitä, että kuvasin Hannalle kirjoja jotka on valmiita. Kaupoissa, kaikkien ostettavana. Absurdia.

Kotiin tullessani löysin postilaatikosta samat kirjat omistuskirjoituksineen. Punastelin niitä ylistyskirjoituksia lukiessani. Ihaninta on kuitenkin löytää nimensä kirjan vikoilta sivuilta, kiitoksista. Kun kirjoitin hetki sitten oman kirjan kiitoksia, se tuntui todella tärkeältä tehtävältä. Se tuntui kutkuttavalta, koska moni ei tiedä niistä etukäteen. Hannan kanssa mä lähdin tekemään kirjaprojekteja pisnes-mielessä, mutta me ollaan nyt oltu puoli vuotta aktiivisesti tekemisissä. Sain projektien kautta ystävän jolle avaudun about kaikesta. Meissä molemmissa on sisällä pelottavan musta huumori ja härskeys. Saa nähdä jatkuuko ystävyytemme kun saadaan kolmas kirja ulos. Ehkä me ei siedetä toisiamme kolmansien  julkkareiden jälkeen. Höhö.

Ennen postilaatikkolöydöstä Hanna spontaanisti kutsui mut lounaalle mukaan, söin taas Hernesaaren rannassa pitsaa. Menkää sinne konttialueelle! Aurinkoisena päivänä siellä on upea fiilis ja miten onkin saatu teollisuusalueen nurkat suljettua pois kokonaan, tuntuu kuin olisi ulkomailla. Ainoastaan kylmä merituuli muistuttaa Suomesta. Konteissa on tosiaan myytävillä jos jonkinmoista settiä ja alueella voi istua Hankosushien ja Chalupien kanssa missä tahtoo. Yhteistä aluetta. Vaihdettiin kuulumiset ja Hannan Joonas-siippakin liittyi seuroihin. Aloin jo pulisemaan seuraavasta projektistani. Mä en opi millään. Taukoa pitkistä prokkiksista? Njääh! Uutta putkeen vaan!

Kotona jatkoin töitä, kirjoitin viisi sivua päiväkirjaa ja mietin mennyttä kesää. Elokuu on mun mielestä vielä kesäkuukausi, mutta se on samalla syksyn alkua. Arki palaa ja mun perinteinen puhdistus-periodi nostelee päätään. Sormet syyhyää kaappeja siivoomaan, kun vaan vielä jaksaisi tarttua siihen projektiin. Menneessä kesässä mietitytti se, että vaikka tämä oli viime kesän supersydänsuruista leppoisampi, olin vähemmän takapihallani kuin yleensä. Johtui varmasti kylmistä ilmoista, mutta palasin ajatuksissani miesasioihin. Miten siistiä olis juoda siitä viinilasillista pihakeinussa ja olla rakastunut. Miksei mulla ole grillivastaavaa? Mietin myös miksi tänä kesänä ei ollut aikaa istua pihalla puolille öin tyttöjen kanssa. Mihin tää kesä meni? Toisaalta on tapahtunut niin paljon, että kaikkea ei edes muista.

Koska olen säälittävämpi kuin yksikään olento maan päällä, aloitin Gossip Girlin alusta. Yllätyin, etten muista siitä kauheasti ja se on jopa viihdyttävää katsottavaa. Silti. Säälittävää. Gilmoren tytöt sallin, mutta Gossip girl on kyllä vähän nolo. Aloitin tämän jo yli kuukausi sitten, joten starttasin juuri kolmannen kauden. Gossip olkoon pahuuteni Coca Cola Zeron kanssa. Lähetän muutaman kuvan ja istahdan sohvalle kurkkimaan Upper East Siden elämää. Lepuutan hetken, huomenna kuvataan tuotekuvia koko päivä!

 

 

13

image

Ajattelin vain ilmoittaa teille, että lapseni ovat elossa ja vaikka he näyttävät kuvassa orvoilta, heillä on rakastavat vanhemmat.

Huomenna ollaan jo melkein arjessa. Aapo palaa päiväkotiin ja aloittaa viskarina tuttuun, leppoisaan tapaan: keskiviikko ja torstai vapaata. Meille tulee Turusta vielä keskellä viikkoa vieraita ja niin ihanaa kuin se onkin, sotkee visiitti työkuvioitani. Mutta olen tottunut siihen näiden menneiden lomakuukausien vuoksi, joten anti mennä!

Poikien elämä on melko tasapaksua, siitä ei juuri tarinoita revitä. Leevi kasvaa henkisesti koko ajan ja tajuaa koko ajan enemmän kaikesta. Hän on aidosti kiinnostunut aikuisten jutuista ja osoittaa rakkauttaan mua kohtaan avoimesti, tulemalla kainaloon ja silittelemällä mua kun makoilen sohvalla. Toki kolmen minuutin silittelyn jälkeen hän vaatii rapsuttelua, intialaista päähierontaa ja silittelyä ainakin puolituntia. Hehe. Hän myös haluaa viettää aikaa kanssani, ihan vaan olemalla kotona. Meidän ei tarvitse tehdä mitään merkittävää, tai edes puhua. Kunhan ollaan samassa tilassa, se riittää. Jossain vaiheessa hän meni paljon kavereiden kanssa joka päivä, nyt hän selkeästi tarvitsee välillä lepopäiviä ja pyörii kotona. Tänään Leevi sai mun vanhan digijärkkärin ja on mahtavaa seurata kuinka nopeasti hän oppii asioita. Kiinnostus kameraan saattaa kestää kaksi päivää, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Aapo taas on Aapo. Sen jutut vaan paranee ja onhan se vieläkin semmoinen mun pikkuvauva. Mulla ei ole mitään odotuksia sitä kohtaan, oletan, että kaikki tulee ajallaan. Aapo on herkkis ja onkin tässä vähän oireillut erosta jälkijunassa. Tai oletan, että se on ero-oireilua. Isänsä luona hän nukkuu veljensä kanssa samassa sängyssä, mutta minun luona hänellä on oma huone. Illat ovat olleet vähän vaikeita mun tykö, koska Aapoa alkaa iltaisin itkettää yksin omaan sänkyyn meneminen. Olen pitänyt kiinni omassa sängyssä nukkumisesta, yöllä jos herää, saa tulla mun viereen toki. Aapon kyynelehtiminen loppuu jo ennen kuin poistun huoneesta, eli kestää noin minuutin, mutta onhan se vähän tuskallista. Täten pikkuputte onkin nyt saanut nukkua laatikkosängyssä veljensä huoneessa kun hän on vain yhden tai kaksi yötä putkeen mun luona. Pidemmät putket kyllä köllitään omassa vuoteessa.

Pojat kasvaa ja ajatus uudesta lapsesta alkaa olla minulle aika kaukainen. Jos miehet kysyvät lisääntymistarpeistani, totean aina, että menee miten menee. En lyö lukkoon mitään, mutta täytyy sanoa, että saa olla kyllä aika mahtava tyyppi jotta lisääntymään vielä alan. Toisaalta oon ihan varma, että kohtaan vielä joskus sen supermahtavan tyypin ja täten varmaan lisäännyn mikäli Luoja suo. TOISAALTA TAAS olen ollut kohta kaksi vuotta yksin. Miinus yksi puolenvuoden suhde. Aika rientää, ehkei sitä mahtavaa ja superia tule eteen enää.

Noniin. Eksyin taas aiheesta lapset. No kun ei niistä ole mitään kerrottavaa. Ne on ihania, helppoja ja kilttejä poikia. Mammanmussukoita.

Ps. Käskin heidän olla hymyilemättä. Ne oli tosi ärsyttäviä kun ne sillai virnuili. Melankolia toimii aina parhaiten. Höhö.

10

Kuvankaappaus 2015-7-31 kello 20.25.24 Kuvankaappaus 2015-7-31 kello 20.26.20 Kuvankaappaus 2015-7-31 kello 20.22.04

AI-VAN HUL-LU SAR-JA! Olen nauranut viime yönä matalaa hö-hö-hö-hö-hö -naurua uudelleen ja uudelleen. Tämä sarja on verrattavissa Zoolander-huumoriin. Aivan pimeetä, kreisiä ja hölmöä.

Vuonna 2001 ilmestynyt kulttielokuva Wet Hot American Summer on mennyt minulta täysin ohi. Nyt Netflix on tehnyt siitä minisarjan about samoilla näyttelijöillä. Näyttelijäkasti on täynnä tuttuja hahmoja Frasierista, Mad Menin kautta Good Wifeen, puhumattakaan leffatähdistä.

Hauskinta tästä tekee sen, että aikuiset näyttelevät teinejä. Myös leirivuosi 1981 tuo omat twistinsä. Outoa tästä sarjasta tekee muun muassa puhuva vihannestölkki. Huumori on kasaria, teiniä, urpoa ja siksi juuri kovin viihdyttävää.

– Mitä sul on tossa nenässä?
– En mä tiedä, mitä siin on?
– Pieru! (hahmo pieraisee käteensä ja heittää sen tytön naamalle)

Wet Hot lähtee käyntiin leppoisasti ensimmäisellä leiripäivällä, vaan leiripäivä kestääkin oikeastaan kaikki jaksot (8 episodia) ja about ekasta jaksosta alkaen meno ältyy aika villiksi. Vauhti on niin hurja, että siinä tulee ruumiita. Kirjaimellisesti. Yllättävän monta, onhan kyseessä viaton kesäleiri. Toistelin katsellessani vähän väliä ”Ai kauhee!” Sillai mummomaisen rauhallisesti. Mistään jännäristä tässä ei tosiaan ole kyse.

Täytynee kaivaa jostain esiin tuo alkuperäinen elokuva. Tämä minisarja loppuu liian pian! Olkaa hyvä, kurkistakaa ja rakastukaa leiriläisiin:

 

https://youtu.be/PLlMTn_Jzok

2