Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Sain opiskelupaikan syksyksi 2005, tulin kesän aikana raskaaksi. Olin valmistumassa ja lähtemässä yrittäjäksi 2010 keväällä, tulin lopputalvesta raskaaksi. Olen menettänyt asioita, joita on ollut vaikea kohdata. Kipuillut aikani ja löytänyt jotain parempaa ja arvokkaampaa, kuin mistä olen joutunut luopumaan.

Aika kultaa muistot, mutta minulla on myös vahva luotto siihen, että asiat tapahtuvat kun on niiden aika. Koska tulin raskaaksi ennen opiskeluja, se viivästytti opintojani kahdella vuodella. Olin 25-vuotias valmistuessani valokuvaajaksi ja koska olin siinä vaiheessa 5-vuotiaan äiti, olin aivan satavarmasti kokeneempi lähtemään yrittäjäksi kuin 23-vuotias lapseton Kaisu. Yrittäjyys on paljon sitä kuuluisaa elämänkokemusta, erilaisten tilanteiden kohtaamista ja käsittelyä, organisointikykyä sekä pitkää pinnaa – ammatillisen osaamisen lisäksi. Olisin ollut aivan eri ihminen ilman opiskeluiden viivästymistä. Leevin olemassaolo jopa auttoi minua saamaan huipun harjoittelupaikan – sain jälkikäteen kuulla, että nimenomaan äitiys teki minusta pomon silmissä vastuuntuntoisen ja elämää nähneen. Kuvatkaan eivät kuulemma olleet huonoja. Höhö.

Valmistumisen jälkeen yrittäjyys starttasi vähitellen. Tein pohjatyötä ja satunnaisesti kuvauksia koko raskauteni ajan, joulukuussa, kun olin ollut yrittäjänä 6kk, syntyi Aapo. Kolme päivää synnytyksestä olin kuvauksissa. Täytyy kyllä täsmentää, että kyseessä oli pikainen henkilökuvaus Espoossa, mutta muistan ikuisesti kuvattavan ilmeen, kun eteisessä tokaisin, että hipsin nyt takaisin vastasyntyneen luokse. Kolmen päivän ikä pysäytti hänen suunsa auki toviksi.

Vuosi yrittäjyyttä tuli täyteen ja pohjatyö alkoi konkretisoitua, kalenterini täyttyi vauhdilla Aapon ollessa kuusikuinen. Lasteni isä työskenteli vuorotyössä, hänellä oli edessään kesälomat ja palapelin tarkka suunnittelu mahdollisti erittäin tiukan työtahdin minulle. Nuuskutin vauvaa minkä kerkesin ja imetin samalla kun tein kuvankäsittelyä. Olin onneni kukkuloilla! Handlasimme arjen niin mainiosti, hehkuin onnessani pienestä kääröstä ja siitä, että yritykseni lähti rullaamaan vailla stressiä.

Aapon vauvavuoden jälkimmäisen puolikkaan ajan töitä oli siis mukavasti, mutta ehdin myös rentoutua beibin kanssa. Kymmenkuisesta alkaen Aapo oli satunnaisesti hoidossa pieniä aikoja eräällä äidillä, joka oli omien lasten kanssa kotona. Se helpotti aikoja jolloin halusin ottaa vastaan kuvauksen, mutta lasten isä oli töissä. Reilun vuoden ikäisenä Aapo aloitti päiväkodissa ja minä starttasin täyspäiväisen arjen yrittäjänä. Ymmärsin muutaman vuoden kuluttua, että tuo oli juuri oikea aika saada toinen lapsi. En olisi vuosikausiin uskaltanut katkaista yrittäjyyttä ja riskeerata asiakkaiden katoamista pitkän äitiysloman myötä.

Kysymyksiä on ollut ilmoilla, kun elämä on heittänyt häränpyllyä juuri kun on ollut suunnitelmat käsissä. Muutamia vuosia sitten olimme molemmat siskoni kanssa kiinnostuneita edesmenneen mummoni talosta. En kyennyt taistelemaan, vaikka sillä hetkellä tuntui erittäin pahalta etten yksin lasten kanssa päässyt vanhempieni viereen asumaan. Tyydyin tonttiin, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Ei ollut minun aikani, ei ollut meidän aika edetä elämässä. Oli luotettava siihen fiilikseen, että lähivuosina rakennutan itse tai jonkun kanssa siihen talon. Ja kuinkas kävikään.

Ajoitukseen luottaminen kulkee toisinaan käsi kädessä intuition kanssa. Joskus sitä on kuitenkin aivan ulapalla, että miksi just nyt kävi näin tai noin. Silloin hoen: elämä kantaa ja tällä kaikella on joku syvempi tarkoitus. Ja jos ei ole, sille voi myöhemmin keksiä sellaisen. Hahah!

6

Mitä sinä mieluiten urkkisit nurkan takaa?

Kenties haluat kuulla lisää valokuvaamisesta, ehkä vihaat henkilöjuttujani taiteilijoista ja toivoisit kuulevasi yksityiskohtaisia juttuja mielenterveydestä tai sisustamisesta. Ilman, että annat palautetta – en voi tietää!

Meneillään on supertärkeä lukijatutkimus, joka tällä kertaa koskee nimenomaan tätä, Kaisu Joupin Muutama hetki -blogia. Sinne voit oksentaa ajatuksesi siinä toivossa, että niihin tartun.

Ja tartunhan minä! Luon sisältöä omista lähtökohdista ja minun kornerissani on paljon asiaa. Täten on upeaa, jos saan kuulla mitkä aiheet juuri sinua kiinnostavat eniten. Voin kanavoida ja inspiroitua palautteesta.

Niin ja jos on valinnan vaikeus – siellä on vaihtoehto joka käytännössä tarkoittaa, että ihan sama mitä minä suollan, sinä rakastat silti. <3

Kiitos kun olette ja toivottavasti autatte!

Tässä vielä suora linkki kyselyyn!

1

Kuinka paljon silmät ihmisestä kertovatkaan.. Taiteilija Heli Lundström työstää sarjaa, jossa katsekontakti on peruttu. Heli haluaa laittaa meidät ajattelemaan kuinka havainnoimme ilmeitä ja eleitä silmien ollessa peitettynä.

Mielenkiintoinen sarja, jonka teokset puhuttavat. Minä iskin silmäni ”Poke” maalaukseen välittömästi. Seuraan Helin työskentelyä somessa ja omistin jo yhden hänen aikaisemmista töistään. Helin seuraamisessa on se ongelma, että hän työstää taidetta joka miellyttää minua kovasti, en voi ostaa kaikkia ja tuumailen usein: entä jos seuraava työ on vielä upeampi! Helin kanssa se on mahdollista.

Taiteessa on kuitenkin se hassu ominaisuus, että melko lyhyen ajan sisällä tietää tuleeko teoksesta osa sinua. Hankin taidetta harkitusti sydämellä ja tiesin välittömästi Poken sopivan jo omistamieni joukkoon, sekä uuteen kotiimme. Mitä tulee sisustukseen, elän toki jo täysin uusi koti mielessäni. Kävimmekin Poken kanssa raksalla toteamassa yhteenkuuluvuuden suloisat soinnut.

Tulevassa kodissa on paljon ikkunaa, mutta korkeuden puolesta aivan ihanasti tilaa taiteelle. Seinät tulevat vuosien saatossa olemaan täynnä reikiä ja jännittää ihan kauhiasti päättää ensimmäisten taulujen paikat. Luulen, että näiden kuvien tyyliin taide lepää kotonamme hetken lattialla, jotta näen miten valo kulkee ja mihin mikäkin teos sopii. Tai sitten en malta ollenkaan ja isken niitä seinille ennen kalusteita.

Lundström on 38-vuotias, parhaillaan Turun Taideakatemiassa opiskeleva taiteilija, joka kokee abstraktin taiteen luontevaksi. Hän kuitenkin kehittää ilmaisuaan myös realismin suuntaan ja tulevaisuudessa todennäköisesti yhdistelee näitä kahta maailmaa. Koska itse maalaan ja haaveilen kuvataiteilijaksi opiskelusta, on erittäin kiehtovaa kuulla Helin aloittaneen maalaamisen samoihin aikoihin kanssani, 2017. Taidemaailmaan polku on tuonut Helin mutkien kautta ja aiempi ura hänellä on fysioterapian ja urheilun parissa. Hirmu inspiroivaa!

Pidän valtavasti näistä huomiota herättävistä värikkäistä pläjäyksistä, ne luo meidän kodin ja en malta odottaa, että säästöt karttuu ja pääsen taas hankkimaan uuden työn. Todennäköisesti Lundströmiltä. Hahah!

Helin voi klikata seurantaan @helilundstrom

 

 

8

Voi helmikuu. Olet ollut pimeä. Olet ottanut idioottimaisesti mallia edeltävistä kuukausista ja tehnyt omalla osallasi tästä kuukaudesta väsyttävän ja kostean. Tämä talvi on ollut niin pimeä, että olen varmasti ensimmäistä kertaa ikinä aivan tohkeissani keväästä. Se on tämän talven silver lining.

Useita kertoja olen ollut liikenteessä ja miettinyt – äsh kamera olisi pitänyt ottaa mukaan! Projekti ei kuitenkaan unohtunut viikossa (kuten uumoilin), vaan odotan malttamattomana valon määrän lisääntymistä ja sitä, että kameran mukana kantamisesta tulee rutiinia.

Olen nauttinut siitä tunteesta, että nähdessäni jotain mielenkiintoista minuun iskee tarve etsiä kamera käsiini. Aiemmin otin nopeasti puhelimen, nyttemmin metsästän pikkujärkkäriäni. Kuten ensimmäisessä jutussa mainitsin; se millä kuvaan, on erittäin oleellinen osa tätä prokkista.

Minulla on takana pari melko mukavaa viikkoa. Töiden lisäksi olen ehtinyt levätä ja tahti on ollut erittäin sopiva, jopa verkkainen. Kiire saa minut toimimaan tehokkaasti, mutta aina ei tarvitse olla sata lasissa. Lepääminen on antanut tilaa luovuudelle, vaikkakin parhaillaan ajan saa nopeasti kulumaan taloprokkiksen parissa ja luovuus ei ehdi konkretisoitua.

Tämän projektin läsnäolo tuntuu hieman potkivan eteenpäin kohti monimuotoisempaa arkea. Verkkaisuus saa aikaa sen, että kotona ei ole enää mitään kuvattavaa ja täten sitä alkaa himoamaan jotain muuta linssin eteen. Uskon, että tuo himo saa myös liikettä luihin ja kenties olon aktiivisemmaksi.

Haaveenani on, että vuoden päästä mulla on kymmenen kuvaa, joissa voin todella kokea onnistuneeni tallentamaan jotain mielenkiintoista. Jännittää onnistunko. Sen tiedän, että mulla tulee olemaan satoja täysin onnistuneita ruutuja elämästäni ja rakkaimmistani. Se tuntuu ihanalta.

3

Huiman nopean startin jälkeen olemme sopeutuneet rakennusalalta tuttuihin viivästyksiin ja siihen, että sää vaikuttaa vielä tässä vaiheessa asioihin. Toisessa kupissa taas painaa yllättävän nopeat etenemiset ja ihan vaan se loistava fiilis, kun jotain on raksalla tapahtunut. Oli se sitten niinkin suuri asia kuin ikkunat tai hieman huomaamattomampi, kuten autokatoksen alapohjan laudat.

Eilen kattoomme poltettiin huopaa ja kun kattoikkunat isketään paikoilleen, meillä on vesitiivis talo. Olemme reilun viikon ajan ihastelleet ikkunoitamme. Puntaroimme viimeiseen hetkeen asti sisäpuolelle tulevien karmien väriä. Lopulta päädyimme kahteen. Korkeassa tilassa, jossa on olohuone ja keittiö, tuli mustat karmit, samoin käytävälle, meidän yläkerran makuuhuoneeseen ja saunaan. Pikkumakkareihin ja yläkerran vessaan tuli valkoiset. Olemme erittäin tyytyväisiä. Ajattelin ensin, että kaikki pitää olla samaa, mutta miksi ihmeessä? Pienet makuuhuoneet ovat noh, pieniä ja niissä musta olisi tuntunut liian hyökkäävältä. Näissä huoneissa ikkunaseinät ollaan todennäköisesti maalaamassa valkoisella peittoon, joten karmit häviävät lopulta kauniisti seinään. Korkeassa tilassa taas valkoiset olisivat tuntuneet pliisuilta, kenties riidelleet suht vaalean seinäpinnan kanssa ja nämä mustat tuntuvat erittäin tyylikkäiltä. Ulkopuolen mustat karmit taas olivat tiedossa alusta asti. Olemme saaneet nähdä myös meidän mustat ovet paikoillaan ja tuntuu, että paketti toimii melko mukavasti.

Paketin puuttuva palanen ovat kattoikkunat. Niiden sisäpuolen karmit ovat valkoiset, emmekä ole vielä nähneet ikkunoita paikoillaan. Olen jo miettinyt, että olisiko niiden pitänyt olla sittenkin mustat – ikkunat kun näkyvät yllättävän hyvin alakerrasta. Ikkunoita on kuitenkin rinnakkain kolme ja uskon, että valkoiset karmit häviävät tilaan paremmin ja valon tullessa ylhäältä, vaaleat ovat varmasti ihan nappi valinta. Makuuhuoneen katossa on parhaillaan pressua, joten odotamme aivan fileissä millaisen tunnelman valo sieltä lopulta tuo. Meidän kodin isojen tilojen valo tulee pääosin pohjoisesta. Valoa ja sen kulkua on mietitty paljon – on silti aivan eri asia lopulta nähdä miten se mistäkin ikkunasta tilaan siivilöityy. Pohjoisen valon olemme jo todenneet erittäin kauniiksi ja tunnelma on isossa tilassa ihana, ainakin näin valon puolesta.

Clt-materiaalin vuoksi yläkerrassa on jo sähköjä vedetty ja lamppujen aukot tehty. Ensi viikolla päästään ilmeisesti lattialämmityksen ja muidenkin sähköhommien pariin. Odotamme malttamattomina ulkoverhoilua ja sitä, että tämä päheä Paroc-villatalo saa taas uuden ilmeen. Myös musta huopakattomme tulee valmiiksi näillä näppäimillä.

Niin jännittävää ja ihme kyllä – olen rakastunut tuohon siippaan tämän projektin myötä vielä enemmän. Kai on erittäin kartalla kaikesta ja niin motivoitunut projektista, että jään kakkoseksi heittämällä. On ihastuttavaa, että hän on niin innoissaan. Toki tässä on jatkuva stressi päällä liikkuvien osien myötä, mutta tiimityö tuntuu meillä edelleen toimivan ainakin näin organisoinnissa. Saa nähdä mitä tapahtuu, kun keväällä joudumme itse pensselin varteen. Ydinsota tai jotain.

7

Kaksi päivää sitten päätin tarttua kameraan pitkästä aikaa omaksi ilokseni. Kuvaan kyllä puhelimella jatkuvasti, mutta reissukamerani, jolla aiemmin taltioin arkea, on unohtunut kaappiin. Olen kipuillut kuvaamisen kanssa jo tovin. Kaikki alkoi tuntua samalta puurolta, enkä saanut kiinni siitä mitä haluan ja mihin suuntaan olen menossa. Toivoin inspiraation saapuvan ja pari päivää sitten hyväksyin ettei se tule itsestään. Sen voi löytää vain jos kuvaa. Kuvaa ja kuvaa.

Ahdistaa toki ajatus, että sitä ei löydy kuvaamallakaan, mutta nämä viime päivät olen taas katsonut maailmaa tutulla vanhalla tavalla, kuitenkin uudella tvistillä. Haluan uudistua kuvaajana ja haastan itseäni näkemään asioita eri tavalla kuin aiemmin. Haluan suhtautua arkikuviin hyvin vähäisellä perfektionismilla. En etsi vaaleita, raikkaita, suoria, selkeitä kuvia. Etsin tunnetta ja vahinkoja. Niitä sattuu ja löytää, kun kantaa kameraa kaikkialle ja pitää silmän kiinni etsimessä.

Huomasin jo parissa päivässä kuinka erilaista kuvaaminen on etsimen kautta. Kuvaan kyllä pääosin työssäni etsimen kautta. Ruoka ja tilakuvat näytön tai tietokoneen ruudulta, mutta repparit ja useimmat henkilökuvat etsimeen tuijotellen. Arjesta kertovat kännykkäkuvat on kuitenkin kuvattu näytön kautta. Huomasin myös, että kauttaaltaan terävät puhelinkuvat ovat vieneet tyyliäni tietynlaiseen suuntaan ja haluan rikkoa senkin linjan.

Jos olet kuvannut vain näyttöjen kautta, suosittelen kokeilemaan etsimen kautta kuvaamista. Etsimeen tuijottaminen sulkee maailman ympäriltä ja edessäsi on vain tallennettava ruutu. Minä kuvaan etsimen kautta niin, että pidän aina vasenta silmää kiinni. Täten olen mustassa maailmassa, vain haluamani rajattu sisältö edessäni. Taianomaista, kun tarkemmin ajattelee.

Työssäni kuvaan lähes poikkeuksetta automaattitarkennuksella. Kuvaan silmälaseilla, enkä ole koskaan luottanut silmiini tarkennuksen osalta. Kun kuvaa isolla aukolla, syväterävyys on todella lyhyt ja on aika oleellista, että tarkennus on siellä missä sen pitää. Arkikuvissa sen ei tarvitse olla ja jotta vahingoilla olisi vielä suurempi mahdollisuus tapahtua, lähdin pari päivää sitten kuvaamaan manuaalisella tarkennuksella. Oi miten eri tunnelman se luo mustan maailman keskiöön. Nyt olen vaihdellut tarkennusta, kun kohde on hyvin liikkuvainen, vaihdan yleensä automaattiin, että saan edes jotain teräviä kuvia. Mutta saan valtaisasti intoa manuaalisesta tarkennuksesta, olen vallassa.

Koska menemme valoa kohti, luulen että saan pidettyä nyt kameraa mukanani jatkuvalla syötöllä. En välttämättä kuvaa joka päivä satoja kuvia (kuten viime päivinä), mutta olen aktivoitunut. Aikomuksena on olla aktivoitunut vuoden ajan. Yliaktivoitunut. Haluan koostaa tästä oman projektin itselleni, jossa tutkailen arkeani. Tuumailin jakavani teille joka viikko muutamia ruutuja, Instagramissa pyörii jo 365-sarja.

Jännittää viekö tämä mukanaan ja jos, niin missä määrin. Kehitynkö? Oivallanko? Jaksanko jatkaa? Mitä löydän matkan varrelta? Nyt aion kuitenkin vain kuvata. Luoda ystävyyden jälleen valokuvien voimaan. Haluan rikkoa visuaalisen näkemisen rajojani.

#vuosielämästäni
Kuvat ovat ensimmäiseltä päivältä.

 

4