Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 

Se on vähän sellaista oman mielen konmarittamista. Nyt kuitenkin asia on niin iso ja merkittävä, että luopuminen on ollut liki mahdotonta. Lopulta siihen tarvittiin ”vain” päätös.

Olen haikaillut yli kolme vuotta erään ihmisen perään. En ole olettanut hänen tulevan luokseni, enkä tilanteiden muuttuvan, mutta jäin kiinni siihen rakkaustarinaan. Jumiuduin henkisesti. Tie on ollut pitkä ja nyt saatan olla tullut tämän tarinan päähän, vihdoin.

Kun käsiin jää pelkkiä kysymyksiä, on vaikeaa edetä. Vaikka päivät juoksevat ja suhteita tulee ja menee, jokin on sitonut minua koko ajan tuohon elämänvaiheeseen. Vaikka tiedät, ettet koskaan tule saamaan vastauksia, vaikka tiedät, ettei asiat muutu. Olet jumissa siinä ajatuksessa, että mikään koskaan ei tule olemaan niin hyvää, ihanaa ja upeaa. Mikään en tunnu samalta. Ja se on totta.

Kun olin surrut puolitoista vuotta päätin lopettaa suremisen ja kuukauden päästä huomasin, että en ollut ajatellut häntä enää päivittäin. Viikko sitten päätin, että nyt on aika irtautua hänestä kokonaan. Lopettaa vertaaminen, lopettaa satunnaiset ”mitä jos..” haaveilut.

Tähän tarvittiin yhdet itkut, uuden ihmisen ilmaantuminen elämääni, äitini karjaisu ”VIELÄKÖ SÄ SITÄ MIETIT?!”, muutamat kirjoitukset päiväkirjaan ja pari keskustelua ystävien kanssa.

Matkalla tähän pisteeseen olen ollut jo kauan. Varmaan koko tämän ajan siitä hetkestä alkaen kun suhde päättyi. Se on ottanut aikansa, ollut enemmän ja vähemmän läsnä. Mutta pohjimmiltaan se on vaikuttanut minuun ja päätöksiini ainakin miesten suhteen valtavasti. Sydämessäni ei ole ollut kunnolla tilaa. Enkä ole ollut täysin rehellinen itselleni, kun olen uumoillut ettei oikeaa ihmistä ole vain tullut. Muutama olisi saattanut olla se oikea, mutta olen pelännyt ja paennut.

Uskon vahvasti terapeuttini sanoihin, että jokaiselle suhteelle on oma aikansa, hetkensä. Mutta kun hän sanoi suoraan päin kasvojani puoli vuotta sitten, että minun ja tämän miehen aika meni jo, en halunnut uskoa. Nyt olen päättänyt uskoa. Vaikka se itkettää, se ei kiristä sydäntäni ja tiedän sen olevan oikea päätös ja tiedän sen olevan totta: meidän hetki meni jo. On aika antaa muille tilaa.

Ja se, että mikään ei koskaan tule tuntumaan samalta on tosiaan totta. Mutta se ei tarkoita etteikö joku voisi tuntua yhtä tärkeältä, hyvältä ja ihanalta. Sitä kohti!

0

 

Jostain käsittämättömästä syystä perustimme yläasteella salaisen nettipalstan jonka nimi oli Something in The Omenapuu. Itselläni ei ole mitään muistikuvia miten nimi muodostui, mutta muistan sen olleen neronleimaus. Samaisella älykkö-porukalla kuvasimme komediapätkiä, joissa päätähtinä olivat amerikkalaiset nuoret, Batman, kauhu ja muutamaankin kertaan järkätty Korso Music Awards.

Joimme itsemme humalaan, valehtelimme vanhemmillemme, järkkäsimme kotipileitä, pelasimme matopeliä Nokian 3210:lla, kirjoitimme slämyjä ja breikkuja, nauroimme, ihastuimme, juorusimme ja oksensimme.
Kaikki hyvä loppui aikanaan, osa meni lukioon ja osa amikseen. Toiset lähtivät vaihtoon, toisen muuttivat muualle. Porukasta muutama on läheisiä, toisia näki silloin tällöin. Jokin voima meidät veti vuosi sitten yhteen.

Whatsapp-ryhmä kantaa yllättäen nimeä Something in The Omenapuu ja se kokoaa yhteen jengin kuulumisia silloin tällöin. Kaikista tärkeintä kuitenkin on se, että olemme alkaneet harrastamaan live-tapaamisia, joille on saatu mukaan myös maailmalla asuvat. Viini-iltamia on ollut tänä kesänä jo kahdet, tästä on hyvä jatkaa. Ihan mieletöntä, että porukka löysi tiensä takaisin yhteen, vaikka kukaan ei oikeastaan missään ollutkaan. Aktivoiduimme isolla gangilla, aivan bestiä! Nykyään me juomme itsemme humalaan, mutta syömme sitä ennen hyvin. Juoruamme ja menemme nukkumaan puolilta öin, jotta emme oksentaisi.

0

 

Oletko jo ahminut miljoonia myydyn Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää? Tästä opuksesta on tehty jo aikaa sitten elokuvakin, mutta minä kajosin kirjaan vasta nyt.

Jos nyt päätät ryhtyä toimeen, niin sinua odottaa laadukas chicklitti. Se vei minut ja ilmeisesti monet muutkin mukanaan. Liki viisisataa sivuinen romaani kertoo nuoresta Lou Clarkista, joka ajautuu reilu kolmekymppisen komean neliraajahalvaantuneen miehen avustajaksi.

Itkin silmät päästäni viimeiset sata sivua, vahva suositus siis, sen enempää spoilaamatta! Olen nyt päässyt lukemisen makuun ja se on ihanaa! Kävin tänään pyörähtämässä kirjakaupassa ja nappasin mukaani kolme uutta kirjaa. Viikonloppuna mökillä aion avata ikisuosikkini the one and only Anna-Leena Härkösen uusimman; Valomerkki.

Tykkään kevyestä, mutta koukuttavasta kirjallisuudesta. Seuraavaksi jonossa on Miki Liukkosen O, Donna Tarttin Tikli ja Liane Moriartyn Nainen joka unohti. Liukkosen ja Tarttin teokset ovat varmasti kaukana kevyestä chicklitistä, ne tuntuu silti järkälemäisestä koostaan huolimatta houkuttavan minua. Saatan silti raportoida niistä vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Älkäätten siis pidätelkö hengitystä!

Oletko lukenut kesällä jonkun ihanan kirjan joka nauratti ja liikutti? Vinkkaa! <3

0

Kärsitkö unettomuudesta? Heräiletkö öisin? Heräätkö kuudelta? Eikö uni vain tule? Minulla on vastaus kaikkeen: mene mökille.

Tuumailen täällä parhaillaan, että jos mökillä asuisi, olisiko univelat kuitattu for good. Onko Lapinjärveläisillä  unilääkettä juomavedessä? Nukkuvatko he ja muut keskellä luontoa elävät ihmiset yönsä kuin tukit?

Me olemme nukkuneet. Olemme olleet uupuneita kymmeneltä ja heränneet aamulla yhdeksältä. Tänään vasta kymmeneltä. Minni saapui pesueensa kanssa tänne yökylään ja tuskaili kuinka lapset heräävät varmasti kuudelta. Minä rauhoittelin, että ehei, nyt olemme mökillä. Ja niin hekin heräsivät seuraavana aamuna vasta puoli yhdeksän.

Ulkoilma ja rauha. Sekä se, että olen kaukana työminästä. Yrittäjänä pää on työmoodissa 24/7. Vaikkakin nykyään pystyn lepäämään suht hyvin viikonloppuisin. Kunnon irtautumiseen vaaditaan poistuminen kotinurkilta. Kun tietää, ettei tarvitse olla missään huomenna, eikä ylihuomenna, unen laatu paranee hirmuisesti.

Jos asuisin maalla, olisin työminässäni kiinni samalla tavalla kuin kaupungissa. Enkä usko, että hiljaisuus enää  tietyn ajan jälkeen parantaisi unen syvyyttä. Ulkona oleminen ja touhuaminen ovat myös varmasti tehneet tehtävänsä tällä reissulla. Sekä lupa olla vain. Mökkimoodi sopii minulle ja sieluni himoitsee sitä. Sieluni tarvitsee rauhaisaa maalaiseloa muutaman kerran vuodessa.

Yritän viedä Lapinjärveltä mukaani kaupunkiin palasen verkkaisuutta ja hyvää unta. Varmuudeksi täytän myös juomapulloni heidän hanavedellä.

0

FS 2017

The xx – I Dare You

The xx on mielenkiintoinen yhtye. Se jotenkin osaa ärsyttää mua, mutta myös sytyttää. Lurittelen ulkoa radiohittejä, mutta toisaalta en ikinä kuuntele niitä muuten. The xx on Flowssa tänä vuonna ja keikka tulee varmasti olemaan huikea. Yritän nyt makustella äks-äksää enemmän. Mikäli olet samassa tilanteessa, tästä kipaleesta on hyvä lähteä liikkeelle!

0

 

Mökillä ollaan oltu lähellä luontoa; jalat kutisevat mäkäräisten suudelmista, hämähäkkejä putoilee pyyhkeiden välistä, paljaat varpaat hipovat järven pohjassa olevia kiviä, suussa maistuu metsämansikka ja nenässä tuoksuu metsä. Suomen suvi on antanut meille muutamassa päivässä kaiken muun paitsi raekuuron. Olemme paistatelleet päivää rintaliiveissä, pidelleet sadetta mökissä peiton alla, kauhistelleet ukkosen jyrinää sekä kuvanneet järveen heijastuvaa sateenkaarta.

Maalla luonto on läsnä koko ajan. Olen haaveillut omasta mökistä jo vuosia. Vaikka maalaiselämä ei tässä elämäntilanteessa kiinnosta täyspäiväisesti, voin kuvitella kuinka rikkaaksi ihmisen tekee luonnon lomassa asuminen. Onneksi meillä Suomessa on mahdollista sukeltaa lähimetsiin ja pitää huolta siitä, että kaupunkilaiset lapsemme eivät täysin vieraannu luonnosta. Tällä retkellä meillä on mukana vielä minua rutkasti viisaampi äitini, joka opettaa kasvilajeja ja kertoo Aapolle kuinka metsämansikoista saa paljon vitamiineja.

Tuoksun savulta, istun puusaunan löylyssä silmät kiinni, käyn kaupassa katsomatta peiliin (pahoittelut siitä Lapinjärveläisille), tuijotan taivaalle ja ihastelen rauhaa ympärilläni (kun lapset tuijottavat pädejään). Tämä on mökkielämää ja tätä suosittelen ihan kaikille.

Kuuntelin muuten Nadia Reidin – The Way It Goes kappaletta, kun selasin kuviani muutamalta viime päivältä. En pidä itseäni kummoisena kuvaajana, mutta kun kuvissa on läheisiäni, niissä on toki valmiiksi tunnelataus. Musiikin voima on mieletön ja tuo kuviin aina aivan uuden lisämausteen. Ihan itku tuli simmuun ja sydäntä kuristi. Olen aika onnekas. Myös siinä mielessä, että saan nauttia lomaviikkoa Suomen suvessa.

 

0

Pienessä kylässä olet outo ulkopuolinen tai täysillä inessä skenessä. Tällaisen mielikuvan sain vietettyäni vapaaehtoistyöpäivää Lapinjärven kirjastolla. Koen tulevani kaikkien kanssa toimeen, mutta haluanko elää kylässä jossa kaikki tuntevat kaikki ja usein vielä tietävät toistensa asiat?

Ennen Lapinjärvelle tuloa minulla oli käsitystä ajatuksistani ja ne osoittautuivat oikeiksi; en ole yhteisöihminen. Haalin lähelleni ihmisiä joista pidän ja tekemistä josta pidän. Olen maailman huonoin osallistumaan vanhempainiltoihin tai tarjoamaan auttavaa kättäni talkoissa. En pidä yhteisöistä. Pidän omasta yksiköstäni ja sinne valikoiduista tyypeistä. Läheisilleni voin sanoa suoraan, huonona päivänä kauppajonossa en jaksa sosialisoida.

Yhteisötoiminta tekee minusta välittömästi introvertin. Haluan mahdollisimman kauas ja nopeasti. Luulen kuitenkin, että pieni kylä jossa yhteisö ei pelaa yhteen hiileen, on pian entinen pitäjä. Kuntaliitoksissa ynnä muissa muuten jäädään jalkoihin, eikä uusia ihmisiä saada kylään jollei se ole elinvoimainen. Ihmiset ja heidän yhteisöhankkeensa tekevät kylistä elinvoimaisia. Näin on toki isommissakin kaupungeissa, mutta paine osallistua ja olla aktiivinen ei kohdistu joka toiseen asukkaaseen. Minun on siis parempi pysyä kaupungissa, täten voin vain nauttia toisten aktiivisuudesta.

Aktiiviset yhteisöt varmasti pelastavat monia. Suurella osalla on sisällään tarve tehdä ja touhuta muiden kanssa. Ihmiset joilla ei ole ystäviä tai perhettä, saavat varmasti yhteisöstä oman perheen. Onneksi siis meistä ihmisistä on moneksi ja toivottavasti mahdollisimman moni löytää paikkansa.

Lapinjärven kirjastossa pääsee osaksi yhteisöä nopeasti. Samassa talossa toimii kaikille vapaa työhuonetila, jolla on oma emäntä. Kirjastosta löytyy tällä hetkellä myös Verner Thoménin näyttely. Lapinjärvellä paljon maalannut taiteilija oli Helene Schjerfbeckin oppipoikia. Kirjaston henkilökunnan kanssa pääsee myös keskustelemaan varmasti asiasta kuin asiasta, kunhan vain avaa suunsa. He vastaanottivat minut halaten ja juttelu siirtyi siitä sulavasti Suomen sisällissodan kauheuksiin. Vanhainkodin ruokalassa seurasin kuinka puolitutut juttelivat uusista asumisjärjestelyistä. Tammiset ja Haloset ovat hänen seinänaapureitaan, vastapuoli toki tiesi keistä on kyse ja millaisia persoonia perheistä löytyy.

Ulkopuoliselle tiiviit yhteydet ovat toisinaan myös harvinaista luksusta. Gilmoren tytöt -henkinen toiminta on ainakin täällä totta. Kun et saa jotain kiinni puhelimella, joku on hänet juuri nähnyt ja voit juosta perään!

1

Saavuimme neljä tuntia sitten Lapinjärvelle. Meidät on kutsuttu tänne pohtimaan miltä kaupunkilaisesta tuntuu maalla eläminen. Majailemme viikon verran Lapinjärven kunnan mökissä.

Ensimmäinen tunne oli koti-ikävä. Yritän aina uudessa paikassa asettua äkkiä taloksi, täällä tajusin, että yritän torjua sillä koti-ikävää. Olen aina ikävöinyt. Kasvoin samalla pihalla sukulaisteni kanssa, joku aikuinen oli aina maisemissa. Vanhemmistani toisella oli arkisin vapaapäiviä ja toinen tuli ihan viimeistään kuudelta kotiin. Kotona oli aina joku.

Ala-asteella karkasin kaveriltani kotiin juuri ennen kuin piti mennä nukkumaan, kuvitteellisen vatsakivun takia. Kun lähdin viidennellä luokalla viiden päivän leirille, löysin itseni itkemästä hysteerisesti vessasta. Kahdeksantoista-vuotiaana muutin lapsuudenkodistani poikaystäväni kanssa yhteen, kahden kilometrin päähän. Ikävöin fyysisesti oireillen kaksi kuukautta. Kun boikkis oli iltavuorossa poljin koulusta entiseen kotiini, kaivoin vanhempieni sängystä äitini yöpaidan ja nuuskutin sitä.

Kun tänään ikävän tunne iski, petasin ensimmäisenä pedit. Omat lakanat vieraassa paikassa saavat ihmeitä aikaan. Sen jälkeen tyhjensin kasseista vaatteet kaappiin, asetin kirjapinon yöpöydälle ja nostin läppärin esiin. Spotify päälle, makkarat grilliin ja nyt teekuppi kädessä tuijotan maljakossa olevia niittykukkia miettien, että kyllä tämä tästä.

Maalla tai kaupungissa, tärkeintä minulle on asettuminen. Omat tuoksut, omat tavarat, oman reviirin merkkaaminen levittämällä hygieniatuotteet vessan hyllylle, nostamalla pyyhkeet naulakkoon. Antaa tulla Lapinjärvi, olen valmis!

1

Välttelen kirpputoreja. Haluan pitää kotini mahdollisimman minimalistisena, mutta se on haastavaa kun näen kauneutta joka puolella. Etenkin kirpputoreilta mukaani tarttuu aina jotain outoa. Tällä kertaa iskin silmäni Haminassa jonkun Väinön vuonna 1995 tekemään patsaaseen.

Sisälläni elää pieni kutina siitä, että kahdenkymmenen vuoden päästä kodissani on aika paljon taidetta ja vähän vähemmän minimalismia. Iiitalan sarjatuotanto kynttiläjaloilla, kirjoilla ja Ikean kipoilla on se yhteistä, että niistä voi helposti luopua. Täten koti on pysynyt minimalistisena koska olen ollut hyvä luopumaan. Taiteen kanssa syntyy erilainen suhde. Koska minulle on luontaista kulkea omaa polkua sisustuksessa, hamuan taidetta. Taide on aina melko uniikkia ja nykyään siihen laittaa rahaa mieluummin kuin nuoruusvuosina.

Minulla on myös tapana tuunailla kirppislöytöjä ja tämäkin ukkeli sai pintaan uuden puhtaan valkoisen värityksen. Se, että näkee potentiaalia rumissa tai oudoissa jutuissa on mielestäni mahtia! Moni tavara näyttää kodissani aivan erilaiselta kuin tunkkaisella kirpputorilla. Pitää osata löytää aarteet. Alan olla siinä niin hyvä, että välttelen jatkossakin kirppareita. Uusi kaunis esine tuo meinaa tuskaa myös sisustaja-minälle. Isken patsaan johonkin ja se aiheuttaa domino-efektin. Koko alakerran esineiden ja asetelmien mekka menee uusiksi! Kerään mieluusti taidetta, mutta maltilla!

 

0