Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Yksi valokuva ja mieleen tulvii muistoja, joita on taidokkaasti yrittänyt tukahduttaa. Olen maininnut täällä useasti siitä, kuinka koen kehollisesti erilaisia tilanteita. Siinä missä ahdistava, kenties yllättävä tilanne nostaa punan kasvoilleni – sisuskaluni reagoivat piilossakin. Kun terapiassa tartuimme tapaani ihastua salamana, löysin itseni selittämästä, kuinka en voi tilanteelle mitään. Ennen kuin olen ehtinyt tietoisesti ajatella asiaa, kroppani reagoi. En voi estää kehoni tuntemuksia, koska en ehdi estää niitä. Toki voin hetken kuluttua yrittää rauhoittaa niitä järjellä. Näin tein kun muutama päivä sitten näin valokuvia menneestä. Sitä ennen ehdin kuitenkin kokea räjähtävän reaktion kehossani, sitä kautta ajatuksissani ja se pysäytti elämäni hetkellisesti. Kun piiloon sullotut tunteet ja ajatukset nousevat varoittamatta pintaan, nykyhetki tuntuu kaukaiselta. Nykyhetki, elämä sellaisena kuin se on, niiden valintojen kanssa joita on viime vuodet tehnyt – tuntuu liki absurdilta. Kehon tunteita on oikeastaan aika helppo selittää. Kurkku tuntuu kutistuvan, on vaikea hengittää ja tuntuu kuin joku kuristaisi kevyesti. Kurkkuun ilmestyy myös mötikkä, jota kutsun kiveksi – se hankaloittaa nielemistä. Vatsaani lentää perhosia, lepattava tunne leijuu alavartalossa. Suoli voi mennä sekaisin, mutta ennen kaikkea vatsassa tuntuu kuplivan. Ihastuessa tunne on järkyttävän voimakas. Niin voimakas, että menetän ruokahaluni totaalisesti. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja se taas tuntuu kyljissä. Kylkiluut haluaisivat laajentua hengityksen tahdissa, mutta tuntevat painetta kevyen hengittelyn vuoksi. Rinnan päällä makaa paino. Se osallistuu tiiminä muiden kanssa tekemään hengityksestä hankalaa. Kädet saattavat hiota, kaulalleni ilmaantuu laikkuja. Kun nämä tunteet iskevät yhtä aikaa sekunnissa päälle, on järjellä ajattelu kaukana. Tuntemukset sekoittavat mielen ja aiheuttavat mahdollisesti itkua. Joissain tilanteissa toki päinvastoin hullaantumista ja mieletöntä hyvänolon tunnetta, mutta se on sellaista sekopäistä, maanista jopa. Keholla on muisti ja olen jykevästi sitä mieltä, että meidän olisi terapiassa pitänyt keskittyä kehomuistojeni korjaamiseen ja kehoni reaktioiden käsittelyyn. Sanon olisi pitänyt, koska kolmen vuoden kuntoutusterapiani lähenee loppuaan. Jotain kuitenkin terapiasta on jäänyt käteen ja se on juurikin järkeily noissa tilanteissa. Äkillinen kaipuu menneeseen loi paniikin nykytilanteeseen. Missä olen, millainen olen ja millainen olisin, jos kaikki olisi mennyt toisin. Ihmisten kaipuu, pienten lasten kaipuu. Mitä jos? Entä jos? Miksi? Kun keho reagoi, pää täyttyy ajatuksista ja kysymyksistä, jotka liittyvät silloiseen tilanteeseen – mutta vievät myös pohjan kaikelta siltä missä nyt tukevasti seison. Rauhoitin tilannetta järjellä, mutta se oli eittämättä jättänyt jälleen jälkensä. Fyysinen reaktio jatkui kehossa yli vuorokauden, vaikka on mahdotonta saada vastauksia, tai kutistaa lapsensa jälleen pieniksi. Järjellä kuitenkin pystyin sivuuttamaan muistoja mielestäni. Olen käsitellyt asioita, mutta kun ne eivät poistuneet mielestäni, survoin ne piiloon. En yksinkertaisesti voinut käsitellä asioita yhtään sen enempää ja olen edelleen samaa mieltä. Asiat on käsitelty niin pitkälle kuin mahdollista, keho vain ei tunnu unohtavan. En voinut katsoa valokuvia tuolta ajalta yhtään enempää ja koin lopettamisen hienona kasvuna. En halua velloa menneissä ja koska keho ei unohda – on parasta pysyä ajatusten kanssa erosta tietyistä muistoista ja tunkea ne takaisin sieltä mistä esiin ponnahtivat. Kehollinen reaktio on usein melkoinen riesa. Positiivista siinä on se, että voi tuntea todella elävänsä, joka solulla. Reaktiot eivät tietenkään nouse pintaan vain, kun eteeni tulee muisto menneisyydestä. Kamppailen reaktioiden kanssa jatkuvasti. Muiden kommentit voivat triggeröidä (negatiiviset tuhat kertaa helpommin kuin positiiviset), mutta usein omat ajatukset riittävät. Kun koen epäonnistuneeni, kun koen onnistuneeni.. Kun ajattelen mitä muut ajattelevat teoistani tai minusta. Kun vain itse ajattelen itseäni. Minä, minä, minä. Mutta se onkin minun kehoni ja minun reaktiot, joita yritän ymmärtää ja hallita. Kaikkien kehot toki reagoivat pitkin päivää, eikä reaktioita usein edes huomaa. En minäkään, onneksi. Toki myös reagoin muiden asioille – hyvässä ja pahassa. Olen hieman liiankin hyvä asettumaan toisen saappaisiin. Lopulta kehon reaktioita saa rauhoitettua niinkin yksinkertaisella ajatuksella kuin; ne ovat vain ajatuksia.]]>

9

Tovi sitten tuumin miten mielialalääkkeiden lopettaminen lopulta tulee sujumaan. Viimeeksi kirjoitin, että pelkään olla ilman lääkettä. Tovi myöhemmin säpsähdin liikenteessä kun auton ratissa muistin, että en ole syönyt lääkettä viikkoihin. Lopettaminen meni oiretta. En kärsinyt fyysisiä sivuvaikutuksia, en tuntenut kehossa mitään muutoksia. Mielialakin on pysynyt suht korkealla. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, olen paljon tunteva ihminen ja olen nyt lääkkeiden lopettamisen jälkeen kohdannut jälleen isoja tunteita. Jotkut ovat kovin ärsyttäviä. Minulle on varsin ok itkeä ilosta, surusta, onnesta ja myötätunnosta. Itken hyvänen aika asiasta kuin asiasta, enkä ole ihan varma olenko ollut aina näin herkkä. Todennäköisesti. Reagoin kuukautisiin voimakkaammin. Olen varmaan reagoinut aina näin, mutta nyt olen laittanut asian oikein huolella merkille. Yhden viikon vihaan kaikkea ja kaikkia. Toisen viikon puhun koko ajan ja hupsuttelen. Kaksi viikkoa kuukaudesta taas menee suht normaalisti. Hormonit toimivat myös lääkkeiden kanssa, mutta lopettamisen jälkeen ne kuplivat täydellä teholla. Sitten tullaan siihen, joka on todella ärsyttävä piirre minussa. Menetän hermoni. Pinnani on millimetrin mittainen, kiroan pienimmistäkin asioista ja tunnen maailman kaatuvan päälleni. Tilanteet jatkuvat vuorokauden tai menevät puolessa tunnissa ohitse. Joten kyse on reagoinnista vaikeisiin asioihin, ärsyttäviin asioihin. En aisti tässä masennusta, vaan tapani kohdata maailma; pessimistin silmin. Ai, että mä tulen kuolemaan nuorena – eikös ne positiivarit täällä hengaile pal pidempään.. Hahah. Kireät hermot on kirjoitettu temperamenttiini, kiitos iskä. Mutta niiden kanssa voi myös pelata. Jankuttamalla, että negatiiviset vibat ovat vain tunteita, sekä lepäämällä. Pinnani kiristyy usein, kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni. Minun varmasti pitäisi olla ihminen, joka ei halua lapsia. Oman ajan tarve on suuri. Noh, lapset on tehty ja ei auta kuin kiukuspäissä selittää tilanne kerrallaan auki lapsille. Hermot ovat usein kireällä myös, koska olen väsynyt. Toitotan olevani elämäntapaväsynyt. Olen elänyt yrittäjän elämää kohta 10 vuotta ja kieltämättä se on jättänyt jäljet. Kun on kiire, on stressi. Kun on vähän töitä, on stressi ja liki toimeton. Paradoksaalista tämä on siksi, että rakastan yrittäjänä olemista. Uskon myös, että neljä vuotta yksin lasten kanssa (vaikka he olivatkin vain 50% ajastaan minulla) teki tehtävänsä väsymyksen saralla. Elämästä tekee mukavaa se, että väsymys kasaantuu, mutta varastoon ei voi nukkua. Jos voittaisin sata miljoonaa (eikä yhtään vähempää!) lotossa, sulkisin puhelimen ja nukkuisin. Epäilen, että nukkuisin varmaan kolmisen kuukautta. Sen jälkeen ostaisin talon Italiasta. Terapiasta viisautuneena voin kuitenkin vakuuttaa itselleni, että en tarvitse lottovoittoa. Elelen nyt vitamiinien voimin ja kannattelen upeasti itseäni. Itkeskelen uutisille, tv-sarjoille, eilen itkin kun Kai nukkui sylissäni ja tunsin vain niin suurta onnellisuutta siitä hetkestä. Seuraavassa hetkessä voin raivota kun Simo kakkaa lattialle, lapsi on unohtanut koekirjat kouluun tai Kai tuo kaupasta väärää ketsuppia. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin suht tasapainoinen, hymyilevä nainen, joka tekee kaikkensa, että töitä riittää, arki toimii ja aikaa jää kaikelle kivalle. Omasta ajasta puheenollen; tämän jutun kuvana on mun vielä hieman keskeneräinen toisinto Klimtin Suudelmasta. Olen kuluttanut tämän kevään perjantait maalauskurssilla Kaapelilla ja taulu on yksi tehtävistä. Vaikka olen tuntenut suurta luomisen tuskaa, kurssi on ollut eittämättä parasta hetkeen. Olen oppinut omasta tekemisestä ja tajunnut kuinka nopeasti maalaamisessa voi kehittyä. Ehkä voin kehittyä myös ihmisenä ja jonain päivänä olla hieman vähemmän pinna kireällä..]]>

18

Teini on siirtynyt jo vuosia sitten klassikoihin, kuten Vans ja Adidas, mutta pikkupirpanan ylle saan koota ihania kokonaisuuksia. Hänen vartalon päälle kokoamme pienempiä merkkejä, lähinnä kotimaisia. Erikoisempia kuoseja, kaukana kautta maapallon tunnetuista logoista. Jos totta puhutaan, valitsen kaapista arki-iltoina seuraavan päivän vaatteet melko kiireessä ja katson, että ne nyt suunnilleen sopivat yhteen. Kun vaatteista löytyy paljon samoja sävyjä, yleensä nappaan päällimmäiset seuraavaan koulupäivään. Värit ja harmonia ovat minulle tärkeitä, mutta toisaalta Aapo kantaa yllään jos jonkinlaista kuosia, mennään melko rohkeina ainakin vielä tällä hetkellä. Tänä keväänä me ihastuttiin Papu Designin pellavaiseen kuumailmapallo-kuosiin. Näen silmissäni kuinka Aapo liihottaa tulevina hellepäivinä tuo viileä paita päällään. Papulta löytyi myös leggareita joka lähtöön. Pitkäsäärinen Aapo on hieman siirtynyt joggersien puolelle, mutta leggareille on aina käyttöä. Etenkin nyt kun ilmat lämpenee. Papun leggarit ovat myös tarpeeksi reiluja ja täten meidän kahdeksan-vuotias suostuu niitä pitämään. Yksi lempimerkeistä on espanjalainen Bobo Choses. Me molemmat palvotaan heidän kotikutoiselta tuntuvia rentoja vaatteita. Valtaisan neuleen ja statement-paidan lisäksi Aapon vaatekaappi täyttyi muutamasta muustakin Bobon lötköstä paidasta. Merkki ei todella ole halvimmasta päästä, mikä on hieman harmi. Meiltä löytyisi varmasti paljon enemmän heidän kuteita mikäli hinnat olisivat hieman huokeammat. Bobo Choses tekee laatua – tuleville sukupolville säästämistäni lastenvaatteista, suurin osa on Boboa. Toki se näkyy hinnoissa, mutta kun ostaa kuopukselle jää miettimään kuinka monta euroa tohtii laittaa vaatteisiin jotka ovat kohta pieniä. Tämän kevään takki on klassikko. R-Collectionin anorakkeja näkee kaikilla lapsista aikuisiin ja tämän kevään uutuusväri laventeli iski meihin. Roksterilla on lapsille vaikka ja mitä ihania tuotteita, puhumattakaan aikuisten osiosta. Näillä hepenillä kohti kevättä – äidin lisäksi myös poika tuntuu olevan tyytyväinen.]]>

3

Mitä tulee eläinten tarvikkeiden valitsemiseen, en halua romua. Vaadin arjessa itselleni kestävyyttä, puhtaita materiaaleja ja kauneutta. Simo ei ansaitse yhtään vähempää. Olen ihminen, joka ei kestä rumia asioita ympärillään – Simon tarvikkeiden piti sopia meidän kotiin ja niiden piti sen lisäksi olla laadukkaita. Pienen tutkimisen jälkeen Suomesta löytyi kuin löytyikin brändi, joka kestää katsetta ja sai minut huokailemaan onnesta. Kind For Dogs yhdistää luonnonmateriaalit tyylikkääseen, pohjoismaiseen tyyliin. Olin myyty. Meille valikoitui monista ihanista vaihtoehdoista (niin ajatelkaa, monia ihania vaihtoehtoja) villainen Nokoset-peti. Simon nenukki on ahdas ja täten herra kuorsaa öisin. Minä nukun kuin tukki, mutta Kai on ottanut käyttöönsä korvatulpat. Totesimme empiirisen tutkimuksen jälkeen, että Simoliino kuorsaa kun on huonossa asennossa. Hänen ensipetinsä on reunallinen versio ja Simo toki sijoittaa yöllä useasti kaulansa reunalle, hankaloittaen näin hengittämistään. Onneksi emme olleet löytäneet Kind For Dogsia ennen koiran saapumista, koska olisin tietysti tilannut reunallisen söpön pesän pennulle. Nyt me päädyimme tasaiseen tyynyyn, jolla Simpukan nukkuma-asento lieventää kuorsaamisen mahdollisuutta. S-kokoinen peti tulee riittämään hänelle aikuisenakin ja tavallaan tuo on hauska senkin vuoksi, että siinä voi röhnöttää rennosti puolet ruumiista lattialla. Simpura kuopsuttaa ja möyrii petiä usein. Sen sisällä on pallokuitua ja höyheniä, joten sen saakin möyhittyä kuohkeaksi uudelleen ja uudelleen. Villa materiaalina puolestaan pitää huolen siitä, että talvella ei palele ja kesällä on viileää. Pedissä on irroitettava päällinen ja vaaleanharmaa kangas tulee varmasti kaipaamaan villa-pesua kerran jos toisenkin. Parasta siis Simolle – myös ruokailussa. Pallero syö kupin tyhjäksi noin kolmessa sekunnissa. Oikeasti. Täten ruokailuun sopi erittäin hyvin painavat keraamiset Ole Hyvä -kulhot, jotka pysyy eittämättä paikallaan! Meille tuli M-koko ja se on Simon kokoiselle koiralle passeli. Kupit könöttävät melkein aina esillä, joten oli heti selvää, että niiden on oltava kauniit. Periaatteessa ihmisille valmistettavat kulhot kävisivät tähän tarkoitukseen, mutta syöminen on niin riehakasta, että nautimme kuppien raskaammasta olomuodosta. Ne pysyvät siinä, missä niiden on tarkoituskin olla. Entäs lenkille sitten? Kasviparkittua nahkaa, konjakin värissä tietenkin. Tyylistä ei tingitä! Eikä laadusta tässäkään tapauksessa. Lenkille mennään tällä hetkellä parin kolmen tunnin välein, eli aika monta kertaa päivässä. Toivottavasti jossain vaiheessa elämää lenkkejä on kolme vuorokaudessa, mutta silti se tekee monta ulkoilua viikossa. Kyllähän nyt välineiden pitää olla ihanat ja toimivat. Juu, valjaat voi jossain kohti tulla kysymykseen, mutta nyt mennään pannalla. Laatu voi maksaa hieman enemmän kuin romu, mutta kestävyys on omalla tasollaan. Eikä pidä unohtaa sitä tyyliä. En löytänyt kivijaloista, enkä nettikaupoista mitään näin kaunista koirille. Tässäkin asiassa pidän myös siitä, että työ ja matskut on pitkälti suomalaista ja Suomesta. Muuallakin osataan, mutta jos voi tukea suomalaisia yrityksiä – tähtään aina siihen. Mitäs Simo on mieltä näistä mamman valinnoista? Arvostaa, tietenkin. Hahah! Kind For Dogsilta puuttuu valikoimistaan vielä kakkapussin pitelijä, se löytyi Italiasta, nahkaisena. Kuten sanoin, Simolle vain parasta.  ]]>

5

FS 2019

Tuuli – Pariisin Kevät

Hän tuli ulos viime viikolla ja satuin kuulemaan hänet radiosta sillä hetkellä. Osui ja upposi.

Pariisin kevät on minulle bändi, joka iskee ja ei iske. Tuuli on hieman erilaista, elektronisempaa, mutta ennen kaikkea Pariisin keväässä iskut tulee lyriikoiden kautta. Tässä kappaleessa toistetaan ”Anna sun pään räjähtää mun syliin kappaleiksi” – hetkeen en ole ajatellut mielikuvaa niin paljon kuin tuota. Kaunis, herkkä kappale ja lyriikoiden lisäksi tässä kappaleessa on ihana poljento. Eikä tuon Arto Tuunelan äänessäkään moitittavaa ole, kerrassaan upea. Varma korvamato, joka saa mieluusti korvassa majaillakin.

]]>

2

Rakastan tavata ihmisiä, jutella heidän työstään ja kertoa heidän tarinan kuvin ja sanoin teille. Toivottavasti te olette tästä yhtä innoissanne – koska haluan tehdä tätä koko ajan enemmän ja enemmän. Siksi nimeän taiteeseen liittyvät henkilökuvat jatkossa samalla tittelillä ”Muovaavat muotoilijat”. Vaikka toinen tuntee itsensä taiteilijaksi, toinen muotoilijaksi, toinen tekijäksi, he kaikki muovaavat muotoja tavalla tai toisella. Minulle saa vinkata taiteilijoista, joiden tarinan haluaisitte kuulla! Nyt tutustutaan muotoilijaan, jonka teos Henkipullo kosketti minua kovasti.  Katri-Maria Huhtakallio, 35, kertoo lasihytistä Suomenlinnassa ja minä mietin maisemaa Muumeissa, niin satumaiselta ja mystiseltä lasinpuhallus kuulostaa. Kuinka lasinpuhaltajasta tuli keramiikkataiteilija, entä kumpaa hän rakastaa enemmän? Helsinkiläinen Huhtakallio mietti lukion jälkeen mitä lähtisi opiskelemaan ja löysi pian Ikaalisten lasiopinnot. Katri-Maria hyppäsi tuntemattomaan ja kolme vuotta koulussa lasin parissa vei täysin mukanaan; materiaali tuntui mielenkiintoiselta. Hän rakastui lasiin ja päätyi koulun jälkeen yhden Suomen arvostetuimman lasinpuhaltajan, Jaakko Liikasen assistentiksi Riihimäelle. Huhtakallio summaa työpaikan olleen upea mahdollisuus, mutta vuoden jälkeen hän väsyi pitkään työmatkaan ja hieman työhönkin. He toteuttivat isojen asiakkaiden tuotteita, joten työstä puuttui oma luominen. ”Tunsin olevani tuossa vaiheessa hieman hukassa. Olin uppoutunut koulussa opintoihin täysin, enkä ollut aivan varma mitä haluaisin tehdä työkseni. En ollut valmis asettumaan paikoilleni.” Katri-Maria summaa.     Vuoden ajan hän opiskeli tekstiilialaa, mutta haki samalla silloisen Taikin keramiikka- ja lasitaiteen linjalle. ”Vaikka minusta ei tullut pukuompelijaa, se vaihe tuntui kohtalokkaalta. Vuoden ajalta minulle jäi hyvin tärkeitä ystäviä, jotka ovat elämässäni edelleen. Opin myös kaavoittamaan, mistä on ollut myöhemmin hyötyä myös veistosprojekteissa.” Taikissa Huhtakallio ajatteli jatkavansa rakkaan lasin parissa, mutta löysi yllättäen yhteyden keramiikkaan. Polttavalla lasilla on oma tahto, nyt hän survoi kädet saveen ja pystyi tuntemaan materiaalin sormissaan. Pikkuhiljaa myös taide alkoi tunkeutua Huhtakallion reviirille. Hän etsi omaa tyyliään ja huomasi maisteria tehdessään hakeutuvansa taiteen laitoksen kursseille, vaikka opiskeli muotoilua. ”Yliopisto-opintoni kestivät kymmenen vuotta ja minulle se oli paras tie. Sain välissä kylläkin kaksi lasta ja pidin taukoa opinnoista. Kymmenen vuoden aikana kypsyttelin ja kokeilin erilaista juttuja – etsin suuntaa, ja se tuotti tulosta.” Sitten veistoksia alkoi syntyä. Katri-Maria löysi aiheet, pinnat ja oman kädenjäljen. Epävarmuus väistyi, kun palaute oli positiivista ja tunne oikeasta tiestä vahvistui. Huhtakallio yhdistää töissään henkilökohtaisia kokemuksia kansanuskomuksiin ja tarinoihin, jotka häntä inspiroivat. Veistokset käsittelevät usein erilaisia tunteita ja pelkoja.     ”Tapani työskennellä on toisinaan jopa terapeuttista. Materiaalin luonne vaikuttaa teoksen muovautumiseen. Aloittaessani teoksella on lähtökohta ja voin nähdä sen kuvina mielessäni, mutta en juurikaan luonnostele etukäteen. Annan intuition ohjata työskentelyä.” Katri-Marian työt syntyvät tehdessä. ”Teen ja poistun. Palaan työn äärelle ja edistän sitä taas hieman. Jos liian kauan tuijottaa samaa teosta, sille sokeutuu. Siksi työstän usein vähintään kahta teosta samanaikaisesti, jotta toisen voi pitää välillä piilossa.” Kun kaikki menee putkeen, tunnelma on Huhtakallion mukaan mieletön. “Toki sekä keramiikka, että lasi voivat nostaa paljonkin verenpainetta.” Katri-Maria nauraa ja mainitsee, että lasi on selvästi haastavampi materiaali. ”Lasi voi pistää vastaan, sulaa liian nopeasti tai jäähtyä väärästä kohdasta. Virheitä on myös vaikea korjata jälkikäteen. Sen kanssa täytyy toimia nopeasti, kun taas keramiikka vaatii aikaa.” Hän tuntuu kuitenkin nauttivan haasteesta. “Materiaaleilla on erilainen luonne. Lasinpuhallus on kuin tanssia ja savityö meditaatiota.” Taiteellisen työnsä ohessa Huhtakallio työskentelee Annantalon taidekeskuksessa. Hän myös viihtyy jatkuvasti lasin parissa, vuokraamalla lasihyttiä kolmesta viiteen kuukauteen vuodessa ja unelmoi joskus omasta hytistä. “Siihen kuitenkin tarvitsisi hyvän porukan, koska on liian riskiä hankkia tilaa ja laitteita vain itselleen. En myöskään haluaisi sitoutua pelkästään yhteen materiaaliin – päinvastoin – haluaisin oppia vielä paljon uusiakin!” Toisinaan Katri-Maria miettii lasin ja keramiikan yhdistämistä mutta ei näe sitä välttämättömyytenä. Molemmat materiaalit tuntuvat omilta, eikä Huhtakallio osaa sanoa kumpi on rakkaampi. Eikä tarvitsekaan – olen varma, että jonain päivänä näen työn, jossa hän on yhdistänyt täydellisesti nämä kaksi rakasta materiaalia. Uusia innovaatioita odotellessa Katri-Marian teoksia voi ihastella ja hankkia Ornamon teosmyynnistä Kaapelilta 8.-17.3. Sekä Helsingin taiteilijaseuran taidelainaamosta (Rikhardinkatu 3). Suomenlinnassa puhallettuja tuotteita myy tällä hetkellä Ruuk Store Kellokosken Ruukilla. Toukokuun 17. päivä Suomen käsityön museossa, Jyväskylässä aukeaa keramiikkataidetta esittelevä ryhmänäyttely, jossa myös Huhtakallio on teoksineen mukana. Katri-Marian löytää Instagramista @katrimariahuhtakallio ja kannattaa ottaa myös haltuun Ruuk Storen tili (@ruuk.store), siellä on muitakin mahtavia juttuja! KATRI-MARIAN PORTFOLIO  ]]>

3

Tiedättekö sen tunteen, kun touhotatte menemään omassa kuplassanne. Höösäätte ja jokainen teko, hetki ja kontakti tuntuu olevan merkittäviä. Olet vastuussa siitä, että arki pyörii, koti on siisti ja koira on ulkoilutettu. Meileihin vastataan, mietitään kuumeisesti mikä on seuraava uramuuvi ja pidetään yhteyttä ystäviin. Kovin usein sitä menee etenee elämässään niin, kuin olisi maailman napa. Kuin jokaisella eleellä ja asialla olisi merkitystä. Sitten tulee hetki, kun tuijottaa ympärilleen ja tajuaa kuinka pieni onkaan. Yhdentekevä, merkittävä vain muutamalle. Saan tämän tunteen usein kun ajelen Helsingissä autolla. Olen menossa jonnekin, joku odottaa juuri minua. Olo tuntuu merkittävältä. En ajattele asiaa, mutta tiedostan sen. Kenties kyseessä on kuvattavan ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen kuvaustilanne koskaan, hänen ainutlaatuinen hetkensä. Hän saattaa muistaa minut vuosienkin päästä. Istun autossa ja ajan Kurvin läpi, katselen ihmisiä ja sisäistän tilanteen. Ratikkapysäkillä on ihmisiä, rinnallani, edessä ja takana autoissa on ihmisiä. Ratikassa on ihmisiä, busseissa on ihmisiä. Taloissa ympärillä on ihmisiä. Ihmisiä kävelee, seisoo, istuu. Ihmisiä on kaikkialla. Mitättömyys iskee. Maapallolla on miljardeja ihmisiä ja ohitan tuhansia ihmisiä työmatkallani. Jokaisella on oma elämä. Tämä ajatus on K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N. Kurvin kohdalla tuumailen aina, että tässä minä menen, joku saattaa huomata ikkunan läpi, katseet saattavat kohdata, mutta minulla ole mitään tietoa siitä kuka hän on, saatika mihin hän on matkalla. Saatan ohittaa saman ihmisen tietämättäni kerran viikossa, en koskaan tai kerran vuodessa – hämmentävää. Saatan ohittaa tänään ihmisen ja tavata hänet juhlissa kuuden vuoden päästä. Mieleeni palaa piirrustus, jossa on ihmisiä kävelemässä eri suuntiin ja alle kirjoitettu: ”on ihme, että koskaan edes kohtaamme”. Tällä viikolla saavuin Helsingin yliopistolle kuvauksiin. En ollut koskaan käynyt Think Cornerissa ja kuvattavaa odotellessa jumahdin taas pienuuden ajatteluun. Seurasin opiskelijoita, joita meni ja tuli. Moni seurasi tekemisiäni, kenties mietti omiaan tai uhrasi pari sekuntia tuumien mitä juuri minä oli tekemässä. He uurastivat, tutkivat ja analysoivat tietokoneidensa äärellä, kenties tekevät elämällään suuria. Suurin osa varmasti ainakin ajattelee tekevänsä suuria, muuttavan maailmaa – edes hieman. Yliopiston kahvilan läpi kulkiessa mietin kuinka moni siellä on käynyt, kuinka usein he siellä käyvät ja juuri tänään minä olin siellä ensimmäistä kertaa. Mietin sattumaa ja sitä miten pienestä kaikki on kiinni. Mietin miksi olin juuri siellä nyt ja missä voisin olla, jos en olisi saanut tai vastaanottanut tätä kuvauskeikkaa. Maailma kuitenkin on todistetusti pieni. Kuvasin juuri tietämättäni Sipoon hoivakodeissa ystäväni isoisän ja sattumalta kuvattavakseni tuli korkeassa asemassa oleva ystäväni veli, josta oli puhuttu useaan otteeseen. Mutta minä olen vielä pienempi tässä maailmassa. Se tunne helpottaa oloa, kun koen, että pitäisi olla jotain suurta ja mahtavaa. Mutta se myös ahdistaa – koska miksi edes yrittää. Loppujen lopuksi olemme (muutamia sankareita ja neroja lukuunottamatta) melko turhia hiukkasia alati muuttuvassa maailmassa. Sitten päähäni putkahtaa seuraavissa liikennevaloissa ajatus iltapäivän aikataulusta, kuvattava saapuu ja keskittyminen jää meidän kahden välille, enkä huomaa ohikulkijoita. Unohdan pienuuden. Olen syntynyt tänne, juuri tiettyyn aikaan, juuri tiettynä vuotena. Olen tässä hetkessä ja tilanteessa nyt, oli se merkityksellistä tai ei. Olen jo nyt kohdannut elämäni aikana niin monta ihmistä, että en muista heitä kaikkia. Tulen kohtaamaan uusia ja tulen ohittamaan kymmeniä tuhansia. Juuri minun elämässä on merkitystä minulle ja ehkä muutamalle muulle. Suurin osa tuijottaa omaa napaa ja elää omassa kuplassaan, eikä suotta. Ei tätä suuruutta ja omaa pienuutta pysty käsittämään, eikä kukaan voi olla varma miksi juuri minä tai sinä ollaan täällä tai Kurvissa tiistaina klo 9.38. On parempi ajatella, että kaikilla meillä hiukkasilla on joku merkitys. Ennen kaikkea pienillä asioilla, hetkillä, teoilla ja sanoilla on merkitystä. Niillä voi olla koko elämän kokoinen merkitys jollekin toiselle. ]]>

15