Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Vaikka en ole vielä 70-vuotias, Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski -esityksestä löytyi tarttumapintaa. Elämästä kun ei tiedä, voi sinkkuvuodet iskeä vielä pitkälle eläkeiässä ja sitten, sekä ennen kaikkea sitä ennen, on otettava elämästä kaikki irti.

Vihainen leski on kertomus naisesta, joka on elänyt mitäänsanomattomassa liitossa vuosikymmeniä, hoitanut miestään kotona vuosikaudet ja uurnan nököttäessä pöydällä hän päättää alkaa vihdoin elää omaa elämäänsä. Ensimmäinen puoliaika tarjosi musiikkia ja hyvin paljon mainioita letkautuksia – sai nauraa, mutta sai myös tuntea. Toinen puoliaika meni hieman melkankolisemmissa tunnelmissa. Komedia vaihtui enemmän draamaksi, vaikka sieltäkin löytyi koomisia piirteitä ja mustaa huumoria.

Pääosan Ullista esittävä Riitta Havukainen on oikein osuva roolissaan, vaikkakin päivittelin, voiko 74-vuotias näyttää mukamas noin hyvältä? Fakta Homman malliin lavalla on toki ikisuosikkini Eija Vilpas. Rääväsuista ja elämänmakuista Pikeä esittää Pia Runnakko, joka on hersyvä lisä pakettiin. Unelmien miehenä taivaalla kirjaimellisesti lepattava Kari Kirjosiipi on karismaattinen komistus ja näyttelijä Kari Mattila on roolissa napakymppi. Hänen äänensä lauluissa on myös mahtipontisen sielukas.

Esityksen loppu oli hieman nuiva ja kliseinen, mutta onnellinen. Tarinasta jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli ja mikä parasta, se laittoi ajattelemaan nopeasti kuluvia vuosia. Päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä.

Totesimme ystäväni kanssa, että tämä iskee aivan hemmetin hyvin meidän vanhempiin, jotka ovat pian eläköitymässä ja omaishoitavat vanhempiaan tai puolisoitaan nyt, tulevina vuosina tai vuosikymmeninä. Näytelmä yhdistää hetkeen tarttumisen ja elämän rajallisuuden, lavasteiden mukavasti tukien kokonaisuutta.

Jälleen lavasteiden eläessä ja näyttelijöiden suorittaessa osuuttaan, tuli ajatelleeksi miten kiehtova teatterin maailma onkaan. Olen esiintynyt tanssin kautta paljonkin, ajatus kutinasta mikä näyttämön takana vallitsee ja yleisön eteen astuessa ruumiissa kihelmöi – nostivat tunteet pintaan. Tämä lava oli täynnä konkareita, silti ensi-illan huuma oli aistittavissa.

Muistetaan elää, eikä oteta kaikkea niin vakavasti. Sen voi aloittaa vaikka Vihaisen lesken parista!

2

Minusta kamalin asia maailmassa olisi synnyttää kuollut lapsi. Pelkkä ajatus tuntui järkyttävältä, kuinka kukaan kykenee läpikäymään moista. Kun puhuin asiasta neljänkymmenenkolmen kohtukuoleman kokeneen äidin kanssa, tuli aika nopeasti selväksi, että mikäli joutuu kohtaamaan kohtukuoleman – lapsen synnyttäminen muotoutuu lopulta tragedian kauneimmaksi hetkeksi.

Tapasin kolmen vuoden aikana äitejä ympäri Suomen, jokaisella oli oma elämäntarinansa ja niitä yhdisti kohtukuolema. Naiset olivat menettäneet lapsensa raskausviikon 22 jälkeen, osan raskaus oli edennyt viimeisille viikoille. Kun olin saanut kuulla raskaudesta, kohtukuoleman toteamisesta, synnyttämisestä ja menetyksen jälkeisestä ajasta, oli aika ottaa valokuvia. Halusin kertoa näiden naisten tarinan yksissä kansissa ja kuvien kanssa muodostui teos Tyhjä syli (2015).

Kirja on valokuvateos, joka sisältää yksitoista pidempää tarinaa ja lyhyitä lainauksia haastatteluista. Kirja antaa ennen kaikkea vertaistukea kohtukuoleman tai keskenmenon kokeneille – lapsensa menettäneille. Vertaistukena kirja antaa toisten kokemukset alusta loppuun, pohjattoman surun läpikäymisestä elämän jatkumiseen. Se on myös valokuvataidetta ja kuvien lisäksi tarinat voivat kiinnostaa jokaista meistä.

Tyhjä syli otettiin neljä vuotta sitten upeasti vastaan, olen ollut kertomassa naisten kokemuksista kätilö-opiskelijoille ja saanut kuulla kohtalotovereiden tarinoita vuosien saatossa. Media myös kirjoitti aiheesta laajasti ja olin onnellinen, että vaiettu asia sai äänen. Kirjoja on vielä muutama jäljellä ja haluaisin, että he löytävät sinne missä heitä tarvitaan.

Teoksen (128 sivua, sidottu, kovakantinen) voi hankkia suoraan minulta (25e+3e postikulut) laittamalla minulle sähköpostia (kaisu @ kaisujouppi.com). Mikäli sinulla on kiinnostusta hankkia useampi kappale ja saattaa kirjoja eteenpäin, laita ihmeessä viestiä. Aikoinaan haaveeni oli saada teos kätilöille, sairaaloihin, neuvoloihin. Edelleen tuumailen, löytyisikö taho joka painaisi teoksesta kevyen lehtisen ja saattaisi sen vertaistukea kipeästi tarvitseville – mikäli sinulla on ideoita, ota yhteyttä.

6

 

Puhtaus on puoli ruokaa. Vanha sanonta on tarkoittanut hyvää hygieniaa, sitä että raaka-aineet ovat säilytetty oikein ja kädet on pesty. Sanonta liittyy syömiseen, mutta mun mielestä sitä voi käyttää kun tarkoittaa, että puhtaus on puoli elämää. Puhtaus on tärkeää.

Meillä peseydytään aktiivisesti, mutta ekologisesti. Me kaikki nautimme raikkaudesta, kodin ja ruumiin puhtaudesta. Peseytyminen on ehta nautinto ja astetta nautinnollisempaa siitä tekee saunominen silloin tällöin. Rentoudumme, kun peseydymme. Pidämme puhtaina myös tekstiilit, jotka ovat ihollamme heti peseytymisen jälkeen. Pyyhe voi pahimmillaan liukua iholla kuivaamatta tai palauttaa likaisena pesua edeltävän tunkkaisen olon. On tärkeää, että lämpimän suihkun jälkeen vastassa on puhdas, toimiva pyyhe. Se pidentää rentoutumista ja nautintoa.

Minulla on ollut vuosia liinavaatekaapissa Lapuan Kankureiden tuotteita ja ihastuin palavasti kesän alun pressissä heidän syksyn uutuuteen – ohuen ohueen Nyytti-pyyhesarjaan. Maksimaalinen keveys ja pehmeys, neulos niin ohut, että tekee mieli kohdella kuin kukkaa kämmenellä. Herkän kauniit, joihin haluaa upottaa sormensa välittömästi. Kauneuden lisäksi materiaalilla on tosiaan suuri merkitys. Miltä pyyhe tuntuu kädessä, miten se kuivaa ihon, kuinka kauan pyyhe pysyy hyvänä.

Nyytti on pellavaa (33%), tenceliä (45%) ja puuvillaa (22%). Hän kestää hienosti 60 asteen pesun, kuivuu ripeästi ja ilmavasti takaisin omaan lempeään pehmeyteensä. Häntä löytyy muutamassa eri värissä ja koossa, kauppoihin hän saapuu lokakuun aikana, verkkokaupasta löytyy varmuudella heti. Nyytti on niin ajaton, että uskon viikkaavani pyyhkeitä kymmenen vuoden päästä poikien muuttokuormaan – sukupolvelta toiselle. Mikäli raaskin luopua heistä.

Peseytyminen tapahtuu useita kertoja viikossa, läpi elämän (ellei planeetalta lopu vesi). Kuivaan itseni mieluusti kauniin ajattomaan, kestävään ja ilmavaan Nyyttiin, kuin homeiseen Teneriffalta ostettuun rantapyyhkeeseen, johon on painettu bikineissä keikkuva beibe. (En ole oikeasti koskaan käynyt Teneriffalla, enkä omistanut lomamatkalta hankittua rantapyyhettä. Kiitos äiti.)

 


Tuotteet saatu.

9

Itkin vuolaasti eilen kahteen kertaan Toy Story 4 elokuvan näytöksessä. Ihan hävetti itseänikin, kun valot tulivat päälle ja niiskutin, minkä naurultani ehdin. Leevi näet pyöritti silmiään ja huuteli ”Et oo tosissas!” huomatessaan kyyneleeni.

Olen tunteellinen ihminen. Aina ollut. Itku tulee tosi helposti, mutta niin tulee nauru, viha ja kaikki muutkin tunteet. Voimakkaina ryöppäyksinä ja välillä hallitsemattomasti. Itken ilosta, surusta, vihasta, haikeudesta, ylpeydestä, arvostuksesta, onnistumisesta, epäonnistumisesta. Voi pojat, voin itkeä ihan mistä vain. Mutta on minulla ollut hetkiä, kun olen hävennyt kyyneleitäni ja kolmen vuoden terapiassa en itkenyt kertaakaan. Pystyn pitämään sisälläni, pystyn kovettamaan kuoreni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän onneksi häpeän kyyneleitä ja sitä syvemmin tajuan, että ne ovat hieno piirre minussa.

Kuuntelen parhaillaan kirjaa ”Saat mitä haluat” ja siinä kirjailija mainitsi hänen ukkinsa toppuutelleen hänen kyyneleitään lapsena. Tunteiden tukahduttaminen millään tavalla, ei ole hyväksi ihmiselle. Silti edelleen esimerkiksi pojilta vaaditaan luonteen lujuutta ja tytöt saavat kuraa niskaan liiasta tunteilusta. Meidän kotona tunteita on aikuisten puolesta näytetty aina melko avoimesti, tilanteet yritetään selittää jälkikäteen auki, mikäli tarve vaatii. Edelleen lapset saattavat huolestua itkemisestäni, mutta on erittäin tärkeää, että he altistuvat kyyneleilleni. Se tekee tunteiden näyttämisestä normaalia ja sallittua.

Kannustan poikiani tuntemaan ja näyttämään fiiliksensä. Jankkaamalla, että tunteiden näyttäminen on ok. Syyllistyn kyllä itsekin välillä rauhoittelemaan itkevää lasta huonosti, kannustamalla rahoittumaan ja jopa sanomalla ”Elä itke, ei tarvitse itkeä.” Etenkin, jos muita on paikalla ja toki se on luontaista leijonaemoa, joka yrittää saada pentunsa unohtamaan tilanteen ja pääsevän sen ylitse. Varmasti parasta kuitenkin olisi todeta, että ”Itke vaan, ymmärrän, että sua sattuu ja se itkettää!”

Itku puhdistaa, auttaa käsittelemään tunnekuohun joka sillä hetkellä tulee. Sitä ei ole mitään syytä pitää sisällään. Silti itkulla on iso häpeän ja heikkouden stigma yllään. Itken usein itsekseni ja jos on yleisöä, itkuni on niin hiljaista kuin suinkin. Itku voi olla kaunista, mutta usein ihminen ei ole itkiessään upeimmillaan. Heikkoa kyyneleet ei kuitenkaan ihmisestä tee. Pitäisikin itkeä julkisesti enemmän. Usein on tilanteita, joissa en voi itkua estellä. Vaikka en tohtisi nyyhkyttää, vaikka en tohtisi sotkea meikkiä – kyyneleilläni on usein täysin oma tahto nousta silmiin ja valua sieltä poskille. Ne vain tulevat, kysymättä.

Toisinaan itku tuntuu luovan heikkouden ilmapiirin, siinä ihminen on niin auki. Heikkoutta se ei kuitenkaan missään nimessä ole, se on vahvaa tuntemista ja reagoimista asiaan joka selkeästi koskettaa, on tärkeä, merkittävä. Tuli itku minkä hyvänsä tunteen tuloksena, sen takana kannattaa seistä ylpeänä. Kyyneleet ovat hieno juttu.

10

FS 2019

Rubber & Soul – Ane Brun

Sielukkain ääni, hennoin kitara, ihanimmat melodiat. Ane Brun on taiteilija, jonka musiikkia olen kuunnellut yli vuosikymmenen ajan. Verrattuna olemassa olevien artistien määrään maapallolla, moni ei päädy soittolistalleni levyillään. Useat jäävät mieleeni yhden kappaleen kautta, jolloin en välttämättä edes muista kuka esittäjä on. Ane Brun on koskettanut sieluani ja vanhat levyt soivat uudelleen ja uudelleen aika ajoin. Nyt jumitan yhtä kauneimmista ja klikatessani kappaleen alkuun yhä uudelleen – pohdin kuinka kaunista voi hyräily olla.

So then when you are not in my dreams
And not in my mind
But we are at the same place at the same time
Rubber no longer holds
The borders of my soul

Norjalaisen Anen kaunein levy on mielestäni 2005 julkaistu A Temporary Dive,
sukella siihen jos jostain päästä aiot sen tehdä. Aloitusraita To Let Myself Go iskee suoraan syövereihin, siitä seuraava on yllä mainittu Rubber & Soul ja yksi mielettömimmistä on neljäs raita My Lover Will Go. Brun on mennyt yksinkertaisempaan suuntaan tästä levystä, tehnyt ison liudan covereita, ja olisi upeaa kuulla häneltä uutta sykähdyttävää lyriikkaa yksinkertaisessa paketissa lähitulevaisuudessa.

0

Vihdoin kuukausien odottamisen, kyynelten, turhautumisen, jännityksen ja raivon jälkeen rakennuslupa on täällä. Hän saapui viikko sitten ja sen jälkeen on ehditty tiimin kanssa kokoontua, laittaa eteenpäin sitä ja tätä, kaupungin mittajengi on käynyt merkkaamassa nurkat ja odotamme parhaillaan, että pääsemme pitämään aloituspalaverin tontille, jossa kaupungin herrasväki on tsekkaamassa muun muassa korot ja avaavat viimeisenkin portin projektin käynnistämiselle.

Huh. Yllättävän usea asia on vielä epävarmaa, mutta aikataulu on melko selkeä. Me starttaamme tänä vuonna ja jos kaikki (hah, erittäin epätodennäköistä) menee putkeen, mökki on pystyssä vielä tämän vuoden puolella. En usko ennen kuin näen, mutta mahdollisuus on. Se taas riippuu kaupungin lisäksi urakoitsijoista ja Äiti Maan järjestämästä säästä.  Vaatii usean palasen paikalleen loksahtamista. Tärkeintä nyt kuitenkin on, että päästään mahdollisimman reippaasti kaivamaan kuoppaa ja perustukset kuosiin ennen syväjäätä. Kaikki on valmiina ja tätä on odotettu.

Kävimme eilen tontilla kurkkaamassa merkkien paikat ja oli huvittavaa huomata, että vaikka asemakaavaa on tuijoteltu, muutamia yllätyksiä tuli. Kadun puoleinen seinä tulee paljon lähemmäs tietä, mitä olimme hahmottaneet. Se ei tosin ollut negatiivinen yllätys – emme tule käyttämään etupihaa mihinkään ja olin aiemmin huolissani, että siihen jää kauheasti hukkatilaa.

Takapihan puolelle tulevan seinän paikkaa oli moneen kertaan pällistelty tontilla ja sitä oli verrattu kaavan avulla vanhempieni talon sijaintiin, joka on ihan tulevan tönömme kyljessä – vaan silti sekin yllätti. Alkujärkytyksestä yli päästyäni kuitenkin hahmotin, että takapihalle jää ihan mukavasti tilaa ja sinne saadaan kyllä jossain vaiheessa elämää (lue: kun on varaa) kiva oleskelualue kesiä varten. Koska olen maailman suurin haaveilija, olin tietenkin jo tuumaillut mielessäni käyttäväni jonain päivänä tontin loput rakennusneliöt pieneen, valoisaan työtilaan, joka sijaitsisi takapihalla. No sitä sinne ei kyllä mahdu. Täytyy pakottaa eno myymään meille maaplänttinsä siitä takapihamme takaa maalaus-keramiikka-fiilistely-työtilaani varten. Haaveissa on hyvä elää.

Vaikka nurkkien paikat tuntuivat olevan joka puolelta lähempänä rajaa ja täten talo tuntui tontilla isommalta, kuin olimme ajatelleet – havainnoin heti, että poikien huoneista tulee kyllä hirmu pienet. Sen jälkeen tuntui, että koko talo tosiaan on ihan liian pieni ja en kykene hengittämään siellä, seinät kaatuu päälle ja tämä on elämäni suurin virhe. Haaveilijan lisäksi olen piruja seinille maalaava stressaaja. Tietenkin sitä toivoisi, että tilan avaruus yllättäisi ja kun seinät ovat pystyssä, huoneet tuntuisivat isommilta kuin mitä on ajatellut. Täten on kamalaa, kun ahdistus liian pienistä komeroista konkretisoituu nurkkamerkkien kautta. Alan uskoa, että oli maailman typerin idea muuttaa 200m2 väliaikaiseen asuntoon. Ihan kaikki tuntuu tämän jälkeen ahtaalta ja siitä ei pääse yli, eikä ympäri. Isäni toki mouhosi vieressä, että kaikki tilat tuntuu pieneltä tässä vaiheessa, kun seinät ei ole pystyssä. Haluaisin uskoa häneen, mutta todennäköisesti tila tuntuu sopivalta vasta kun olen asunut siinä hetken ja tottunut. Voi myös hyvin olla, että tuskailen usean huoneen pienuuden kanssa iäti. Selvinnen kuitenkin, olemmehan täysin etuoikeutettuja, että kykenemme edes tämän kokoisen talon rakennuttamaan.

Lupien saaminen päästi meidät seuraavalle tasolle, ärsyttävän paljon on kuitenkin vielä kompastuskiviä edessä. Juuri nyt haluaisin siihen pisteeseen, kun kaupungin virkailijat ovat toissijainen asia ja päästään eteenpäin meidän huipputiimin kanssa. Askel askeleelta.

6

Oui, Paris!

Edeltävä kokemus on lokakuulta 2011, Aapo oli alle vuoden ikäinen, puhelimeni unohtui taksiin, Leevi oli ”minne mennään, kuinka kauan vielä” -kyselyiässä. Kuljimme isommalla porukalla eksäni perheen kanssa Pariisin katuja ja nyt syyskuun alussa 2019 oli hieman erilainen reissu, Kain kanssa kahdestaan.

Edellisellä reissulla kuljin muiden perässä, nyt paneuduin kahteen matkaoppaaseen ja rivakkaan googletteluun. Harmikseni kuljin tällä kertaa katuja hieman sumuisin aivoin ja matalin energioin, olin koko reissun melko tymäkässä flunssassa. Siitä huolimatta näimme hirmuisesti, pyöräilimme, hikoilimme metrossa, lilluimme jokiristeilyllä, söimme mukavasti ja nautimme toistemme seurasta.

 

 

Todettakoon, että Pariisi on nyt nähty. Vaikka olin käynyt aiemmin, odotin jotenkin enemmän. Pariisi on niin älyttömän laaja, siellä on ihmisiä aivan hirmuisesti ja jotenkin siitä kuitenkin jää uupumaan sellainen Pariisi, joka elokuvissa näkyy. Pariisi on turisteja täynnä oleva metropoli, jossa välimatkat ovat pitkiä ja pittoreskia fiilistä on välillä vaikeaa löytää. Koska kaupunki on niin iso, voi toki olla, että me satuimme olemaan väärissä paikoissa väärään aikaan. Osan mielipiteestäni muodostaa myös siitä, että me kaipaamme kipeästi lomaltamme tällä hetkellä jotain muuta kuin suorittamista ja vaeltamista paikasta toiseen. Kai oli Pariisissa ensimmäistä kertaa, minä en muistanut edelliseltä kovinkaan paljon, joten olisi tuntunut liki rikolliselta vain oleskella. Halusimme nähdä paljon, vaikka emme olisi jaksaneet. Valintoja, valintoja.

Pittoreskin fiiliksen osittaisesta puutteesta huolimatta, reissulla oli rattoisaa ja antoisaa. Meidän melko randomisti valittu hotelli oli aivan pränikkä ja sen konsepti miellytti meitä. Loppujen lopuksi sijaintikin oli aivan täydellinen, koska 10:s, 9:s ja 18:s arrondissementit pitivät sisällään mielenkiintoisimmat miljööt ja spotit.

 

Meidän OKKO Hotel (niitä on useampia) sijaitsee Gare de l’Est rautatieaseman kyljessä, ihan raiteissa kiinni. Lentokenttä juna tuo liki vieressä olevalle Gare du Nord asemalle, joten matka hotellille lentokentältä oli lyhyt. Gare de l’Est pitää sisällään toki myös metropysäkin, joten hotellilta kulkeminen kaikkialle toimi loistavasti. Hotellin pienestä aulasta pääsee huonekortilla isoon The Clubiksi kutsuttuun tilaan, jossa on jääkaapeissa aina juomaa, laadukkaat kahvi- ja vesikoneet (kuplajuomaa sekä ihanan kylmää vettä!), pientä naposteltavaa ja iltaisin siellä tarjotaan yksi alkoholiannos (olutta, siideriä tai viiniä), sekä syötävää. Tuoretta patonkia, leikkeleitä, salaattia, juustoja.. Samassa tilassa tarjoillaan aamupala ja kaikki nämä kuuluvat huoneen hintaan. Clubissa toivotaan, että juomat ja syömiset nautitaan siellä, mutta me ei toki tätä toteltu ja otettiin aina hotellille tultaessa juomat mukaan huoneeseen ja tuotiin lähtiessä tyhjät putelit Clubiin, rebels..

Hotellilla oli erinomainen palvelu, kattoterassi valmistumassa ja huoneiden sisustus ja materiaalit viimoisen päälle. Mainittakoon pelkavalakanat ja se, että huoneet ovat yhden- tai kahdenhengen huoneita, eikä niihin mahdu lisävuodetta (muistaakseni).

 

Kun köllimiset oli suoritettu hotellilla, seikkailimme must-see nähtävyydet. Kipusimme Eiffeliin katsomaan maisemia, ajelimme Seinellä, ihmettelimme Louvren valtavuutta, hinasimme itsemme funiculairella  Sacré Cœurille, kävimme Pompidoun aulassa museokaupassa ja tuijotimme hetken remontissa olevaa Notre Damea. Kun nähtävyydet olivat paketissa, sukelsimme Pohjois-Pariisin mielenkiintoisiin alueisiin, kuten Bellevilleen, Pigalleen, Bastilleen, Montmartreen ja Républiqueen. Näillä alueilla pääsi toisinaan turisteja pakoon ja täältä löytyi myös symppiksimmät boulangeriet, puodit ja baarit.

Söimme ranskalaista, italialaista, meksikolaista ja aasialaista ruokaa, sekä joimme karahveittain talon viiniä. 600€ katevaraus kahdesta kaupunkipyörästä hirvitti luottokortillani monta viikkoa matkan jälkeen, mutta hävisi sieltä aikanaan. Valitsin aina sähköpyörän, koska vankkarunkoisella pyörällä taittui matka apuvoimilla paljon mukavammin, etenkin kipeänä. Velíb kaupunkipyöriä voin kyllä suositella. Ne ovat todella suosittuja ja vaikka telineitä on paljon – joillain alueilla oli hyvin vaikeaa löytää ehjää pyörää alle, etenkin työmatka-aikaan. Peruspyörän vuokra on 0€ ensimmäiset 30 minuuttia, sähköpyörä on 1€ ensimmäiset 30 minuuttia. Ajelimme aina alle puolituntia, joten pyörien käyttö tuli todella edulliseksi. Valittavana on erilaisia kokonaisuuksia kertalainasta viikkoon ja katevarauksen lisään on aloitusmaksu, joka oli joitain euroja per pyörä.

Pariisissa oli todella lämmin syyskuun alussa, aurinkoinen sää olikin seuranamme koko matkan ajan. Viivyimme Pariisissa neljä päivää, joista yksi meni aikalailla matkustamiseen. Se oli tehokas reissu ja jos olisi halunnut suorittaa kaupungin kolkat läpi vähän rauhallisemmin, viisi päivää olisi ollut järkevämpi. Koimme kuitenkin Pariisin antaneen kaikkensa meille ja matkan kesto oli meille tällä kertaa juuri passeli. Tällä kertaa kotiinpaluu ei ahdistanut – odotimme oikein, että pääsimme reissusta suoraan viikonlopuksi kotiin lepäämään. Haha. Pariisi ottaa, mutta myös antaa.

 

4

Amerikkalaiset juhlivat epäonnistumisia. On erojuhlia ja mikäli et ole tehnyt konkurssia, et voi menestyä. Minä en ole vielä tehnyt konkurssia, mutta liki rahattomana on oltu yrittäjän taipaleella useita kertoja. Ensimmäisenä kesänä eron jälkeen jouduin lainaamaan äidiltäni 3000e, että selvisin. Asuinkustannukset olivat yksin asuessani järkyttävän suuret, mutta tiukoilla olisin ollut ilman kallista kotiakin. Onneksi apu oli lähellä ja vielä koroton.

Usein kuulen epäonnistumisen kolkuttavan ovella. Kun sähköpostia ei saavu, kun puhelin on hiljainen, alan panikoimaan. Lähes samoin tein ajattelen, että kukaan ei halua tehdä kanssani töitä enää koskaan, yritykseni on tullut tiensä päähän ja on aika painaa leuka rintaan. Kun hiljaiset viikot jatkuvat, on aivan selvää, että työt voivat kuin voivatkin loppua seinään. Kerrasta. Kenties jossain on uutisoitu kuinka huono ja kelvoton olen, eikä kukaan enää aio koskaan käyttää minua kuvaajana.

Silloin täytyy tehdä hetken aikaa jotain epämiellyttävää – kuunnella järkeä. 
Vaikka kukaan asiakkaistani ei palaisi, minulla on olemassa lukemattomia potentiaalisia asiakkaita Suomi täynnä ja asiakkaita löytyy näköjään myös ulkomailta. Vaikka kompuroin, se ei tarkoita epäonnistumista.

Kun teet töitä omilla kasvoilla, epäonnistumisen pelko tuntuu suuremmalta. Mikäli myisin toisen yrityksen valmistamia sipsejä ja saippuaa, verkkokauppani kaatuisi – epäonnistuminen ei tuntuisi varmastikaan niin henkilökohtaiselta. Voisin helposti ajatella, että ei ollut sopiva aika, tuotteissa oli ehkä jotain vikaa, en osannut markkinoida tarpeeksi hyvin. Kun myy omaa visuaalisuutta, omaa näkemystä, omia ajatuksia, omia toimintatapoja – kurkkua kuristaa kovaa, kun kalenteri tyhjenee.

Kompurointi aiheuttaa putkinäköä ja negatiivista ajattelua, ei löydä energiaa puskea eteenpäin. Miksi suotta, sitä saattaa kysyä itseltään; tämähän on kuoleva yritys. Jossain kohdassa kuvioihin iskee taistelutahto, ymmärtää että kompurointi kuuluu elämään ja tässä ollaan vielä hyvin kaukana epäonnistumisesta. Usko omaan työhön palaa, usko omiin taitoihin, usko kehittymiseen. Usko siihen, että kuivakausi saadaan käännettyä kohti täyttä kalenteria. Epäonnistumisen pelko laittaa tulta perskannikoiden alle.

Ihmiset ottavat epäonnistumiset eri tavalla, kenties yrittäminen on aina ollut minulle näyttämisen paikka. Äitini mainitsi useaan kertaan koulutaipaleeni loppupuolella, että entä jos kuitenkin hakisin palkkatöitä. Tiesin yrittämisen olevan minulle oikea tie ja tiedän edelleen, että tämä on minulle paras tapa tehdä töitä, ei se silti helpoin ole. Uskon itseeni ja on aina kovin raskasta, kun sitä uskoa horjutetaan. Olen toiminut yrittäjän kohta kymmenen vuotta ja vaikka toteaisin bisneksien kuolleen, en saisi kokea epäonnistuneeni. Kokisin niin ihan varmasti, mutta ajan myötä varmasti hahmottaisin, että menestyin. En epäonnistunut, vaan kaikkea aikansa.

Kompurointi tällä hetkellä johtuu useasta asiasta. Olen hakenut yritykseni uutta suuntaa jo tovin ja väsymyskin on ollut läsnä. Kyllästymistä nykyisiin toimintatapoihin ja pettymys siitä, ettei työtulva ole tasaista kaikista näistä työvuosista huolimatta. Voimien keräämistä itsensä markkinoimiseen kuukaudesta toiseen, ajatusten kirkastamista. Väsymyksen vuoksi tyhjästä kalenterista myös nauttii – ehtii ajatella ja ehtii tehdä asioita jotka ovat roikkuneet to do -listoilla ikuisuuksia. Tyhjästä kalenterista nauttiminen ei kuitenkaan tuo lisää töitä ja täten se aiheuttaa lisää kompurointia. Viritteillä on kuitenkin koko ajan asioita ja vie aikaa kuunnella itseään niin, että ajatuksistaan saa selviä vastauksia. Myös kokeileminen taittuu usein kompuroinniksi. Olen hienosti sulkenut pois viime vuosina asioita joita en ainakaan halua tehdä. Etenemistä, mutta ei suoranaista menestystä.

Vaikka kalenteri on välillä tyhjempi, ei sovi luovuttaa. Täytyy luottaa kompuroinnin tuottavan tulosta, tehdä töitä hitokseen ja odottaa maltilla.

14