Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ollaan kokkailtu viime aikoina aika paljon tuttuja ruokia ja mikäli olemme kokeilleet jotain uutta, se ei ole ollut täydellistä – jotain on aina puuttunut tai jotain olemme mokanneet. Teimme muun muassa suurella vaivalla elokuussa kesäkeittoa jossa lopulta maito leikkasi ja koko soppa oli aivan kamalan näköistä, sekä makuista. Jaa niitä nyt täällä teille..

Sitten on päiviä, kun kumpaakaan ei kiinnosta ruoanlaitto, mutta jotain on syötävä. Kaapissa ei ole aineksia mihinkään tiettyyn ja se tekee ruoanlaitosta vielä haastavampaa. Usein kuitenkin kannattaa muistaa, että simppeli on parasta ja pienellä twistillä saattaa vähän kuin vahingossa luoda jotain mainiota.

Jostain syystä meillä on kaapissa useampi purkki tomaattimurskaa ja osassa alkaa päiväykset lähestyä (05-2020 on kohta, eikös?) Voisi sanoa, että siitä se ajatus sitten lähti, mutta en ollut kovin innoissani. Usein tomaattimurskaan tehty pasta on jotenkin vetistä, ainakin minä olen onnistunut tekemään tomaattipastasta mautonta useita kertoja. Päätin onnistua ja sovelsin BASTA! -kirjan reseptiä. Lautaselle tippui vaatimattoman näköinen, mutta makunystyröitä hivelevä pasta.

 

Kaisu onnistui kerrankin -pasta
––

Pistin pieneksi pari valkosipulin kynttä, yhden sipulin ja kuulotin ne oliiviöljyssä. 
Lisäsin pannulle purkin tomaattimurskaa, suolaa, pippuria, hunajaa ja sokeria. Ei mulla mitään määreitä ole, mutta sillai sopivasti. Hunajaa ehkä ½ ruokalusikkaa.
Raastoin joukkoon yhden sitruunan kuoren, halkaisin sitruunan ja puristin vielä toisen puolikkaan mehut mukaan.
Viimeisen silauksen teki iso ruokalusikallinen inkivääritahnaa.
Muhittelin pannulla, kunnes alkuvaiheessa kattilaan kiehumaan pistetty spaghetti oli kypsää ja yhdistin massat. Nostelin joukkoon myös hieman pastan keitinlientä!

 

Se on helppoa kun sen osaa, minä en osaa, mutta joskus onnistun. Ongelmani on vaativuus yhdistettynä taidottomuuteen. Lähes poikkeuksetta löydän ruoistani jotain vikaa. Viikonloppuna teimme lohta ja kuohukermassa haudutettua kyssäkaalia. Sekin olisi ollut varsin täydellistä, mutta osa kyssäkaalin paloista oli puisia ja pilasi nautinnon, kun joudun poistamaan tikkuista massaa suustani kuin kalanruotoja konsanaan. Ilmeisesti olisi pitänyt kuoria kyssäkaalin kuorta vielä enemmän pois. Mikäli en rakastaisi hyvää ruokaa, mikäli elämästä selviäisi ilman ruokaa, mikäli en olisi niin pihi syömään ulkona – olisin lopettanut kokkaamisen jo aikaa sitten. Onneksi on pakko, silloin toisinaan saattaa syntyä jotain hyvää. Seuraavalla kerralla kerron teille miten mun tortillat nousi nextille levelille.

 

4

Kaikki oli niin jännittävää. Kuinka auto ajetaan yöjunan vaunuun, millainen on yöjunan hytti, miten koira viihtyy, nukkuvatko lapset kaksin ja niin – millainen on Pohjois-Norja? Kun juna lähti Pasilasta liikkeelle, otti autovaunun mukaan, kaivoimme eväät esille ja huokaisimme helpotuksesta. Matka oli alkanut ja kaikki oli tähän asti mennyt hyvin.

Olemme usein puhuneet Kain kanssa, että auto matkakohteessa olisi kiva. Hyppäsimme kesällä täysin ääripäähän, kun toteutimme viime talvena haaveeksi muodostuneen matkan Norjaan omalla autolla. Tarkoituksena oli suunnata Keski-Norjaan, olen näet kuullut, että maisemat siellä ovat kuin satumaasta. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja lounas ystävän kanssa sai meidät suuntaamaan kohti pohjoista. Meidän oli tarkoitus matkata Inarin kautta Varanger Lodgelle mökille muutamaksi yöksi ja jatkaa sieltä loppumatka omia reittejä – kohdaten taas Rovaniemellä paluuta varten. Ystäväperheen suunnitelmat muuttuivat harmillisesti hetki ennen reissua ja lopulta löysimme itsemme yöjunasta keskenämme.

Meidän perheeltä ei löydy telttoja, makuupusseja, eikä sen koomin eräilyyn vaadittavaa asennetta. Tarkoituksena oli ajaa keskimäärin 1-3h päivässä. Kymmeneen päivään oli sisällytetty kaksi pidempää, reilun 5h vetäisyä, kaksi täysin autotonta päivää ja kaksi yötä jolloin juna kuljetti meidät yli tuhat kilometriä. Lopulta oman auton mittariin pohjoisessa karttui 1400 kilometriä. Yövyimme mökin ja junan lisäksi hotelleissa, koluten perhe- ja lemmikkihuoneet.

 

Saavuimme Rovaniemelle aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan suoraan kohti Inaria. Kolmen tunnin matka oli melko tylsä ja ajoimme sen puoliksi. Meidät yllätti Sodankylän suuruus ja Inarin pienuus, olin aina ajatellut mielessäni nämä pitäjät toisinpäin, en yhtään tiedä miksi. Yövyimme symppiksessä Hotel Inarissa, jossa meidän perhehuoneessa oli parvi, oma sauna ja oma sisäänkäynti suoraan pihalta. Koiran kanssa varsin toimiva systeemi. Visit Inarin järjestämä Inarijärven risteily katamaraanilla innosti meitä, jätimme koiran huoneeseen ja liplattelimme paatilla ihanissa Suomi-maisemissa pari tuntia. Kiipesimme jylhälle Ukko-kalliolle ja aloimme päästä lomatunnelmaan.

Inari oli pitt-stop matkallamme ja odotimme malttamattomina, että pääsemme Norjan puolelle. Oli hupaisaa, kun ylitimme rajan Utsjoella ja emme meinanneet edes tajuta sitä. Käytännössä maan vaihtuminen oli kyltti tien vieressä ja 30km/h nopeusrajoitus. Poikien oli hyvin vaikeaa tajuta kuinka maiden rajat menevät ja kuinka voimme omalla autolla vain ajaa toiseen maahan, zoomailimme navigaattorin näkymää sisään ja ulos. Jokin kuitenkin muuttui Norjan puolella, nimittäin maisemat.

 

Maasto lähti muuttumaan käppyrämännyistä korkealle kohoaviin vuoriin ja sitten yllättäen koivikkoihin – vaivaiskoivujen määrä oli huima! Ajoimme Utsjoelta itään päin, aina Varangerbotniin asti ja siitä vuonon reunaa pitkin Nessebyn mökillemme, Jäämeren rannalle. Siellä vihdoin ymmärsin täysin mitä Kokkosen Terhi tarkoitti, kun hän kirjoitti Naurava Turskan Kallo -kappaleen Scandinavian Music Groupille.

 

”Minä istun ja mietin, kuinka sattuikaan
Sain eilen vanhan Volvon, joka toimii taas
Ajan kauas täältä, enkä enää mahdu kartalle
Ja Jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo

Kirjoitit kirjeeseen: ”Miten sulla, kulta, menee?”
En vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä
Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää
Vastasin silti: ”Voisin syödä muutakin kuin kalaa”

 

Tunnelma oli erilainen kuin olin koskaan aiemmin kokenut. Raikas, pysähtynyt, henkeäsalpaavan kaunis. Ajantaju katoaa, sitä ihmettelee lasku- ja nousuvesiä ja lapsetkin janoavat koko ajan ulos. Tuntee olevansa kaukana kotoa, ison äärellä. Pienuus iskee sisuksiin ja ajatus mahdollisista valaiden läsnäolosta, ihan siinä lähellä, hämmentää.

 

Meidän majoitus Varanger Lodgella oli luksus. Isot ikkunat pitivät huolen, että vaikka toisena päivänä sää oli epävakaa, tunnelma tuli sisälle asti. Mökin varustus oli priimaa ja koska olimme varautuneet ruoka- ja juomapuolella kolmen päivän aterioihin ja lomaherkkuihin, meidän ei tarvinnut poistua mihinkään.

Lodgea pitää suomalainen Elina, norjalaisen kalastajamiehensä kera. Suuntasimme tuonne siksi, että alunperin mukaan lähtevän perheen isä on arkkitehti ja suunnitellut kyseiset kaksi ranta-asuntoa. Jaettava sauna rakennusten välissä oli valtava ja sieltäkin löytyi iso ikkuna, josta upeat näkymät merelle. Oli kotoisa tunnelma, kun meidät vastaanotettiin suomeksi, mutta oli myös yhtä mahtavaa päästä juttelemaan kalastaja-Edgarin kanssa kuningasrapujen pyytämisestä. Edgar järjestää kuningasrapu-safareja ja kalastaminenkin on hieman erilaista, kuin täällä etelässä. Leevi nosti kannelta minuuteissa muutamankin vonkaleen ja kun ihmettelimme melko kookasta kampelaa, Edgar nauroi meille huvittuneesti: Leevin nostama kampela oli noin kilon painoinen ja Edgar kertoi, että he ovat saaneet hieman isompiakin – kolmesataa kiloisen. Käsitys vonkaleista romuttui.

Olisimme voineet viipyä Lodgella viikon, mutta matkan piti jatkua. Hyppäsimme autoon aamupäivällä ja valmistauduimme pitkään ajoon, kohti Hammerfestia. Pyysin päästä rattiin ensimmäiseksi, koska olin virkeä ja kun olin ajanut kaksi ja puoli tuntia, olisin voinut ajaa heittämällä toisen setin perään. Tylsää suoraa, saatika tylsää maisemaa ei ollut mailla halmeilla. Vuonojen mukaan mutkitteleva rantareitti piti sisällään vuoria, sisämaan laakeutta, korkeuseroja ja henkeäsalpaavia pysähdyspaikkoja. Ajoimme kovaa, ajoimme rauhassa ja pysähtelimme – kaikki nauttivat matkasta. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme mukavia. Edeltävän päivän epävakaa sää oli muisto vain ja aurinko porotti loppulomamme.

 

Hammerfest on kaunis, kompakti kaupunki. Maiseman hieman pilaa ytimessä oleva öljynjalostamo, mutta kun katsoo toisaalle, voi jälleen häkeltyä. Kiipesimme kaupungin ylle ja vahdimme, että risteilyalus pysäköi oikein. Halusimme myös itse vesille ja ajelimme paikallisella lautalla kierroksen. Pääsimme kurkkimaan pieniä kyliä ja parin tunnin reissu oli oikein mainio tapa tutustua vesiteitse lähialueisiin! Lautta-aikataulut olivat sen verran kyseenalaiset, että ei uskallettu jäädä sunnuntaina lautasta mihinkään – seuraava lautta olisi saattanut tulla vasta maanantaina.

Jo ennen Hammerfestia alkoi paikallisten kohtaaminen – poroja siellä, poroja täällä. Porojen määrä oli hupaisa, ne herättivät paljon naurua ja sulostusta meissä. Kun ajoimme loman lopuksi Rovaniemelle, kukaan ei enää pistänyt merkille vastaantulevia, keskellä tietä nököttäviä otuksia. Poroja oli niin paljon, että niistä tuli peruskauraa. Niiden läsnäolo etenkin kaupungissa kuitenkin huvittaa edelleen, siellä he vain jolkottivat keskellä suojatietä ja söivät kukkaistutuksia.

Hammerfestissa oli myös otus, jonka olisimme kovasti halunneet nähdä, nimittäin maitovalas Hvaldimir! Hän oli legendan mukaan karannut venäläisestä vakoojakoulutuksesta ja ottanut kodikseen Hammerfestin sataman. Kesy valas tuli ruoka-aikaan paikalle ja ammattilaiset ruokkivat hänet, hänestä oli tullut Hammerfestin maskotti. Hankimme museosta Hvaldimir-pehmon, naureskelimme Instagram-videoille (suosittelen katsomaan!) ja saimme kuulla myöhemmin uutisista, että Hvaldimir oli lähtenyt matkaamaan kohti Altan kaupunkia. Tämä oli iloinen uutinen kaikille, se nimittäin tarkoitti, että Hvaldimir pystyi itse pyydystämään ruokansa.

 

Me myös jatkoimme matkaamme parin päivän jälkeen kohti Altaa, joka on etelämmässä, alle kolmen tunnin matkan päässä. Meillä oli perinteinen lomariita päällä, joten tämä välimatka meni hiljaisuudessa. Alta kuitenkin tarjoili meille puitteet puhua riita läpi ja lopulta nautiskelimme eväitä hotellin viereisellä nurmikolla. Olin ymmärtänyt, että Norjassa on kallista. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt sen ulottuvan supermarketteihin asti. Helistin kilon porkkanapussia Kain naaman edessä ja korotin ääntäni ”Siis tämä on melkein kuusi euroa!! Tää maksaa Suomessa euro viiskyt!” Olin pöyristynyt. Ajattelin koto-Suomessa, että säästämme, kun ostamme satunnaisesti eväitä ravintola-ruokailujen sijaan. En ollut ajatellut, että jokainen eväsretki kauppaan vei 50 euroa ja täten olisimme säästäneet parhaiten pakkaamalla kuivamuonaa auton täyteen. Jälkiviisaana voin myös todeta, että konttiin olisi kannattanut lastata lava olutta ja viinitonkka. Alkoholi on järkyttävän hintaista ja yhtäkään Vinmonopoletia (paikallinen Alko) ei osunut silmiini, mikäli olisi kaivannut viinipulloa. Onneksi tajusimme ostaa Nuorgamin Alkosta muutamat putelit ja auton sekä lasten ollessa reissussa mukana, ne riittivätkin ihan hyvin.

Alta oli kovin tylsä kaupunki. Merenrannassa on yksityisiä taloja, eikä ollenkaan samaa tunnelmaa kuin rantakuppiloita sisältävässä Hammerfestissa. Keskustassa jotain kauppoja, pari ravintolaa, terveyskeskus. Onneksi Alta oli meille vain yhden illan pysähdys ja seuraavana päivänä lähdimme hymähdellen kohti Kautokeinoa. Sinne meillä ei nähkääs ollut mitään odotuksia. Ehdoton visiteeraamisen kohde oli Juhl´sin hopeapaja, mutta sen lisäksi Kautokeinosta meillä oli tuppukylän mielikuva. Sitä se olikin, mutta jotain sympaattista se piti sisällään. Kautokeino oli tunnelmaltaan syvällisempi kuin Alta ja lehtikuusella verhoiltu kylän ainoa hotelli erittäin vieraanvarainen. Hotelli oli kaikkien mielestä paras koko matkalla ja se johtui ehdottomasti kahdesta ulkoporealtaasta ja tynnyrisaunasta. Polskimme koko illan ja nautimme illallisen hotellin ravintolassa. Juhl´sin hopeapaja oli elämys ja mikäli olet matkaamassa ohi Kautokeinon, piipahda ihmeessä!

Herätessämme Kautokeinossa, alkoi matka olla lopuillaan. Saavuimme Rovaniemelle pitkän ajon jälkeen ja Kai ajoi muina konkareina auton junaan. Pysähdyimme matkalla Levillä syömässä ja oli jännittävää kokea lumikaupunki keskikesällä. Junamatka takaisin oli helteiden vuoksi kuuuuuuma, mutta nukuimme suht mukavasti kiskojen kirskuessa. Helteisiin liittyen; pohjoisessa ei ole totuttu niihin. Täten hotelleissa ei todellakaan ole ilmastointia ja lämpö oli jonain öinä riesa. Olimme kuitenkin mielissämme, että meidän matkalle sattui niin hyvät säät. Kumisaappaat ja lapaset jäivät liki käyttämättä.

Pohjois-Norja tarjoili meille mukavan seikkailun! Olimme hyvin väsyneitä matkan jälkeen, mutta onnellisia siitä, että uskalsimme lähteä mukavuusalueelta. Lapset jaksoivat mainiosti koko reissun ja jopa viihtyivät! He aidosti nauttivat maisemista ja oli ihanaa antaa heille hieman erilainen reissukokemus rantalomien sijaan. Puhelimissa toimi netti, joten ajomatkoilla takapenkillä syttyi yleensä hepuli vasta kun kerroimme lähestyvämme kohdetta. Samoin Simo matkusti autossa ja muutoinkin mukana kuin vanha tekijä. Hän ei kovin paljon ollut itsekseen, lähinnä meidän ravintolavisiitit ja veneseikkailut. Matkustaminen koiran kanssa sujui niin kivasti, että ehdottomasti voisin uudelleenkin ottaa mukaan.

Oli siistiä nähdä useita eri kyliä ja vaihtuvia maisemia, seuraavaksi kuitenkin perheenä lähdemme aika varmasti staattisemmalle reissulle. Jotain eri tavalla rentouttavaa paikallaan olemisessa kuitenkin on.

5

Pidättelimme hengitystä, mutta vain hieman. Rakennusvalvonnan metkut alkavat olla jo liiankin tuttuja – meille luvattiin käsitellä luvat loppuun tämän viikon aikana, emmekä yllättyneet, kun mitään ei kuulunutkaan. Petyimme toki silti. Tässä mennään joka päivä lähemmäs talvea ja täten joka päivä olemme lähempänä projektin viivästymistä keväälle. Ihan vain siksi, että rakennusvalvonnassa on varmaan viidettäkymmenettä vuotta työvoimapula. Joka käytännössä tarkoittaa sitä, että meidän koti ei ole priorisointi-listan kärjessä.

Alamme kuitenkin olla niin lähellä, että todennäköisesti ensi viikon aikana meillä on oltava luvat kourassa. Aion pitää siitä huolen lähettämällä joka päivä viestiä ja soittamalla perään. Olen lopen kyllästynyt turhaan odotteluun. Viimeiset korjaukset pitäisi nyt olla sisässä ja odotamme enää niiden hyväksymistä.

Joten tässä on meidän tulevan kotimme pohja, kahdessa tasossa. Tontin malli, mutta ennen kaikkea raha saneli meidän kodin muodon. Hyvin simppeli, mutta ulkoapäin katto tuo hieman erilaisuutta tiskiin – palaan teille julkisivukuvien kera toiste. Kun tapasin arkkitehtimme sata vuotta sitten, meillä oli aivan selkeä ajatus huoneiden määrästä, mitä tulee mihinkin ilmansuuntaan ja mihinkin kerrokseen. En kuitenkaan hahmottanut ollenkaan talon ulkomuotoa, enkä alakerran pesutilojen ja lastenhuoneiden rytmitystä. Arkkitehti toi pakettiin oman vision ja muutamien luonnosten jälkeen aloimme olla oikeilla jäljillä.

Jouduin luopumaan muutamasta haaveesta, kompromissejakin tehtiin, mutta pohja on mietitty käytännöllisyyden kulmasta, valon kulkemisen mukaan ja hinkattu sen verran kauan, että olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Muutama kysymysmerkki leijuu edelleen yllämme, täytyy varmaan rakentaa toinen talo jossain vaiheessa tämän harjoituskappaleen jälkeen. Hetkinen. Ei. Ikinä. En koskaan enää ikinä halua rakentaa, ainakaan kaupunkiin jossa rakennusvalvonnassa on ”työvoimapula”. Miettikääpä sitä, me ei olla päästy edes rakennusvaiheeseen ja olen jo takki tyhjänä. Enkä uskalla edes ajatella mitä esteitä vielä onkaan edessämme.

Meidän pääilmansuunta tulee olemaan pohjoiseen päin. Keittiöön ja olohuoneeseen tulee valoa pohjoisesta, lännestä, hieman idästä ja aavistus etelästä (yläkerran kattoikkunoiden kautta). On hyvin mielenkiintoista lopulta nähdä kuinka valoisaa tai pimeää kodissa tulee olemaan. Rakastan valoa, joten toivon isojen ikkunoiden sitä tuovan, vaikka etelä ei ole ilmansuuntamme. Norjan mökillä analysoimme tilannetta, kun meillä oli hallussa aurinko takanamme ja vain isot ikkunat kohti länsi/pohjoista. Valo oli taivaallinen. Arkkitehtimme sanojen mukaan ”taiteilijoiden ateljeen valo – tasainen ja pehmeä”. Toki ilta-aurinko tulee posottamaan kesäisin suoraan telkkariin, kattoikkunat varmaan vuotavat ja talvisin on pimeää kuin luolassa. Mutta kaikkea ei voi saada – ainakaan tällä budjetilla.

Alakerran lastenhuoneet ovat etelään päin, siellä päätimme tehdä huoneista mieluummin isommat ja täten Leevi tulee kulkemaan omaan soppiin Aapon huoneen kautta. En laske vuosia lasten poismuuttoon, mutta todennäköisesti Leevi ehtii muuttaa omaan kotiin ennen kuin talomme on valmis. Hehe. Lasten väliseinä tulee lattian päälle kevyellä rungolla, jotta sen voi mahdollisesti purkaa tulevaisuudessa, saaden yhden ison työ- tai makuuhuoneen. Käytävän päässä pojilla on oma rauha, jos he sitä kaipaavat ja mikäli huoneen läpi kulkeminen tuo haasteita – aina voi rakentaa jälkikäteen vielä yhden väliseinän.

Minikokoinen saunamme tuli ulkovaraston ja autokatoksen kanssa samaan letkaan. Alunperin se oli piirretty erillisenä kuutiona, mutta kustannussyistä hilasimme sen kiinni varaston seinään – ei arkkitehtuurisesti ideaali ratkaisu, mutta tuhansien eurojen säästö motivoi. Halusimme mieluummin tilavan kodinhoitohuoneen ja suihkun, kuin saunan sisälle. Pidämme ulkosaunan ajatuksesta ja kulku pesutiloihin on suunniteltu käytännölliseksi. Mahdollisuus puusaunaan oli olemassa, mikäli sauna olisi sijoitettu aivan toisaalle tontilla. Puiden hankkiminen, varastoiminen ja epäkäytännöllinen kulku sisätiloihin sai meidät päätymään sähkösaunaan. Emme ole saunahifistelijöitä, kunhan Kai saa kasvonsa punaiseksi aika ajoin.

Etuovemme tulee olemaan pihaan kulkuun nähden kulman takana ja tiedän jo nyt, että tuleva aivan varmasti käyttämään enemmän sivuovea suoraan autokatoksesta, kuin virallista etuovea. Etuovelta tulee kuitenkin lähtemään kiinteä säilytysjärjestelmä, joka sanelee kenkien ja vaatteiden kuuluvan sinne. Aion pakottaa lapset ja vieraat käyttämään sitä ovea aivan varmasti. Todennäköisesti Simon ulkoilutus tullaan tekemään etenkin kurakeleillä niin, että ulos mennään etuovesta ja sisään tullaan sivuovesta, josta on suora pääsy kodinhoitohuoneen lavuaarille tassujen pesua varten. Kura-eteisen ajat ovat meillä jo historiaa, joten virallinen eteinen on kompakti ja hyvällä säilytystilalla varustettu. Tällä hetkellä pärjäämme pienellä naulakolla, koska olen intohimoinen järjestelijä ja esillä roikkuvat vain kuluvan kauden vaatteet. Kuljettelen kenkiä, takkeja ja muuta oheistuotetta edestakaisin niin ahkeraan, että menetän ainakin vuoden elinajastani näitä askareita toimittaessani. Sama jatkukoon tulevassakin talossa!

Keittiö tulee yhdelle seinälle ja astioita, sekä järjestystä rakastavana ihmisenä huonekorkeus käytetään hyödyksi. Meille on tulossa epäkäytännöllisiä kaappeja, joihin ylettää vain jakkaralla. Olen huomannut, että ihmisellä on kulhoja, termareita, pizzakiviä, irtopohjavuokia, maljakoita ja piparimuotteja, joita käytetään hyvin satunnaisesti (joitain jopa vain kerran vuodessa). Kampeaminen jakkaralle on parempi vaihtoehto, kuin täyteen ahdetut alakaapit. Myönnän kuitenkin olevani huolissani säilytystilan määrästä, rakkauteni astioihin on vain niin syvää.. Seinän tila ei riittänyt täysin koko keittiölle ja pieneen saarekkeeseen tulee liesi ja laskutilaa, sekä kaappeja ja laatikoita. Saareke on kompromissi, joka aiheuttaa sen, että en tule saamaan valtavaa koko suvun kattavaa ruokapöytää. Oli kuitenkin valittava käytännöllinen arki, sukujuhlien ja ison porukan illanistujaisten sijaan. Sopu antakoon sijaa.

Noin puolet talosta on siis korkeaa tilaa ja meidän makuuhuoneemme seinä alakertaan jää avonaiseksi. Sitä kautta kattoikkunat tuovat varmasti hieman valoa etelän puolelta alakertaankin. Toki katto on paksu ja ikkunat ovat melko syvällä.. Mutta ainakin jotain kajoa alakerrasta katsottuna näkyy! Korkean tilan kaikuminen on erittäin hyvä kysymys ja tarkoituksena olisi miettiä tätä asiaa, kun projekti virallisesti käynnistyy. Onko teillä kokemuksia näpsäköistä akustiikkalevyistä tai muista ratkaisuista? Todennäköisesti sellaiset ovat edessä..

Yläkertaan tulee makuuhuoneen seinän taakse vaatesäilytys, pieni wc ja työhuone. Alakerrassa on vaatesäilytys pojille ja ylös olisi tarkoitus säilöä meidän kuteet. Ylhäällä vaatesäilytys jää laskevan katon alle, joten sen suunnittelussa tarvitaan mielikuvitusta ja joku toteuttamaan visioni. Melko varmasti siellä on ensimmäiset viisi vuotta kasassa muovilaatikoita ja rekkejä, koska toimiva systeemi on viimeisenä hankintalistalla.

Suurin huoli tällä hetkellä on talon koko, mitä makuuhuoneisiin mahtuu, miten pienen keittiönpöydän joudun hankkimaan.. Asumme hulppeassa kahdessa sadassa neliössä tällä hetkellä ja mikäli muutamme täältä suoraan uuteen taloon – on aivan selvää, että se tulee tuntumaan ahtaalta. Rakastamaani avaruutta on yritetty vaalia, mutta käytännössä saan sitä eniten sillä, että karsin huonekalut ja tavarat minimiin. Totuimme nykyiseen asuntoon parissa viikossa (tämä ei tunnu hulppealta vaan kompaktilta) ja olen varma, että totumme tulevan talon kokoon yhtä nopeasti. Lievä pettymys se silti todennäköisesti tulee olemaan, koska on mahdotonta havannoida tilaa ennen kuin seinät ovat pystyssä ja nyt tätä tilaa on vaan niin massiivisesti. Joka tapauksessa tiedostan sen, että olemme rakentamassa varsin mukavan kokoista omakotitaloa. Se voisi olla 300 neliötä, mutta puolet vähemmän on varmasti kylliksi. Me vielä majailemme puolet ajasta siellä kaksin. Olen myös täysin luovuttanut nykyisen kotimme siivoamisen kanssa – aivan liikaa lattiapintaa. Oikeasti kompaktimpi koti, jossa neliöt on mietitty tarkkaan on varmasti fiksumpi kuin tällainen vanha tehdas jossa voisi järjestää tanssikilpailun eteisessä.

Täten olemme liki good to go. Minne me sitten menemme? Ei mitään hajua. Onneksi meillä on osaavia ihmisiä ympärillä ja urakoitsijamme totesi ”Ihan turhaan stressaat, talon rakentaminen on helppoa!” Will see..

8

Viimeinen valo jota puhutaan – Viitasen Piia
Klikkaa Spotifysta seurantaan Muutama hetki -soittolista

 

Viitasen Piia sykähdyttää lyriikoillaan uudelleen ja uudelleen. Suomen kielen käyttö on hienoa.
Uusin albumi ”Meidän jälkeemme hiljaisuus” iskee ytimiin.

Viimeinen Valo Jota Puhutaan uomailee päättymistä.
Luopumista, loppumista. Tällä kappaleella voidaan juhlia elämää tai kuolemaa – you pick.


Mikä on se sana joka viimeksi sanotaan

Mitä jää kun lopultakin irrottaa
Kun mitään ei voi viedä täältä mukanaan
Mitä jää kun kaikki turha riisutaan
Rakkaus

 

Viitanen on ollut tunteiden tulkki aiemmilla kappaleillaan ja itken aina silmät päästäni, kun
Kuljen Sun Kanssasi Matkaa -kappale kajahtaa kaiuttimista. Sopivaa materiaalia esimerkiksi seuraaviin hautajaisiin.

 

Niin minä annan sen mennä
Niin minä annan sun mennä
Jos saatan sun purtesi matkaan
Vielä kerran viimeisen
Niin pyydän sen ottaisi vastaan
Sadonkorjaaja ihmisten
Niin pyydän sun ottaisi vastaan
Sadonkorjaaja kyynelten

1

En ole kovin aktiivinen ohjattujen harrastusten kuluttaja, koska vapauttani kahlitsee tiettyinä päivinä ja kellonaikoina tapahtuvat aktiviteetit. Jotenkin kummasti olen kuitenkin tähän syksyyn napannut keramiikkakurssin ja flow joogan. Molemmat hoitavat sieluani, toinen tekee ilmeisesti jotain myös lihaksilleni – käteni ja takareiteni ovat olleet syvässä kohmelossa taas pari päivää..

Meidän ryhmän flow jooga on kovin takkuista, flow on tässä vaiheessa melko kaukana ja opettelemme liikkeitä yksi kerrallaan. Olisin halunnut yin joogaan, jossa pitkän venytykset ovat aktin salaisuus, mutta ryhmä oli tänäkin vuonna Järvenpään Opistolla perjantain melko myöhäisessä illassa. Yritin ajatella ”Mikä mahtava tapa aloittaa viikonloppu!” Mutta en kyennyt. Päädyin flow joogaan ja se tulee varmasti olemaan hyvinkin zen, kunhan opimme liikesarjat, ilman ohjaajan ainaista selostusta.

Ohjaajalla on myös hiljaisia hetkiä, alussa ja lopussa keskitymme hengittämiseen ja rentoutumiseen. Mindfulness ajoiltani muistan hyvin elävästi miten mainiota hengittäminen tekee keholle, en kuitenkaan ole tehnyt harjoituksia ohjattujen käyntien jälkeen. Satunnaisesti käytän palleahengitystä mieleni rauhoittamiseen, mutta maanantain flow jooga tunnilla ohjaaja sanoi ohimennen lauseen, joka on soinut toistuvasti päässäni viimeiset 48 tuntia.

”Kun rentoutat kasvojesi lihakset, loput vartalostasi tajuavat vihjeen ja rentoutuvat samalla.” 

Käsittämätöntä. Menin kauttaaltaan veteläksi. Rentoutusharjoituksissa lähes poikkeuksetta vartalon lötköyttäminen aloitetaan varpaista ja edetään täten alhaalta ylös. Vedin toki johtopäätöksen, että jos aloitettaisiin toisinpäin, ei tarvitsisi rentouttaa muuta kuin kasvot ja volá – seesteinen lötköys saavutettu. Ohjaajat olisivat pulassa, rentoutukseen menisi 20 minuutin sijaan minuutti.

Kenties johtopäätökseni on hieman hakoteillä ja täysin faktoihin perustumaton, kasvojen rentouttaminen kuitenkin tuntuu tekevän ihmeitä. Olen tehnyt niin 48 tunnin aikana lukemattomia kertoja ja joka kerta saan kasvoni kiinni jännittyneestä statuksesta – rentouttaminen laittaa veren jälleen kiertämään.

Vartalon rentouttamisessa on se hulluus, että sitä luulee olevansa täysin rento, mutta ei ole. Kun kropan kanssa työskentelee hetken, huomaa jännittävänsä kohtia sieltä täältä. Sen vuoksi on oleellista käsitellä kohta kerrallaan, rauhassa. Pelkkien kasvojen rentoutus on kuin nopea ohituskaista. Kun haluaa pikaista helpotusta, ei kannata ajatella pikkuvarvasta, vaan rullata liukuhihnalla suoraan nirvanaan. Ehdottomasti parempi kuin ei mitään.

Suosittelen kaikille näyttöpäätteen kanssa työskenteleville katsomaan tasaisin väliajoin mahdollisimman pitkälle kaukaisuuteen (silmät lepää silloin). Jatkossa kannustan kaikkia myös laittamaan sen jälkeen hetkeksi silmät kiinni ja vetämään naaman veteläksi.

 

Kuva on mun ottama kuva Gil Rigouletin kuvasta.

2

Olin kuumissani ja väsynyt, minulla oli kuitenkin kuvattavana vielä yksi ihminen siihen iltapäivään. Piti kommunikoida englanniksi, ei olisi yhtään kiinnostanut – mutta laitoin tsemppivaihteen päälle, hymyn kasvoille ja höpöttelin mukavia. Kysyin Soalheiron viinitilan pitäjältä milloin heillä on sadonkorjuu, kerroin haaveestani päästä seuraamaan äksöniä ja seuraavaksi kuulin Luísin sanovan ”You should come!”

Sadonkorjuuseen oli pari viikkoa, muutaman päivän päästä löysin lentoliput sähköpostistani ja päädyin Pohjois-Portugaliin tallentamaan Soalheiron 2019 vuoden sadonkorjuuta. Istun parhaillaan viinitilan tasting-huoneessa, edessäni maisema Espanjan puoleisille vuorille, pöydällä ties monesko lasi kuohuvaa, mieli lämmin ja huomenna olen kotona.

Mittari näytti 202km/h kun Luís ajelutti minua ja venäläisiä sommeliereja Portosta Melgaçoon. Vauhtisokeus iski päälle ja 180km/h alkoi tuntua normaalilta. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että kaahailusta tulisi koko reissun kestävä vitsi. Moottoritie vaihtui taajamaan ja 70km/h alueella 120km/h tuntui aivan älyttömältä. Silmät suljin kuitenkin vasta, kun viimeisenä iltana ajoimme vuorille ja 100km/h serpentiinitiellä sai nauramaan hysteerisesti kuoleman ja elämän rajamailla. Aina kun auto pysähtyi, huokaisimme helpotuksesta, kuin huvipuiston laitteen kierroksen loputtua. Huokailujemme ja minun ”Oh my God, you drive like a maniac!!!” lomassa Luís tokaisi ”I only do this, so you can get the relaxation feeling after and really, really enjoy life!” 

Koska en kuollut, voin kertoa, että ajomatkat Luísin kanssa olivat täynnä naurua, älytöntä musiikkia – muun muassa Backstreet Boyseja liikenneympyrässä, jota hän ajoi täysiä kolme kertaa ympäri ennen kuin poistui siitä. Suurin osa täällä ei puhu englantia, mutta seuranani on ollut Josh jenkeistä (vapaaehtoisena sadonkorjuun ajan), Luísin tuttu viinialalta Georgiasta ja samoin eräs työharjoittelija niiltä seuduilta. Itse tiimin kanssa kommunikointi on tapahtunut sana kerrallaan, arvaamalla ja elekielellä, muutamia kielitaitoisia lukuunottamatta. Periaatteessa englantia ei tarvita, olen tehnyt täällä dokumentaarista kuvaamista ja tallentanut asioita niin kuin ne ovat. En ohjaa ja jos haluan jonkun  pysähtyvän hetkeksi; STOP! karjaistuna toimii kielellä kuin kielellä.

Tämä työmatka jää mieleen ehkä juuri siksi, että tänne päätyminen oli kiinni vain siitä, että avasin suuni ja sen vuoksi pääsin toteuttamaan yhden pienen unelman. Tämä työmatka jää mieleen myös siksi, että Luís  kutsui minut tänne, näkemättä yhtään kuvaani. Kymmenen minuuttia kohtaamisemme jälkeen hän sanoi ”No need for pictures, I like you.” Tämä matka jää mieleen, koska minua on kohdeltu kuin VIP-vierasta. Mieleenpainuvimmat syyt ovat kuitenkin tunnelma, lämpö ja huumori. Olen päässyt neljän päivän aikana Soalheiron viinitilan sadonkorjuuajan hektiseen arkeen kiinni, minut on otettu osaksi tiimiä. Työskentelyäni on ihmetelty (kun en ohjaa kuvattavia, vaan tallennan tilanteita niin kuin ne ovat), olen ollut hyväntahtoisten vitsien kohde, minulla on ollut hyvin tervetullut olo. Olen istunut useita lounaita, välipaloja ja päivällisiä tiimin kanssa ja huomannut kuinka taustalla ohi lipuvien turistien silmistä paistaa halu olla mukana. Olen etuoikeutettu. Olen vieraillut lukuisilla viinitiloilla työni kautta, mutta en ole koskaan päässyt takahuoneeseen. Istun kertakäyttöisen pöytäliinan ja keikkuvan tuolin ääressä, syvällä ylpeydellä.

Kun päätin lähteä tänne (sekunnissa), tiesin mitä minulta odotetaan, mutta käytännöstä en tiennyt mitään. Luotin sokeasti Luísin ”Things will work out!” fraasiin ja se on kannattanut. Hän on noutanut minut, kuten on edellisenä iltana sovittu. Olen saanut hyöriä miten haluan ja pyytää mitä haluan. Suunnitelmia on paljon, osa toteutuu, osa ei. Hetkessä eläminen on täällä avainsana. Eilen suunnitelmana oli, että Josh ajaa minut Portoon lentokentälle, aamulla hän ilmoitti, että jääkin tänne ja äsken Luís tuli luokseni kertoen ”When I heard the news, I changed my whole life completely. I will drive you to Porto!”

Mielenkiintoinen, antoisa matka. Olen aina välillä ymmälläni siitä, minne intohimoni valokuvien parissa minua viekään. Palaan kotiin haikein mielen, heitän heipat tiimille, joka oli perheeni muutaman päivän ajan. Ihmettelen jälleen omaa pienuutta – kohtaloa, joka vie meidät tiettyyn ympäristöön, tiettyyn hetkeen. Kenties palaan jonain päivänä ja osallistun itse rypäleiden poimintaan ja mehun tuottamiseen. Kun pari viikkoa sitten olin kuvannut Luísin ja hyppäsin autoon, en ollut enää väsynyt. Nauroin ja liki kiljuin ratissa. Sellaista on unelmien toteuttaminen – niistä saa virtaa.

Luís kävi hetki sitten kertomassa työpisteelläni, että lähdemme pian. Lopuksi hän kommentoi ”Nice music! – Of course not as good as mine.” On aika hyvästellä, it has been a huge pleasure.

In vino veritas. <3

12

En ole kovin aktiivinen vanhempi lasteni koulutoiminnassa, se on heidän alueensa ja läksyjen vääntäminen kotona yhdessä joka arki-ilta riittäköön minun osaltani. Kaikki ylimääräinen tuntuu usein turhalta, etenkin kun nykyään saat koko ajan puhelimeesi dataa miten mikäkin tunti koulussa on mennyt. Oppilaista pidetään niin hyvää huolta, että kaikenlaiset vanhempainillat maistuvat taskulämpimiltä voikkuleiviltä. Sen kummemmin en ole ajatellut asiaa – tavallaan ajauduin siihen tilaan, kun aikoinaan jo Leevin päiväkodin tapahtumissa tunsin nuoren ikäni vuoksi valtaisaa ulkopuolisuutta. En kuulunut joukkoon, en uskaltanut sanoa mielipiteitäni ja koin saavani paheksuvia katseita, jotka antoivat ymmärtää, että ole sinä teiniäiti hiljaa. Syntyi tapa olla osallistumatta.

Sain kuopukseni esikoistani liki 5 vuotta myöhemmin ja en ole enää selkeästi muita vanhempia nuorempi. Aapo on myös melko erilainen kuin isoveljensä ja hän on kokenut kolmannelle siirtymisessä paljon muutoksia. Uuden valtavan koulun lisäksi hänen kaksi (ainutta) ystäväänsä vaihtoivat paikkakuntaa ja sen myötä koulua. Aapo tarvitsee paljon enemmän ohjausta, kannustusta ja sitä kautta myös minun osallistumistani. Kun minua tarvitaan, olen paikalla.

Niin on bonuspappakin. Olen hyvin liikuttunut toisinaan siitä, kuinka Kai on kiinnostunut poikien jokapäiväisistä asioista. Hän on henki ja elämä etenkin yläasteelaisen läksyjen kanssa ja jos aamulla sataa hänen ollessa etänä, auto starttaa varmasti. Hän kyselee, lavertelee jos Leevi on lähtenyt pyörällä ilman kypärää ja hän haluaa olla kartalla kaikista käänteistä. Hän myös lohduttaa minua, kun kannan toisinaan valtavasti huolta ja murhetta poikien asioista.

Kun lapseton Kai asteli elämäämme, pojat menivät ekalle ja viidennelle. Voisi kuvitella, että ei helppo paikka kellekään. Mitä sitä kieltämään, haasteita on ollut, eikä kukaan odottanut muuta. Rajat on pakko hakea uudelleen, kun neljän yksin-äidin-kanssa vuoden jälkeen mukaan astelee toinen ja vielä kokematon vanhempi. Oli tutustuttava samalla kun elää lapsiperhearjen ytimessä. Oli oltava varovainen, mutta auktoriteetin omaava. Lapset saivat olla aivan kuin ovat, mutta aivan varmasti he ovat samalla tavalla hakeneet paikkaansa vieraan ihmisen kanssa.

Pojat ovat meillä puolet ajastaan, joten periaatteessa Kai ja lapset ovat tunteneet vasta reilun vuoden. Jokaisen oma paikka on pikkuhiljaa löytynyt ja arki on jouhevaa. Minä olen edelleen vetovastuussa kaikista lasten asioista heidän isänsä kanssa, sekä kotona pyörivistä asioista kuten, että ruokaa on, kouluun mennään ja läksyt on tehty – mikäli olen kotona. Vastuu siirtyy kysymättä Kaille, jos minulla on menoa. Toki edelleen esimerkiksi työmatkojen aikaan tähtäämme siihen, että lapset ovat isällään, mutta Kaista se ei ole kiinni. Jos apua (tai lähinnä läsnäoloa) tarvitaan, hän on paikalla.

Olen onnekas. Kai haluaa ja kykenee työstämään tunteitaan ja ajatuksiaan, mikäli tarve – lapset eivät. He ovat juuri niin kuin ovat ja onneksemme he rakastavat Kaita. Eivät pidä, vaan palvovat. Rajoja haetaan edelleen, läheisyyden määrää, osallistumista, ymmärrystä – mutta kun he koulusta kotiutuvat, ensimmäisenä kysytään monelta Kai tulee kotiin?

Hetken mietin, onko sopivaa viedä bonuspappa vanhempainiltaan. Kai lähti mukaan tueksi ja yllättäen uskon sen syventäneen jälleen kontaktia lapsiin. Tsekkasimme näet uuden yhtenäiskoulun tilat ja jotenkin koulun näkeminen sisältä toi häntä lähemmäs poikien jokapäiväistä elämää. Kai ei muutama vuosi sitten varmasti ajatellut osallistuvansa ensimmäisenä vanhempainiltanaan suoraan kolmosluokkalaisen sellaiseen, mutta aika reippaasti hän esittäytyi kun opettajat halusivat tietää keiden vanhempia on paikalla.

14

”Miksi et vain laita rahat säästöön ja hanki kun talo on valmis?” hän kysyi ja kävimme absurdin keskustelun siitä kuinka mieluummin laitoin eteenpäin yli 10 vuotta vanhat rönttöiset Malm-lipastot ja hankin uuden senkin tulevaan taloon jo nyt – kun talon paikalla on edelleen nurmikko.

Kokisin hirmu ahdistavaksi tilanteen, jossa pitäisi laittaa palamaan tuhansia ja tuhansia euroja sisustukseen kerralla.  Mitä jos minulla on huono työtilanne kun talo valmistuu? Sitten säästöjä ei varmasti uskaltaisi käyttää, talo jäisi kalusteetta ja minua harmittaisi. Mikäli työtilanne olisi hyvä ja säästöt saisi laittaa haisemaan, spekuloisin tolkuttomasti. Kokisin seuraavaksi ahdistusta päätöksen teosta, kun lyhyellä aikavälillä pitäisi hankkia sitä sun tätä.

Olen aarteiden keräilijä. Tiedän, kun joku on meille juuri sopiva ja Muoto2:sen Laine-senkki oli. Hän on sopiva etenkin tulevaan taloon, enkä voinut ymmärtää miksi minun pitäisi odottaa, että talo on valmis?

Kain ykköspointti on ehdottomasti se, että turha roudata tavaroita ensin tänne ja sitten uuteen, helpottaisi muuttoa jos hankkisin aarteeni myöhemmin. Hänen pointtinsa on myös se mitä joku muukin voi miettiä – entä jos senkki ei lopulta sovi uuteen asuntoon? Voi pojat, se on kyllä täysin mahdollista. Olen kuitenkin visualisoinut talon sisustusta myöten useaan kertaan. Se on taito, joka ei Kailla ole vahvin – ymmärrän spekuloinnin. Haluaisin kuitenkin uskoa, että senkki on täydellinen juuri siihen kohtaan, johon olen sen kaavaillut. Mikäli ei, se sopii toisaalle tai sitten se muuttaa parin talon päähän siskolleni, joka jo ilmoitti mieluusti ostavan senkin minulta. On myös olemassa vaara, että rakennusluvissa kestää niin kauan, että olen jo kyllästynyt senkkiin, kun sen loppusijoituskohteen aika koittaa.

Niin tai näin, senkki oli aarre, jonka hankintaa ei voinut jäädä odottamaan. Olen nykyään hyvin laatutietoinen ja vaikka kodissamme on edustettuna tuttuja edullisia brändejä mennä vuosilta, toivon voivani panostaa tulevissa hankinnoissa kotimaisuuteen ja ehtaan laatuun. Olen jo kauan ennen taloprokkista päättänyt, että pikkuhiljaa eliminoin aiemmat hankinnat ja heidän tilalleen tulee aarteita. Usein aarteet ovat hintavia, joten hankintoja ei voi tehdä hetken mielijohteesta, saatika alvariinsa. Se taas pistää miettimään yksittäistä hankintaa toden teolla.

Tässä kodissa senkki ihastuttaa makuuhuoneessa, sänkyämme vastapäätä. Hän on mielenkiintoinen, mutta juuri sopivan yksinkertainen. Virtaviivainen, puuterin ja valkoisen graafinen sekoitus. Toisinaan haparoin, kun kyseessä on kalusteen väri. Päädyn usein valkoiseen tai mustaan, koska se tuntuu turvalliselta. Tämän kaapin koko ydin on puuterin väri. Valkoinen kuori valkoisilla jaloilla olisi ollut liian eleetön valkoiseen makuuhuoneeseen. Aarteessa pitää olla ytyä ja sitä tässä yhdistelmässä on.

Muoto2 on lahtelainen yritys, jonka ytimessä puuhastelee muotoilijat Kirsi Pasanen ja Mikko Kentta. Heille on tärkeää nimenomaan käyttää suomalaista osaamista ja materiaaleja. Meidän Laine-senkki kuuluu tuoteperheeseen, josta on mahdollista valita erikokoisten, -korkuisten ja erilaisista materiaali vaihtoehdoista itselle mieluisa tyyppi.

Muoto2:nen on monipuolinen yritys, joka tuottaa sisustustuotteiden lisäksi myös isompia kokonaisuuksia. Meille on tulossa muutamakin spotti uuteen kotiin, joiden vuoksi emme voi kävellä kauppaan – meidän on tehtävä säilytysratkaisut mittatilauksena ja aion ehdottomasti kysyä vaihtoehtoja Muoto2:lta. Kiinteitä kokonaisuuksia ei kuitenkaan voi hankkia etukäteen, vaikka haluaisi – on odotettava, että elementit tippuvat paikoilleen ja sisätyöt alkavat. Sitä ennen keräilen aarteita, mikäli niitä tielleni sattuu. Kain on vain kestettävä ja käsitettävä, että näitä päätöksiä ei tehdä pelkästään järjellä.

3