Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Jonain päivänä kurvaan vanhan kotitieni mutkaan ja ennen vanhempieni taloa näen tämän. Nurmikentän sijaan. Sanovat, että odottavan aika on pitkä ja se kasku tulee kyllä rakentajalle valitettavan tutuksi. Välillä tuntuu siltä, että meitä rangaistaisiin jostain. Vaikka ihan vain haluan omalle maapläntille pystyttää kodin. Se ei ole keneltäkään pois, mutta on meille tärkein paikka. Sellainen haave tuntuu välillä kohtuuttomalta, niin paljon ulkopuoliset haluavat vaikuttaa, muuttaa ja välillä tuntuu, että jopa vaikeuttaa etenemistä.

Meillä ei ole vielä rakennuslupia, joten en ole uskaltanut esitellä piirrustuksia sen enempää. Juuri nyt pelkään, että alkuperäisestä suunnitelmasta ei tule olemaan mitään jäljellä, kun milloin mistäkin syystä joku vaatii muutoksia. Tässä nyt kuitenkin maistiainen Eteläpuolen havainnekuvasta, jossa pilkottaa etuovi, alakerrassa poikien, yläkerrassa työhuoneen ja wc:n ikkunat. Viivapiirrustus tuntuu kovin kaukaiselta haaveelta. Absurdilta jopa.

Tosiasiassa toivomme, että asiat konkretisoituvat melko pian. Luvat piti saada ennen kesää ja nurmikentällä pitäisi olla jo kuoppa, mutta syksyyn meni. Odotamme hartaasti, että saisimme luvat elokuun aikana ja pääsisimme välittömästi hommiin. Mikäli lupien kanssa venyy pitkälle syksyyn, saattaa edessä olla tilanne, jossa aloitus siirtyy ensi keväälle.

Meillä on mahtava väliaikainen koti, periaatteessa kiirettä ei ole. Kun kuitenkin olemme pyöritelleet ideaa kohta kaksi vuotta, konkretiaa alkaa kaivata jo ihan todella paljon. 1,5 vuotta sitten meillä oli valmiit piirrustukset käsissä. Sen jälkeen olen maalaillut tilaa mielessäni ja olemme päättäneet jo tiettyjä kiinteitä sisustuksellisia ratkaisuja. Nyt alan empimään. Näen koko ajan uusia ratkaisuja ja epäröin valintojani. Mikäli projekti vain käynnistyisi ja päätökset muuttuisivat tilauksiksi – niissä olisi helpompi pysyä. Vaihtoehtoja kun on miljoonia, ylianalysointi yrittää ottaa vallan.

Yksi asia on kuitenkin varma ja se on kodin arkkitehtuuri ja seinien paikat. Kun projektissa on ollut pitkiä taukoja ja koko rakentaminen epäilyttää, olen klikannut julkisivujen havainnekuvat auki. Joka kerta on kutkuttanut vatsasta. Tuolle tontille, tuo talo – on juuri oikea. Jos tilaa olisi ollut rajattomasti (ja rahaa) talo olisi varmasti erilainen. Mutta juuri tuohon ja juuri meidän tämän hetken (ja ainakin seuraavan 10 vuoden) tarpeisiin, hän on sopiva. En tiedä mitä muuttaisin, enkä ole analysoinut talon ulkomuotoa tai pohjapiirrustuksia enää pitkään aikaan. Kaikki loksahti kohdilleen jo 1,5 vuotta sitten ja se tuo tiettyä rauhaa. Uskon, että myös sisäpuolen valinnat loksahtavat paikoilleen, askel askeleelta.

En malta odottaa, että saan poksauttaa kuohuvan auki, kun luvat ovat viralliset. Enkä malta odottaa, että saan jakaa teille suunnitelmia ja tunnelmia matkan varrelta. Toivotaan, että alkuun päästään pian!

1

Kello 22.30 puhelimeni ruudulle iskee ilmoitus ”Screen time will be limited until 7:00 tomorrow.” Suurin osa aplikaatioiden kuvakkeista muuttuvat harmaiksi. Käytettäväksi jää herätyskello. 

Minulla on ollut taipumusta roikkua puhelimen äärellä öisin. Joskus olen liian väsynyt lukemaan, yleensä olen jo lukenut, mutta uni ei tule. Haluaisin nukahtaa, mutta unettomuus häiritsee ja  asioiden pallottelu nostaa mieleen jotain, jonka voi ratkaista puhelimella. Milloin se on muistiinpanon lisääminen, milloin sähköpostin tsekkaus huomista varten, milloin somessa lorviminen. 

Somessa lojuminen meinasi lähteä lapasesta, kun Snapchat tuli kehiin. Aloin tuottamaan videomateriaalia ja niin moni muukin. Mielenkiintoiset ihmiset, ystäväni, snäppäsivät elämästään ja jotkut jopa asiasta. Vaikka jätin seuraamatta Hollywood-tähdet ja tuntemattomat, muutaman kuukauden jälkeen huomasin, että aikaa kului puhelimen äärellä tolkuttomasti. Facebook-seinän ja instafeedin selaamisen lisäksi tuijotin videoita, joita oli tuntitolkulla. Vaikka videot eivät olisi sisältäneet mitään tähdellistä, kaikki oli katsottava. Pian videoihin käytetty aika alkoi ahdistaa tolkuttomasti. Lopetin kaikkien seuraamisen. Siskoni, puolituttuni ja parhaiden ystävieni. Kaikkien. 

Päätöstä helpotti myös aika ajoin esiintynyt jäätävä FOMO. Lauantaina laitoin Järvenpäässä lapsille iltapalaa, kun muut toverit lipittivät viiniä Helsingissä. Ärsytti. Synnynnäinen luonteenpiirteeni – halu olla kaikessa mukana  – oli koko ajan koetuksella. Toisinaan en jaksanut osallistua, toisinaan ei ollut edes mahdollisuutta. Vuosia on vierähtänyt, Snapchatista on siirrytty Insta Storiesin puolelle, enkä edelleenkään katso kenenkään videoita. Melkein. Poikani Leevin katson aina. Joskus vessassa jonkun muunkin. Päätös ei pidä niinkään FOMO:n vuoksi, vaan ajan ohi lipumisen vuoksi. Sekä keskeytyksen. Tärkeämpiä asioita on aina, mutta minulla on tapa vältellä niitä. En pidä tavasta, haluan rajata välttelyn mahdollisuuksia. 

Tuotan itse materiaalia someen sillä kulmalla, että on mukavaa kun ihmisiä kiinnostaa. Jos ketään ei kiinnostaisi, en todellakaan jaksaisi sitä sinne tuottaa. Sosiaalisella medialla voi vaikuttaa, mutta haluan myös tuottaa kaunista kuvaa ja tarinoita ihmisten viihdyttämiseksi. Olen kiitollinen jokaisesta kommentista ja lukijasta. Onkin hieman ristiriitaista, että en ole yhdeksään vuoteen lukenut kuin kourallisen blogipostauksia. Uskon, että blogeissa, Storeissa ja koko somessa on paljon ehtaa asiaa, mutta henkilökohtaisesti luen mieluummin kirjaa tai maalaan. Usein kuitenkin tuntuu olevan helpompaa selata puhelinta, kuin sukeltaa tietokirjallisuuden maailmaan. Katkonainen hyppiminen asiasta toiseen on minulle luontevampaa kuin intensiivinen keskittyminen yhteen asiaan. Some avittaa hyppimiseen, jota en halua. Siksi teen tietoisia sulkuja. Olen rajoittanut tietokoneen, puhelimen, internetin, somen käyttöä jo pitkään – hiljentänyt, kauan ennen Snapchattia. 

Puoli vuotta sitten siirsin puhelimen etusivulta Facebook-äpin seuraavalle sivulle. Tapojensa orja katsoi kalenteria, mutta samalla tuli kurkattua automaattisesti Face ja IG. Piruvie ärsytti löytää itsensä somesta 10 min päästä, kuin huomaamatta sinne oli taas unohduttu. Facebook ei ole aikoihin antanut mitään. Olen hiljentynyt siellä itse, se on enää harvoin vuorovaikutuksellista. Silti löysin itseni selaamasta mainoksia ja toivottoman tylsiä päivityksiä. Kuvakkeen siirto toisaalle auttoi irtautumaan harhaisista automaatioista. 

Instagram on minulle valokuvaajana suotuisa kanava. Pidän kuvista, kuvaamisesta ja on mukavaa tuottaa sinne materiaalia. Hyvin pitkään en oikeastaan selannut feediä – rajoitin. Nykyään jaksan rullailla tovin, yritän kuitenkin välttää jumittamista tavan vuoksi. Viihtyminen on toki sallittua, vuorovaikutus parasta.  

Kun haluan tappaa aikaa, viihdyttää itseäni visuaalisesti – menen Pinterestiin. Se on mitä täydellisin paikka pieneen irtiottoon. Se inspiroi. Siellä en myöskään (outoa kyllä) jää jumittamaan, vaan kyllästyn melko nopeasti ja laitan puhelimen kiinni. 

Screen time limited on hieman ärsyttävä, mutta se toimii! Pelit olen poistanut puhelimesta jo kauan sitten. En ole kova pelaamaan, mutta unta etsiessäni pasianssi sopii mainiosti. Jatkuvasti poistan puhelimen äppejä, huomatessani niiden turhuuden tai koukuttavuuden. Huomaan, että puhelimen käyttö ja somessa lojuminen ärsyttää koko ajan enemmän ja tähtään välttämättömyyksiin. Yritän jonottaessa olla nostamatta puhelinta taskusta, yritän katsoa muita ja hymyillä, sen sijaan, että tuijotan puhelinta. Yritän fiilistellä tylsyyttä ja välttää ajan tappamista puhelimella.

Puhelin on osa mun työtä, mutta se on myös liian usein häiriöksi. Viimeisimpänä olen minimoinut ilmoitukset. Sähköpostit eivät tule enää näytölle, eikä pallura ilmaannu meilin saavuttua. Muutaman kerran päivässä muistan, että ”Ai niin! Täytyypä katsoa meilit.” Katastrofeja ei ole vielä ilmaantunut, rauha sieluuni kyllä. 

2

Olen itse hieman all over the place -ihminen ja tuumaillut viime aikoina; onko käsitykseni tehokkuudesta pielessä? Kenties elämässä on usein päiviä, jolloin olenkin tehokkaan sijaan puuhastelija – ihminen joka tekee kuutta asiaa yhtä aikaa, eikä oikein kykene keskittymään kunnolla mihinkään. Sen vuoksi tunsin yhtä aikaa suurta hämmennystä ja ihastusta, kun keramiikkataiteilija ja muotoilija Laura Itkonen, 37, vastasi kysymykseeni ”Mitä muuta teet tällä hetkellä?” –– ”Haluan nyt keskittyä vain näihin purnukoihin.”

Nopealla tulkinnalla ajatus kuulostaa puuhastelijan korvaan tylsältä, mutta kun Laura alkoi avata purkkien maailmaa ja täydellisyyteen pyrkimisestä, mielenkiinto heräsi. Hänellä on intohimo ja se on tutkimustyö, jonka myötä purkit ovat tai ainakin tulevat olemaan täydellisiä. Niissä yhdistyy veistoksellinen taide ja käytännöllisyys, asiat jotka ovat muotoilija-taiteilijan peruselementit. Kun sukelsimme syvemmälle, huomasin, että keskittyminen purkkeihin oli sinä päivänä päälimmäisenä mielessä, mutta Lauran verkot ovat laajasti vesillä ja päivät täyttyvät monenlaisista projekteista. 

Itkosen polku muotoilijaksi starttasi aikoinaan valokuvauksesta, jonka hän lopulta koki hieman liian tylsäksi, piti päästä tekemään omilla käsillä. Hän viihtyi pimiössä, mutta digitaalinen aikakausi oli saapunut, eikä se motivoinut. Luovuus ja visuaalisuus olivat Laurassa, mutta alasta ei ollut varmuutta. Tammelan käsi- ja taideteollisessa Laura tuotti kolme vuotta keramiikkaa tekemisen ilosta – oma materiaali oli löytynyt. Saven plastisuus ja teosten kolmiulotteisuus kiehtoi. 

Yliopistossa ahdistus tavaran tuottamisesta maailmaan ajoi ajattelemaan ja Itkonen pohti opintojen ohessa paljon miksi ja mitä teen. Ajatus käytännöllisyyden ja kauneuden yhdistämisestä voimistui. Valmistumisen jälkeen Laura ajautui päivätyöhön tuottamaan muotialan yritykselle graafista ja visuaalista suunnittelua.Hän viihtyi, mutta aikaa taiteelle ja muotoilulle ei oikein jäänyt. Elämä toi nurkan takaa surullisen herätyksen. Itkonen oli seurannut vierestä kuinka hänen äitinsä eli sitku-elämää, aina kuolemaansa asti. Äidin tarina ravisti ja Laura tajusi haluavansa toteuttaa unelmansa nyt, eikä huomenna. Hän irtisanoutui, päätti panostaa intohimoonsa ja purkkien tarina sai alkunsa.

Itkosella on alusta asti ollut agenda; menestyä omillaan muotoilijana. Hän verkostoituu, tietää, että markkinat ovat pitkälti ulkomailla ja tekee paljon kaupallisuuden eteen. Käsintekijänä voi elää mukavasti Suomessa, mutta se vaatii tekijältä paljon muutakin, kuin kädet savessa istumista. Laura nauttii työn monipuolisuudesta, eikä sulje kutsuvia, avoimia ovia edestään. Hän kuitenkin uskoo aitoihin kohtaamisiin, eikä pakota tilanteita. Toimintatavalla löytyy asiakkaat, jotka ovat aidosti kiinnostuneita Lauran tuotteista ja taiteesta.  

Itkonen tekee oman tuotannon lisäksi tilaustöitä. Joskus hänestä tuntuu, että sovitut työt puskevat inspiraation tielle. Luovat ideat eivät usein kysy aikaa, eivätkä paikkaa. Eniten Laura kaipaakin lisää aikaa, jolloin hän voisi toteuttaa kaikki pään sisältä kumpuavat ideat.

Lauran kohtaamisesta on jo tovi. Instagramin puolelta (@laura_itkonen) huomasin, että purkit ovat saaneet seuraajan, uunista on juuri tullut ulos pieni maljakko. Se on kehitysvaiheessa ja Lauran työtavan tuntien, menee vielä hetki kunnes vaasi on valmis maailmalle. Sitä odotellessa Itkosen taidetta ja täydelliseksi kehittyneitä purkkeja löytyy muutamilta jälleenmyyjiltä (esimerkiksi Studio Viivi // http://studioviivi.com) ja Lauran verkkosivuilta osoitteesta http://lauraitkonen.com 

Itkonen löytyy myös //

Kööpenhaminen Chart Art Fair -messut elo-syyskuun vaihteessa // Uumarket http://uumarket.fi
Habitare 11.-15.9 // oma osasto Talentshopissa.
Lontoon Designviikko 11.-22.9 // Nid Designstore Showroom http://nidstore.com/en

0

”Bonks hyvät ystävät, siihen piste.” Saarinen lopetti luennon toisensa jälkeen iloisen kevyesti. 
Istuin kotona, viikon seminaarin jälkeen, ja mietin – mitä juuri tapahtui?

Olin ollut koko viikon yhtä aikaa suuren äärellä, sekä aivan eksyksissä. Lähdin Esa Saarisen Pafos-seminaariin Kyprokselle sadan ihmisen kanssa ajattelemaan ajattelua, koska olin kuullut, että parempi ajattelu tuottaa parempaa elämää. Analysoinnin ja etenkin tiukan ylianalysoinnin suurimpana fanina olin vahvasti sitä mieltä, että seminaari on kuin minulle tehty. En ollut väärässä, mutta ratkaisukeskeisenä ihmisenä, olen näin kuukausi seminaarin jälkeen edelleen täysin hukassa. En vieläkään osaa vastata kysymykseen mitä tapahtui?

Saarinen on seminaarien taika. Olin ensimmäistä kertaa Esan luennolla ja rakastuin oitis. Hänen lavakarisma ja maneerinsa ovat ilahduttavia. Tarinoiden poljento lähti sunnuntaina, saattoi kiteytyä kymmenen minuutin päästä, ehkä tiistaina, osa varmasti vasta vuosien päästä omien ajatuksien kautta. Inhimillinen lämpö, se miten Saarinen näkee kaikessa ja kaikissa hyvää – on vertaansa vailla. Vaikka usein tarinan seitsemännen minuutin aikana en ollut aivan varma mistä puhutaan ja minne ollaan menossa, keskittyminen oli liki sataprosenttista. Viiden päivän luentojen aikana ajattelin katsoa puhelinta kerran tai kaksi, silloinkin tehdäkseni jotain aiheeseen liittyvää. Enkä ollut ainut, koko sali keskittyi täysin. Saarisen lahja pitää otteessa, on yksinkertaisesti mieletön. Hänen inhimillisyytensä, sekä hiljainen liikuttuminen yleisön edessä loi tilaan tunnelman, jollaista en ole aiemmin kokenut. Tunnelma antoi tilaa ajattelulle.

Viiden päivän aikana istuin salissa useita kertoja kyyneleet poskille valuen. Käsittelimme ihmisyyttä niin upeasti, mielenkiintoisesti ja yllättävin näkökulmin, että kosketus oli taattu. Olen ollut erittäin herkillä näiden asioiden äärellä koko kuluneen kuukauden, oli sitten kyse urapolusta, parisuhteesta, ystävyydestä, minuudesta.. Aiheet ja ajatukset, jotka nousivat seminaarissa pintaan, muistuttavat tasaisin väliajoin olemassaolostaan. Jokin minussa kasvoi ja liikuttui syvästi tästä kokemuksesta, sanallistaminen taas on vaikeampaa – ehkä myöskin epärelevanttia tässä kohtaa polkua.  

Paluupäivänä yritin olla halvaantumatta ajatusten määrästä, jotka pontevasti vaativat muutosta jokaisella elämän osa-alueella. Ensimmäinen kirkas ajatukseni matkalla liittyi karsimiseen ja priorisointiin – kaksi aihetta, jotka voivat helposti koskettaa ihan joka ikistä elämän kulmaa. Suorittajakeskeisenä ihmisenä nostin toki valtavan ahdistuksen rintaan – niin paljon on muutettavaa ja tehtävää. 

Esa kuitenkin muistutti, että mikromuutos riittää. Mikromuutos on jo se, että olet ajatellut jotain, mitä et olisi ajatellut ilman ajattelun ajattelua. Ajattelu on ensimmäinen askel ja toinen askel voi tulla vasta vuosien päästä. ”Aivojen kyky on kuljeskelu. Kykyä voi olla usein haastavaa harjoittaa, koska ympärillä on niin paljon virikkeitä ja ulkoisia ärsykkeitä, jotka hankaloittavat vaeltelua. Aivoille pitää antaa mahdollisuus lepotilaan, jossa ne voivat luoda uusia ajatuksia,” lataa Saarinen. Mikromuutokset syntyvät nopeasti, kun annat ajatusten vaeltaa vailla sääntöjä. Jonain päivänä mikromuutos ottaa seuraavan askeleen ja ehkä jopa muuttuu konkreettiseksi tekemiseksi. 

Matkan jälkeen on muutama mikromuutos konkretisoitunut. Pieniä, mutta toisaalta melko merkityksellisiä muutoksia. Annan tästä itselleni aplodit, koska kiireisen kesäkuun aikana kehooni virittyi tunne, että menetän kaiken reissussa kokemani kiireelle. Odotan äärettömästi päiviä, jolloin minulla on aikaa ajatella – samaan aikaan toki stressaten, että kun se päivä lopulta tulee, olen liian väsynyt ajattelemaan ja kehittämään mikromuutoksia. 

Parempi ajattelu tuottaa siis todistetusti parempaa elämää ja parempi elämä on kasvamista ihmisenä. Kuka olen ja kuka voisin olla?  – teema nousee pintaan elämässäni vahvasti juuri nyt. Miksi teen, kun ketään, toisinaan edes itseäni, ei kiinnosta? Mitä tekisin, kuka olisin? Mihin kykenen? Mistä löydän jälleen intohimon, entä inspiraation? Olenko enää luova?
Uskomukset kiinnostuksista, lahjoista ja osaamattomuudesta – ovat uskomuksia. Olisikin nimenomaan tärkeää hakea ajatuksia, jotka eivät suoraan liity nykytodellisuuteen. Ehkä mä voisinkin kyetä, ehkä mä voisin olla kiinnostunut, ehkä mä sanonkin joo.  

Merkityksen löytäminen etenkin työelämään on parhaillaan suurennuslasin alla. Lähdin Pafokselle avoimin mielin, mutta hakemaan vastauksia. Löydän itsestäni valokuvaajan, joka haluaa enemmän. Haluan pois ennakkoon suunnitellulta polulta. Esa käski meitä nostamaan nenän kartasta, astumaan taaksepäin ja kurkkaamaan ilmiöön ympärillämme. Näen vaihtoehtoja, mutta en vielä tiedä minne päin lähtisin. Yhdistänkö maailmaani enemmän taidetta, viestintää, kirjoittamista? Keskitynkö koskettaviin kuvasarjoihin, vai panostanko yritysmaailmaan? Laajennanko omaa yritystä, perustanko uuden vai lähdenkö opiskelemaan? Voinko tehdä kaikkea vähän, vai keskitynkö yhteen täysillä? Näitä ajatuksia käsitellessäni tykkään turvautua E. Saarisen Muumifilosofian ensimmäiseen kohtaan ”Töpöjaloillakin pääsee” – Voimme rakentaa vahvuuksista, mutta myös heikkouksista. 

Matka avasi, mutta myös laittoi sulkemaan ovia. Haluaisin kirjoittaa auki muistiinpanoistani kaikki oivallukset ja Esan ajatukset 007-filosofiasta akateemikon kirjeeseen ja tango-opetuksista goodjobeihin, mutta se ei ole tarpeen. Ajattelu on käynnistynyt ja sykkii vahvana, kunhan saan aivoille aikaa. Tämä seminaari oli minulle merkityksellinen myös siksi, että kävin viikko sen jälkeen viimeisen kerran psykoterapiassa, jossa olen saanut avata ajatuksiani kolme vuotta. Hämmentävällä tavalla Pafos töytäisi eteenpäin useita terapiassa avoinna olevia ajatuksia, jotka kuin odottivat sitä viimeistä sysäystä. Kypros tarjoili myös mielettömän kattauksen ihan järisyttävän upeita ihmisiä ja kohtaamisia. Luentojen jälkeen usein uima-altaassa pidetyt dialogi-ryhmät nostivat ajatukset uudelle tasolle ja vapaasti heitetyt mietteet tukivat ilmapiiriä. Syntyi yhteisö, jossa titteleillä tai ansioilla ei ollut mitään merkitystä. Olimme ihmisiä ihmisille ja avoimuus oli säkenöivää. Pohdimme, kuinka tämä matka laittaa alulle jotain, mitä ei voi käsittää – saatikka kotona selittää.

Jokaisen pitäisi kokea Pafos, tai Aulangon seminaari, tai edes kuunnella Saarisen luennot Youtubesta tai Spotifysta. Hellään dynamiikkaan & inhimilliseen lämpöön jää koukkuun. Saarinen sanoo sivuillaan Pafoksesta seuraavaa: ”Ihmeellistä, miten paljon ihminen ehtii oivaltaa yhdessä viikossa näennäisesti jo tiedossa olevaa, unohtunutta ja samalla täysin perustavaa. On todellinen paradoksi, että ihmisen täytyy hankkiutua matkojen taakse kuullakseen omat ajatuksensa. Tästä on seminaarissani kysymys, osallistujan omista ajatuksista, siitä sydämensä äänestä, jota arjessa ei kuule.”  Sanoisin tähän, että Bonks hyvät ystävät, siihen piste

En tiedä minne itse päädyn, tai millainen on tulevaisuuteni matka – mutta ajatuksia riittää ja siitä on hyvä lähteä. 

”Lopulta meidän inhimillinen kukoistus on elämän keskeinen pointti. 
Elämä jota ei tutki, ei ole elämisen arvoista.”

Kiitos Esa Saarinen ja koko matkaseurue, oli kunnia. Kiitos rakkaudesta.

2

Barely! Aamuisin kolottaa liki joka paikkaa ja on ihme, että edes pääsen sängystä ylös. No ei vaan, vähän plantaarifaskiittia ilmoilla ja rustopolvet rutisee. Jos tuntee jo tässä vaiheessa elämää nähneensä parhaat päivänsä, kuin 1750-luvulla konsanaan, olisi varmaan tehtävä muutoksia.

Mutta kun ei millään jaksa. Teen mikromuutoksia kyllä koko ajan, kaiketi ne riittää aina siihen asti kunnes ei oikeasti pääse sängystä ylös.

Parhaiten elämässä eteenpäin ajaa kevyt kuolemanpelko. Vaikka Kai aina sanoo, että kun olet kuollut, et murehdi elämääsi, et katsele taaksepäin, et kadu – olet kuollut. Tuppaan kuitenkin ajattelemaan, että ”kunhan ei kuolleena kaduttaisi kamalasti”.

Koen edelleen olevani kovin nuorekas ja nuori, mutta kahden edeltävän vuoden aikana nuoriso (parikymppiset) ovat alkaneet näyttää todella nuorilta. Pari vuotta sitten deittailin kakskolmosia, nyt se tuntuisi kehdonryöstöltä. Kun pidättäytyy suunnilleen oman ikäisten, tai vanhempien seurassa, voi edelleen elää nuoruuden illuusiossa ja vältellä keski-ikää helposti. Uumoilen, että tämä ajattelu toimii missä vaiheessa elämää vain. Jossain kohdassa on pakko myöntää tiettyjä faktoja, kuten lisääntymisen mahdollisuuden päättyminen.. No se onkin ainut. Jollei yhtäkkiä kasva kaksimetriseksi, pääsee kaikkiin laitteisiin Linnanmäelläkin vielä seitsemänkymppisenä. Saa ryypätä, rellestää ja nauraa hautaan asti – leikkiä nuorta vanhentuvassa ruumiissa.

Vanhenen, siis elän. Katumisen pelko on oiva kimmoke kehittyä. Kuolemanpelko on kohdallani oikeastaan pelkoa siitä, että en ehdi elää tarpeeksi. Halu kehittyä henkisesti on voimakas ja hikikarpalot nousee otsalle kun ohi lipuu päiviä, jolloin en saanut tarpeeksi aikaiseksi. Tämän skenaarion voi toki vetää täysin neuroottiseksi ja onkin oma hommansa taiteilla pysymään ajatukset ja tekemiset balanssissa.

Tähän päivään asti olen tehnyt parhaani. Välillä paras on Netflixiä 10 tuntia päivän aikana, toisinaan to do -lista lyhenee jättiharppauksin, toisinaan nauran ystävän kanssa ja joskus koen elämää muuttavia oivalluksia kirjan riveistä. Jokainen päivä ei ylitä perfektionistin vaatimaa rajaa, mutta kokonaisuuteen olen ihan tyytyväinen. Kun ottaa askeleen taaksepäin, nostaa nenän suunnitelmasta, tarkastelee laajemmin – ei kaduta. Katuminen on lopulta kuitenkin täysin turhaa. Paitsi jos olet murhannut jonkun, siinä vaiheessa katuminen on jopa suotavaa. Mutta näin perusihmisen elämässä, katuminen on kuin perässä vedettävä kivenlohkare.

34 on nyt plakkarissa ja jälleen kerran se tuntuu juuri sopivalta iältä. Odotan mielenkiinnolla sitä hetkeä, kun alan täyttämään joka vuosi saman verran. Sitä ikäkriisiksi kutsuttua tapahtumaa.

]]>

5