Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Positiivinen yllätys. Vaikka Reese Witherspoonin lempeys ja positiivisuus eivät yllätyksiä olleet, ohjelman tempo ja sisältö tekivät sen. Reesellä on ollut agendana jo pitkään nostaa naisia. Ensin hän halusi luoda enemmän naisrooleja elokuviin, sittemmin hän on nostanut eri alojen naisia jalustalle – syystä. Keskusteluohjelma, jossa näyttelijä Witherspoon kohtaa voimanaisia päivän ajan, koukutti ja ahmin kaikki yhdeksän jaksoa melko pikaisesti.

Erilaiset tarinat ovat aina kiinnostaneet minua ja tässäkin sarjassa esiintyi entuudestaan minulle tuntemattomia henkilöitä. Dolly Parton aloittaa sarjan ja ei todellakaan anna täydellistä kuvaa sarjan sisällöstä – tulevista jaksoista. Dolly on edelläkävijä ja puhuu historiastaan, joka on varsin herättelevää, mutta koin hyvin paljon mielenkiintoisemmaksi esimerkiksi journalisti ja kirjailija Elaine Welterothin ja runoilija Cleo Waden keskustelut inspiraatiosta ja seuraavan naissukupolven kannustamisen tärkeydestä. (Välihuomio; heidän kauneus myös ulkoisesti oli niin päräyttävää, että en kyennyt kuin jumaloida.) Kadettivääpeli Simone Askew taas vie meidän West Pointin sotilasakatemiaan, jossa hän on ensimmäinen tummaihoinen nainen, jonka alaisena on 4400 kadettia. Glennon Doyle ja hänen vaimonsa Abby Wambach puhuvat arvoistaan ja Glennon sivuaa mitä on tasapainoilla kristittyjen ja LGTBQ-heimon välillä. On aina myös yhtä ihastuttavaa kuulla mitä Spanxien luoja Sara Blakely tänään tuumii, hänen jaksonsa oli harmikseni jaettu kahden naisen kesken. Kerrassaan insipiroiva nainen, joka on todella muuttanut omassa yrityksessään työelämää toimivampaan suuntaan.

Ennen kaikkea sarjasta jäi mieleen näiden henkilöiden lapsuuden kokemukset. Melkein jokainen kertoi syyksi nykyiseen asemaansa lapsuudessa vanhemmiltaan tai vanhemmalta tulleet neuvot ja kannustamiset. Spanxien Sara kertoi, kuinka hänen isänsä kysyi aina koulun jälkeen heiltä, että missä he epäonnistuivat tänään? Vastauksen jälkeen heitettiin läpsyjä ja tuettiin yrittämistä. ”Emme nuorina tietenkään ymmärtäneet, että hän määritteli epäonnistumisen uudelleen. Epäonnistuminen alkoi merkitä sitä, että on yrittänyt.” He palastelevat Reesen kanssa sitä, kuinka epäonnistumisen hyväksyminen myös karistaa etenkin naisten tarvetta olla täydellisiä kaikessa, kaikella tapaa, koko ajan. Jokaisen vanhempiin liittyvän tarinan jälkeen tuumailin, kuinka päin persettä kasvatan omia lapsiani ja kuinka paljon paremmin voisin tukea ja kannustaa. Noh, vielä ehtii!

Reese on myös mieletön esikuva, jonka aito innostus on säkenöivää. Edes tällainen melankolinen mörkö ei kaihda jenkkimäistä kehumista ja liikuttumista, kun se tulee selkeästi sydämestä.

Jaksot ovat hyvin napakoita, 20 minuutin settejä, joissa kannattaa olla korvat höröllä koko ajan. Sarja löytyy Netflixistä.

0

Juon kylläkin teetä, mutta voi pojat ne päivät kun todella saa aikaiseksi, ovat lemppareitani. Oli asia mikä hyvänsä, toimeen tarttuminen on parasta.

Jokaisessa työssä on varmasti hommia, jotka hoidetaan sitten kun on aikaa. Usein sitä aikaa ei kuitenkaan koskaan tule ja tietyt jutut roikkuvat tekemättöminä kuukausia. Kun työskentelee yksin ja vastaa toiminnastaan vain itselleen, on vielä astetta helpompaa siirtää loputtomasti askareita, jotka eivät ole pakollisia. Kenties olet ajatellut siivota komeron viimeiset viisi kuukautta? Ehkä korjata lasten housut, joissa on polvessa reikä? Meillä on lukemattomia tehtäviä, joita voi siirtää. Maailma ei kaadu, mikäli niihin ei tartu ja sen vuoksi ne on helppo pistää sivuun.

Mutta ne vaivaavat taustalla. Ne putkahtavat mieleen tämän tästä ja ärsyttävät. Koska on se päivä, kun käyn kaikki sähköpostit läpi? Useimmat sivuun pistetyt tehtävät olisivat nopeasti hoidettu. Komeron siivoaminen voi viedä päivän tai parikin, mutta hammaslääkärin varaaminen hoituu minuutissa. Sähköpostien läpikäyminen voi viedä minuutista vuorokauteen, riippuen punaisen palluran lukemasta. Toimeen tarttuminen onkin hetki, joka kannattaa hyödyntää huolella.

Kun päättää vetäistä hiukset nutturalle, kannattaa hoitaa yksi vaativa tai useampi pienempi homma. Minä laitan ison vaihteen silmään, kun edessä on kuunvaihde. Silloin kasaantuu ärsyttäviä yrityksen askareita, kuten laskutus, kirjanpito, palkanmaksu. Ne eivät ole kovin motivoivia asioita minun mielestä ja vaativat joka kuukausi tietynlaista asennetta. Kun pääsen niiden kanssa vauhtiin, yleensä huomaan vastaavani odottaviin sähköposteihin ja samalla draivilla teen vähän markkinointia. Kun käyn vaatteeni läpi, tuottaa se usein niin mahtavaa tyydytystä, että hyökkään samalla nutturalla lastenkin vaatteiden kimppuun. Kun päättää vihdoin tarttua toimeen, lakkaa välttelemästä, pääsee usein puskemaan monta juttua yhdellä kertaa.

Joskus ajattelen tarttuvani toimeen seuraavana päivänä. On mahdollisesti kotitoimistopäivä, koko päivä aikaa tehdä to-do-listalla odottavia taskeja. Aamulla herätessä tunnelma on kuitenkin toinen. Väsymys painaa, nuhakin on ilmaantunut ja jotenkin kaikki ärsyttää. Silloin on vaihtoehtona pakottaa itsensä hommiin tai odottaa seuraavaa nutturapäivää. Itsensä pakottaminen voi toimia toisinaan, usein kuitenkin kaikki tuntuu hyvin takkuiselta pakkopullalta. Mikään ei oikein ota sujuakseen ja lopulta aikaa menee paljon kauemmin kuin yleensä. Täten energiset päivät, jolloin intuitio haluaa suorittaa tehtäviä jotka ovat roikkuneet, kannattaa ottaa avosylin vastaan.

Vältteletkö tehtäviä? Hyödynnätkö nutturapäivät?

Oma mieli on kyllä koominen. Välillä to-do-listojen suorittaminen loppuun tuottaa mieletöntä euforiaa. Toisinaan en millään saa viimeistä tehtävää tehtyä, odotan vain, että tehtäviä tulee lisää ja pääsen tekemään niitä sen viimeisen ärsyttävän sijaan. Usein se on juuri joku ”varaa hammaslääkäri”.

4

 

November comes and November goes,
With the last red berries, 
And the first white snows.
With night coming early,
And dawn coming late,
Ice in the bucket, 
Frost by the gate.
The fires burn,
The kettle sings.
And earth sinks to rest
Until next spring. 

 

Marraskuu on liki kaikki menneet vuodet ollut yksi nopeimmin ohi menevistä ja turhimmista kuukausista. Vuonna 1998 tuli aivan hemmetisti lunta, silloin marraskuu oli mahtavin ikinä. Lunta oli niin käsittämättömän paljon, että kykenimme tekemään pihan täyteen lumilinnoja ja vanhempien kolaamat vuoret kasvoivat järisyttäviin mittasuhteisiin. Olen kaivannut sitä talvea siitä asti. Marraskuun loppu taas on lapsuudessani ollut minulle juhlan aikaa, koska nimipäiväni ovat 25.11. ja äidilläni oli tapana kutsua suku koolle ja pistää pöytä koreaksi. Sain lahjoja ja herkkuja – marraskuu oli heti astetta parempi ja järkeenkäyvempi.

Nyttemmin marraskuulle tupataan kehittämään viikonloppuihin aktiviteetteja, jotta emme kaikki vaipuisi masennukseen sysimustien päivien vuoksi. Tänä vuonna marraskuu jää mieleen tapahtumarikkaimpana ikinä. Mikäli etenemme suunnitelmien mukaan, tontilla tapahtuu paljon. Arki tulee olemaan hektistä viikonloppujen lisäksi, suunnitelmia pitää lyödä lukkoon ja päätöksiä siivittää kynttilän valo. Vuoden synkin aika onkin vuoden reippainta – tulevaisuuteen vahvasti katsovaa, pysähtymisestä ei tietoakaan.

Vaikka elämäni marraskuut ovat olleet melko tasaisia – rakastan marraskuuta. Kun pohjoisessa asuvat ihmiset keskittyvät vihaamaan vuoden pimeimpiä kuukausia, minä laitan villasukat jalkaan, kynttilät päälle, asetun peiton alle ja nautin elämästä. Loka-, marras,- ja joulukuu ovat suosikkejani. Rakastan sitä rauhaa ja toimettomuutta, mitä nämä kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että pohjoisen väestä suurin osa kuitenkin nauttii salaa näistä marraskuun synkistä hetkistä. Tavallaan kaikki elävät normaalia arkea, mutta kuitenkin jokainen hämmästelee pimeässä päivällisen jälkeen ”Onko kello vasta puoli kuusi?!” – ja asettuu sohvalle rentoutumaan, nauttien siitä, että kello on vasta puoli kuusi ja on vielä koko ilta aikaa vain olla.

Myönnän, että kun sumu ja sade on kestänyt viikon, jopa minä kaipaan aurinkoa. Parasta olisikin, että päivisin loppuvuodesta olisi kirpsakan raikasta ja valoisaa. Kyllähän toki pimeässä komerossa 24/7 alkaa lopulta ottaa kunnon päälle ja energiat pysyvät alhaalla, teki mitä hyvänsä. Mutta marraskuu tekee varmasti parhaansa. Myös me joudumme tämän vuoden marraskuussa ylittämään itsemme, emmekä pääse nauttimaan tuttuun tapaan jouten olosta, kuin esimerkiksi viime marraskuussa.

Tänään, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, paistoi aurinko. Se laski mailleen ajallaan, eli melko ajoissa. Sen jälkeen saimmekin nauttia taas kynttilän tuomasta valosta ja rauhaisasta tunnelmasta. Me keräämme voimia ensi kevääseen, ihan kuin luontokin. Miten valloittava ajatus. <3

5

Vaikka en ole vielä 70-vuotias, Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski -esityksestä löytyi tarttumapintaa. Elämästä kun ei tiedä, voi sinkkuvuodet iskeä vielä pitkälle eläkeiässä ja sitten, sekä ennen kaikkea sitä ennen, on otettava elämästä kaikki irti.

Vihainen leski on kertomus naisesta, joka on elänyt mitäänsanomattomassa liitossa vuosikymmeniä, hoitanut miestään kotona vuosikaudet ja uurnan nököttäessä pöydällä hän päättää alkaa vihdoin elää omaa elämäänsä. Ensimmäinen puoliaika tarjosi musiikkia ja hyvin paljon mainioita letkautuksia – sai nauraa, mutta sai myös tuntea. Toinen puoliaika meni hieman melkankolisemmissa tunnelmissa. Komedia vaihtui enemmän draamaksi, vaikka sieltäkin löytyi koomisia piirteitä ja mustaa huumoria.

Pääosan Ullista esittävä Riitta Havukainen on oikein osuva roolissaan, vaikkakin päivittelin, voiko 74-vuotias näyttää mukamas noin hyvältä? Fakta Homman malliin lavalla on toki ikisuosikkini Eija Vilpas. Rääväsuista ja elämänmakuista Pikeä esittää Pia Runnakko, joka on hersyvä lisä pakettiin. Unelmien miehenä taivaalla kirjaimellisesti lepattava Kari Kirjosiipi on karismaattinen komistus ja näyttelijä Kari Mattila on roolissa napakymppi. Hänen äänensä lauluissa on myös mahtipontisen sielukas.

Esityksen loppu oli hieman nuiva ja kliseinen, mutta onnellinen. Tarinasta jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli ja mikä parasta, se laittoi ajattelemaan nopeasti kuluvia vuosia. Päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä.

Totesimme ystäväni kanssa, että tämä iskee aivan hemmetin hyvin meidän vanhempiin, jotka ovat pian eläköitymässä ja omaishoitavat vanhempiaan tai puolisoitaan nyt, tulevina vuosina tai vuosikymmeninä. Näytelmä yhdistää hetkeen tarttumisen ja elämän rajallisuuden, lavasteiden mukavasti tukien kokonaisuutta.

Jälleen lavasteiden eläessä ja näyttelijöiden suorittaessa osuuttaan, tuli ajatelleeksi miten kiehtova teatterin maailma onkaan. Olen esiintynyt tanssin kautta paljonkin, ajatus kutinasta mikä näyttämön takana vallitsee ja yleisön eteen astuessa ruumiissa kihelmöi – nostivat tunteet pintaan. Tämä lava oli täynnä konkareita, silti ensi-illan huuma oli aistittavissa.

Muistetaan elää, eikä oteta kaikkea niin vakavasti. Sen voi aloittaa vaikka Vihaisen lesken parista!

2

Minusta kamalin asia maailmassa olisi synnyttää kuollut lapsi. Pelkkä ajatus tuntui järkyttävältä, kuinka kukaan kykenee läpikäymään moista. Kun puhuin asiasta neljänkymmenenkolmen kohtukuoleman kokeneen äidin kanssa, tuli aika nopeasti selväksi, että mikäli joutuu kohtaamaan kohtukuoleman – lapsen synnyttäminen muotoutuu lopulta tragedian kauneimmaksi hetkeksi.

Tapasin kolmen vuoden aikana äitejä ympäri Suomen, jokaisella oli oma elämäntarinansa ja niitä yhdisti kohtukuolema. Naiset olivat menettäneet lapsensa raskausviikon 22 jälkeen, osan raskaus oli edennyt viimeisille viikoille. Kun olin saanut kuulla raskaudesta, kohtukuoleman toteamisesta, synnyttämisestä ja menetyksen jälkeisestä ajasta, oli aika ottaa valokuvia. Halusin kertoa näiden naisten tarinan yksissä kansissa ja kuvien kanssa muodostui teos Tyhjä syli (2015).

Kirja on valokuvateos, joka sisältää yksitoista pidempää tarinaa ja lyhyitä lainauksia haastatteluista. Kirja antaa ennen kaikkea vertaistukea kohtukuoleman tai keskenmenon kokeneille – lapsensa menettäneille. Vertaistukena kirja antaa toisten kokemukset alusta loppuun, pohjattoman surun läpikäymisestä elämän jatkumiseen. Se on myös valokuvataidetta ja kuvien lisäksi tarinat voivat kiinnostaa jokaista meistä.

Tyhjä syli otettiin neljä vuotta sitten upeasti vastaan, olen ollut kertomassa naisten kokemuksista kätilö-opiskelijoille ja saanut kuulla kohtalotovereiden tarinoita vuosien saatossa. Media myös kirjoitti aiheesta laajasti ja olin onnellinen, että vaiettu asia sai äänen. Kirjoja on vielä muutama jäljellä ja haluaisin, että he löytävät sinne missä heitä tarvitaan.

Teoksen (128 sivua, sidottu, kovakantinen) voi hankkia suoraan minulta (25e+3e postikulut) laittamalla minulle sähköpostia (kaisu @ kaisujouppi.com). Mikäli sinulla on kiinnostusta hankkia useampi kappale ja saattaa kirjoja eteenpäin, laita ihmeessä viestiä. Aikoinaan haaveeni oli saada teos kätilöille, sairaaloihin, neuvoloihin. Edelleen tuumailen, löytyisikö taho joka painaisi teoksesta kevyen lehtisen ja saattaisi sen vertaistukea kipeästi tarvitseville – mikäli sinulla on ideoita, ota yhteyttä.

6

 

Puhtaus on puoli ruokaa. Vanha sanonta on tarkoittanut hyvää hygieniaa, sitä että raaka-aineet ovat säilytetty oikein ja kädet on pesty. Sanonta liittyy syömiseen, mutta mun mielestä sitä voi käyttää kun tarkoittaa, että puhtaus on puoli elämää. Puhtaus on tärkeää.

Meillä peseydytään aktiivisesti, mutta ekologisesti. Me kaikki nautimme raikkaudesta, kodin ja ruumiin puhtaudesta. Peseytyminen on ehta nautinto ja astetta nautinnollisempaa siitä tekee saunominen silloin tällöin. Rentoudumme, kun peseydymme. Pidämme puhtaina myös tekstiilit, jotka ovat ihollamme heti peseytymisen jälkeen. Pyyhe voi pahimmillaan liukua iholla kuivaamatta tai palauttaa likaisena pesua edeltävän tunkkaisen olon. On tärkeää, että lämpimän suihkun jälkeen vastassa on puhdas, toimiva pyyhe. Se pidentää rentoutumista ja nautintoa.

Minulla on ollut vuosia liinavaatekaapissa Lapuan Kankureiden tuotteita ja ihastuin palavasti kesän alun pressissä heidän syksyn uutuuteen – ohuen ohueen Nyytti-pyyhesarjaan. Maksimaalinen keveys ja pehmeys, neulos niin ohut, että tekee mieli kohdella kuin kukkaa kämmenellä. Herkän kauniit, joihin haluaa upottaa sormensa välittömästi. Kauneuden lisäksi materiaalilla on tosiaan suuri merkitys. Miltä pyyhe tuntuu kädessä, miten se kuivaa ihon, kuinka kauan pyyhe pysyy hyvänä.

Nyytti on pellavaa (33%), tenceliä (45%) ja puuvillaa (22%). Hän kestää hienosti 60 asteen pesun, kuivuu ripeästi ja ilmavasti takaisin omaan lempeään pehmeyteensä. Häntä löytyy muutamassa eri värissä ja koossa, kauppoihin hän saapuu lokakuun aikana, verkkokaupasta löytyy varmuudella heti. Nyytti on niin ajaton, että uskon viikkaavani pyyhkeitä kymmenen vuoden päästä poikien muuttokuormaan – sukupolvelta toiselle. Mikäli raaskin luopua heistä.

Peseytyminen tapahtuu useita kertoja viikossa, läpi elämän (ellei planeetalta lopu vesi). Kuivaan itseni mieluusti kauniin ajattomaan, kestävään ja ilmavaan Nyyttiin, kuin homeiseen Teneriffalta ostettuun rantapyyhkeeseen, johon on painettu bikineissä keikkuva beibe. (En ole oikeasti koskaan käynyt Teneriffalla, enkä omistanut lomamatkalta hankittua rantapyyhettä. Kiitos äiti.)

 


Tuotteet saatu.

8

Itkin vuolaasti eilen kahteen kertaan Toy Story 4 elokuvan näytöksessä. Ihan hävetti itseänikin, kun valot tulivat päälle ja niiskutin, minkä naurultani ehdin. Leevi näet pyöritti silmiään ja huuteli ”Et oo tosissas!” huomatessaan kyyneleeni.

Olen tunteellinen ihminen. Aina ollut. Itku tulee tosi helposti, mutta niin tulee nauru, viha ja kaikki muutkin tunteet. Voimakkaina ryöppäyksinä ja välillä hallitsemattomasti. Itken ilosta, surusta, vihasta, haikeudesta, ylpeydestä, arvostuksesta, onnistumisesta, epäonnistumisesta. Voi pojat, voin itkeä ihan mistä vain. Mutta on minulla ollut hetkiä, kun olen hävennyt kyyneleitäni ja kolmen vuoden terapiassa en itkenyt kertaakaan. Pystyn pitämään sisälläni, pystyn kovettamaan kuoreni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän onneksi häpeän kyyneleitä ja sitä syvemmin tajuan, että ne ovat hieno piirre minussa.

Kuuntelen parhaillaan kirjaa ”Saat mitä haluat” ja siinä kirjailija mainitsi hänen ukkinsa toppuutelleen hänen kyyneleitään lapsena. Tunteiden tukahduttaminen millään tavalla, ei ole hyväksi ihmiselle. Silti edelleen esimerkiksi pojilta vaaditaan luonteen lujuutta ja tytöt saavat kuraa niskaan liiasta tunteilusta. Meidän kotona tunteita on aikuisten puolesta näytetty aina melko avoimesti, tilanteet yritetään selittää jälkikäteen auki, mikäli tarve vaatii. Edelleen lapset saattavat huolestua itkemisestäni, mutta on erittäin tärkeää, että he altistuvat kyyneleilleni. Se tekee tunteiden näyttämisestä normaalia ja sallittua.

Kannustan poikiani tuntemaan ja näyttämään fiiliksensä. Jankkaamalla, että tunteiden näyttäminen on ok. Syyllistyn kyllä itsekin välillä rauhoittelemaan itkevää lasta huonosti, kannustamalla rahoittumaan ja jopa sanomalla ”Elä itke, ei tarvitse itkeä.” Etenkin, jos muita on paikalla ja toki se on luontaista leijonaemoa, joka yrittää saada pentunsa unohtamaan tilanteen ja pääsevän sen ylitse. Varmasti parasta kuitenkin olisi todeta, että ”Itke vaan, ymmärrän, että sua sattuu ja se itkettää!”

Itku puhdistaa, auttaa käsittelemään tunnekuohun joka sillä hetkellä tulee. Sitä ei ole mitään syytä pitää sisällään. Silti itkulla on iso häpeän ja heikkouden stigma yllään. Itken usein itsekseni ja jos on yleisöä, itkuni on niin hiljaista kuin suinkin. Itku voi olla kaunista, mutta usein ihminen ei ole itkiessään upeimmillaan. Heikkoa kyyneleet ei kuitenkaan ihmisestä tee. Pitäisikin itkeä julkisesti enemmän. Usein on tilanteita, joissa en voi itkua estellä. Vaikka en tohtisi nyyhkyttää, vaikka en tohtisi sotkea meikkiä – kyyneleilläni on usein täysin oma tahto nousta silmiin ja valua sieltä poskille. Ne vain tulevat, kysymättä.

Toisinaan itku tuntuu luovan heikkouden ilmapiirin, siinä ihminen on niin auki. Heikkoutta se ei kuitenkaan missään nimessä ole, se on vahvaa tuntemista ja reagoimista asiaan joka selkeästi koskettaa, on tärkeä, merkittävä. Tuli itku minkä hyvänsä tunteen tuloksena, sen takana kannattaa seistä ylpeänä. Kyyneleet ovat hieno juttu.

9

FS 2019

Rubber & Soul – Ane Brun

Sielukkain ääni, hennoin kitara, ihanimmat melodiat. Ane Brun on taiteilija, jonka musiikkia olen kuunnellut yli vuosikymmenen ajan. Verrattuna olemassa olevien artistien määrään maapallolla, moni ei päädy soittolistalleni levyillään. Useat jäävät mieleeni yhden kappaleen kautta, jolloin en välttämättä edes muista kuka esittäjä on. Ane Brun on koskettanut sieluani ja vanhat levyt soivat uudelleen ja uudelleen aika ajoin. Nyt jumitan yhtä kauneimmista ja klikatessani kappaleen alkuun yhä uudelleen – pohdin kuinka kaunista voi hyräily olla.

So then when you are not in my dreams
And not in my mind
But we are at the same place at the same time
Rubber no longer holds
The borders of my soul

Norjalaisen Anen kaunein levy on mielestäni 2005 julkaistu A Temporary Dive,
sukella siihen jos jostain päästä aiot sen tehdä. Aloitusraita To Let Myself Go iskee suoraan syövereihin, siitä seuraava on yllä mainittu Rubber & Soul ja yksi mielettömimmistä on neljäs raita My Lover Will Go. Brun on mennyt yksinkertaisempaan suuntaan tästä levystä, tehnyt ison liudan covereita, ja olisi upeaa kuulla häneltä uutta sykähdyttävää lyriikkaa yksinkertaisessa paketissa lähitulevaisuudessa.

0

Vihdoin kuukausien odottamisen, kyynelten, turhautumisen, jännityksen ja raivon jälkeen rakennuslupa on täällä. Hän saapui viikko sitten ja sen jälkeen on ehditty tiimin kanssa kokoontua, laittaa eteenpäin sitä ja tätä, kaupungin mittajengi on käynyt merkkaamassa nurkat ja odotamme parhaillaan, että pääsemme pitämään aloituspalaverin tontille, jossa kaupungin herrasväki on tsekkaamassa muun muassa korot ja avaavat viimeisenkin portin projektin käynnistämiselle.

Huh. Yllättävän usea asia on vielä epävarmaa, mutta aikataulu on melko selkeä. Me starttaamme tänä vuonna ja jos kaikki (hah, erittäin epätodennäköistä) menee putkeen, mökki on pystyssä vielä tämän vuoden puolella. En usko ennen kuin näen, mutta mahdollisuus on. Se taas riippuu kaupungin lisäksi urakoitsijoista ja Äiti Maan järjestämästä säästä.  Vaatii usean palasen paikalleen loksahtamista. Tärkeintä nyt kuitenkin on, että päästään mahdollisimman reippaasti kaivamaan kuoppaa ja perustukset kuosiin ennen syväjäätä. Kaikki on valmiina ja tätä on odotettu.

Kävimme eilen tontilla kurkkaamassa merkkien paikat ja oli huvittavaa huomata, että vaikka asemakaavaa on tuijoteltu, muutamia yllätyksiä tuli. Kadun puoleinen seinä tulee paljon lähemmäs tietä, mitä olimme hahmottaneet. Se ei tosin ollut negatiivinen yllätys – emme tule käyttämään etupihaa mihinkään ja olin aiemmin huolissani, että siihen jää kauheasti hukkatilaa.

Takapihan puolelle tulevan seinän paikkaa oli moneen kertaan pällistelty tontilla ja sitä oli verrattu kaavan avulla vanhempieni talon sijaintiin, joka on ihan tulevan tönömme kyljessä – vaan silti sekin yllätti. Alkujärkytyksestä yli päästyäni kuitenkin hahmotin, että takapihalle jää ihan mukavasti tilaa ja sinne saadaan kyllä jossain vaiheessa elämää (lue: kun on varaa) kiva oleskelualue kesiä varten. Koska olen maailman suurin haaveilija, olin tietenkin jo tuumaillut mielessäni käyttäväni jonain päivänä tontin loput rakennusneliöt pieneen, valoisaan työtilaan, joka sijaitsisi takapihalla. No sitä sinne ei kyllä mahdu. Täytyy pakottaa eno myymään meille maaplänttinsä siitä takapihamme takaa maalaus-keramiikka-fiilistely-työtilaani varten. Haaveissa on hyvä elää.

Vaikka nurkkien paikat tuntuivat olevan joka puolelta lähempänä rajaa ja täten talo tuntui tontilla isommalta, kuin olimme ajatelleet – havainnoin heti, että poikien huoneista tulee kyllä hirmu pienet. Sen jälkeen tuntui, että koko talo tosiaan on ihan liian pieni ja en kykene hengittämään siellä, seinät kaatuu päälle ja tämä on elämäni suurin virhe. Haaveilijan lisäksi olen piruja seinille maalaava stressaaja. Tietenkin sitä toivoisi, että tilan avaruus yllättäisi ja kun seinät ovat pystyssä, huoneet tuntuisivat isommilta kuin mitä on ajatellut. Täten on kamalaa, kun ahdistus liian pienistä komeroista konkretisoituu nurkkamerkkien kautta. Alan uskoa, että oli maailman typerin idea muuttaa 200m2 väliaikaiseen asuntoon. Ihan kaikki tuntuu tämän jälkeen ahtaalta ja siitä ei pääse yli, eikä ympäri. Isäni toki mouhosi vieressä, että kaikki tilat tuntuu pieneltä tässä vaiheessa, kun seinät ei ole pystyssä. Haluaisin uskoa häneen, mutta todennäköisesti tila tuntuu sopivalta vasta kun olen asunut siinä hetken ja tottunut. Voi myös hyvin olla, että tuskailen usean huoneen pienuuden kanssa iäti. Selvinnen kuitenkin, olemmehan täysin etuoikeutettuja, että kykenemme edes tämän kokoisen talon rakennuttamaan.

Lupien saaminen päästi meidät seuraavalle tasolle, ärsyttävän paljon on kuitenkin vielä kompastuskiviä edessä. Juuri nyt haluaisin siihen pisteeseen, kun kaupungin virkailijat ovat toissijainen asia ja päästään eteenpäin meidän huipputiimin kanssa. Askel askeleelta.

6