Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Olen jännittäjä. Napsin beetasalpaajia kuin popcornia ennen tilaisuutta, jossa minulta odotetaan selkeitä ja asiasisällöllisesti rikkaita lauseita. Mietin tarkasti uskallanko osallistua tilaisuuteen, jossa huomio keskittyy minuun. Onneksi yleensä menen kohti pelkoa, tilaisuudet kuitenkin kasvattavat ja kuten kaikki tietävät: lieventävät esiintymispelkoa. Ennen esiintymistä suunnittelen sanottavani hyvin etukäteen, mutta fyysistä jännitystä ei kuitenkaan voi välttää.

 

Kädet hikoavat, syke nousee ja poskille nousee puna, jota ei edes parhain Joe Blasco peitä.

 

Hyvä meikkivoide (levitettävä myös rintaan jos on avonainen paita, koska punaiset läiskät valloittavat myös kaulan) tuo varmuutta ja helpottaa tilannetta. Se poistaa punoituksen ja lääkkeet lieventävät muita fyysisiä oireita. Sanon ”lääkkeet”, koska mielialalääke on vähentänyt huomattavasti sosiaalisten tilanteiden ahdistusta. Niin paljon, että usein en nappaa beetasalpaajaa. Hurraa lääkkeet, jotka muuntavat aivotoimintaamme!

 

 

Olen puhelias, avoin ja toisinaan suorasanainenkin. Paniikki iskee, kun minun pitää seisoa sanojeni takana, tuntemattomien edessä. Ystävien kanssa, pienellä porukalla voin vaikuttaa jopa uskaliaalta ja reteeltä. Instagram storiesiin jauhan elämästäni tämän tästä.

Viime vuosina olen analysoinut ja tarkastellut paljon minäkuvaani, löytänyt aivojen sopukoista vahvan pessimismin ja valtaisan itsekriittisyyden. Vaikka en haluaisi, ensimmäinen reaktio on hävettävän usein mitä joku muu minusta ajattelee? Vahvana muijana lopulta olen aina sitä mieltä, että aivan sama mikä joku muu minusta ajattelee. Ensimmäinen reaktio on kuitenkin aina voimakas ja aiheuttaa muun muassa jännittämistä. Pientä paniikkia.

Koska olen mennyt pelkoa kohti, olen varmempi. Uskon hitusen itseeni ja luotan, että tiedän mistä puhun. Muutama kuukausi sitten Valtarin Hanne oli tulossa studiolleni nauhoittamaan Unelmaduunarit podcastia. Aioimme keskustella pro bono töistäni, eli töistä jotka teen sydämellä, enkä saa niistä palkkaa.

 

En valmistautunut mitenkään, koska kyllähän minä tiedän mitä minä olen tehnyt, miksi ja minkä vuoksi teen niitä jatkossakin. En ottanut beetasalpaajaa, Hannehan on kaverini. Vastaanotin hänet teekuppi kädessä, pöhöttyneenä kuluneesta päivästä.

 

Hanne asetti mikrofonin eteeni ja esitti ensimmäisen kysymyksen. Loppua kohti puna nousi poskilleni, jännitys purkautui ja yhtä aikaa panikoin.

Keskityin haastattelun aikana useaan asiaan, yrittäen kontrolloida kaikkea, etenkin ajatuksia jotka harhailivat. Kun podcast kajahti eetteriin pari päivää sitten, minulla ei ollut mitään muistikuvia jorinoistani. Tuumasin, että en kuuntele sitä. En pysty. Mitä jos olen höpöttänyt joutavia? Mitä jos olen sanonut jotain totaalisen typerää? Mitä jos änkytän? Mitä jos en ole yhtään hauska? Mitä jos kuulostan tärkeilevältä idiootilta? Entä jos ääneni on järkyttävä? Mitä ihmiset ajattelevatkaan minusta?!

 

Eilen illalla tajusin, että haluan vastauksia ja kuuntelin podcastin.

 

Kuulostin hyvältä. Kuulostin siltä, että tiesin mistä puhuin. Näemmä olin löytänyt vastaukset kysymyksiin, jotka tulivat puskista. Ensimmäisten lauseiden aikana pitelin käsiäni kasvoillani ja toistelin ”en voi kuunnella tätä, en voi kuunnella tätä.” Mutta pian hymyilytti. Sitten itketti.

Puhuimme Tyhjä Syli -kirjastani, josta yllä olevat kuvat ovat. Kirjani käsittelee kohtukuolemaa ja jälleen kerran aihe tuli iholle. Jälleen kerran sain muistutuksen siitä, miksi nämä pro bono projektit ovat tärkeitä. Jälleen kerran tuli muistutus siitä, että minun pitää kertoa näistä projekteista, vaikka minua jännittäisi ja paniikki yrittäisi ottaa valtaa.

 

Minun pitää tehdä se muiden vuoksi. Minun pitää uskaltaa, jotta muut saavat äänensä kuuluviin. 

 

Pääset kuuntelemaan podcastin tästä alta tai osoitteesta https://aca.st/855748
Suosittelen lämmöllä kuuntelemaan aiemmatkin jaksot, sieltä löytyy niin paljon mielenkiintoista materiaalia työstä, unelmista ja tulevaisuudesta. Hae podcast-apista Unelmaduunarit!

 

7

Mindfulness tuli puheeksi terapiassa muutama vuosi sitten. Tein pari harjoitetta ja tunsin itseni dilleksi. En kyennyt keskittymään, ajatukset harhailivat ja koin epäonnistuvani. En vain kykene tähän, oli ajatukseni.

 

Ei ole minun juttuni.

 

Muutaman vuoden aikana, useat ovat nostaneet hengittelyn puheeksi ja erilaiset aplikaatiot ovat keränneet aktiivisia ja vähemmän aktiivisia käyttäjiä miljoonittain. Kaikki haluavat hengittää keskittyneesti. Niin minäkin, mutta en osaa.

Hipsin muutama viikko sitten järvenpääläisen Sini-Maria Tuomivaaran kurssille. Siellä tutustuttiin muutamalla kerralla mindfulnessiin, tehtiin harjoituksia ja analysoitiin niitä. Se oli mielenkiintoista. Sain heti kuulla, että mielen harhailu on ok. En ole epäonnistunut, eikä tässä etsitä täydellistä suoritusta.

 

Ensimmäisen harjoituksen lopussa nukahdin. Rentoutus oli maksimaalinen ja olin väsynyt. Se ei toki ole harjoitusten tarkoitus, mutta en välittänyt.

 

Kurssin tarkoituksena oli testata, voisiko mindfulnessin maailma kiinnostaa enemmänkin, pidemmän kurssin verran. Olin kurssin jälkeen rentoutunut ja hyväntuulinen. Sini-Marian ääni ja läsnäolo rauhoittaa jo itsessään ja hänen positiivisuutensa tarttuu. Ei ole vääriä vastauksia, eikä vääriä tunteita tai tuntemuksia. Miten mieletön harrastus! Josta voisi tulla elämäntapa. Tai ainakin osa sitä.  

Mindfulnessissa on tosiaan tarkoitus keskittyä kehon tuntemuksiin. Pysähtyä hetkeen. Tyhjätä päätä. Ottaa hetki aikaa sille, että miettii miltä tuntuu, kun hengitys virtaa sisään ja lämpimänä ulos sieraimista. Tätä voi tehdä aplikaatioilla itsekseen ja minullakin on puhelimessa Head Space, sekä Calm äpit. Itse kuitenkin nimenomaan tarvitsen laajempaa ohjausta. Haluan keskustella ja käsitellä aiheita siinä heti, muiden kanssa. En vain pääni sisällä.

Sini-Maria myös puhui harjoitusten lisäksi. Hän käsitteli stressiä ja puheenvuoron aikana sain muutamankin oivalluksen. Oletteko esimerkiksi ajatelleet, että stressi on täysin luontainen tila. Kun meitä uhkaa karhu tai deadline, reagoimme. Olen useasti ollut paniikissa, kun muistini on huonontunut. Sini-Maria huomautti, että kun päällä on stressaava tilanne, ei siinä pysty keskittymään päivän ruokaan tai lapsen harrastuksiin. Jos karhu kävelee vastaan, mielesi on tyhjä muista asioista. Muistin huonontuminen stressaavassa elämäntilanteessa on siis täysin luontevaa.

 

Fulnessissa asioita käsitellään armollisesti. Pidän siitä. En ole ääripäiden ystävä ja toisaalta taas rankaisen itseäni helposti. Mindfulness on siis juuri sitä mitä mieleni tarvitsee.

 

Tule messiin ensi syksynä samalle kurssille mun kanssa. Sini-Maria järjestää lokakuun lopusta alkaen Järvenpäässä kahdeksan viikon intensiivikurssin mindfulnessiin ja stressinhallintaan. Siihen kuuluu myös yksi päiväretriitti. Klikkaa lisätietoja Avartuvan sivuilta (30.5 asti alennettu hinta!) ja hyppää hengittämisen maailmaan.

Meidän johdantokurssin lopuksi Sini-Maria luki liikuttavan tekstin, jossa 85-vuotias Nadine Stair on pohtinut elämäänsä sen toisessa päässä ja minun on pakko jakaa se kanssanne.

 

Jos voisin elää elämäni uudelleen

Seuraavalla kerralla haluaisin tehdä enemmän virheitä.

Rentoutuisin, venyttelisin. Olisin hupsumpi kuin olen ollut tällä matkalla.  En ottaisi niin monia asioita vakavasti. Ottaisin enemmän riskejä. Kiipeäisin useammille vuorille ja uisin useammissa joissa. Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja. Joutuisin ehkä enemmän vaikeuksiin, mutta vähemmän kuviteltuihin sellaisiin.

Katsos, olen yksi niitä ihmisiä, jotka elävät järkevästi tunnista toiseen, päivästä toiseen. Oi, on minulla ollut hetkeni ja jos minun pitäisi tehdä kaikki uudestaan, minulla olisi enemmän niitä. Itse asiassa, pyrkisin siihen, että minulla ei olisi mitään muita kuin hetkiä. Hetki toisensa jälkeen, sen sijaan että eläisin joka päivä niin monia vuosia etukäteen.  Olen ollut yksi niistä, jotka eivät koskaan poistu kotoa ilman kuumemittaria, kuumavesipulloa, sadetakkia ja sateenvarjoa. Jos voisin elää kaiken uudelleen, matkustaisin kevyemmin.

Jos voisin elää uudelleen, kulkisin paljasjaloin aikaisemmin keväällä ja myöhemmin syksyllä. Menisin useammin tanssimaan. Pyörisin karusellissa. Poimisin enemmän päivänkakkaroita.

 

Yritetään elää hetkessä.

9

Mielettömän ihana.

Vaikeudet ja loppu hieman kliseisiä, mutta miten piristävä ja hupsu romanttinen komedia osuikaan eteeni eilen. Tarina on aivan älytön.

Eddie taputtaa ammatikseen turhissa tv-ohjelmissa. Eräs talk show isäntä tunnistaa hänet (huikeista valeasuista huolimatta) useasta yleisöstä ja he ottavat Eddien silmätikuksi. Eddie taas haluaisi elää normaalia ja rauhallista elämää, sekä viedä Judyn treffeille.

Ed Helms tekee mukiin menevän suorituksen, mutta Amanda Seyfriedistä en saanut silmiäni irti. Hän on taivaallisen kaunis ja hänen viaton Judy-rooli meinaa viedä kaiken huomion, joka kerta kun hän astuu kehiin.

Amanda sopii kuin nakutettu tällaiseen rooliin. Hieman outo, aito, ihana ja viaton. Heidän kömpelösti alkava yhteys kutkuttaa sisältä ja saa suun hymyyn.

Elokuva pitää sisällään muutaman muunkin kerrassaan oudon ja hupaisan sivuosan. Paljastamatta enempää; lämmin suositus, elokuva löytyy Netflixistä.

1

Flow Festival tiputti juuri medialle tiedoksi melko muhevan uutisen. Ms. mother fucking Lauryn Hill esiintyy Euroopassa kerran tänä kesänä ja arvatkaa millä festareilla.

Että Doo Wop That thing vaan!

En malta odottaa elokuuta ja noita muhkeita huulia kera sulo sointujen. Hill polkaisee perjantaina festivaalit käyntiin, tavallaan. Esiintynee varmasti viimeisten joukossa, mutta tätä herkkua ei tarvitse odotella sunnuntaille asti.

Ms. Lauryn Hill juhlii tänä vuonna debyyttialbuminsa 20-vuotis taivalta. Levy muodostui melko merkittäväksi kokonaisuudeksi R&B, soul ja hiphop piireissä. Kerrassaan upeaa, että Helsinki pääsee mukaan juhlimaan. Hill tuonee myös lähipitäjistä turisteja, loistokasta Flow! Näinä hetkinä mietin aina festivaaleja pyörittäviä ihmisiä. Millainen tunnelma toimistolla on, kun isot artistit vahvistuvat (varmasti pitkähköjen neuvotteluiden päätteeksi) esiintyjiksi. Varmaan aikamoinen!

 

2

En ole varsinainen viherpeukalo, mutta piha ilman kukkia ja kasvimaa ilman yrttejä, sekä tomaatteja, on synti! Etelän suuntaan oleva pihamme on kuiva ja kuuma. Vaikka ulkona olisi vain +15, kukat kuolevat hyvin helposti auringossa.

 

Tämän vuoksi valitsen vuosi toisensa jälkeen pelargonian, oikeastaan äitini painostuksesta. Kaikki muut kuolee heti, hän sanoo.

 

Ei tarvitse olla huippu viherpeukalo, jotta tajuaa kastella kukkia, mutta meidän pihalla sitä saisi olla tekemässä joka päivä, toisinaan kahdesti päivässä. Ihan niin eläkkeellä en vielä ole.

 

 

Viime vuonna kokeilin ihanan synkkää koristebataattia, se viihtyi kuumuudessa kiitettävästi. Tänä vuonna puna-apila pääsee testaamaan auringon voiman.

Meidän piha on tällä hetkellä järkyttävä. Voikukat ovat valloittaneet nurmikon, orapihlaja-aidan alapuoli on rikkaruohojen täyttämä ja betonilaattojen välistä tunkee jos jonkilaista lajiketta.

 

Kalusteet ovat täysin siitepölyn peittämiä. 

 

Emme ole olleet kotona, enkä yleensä jaksa puunata pihaa ennen kesäkuuta, joskus en ennen heinäkuuta. Kun siitepölyä kertyy sekunnissa juuri pyyhitylle pinnalle, annan sen mieluummin pikkelöityä kunnolla kalusteisiin. Tulevana viikonloppuna olisi kuitenkin tarkoitus nyppiä laattojen välit ja aidan alusta puhtaaksi, leikata ruoho ja letkuttaa koko piha runsaalla vedellä.

 

Pihamme perällä on Umpan paikka. Siellä on varjoisaa koko päivän. Siellä on myös edellisten asukkaiden rönsyilevä kukkapenkki. Repisin penkistä pois kaiken, paitsi raparperit. Niistä pidän ja meinaan leipoa keikauskakun, pian!

Penkistä nousee kuitenkin joka vuosi samat oudot lajikkeet, päivittelen niitä muutaman kuukauden ja lopulta ne ehtivät kuolla ennen kuin ehdin niihin kajota.

Pihan päädyssä kukkii lilana sireeni. Se plokkaa viimeisenkin näkyvyyden pihamme päädyssä kulkevalle kujalle. Viherpajasta lähti tänä vuonna mukaan viinipensas. Ostimme sen mielenkiinnosta, jos se tekisi edes pari rypälettä.

Kiillottakaa siis Riedelin viinilasit, Merlota tulossa sadonkorjuun jälkeen! 

 

 

Pihamme on pieni, mutta melko kookas rivarin takapihaksi. Ennen kaikkea piha on riittävän iso toimittaa tarvittavia kesäpuuhia. Siellä on trampoliini, joka on joka kesä yhtä odotettu kapistus. Can you blame them?Sieltä löytyy kasvimaa, josta nousee tomaatteja, timjamia, rosmariinia ja ehkä myöhemmin sinne Kain tänään kylväämiä pinaattia ja ruohosipulia.

Takapihalla on nurmikko-osuus ja laaja betoni-alue, jolle mahtuu hyvin ruokapöytä, baden badenia ja aurinkotuolia.

 

Grilli kruunaa kokonaisuuden. 

 

Tämä piha on ensimmäinen oma pihani. Se on ihana ja palvellut loistavasti opetuskohteena tulevalle viherpeukalolle. Toivoisin kuitenkin, että se ei olisi pihani enää ensi vuonna. Innostun puutarhuroinnista joka vuosi hieman enemmän ja en malta odottaa, että joku ostaa kotimme ja pääsen suunnittelemaan uuden talomme pihaa.

Sitä ennen aiomme nauttia. Jatkettu olohuone, kauniit kukat ja grillissä paistuva ruoka. Kesä on täällä! Jännityksellä jäämme odottamaan, pysyykö se.

5

Tämä. Ai että.

Olemme nauraneet ja nähneet peilikuvan. Jokainen eroperhe, käy läpi joitakin näistä kliseistä, joita ruotsalainen Bonus family tuo esille. Tässä on jotain samaa kuin Modernissa Perheessä.. Jokainen hahmo on samaistuttava jollain tasolla, jokaista kohtaan tuntee empatiaa ja jokainen ärsyttää.

 

Bonusperhe on ilahduttavan aito sarja, jonka ei halua päättyvän! 

 

Keskiössä on uusi pariskunta, joista naisella kaksi lasta, miehellä yksi. Mukana häslää eksät ja parin terapeutit tuo kerrassaan kutkuttavan hauskan palasen tarinaan.

Lapset ovat erilaisia, toisinaan kukaan ei tule toimeen kenenkään kanssa, mutta rakkautta ei puutu. Tämän sarjan parissa tuntee myötätuntoa, sääliä, tuskaa, toivoa ja etenkin onnellisuutta.
Rakastan ruotsalaisia sarjoja. En ymmärrä yhtään ruotsia, mutta puhun sujuvaa sitä jokaisen jakson jälkeen, kielen melodia on niin tarttuva. Ruotsalaiset ovat myös melko lähellä suomalaisia. Harvemmin kuitenkaan näkee hyväntuulista ja hyvää suomalaista draamaa..

Bonusperhe Netflixissä!

5

Minun ei tarvitse katsoa kuin sekunti hänen kasvojaan, kun hän iskee tiskiin jykevät rautahampaansa kera hymyn ja huutaa EIIIII! Hän rakastaa ja vihaa, kun jumaloin hänen pisamiaan.

Ne ovat söpöintä maailmassa, mutta mammalta tulevat söpöys-jutut ovat vähän out. Tai niiden pitäisi olla.

Hänen ilmeestään huomaa, että huomio on tervetullutta, mutta teini-hormonit laittavat vastaan. Se vasta söpöä onkin! Halaan ja pussaan, juoksen perässä. Kun painimme, hän kiljuu allani ja tekee kutituskuolemaa käkättäen ja huutaen ”Mee pois! Lopeta! Apuaaaa!”. Urheilullinen 12-vuotias on minua jo vahvempi, eikä hän tee elettäkään, että pääsisi pois kidutuskammiosta! Makaa siinä vain, huutaa, vähän vempuilee ja nauttii.

Kun hän suuttuu, hänet saa edelleen rakkaudella lempeäksi. Hän heltyy kun hassuttelen. Jos minä olen ollut typerä, hän antaa anteeksi kun pyydän. Ei välttämättä sanallisesti, mutta osoittaa sen rentoutumalla. Leevistä huomaa heti, kun jotain on pielessä. Leevistä huomaa heti, kun huoli on kaikonnut. Ihanan mustavalkoista! Ainakin luulen edelleen saavani selville, mikäli häntä painaa jokin salaisuus.

 

Toivottavasti kasvatan miestä, jossa asuu feministi, joka kunnioittaa muita ja joka pussaa tulevan puolisonsa puhki. Toivon, että hän pysyy avoimena ja sosiaalisena. Toivon, ettei teiniys muuta häntä liikaa ja hän uskaltaa vaatia rapsuttelua ja kainaloa vielä 16-vuotiaanakin. 

 

Pisamien ja huomion kaipuun lisäksi poikani osaa olla rasittava pain in the ass. Hän jänkkää, hän hakee rajojaan, kiusaa pikkuveljeään ja tekee selän takana juttuja, joita ei saisi. Kuulostaa tavalliselta teiniltä ja siksi yritänkin hoitaa asiat rauhallisesti. Hän puhuu kännäämisestä, kiroilee ja pieree ruokapöydässä. Jälkimmäisestä on kylläkin kasvatuksesta syyttäminen. Meidän ruokapöytä-käyttäytyminen on toisinaan vähän liiankin rentoa. No ja kiroilu.. Eipä siitä sen enempää.

Leevi kuluttaa tubea kuin huumeita, lähtee mukaan jokaiseen lapsille ja teineille suunnattuun trendi-kotkotukseen ja jumittaa toisinaan veljensä kanssa Pipsa Possua.

Poikani Leevi on kaunis sisältä ja ulkoa. Hän on luonteeltaan johtaja, hommat haltuun ottava nuori miehenalku. Hän liikkuu järkyttävän paljon viikoittain, nauttii mökillä olosta, kavereista ja omasta rauhasta. Hän puhuu suoraan ja toisinaan hän ei osaa yhtään sanoa miksi häntä kiukuttaa. Rakastan häntä to the moon and back ja toivon, että selviämme pusujen voimalla läpi mahdollisesti myrskyisät teinivuodet!

 

31

Emäsalon kallioilla olo tuntuu hävettävän onnekkaalta. Muistan elävästi viime vuoden elokuun, kun Kai vei minut ensimmäistä kertaa perheensä mökille. En voinut uskoa sitä paratiisia. Toisinaan tyyni ja toisinaan tyrskyävä meri, mielettömät kalliot, sata vuotta vanha talo, Kain vanhempien monipuolinen kasvimaa mansikoineen… Eniten taisin kuitenkin fiilistellä sitä, että kotiovelta mökille ajaa tunnin. Käytännössä siis paratiisi on aivan naapurissa.

Äitienpäivää juhlittiin kerrassaan upeassa säässä, meri oli tyyni kolme kokonaista päivää. Pääsin vierailemaan viereisessä mökissä, Kain sedän perheen luona. Tutustuin muutamaan uuteen ihmiseen, keskustelut virtasivat ja Leeviltä katosi viimeinenkin vieraskoreus. Hän läpsii nykyään Kain lisäksi pepulle myös Kain veljiä.. Leevi saunoi äijien kanssa ja höpötti niin vimmatusti, että taisi veljesparvi vallan uupua.

Vietimme Kain äidin kanssa myös melko paljon aikaa sisällä, taloa siivoten. Kain vanhemmille valmistui uusi mökki ja meidän lössi sai viettää aikaa satavuotiaassa rakennuksessa keskenämme. Historian havinan lisäksi mökkeihin tuppaa kasaantumaan yhtä jos toista menneiltä vuosilta, ja me kävimme tällä kertaa käsiksi keittiöön. Minulle annettiin vapaat kädet laittaa mausteet ja muut oman makuni mukaan. Pääsimme siis hieman asettumaan taloksi! Lakanat jäivät päiväpeittojen alle, pyyhkeet vessan koukkuihin. Kauppalista on täynnä pieniä tykötarpeita roskapusseista kyypakkauksiin, valmiina seuraavaa visiittiä varten.

Olen täällä useasti maininnut, että mökillä sielu lepää. Sanon sen taas.

 

9

Pelkään hieman Järvenpäätä. Vaikka perhe on lähellä, ystävät ovat siellä täällä.

Siskoni perheellä on oma jengi, josta liki kaikki asuvat Järvenpäässä. Jengistä aina joku pääsee, kun kutsutaan. Välimatka ei ole ongelma ja porukka voi kokoontua miesten kesken, naisten voimin, ilman lapsia tai koko porukalla.

Minulla oli jengi yläasteella. Sen jälkeen minulla oli porukka eksäni kanssa. Nyttemmin minulla on lukuisia ihania ihmisiä ympäri Suomea. Jopa maailmaa. Läheisiä tyyppejä riittää. Mutta varsinaista jengiä minulla ei ole. Sillä ei periaatteessa ole mitään väliä, mutta toisinaan koen, ettei minulla ole Järvenpäässä tyyppejä, joiden kanssa voisi liittoutua milloin mistäkin syystä. Se toisinaan mietityttää. Miksi jumitamme täällä?

Kuten muutama postaus sitten mainitsin, ydinperhe on täällä. Samaan aikaan kuitenkin haaveilen omista perinteistä. Kun kalenterissa on turhia juhlapyhiä uudesta vuodesta, vapun kautta juhannukseen. Olisi mukavaa, kun olisi jengi jonka kanssa kokoontua. Juuri viikonloppuna mietimme tulevaa juhannusta. Voisimme esimerkiksi kutsua mökille muutaman pariskunnan. Mutta ketä?

Sitä miettiessä saan itseni usein kiinni ajatuksesta, jossa puntaroin kaikilla muilla olevan jo omat perinteet. Että en kehtaa kutsua, kun ei olla ennen oltu sillai. Täytyisi varmasti vain ottaa puhelin kauniiseen käteen ja alkaa etsimään meidän kahden (tai neljän) omaa jengiä.

Viihdymme Kain kanssa kaksin vähän liiankin hyvin. Minussa asuu kuitenkin pieni emäntä, joka nauttii kestitsemisestä ja ihmisistä ympärillään. Haaveilen uudesta tuvasta, jonka saan täyttää ihanilla ihmisillä. Haaveilen siitä, että aamulla herätessäni keittiön pöytä on täynnä tyhjiä viinilaseja ja vatsalihakset ovat kipeinä nauramisesta.

Onneksi kuitenkin aina löytyy porukka johon liittyä ja olemme tervetulleita siskoni perheen jengin pariin, joka kerta! Kuten tänäkin vappuna!

 

8