Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Odottelemme tarjouksia. Taloprojekti etenee tuskaisen hitaasti – ainakin kun kysyy tällaiselta halki-poikki-pinoon-ihmiseltä. Koska me emme ole päättäneet rakennusmateriaalia, emmekä tiedä runkoon liittyvää kokonaisuutta, emme voi edistää lupien hakemista. Eli odottelemme tarjouksia. Koska kumpikaan ei ole rakennusalalta valmistunut, eikä suurta kiinnostuta kattopalkkeihin löydy, olemme muiden ihmisten mielipiteiden varassa. Yksi sanoo yhtä, toinen vannoo toista. Päätämme ja sitten puramme päätöksen. Muutamia varmoja asioita kuitenkin on. Talon pohja ja malli sekä lämmitysmuoto. Kauhulla odotan, että me maalämpöön päätyneet saamme kuulla, että sitä ei voi syystä tai toisesta toteuttaa meidän kohteeseen. Olen meinaa hyvin tyytyväinen, että tutkimme asiaa ja teimme päätöksen sen suhteen. Projekti on yhtä aikaa tuskainen ja mukava. Käyttäisin mielelläni päivistäni kaiken työajan kontaktointiin ja asioiden selvittelyyn, mutta en saa tästä rahaa. Koen siis jatkuvasti tuskaa sekä huonoa omaatuntoa, kun en myy valokuvauspalveluitani vaan ajaudun tutkimaan suurelementtejä ja miettimään välipohjan lattiaa. Haaveilin viime vuonna, että huhtikuussa iskisi kauhakuormaaja maahan. Haaveeksi se muodostuikin. Ylihuomenna on maaliskuu ja vaikka olemme pitkällä, emme tavallaan ole aloittaneet mitään. Maaliskuun aikana meidän on päätettävä materiaali ja toteutustapa. Muuten se on joulu ennen kuin kukaan pääsee tekemään mitään tontille. Tämä vaatii malttia ja luulen, että juuri tämä vaihe on minulle tuskaisin. Kun asiat alkavat tapahtua ja tulee jotain varmuutta, luotan, että asiat hoituvat. Nyt kaikki tuntuu kovin etäiseltä ja mikään ei ole kovin konkreettista. Minua saa soitella oikein mieluusti keikoille, jotta saan happea tästä talokuplasta!]]>

3

Tällä hetkellä mulla soi ripiitillä seuraavanlaiset kipaleet. Nautihan sinäkin!

Edelleen Edellä – MKDMSK Your Dog – Soccer Mommy Kenkäkaverukset – Karina We Appreciate Power – Grimes, HANA Tule Kesäyö – J.Karjalainen To Live a Life – First Aid Kit Our Bodies – She Keeps Bees

Kaikki löytyy Spotifysta ja myös Muutaman Hetken -listalta –> Laita follaukseen!

]]>

0

 Hetki sitten somessa keskusteltiin siitä, että vaikuttajat eivät uskalla sanoa omia mielipiteitään ja  heidän todettiin pelkäävän massan reaktiota. Mutta onko kaikkien vaikuttajien tehtävä mielipiteitään selväksi? Onko kaikkien pakko olla sanansaattajia? Onko pakko herättää huomiota mielipiteillään?  Entä jos miettii mitä muut ajattelevat, vaikka ei haluaisi? Entä jos ei ole täysin varma omista mielipiteistään? Entä jos ei jaksa yksin kantaa myrskyjä, joita mielipiteet voivat aiheuttaa? Jirka Väätäinen on taitava taiteilija. Niin taitava, että hänen Instagram-tililleen on löytänyt yli kaksisataatuhatta seuraajaa. Taide ei kuitenkaan ole se, mitä Jirka haluaa tuoda jatkuvasti esille ja hän pohtii paljonkin sitä mitä seuraajat häneltä kaipaavat.  ”Mietin aivan liikaa kelpaanko mä? Kun laitan someen omaa ideaali minää ja pistää sen jälkeen merkille, että luvut elää – se tuntuu kovin henkilökohtaiselta.” Jirkan feedi ei ole enää niin instant kuin aikoinaan: sisältöä mietitään ja kokonaisuutta suunnitellaan, se on yksi osa Jirkan työtä. Väistämättä ihminen tuntee piston lihassaan, jos hänen työnsä ei kelpaa. Kun välineenä ovat omat kasvot, keho ja aatteet, pisto menee vieläkin syvemmälle.        Väätäisellä on tarve tuoda itseään esille, on aina ollut. Hän myöntää kaipaavansa hyväksyntää sekä huomiota. Lapsena hän brändäsi itsensä hahmoksi joka huomataan ja ratsasti erilaisuudella. ”Olen luontaisesti varuillani ja epävarma, silti halusin olla esillä. Pikku hiljaa kasvatin varmuutta ja uskalsin olla oma itseni.” Jirka kertoo. Kun hän lähti Kuopiosta taidekouluun Englantiin, hän vapautui askeleen lisää. ”Siellä opiskelijat pukeutuivat paljon minua oudommin ja todella olivat omia itsejään. Pystyin ilmaisemaan itseäni vapaammin, mutta täysin sinut en  vielä tuolloin ollut.”  Nykyään Väätäinen on tasannut tilit itsensä kanssa, mutta ristiriitainen puoli on edelleen aistittavissa. Hän haluaa herättää huomiota, mutta ei halua tehdä itsestään numeroa. Hän tavallaan haaveilee istuvansa muottiin jota normaaliksi kutsutaan, koska se näyttäytyy helpompana kuin erilainen. Hän haluaa luoda ihania mielikuvia, jopa täydellisiä ja sitten seuraajat kommentoivat narsistiksi.   Jirka ymmärtää hyvin, että kaikkia ei voi miellyttää, mutta ottaa sisällön tuottamisesta paljon paineita. ”Videoiden kautta ihmiset ovat tehneet vahvoja tulkintoja minusta. Olen lukenut olevani kusipää ja ylimielinen. On hämmentävää, kun ei itse ymmärrä miten voi ärsyttää toisia niin paljon.” Hän miettii mitä sanoo, miten, miltä näyttää, kiinnostaako tämä ketään ja kannattaako tätä julkaista – kuitenkin tähdäten rentoon ulostuloon.       Ennen kuin Jirka oli edes liittynyt Instagramiin, hän loi opiskeluaikanaan Real Life Disney -hahmoja ja päivitteli niitä muiden töiden lomassa blogiinsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä oli luvassa. Vuonna 2012 ihmiset bongasivat hahmot verkosta ja kommentteja alkoi sadella – minuutin välein. Jirka pyöritti blogia ja Facebook-sivujaan, vastaili haastatteluihin ja työtarjouksia alkoi sadella. Kun muutama vuosi myöhemmin Väätäinen oli puuhastellut Disneyn mies-hahmojen parissa ja julkaisi sarjan Instagramin puolella – suosio oli taattu. Jirkan taide on mahdollistanut vaikuttajana toimimisen ja tuonut kivan lisän freelancer-graafikon elämään. Hänellä ei kuitenkaan koskaan ollut tarkoitus luoda vaikuttajan uraa taiteella. Hän on henkilöbrändi, joka on taiteen lisäksi myös jotain ihan muuta. Edelleen Disney-kuvat keräävät mielettömät määrät tykkäyksiä ja ihmiset palaavat kuvien ääreen useasti. ”Yritän kuitenkin olla ajattelematta seuraajia, joita kiinnostaa pelkkä taide, se kun ei koskaan ollut se juttu. Koen toki painetta sen tuottamisesta, koska sen kautta ihmiset löysivät minut.”  Väätäinen kuitenkin yrittää antaa virran viedä. Hän ei ole viemässä uraansa tiettyyn suuntaan, vaikkakin tekee koko ajan päätöksiä mitä jakaa ja mitä ei. ”Haluan tehdä mahdollisimman hyvin sen mitä virta minulle tuo. Teen asioita jotka minua kiinnostavat ja täten virta viekin juuri oikealta tuntuvaan suuntaan.”  Jirka haluaa myös antaa jatkuvasti arvoa ystävällisyydelle. Hän keskustelee päivittäin kymmenien seuraajien kanssa. ”Olen innoissani ja kiitollinen, kun ihmiset ovat kiinnostuneita. Haluan antaa huomiota takaisin – toisille kivan sanominen tuottaa pelkästään hyvää.” Jirka lataa. Tätä empatia-lähettilästä on vaikea kuvailla sanoilla kusipää, ylimielinen tai narsisti.  Jirka Väätäinen on aina ollut kiinnostunut vaatteista ja piirtämisestä. Hänellä on upea visuaalinen lahja, joka toimii sekä muodin, että taiteen parissa. Sen pitää riittää meille – ja se riittää.  Sen lisäksi Jirka kuitenkin vaikuttaa maailmaan paljonkin. Hän uskaltaa sanoa kun sattuu, kertoo avoimesti haavoittuvuudesta ja on puhunut mielenterveyteen liittyvistä asioista. Hän tekee tietoisen valinnan ja ei alleviivaa seksuaalista suuntautumistaan. ”Erilaisuus on rikkaus, mutta toivoisin, ettei homouden tarvitsisi olla vahvasti eriyttävä leima, joka taas korostaa epätasa-arvoisuutta.” Vaikka Jirka ei korosta jatkuvasti homouttaan feedissään, hän antaa useinkin yksityisviesteissä vertaistukea seuraajilleen.  Vaikuttajia on useanlaisia. Kaikille ei ole tärkeää alleviivata omia ajatuksiaan ja vaikuttaa maailmaan, vaikka se olisi kuinka tarpeen ja positiivista. Jotkut haluavat vaikuttaa kevyesti ja viihdyttää, tuoda iloa ja välttää konflikteja.      ]]>

3

Viime marraskuussa tuumailin useita kertoja, että pitäisikö mun kirjoittaa puhe mun kummitädille, joka oli täyttämässä viisikymmentä vuotta. Juhlaviikolla ajatus kävi mielessä muutaman kerran, mutta edellisenä iltana puhe oikein ryöpsähti ulos minusta. Kirjoitin sen päiväkirjaani spontaanisti ja yön hautomisen jälkeen tartuin läppäriin aamulla ja kirjoitin hänet puhtaaksi. Meillä oli muuttorumba kesken, joten tulostin oli toisessa osoitteessa. Lähetin puheen sähköpostilla juuri ennen juhlia äidilleni ja mainitsin hänelle, sekä Kaille, että kirjoitin sen, mutta ne välttämättä aio lukea sitä ääneen. Olen jumalattoman kova jännittämään. Jännitän esiintymisessä kaikkea ja voisin hyvin päästä sinuiksi kaiken muun kanssa, mutta käteni hikoavat ja naamani punoittaa. Jännitys on hyvin fyysistä ja ahdistava kokemus. Olen aina kuitenkin halunnut esiintyä – ollen täysin varma esityksen kulusta. Niinpä aikoinaan kun kävimme tanssitunnilla esityksen kuvioita läpi tunnin viikossa, minä kannoin kotona valkoisen mankkani autotalliin ja laitoin kirjastosta lainatun, esityksessä olevan kappaleen soimaan – monta, monta, monta kertaa viikossa. Treenasin niin paljon, että osasin jokaisen nyanssin täydellisesti seuraavalla tunnilla. Tästä syystä minut laitettiin usein eteen ja keskelle – ja paineet kasvoivat entisestään. Mutta nautin siitä, koska tiesin osaavani. Suoriuduin keskinkertaisesti yläasteen esityksistä, ensimmäisen ammattikoulun aikaan onnistuin keplottelemaan opinnäytetyöni aiheeksi joulun, joten en voinut suorittaa näyttöä koulussa opettajien valvovien silmien alla. Kuvasin jouluun liittyvät valmistelut kotonani videolle ja suoritin näyttöni riman alta menemällä. Arvosanaksi tuli kuitenkin kiitettävä, joten so not. Ensimmäinen tiukka paikka esiintymisessä osui toiseen amikseen, niitä olikin kaksi liki peräkkäin. Ensin tarvoin läpi työharjoittelupaikan esittelyn muille luokille ja sen jälkeen esittelin täydelle auditoriolle opinnäytetyöni. Molempiin käytin samaa metodia: suunnitelin esityksen kulun, kirjoitin selkeät muistilaput jotka johdattivat minut läpi esityksen ja harjoittelin esittämistä ääneen. Olen saanut esiintymisistäni aina hyvää palautetta. Esiinnyn kiinnostavasti ja selkeästi, ääneni on myös hyvin kuuluva tarvittaessa. Sisällytän esityksiin mielenkiintoisen draaman kaaren ja yritän naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia. Nyttemmin minun ei tarvitse harjoitella esiintymisiä. Turvanani ovat kokemus ja betasalpaajat. Verenpainetta laskeva lääke poistaa fyysiset jännityksen tilat ja pystyn keskittymään oleelliseen. Salpaajat eivät kuitenkaan poista jännityksen henkistä puolta ja yleensä en muista tiukoista paikoista paljoakaan. Mutta sillä ei ole väliä – etenkään jos olen naurattanut, itkettänyt ja herättänyt ajatuksia. Niin minä tartuin mikrofoniin ja astelin harjoittelematta kertaakaan sadan vieraan eteen. Meinasin itse liikuttua, mutta pidin paketin kasassa onnistuneesti. Tiesin, että se on hyvä puhe ja niin se olikin. Sukelsin sylikummini puheessa suoraan syvään päätyyn, nousten sieltä kuitenkin nopeasti takaisin juhlatunnelmaan.  

Olet mun sylikummi ja mun ensimmäinen muisto susta onkin sylistä. Se on pelottava ja ahdistava, mutta kuitenkin turvallinen.

Kun olin vähän alle 3-vuotias, mun pikkusisko kuoli. Siitä hetkestä muistan sinut ja meidän välisen yhteyden.

Muistan ambulanssin, sun kiharat hiukset, sun itkun ja hädän.

Mutta mä muistan hyvin myös sen, että olin turvassa – sun sylissä. Sun käsien ympäröimänä.

  Ylitin jännityksen, pelkoni ja sain puhuttua puheen joka minusta kumpusi. Samoin tein tiesin, että tämä oli edessä pian uudestaan. Nyt vuorossani oli 60-vuotta täyttävä äitini. Purin autossa nauhoittamani ideat tekstiksi, jäsentelin ja mietin mistä kaikesta haluan puhua. Voi pojat äidille kirjoittaminen oli miljoona kertaa vaikeampaa, hän on kuitenkin äitini. Viimeisenä iltana sain kuitenkin valtaisan kuuden sivun paketin kasaan. Oli aika puhua äidille kasvatuksesta, luonteesta, muistoista, elämästä, vaikeuksista ja rakkaudesta. Tässä muutama pala puheesta:  

On kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen – juuret ja siivet. 

Kasvatitte meidät empaattisiksi, muita kunnioittaviksi, tasa-arvoisiksi ja vahvoiksi ihmisiksi. Annoitte luvan olla omia itsejämme, kunhan teimme sen oikeudenmukaisesti ja vastuumme kantaen. Kuitenkin – jos me mokasimme, te autoitte. 

_____________

Sinulta olen perinyt myös vahvan naisen mallin. Sellaisen naisen, joka on tasa-arvoinen feministi ja vastuussa omasta elämästään. 

_____________

Olet joutunut kokemaan elämässä mittaamatonta surua,  surua jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Mutta kahlasit sen läpi ja käänsit surun voimavaraksi, jopa autoit muita ihmisiä sun kokemuksen kautta. Uskon, että suuri suru on tehnyt susta vieläkin vahvemman. Rautaisen naisen, jota ei pienet murheet hätkäytä.

_____________

Olen oppinut sulta paljon, vaikkakin alussa mainitsin, että vanhempia ei yleensä kuunnella. – Tiedän, että leivonnaiset onnistuvat vain aidolla voilla ja että sokeri on luonnon tuote. – Pikku hiljaa ymmärrän, että kaikessa ei voi eikä tarvitse olla edes hyvä, saatika paras. – Opin, että ihmiset surevat eri tavalla ja sen, että tunteellisuus on geeneissä. – Kuulin, että lapselle riittää rasvaton maito. – Opin arvostamaan naisia joka kerta hitusen enemmän, kun paasasit vahvoista naispuolisista esikuvista. Sen vuoksi tunsin valtaisaa surua kun prinsessa Diana kuoli. – Yritin kovasti oppia neulomaan, mutta onnistuin vain vanullisen päiväpeiton tekemisessä ja jos tarvitsen lapasia – olen oppinut että niihin tarvitsee 100 grammaa lankaa. – Tajusin, että riiteleminen kuuluu elämään ja puhdistaa ilmaa. – Olen oppinut, että jokainen saa elää itsensä näköisen elämän.

Olen varma, että jatkat elämäni loppuun asti mun mentorina, jonka kommenteista voin oppia tai olla oppimatta. 

Tulet olemaan apuna, tukena, ystävänä ja ikuisena tv-kriitikkona, jonka kanssa voi katsoa Vain elämää -jakson parhaita paloja, nauraa Downton Abbeylle ja liikuttua Gilmoren tyttöjen äärellä.

  Puhe oli piece of cake. Sen jälkeen minun piti soittaa ja laulaa. Puheeni päättyi unelmien tavoitteluun ja lopulta kevennykseen:  

Toisaalta tähän loppuun on hyvä kunnioittaa sun syntymäpäivä-viikolla edesmennyttä mäkikotkaa:

Elämä on kuitenkin vaan laiffii. 

Siksi mä uskallan nyt tarttua joululahjaksi saamaani ukuleleen. Tiedän, että jos tämä menee ihan penkin alle, niin äiti sanoo silti ”Hyvin meni. Eteenpäin!”

  Olin treenannut monta kertaa, kuitenkaan kertaakaan esitys ei ollut mennyt putkeen täydellisesti. En välittänyt, vaan päätin ylittää itseni. Halusin esiintyä, koska musiikki on minulle erittäin tärkeä ilmaisumuoto. Olin lukemattomia kertoja purskahtanut itkuun harjoitellessani ja ajatellessani äitiäni. Se oli prosessi, jonka päätös oli itsensä ylittäminen. Tartuin ukuleleen, tein yleisölle toki hyvin selväksi, että olen täysi rookie ja hengitin syvään. Esitys oli riittävän hyvä ja kappaleesta muodostui ikuinen muisto, jonka yhdistän äitiini elämäni loppuun asti. (Kappale on Jonna Tervomaan Minä Toivon ja nyt itken täällä miettien, että soitan sen uudelleen hänen hautajaisissa (joskus sadan vuoden päästä!). Laulu päättyy sanoihin: Minä toivon huomisen tulevan, toivon soihtujen korkeina palavan, toivon taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa. Oh lord, yritän täällä kerätä itseäni. Tuloksetta.) Joka tapauksessa – olen ylittänyt itseni, mutta se ei ole puheissa, eikä esiintymisessä tärkeintä. Tärkeintä on sanoa tärkeät asiat ja ajatukset. Tärkeintä on muistaa tärkeitä ihmisiä ja koen, että puheet tekevät juhlan. Olitpa kuinka kyyninen tai ujo tahansa, uskon, että ihminen haluaa kuulla rakkailtaan mitä he ajattelevat ja miten he näkevät hänet – suurena päivänään. Tulen varmasti puhumaan ja laulamaan siskoni ja ystävieni häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Se ei enää ole itsensä ylittämistä, mutta keksin varmasti uusia asioita, joissa voin taas ylittää riman ja taputtaa itseäni selkään. Jotain hienoa siinä tunteessa on. Tulee semmoinen elämisen meininki koko kehoon!]]>

18

Kaupallinen yhteistyö

       Kylmän betonin ja tasaisen valkean jälkeen elämääni on hiipinyt lämpöä tuova puu ja materiaalien tuntu. Yöpöytiä etsin tovin jos toisen – kotimaiselta Matrilta löytyi täydelliset. Kyllästyn nopeasti, joten kun etsin huonekaluja, haaveena on löytää ajaton tuote, jota jaksaisi katsella pitkänkin tovin. Hankinnoissa mietin tulevaa taloamme, heidän on istuttava sinne. Se on oikeastaan tärkein pointti tällä hetkellä. Plussaa on se, että tuotteet sopivat myös tähän väliaikaiseen kotiimme. 2006 rakastin todella paljon puuta. Meillä oli tiikkiä ja puulaatikoita. Tummasta puusta alkoi vähitellen tulla tunkkainen olo ja vähitellen se poistui tavara kerrallaan kotoamme. Maalasin tiikkisen tason (anteeksi) ja laatikot. Raikkaus oli kaivattua, mutta samalla piilotin tekstuurin ja aitouden. Nykyään puuta käsitellään todella kauniisti. Käsiteltiin varmasti jo silloinkin, mutta vaaleaksi käsiteltyä puu-pintaa löytyy nyt lattioita myöten monelta valmistajalta. Nämä Lempi yöpöydät ovat juurikin siis sitä mitä toivoin löytäväni – puun syyt esillä, raikkaasti käsiteltynä. Puoli metriä korkeat pöydät ovat massiivisaarnia ja puun peittona on valkolakka. Se kestää hyvin, vaikka unohtaisin pyyhkiä teekupin läikähdykset ennen seuraavaa aamua. Meille ei yksitasoiset yöpöydät riittäisi. Pöydillämme on aina kirjoja, lamppu, silmä- ja juomalasit, sekä puhelin. Kaille olisi pitänyt kyllä löytyä pöytä, jossa on lisänä laatikko. Hänellä on tapana pitää pöydällä myös avaimia ja lompakkoaan. En yhtään tiedä miksi, mutta nyt etsinkin jotain söpöä kulhoa, jonne hän voisi tilpehöörinsä piilottaa. Etsin, koska hän ei ole useista yrityksistäni huolimatta, suostunut säilyttämään lompakkoaan missään muualla. Hahah. Kaksi tasoa on siis ehdoton plussa ja raikkauden lisäksi rakenne on pehmeä ja kevyt. Lempit ovat kuin meidän makuuhuoneeseen tehdyt; ajattomat, upean käsityön ja suomalaisen suunnittelun jälki sekä puhtaat ja pehmeät muodot ja materiaalit. Ne istuvat tänne ja aivan varmasti tulevaan taloon.]]>

4

”On eri asia ajatella, että ajatukset eivät ole totta – kuin kokea se kehollisesti.” Sini-Maria Tuomivaara on kokenut meditoija, mutta hänenkin päässä pyörii useita eri hahmoja kertomassa omia mielipiteitään. Mindfulness on kuitenkin avain hiljentämään useimmat heistä ja minä halusin tietää riittääkö siihen tosiaan pelkkä hengittäminen! Istumme Järvenpäässä pehmeästi valaistussa, inkivääri-teeltä tuoksuvassa tilassa, jossa itse kävin läpi kahdeksan viikon MBSR-kurssin viime syksynä. Vähintään kerran viikkoon minulla iskee kaipuu tänne. Sini-Marian lempeä ääni, tilan rauhallinen tunnelma ja kunnioittava ilmapiiri syöpyivät sieluuni ja haluaisin sitä annoksen päivittäin. Nyt pääsin kohtaamaan ohjaajamme hieman eri valossa ja keskustelimme muun muassa siitä, miten paljon ajatukset vaikuttavat kehoon. Hiljentyminen ja kehon kuulostelu on nouseva trendi tässä hektisessä maailmassa. Myös ymmärryksemme ihmisestä kokonaisuutena alkaa vihdoin iskostua ajatuksiimme. Sini-Maria vetää MBSR (mindfulness-based stress reduction)—kursseja, sekä tanssimeditaatiota ja toimii tanssi-liiketerapeuttina. Hän on hyvin tietoinen siitä kuinka paljon ihmisillä on kehossa voimavaroja ja muistoja, joita ei välttämättä pysty sanallistamaan. Tuomivaara on vahvasti sitä mieltä, että puhuminen on ehdottoman tärkeää, mutta se ei yksinään riitä – keho ja mieli on yhtä.     Miksi mindfulness vei mennessään sinut, Sini-Maria? ”Koukutuin vapauden tunteeseen. Meditaatiossa voi ja saa päästää irti.” Tuomivaara listaa koukuttaviksi puoliksi myös ihmisenä kasvamisen, suhteellisuudentajun kehittymisen ja kyvyn säädellä omaa olotilaa. ”Mindfulness avaa polun kehollisuuteen, pehmeästi ja helposti. Kun aloitin meditoimisen, moni piti sitä haihatteluna ja sain selittää mistä on kyse. Nykyään useat tutkimukset todistavat mindfulnessin tehokkuuden ja ihmiset ovat aidosti asiasta kiinnostuneita. Harjoitteita tehdään hiljaa ja paikallaan, joten kynnys lähteä kokeilemaan on kovin matala.” Sini-Maria myös tietää, että nykyään lääkärit, terapeutit ja psykiatrit ohjaavat asiakkaitaan mindfulnessin pariin – MF on tullut osaksi terveydenhuoltoa. Tuomivaara ei kuitenkaan suoraan lukiosta hypännyt täysipäiväisesti mindfulnessin maailmaan, vaan hän on opiskellut teatteria. Meditointi on kuitenkin kulkenut matkassa jo silloin ja valmistumisen jälkeen hän oivalsi terapian kiehtovan enemmän kuin näyttämön. Vahva kehollisen ilmaisun tarve vei kohti tanssi-liiketerapian opintoja, joita Sini-Maria toteutti Suomessa ja Englannissa. Itse MBSR-kurssiin liittyy vahvasti myös liikemeditaatio, jonka voisi kiteyttää hyvin rauhalliseksi venyttelyksi, silmät kiinni. Tanssimeditaatio noudattaa samaa polkua, mutta mukana on musiikkia ja liikkeet saavat luvan kanssa lähteä lapasesta. Tanssi-liiketerapeutin titteli ei kuitenkaan riittänyt; seuraavaksi Tuomivaara opiskeli Bangorin yliopiston opinnoissa Walesissa mindfulness-ohjaajaksi. Koulutuksessa sitoudutaan opintojen jälkeen harjoittamaan itse mindfulnessia ja osallistumaan säännöllisesti retriiteille. ”Itselleni ammattitaidon ylläpito on erittäin tärkeää. Ohjaaminen perustuu niin paljon kokemukseen, ettei sitä voi alkaa kirjasta lukemalla opettamaan. Pitää itse saada oivalluksia siitä miten mieli toimii, miten se rakentaa todellisuutta ja miten keho reagoi. Mitä enemmän itsellä on ymmärrystä ja kokemusta, sitä paremmin osaa ohjata muita.” Ohjaamisessa Sini-Marian mielestä parasta on yhdessä ihmettely. ”Teemme niin yksinkertaista asiaa kuin istuminen ja hengittäminen. Silti ihmisyyden koko kirjo on pöydällä, kun käymme kokemuksia läpi.” Tuomivaara kokee myös kovin palkitsevana, kun ihmiset oivaltavat ja ymmärtävät itseään uudesta kulmasta.       Erilaisia terapioita ja kursseja kehon äärellä riittää. Sini-Maria kehittää itseään ja ohjaajan taitojaan jatkuvasti. Tällä hetkellä hän opiskelee sensomotorista psykoterapiaa, jossa mindfulness, kehollisuus ja kehon aistiminen ovat vahvasti läsnä. Hoitomuoto on suunnattu erityisesti traumojen hoitoon. Hän haluaisi myös jatkokouluttautua työnohjaajaksi. Sini-Maria on aktiivisesti mukana Suomen tanssiterapiayhdistyksessä, jonka yksi keskeinen tavoite on saada tanssi-liiketerapeuteille oma suojattu ammattinimike yhdessä musiikki- ja kuvataideterapeuttien kanssa. Tuomivaara on monessa mukana ja monen asian suhteen edelläkävijä. Hämmästelen kuinka hänellä on itsellä aikaa harjoittaa mindfulnessia.. Joten, Sini-Maria – meditoitko joka päivä?  ”Haluaisin sanoa meditoivani joka ikinen päivä, mutta se ei pidä paikkansa. Muodollisen pitkän istuma-meditaation harjoittaminen menee kausittain, mutta elämässä vakiona ovat epämuodolliset harjoitteet, kuten hengittely kassajonossa tai luontoäänien aistiminen metsälenkillä. Niistä on tullut automaattista, eikä harjoittaminen tunnu arjesta erilliseltä asialta.” Kuten olen aiemmin kirjoittanut, mindfulnessin teho nousee todella esiin, kun sille ottaa aikaa. Monta kertaa viikossa, parhaimmillaan joka päivä. Pienillä pysähtymisillä on kuitenkin väliä. Jokainen saa varmasti oivalluksia MBSR-kurssilla ja vaikka sen jälkeen ei koskaan enää meditoisi, kurssi antaa avaimet aivan erilaiseen tapaan kohdata vaikeitakin asioita. Sini-Mariasta huokuu lempeä suhtautuminen itseensä, aistin kiireettömyyden ja hänen pelkkä olemuksensa rauhoittaa minua.  Ja kyllä – pelkkä hengittäminen riittää.  


  Sini-Marialta voi pyytää kurssia suoraan omalle porukalle ja hän ohjaa myös yksilöille. Muutaman hetken lukijana saat kevään 8 viikon MBSR-kurssin 395e hintaan (norm. 435e) tai lyhyen mindfulness johdantokurssin 65e hintaan (norm 79e). Lisätietoja löytyy osoitteesta avartuva.com]]>

3

Ai että mä tykkään kertoa teille täydellisistä tuotteista. Saarenmaalta kotoisin oleva Öun valmistaa luomu-limuja ja minä törmäsin niihin, tai oikeastaan nimenomaan raparperi-limonadiin, vahingossa marraskuussa Tallinnassa. Limukka pisti silmääni Sfäär ravintolassa. Tämä limonadi on kuin kevätpäivän pirskahdus. Niin raikas ja kupliva, loppulimoja myöten ihana tuote. Hiilihappoa voisi olla ehkä hieman enemmänkin, mutta raparperin maku on vain niin taivaallinen, että en aio siitä moitteita antaa. Rakastan raparperia ja aina kun sitä on tarjolla, otan sitä! Samaisella reissulla maistelin myös ihanaa raparperi kuohuviiniä – sen merkkiä en valitettavasti muista.. Mutta sitä sai vegaaniravintola V:stä ja tuntui olevan tarjolla muissakin puodeissa ja varmasti saa myös Suomesta. Tavattoman haikein mielin hyvästelin tuon raparperi-limonaadin, kunnes tajusin että sitä voisi löytyä paikallista marketista. Kai katseli silmät pyöreinä kun lappasin hyllystä pulloja kassiin – enhän mä tiennyt koska tulen takaisin Tallinnaan! Olin niin rakastunut raikkaaseen raparperiin, että säästelin pulloja ja nautin jokaisesta pisarasta.  Ystäväni aisti himoni ja päätti ystävällisesti mainita, että hän on nähnyt kyseisiä pulloja myös Suomessa. Käyskentelin Prismaan ja piruvie – Öunin limonadit löytyivät alahyllyltä ja vielä kohtuuhintaan! Olen siitä asti herkutellut satunnaisesti raparperi raikkaudella ja testannut myös muista tuotteita. Niissä on kovin samanlainen meininki, vivahde eroja kyllä löytyy. Karpalo ja omena tuovat minulle helposti viitteitä siideriin, joten mikään ei ole vielä keulinut raparperin yli. Punaherukka tosin maistui mahtavalle ja menee samaan kastiin kirpsakan rhubarbin kanssa. En ole useinkaan ihastunut craft-limukoihin, koska olen cokiksen vannoutunut rakastaja. Mutta Öun tepasteli sydämeeni pysyvästi. Toiset tekevät vierailuja pienpanimoihin ja viinitarhoille, minä haluaisin lähteä Saarenmaalle panemaan limukkaa tulemaan – kuka lähtee messiin?!  ]]>

3

Hän on juuri niin dille kuin toivoimme. Jotkut ovat kutsuneet fiksuksi pennuksi ja on siinä sitäkin. Käskyt tuntuvat menevän jakeluun, paitsi silloin kun on hepuli päällä. Sen nyt taas tietää jokainen, että ylikierroksilla käyvään hahmoon on turha yrittää ottaa kontaktia. Silloin Simo otetaan kainaloon ja rutistetaan lempeästi rauhalliseksi. Toisinaan ei ole mitään syytä keskeyttää hepulia ja toisinaan hän taas saattaa kielto-käskyihin jopa reagoida. Tällä hetkellä hän on rakastettava riiviö, joka puree melko paljon – mutta harvemmin onneksi kiellettyjä asioita. Paitsi toki sormiamme, ne maistuvat – niin ja kissa. Umpan kanssa meininki on suht sujuvaa, mitä nyt leikkiessä Simo niin kovin mielellään menee hampaat edellä ja sitä Unto ei arvosta. Melko hienosti Unto yrittää näyttää Simolle kaapin paikkaa ja selkeästi myös nauttii leikkimisestä ja seurailee paljon Simon touhuja. Untolla on kotona monta paikkaa, joihin hän pääsee piiloon, mutta hän on tyytynyt samaan vanhaan nukkumapaikkaan: meidän sänkyyn. Aluksi hän oli kehräämättä, mutta nykyään sekin taas luonnistuu. Simo on ollut meillä tänään kuukauden. Hän on ollut tähän asti yksin vain muutamia tunteja, joten meillä on kokonaan vielä edessä työpäivän mittaiset setit, jolloin voimme törmätä tuhoihin! Täytyy vain toivoa, että Umppa pitää hänet ojennuksessa. Tämä kuukausi on mennyt melkoisen nopeasti. Tuntuu edelleen vahvasti siltä, että vauva on talossa. Hän on sitonut meidän kovin kokonaisvaltaisesti kotiin ja itseensä. Jollei Kai olisi ottanut vähintään yhtä paljon vastuuta kuin minä; olisin hyvin ahdistunut. Tuota palleroa ei oikein voi ottaa vielä mukaan, sisäsiisteys kun ei ole täysin varma nakki. Eikä sitä viitsi kovin pitkäksi aikaa jättää yksin, samasta syystä. Toinen on siis melkein koko ajan ollut kotona. Olemme kovilla pakkasillakin menneet reippaasti ulos parin tunnin välein. Simo oppi todella nopeasti pissaamaan ulos ja kakkonenkin tulee nykyään lähes poikkeuksetta pelkästään ulos. Olemme aika hyvin oppineet tuntemaan Simon aineenvaihduntaa ja luonnetta. Hän rakastaa ihmisiä. Olemme kovin otettuja siitä, että hän on hyvin läheisriippuvainen ja nukkuu jaloissa etäpäivät läpensä. Hän sipsuttaa vessaan perässäsi ja pusuttelee valtaisasti. Toisaalta taas hän tuntuu rakastavan ihmistä kuin ihmistä ja ulkoillessa pysähtyy kun ihmisiä tulee vastaan ja lähtisi välittömästi laukkaamaan jokaisen perään. Mutta meillä on remmi ja täten me sen voimin päätämme, että me olemme ne joihin hänen nyt vaan täytyy rakkaus kohdistaa. Haha. Pusukoneeksikin kutsuttu pentu on aktiivinen ja melko herkkäuninen. Ensimmäisten kaaos-öiden jälkeen hän kuitenkin alkoi nukkumaan hyvin sänkymme vieressä, omassa pedissä. Toisinaan hän herään yöllä ja itkee meidän viereen, mutta pienellä silityksellä asettuu takaisin omaan petiin. Simon ”hoitaminen” on vielä hieman hakusessa. Viime perjantaina tapasimme kasvattajan ja hän asetti pennun pöytää vasten ja nyppi korvakäytävän karvat. Oli hyvä muistutukseksi nähdä (ja kuulla) kasvattajan otteet. Tiedän, että eläinten kanssa ohjat on vain otettava, mutta se tuntuu uuden tyypin kanssa aina jännittävältä. Olimme muun muassa leikanneet herkku-nappuloiden voimin kynnet yksi kerrallaan ja kasvattaja tyrmäsi tämän heti. Lähdimme tapaamisesta hieman itsevarmempina. Nyt olen pitänyt kaveria visusti aloillaan kun esimerkiksi harjaan häntä. Hyvin nopeasti hän on alkanut tottua hoitamiseen. Aiemmin sain harjattua sekunnin ja sitten hänellä olikin jo harja suussa. Vielä hyvin epämääräisesti olen saksinut turkkia, vain jotta näemme silmät. En oikeasti tiedä mitä trimmaamisesta tulee, mutta ei kai se auta kuin tarttua sorviin ja ekan kerran jälkeen on jo viisaampi. Alvariinsa tuijotan Simoa ja kysyn Kailta, että mikä toi on? Miksi meillä on tuollainen täällä? On se niin hullua, että viime kesästä asti odoteltiin ja nyt hän on täällä. Karvainen hömelö, josta tulee varmasti huippu tyyppi. Eikä tässä ole edes koirasta aina kyse, vaan kokonaisuudesta. Leevi pelaa etäyhteydellä serkkunsa kanssa ja puhuvat kaiuttimien kautta. Pari päivää sitten siskoni huusi sieltä taustalta ”Terkkuja teille kaikille muille: Kaisu, Kai, Aapo, Umppa ja Simo!” Olen mystisesti ensin onnistunut nappaamaan miehen ja nyt meillä on yhdessä hankittu vauva. Koira. Say what! Parhaillaan hän nukkuu keittiön lattialla, kun Kai tekee ruokaa. Tätä me taidettiin haluta – tyyppiä joka on seurana ja innoissaan meistä.  ]]>

5

Olen viime aikoina miettinyt paljon blogini sisältöä ja sen ulkomuotoa. Odotan parhaillaan tarjousta ulkoasun muutoksesta, jossa ulkopuoliset voivat minua auttaa paljonkin – mutta se sisältö.. Luonnollisesti lähitulevaisuudessa tulen varmasti inspiroitumaan ja sitä myötä jakamaan teille paljon materiaalia taloprojektista, huomaan kirjoittavani koko ajan enemmän henkilöjuttuja ja niitäkin on kaksi tuossa jonossa.. Nautin kun saan kirjoittaa syvistä henkilökohtaisista ajatuksista ja kirjoitan oikeastaan mistä vain, kunhan aiheeseen on kivat kuvat. Se tuntuukin olevan näin talvisin haasteista suurin, valoa kun on minimaalisesti ja iltaisin ei yhtään. Mistä aiheista te luette mieluiten? Onko ihan sama mitä tänne rustaa vai onko tietyt aiheet kiinnostuksenne erityisessä syynissä? Olen muun muassa pohtinut, että en tee nykyään juuri ollenkaan lapsista juttuja – onko joku jäänyt niitä kaipaamaan? Kirjoitan myös kovin varovasti kantaa ottavia tekstejä, kiinnostaisivatko ne? Oletko sinä se, joka katsoo vain kuvat? Etsiikö joku inspiraatiota, eli hamuatteko sisustusjuttuja? Mites yhteistyö-jutut? Jos seison itse tuotteen tai palvelun takana, niin onko ne no go vai mielenkiintoisia? Minua kiinnostaa myös, että mitä kautta tulette blogiini? Itse en lue yhtäkään blogia ja olen äärimmäisen kiinnostunut siitä, että mitä reittejä ihmiset netin syövereissä kulkevat.. Vitsi tästä olisi pitänyt tehdä joku Google-kaavake! Haha! Tuumasin, että en ole aikoihin tehnyt mitään esittelyä itsestäni, joten nyt saa kysyä jos uskaltaa! Yhdistän esittelyyn sitten vastauksia lukuisiin kysymyksiin joita esitätte. Olen erittäin kiitollinen kaikesta feedbackista, vastaanotan nöyrästi myös risut. Eli vedän pinnat ja blokkaan teidät.  ]]>

3