Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

En ole kovin aktiivinen vanhempi lasteni koulutoiminnassa, se on heidän alueensa ja läksyjen vääntäminen kotona yhdessä joka arki-ilta riittäköön minun osaltani. Kaikki ylimääräinen tuntuu usein turhalta, etenkin kun nykyään saat koko ajan puhelimeesi dataa miten mikäkin tunti koulussa on mennyt. Oppilaista pidetään niin hyvää huolta, että kaikenlaiset vanhempainillat maistuvat taskulämpimiltä voikkuleiviltä. Sen kummemmin en ole ajatellut asiaa – tavallaan ajauduin siihen tilaan, kun aikoinaan jo Leevin päiväkodin tapahtumissa tunsin nuoren ikäni vuoksi valtaisaa ulkopuolisuutta. En kuulunut joukkoon, en uskaltanut sanoa mielipiteitäni ja koin saavani paheksuvia katseita, jotka antoivat ymmärtää, että ole sinä teiniäiti hiljaa. Syntyi tapa olla osallistumatta.

Sain kuopukseni esikoistani liki 5 vuotta myöhemmin ja en ole enää selkeästi muita vanhempia nuorempi. Aapo on myös melko erilainen kuin isoveljensä ja hän on kokenut kolmannelle siirtymisessä paljon muutoksia. Uuden valtavan koulun lisäksi hänen kaksi (ainutta) ystäväänsä vaihtoivat paikkakuntaa ja sen myötä koulua. Aapo tarvitsee paljon enemmän ohjausta, kannustusta ja sitä kautta myös minun osallistumistani. Kun minua tarvitaan, olen paikalla.

Niin on bonuspappakin. Olen hyvin liikuttunut toisinaan siitä, kuinka Kai on kiinnostunut poikien jokapäiväisistä asioista. Hän on henki ja elämä etenkin yläasteelaisen läksyjen kanssa ja jos aamulla sataa hänen ollessa etänä, auto starttaa varmasti. Hän kyselee, lavertelee jos Leevi on lähtenyt pyörällä ilman kypärää ja hän haluaa olla kartalla kaikista käänteistä. Hän myös lohduttaa minua, kun kannan toisinaan valtavasti huolta ja murhetta poikien asioista.

Kun lapseton Kai asteli elämäämme, pojat menivät ekalle ja viidennelle. Voisi kuvitella, että ei helppo paikka kellekään. Mitä sitä kieltämään, haasteita on ollut, eikä kukaan odottanut muuta. Rajat on pakko hakea uudelleen, kun neljän yksin-äidin-kanssa vuoden jälkeen mukaan astelee toinen ja vielä kokematon vanhempi. Oli tutustuttava samalla kun elää lapsiperhearjen ytimessä. Oli oltava varovainen, mutta auktoriteetin omaava. Lapset saivat olla aivan kuin ovat, mutta aivan varmasti he ovat samalla tavalla hakeneet paikkaansa vieraan ihmisen kanssa.

Pojat ovat meillä puolet ajastaan, joten periaatteessa Kai ja lapset ovat tunteneet vasta reilun vuoden. Jokaisen oma paikka on pikkuhiljaa löytynyt ja arki on jouhevaa. Minä olen edelleen vetovastuussa kaikista lasten asioista heidän isänsä kanssa, sekä kotona pyörivistä asioista kuten, että ruokaa on, kouluun mennään ja läksyt on tehty – mikäli olen kotona. Vastuu siirtyy kysymättä Kaille, jos minulla on menoa. Toki edelleen esimerkiksi työmatkojen aikaan tähtäämme siihen, että lapset ovat isällään, mutta Kaista se ei ole kiinni. Jos apua (tai lähinnä läsnäoloa) tarvitaan, hän on paikalla.

Olen onnekas. Kai haluaa ja kykenee työstämään tunteitaan ja ajatuksiaan, mikäli tarve – lapset eivät. He ovat juuri niin kuin ovat ja onneksemme he rakastavat Kaita. Eivät pidä, vaan palvovat. Rajoja haetaan edelleen, läheisyyden määrää, osallistumista, ymmärrystä – mutta kun he koulusta kotiutuvat, ensimmäisenä kysytään monelta Kai tulee kotiin?

Hetken mietin, onko sopivaa viedä bonuspappa vanhempainiltaan. Kai lähti mukaan tueksi ja yllättäen uskon sen syventäneen jälleen kontaktia lapsiin. Tsekkasimme näet uuden yhtenäiskoulun tilat ja jotenkin koulun näkeminen sisältä toi häntä lähemmäs poikien jokapäiväistä elämää. Kai ei muutama vuosi sitten varmasti ajatellut osallistuvansa ensimmäisenä vanhempainiltanaan suoraan kolmosluokkalaisen sellaiseen, mutta aika reippaasti hän esittäytyi kun opettajat halusivat tietää keiden vanhempia on paikalla.

13

”Miksi et vain laita rahat säästöön ja hanki kun talo on valmis?” hän kysyi ja kävimme absurdin keskustelun siitä kuinka mieluummin laitoin eteenpäin yli 10 vuotta vanhat rönttöiset Malm-lipastot ja hankin uuden senkin tulevaan taloon jo nyt – kun talon paikalla on edelleen nurmikko.

Kokisin hirmu ahdistavaksi tilanteen, jossa pitäisi laittaa palamaan tuhansia ja tuhansia euroja sisustukseen kerralla.  Mitä jos minulla on huono työtilanne kun talo valmistuu? Sitten säästöjä ei varmasti uskaltaisi käyttää, talo jäisi kalusteetta ja minua harmittaisi. Mikäli työtilanne olisi hyvä ja säästöt saisi laittaa haisemaan, spekuloisin tolkuttomasti. Kokisin seuraavaksi ahdistusta päätöksen teosta, kun lyhyellä aikavälillä pitäisi hankkia sitä sun tätä.

Olen aarteiden keräilijä. Tiedän, kun joku on meille juuri sopiva ja Muoto2:sen Laine-senkki oli. Hän on sopiva etenkin tulevaan taloon, enkä voinut ymmärtää miksi minun pitäisi odottaa, että talo on valmis?

Kain ykköspointti on ehdottomasti se, että turha roudata tavaroita ensin tänne ja sitten uuteen, helpottaisi muuttoa jos hankkisin aarteeni myöhemmin. Hänen pointtinsa on myös se mitä joku muukin voi miettiä – entä jos senkki ei lopulta sovi uuteen asuntoon? Voi pojat, se on kyllä täysin mahdollista. Olen kuitenkin visualisoinut talon sisustusta myöten useaan kertaan. Se on taito, joka ei Kailla ole vahvin – ymmärrän spekuloinnin. Haluaisin kuitenkin uskoa, että senkki on täydellinen juuri siihen kohtaan, johon olen sen kaavaillut. Mikäli ei, se sopii toisaalle tai sitten se muuttaa parin talon päähän siskolleni, joka jo ilmoitti mieluusti ostavan senkin minulta. On myös olemassa vaara, että rakennusluvissa kestää niin kauan, että olen jo kyllästynyt senkkiin, kun sen loppusijoituskohteen aika koittaa.

Niin tai näin, senkki oli aarre, jonka hankintaa ei voinut jäädä odottamaan. Olen nykyään hyvin laatutietoinen ja vaikka kodissamme on edustettuna tuttuja edullisia brändejä mennä vuosilta, toivon voivani panostaa tulevissa hankinnoissa kotimaisuuteen ja ehtaan laatuun. Olen jo kauan ennen taloprokkista päättänyt, että pikkuhiljaa eliminoin aiemmat hankinnat ja heidän tilalleen tulee aarteita. Usein aarteet ovat hintavia, joten hankintoja ei voi tehdä hetken mielijohteesta, saatika alvariinsa. Se taas pistää miettimään yksittäistä hankintaa toden teolla.

Tässä kodissa senkki ihastuttaa makuuhuoneessa, sänkyämme vastapäätä. Hän on mielenkiintoinen, mutta juuri sopivan yksinkertainen. Virtaviivainen, puuterin ja valkoisen graafinen sekoitus. Toisinaan haparoin, kun kyseessä on kalusteen väri. Päädyn usein valkoiseen tai mustaan, koska se tuntuu turvalliselta. Tämän kaapin koko ydin on puuterin väri. Valkoinen kuori valkoisilla jaloilla olisi ollut liian eleetön valkoiseen makuuhuoneeseen. Aarteessa pitää olla ytyä ja sitä tässä yhdistelmässä on.

Muoto2 on lahtelainen yritys, jonka ytimessä puuhastelee muotoilijat Kirsi Pasanen ja Mikko Kentta. Heille on tärkeää nimenomaan käyttää suomalaista osaamista ja materiaaleja. Meidän Laine-senkki kuuluu tuoteperheeseen, josta on mahdollista valita erikokoisten, -korkuisten ja erilaisista materiaali vaihtoehdoista itselle mieluisa tyyppi.

Muoto2:nen on monipuolinen yritys, joka tuottaa sisustustuotteiden lisäksi myös isompia kokonaisuuksia. Meille on tulossa muutamakin spotti uuteen kotiin, joiden vuoksi emme voi kävellä kauppaan – meidän on tehtävä säilytysratkaisut mittatilauksena ja aion ehdottomasti kysyä vaihtoehtoja Muoto2:lta. Kiinteitä kokonaisuuksia ei kuitenkaan voi hankkia etukäteen, vaikka haluaisi – on odotettava, että elementit tippuvat paikoilleen ja sisätyöt alkavat. Sitä ennen keräilen aarteita, mikäli niitä tielleni sattuu. Kain on vain kestettävä ja käsitettävä, että näitä päätöksiä ei tehdä pelkästään järjellä.

2