Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Reilut kaksi vuotta sitten kymmenen milligrammaa Escitalopramia nosti minut suosta, jonne olin jumiutunut. Olin itkuinen, alati uupunut, hermostunut, ahdistunut ja näin kaiken negatiivisten lasien läpi. Tiesin koko ajan, että se en ollut minä. Jotain oli pielessä, mutta ajattelin sen menevän ohi itsestään – vaan se ei mennyt. En nähnyt oikein missään mitään positiivista ja kun alkoi tuntua siltä, että oli kova työ selvitä tavallisesta arjesta, terapeuttini puuttui asiaan. Keskivaikea masennus on tänä päivänä varmasti monen sairaskertomuksessa. Niin minunkin – ja se on hienoa. Se, että se paikannettiin hyvissä ajoin. Se, että olin jo avun piirissä. Se, että nyt pystyin hyväksymään sen, ettei henkinen ja fyysinen paha olo ollut normaalia. Siihen asti olin ollut mielestäni ihminen joka ei masennu. Koska näen aina asian positiiviset puolet. Koska näen aina hyvää ihmisissä, koska olen hemmetin empaattinen. Vaan enpä tajunnut, että samaan aikaan koin suurta surua, olin käsittämättömän vaativa itselleni, tein yksin rankoista aiheista kertovia projekteja ja olin läpikäynyt isoja elämänmuutoksia. Aloin väsyä. Huomaamattani aloin muuttua ja painua alas. En puhunut, en jakanut. Ajattelin olevani huono, paska ihminen jota kukaan ei halua, eikä kukaan kaipaa. Haukuin itseäni päiväkirjaan, kirjoitin kaikki epäonnistumiset ja soimasin huonouttani. Vasta vuosia jälkeenpäin tajusin, että syötin itselleni pahaa oloa uskottelemalla näin päiväkirjan sivuille. Siihen asti olin ollut ihminen, joka ei koskaan tulisi syömään masennuslääkkeitä. Syitä oli kaksi: en halunnut sivuvaikutuksia (kuten sairaalloinen lihominen), enkä ymmärtänyt kuinka niistä lopulta päästään eroon. Olin ennen lääkkeiden aloitusta käynyt terapiassa puolisen vuotta ja luotin lääkäriini. Hän vakuutti, että kenenkään ei tarvitse lihota lääkkeen vuoksi – sitten vaihdetaan lääkettä. Hän vakuutti, että 10mg määrällä sivuvaikutukset tuskin olisivat suuria ja jos olisivat – sitten vaihdetaan lääkettä. Lopuksi hän selitti miten lääkkeestä pääsee eroon. Olen parhaillaan syönyt puolikasta annosta kolmen viikon ajan. Muuton jälkeen rutiinit muuttuivat hieman ja unohtelin joulukuun läpi lääkettä alvariinsa, joten tavallaan olen ollut puolikkaalla annoksella jo viitisen viikkoa. Mielialalääkkeestä pääsee eroon porrastetusti. Vähennetään siis määrää pikkuhiljaa, omaan tahtiin. Olen syönyt lääkettä vasta kaksi vuotta. Kyllä, se on vähän aikaa. Olen myös syönyt todella pientä annosta. Joten luopumisen ei pitäisi olla kovin haastavaa. Koko prosessi on kuitenkin haastava juurikin henkisesti, minimaalinen pahoinvointi sivuvaikutuksena ei ole mitään. Tuo pieni määrä lääkettä nosti minut sieltä suosta. En saanut sivuvaikutuksia (sitä pikkuista pahoinvointia lukuunottamatta) ja neljän viikon jälkeen aloin olla oma itseni – eli normaali. Lääke kavensi ahdistusta valtavasti, poisti itkuisuuden, mutta olen kuitenkin saanut olla tunteva ihminen. Liikutun, nauran, panikoin. Nyt siis pelkään samaa kuin alussa.. Tiedän, että lääkkeestä pääsee eroon, mutta mitä se vie mukanaan? Terapia on ollut koko tämän ajan viikoittainen apuni ja olen oppinut itsestäni paljon. Koen kaiken kuitenkin kovin fyysisesti. Ihastumiset, pelot, jännitykset, surut.. Ahdistus tuntuu fyysisesti palana kurkussa ja kivenä rinnan päällä. Vaikka olen työstänyt asioita ja hengitellyt mindfulnessissa – en ole aivan varman pystynkö olemaan ilman lääkettä. Miksi sitten olen keskellä prosessia, jonka päätepysäkkinä on lääkkeettömyys? Koska aika tuntuu oikealta. Jokin osa uskoo siihen, mitä minulle aluksi sanottiin. Lääke nostaa sinut syvyyksistä, aivot alkavat taas pitämään normaalia normaalina ja lopulta huijaus toimii niin hyvin, että lääkettä ei enää tarvita. Olen voinut pitkään todella hyvin. Uskon, että pärjään ilman lääkettä. Kun nyt tunnen ahdistusta, jännitystä ja itku tulee helpommin. Minun on muistettava, että isoilla tunteilla reagoiminen on osa minua – on aina ollut. Olen tunteellinen ihminen. Isot reaktiot eivät tarkoita sitä, että en huomenna selviä arjesta. Masennus ja tunteellisuus ovat kaksi eri asiaa. Aivan varmasti lääkkeetön elämää tulee olemaan tunteiden vuoristorataa, mutta se on minua. Se on se ihan oikea normaali, kun tunneskaalojen kärkiä ei ole Escitalopram hionut. Pelkään hirmuisesti luopua lääkkeestä, koska ne toimivat juuri niin kuin pitää. Olen myös pitänyt tästä hieman suppeammasta tunneskaalasta, elämä on ollut jokseenkin helpompaa. Mutta on aika kokeilla seisoa taas omilla jaloilla, kaikkine tunteineen. Keskivaikea masennus on vähän kuin pyörtyminen. Kun olet kerran pyörtynyt pää kolisten lattialle, osaat seuraavalla kerralla mennä heti alas istumaan, kun päässä alkaa huipata. Olen kerran jumiutunut alavireeseen masennukseni kanssa ja kokenut kuinka lääkkeistä oli apua juuri minulle. Uskon, että tulevaisuudessa kuuntelen itseäni herkemmin ja tunnistan mahdolliset oireet aiemmin. Mikäli jumiudun suohon, en pelkää hakea apua ajoissa.   Ps. Vaativuus on piirre persoonassani, josta en tule koskaan pääsemään lopullisesti eroon. Maalasin kuvassa olevan taulun olohuoneeseen ja häpeän sitä. Jos se olisi jonkun toisen, oikean taidemaalarin tekemä – ihastelisin sitä eittämättä. Mutta se on minun raapustus, eikä se ole koskaan täydellinen. Se kuitenkin saa jäädä tuohon, ainakin hetkeksi. Kiitos terapian ja lukuisien kirjojen, jotka jankuttavat uskomaan itseensä.]]>

29

Hän lyllersi olohuoneeseen karvaisena tasapaksuna pötkönä veljensä kanssa. Me kuuntelimme pennun hoito-ohjeita, kun toinen kasvattajista jo toi pennut alakertaan. Hän ei enää malttanut, eikä oltaisi mekään. Höpöttelimme tärkeitä asioita sopimusta myöten läpi vielä tunnin verran ja mietin samalla mihin sitä ollaankaan ryhdytty! Simo hössötti veljensä ja kasvattajien koirien kanssa, juoksi ympyrää ja me kuuntelimme ohjeita. Emme olleet nähneet Simoa koskaan livenä ja jännitin ihan hirmusti, että tuntuuko hän oikealta tyypiltä meille. Kuukautta aiemmin olimme saaneet kuvan ja olin siitä aivan myyty, mutta nyt tuo karvaturri oli kasvanut ja en ottanut mitään selkoa hänestä kasvattajan luona. Tulimme kotiin, pidin pentua sylissä ja Unto sai haistella häntä rauhassa. Simo laitettiin nukkumaan omaan rajattuun tilaan, hän itki pari minuuttia hennosti ja nukahti omaan petiinsä, nukkuen siellä koko yön hienosti. Perjantaina tutustuimme pentuun Kain ja Unton kanssa. Pentu seurasi meitä kuin hai laivaa, jahtasi hieman Umppaa, mutta antoi hänelle myös hienosti tilaa. Olin aamulla jo täysin rakastunut meidän vauvaan. Hän kotiutui välittömästi, selkeästi kiintyi meihin ja vaikuttaa määrätietoiselta hömelöltä, joten sopii porukkaan varsin hyvin. Tämä pentu-touhu on niin kovin erilaista kuin kissojen kanssa, jotka ovat saapuessaan valmiita tapauksia. Nyt yritämme ravata ulos pissille (vaikkakin sisällä Simo pissaa hienosti pissa-alustoille), jotta sisäsiisteys -prosessi etenee. Tarkoituksena on opettaa perusjutut: ei vedetä hihnassa, istu, tule, odota, ei saa purra, eikä hypitä ihmisiä vasten. Toinen yö oli erävoitto Simolle. Usean yrityksen jälkeen luovutimme ja nostimme meidän petauspatjan lattialle. Nukuimme sen jälkeen kaikki onnellisina, mutta me Kain kanssa hieman turhautuneina. Eilen illalla hän nukahti lattialle Kain paidan kanssa, heräili ehkä 15 kertaa hennosti ulisten sänkymme alla, mutta rauhoittui omaan petiin joka kerta kun laskin käden ja kutsuin hänet siihen. Olimme oikein ylpeitä hänestä aamulla, vaikkakin minä olin yhtä väsynyt kuin pikkuvauva-aikaan. Simo on uskalias pikkumies, joka on valloittanut meidän sydämet täysin. Aapo, joka on hieman pelännyt koiria, sanoi eilen nähdessään hänet ensimmäistä kertaa, että ”Meistä tulee loistava tiimi!” Lapset ovat olleet koirasta todella tohkeissaan, mutta antavat hänelle hienosti myös tilaa. Leevi on ”lenkittänyt” (parin minuutin ulkoilu) Simoa kertaalleen ja molemmat leikittävät häntä hullun lailla. Simo on kaivattu lisä perheeseen, vaikkakin mulla on kutina, että haasteita riittää – kuten aina vauvojen kanssa. Jos ei muuten, niin kyllähän tämä läsnäolon vaade on jo aika paljon. En ole kolmen päivän aikana oikein pystynyt edes keskittymään mihinkään muuhun kuin koiraan. Pennut ovat saakelin söpöjä, mutta toisaalta odotan sitä aikaa kun hän on hieman fiksumpi nuori koira, jonka kanssa rutiinit ja tavat ovat vakiintuneet. Edessä on vielä ensimmäinen peseminen, turkin trimmailu ja kynsien leikkuu. Saksimme kyllä heti jo hänen nassukarvojaan, jotta saimme silmät näkyviin (voi pojat, se olikin mielenkiintoista puuhaa). Meillä on selkeä ajatus pitää tämä tyyppi lyhytkarvaisena ja se tarkoittaa trimmausta muutaman kuukauden välein kotioloissa. Kaiketi se on vaan toistoja ja totuttelua, kunnes hommat sujuu. Joka tapauksessa – ei tuota voi olla kukaan rakastamatta. Instagramin puolella stooreissa Simosta riittää juttua. (@kaisujouppi)]]>

16

Toteutin viime vuonna Järvenpään kaupungin ikäihmisten palveluiden, perusopetuksen ja taidemuseon kanssa ison projektin, johon osallistui oppilaita ja ikäihmisiä. Sen lisäksi projektissa oli mukana jokaiselta saralta vastuuhenkilöitä. Projekti oli erittäin mielenkiintoinen ja aihe tärkeä. Meidän tarkoituksena oli kaventaa sukupolvien välistä kuilua, vahvistaa ikäihmisten minäkuvaa ja tuottaa oppilaille perusopetukseen kuuluvaa taidekasvatusta. Reilun vuoden aikana minusta kuoriutui kerhotäti, joka ohjasi oppilaita ja valaisi heitä valokuvauksen maailmalla. Pidin oppilaille peruskurssin valokuvauksesta, he kulkivat mukanani jokaiseen haastatteluun (kävimme ikäihmisten luona kahdesti) ja viettivät kanssani kuvauspäivän. Suunnittelimme kuvauksen aiheen, paikan ja toteutuksen yhdessä. Haastatteluissa oppilailla oli vetovastuu, mutta kysyin täydentäviä kysymyksiä ja ohjasin keskustelua. Näyttely TAKAUMA on vielä tammikuun ajan Järvenpään taidemuseolla. Kuvat jäävät Järvenpään kaupungin taidekokoelmiin (mikä on aika hienoa!). Siellä on kahdeksan järvenpääläisen ikäihmisen tarina ja heidän kuvansa. Oppilaat kuvasivat making offia projektista ja niitä kuvia löytyy myös näyttelystä. Lopulliset kuvat ovat allekirjoittaneen käsialaa ja tarinat kuvien vieressä oppilaiden. Olen taidemuseolla 19.1 lauantaina kertomassa projektista laajemmin. Vedä Museokortti esiin ja tule moikkaamaan tai käy katsomassa näyttely muulloin. Tämä oli koskettava projekti ja mieleenpainuvin palaute tuli yhden ikäihmisen henkilökohtaiselta avustajalta: ”Sun pitäisi olla opettaja.” Täytyy myöntää – nautin roolistani ohjaajana kyllä! Vähintään yhtä paljon nautin ikäihmisten kohtaamisesta, ihmisten elämäntarinat ovat aina upeita. Kuvissa Tenho, Aino ja Pauli.  ]]>

4

Kerron heti alkuun faktan, jotta sinun ei tarvitse pähkäillä tätä enää – kyllä, se sattuu. Toisinaan ihminen muuttaa mieltään. Joskus se muuttaa sitä tosi usein ja etenkin kun on hieman tuuliajolla. Olen ottanut ensimmäisen tatuointini 2012 ja sen jälkeen uusia silloin tällöin, mutta jotakin tapahtui muutama vuosi sitten ja homma lähti vähän lapasesta. Kaduttaako? Toki. Mutta se on elämää. Olin ymmärtänyt, että tatuoinnin poisto laserilla on tuhansien ja tuhansien eurojen homma. En siis selvittänyt asiaa, vaan päätin, että peitän pienen mustan kolmion kädestäni jollain muulla kuvalla. Ihan kuulkaa ärsytti se, että kolmiosta oli tullut hipstereiden ”merkki” (kukaan ei toki enää edes muista moista) ja se ketutti minua vietävästi. Häpesin sitä 5 cm kokoista kolmiota. Peittämisestä ei kuitenkaan tullut mitään ja noh, pidemmittä puheitta – minulla oli pian kädessäni kaksi isoa mustaa peittokuvaa. Musta sydän ja musta salama. Arvatkaa häpesinkö kättäni sen jälkeen enemmän vai vähemmän kuin aiemmin? Jep. Kunpa olisin selvittänyt laserointia aiemmin.     Plastic Surgery Centerin Ida otti minut vastaan, analysoi käteni, iski hinnan tiskiin ja varasimme ensimmäisen ajan.  Ilmaista tämä toilailu ei toki ole, mutta ei tässä miljonäärikään tarvitse olla. Sanotaanko näin, että häpeällä on jokaisen kohdalla hintalappu ja minä haluan enemmän kuin mitään korjata käteni ”tilanteen”. On mahdotonta tietää kuinka monta laserointia kuva tarvitsee, minun tapauksessani takana on nyt neljä kertaa. Kovin moni on kysynyt hintaa ja prosessista Insta Storiesin puolella, joten tuumasin kertoa teille omasta kokemuksestani. Hinta muodostuu alueen koosta ja käyntikerroista. Joten jokaisen on itse selvitettävä suuntaa antava hinta laserointia suorittavalta yritykseltä. Minun alueeni on haastava, koska se on täyttä mustaa (eikä esim iso kuva, mutta ohutta viivaa) ja käteni takaosassa on useita peittokertoja. Mustetta on tungettu käteeni sen verran paljon, että siinä menee luonnollisesti aikansa ennen kuin se lähtee sieltä liikkeelle. Lasersäde siis räjäyttää ihokerros kerrallaan muste-palluran pienemmäksi, jonka jälkeen muste kulkee aineenvaihdunnan mukana pois. Poiston tehokkuus on siis kiinni aineenvaihdunnasta ja parantumisesta. Alueeni ei ole mahdottoman iso, mutta muste on tiheässä – parantuminen ei täten ole helpoimmasta päästä.     Klinikalla laitetaan käteen puudute-rasva, jonka annetaan vaikuttaa 30-40 minuuttia. Minä en kovin helposti puudu, joten neljännellä kerralla ostin apteekista Emla-puudutetta, jonka sivelin tuntia ennen klinikalle saapumista käteeni. Se teki toimenpiteestä hitusen mukavampaa. Vaikutusajan jälkeen puudute pyyhitään pois ja aletaan hommiin. Plastic Surgery Centerillä on Helsingissä kaksi toimipistettä (+ pisteet Turussa ja Tampereella) ja olen aivan myyty toimenpiteen suorittajan, Idan, asiantuntemuksesta ja huolenpidosta. Ensimmäisellä kerralla istuin sivuttain penkissä, koska laser-kone oli toisella puolella. Sitä on hieman raskasta siirrellä, joten olin kiltti ja tuumailin, että kyllä mää selviän. Minulle tulee kuitenkin helposti huono olo ja matalan verenpaineen ja -sokerin vuoksi taju lähtee helposti. Sain päähäni solarium-tyyppiset mustat goggelssit – en nähnyt mitä tapahtuu ja haistoin palaneen ihon, joten huono olo oli taattu. Ida toi minulle herkullista mehua, pääsin makoilemaan selälleni, veri palasi päähän ja pyörryttävä olo poistui. Sain myös mustien lasien tilalle hoitajan toiset lasit, jotta näin kaiken, oranssina kylläkin. Ensimmäisen kerran jälkeen olen syönyt ennen laserointia, menen suoraan makuulle ja keskityn hengittämiseen. Mustia goggelsseja minulle ei ole tarjottu ensimmäisen kerran jälkeen. Kuvan poistaminen on arkaa puuhaa myös siksi, että alueeseen kuuluu kyynärpää. Kolmannella kerralla tajusin pyytää, että aloitetaan siitä, jolloin pahin on heti alussa ohi.     Laser tosiaan polttaa ihoa ja tekee siitä popparia (kuvissa näkyvä vaalea pinta). Poppari laskee nopeasti ja iho turpoaa hieman. Punoitusta on havaittavissa nopeasti, verenvuotoa ei oikeastaan ollenkaan. Joskus on pieni tippa jostain ohuesta kohdasta tullut. Kipu on jokaisesta ihmisestä itsestä kiinni ja minä koen operaation melko kivuliaaksi. Ilman puudutetta suoritus olisi kohdallani mahdoton. Helpottavaa tästä kuitenkin tekee se, että prosessi on kovin nopea! Minun mustat isot sydämet ja salamat on laseroitu kymmenessä minuutissa. Kun taas itse tatuointi on vienyt muutaman tunnin. Alueeseen puhalletaan myös kylmää ilmaa koko prosessin ajan ja sekin helpottaa kipua. Kipu on myöskin siedettävää, koska lopputulos (hamassa tulevaisuudessa) on mieluisa. Olen myös jo nyt miettinyt, poistaisinko vielä muutaman pienen kuvan nyt operoitavan alueen vierestä näiden sessioiden jälkeen.. Joten ei se täysin tuskaa voi olla. Laseroinnin jälkeen alueelle levitetään kilo Bepanthenia ja se suojataan kotimatkaa varten. Käteni turpoaa ja jatkaa turpoamista viikon ajan. Ensimmäinen kerta oli pahin, jopa rystyseni katosivat. Se on tehnyt kreisejä vesikelloja ja iskut sattuvat siihen kovin. Se kuitenkin paranee about tasan viikossa. Every time. Sen ajan sitä pitää huuhdella vedellä ja rasvailla. Sitten tuleekin Kaita raivostuttava vaihe. Laseroitu iho kuoriutuu. Eli sohvan ja sängyn vieressä on kasa mustia iho-hiutaleita, kun revin kuivunutta ihoa palasina irti. Nams! Niin koukuttavaa puuhaa! Pitää kuitenkin muistaa, että ihon pitää parantua kunnolla, muuten voi tulla arpia. Operaatio toistetaan kolmen kuukauden välein. Odottaminen on tuskaa. Käsi paranee niin nopeasti, että ei riitä ymmärrystä kolmen kuukauden odottamiselle, mutta siihen lienee syynsä. Minun käteni on neljän kerran jälkeen jopa edennyt, eli alueella on havaittavissa haalistumista. Ensimmäisen kahden kerran jälkeen muutosta tuskin huomasi. Nyt käteni on ruma kuin rutto, mutta jotain sentään tapahtuu ja kyynärpää alkaa olla jo mukavan vaalea (siellä on ohuin kerros mustetta). Prosessi on kuitenkin vielä täysin kesken. Elättelin toiveita kuudesta poistokerrasta, se ei kuitenkaan taida mitenkään riittää. Projekti kestää sen mitä kestää. Olenko lopettanut tatuointien ottamisen? Ehen. Otin juuri lokakuussa kolme lisää. Mihinkäs sitä koira karvoistaan.. Nykyään mukamas mietin vähän pidempään mitä teen. Olen varmasti tatuointi/laserointi kierteessä lopun elämääni ja ihmettelen eläkkeellä missä kaikki rahani ovat. Semmosta tää on. Hulluus.  


  Jos omat valinnat kaduttavat, kannattaa kysellä Idaa PSC:ltä. Ihanin tyyppi, joka osaa hommansa ja tekee kokemuksesta miellyttävää kysymällä minuutin välein ”Kaikki okei?” <3 PLASTIC SURGERY CENTER]]>

10