Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mietin hetken, että keskitynkö menneeseen vai tulevaan. Päädyin palastelemaan vähän molempia..

Vuosi 2019 päättyy tänään (epätodellista jotenkin!) ja samalla vuosikymmen vaihtuu (vielä kreisimpää!). Tämä vuosikymmen on ollut elämäni tapahtumarikkain. Hahah, oikein laittaa naurattamaan kun miettii mitä kaikkea on vuosien aikana tapahtunut. Myös vähän itkettämään. Olen muuttunut hirmuisesti ja läpikäynyt todella paljon. Ennen kaikkea olen oppinut, elämästä ja itsestäni.

Psykologien mukaan 35-vuotiaana ihmisen identiteetti ja persoonallisuus ovat saavuttaneet määränpäänsä. Mielemme on muovautunut ja olemme omaksuneet sarjan käyttäytymismalleja, asenteita, uskomuksia, tunnetason reaktioita, tapoja, taitoja, muistoja ja ehdollistuneita reaktioita ja käsityksiä (Joe Dispenza – Luo itsesi uudelleen.) Täytän ensi vuonna 35-vuotta  ja näen nyt oikein hyvin, miten paljon identiteettini on viimeisen vuosikymmenen aikana muovautunut. Tavallaan paketti on siis nyt kasassa, ellei sitä ehdoin tahdoin halua jumpata – ja minä tietenkin haluan! En tule koskaan valmiiksi ja se elämässä onkin hienoa, muutos.

Tämä kulunut vuosi on ollut myös hyvin tapahtumarikas. Olen matkustanut Tanskaan, Puolaan, Kyprokseen, Norjaan, Ranskaan ja Portugaliin, vaikka en mielestäni käynyt missään. Jokainen matka kuitenkin antoi jotain, osa merkittävästi. Minulle on erittäin tärkeää ottaa etäisyyttä arkeen ja on hienoa, että pääsen toisinaan tekemään myös töitä ulkomailla. Se tarkoittaa irrottautumista parisuhteesta ja lapsista ja ne kokemukset laittavat aina hienoja ajatusmyllyjä liikkeelle. Tällä hetkellä mielessäni pyörivä isoin unelma on oma mökki. Jotta olisi mahdollista vaikka tiistaina mennä mökille ajattelemaan, kirjoittamaan, ottamaan etäisyyttä ja tulla torstaina kotiin.

Ajattelulle ja etenkin ajattelun ajattelulle haluaisin jo tulevana vuonna lohkaista aikaa kalenteristani enemmän. Jouluaattona aloitin VIHDOIN usean vuoden pohtimisen jälkeen Julia Cameronin morning pagesit, eli aamusivut. Olen nyt jokainen aamu heti ensimmäiseksi kirjoittanut kolme sivua ajatuksen virtaa ja jo toisena aamuna siitä muodostui todella tärkeä rituaali. Kirjoitan paljon päiväkirjaa, mutta tämä on ihan eri homma! Olen edelleen hyvin hämilläni, miten ikinä tulen jaksamaan tätä rituaalia arkiaamuisin, mutta aion yrittää.

Arjen keskellä, hieman salaa, lapset ovat kasvaneet. Leevi selvästi teiniksi ja Aapo itsenäisemmäksi. Meidän uusperhe on hioutunut taas enemmän yhteen. Saumatonta homma ei ole, mutta suurimmat kynnyskysymykset on taputeltu ja arki soljuu perheen kesken mukavasti. Olemme asuneet vanhassa tehtaassa jo yli vuoden ja vietimme täällä toisen joulumme. Kuluneen vuoden olen puntaroinut paljon mitä tulee uuteen kotiin ja mistä haluan vielä eroon ennen muuttoa. Erittäin mielenkiintoinen prosessi, tuntuu suurelta puhdistautumiselta. Olemme tutustuneet uusiin ihmisiin ja juhlia on järjestetty aina kun on ollut pieninkin syy – mahtavinta!

Saimme pitkän puuhailun jälkeen rakennusluvat ja tontilla alkoi loppuvuodesta vihdoin tapahtua. Olemme nauraneet paljon, mutta myös hermoilleet, stressanneet ja surukin on ollut läsnä. Balanssi on siis pysynyt. Balanssi, jonka joskus toivoisi olevan isosti epätasapainossa ja tuovan pelkästään hyvää. Mutta elämä ei mene niin. Loppuvuoden kruunasi kosinta, joka palautti taas ajatukset siihen mikä on tärkeintä – rakkaus, ihmiset ympärillä.

Olen saanut tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa, tavannut kuvausten myötä läjän mielenkiintoisia tyyppejä, päässyt kuvaamaan viinitilan sadonkorjuuta, maalannut tauluja ja nyt ne tuovat iloa tuntemattomien kodeissa. Olen ollut tymäkässä kriisissä työminän kanssa ja vielä joulukuussa ehdin saada asian kanssa rauhan ja jopa vastauksia.

Olen pohtinut sukunimen vaihtamista ja päättänyt, että en ole enää ”vain” valokuvaaja. Yritykseni tekee paljon muutakin. Ensi vuonna aion rohkeasti kertoa kaikille vastaantuleville, että olen myös kirjoittaja ja taiteilijakin jopa! Olen myynyt pari juttua ja minulta on tilattu toimeksiantoja joissa tuotan kuvien lisäksi tekstin. Olen niin innoissani, että voisin räjähtää. Uskaltaminen on mahtava juttu!

Ensi vuodesta tulee varmasti mielenkiintoinen. Sen tekee jo pelkästään se, että tammikuun aikana meillä on tontilla seinät, ehkä ikkunatkin. Seuraavat kuusi kuukautta mielessä tulee olemaan joka päivä raksa ja suurin osa energiasta valuu sinne. Se on kuitenkin hyvä kohde valuttaa energioitaan, uudesta kodista on tullut meille tärkeä jo nyt ja odotamme aivan täpinöissämme, että pääsemme näkemään suunnitelmien muuttuvan todeksi. Talo on ollut minun unelmani jo yli vuosikymmenen ajan ja on kerrassaan hupsua miten elämä järjesti sen tapahtuvaksi. Aplikaatio toi eteeni Kain, joka otti unelmani omakseen ja nyt ollaan tässä. Aikaa kuluu, asioita tapahtuu ja nähtäväksi jää millainen on talon ja meidän yhteinen tie. Tässä vaiheessa odotamme vain, että pääsemme tekemään kodista omamme.

Töiden puolesta vuosi tulee olemaan arvoituksellinen, kuten aina. Nyt kuitenkin starttaan yllättäen uuden vuoden uutta tarmoa täynnä ja se on kerrassaan antoisaa. Vielä marraskuussa ajattelin, etten tiedä kuka olen ja mitä mistään tulee enää ikinä. Kalenterissa tammikuu näyttää työntäyteiseltä ja minulla on muutamia ässiä hihassani, joten voin juuri nyt rauhallisin mielin ottaa vuoden vastaan.

Juhlimme tulevana vuonna kihloja, syntymäpäiviä, tupareita ja toivottavasti useita muita ihania asioita! Leevi aloittaa kahdeksannen (!) luokan ja kaikkien arki helpottuu vielä asteen, kun asetumme uuteen kotiin, liki eksäni naapuriin.

Suurin osa vuodesta eletään perusarkea ja eittämättä balanssin vuoksi niitä alamäkiä on tiedossa. Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta ja ajattelun voimasta. Aion tulevana vuonna ja vuosikymmenenä yrittää parhaani, ylittää jälleen kerran itseni ja muistaa unelmoida. Aion kehittyä ja kehittää milloin mitäkin. Toivon rakkaudentäyteistä, rauhallista ja onnellista vuotta meidän lössille ja just sulle! Myötätuulia ja mahtavuutta!

12

Riideltiin eilen. Se, että 22.12. sunnuntaina Kai alkoi höpistä epämääräisesti, että sillä on yksi yllätys – ei muuttanut mitään ja samalla muutti kaiken.

Hän kosi. Hän kertoi rakastavansa koko ajan enemmän.

Hän antoi käteeni kirjekuoren, jossa oli sulosanoja ja arvoitus. Seuraavassa kuoressa oli paperista leikattu sormus. Hän meni polvilleen, nousi sekunnin päästä ylös, höpötti sekavia naimisiin menosta, kikatti välissä hermostuneesti ja tunki sormusta sormeeni kihloista puhuen – ennen kuin olin ehtinyt vastata mitään. Meitä nauratti ihan kauheasti, sitten mua vähän itketti. Taisin sanoa häntä taas dilleksi ja vastasin kuin vastasinkin myöntävästi. Olihan mulla jo sormus sormessa. Hahah.

Olemme puhuneet kihloista ja naimisiinmenosta useita kertoja, varmaan ensitreffeistä alkaen. Keskustelleet siitä, mitä ne meille merkitsee ja mikä on toivomamme määränpää. Kai näkee paljon järkevyyttä avioliitossa ja minä taas haluan asioiden perustuvan ensisijaisesti rakkauteen. Yhtä mieltä olemme siitä, että kihlat perustuvat juurikin jälkimmäiseen. Ne ovat lupaus avioliitosta, mutta ne ovat myös rakkauden sinetöinti, tavallaan kevyempi versio avioliitosta. Lupaus olla toisen, ilman allekirjoitusta. Pieni sinetti seurustelulle, pienisuuri ele kertoa olevansa ja pysyvänsä tässä. Sen nämä meidän kihlat muutti.

Olemme seurustelleet jo tovin, rakennamme taloa yhdessä, tulevaisuutta suunnitellaan yhdessä. Mikään ele tai virallinen sopimus ei tee suhteesta pomminvarmaa. Se ei poista riitoja, eikä se muuta kuin avioliiton myötä joitain byrokraattisia asioita. Silti kihlautuminen tuntui tuovan rauhaa ja turvaa. Kosinta kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja tahdosta olla toisen kanssa. Kerrot eleellä toiselle, että olet siinä. Kain liikuttavan hermostunut kosinta kertoi myös minulle, kuinka tärkeitä asioita minä ja kihloihin meneminen ovat. Yllättäen odotamme myös ihan hirmuisesti, että saamme sormukset sormeen. Me, jotka ei koruista välitetä, sormuksen hankinta ja etenkin lopulta sen pitäminen sormessa, on muodostunut tärkeäksi eleeksi.

Me ei olla edelleenkään päätetty haluammeko naimisiin. Emme tiedä onko se meille oleellista ja tärkeää. Emmekä todella tiedä kuinka sen haluaisimme toteuttaa, jos päätyisimme sen tien valitsemaan. Näin talon rakentamisen keskellä häiden suunnittelu (ihan vain jo päätös maistraatti vs. iso juhlat) tuntuu ajatuksenakin aivan liian suurelta. Vastaukset kysymyksiin tulevat varmasti aikanaan, nyt voimme nauttia virallisesti avopuolisoina elämisestä. Riidellä tulevia sormuksia heitellen ja halata sovinnoksi, kuten ennen kihloja.

Ollaan yhdessä, mutta jotenkin tiiviimmin.

37

Näistä kuvista on jo tovi. Tontilla on märkää ja pimeää, mutta kaikki on valmista elementtejä varten. Elementitkin ovat jo valmiita, mutta odottavat tehtaalla ensi vuoteen.

Olimme urakoitsijan kanssa samaa mieltä siitä, että keskellä joulun pyhiä olisi hölmöä edetä. Parasta elementeille on saada ne paikoilleen melko yhtäjaksoisesti, jotta saamme valmista vesikattoon asti. Mikäli homma olisi katkonaista, meidän päällä leijuisi koko ajan valtava stressi (etenkin näillä keleillä), että suojaukset pitää. Nyt saamme siis rauhassa nauttia joululomasta ja startata uuden vuoden kovin jännittävällä tapahtumalla. On aivan hullua nähdä elementit paikoillaan ja vihdoin hahmottaa kahden vuoden suunnittelun jälkeen miltä se tuleva koti oikein tuntuu! Reilut kaksi viikkoa vielä jännäillään..

Viime aikoina raksan sijaan olen päivitellyt tulevan kotimme sijaintia ja tuntemuksia joita se herättää. Kotimme tulee keskelle lähiötä. Ympärillä on matalaa rivitaloa ja omakotitaloa. Tiheään asuttua maata, melko ytimessä, mutta kuitenkin juuri sellaisen matkan päässä keskustasta, että tuntee olevansa hitusen sivussa. Monen ajatusmutkan kautta tämä sai minut miettimään jopa elämän tarkoitusta. Koiran kanssa käppäillessä uusilla kulmilla (jotka ovat tuttuja lapsuudestani), olen päivitellyt Kaille ääneen, että ”Täällä ihmiset sit vaan asuu”. Kun oikein alkaa miettimään, on todella hämmentävää kuinka ihmiset löytävät kodin jostain ja asettuvat sinne. He käyvät töissä, kasvattavat lapsensa, rilluttelevat, riitelevät ja nököttävät poteroissaan. Tuijotamme näyttöpäätteitä, kudomme sukkia, teemme kotitöitä. Siinä se elämä pyörii. Lähiössä, keskustassa, maalla, ytimessä… Asumme päällekkäin, vierekkäin, kymmenen kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Pysyvyys, asettuminen, paikallaan oleminen ovatkin varmasti ne, mitkä päällimmäisenä tässä ovat kurkkua hetkittäin kuristaneet. Hautaanko asti tässä nyt sitten pitäisi olla? Mutta myös – onko tämä nyt juuri meille, juuri tässä elämäntilanteessa oikea valinta? Olemme purkaneet tuota ajatusta useaan otteeseen ja se on tehnyt hyvää. Tai oikeastaan olen purkanut ja Kai on kuunnellut. Hän on hämmentävän sinut kaiken tapahtuvan kanssa ja täten mulle jää enemmän tilaa kipuilla.

Useilla on tarve pysyä sykkeessä ja seesteinen lähiöelämä tuntuu suoralta tieltä hautaan. Kun ajattelen itseäni, Kaita, meitä pariskuntana ja perheidylliä – sykkeen keskellä asuminen olisi tässä vaiheessa elämää turhaa. Mitä enemmän pohdin asiaa, se voi hyvinkin tuntua turhalta myös kahdenkymmenen vuoden päästä. Me yksinkertaisesti rakastamme kotona olemista. Viihdymme omissa oloissamme, toistemme seurassa. Nautimme lähipiirin läsnäolosta, ihan siinä vieressä. Me haluamme oman pihan. Me haluamme meidän näköisen talon. Me emme halua geneeriseen kerrostaloon, emmekä edes rivariin. Meillä (minulla) voi kuitenkin hetkittäin käväistä mielessä asuminen ytimessä. Elää hektisemmin, olla liikkuvaisempi ja etenkin välttää jumiutumista yhteen lokaatioon. Kun nostan asian esiin, keskustelun lopputulos on joka kerta sama.

Me ei tehdä ison kaupungin palveluilla, ravintoloilla, kulttuurimahdollisuuksilla ja niin edelleen yhtään mitään arkemme keskellä. Jos asuisimme ytimessä, olisimme kuitenkin kotona ja siellä me sitten nököttäisimme pienessä tilassa (koska emme ole miljonäärejä) nelisteen ja kahden elukan kanssa. Olisimme etäällä turvaverkosta, kaukana käytännöllisestä arjesta. Olemme 30 minuutin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Kun me toisinaan haluamme kulttuuria tai uutta ravintolaa, hyppäämme junaan. Me olemme lähellä isoa ydintä ja vielä lähempänä Järvenpään ydintä. Lähellä riittää. Meidän ei tarvitse asua kummassakaan. Leikittelen ajatuksella, että muutamme ytimeen kun lapset ovat isoja. Hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä, että ympäri vuoden käytettävä mökki olisi varmaan meille sopivampi vaihtoehto saada vaihtelua. Todennäköisesti kuitenkin nököttäisimme elukoiden kanssa kaksin kaksiossamme kaikki illat, joten miksi ei nököttäisi vaikka järven rannalla, luonnon keskellä.

Olemme tässä elämäntilanteessa asettumassa varmasti oikeaan paikkaan. Rakennamme kuitenkin taloa ja vielä vanhempieni viereen. Usein sellaisesta ei lähdetä ihan heti jatkamaan matkaa. Siihen sopeutuminen on varmasti asia, joka kipuilee taustalla alvariinsa. Kaipaan liikettä, enkä suostu jumittavaan elämään. Kun olemme purkaneet liikkumisen kaipuuta, olemme todenneet, että sitä löytää kyllä elämästä muutoin jos haluaa.

Ja ken tietää oikeasti mihin nämä polut vie. Ei voi tietää edes mitä ajattelee viiden vuoden päästä, mitä tuntee, mitä tarvitsee. Jo se kumoaa pysyvyyden.

10

Olen katsonut tämän esityksen yli kymmenen kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin täysin haltioitunut. Kolmannella kerralla aloin nähdä mitä taustalla tapahtuu, mutta kymmenenkään kerran jälkeen en voi ymmärtää – miten sekaisin täytyy olla, että kykenee luomaan tällaisia koreografioita. Se on joku sellainen hahmottamisen lahja, jota minulta ei löydy. Haluaisin olla koreografin pään sisällä, kun siellä alkaa surrata mihin kukakin pyllynsä vie ja mitä kukakin ruumiillaan tekee.

Tanssi on ollut aina lähellä sydäntä ja vaikka en ole harrastanut sitä vuosiin, syvällä sielussa sen tuoma nautinto on ja pysyy. Nuorempana olisin halunnut ammattitanssijaksi, mutta niveleni oireilivat jo silloin ja tuli vahva tunne, että kehoni ei kestäisi sitä kuitenkaan. Jätin tähtäämättä korkealle ja lopulta lakkasin tähtäämättä mihinkään. Olen edelleen sitä mieltä, että ammattitanssijan ura ei olisi ollut minua varten, mutta tällaisia katsoessa tulee kyllä tunne, että olisipa kiva olla mukana. Tekee mieli venkuttaa jalkoja, vatkata tissejä ja ruoskia ponnarilla.

Hyvä tanssiryhmä on sellainen, jossa jokainen tekee osansa spot-on. Hyvän tanssiryhmän loistavan esityksen tekee lahjakas koreografi ja musiikki. Tässä paketissa on kaikki kohdillaan ja voitto on enemmän kuin ansaittu, vaikka en ole edes nähnyt muita kilpailijoita. Tässä ryhmässä on myös voimaa, kun ihmisiä on paljon. Saadaan aikaan vaihtoja ja liikkeen tuntua, jota ei kymmenen ihmistä ei voi saada vaikka kuinka haluaisivat.

Aivan kertakaikkisen hersyvän iskevä ja ihana ja tekee mieli lähteä opettelemaan tämä askel askeleelta. Vähintään haluan käsiini tuon potpurin, jonka tahtiin heilutan pyllyäni jouluun asti. Oikeastaan tekisi mieli vetää perskännit ja lähteä klubille joraamaan. Sellainenkin vaikutus tanssilla voi olla.

Koreografian takana on maniac nimeltään Parris Goebel. May she create more and more.

 

 

2

FS 2019

Lizzo

Tällä tyypillä on tiukka tyyli, asenne ja näpäkät riimit. Biisejä, hittejä toinen toisensa perään. Jos ei ole vielä tuttu, tsekkaa ehdottomasti seuraavat – mun suosikit!

Truth Hurts
Water Me
Tempo
Boys
Juice

Kipaleet löytyy perätysten mahtavasti Muutaman hetken Spotify-listalta (Muutamahetki).
KLIK KLIK KLIK

0

Onko teilläkin soinut Beyoncé päässä viime päivinä? Hetkellisen onnen jälkeen olen tosin ollut ahdistuneen äkäinen. Marinista tuli pääministeri ja ihmiset marisevat. Idiootit ympärilläni kaivavat otsikoihin uutisia, jotka eivät ole uutisia ja joita ei kaivettaisi esiin, mikäli Marin olisi mies. Useat kuplassani tukevat ja lynkkaavat idiootteja vasta-argumenteilla, suomalaisten rumuus löytyykin sieltä mistä aina – kommenteista.

Seurasitko keväällä vaaliväittelyjä? En ole Tarja Halosen jälkeen äänestänyt demareita, mutta Marin kiinnitti huomioni useasti. Jämptiys, rauhallisuus ja rohkeus loistivat jokaisessa väittelyssä jonka näin. Ajattelin, että hänestä tulee vielä joskus jotain suurta. Toki tuumailin, että siihen menee vuosia, koska nuoria naisia on päästetty lähinnä kuningattariksi.

Marin on tismalleen saman ikäinen kuin minä. Minulla ei ole maisterin papereita, eikä kokemusta politiikasta tippaakaan. Silti olen usein ollut sitä mieltä, että osaisin tehdä parempia päätöksiä ja näen maailman empaattisemmin ja paljon fiksummin, kuin päättävät setämiehet. Ikä voi tuoda viisautta, mutta se voi myös tuoda kankeutta ja jumittamista. Nuorista (ihanaa, että kolmekymppisiä kutsutaan nuoriksi, eikö!) löytyy intoa, uusia näkökulmia ja innovatiivisuutta. Eräs noin 60-vuotias nainen kommentoi, kuinka maatamme johtaa nyt päiväkoti-ikäiset. Jäin miettimään, onko hän itse kokenut 34-vuotiaana olleensa lapsi, joka ei pysty päättämään asioista tai ottamaan muita huomioon? Ennemminkin politiikassa on nähty iäkkäitä miehiä, jotka toimivat ja käyttäytyvät huonommin kuin päiväkoti-ikäiset ja katsovat vain omaan napaansa, ymmärtämättä ketään tai mitään muuta näkökulmaa.

Marin tulee varmasti tekemään erheitä, varmasti päätöksiä joiden takana en seiso. Mutta se on demokratian toimivuuden kannalta oleellista. Kukaan ei voi lunastaa vaalilupauksia sataprosenttisesti, se ei ole edes niiden tarkoitus. Me emme etsi juuri sinulle tai minulle sopivaa täydellistä valtiota. Etsimme kompromisseja niin, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä, tasa-arvo löytyisi ja kaikkia kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti. Uskon, että hallitus on kiinni tässä ajassa, he päättävät Suomen lisäksi omasta tulevaisuudestaan, siinä missä setämiehillä on toinen jalka haudassa ja päätökset saatetaan tehdä ”koska näin on aina tehty” mentaliteetilla. Pelissä on niin sanotusti enemmän ja he ovat kasvaneet ja opiskelleet täysin eri olosuhteissa kuin edellinen sukupolvi – tämä vaikuttaa eittämättä maailmankatsomukseen.

Nämä naiset tulevat olemaan suuremman suurennuslasin alla kuin yksikään mies. Naisilta on aina vaadittu enemmän, parempia tuloksia ja moitteetonta duunia, siveyttä ja täydellistä käyttäytymistä. On helvetin väärin, että inhimillisyys ei tunnu koskevan korkeassa asemassa olevia naisia. Sen vuoksi maailma ei ole vielä valmis. On hyvä muistaa, että Marinin ja hänen jenginsä ei tarvitse todistaa olevansa paras vaihtoehto Suomelle. Heidän täytyy vain tehdä työnsä ja uskon, että he tekevät sen niin hyvin kuin kykenevät. Kuten viime viikkoina on nähty, on kiinni ajasta ja tuurista mitä poliitikon tielle sattuu. Toivon tälle hallitukselle suopeita tuulia, ihan vain siksi, että heille jäisi vähemmän todisteltavaa ja he saisivat keskittyä työhönsä rauhassa.

Sukupolven vaihdos etenkin työelämässä on jokaisella edessä. Pitää antaa tilaa nuoremmille ja miesten on aika antaa tilaa naisille. Se ei tarkoita, että joku olisi parempi kuin toinen. Se tarkoittaa vain sitä, että kaikilla (sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai ikään katsomatta) on tasa-arvoinen mahdollisuus nousta esimerkiksi johtotehtäviin. Jokainen jämpti, empaattinen, rohkea – maailmaa sekä tulevaisuutta fiksusti katsova ihminen on tervetullut kemuihin.

Olen liikuttunut tästä johtoryhmästä. Siksi, että näin ei ole ollut koskaan ennen. Likat tekee historiaa ja näissä muijissa on munaa enemmän kuin monissa miehissä. Arvostan, koska minulla ei ikinä olisi sitä munaa (tälle täytyy keksiä kyllä korvaava sana), eikä sen lisäksi kiinnostusta ottaa harteilleni tuollaista vastuuta. Se, että jokainen nainen Suomessa ei seiso tämän kokoonpanon takana,  kertoo vain sitä tarinaa, että tällä johdolla todella on paikkansa. Se, että maailmalla on nostettu meidän hallitus uutisiin on liikuttavaa edellä kulkemista, josta ei voi olla kuin ylpeä. Se, että Marinin imetyskuvat on julkaistu maailmalla on mahtava juttu (syitä on niin monia, etten edes listaa)!

Kuten on sanottu, jos et ole feministi – olet sovinisti. Muuta tietä ei ole. Feminismi ei ole miesten vihaamista, vaan tasa-arvoisen maailman perään penäämistä. Paljon on tehtävää ja seison näiden muijien takana ylpeydellä siksi, että tämä ei ole normi. Siksi, että tämä porukka on intoa, pätevyyttä ja rohkeutta täynnä ja etenkin siksi, että edelläkävijät ansaitsevat tukea.

Soraäänille jauhot suuhun ja annetaan näiden ammattitaitoisten ihmisten nyt tehdä työnsä. Mukistaan päätöksistä, ei iästä tai sukupuolesta.

22

 

”Nimetön”, vain numerosarja kertoo meille jotain; teoksen vuosiluvun ja järjestysnumeron. Pingotettu kangas on valkoinen ja siinä on kaksi erilaista viivaa. Ajattelen, kuinka joku voisi todeta Kyllä minäkin tuollaisen osaisin tehdä. 

Juha Vanonen (39v.) on kuvataiteilija, jonka polku työhuoneen omistavaksi taiteilijaksi hieman venyi. Nuori taiteilija ahdistui tulevasta taiteilijan urasta opiskeluaikanaan ja päätti pitää välivuoden. Kuten useilla, luovuus kyllä pulppuaa ulos mutta kun sen lisäksi tarvitsee markkinointisuunnitelman, kirjanpitäjän taidot ja yrittäjän elkeet, voi tuntua paremmalta tai ainakin järkevämmältä paeta. Taiteen luominen oli kuitenkin syvällä, polku taiteilijaksi oli aina tuntunut omalta ja Vanonen valmistui välivuoden jälkeen. Hänen taiteensa löysi lopulta viimeisenä opiskeluvuotena oman tien esittävän taiteen kautta abstraktiin. Valmistumisen jälkeen polku vei kuitenkin toisaalle. Kun näyttelytilat ja apurahat menivät muille, Vanonen keskittyi musiikkiin. 

Tampere vaihtui Helsinkiin, musaporukat hajaantuivat ympäri Suomea ja taide alkoi jälleen kiinnostamaan. Vanonen avusti muita taiteilijoita galleria-assistenttina, kunnes havahtui ”Miksi teen muille, miksi en itselleni?” Juha oli vuosia uskotellut itselleen, että työtilat ovat kiven alla ja olisi turha haaveilla omasta. Sitten hän näki sattumalta ilmoituksen vapaasta tilasta ja aloitti alusta. Vanonen maalasi kaupunkimaisemia, sekoitti ja testasi värejä, palautti mieleensä tekniikat. Valmistumisesta oli kuusi vuotta ja jälleen kaikki tuntui omalta. Taitojen verestäminen vaihtui jälleen abstraktin taiteen luomiseksi, kun Juha päätyi Mäntyharjulle, Salmelan residenssiin neljäksi kuukaudeksi. Hän asui ja maalasi samassa tilassa. Kun päivät vietettiin keskellä metsää, kävelylenkin lisäksi ei juuri ollut muuta tekemistä kuin maalaaminen. Kaupunkimaisemat väistyivät ja oma työskentely vapautui. 

Nykyään Vanonen elää arkea, jossa perhe ja osa-aikatyö vievät suuren osan ajasta, mutta hänellä on unelma – selkeä ajatus tulevaisuudesta, jossa taidetta tehdään runsaasti. Juha täyttää tulevina vuosina näyttelytiloja uusilla teoksillaan. Näyttelyitä varten hän luo kokonaisuuksia ja niiden luominen motivoi työskentelemään. Hän visioi teoksia päänsä sisällä, piirtää versioita puuväreillä, maalaa kangasta, ottaa siitä valokuvan ja työstää kuvan päälle ennen varsinaisia siveltimen vetoja. Vanonen välttelee kankaan maalaamista tukkoon, kun sivellin koskettaa kangasta, sillä on suunta ja ajatus. Valmiissa työssä on aina jokin jännite, intuitio kertoo kun teos on valmis.

Juhan töissä leikkii tila ja tunne. Hän kertoo lukevansa kaunokirjallisuuden lisäksi esimerkiksi fyysikko Carlo Rovellin teosta Ajan luonne – kirjan vaikea ja koukeroinen maailma inspiroi. Opiskellessaan hän vietti paljon aikaa vuosikurssinsa kanssa taidemuseoissa ja maalaustaide onkin aina ollut suuri inspiraation lähde. Vanonen on hyvin tietoinen, että abstraktia taidetta kyseenalaistetaan edelleen. Jotkut kokevat, että muoto ilman realismia ei anna mitään. Häntä ei moinen kiinnosta, hän pysyy tyylisuunnalleen uskollisena, koska vain silloin hän tuottaa aitoa materiaalia jonka takana voi seistä.

Inspiraation ja ideoinnin jälkeen Vanonen nakkaa työtilassaan päälle pitkän soittolistan elektronista musiikkia, joka kuljettaa hänet luomisen flow-tilaan.  

Astelen lähemmäs kahta viivaa. Valkoinen maali on kerrostettu, vedoilla on harkittu suunta ja muoto. Vasemmassa reunassa valkoisen alta kuultaa tietyssä valossa erivärisiä sävyjä, kuin tauluun olisi kätketty aarre. Viivat vievät eri suuntiin ja näin ne antavat taululle tilaa. Teos hengittää, sillä on syvyyttä ja se pysäyttää tyhjyydellään. Kuka vain ei voi luoda tällaista. Vanosella oli tarina ja tunne, jotka ovat nyt kankaalla. Jokainen kohta on mietitty ja jonain päivänä joku tuijottaa tätä uniikkia teosta olohuoneessaan, etsien sitä tarinaa, ehkä keksien omansa. Siksi abstraktilla taiteella on paikkansa.  

juhavanonen.com
@juha_vanonen

Teoksia myytävänä tai lainattavissa
Taidelainaamo
Myyntikokoelma, Galleria Katariinan/Helsingin taitelijaseuran myyntikokoelma.

Tulevat näyttelyt
2020 Allergiatalo
2021 Galleria Huuto

Ps. Minun mukaani työhuoneelta lähti Untitled 1503.
Aapo näkee siinä meren ja minä täydellisen epätäydellisyyden.

2

Kirjattakoon historian kirjoihin, että syksyllä 2019 Kaisu Jouppi lopetti radion kuuntelemisen autossa kokonaan.
Olen nähkääs kuunnellut äänikirjoja. Sen lisäksi olen lukenut, koska rakastan fyysisen kirjan tuntua. Olisi hieman epäkäytännöllistä lukea fyysistä kirjaa ajaessaan, joten olen löytänyt nyt äänikirjojen salat. Ihan voisin sanoa pitäväni siitä maailmasta, tosin toisinaan en kykene kuuntelemaan itse sisältöä, kun lukijan ääni raivostuttaa. Toisinaan se taas istuu tarinaan kuin nakutettu ja tuo oman lisänsä kokonaisuuteen.

Haluaisin lukea vielä enemmän. Usein syynä lukemattomuuteen on energian puute. Väsyneenä on helpompi tuijottaa tv-ohjelmaa, kun ei tarvitse kuvitella päässään kirjan maisemia, hahmojen kasvoja, saatikka keskittää silmiään seuraamaan kirjan rivejä. Olen iloinen kun joinain iltoina päädyn sänkyyn hyvissä ajoin ja jaksan lukea parikin tuntia.

Nyttemmin olen myös oivaltanut, että kirjaa voi lukea myös päivällä. Yrittäjänä minulla on mahdollisuus lukea vaikka aamulla, ennen töiden aloittamista. En ole tehnyt näin ikinä, mutta voisin! Lomamatkoilla luen aamusta iltaan, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus, mutta kotona se tuntuu rikolliselta. Sen vuoksi minulle ei ole muodostunut tapaa lukea viikonloppuisinkaan päivällä. Hitaasti olen yrittänyt muuttaa tätä tapaa ja viime sunnuntaina asetuinkin sohvalle kirjan kanssa klo 15 – se oli ihanaa!

Nyt niihin vinkkeihin!

Missä olet, Bernadette?
Hulvaton Maria Semplen kirjoittama tarina, joka etenee pitkälle ihmisten välisten viestien (tekstareiden, muistilappujen, sähköpostien) kautta. Herkullisia hahmoja sisällään pitävä teos nappaa otteeseen ja kun tiedossa on Bernadetten katoaminen, ei malta olla selvittämättä minne hän oikein katoaa ja löytyykö häntä ikinä. Tästä on tullut elokuva, jossa Bernadettena lymyilee Cate Blanchett. Trailerin vaikuttavat osuvilta, mutta arvosteluiden perusteella ei yllä ihan kirjan tasolle. Koskapa ne yltäisivät.. Haluaisin silti ehdottomasti nähdä Bernadetten tarinan myös valkokankaalla, niin vivahteikas se oli.

 

 

Sirkka
Anni Saastamoinen kirjoitti muutama vuosi sitten masennuksestaan upean teoksen, josta olen täälläkin puhunut. Nyt potkaistiin homma toiseen laitaan ja Sirkan tarina oli kuunneltuna niin hauska, tunteellinen ja mojova paketti, että haluaisin ostaa tuon fyysisenkin version. En vain tiedä tulenko elämässäni koskaan siihen tilanteeseen, että lukisin teoksia uudelleen. Olen aina kadehtinut niitä, jotka lukevat saman kirjan kolmesti, merkkaavat margnaaliin kommentteja ja alleviivaavat, sekä taittavat hiirenkorville koko kirjan.
Sirkan äänikirjaksi lukee Pirjo Heikkilä ja herättää kyllä Sirkan henkiin. Tämä on kertomus Sirkasta, joka ei tee itsestään numeroa ja olisi mieluusti vain kotona kissansa ja viherkasvien kanssa. Kerrassaan lämmin suositus. Viis kautta viis ja mitä näitä nyt on.

Lopun jälkeen
Vanhemmat ja kuolemansairas lapsi. Eletään arkea lasten teho-osastolla, kun perhe saa huonoimpia uutisia ja hetken päästä vanhemmat ovat oikeuden edessä vastakkain. Annetaanko lapselle saattohoitoa vai lennätetäänkö hänet maapallon toiselle laidalle saamaan hoitoa joka ei paranna, mutta pidentää mahdollisesti elinaikaa vakavasti vammaisena kylläkin.
Sydäntä särkevä tarina, joka tekee yllättävän käänteen oikeuden päätöksen jälkeen. Hieno kuvaus elämän rajallisuudesta, kohtalosta ja siitä miten valinnat muokkaavat meidän polkujamme.

 

 

Loppuun vielä muutama nosto, joita voin suositella koluttavaksi.

Munametsä – Olga Kokko
Noh. Kyllä tämä nauratti useaan otteeseen, mutta täytyy myöntää että juuri nyt en muista melkein mitään koko kirjasta. Haha.

4 tunnin työviikko – Timothy Ferris
Ehdottomasti ajatuksissa alvariinsa ja jotain mihin tähdätä. Kyllä, neljän tunnin viikko, ei neljän päivän. Kirjalla on jo ikää, joten referenssit ei ole up-to-date, mutta herätti ajatuksia ja tätä teosta aion ainakin selailla uudelleen, jos en nyt täysin kokonaan lukemaan ala.

Päiväkirja luovuudesta ja luopumisesta – Timo Kiiski
Laittoi ajattelemaan.

Juurihoito – Miika Nousiainen
Tälläkin kirjalla on jo hieman ikää, mutta tarina oli mukaansa tempaava ja hauska. Tässä päästään suomalaisen miehen mielenmaisemaan, ihmisten eroihin ja jokaista hahmoa kohtaan kokee sympatiaa.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu – Sisko Savonlahti
Samaistuin sinkkuvuosiin, mutta toisinaan teki mieli huutaa, että ”Ota nyt itseäsi niskasta kiinni!” Kuitenkin kepeä ja ihanasti kuljettava teos.

Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin – Marianne Power
Siis tällä on järkyttävä nimi Suomeksi. Marianne itse tarttuu selfhelp-kirjoihin ja yrittää saada niiden avulla elämänsä kuosiin. Ei mene niinkö Strömssöössä ja etenkin sen vuoksi inhimillinen ja viihdyttävä. Flippauksia luvassa.

Menisit ennemmin terapiaan – Iikka Kivi
Totuuden torvi, naurattikin toisinaan. Ei kuitenkaan mikään vuoden kirja.

Oletko sinä lukenut tai kuunnellut näistä joitain? Kerro, mitä tuumit!

0