Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Lapsena isäni pakotti minut aika ajoin järjestämään työpöytäni laatikot. Istuimme pöydän ääreen, lajittelimme tusseja ja krääsää omiin lokeroihinsa, korut yhteen, viivottimet toiseen – ja hetken kaikki oli paikallaan. Isäni on aina ollut järjestyksen perään, mutta isäni myös kasvatti minut hamstraamaan ja pitämään kiinni kaikesta. Koska mistä sitä tietää milloin jotain mutteria saattaa tarvita.

Minimalismia on monenlaista. Sen voi viedä radikaaliksi, mutta sen ydin ajatuksena on tehdä elämästä käytännöllistä. Minimalismin viime vuosikymmenellä trendikkääksi nostaneet Joshua Fields Millburn ja Ryan Nikodemus puhuvat podcastissaan (löytyy esimerkiksi Spotifysta – The Minimalists) juurikin siitä, että kaikesta ei ole tarkoitus luopua. On tarkoitus keventää elämää ja miettiä mitä oikeasti haluaa elämässään mukanaan kantaa. Panostaminen henkiseen hyvinvointiin, oppimiseen, rakkauteen ja pitämällä ympärillään tavaraa jota tarvitsee, josta nauttii ja jota käyttää. Heidän osuva slogan on Love people and use things, because the opposite never works.

Koska tiedän vanhempieni taustan, ymmärrän ajatusmaailman. Kun on pitänyt tulla todella vähällä toimeen, varastointi tulee luontevana jatkeena. Rakastan myös itse tavaraa ja esimerkiksi maalaamista, jota tehdäkseen pitää omistaa melko paljon romua. Pikkuhiljaa olen kuitenkin löytänyt oman tyylini ja luopunut ohella niistä vermeistä, jotka eivät enää tee minua onnelliseksi tai ole hyödyksi. Vuosikausia olen nauttinut järjestämisen lisäksi siis luopumisesta.

Lapsuuteni oli erilainen kuin vanhempieni, tavaraa riitti ja kaapissa oli aina kaikkea tarpeellista. Runsaus oli vakio ja vanhempani nauttivat siitä edelleen. Kun olin raskaana 20-vuotiaana, pesänrakennuksen myötä aloin luopua tavarasta. Se tuntui lähes sisäsyntyiseltä ja tuli pysyväksi osaksi minua. Yhteistä kieltä vanhempieni kanssa ei ole aina helppoa löytää, mutta opimme ja koska vanhempani toivovat minun olevan onnellinen, he yrittävät ymmärtää arvomaailmaani.

Yllättäen, vasta viime aikoina olen itsekin oivaltanut, että tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että haluan pitää kotini tyhjänä turhasta tavarasta tai siitä, että olen ronkeli. Tässä on kyse erilaisesta suhtautumisesta tavaraan ja se on paljon laajempi konsepti.

Äitini esimerkiksi tietää, että en säästä onnittelukortteja. Hän saattaa tokaista, että valitsi korteistaan ”jonkun vanhan, ei niin kivan” koska heitän kortin kuitenkin roskiin. Se ei ole paras lähestymistapa, mutta se on totta. Äitini ei kuitenkaan oivalla, että kortin saaminen on minulle tärkeää. Minä muistan äitini ihmisenä, joka muistaa merkkipäivinä ja tuo aina ihanan (tai nykyään ei niin ihanan) kortin. Minun ei tarvitse säästää fyysistä korttia, muistan ja aistin ajatuksen sen takana. En näe mitään arvoa sillä, että säilön sen varastoon ja katselen sitä kerran kymmenessä vuodessa. Kerään mieluummin muistoja pääni sisälle. Jos tavaralla itsessään ei ole funktiota, eikä se jää seinälle visuaalista nautintoa tuomaan, se on tarpeeton.

Ihastuin aikoinaan konmari-metodin osioon kirjoista. Lukuhetkellä kirja antaa nautinnon, se tuo elämääni sisältöä. Sen jälkeen kirja saa jatkaa matkaa. Mikäli hyllyssä on lojunut kirja lukematta vuosikausia, et tule sitä ikinä lukemaan. Mikäli kirjan luettuasi ajattelet lukevasi sen vielä uudelleen, on hyvin todennäköistä että et tule tekemään sitä koskaan. Rakastan ja ostan paljon kirjoja, säästän kirkkaimmat ja kauneimmat helmet, valtaosan laitan suoraan kiertoon. Tarina ja tieto on tehnyt tehtävänsä, fyysinen esine eliminoidaan. Tässä ollaan minimalismin ytimessä. (Joku voi ajatella, että oltaisiin vielä enemmän ytimessä jos lainataan kirja kirjastosta, mutta kirjallisuuden tukeminen on minulle tärkeää ja toisinaan pidän erityisesti siitä, että saan tehdä kirjoihin alleviivauksia ja merkintöjä.)

On totta, että vanhat valokuvat ja tavarat resonoivat muistoja. On totta, että niiden äärelle pysähtyessään voi vierähtää tovi ja nostalgian voi aistia huoneessa. Ajattelen kuitenkin, että elämä on tässä ja nyt. Mietin usein päässäni lausetta mitä jäljelle jää. Kun joku tyhjentää asuntoani kuolemani jälkeen, mitä toivoisin sieltä löytyvän..

Minun taloni on varastoa myöten siisti. Jätän jälkeeni sopivasti historian havinaa. Tähtään siihen, että säästän minulle merkityksellisiä asioita tästä hetkestä, vuosistani maan päällä. Minulta ei löydy mitään rikkinäistä, ei roskia, eikä yhtään ylimääräistä ohjekirjaa tai johtoa. Haluan jättää jälkeeni taidetta, laadukasta designia ja päiväkirjani. Kaiken saa myydä tai hävittää kun olen poissa. Tuhkana tuulessa en kaipaa mitään. Uskon, että tulen elämään vielä monta vaihetta tavaroitteni kanssa ja todennäköisesti jossain vaiheessa poltan päiväkirjani. Aivan täysin varma olen siitä, että en tule koskaan säilyttämään hetkeäkään mitään mikä ei tuota minulle iloa tai ole tarpeellinen. Olen erityisen lahjakas laittamaan juuri saatuja lahjoja eteenpäin.

Äitini mielestä minulle on hyvin vaikea ostaa mitään. Hyvä! En nimittäin varsinaisesti tarvitse mitään. Ymmärrän vanhemman luontevan hingun hankkia lapsilleen jotain. Itsekin haluan yllättää ja antaa. Mielessäni onkin kirkkaana missio, jossa liputan elämyslahjojen perään ja se onkin mennyt osittain hienosti jakeluun. Myös itselle – tänä jouluna ostimme pojille matkan Legolandiin ja siipan vein kelluntaan, syömään ja hotelliin viime viikonloppuna syntymäpäivän kunniaksi. Siinä missä äitini vielä valittaa, mutta ymmärtää – isäni on melko kova luu, vaikkakin parannusta on ollut havaittavissa. Jatkossa teen kaikkeni, jotta hän ymmärtää että käskyni älä osta mitään turhaa on rakkautta, ei kiittämättömyyttä. Ja terästääkseni viestiä aion kertoa suoraan, että kaikki mikä ei tuo lisäarvoa elämäämme, lähtee eteenpäin. Pieni rehellinen uhkaus saattaa olla sisäistämisen puuttuva palanen.

Maailma hukkuu tavaraan. Sen ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Pidän tavarasta ja olen taas muuttanut mieltäni, koska eteisessä odottaa viisi IKEA-kassillista tavaraa. Vien ne huomenna kirpputorille ja kun nostelen niitä pöytään tunnen huonoa omaatuntoa. Prosessi silti toimii, entinen hamstraaja voi parantua. Virheostoksia löytyy kaapeista joka kerta vähemmän ja luovun joka kerta rohkeammin. Huono omatunto saa miettimään tulevia ostoksia ja pysähtymään niiden äärellä. Vähemmän on enemmän. Se on enemmän aikaa tärkeille asioille. Se on enemmän tilaa hengittää.

20

Takki on vähän tyhjä, mutta tontti ei. Hän tuli niin kovin nopeasti, yllättäen täysin meidät. Hurmaannuimme. Hän on kaunis, painaa miljoona kiloa ja painaa kokoajan enemmän kerätessään massaa ympärilleen. Hänen sisäinen maailma on vielä iso mysteeri ja ulkokuorikin muuttuu paljon ensi viikon aikana. Mutta kyllä se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Toissapäivänä (!!) menimme tontille aamulla kahdeksalta. Astuimme autosta ulos juuri sillä hetkellä, kun ihan ensimmäinen elementti leijui ilmassa ja näimme hänen napsahtavan paikoilleen oi niin kauniin kevyen oloisesti. Sitten minun piti lähteä töihin. Olin poissa alle neljä tuntia ja kaahasin äkkiä takaisin. Olin saanut Kailta kuvia ja järkyttynyt miten nopeasti homma eteni. Kun tulin takaisin, mökistä oli suurin osa seinistä paikoillaan. Miten älytöntä! Miten sitä voikin odottaa kaksi vuotta piirrustusten valmistumisen jälkeen, kaiken edetessä kuin hidastetussa elokuvassa. Sitten noin kymmenessä tunnissa meillä on tontilla seinät, väli- ja yläpohja. Mökki kasassa.

Meidän talon elementit on CLT:tä, eli Cross-Laminated Timber – ristiinlaminoitu massiivipuu. Taloprojektissamme oli alussa mukana oululainen arkkitehti, joka esitteli CLT:n meille. Innostuimme välittömästi, emme näet halunneet muovipussitaloa. Kivitalon kustannuksia emme lähteneet sen tarkemmin selvittämään, hirsi tuntui materiaalina hyvältä, mutta ei viehättänyt ulkoisesti – CLT vaikutti vastaavan toiveisiimme. Nyt kun kahden vuoden odottamisen jälkeen näemme materiaalin juuri meidän talossa, se tuntuu omalta ja täydelliseltä ratkaisulta. Olemme huokailleet useita kertoja talon äärellä onnesta ja kiitelleet ylijumalia, että löysimme lopulta elementtien valmistajaksi Hoiskon ja toteuttajaksi ihan parhaan Mikan, Vei-rak urakointifirman omistajan.

Meidän runko on 90mm paksuista suomalaista puuta, Hoiskolta kerrotaan, että he hankkivat kaiken käyttämänsä puun kestävästi hoidetuista suomalaisista metsistä. Puun alkuperä on kasvupaikkakoordinaattien tarkkuudella jäljitettävissä. Ja jokaisen käytetyn puun tilalle istutetaan taimi, josta aikanaan syntyy taas uusia koteja. Ihastuimme tähän ajatteluun oitis. Puu materiaalina ja Hoiskon tapa tehdä rakennuksia kutsui meitä luokseen magneetin lailla. ”CLT on uusiutuva ja kierrätettävä materiaali, joka tarjoaa ekologisen vaihtoehdon vastuulliselle rakentajalle. Puu sitoo ilmakehän hiilidioksidia ja toimii hiilivarastona, millä on tuntuva merkitys kasvihuoneilmiön hillitsemisessä.” Olimme myytyjä.

Clt-seinän sisäpinta tehdään tehtaalla valmiiksi. Kotiamme ei levytetä ja puu saa näkyä. Ulkopuolelle kundit nikkaroivat tänään koolaukset ja villoitus lähti etenemään. Ulkoverhoiluksi meille tulee käsittelemätön lehtikuusi (harmaantuu ajan myötä), musta huopakatto ja mustat ikkunankarmit ja ovet. En malta odottaa, että näen lopullisen verhoilun pinnassa ja ikkunat paikoillaan!

Tällä hetkellä sitä haluaisi olla tontilla koko ajan. Talon ympärillä häärii älyttömän tehokas joukko jätkiä, joilla tuntuu olevan homma hanskassa. Juuri se oli meidän toiveemme. Kun myrskytuuli lähti eilen pyörittämään väliseinä-elementtiä ilmassa, osuen melkein muihin seiniin, olimme ikionnellisia, että paikalla on ihmisiä jotka tietävät mitä tekevät ja jälki vaikuttaa priimalta. Toki olemme silti jokaisena iltana saaneet pienen stressinpurkauksen, kun päivän tapahtumat ovat edenneet toivotulla tavalla. Kyllä sitä vaan elää niin hengessä, jännittää ja on ihmeissään sekä onneissaan. Sitten jo miettii, mitä piti seuraavaksi hoitaa ja uusi stressi alkaa kerääntyä kehoon. Tätä seuraavat kuukaudet sitten!

Ps. Jaan Instagramin puolella klippejä jatkuvasti raksalta ja profiilistani löytyy oma highlights-osio raksalle. Täppää seurantaan @kaisujouppi

19

Odotin joululomaa niin kovasti. Koko joulukuun vedin läpi ajatellen, että kohta olen lomalla. Kaksi viikkoa putkeen kotosalla, kirjoja, maalaamista, ajatusten nollausta, kaappien siivoamista. Ei sähköposteja, ei töiden tai raksan ajattelua. Sitten loma tuli ja lähti ärsyttävän aktiivisesti käyntiin.

Olin kuvitellut päiviin enemmän tunteja, kuin niitä oikeasti oli. Se mitä todella olin vailla, olisi ollut erakkona kotona päivästä toiseen. Kai olisi voinut olla kotona, lapsetkin, mutta kukaan ei olisi saanut vaatia minulta mitään. Olisin halunnut uppoutua omaan maailmaan, omilla säännöillä viikoksi, mieluusti kahdeksi.

Joulun aika meni siellä ja täällä, joulupöytään piti kokata, lapset piti pitää kylläisinä ja vieraita piti kohdata. Piti, mutta myös halusin. Joulu on parasta aikaa ja haluaisin sen joka vuosi jatkuvan viikkoja. Silti juuri tänä vuonna kaipasin tohinan lisäksi aivan hirmuisesti yksin hengittämistä.

Tällä lomalla on ollut muutama päivä, jolloin olen saanut olla omissa oloissani. Kun lomailin kolme vuotta sitten yksin Kreikassa, omistin viikon meren tuijottamiselle, lukemiselle ja uimiselle. Se oli mahtavinta ikinä – mutta viikko oli aivan liian lyhyt aika, olisin voinut imeä autuutta itseeni heittämällä toisen viikon heti perään. Huomenna palaan arkeen ja mietin mielessäni; koska on seuraavan kerran mahdollisuus viettää päivä itseni kanssa? Olen eittämättä suurella kädellä introvertti. En kaipaa metsän keskelle olemaan yksin, kuten sanottu, seuraa voi olla. Kunhan he antavat minun olla suurimman osan päivästä.

Joulun jälkeinen viikko meni katkonaisesti aktiviteettien parissa. Pahin erhe oli juhlia uutta vuotta railakkaasti aamuviiteen, krapula kesti kolme päivää ja etenkin 1.tammikuuta meni täysin ohi nukkuen. Koska lomapäivät alkoivat käydä vähiin, tunsin suurta ärsytystä hukkaan heitetyn päivän vuoksi. Etenkin, kun epävakaa olo jatkui vielä pari päivää sen jälkeen.

En ole maalannut sekuntiakaan, en kovin aktiivisesti siivonnut kaappeja. Välillä mietin, olisinko edes ansainnut toivomaani lomaa? Saanko haluta sellaista? Pojat ovat kuitenkin niin isoja, eivät tarvitse tiukkaa läsnäoloa, viihtyvät myös omissa oloissaan. Sen lisäksi he ovat puolet ajasta isällään ja Kaikin osaa tehdä asioita itsekseen, joten miksipä ei! Ehkä se nyt ei ole kovin vakavaa toivoa näin vanhempana ja parisuhteessa, että saisi olla lomalla kotona yökkäreissä ja lukea kirjoja – viikon putkeen.

Jäikö tästä lomasta jotain käteen? Vaikka se ei juuri nyt tunnu siltä ja huominen arki kauhistuttaa, käteen jäi paljonkin ja huomaan sen varmasti kuluvan kuukauden aikana käytännössä. Nähkääs, en katsonut sähköposteja, en tehnyt töitä, en tuhlannut kovinkaan paljoa ajatuksia raksalle. Sain nollattua juuri niistä asioista, jotka ovat eniten viime aikoina stressanneet. Se tuntuu alkavassa arjessa aivan varmasti ja täten voin myöntää, että loma oli onnistunut. Näiden lisäksi olen lukenut satunnaisesti, kuunnellut äänikirjoja, nollannut ystäväni tv-draaman kanssa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa melko paljon ja oivaltanut asioita. Olen viettänyt aikaa muksujen ja etenkin Kain kanssa. Olen tehnyt juuri sitä mitä ajattelin, määrä oli vaan vähäisempi ja lomaan mahtui paljon sellaista, mitä en ajatellut. Tietty yllätyksellisyys ei tietysti ole all bad.

Tuntuu hieman oudolta ladata kameran akut, pakata reppu ja suunnata aamusta kuvauksiin. Kuten jokaisen loman jälkeen, paluu arkeen tuntuu usein yhtä aikaa jännittävältä ja hieman ahdistavalta. Rakasta töitä, rakastan vapaa-aikaa ja tiedän – pian arki on taas täysin normaalia ja loma on osittain salaa tehnyt tehtävänsä.

Ja juu. Tällä lomalla minua kosittiin. Se tapahtumasarja taitaa jo nostaa loman onnistuneeksi. Hahah!

7

Kun tekee suht samanlaista työtä vuodesta toiseen, voi olla helppoa välttyä haasteilta. Kun ei uskalla ottaa elämässä riskejä minkään suhteen, asiat pysyy ennallaan. Elämä voi olla turvallista, mutta kasvua ei ole havaittavissa.

Kuolen helposti tylsyyteen, jos asiat ja elämä alkavat muistuttaa Päiväni murmelina -elokuvaa. Kuolen myös usein jännitykseen uusien asioiden edessä. Silti valitsen mieluummin itseni ylittämisen, kasvamisen ja kehittymisen.

Joskus onnistun olemaan vahvoilla uuden asian keskellä. Löydän itsestäni vahvuuksia, joita en tiennyt omistavani. Toisinaan haparoin ja opin kantapään kautta. Maaliviivalla kuitenkin voi aina olla ylpeä siitä, että lähti, meni, teki ja yritti.

Voi olla klisee, mutta oman laatikon ulkopuolelle on hyvä astella aika ajoin. On myös erittäin hyödyllistä uskoa itseensä ja siihen, että selviää kyllä asiasta kuin asiasta. Koska me kyllä selvitään. On myös oikein hyvä oppia kokemuksistaan. Kun olen hipsinyt pois mukavuusalueelta, olen myös löytänyt asioita, joita en halua jatkossa tehdä tai kokea. Poissulkeminen toimii erinomaisesti, vaikka päätöksen äärellä olisi kyyneleet silmissä.

Kasvua on monenlaista. Sinun pieni ylittäminen saattaa olla minun suuri ylitys. Kokemukset vaihtelee, toiset ahdistuvat kasvusta ja muutoksesta enemmän, toiset taas janoavat sitä. Itse istun ehdottomasti siinä paatissa, jossa mennään mahdollisimman rauhallisilla vesillä huomaamattomasti – kuitenkin uutta oppien. Sellaista tosin ei ole aina saatavilla ja sitten on taas valittava se hurjempi aallokko, vaikka kuinka ahdistaisi.

Vaikka kasvu vaatii usein henkisesti paljon, toisinaan kasvua ei meinaa huomata. Terapeuttini suositteli aikoinaan kirjaamaan tekemisiä ylös. On hämmentävää, miten katsoessaan kuukauden (usein jopa päivän) kulkua taaksepäin, tuntuu ettei ole tehnyt mitään, saanut aikaiseksi mitään ja listalla onkin hirmuinen savotta tehtyjä hommia. Sieltä löytyy usein kasvuakin joukosta ja toisinaan se on ollutkin ihan mukavaa, comfortable.

Missä veneessä sinä seilaat?

 

5