Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Olen pyörittänyt täällä FS (favorite songs) -listaa niin kauan kuin muistan. Blogi on yli 10 vuoden iässä ja jos ei nyt alusta asti, niin reilusti yli puolet tuosta ajasta musiikkia on teille täällä jaettu. Välillä kappaleita tursuaa eetteriin, välillä makustelen kappaleita arjessa selkeästi vähemmän. Muutamalla hetkellä on myös oma musalista Spotifyn puolella (MUUTAMAHETKI), sieltä löytyy osa aiemmin jaetuista lempikappaleistani. FS on jatkossa Lempilaulut ja vuorossa tällä kertaa Ane Brun.

Maailmassa on muutama artisti, joiden uutta musiikkia odottelen. Ane Brun on heistä yksi. Hän ei varsinaisesti kykene tuottamaan minulle pettymystä uusien kappaleidensa kera ja Trust on jälleen osoitus siitä.

And I
Throw myself into the open air
Every particle will catch me there
Like in a dream I trust in this
In you, in yes
0

 

Kolme vuotta yhdessä ja hikinen selfie.

Meidän vuosipäivä on hieman häilyvä. Viestittelimme huhtikuussa, tapasimme kesäkuun lopussa, pari päivää siitä päätimme keskittyä toisiimme ja muutama kuukausi siitä päätimme, että startti taipaleelle oli 30.kesäkuuta. Viime viikolla Kai muisti sen olevan 1. heinäkuuta, joten nyt on kippistelty siel ja tääl pitkin viikkoa.

Kuluneen vuoden aikana on huudettu ehkä keskimääräistä enemmän, mutta mielestämme suhteellisen vähän siihen nähden, että rakennettiin talo. Kun mietin kulunutta vuotta, ei mieleeni oikeastaan tule muuta, kuin taloprojekti. Jos oikein pinnistän, muistan etäisesti joulukuisen kosinnan.

Aivan, menimme kihloihin. Odottelin kosintaa jo syksyllä kun olimme Pariisissa, joten täytenä yllätyksenä sekopäisen hermostunut kosinta ei tullut, mutta toisaalta taas aivan puskista. Se oli arkisen ihana hetki joulun alla ja se tuntui tärkeältä. Etenkin siksi, että useiden miesrintamalla koettujen pettymysten jälkeen todella tuntui, että tämä ihminen haluaa olla tässä. Kaikki aiemmat lupaukset ja sanat tuntuivat vielä syvemmiltä. Kihlat eivät ole vaikuttaneet arkeemme muutoin. Jos kuitenkin hetken mietin elettä, jonka Kai joulukuussa teki – läikähtää sisällä ja se on oleellisinta.

Kolmantena yhteisenä vuotena ollaan oltu enemmän yhdessä, kuin koskaan aiemmin. Kiitos koronan ja talon. Ei siis ihme, että huutoakin on ollut astetta enemmän. Olemme tänä vuonna olleet useina hetkinä melko stressaantuneita ja surukin on vieraillut. Toisiin on pystytty tukeutumaan iloissa ja suruissa, joten pelkästään jo sen myötä summaisin, että parisuhde on toimiva edelleen välillämme.

Uusperherintamalla tapahtui yksi muutos: lapset alkoivat omatoimisesti kutsua Kaita papaksi. Se on varsin hassua ja mielestäni aikamoinen ele lapsilta, vaikka he tuskin sitä itse tiedostavat. Kai on suomenruotsalainen ja epäilen, että Leevin ruotsin opiskelu toi tämän termin heidän suuhunsa. Pintansa taas piti Kain ja Leevin kinastelu, jota on niin raskasta seurata, mutta ilmeisesti heidän juttunsa. Jänkkäilystä huolimatta Kain asenne lapsiin on edelleen ihailtava. En ole kuullut ikinä ajatustakaan siitä, että lapset voisivat olla enemmän isällään tai muualla hoidossa ja on itsestäänselvyys, että voin lähteä töihin tai asioille hänen silloin ollessa vastuussa muksujen huolehtimisesta. Perhe on tiivis, vaikka toki nautimme myös kahdenkeskisestä ajasta – kukapa ei!

Neljäs yhteinen vuosi starttasi uudessa kodissa ja mielenkiinnon lisäksi hieman pelokkaana odottelen mitä se meille tuo. Toivottavasti tietysti enemmän iloa, vähemmän huolia.

16

Eteeni tuli pieni tauko, jollaista en tajunnut tarvitsevani.

Kun Kai ehdotti mökille lähtemistä, en innostunut ajatuksesta. Hän argumentoi, että voin tehdä töitä missä vaan ja kodin kaaos odottaa kyllä – aloin lämmetä. Olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että haluaisin mieluummin tehdä joka päivä kaikkeni kaaoksen selättämiseen. Mikäli en joka päivä tee, valmiiksi saaminen siirtyy ja täten vastustelin vielä hetken. Kyseessä on kuitenkin niin iso kaaos, että määränpää on joka tapauksessa kuukausien päässä – täten hyppäsin auton kyytiin ja ajelimme Porvooseen.

Kun Kain kanssa tapasimme, tästä paikasta muodostui minulle nopeasti tärkeä. Se liittyi tunnelmaan, joka on hyvin rauhoittava. Se liittyi siihen, että täällä ollessaan kaikki, lapsia myöten, olivat onnellisia. Uusi perheenikin muodostui nopeasti tärkeäksi. Ihmettelin, miten meri ja isot kalliot voivatkin luoda kaikille niin tyytyväisen mielen. Järvien ystävänä tavoitin jotain uutta ja Tovemaista meren äärellä. Oli ollut Kain haave löytää ihminen, joka nauttii tästä tärkeästä paikasta hänen kanssaan. Viivyimme mökillä meidän ensimmäisenä yhteisenä kesänä paljon.

Ihmissuhteet eivät kuitenkaan aina ole täydellisiä, saatikka helppoja, sukulaissuhteista puhumattakaan. Suksia meni ristiin ja olemme pysyneet poissa liki kaksi vuotta, muutamaa piipahdusta lukuunottamatta. Alkuun se suretti, sitten sitä unohti. Koska kosketukseni paikkaan oli jäänyt lyhyeksi, en ehtinyt kiintyä – kalliota ja merta löytyy muualtakin. Eniten mieltäni vaivasi ihmiset ja heidän reaktiot. Eniten satutti Kain puolesta.

Kodin kaaos kyllä vaivaa, mutta tänne lähteminen tuntuu vaikealta muista syistä. Jotain on mennyt rikki. Turvasatama kaikkosi ja tilalle tuli jotain epämääräistä, jotain mitä en ymmärrä, enkä osaa käsitellä. Lähden kuitenkin mukaan, koska Kailla on edelleen se sama haave ja juuret täällä. Jos hän haluaa, minä haluan tukea.

Vaikken istu nyt onnen tyyssijassa, pysähdys tuli yllättävän tarpeelliseksi. Helle (jota vihaan) on miellyttävämpi täällä saariston tuulessa, olemme valmistaneet aivan ihania ruokia ja vaikka olemme koko hullun kiireisen ja stressaavan kevään olleet liki koko ajan yhdessä – olemme täällä ehtineet ajatuksella pysähtyä hetkeksi. On makoiltu kalliolla sylikkäin ja naurettu meren aalloissa, höpötetty rakkausjuttuja.

Mikä parasta: olemme ehtineet puhua kodin tulevista tehtävistä ilman, että niitä on välittömästi lähdetty toteuttamaan. On tärkeää ottaa etäisyyttä ja nähdä kokonaisuudet kauempaa. Hyvä ei heilu, jos on koko ajan samassa ympyrässä, nenä kiinni asiassa. Myös kaikki muut asiat tarvitsevat aivojen ajoittaista kirkastamista. Pysähtyminen ja rutiinien keskeltä lähteminen luovat aina uutta. Mutta myös palaaminen voi olla tärkeää. Ikävät muistot, rikkonaisuus ja epämääräisyys saattavat olla pohja jollekin.

Ehkä tästä paikasta joskus tulee taas turvasatama, ehkä oloni on täällä iäti vieras. Juuri nyt olen onnellinen, että Kai on tärkeässä paikassa takaisin.

53

 

Palastelen tällä kertaa meidän maalaus-savottaa, siitä tuli paljon kyselyitä!

STARTTI

CLT-elementit ovat ristiinlaminoitua massiivipuuta, jossa elementtien pinta on tehtaalta tullessaan valmista sisäpintaa. Hoisko toimitti meille kauniit elementit, jotka Vei-rak urakoitsijamme hioi vielä kertaalleen työmaalla, paikkailtuaan oksareikiä, saumoja ja ruuveja piiloon. Hiomisen jälkeen harjasimme pinnat pölystä puhtaaksi ja aloitimme käsittelyn.

Seiniin tehtiin ensin lipeäkäsittely ja homma viimeisteltiin kuultomaalilla. Muutama pieni, kevytrunkoinen rema-levystä tehty seinä, sekä yksi CLT-elementtiseinä käsiteltiin peittävillä maaleilla. Koska tulevan kotimme seinät ovat hirren kaltaiset, eli umpipuuta, lisänä vain villaeristeet ja ulkoverkoilu – halusimme pitää huolen siitä, että ekologisuus ja puun hengittävyys jatkuu. Maaleiksi valikoituivat täysin muovittomat, Suomen luonnonmaalien tuotteet.

 

Lipeä tummentaa vaaleaa puuta ja tuo oksat melko voimakkaasti esiin. Se myös kuivuu asteittain, joten ei syytä paniikkiin! 

 

Emme tämän projektin kanssa lähteneet havittelemaan keltaista mäntymökkitunnelmaa, vaan halusimme ehdottomasti säilyttää raikkaan vaalean fiiliksen sisätiloissa. Lipeäkäsittely lupaa vaalentaa puun tai meidän tapauksessa; pitää puun vaaleana seuraavat 20-25 vuotta. Lipeä on vahva syövyttävä emäs, joka imeytyy puuhun, tekee tehtävänsä ja haihtuu pois.

Elementit on valmistettu suomalaisesta kuusesta, joka on tuoreena hyvin vaaleaa, puu kuitenkin tummuu ajan myötä ja jo pari kuukautta pystytyksen jälkeen väri oli selkeästi muuttunut. Tremax lipeäkäsittely kylläkin tummensi entuudestaan meidän materiaalia ja toi oksat vahvemmin esiin. Emme panikoineet (paitsi minä hetkellisesti), päälle oli kuitenkin tarkoitus laittaa kuultomaali, jossa valkoista pigmenttiä.

Tuore lipeä ei tee keholle hyvää, joten käsittely aloitettiin suojautumalla haalariin, suojamaskiin, -laseihin ja -käsineisiin. Tremaxin levitystä yritettiin aluksi vain lipeälle tarkoitetuilla pensseleillä, mutta lutraaminen oli mahdotonta. Lipeä on koostumukseltaan kuin vettä ja etenkin kattopinnoille saaminen olisi vaatinut vähintään yhden silmän menetyksen, kun happoa olisi tippunut suojalasien sivuista aivan varmasti silmiimme.

Hankimme rautakaupasta isohkon puutarharuiskun, jolla minä sumutin lipeää seinälle ja Kai levitti varrellisella lipeäpensselillä aineen tasaiseksi. Tiimityö oli tärkeää, lipeä näet alkoi valumaan salamana ja tehokkuus oli avainkysymys. Kattopinta muodostui heittämällä haastavimmaksi ja jotain olisi voinut hirvittää, kun kipitimme 7 metrin korkeudessa telineillä vuorotellen lipeäsuihkun alta pois.

Lipeä piti toki levittää kaksi kertaa, joten käsittelimme noin 700 neliötä kahdestaan, saaden molempina kertoina aikamoisen lipeäyskän (ihan itse keksimä termi). Projekti oli iso ja uuvuttava, mutta yritimme pitää mielessä lipeän tehokkuuden ja ekologisuuden.

 

Tässä näkyy vaalea alkuperäinen kuusi ja käsitelty pinta. 

 

 

Tekisinkö jotain toisin, entä lipeöisinkö heti uudelleen?

Hankkisin parhaimmat filtteröivät suojamaskit ja rakentaisin matalamman talon. Hahah. Puhdistaisin myös ruiskun huolella aina, vaikka seuraavaan kertaan olisi vain hetki. Hajotimme yhden ruiskun, jonka metalliputken lipeäjäämät syövyttivät.

En varmasti lähtisi hommaan heti uudelleen. Urakka oli valtava ja antaisin sen ammattilaisten käsiin lausahdellen makso mitä makso. Mutta se oli asia, jonka pystyimme tekemään itse ja täten säästimme tuhansia euroja.

 

 

KAKKOSVAIHE

Olimme niin iloisia, kun pääsimme eroon suojamaskeista ja hiostavista hanskoista. Tartuimme uudella tarmolla Suomen luonnonmaalien Auro kuultomaaliin, mutta koko projekti meinasi kosahtaa siihen. Teimme niin fiksusti, että hankimme maalia testaamatta sitä meidän materiaalille. Toisaalta meillä oli onni onnettomuudessa ja lopulta testaamattomuudella säästimme rahaa ja maalia oli helpompi käsitellä..

Alkuperäinen maalimme oli aivan liian valkoista, se näytti siltä kuin olisimme levittäneet pohjamaalin puun päälle. Yritimme hinkuttaa maalia pintaan kaikilla mahdollisilla levitystavoilla: telalla, sienellä, rievulla, pensselillä – lopputulos oli karmea. Harkitsimme ruiskuttamista, rajasimme epätoivoisesti teipillä pieniä alueita, joita voisi käsitellä yksi kerrallaan.. Kun huutelin apua somessa, moni muukin oli törmännyt tähän ongelmaan. Useimmat totesivat, että eivät enää ikinä lähde leikkimään kuultomaalilla. Kun kontaktoin maalareita, he eivät olleet kiinnostuneita työstä, koska kuultomaalin käsittely on niin hirvittävää.

Hikikarpalot nousivat otsalle ja meinasimme jo vaihtaa hirsivahaan, jossa on paljon enemmän vettä, joskos sen levitys olisi helpompaa.. Kun kuulimme asiakaspalvelusta, että Auroa voi laimentaa jopa 50% – päätimme testata vielä kerran ja jo alkoi sujua! Maali levittyi letkeästi laadukkailla pensseleillä, pinta oli märkänä melko peittävä, mutta kuivui kauniin kuultavaksi. Saimme tehtyä laajempia alueita kerralla, tärkeää oli vain edetä katon rajasta lattiaan kerralla, jotta vältyttiin päällekkäisiltä maalauskerroilta. Vedellä pystyi vielä tasoittamaan rajapintoja, jos oli tarve. Maalaaminen helpottui, mutta se oli hidasta.

 

Vasemmalla lipeöity seinä, oikealla höpsö peittävä Creme Verde ja katossa lopullinen pinta, eli Tremaxin päälle Auroa.

 

 

Nyt talon sisäseinät ovat hyvin samanlaiset sävyltään kuin elementtien pystytyspäivänä. Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, mutta en voi mitenkään sanoa, että projekti olisi ollut helppo tai edes siedettävä jonain hetkinä. Saimme kuitenkin juuri sellaista pintaa kuin halusimme ja euroissa säästö oli toki valtava. Jos meidän olisi pitänyt maalata talo vielä ulkopuolelta, olisin irtisanoutunut. Ei kysymystäkään.

Peittävillä, muovittomilla maaleilla työskentely luonnistui aivan samalla tavalla kuin perusmaaleilla. Keittiön seinä käsiteltiin valkoiseksi, jotta keittiö uppoaisi seinään paremmin ja täysin valkoinen seinä tuo myös hieman avaruutta tilaan. Muutamaan kevytrunkoiseen väliseinään valikoitui sävy Creme Verde ja se on kyllä mielenkiintoinen sävy. Vaihtaa väriä valon mukaan aika paljon ja on varmasti ensimmäinen joka maalataan uudelleen tuossa kodissa. Nautiskellaan nyt hetki tästä mielenhäiriöstä kuitenkin!

Mikäli halajat tietää aiheesta lisää, Suomen luonnonmaaleilla on varsin pätevää osaamista ja mekin saimme aina apua. <3

2

Mikäli on mieleltään ailahtelevainen, ylianalysoiva ja stressin kaikesta kehittävä, myös onni ja saavutukset voivat ahdistaa. Useamman kerran olen toivonut yksinkertaisempia, rauhallisia aivoja – tuumaillen kuitenkin, että kaikki on jännittävämpää näin.

Kun muutto läheni, oli jo hyvissä ajoin tiedossa, että ahdistus hiipii olkapäälle tuijottelemaan. Se on tuttu toveri, josta otan tosissani vain muutaman prosentin, mutta se voi silti tuottaa epävarman olon. Makoilin pari päivää ennen muttoa tulevan olohuoneemme lattialla, kun Kai eristi allaskaappia ja minuun iski new house blues. Sellainen olotila, jossa miettii onko tehnyt elämänsä suurimman virheen (ottaa nyt asuntolainaa älyttömästi ja vielä jonkun toisen kanssa!), olisiko pitänyt tehdä aivan toisen mallinen talo (kyllähän tää on pieni ja varsin epäkäytännöllinen!), kenties keittiön laatta tulee näyttämään aivan dilleltä (ja miten sekin pidetään puhtaana!), miksi ihmeessä rakensin Järvenpäähän (ei meillä ole ystäviä, jotka jaksais ees tulla käymään!).

Kun tällaisia ajatuksia kasaa mielessään, iskee eittämättä blues.

Nyt olemme olleet kohteessa kuusi yötä (lapset yhden) ja vaikka kaikki on väärissä paikoissa, puolet asioista puuttuu ja ihan joka huoneessa on vielä vähän jotain hommaa – kyllä tätä voi kodiksi kutsua. Osasin eilen asioilla käydessäni ajaa jopa ykkösellä takaisin oikeaan osoitteeseen.

Minä olen pääosin häärinyt uuden kodin päädyssä tavaroita paikoilleen/väliaikaisille paikoilleen, kun Kai on ajanut tavarakuormia vanhasta uuteen (himmee tsemppari). Kun toissapäivänä astelin vanhaan, liki tyhjään kämppään, en tuntenut juurikaan haikeutta. Ajattelin, että suru olisi suuri, kun hyvästelen ison tehtaamme. Ehkä puolessatoista vuodessa ei ehdi kiintyä. Ehkä asunto oli täydellinen juuri siihen tarkoitukseen, mihin se oli hankittu – väliaikainen koti. Sellaisesta onkin tarkoitus lähteä.

On hämmentävää, miten rivakasti tottuu uuteen ja etenkin; miten nopeasti unohtaa. Uudessa on tietenkin oma viehätyksensä. Vaikka muuttaisi 1900-luvun asuntoon, se on aina uusi juuri sinulle. Mietit mihin lusikat menevät, mihin isket peilin. Meidän uusi on niin uusi, että osa asioista puuttuu vielä kokonaan. Mainitsin aiemmin, että elämme välitilassa kahden kodin kanssa – nyt olemme siirtyneet eteenpäin ja saaneet tilalle keskeneräisen. Se on astetta parempi, kaikki toimii ja koti on täysin asuttava. Vaatii vain aikamoista malttia kaikki-nyt-heti ihmiselle, että asiat löytävät paikkansa, keittiön sokkelit ja ovet hiihtävät mestoille, listat, karmit, matot, hana, väliovet, kaapit.. Pihasta puhumattakaan.

Miljoonan keskeneräisen asian kanssa ilmalämpöpumpusta vessan roskikseen, elelen seuraavat kuukaudet ja aina välillä yritän pysähtyä ajattelemaan, että me rakennettiin just talo.

Pian meillä on kolmas vuosipäivä ja me ollaan rakennettu yhdessä talo. Se on kaunis ja mekin ollaan vielä yhdessä.

Kunhan asetumme, tässä on varmasti melko hyvä.
Tästä tulee hyvä.

 

(Ja jonain päivänä mä vielä saan otettua laadukkaita kuvia, näiden kännyräpsyjen sijaan. Täällä meneillään vahva suutarin kengättömät lapset -keissi..)

14

Kumpikaan ei tunnu kodilta. Nykyisestä asunnosta on riisuttu paljon, osa myyty, toiset pakattu erilaisiin kasseihin ja laatikoihin. Yhdet menevät kirpputorille, toiset kaatopaikalle ja suurin osa kerääntyy makuuhuoneen nurkkaan, josta lopulta siirtyvät uuteen taloon.

Taloon. En osaa sanoa vielä ”kotiin”, olen hyvin jykevästi välitilassa, enkä oikein viihdy kummassakaan osoitteessa.

Uudessa kodissa olemme pakertaneet nyt muutaman kuukauden ajan kaiken vapaa-aikamme. Paljon on edistytty, mutta hommat eivät tunnu loppuvan – yksikään huone ei ole täysin valmis. Välillä saavutan jopa tunteen ei enää paljoa ja sitten lamaannun, kun kirjoitan ylös mitä vielä pitää etsiä, tehdä, ostaa, noutaa, kasata. Olen kuitenkin päättänyt luottaa, että saamme tarvittavat valmiiksi ja kun me toivottavasti pian pääsemme muuttamaan sisään – talo alkaa heti tuntua kodilta, vaikka olisimme kuinka kaaoksen keskellä puuttuvien asioiden kanssa.

Vanhasta tehtaastamme olemme jo toinen jalka ulkona. Niin ihana väliaikainen koti kuin tämä on ollutkin, painottaisin tällä erää sanaa vanha. Paikat alkavat hajota lopullisesti juuri meidän lähdön alla ja vaikka tilaa on hervottomasti, olemme valmiit poistumaan. Sen eteen olemme tehneetkin jo viralliset toimet ja lähtö on edessä kesäkuun lopussa, oli meillä muuttolupa tai ei. Kutsumme tehdasta vielä kodiksi. Siellä on meidän omaisuus ja elukat, siellä nukumme. Vaikkakin pojat lattialla – heiltä lähti sängyt jo yli kuukausi sitten ja työpöydät siinä samalla. Koko tila on muuttunut salaa melko kolhoksi, kun huonekalut ovat sohvaa myöten hävinneet ja siivouksesta ei pidetä kovin hyvää huolta.

Koska yritykseni töiden määrä on ailahtelevaista sorttia ja koska olen melko järjestelmällinen (sekä malttamaton) ihminen – olen tosiaan aloittanut irtaimiston myynnin ja pakkaamisen hyvissä ajoin. Kirppispöytä on varattu alkavaksi viikko ennen toivottua muuttoa ja olen iloinen, että saan viedä tavarat suoraan sinne, enkä joudu kuljettaa niitä uuteen taloon.

Vaikka en suoranaisesti pidä välitiloissa lillumisesta, pidän muuttamisesta! Se on aivan loistava mahdollisuus käydä omaisuus kunnolla läpi, luopua ja jännittää miten kaikki rakkaat esineet löytävät paikkansa uudesta, kun ne avaa kääreistä toisessa osoitteessa. Uusi talo on kuin tyhjä canvas.

Tavaroiden määrä yhteen läjään laitettuna on kuitenkin useimmilla ihmisillä lamaannuttava – niin täälläkin. Vaikka karsin kuinka, makuuhuoneen nurkan kasa on alkanut vaikuttaa vuorelta. Tuijotan sitä iltaisin ja mietin, mitä helkuttia mukamas teemme näillä kaikilla tavaroilla!? Ahdistavinta on, että kasassa on vasta murto-osa meidän irtaimistosta. On aina yhtä tuskaista kohdata oma materialismi, etenkin kun kutsuisi itseään mieluusti minimalistiksi. Olen tajunnut jo vuosia sitten, että tyylini voi olla minimalistinen, mutta olen kyllä umpihamsteri astioiden ja vaatteiden kohdalla. Minulla on hallussa myös varastoinnin kulmakivet ja olen niitä ihmisiä, joilta löytyy erilaisia ruuveja, kumilenkkejä, nappeja, kuivamuonaa ja aina seuraava täysinäinen pullo shampoota, joskus viisi, jos on ollut hyvät tarjoukset. Hahah.

Nyt onkin aika katsoa hamsterointia silmästä silmään ja minusta tekee oikein hyvää tehdä muuttoa kuukauden ajan pikkuhiljaa. Vielä kaksi päivää sitten katsoin eräitä mukeja ja tuumin, että tavallaan nämä ovat kyllä käytännölliset ja ihan hyvän kokoiset, kun joskus saatan ottaa kaakaota. Tänään katsoin niitä uudelleen ja totesin, että eivät ne kovinkaan paljon hehku onnea ja laitoin kirpputorikassiin. Hamsteri tarvitsee prosessia ja mieluusti vähän venytettyä sellaista. Hamsterilla saattaa myös olla todella paljon rakkaita tavaroita ja vilkkaasta mielikuvituksesta huolimatta olen huomannut, että osa tavaroista pitää siirtää uuteen, vaikka en ole ihan varma sopiiko ne sinne. Tulen luopumaan asioista myös muuton jälkeen, kun saan kysymyksiin vastauksia.

Huomenna meidän pitäisi saada sähköt talolle. Lamppuja, pistorasioita ja palovarottimia on aseteltu viime päivinä vimmatusti. Hanoja on ilmaantunut altaiden kaveriksi ja wc-istuimet on nostettu seinälle. Talo valmistuu ja ihan pian saamme kutsua sitä kodiksi. Sitä ennen päälle on vedettävä kutosvaihde ja tanssittava ylijumalille, jotta kaikki tarvittava saadaan valmiiksi!

Aivan hullua, että kohta välitila on ohi.

 

10

Viisitoista vuotta sitten haaveilin ääneen betonilattiasta ja sain muutamalta keski-ikäiseltä ukkelilta jyrkän tuomion. Kova, kylmä, ruma ja hankala toteuttaa. Tuolloin ainoa mikä minua huolestutti huolestutti oli hinta, lattialämmitys oli harvinaisempaa herkkua ja täten tyyristä puuhaa. Ajauduin kuitenkin vasta viisi vuotta myöhemmin remontoimaan ensimmäistä asuntoa ja sinne kivilattian toteuttaminen oli mahdotonta.

Betonilattia on pysynyt mielessäni kaikki nämä vuodet. Olen aina fiilistellyt lofteja ja tehdasasuntoja, rouheutta sliipatun sijaan. Betoni valikoitui lopulta uuden kodin lattiamateriaaliksi – olin toki katsellut myös upeita parketteja. Mikäli kodin seinät olisivat olleet tasaisen valkoiset, betonilattia olisi saattanut tuntua liian kylmältä. Kun päätimme lähteä rakentamaan CLT-taloa, jonka seinät ja katto ovat itsessään puuta, tuntui oleelliselta saada kiveä balanssiksi. Emme halunneet puuta kaikkialle, vaikka se ihana elementti onkin.

Uuden kodin lämmitysmuotona on maalämpö ja lattialämmitys, kauttaaltaan. Talomme märkätilat saivat maakostean betonin putkien ja eristeiden päälle hyvissä ajoin, jotta saimme laatoituksen aloitettua. Maakostea kuivuu paljon nopeammin kuin märkäbetoni ja siinä on paljon plussaa perinteiseen märkävaluun nähden. Se ei kuitenkaan sovellu hiottavaksi betonilattiaksi, sen huokoisuuden vuoksi.

Kun oli perinteisen märkävalun aika, kohtasimme pari haastetta. Clt-talon välipohja päästi muutamasta kohdasta tiputellen vettä alakertaan, tehden jo jähmettyneeseen valuun reikiä, jotka paikattiin lopulta aivan väärän värisellä massalla. Teimme hiontavaiheessa lakkaseosta (hiontapölyä ja lakkaa) niiden päälle ja ne maastoutuvatkin nyt kokonaisuuteen paremmin. Paikkaukset olisi tosin pitänyt hioa vielä ensimmäisen lakkakerroksen jälkeen, nyt ne tuntuvat hieman karheammalta kuin muu lattia. Toiseksi haasteeksi muodostui seinänvierustat, jotka jäivät kyseenalaiseen kuntoon. Suunnitelmissa oli listaton koti, valu jäi kuitenkin liian kauas seinästä, eikä se paikkailuilla tullut siistiksi. Taidamme odottaa päätöksen kanssa vielä tovin, joskos rumat reunat eivät pistä silmään, kun koti on kalustettu. Pidän listoja turhina pölyn kerääjinä ja harmittaa kyllä, että tämä suunnitelma meni plörinäksi.

Valun toteutti ammattilaiset ja betoni jätettiin kuivumaan rauhassa muovien alle. Muutaman viikon päästä vuokrasimme itse hiomakoneen ja imurin. Timanttilaikoilla rouhimme betonin muodostaman liimakerroksen pois pinnasta. Se oli pölyistä ja jännittävää puuhaa. Kuitenkin juntimpikin uuvatti siihen kykenee, joten jännitys piti lähinnä hereillä. Emme kuitenkaan olleet täysin pro elämämme ensimmäisellä koneellisella hiontareissulla –  toisella kerralla ymmärsimme, että meidän olisi pitänyt rohkeasti rouhia pinnasta vähän enemmän pois. Liimakerroksen poistolla tehostetaan betonin kuivumista, poistimme sen suurpiirteisesti, mutta se olisi ehdottomasti kannattanut poistaa huolella ja kunnolla kaikkialta. Seuraavalla hiontakerralla jouduimme hakemaan jälkikäteen timanttilaikat uudelleen, kun ymmärsimme, että hienommat laikat eivät niitä irrota. Oppia ikä kaikki.

Betoni sai kuivua monen monta viikkoa muovien alla liiman poiston jälkeen. Sitten vuokrasimme tosiaan koneita uudelleen. Tällä kertaa muovitimanttilaikkoja, kahdella eri vahvuudella. Sekä käsihiomakoneen. Nämä laitteet laikkoineen olivat hellävaraisempaa hiomista varten, joilla pinnasta tulee sileä. Pääosin käytin kuitenkin isäni ihanaa (mutta varsin kovaäänistä) pikkuista silitysraudan mallista hiomakonetta, jolla hinkkasin reunoista P40 karhealla hiomapaperilla ensimmäiseltä kerralta jääneet liimat pois. Tuona viikonloppuna aika voitti meidät ja jälki jäi paikoitellen eläväiseksi. Teimme parhaamme ja se ei ihan riittänyt täydelliseen lopputulokseen kauttaaltaan. Sunnuntaina tuli hetki, jolloin molemmat oli sitä mieltä, että nyt riittää, se on tarpeeksi hyvä ja isketään lakka päälle! Yksinkertaisesti päätimme, että meidän eläväinen betonilattia saa luvan olla todella eläväinen.

Betonin päälle levitettiin lastalla ja telalla mattalakkaa. Kirkkaaksi kuivuva lakka oli maitomainen seos (lakka+kovete), jota kaadoimme suoraan lattialle. Levitimme terävällä kumilastalla reunat ja telalla muut alueet. Laitoimme lakkaa kaksi kertaa, jättäen ensimmäisellä kerralla ehkä hieman liian niukan kerroksen. Kolmannesta levityskerrasta ei varmasti olisi ollut haittaa, mutta kuten hionnan kanssa, totesimme sen olevan meille riittävä.

Somessa olen seurannut kuinka monilla siintää haaveissa täydellinen betonilattia, joka sitten epäonnistuu ja sen päälle laitetaan mikrosementti tai puhtaasti aivan toinen lattia. Me todettiin jo alussa, että lattia joutaa mennä kyllä todella suuresti pieleen, että luovumme visiostamme. Suunnittelimme etenemisvaiheet mielessämme:

Mikäli lattia halkeaa –> sekoitamme irti hiottua betonipölyä ja lakkaa massaksi ja sivelemme sitä halkeamiin. Halkeaminen on toki edelleen mahdollista ja tämä saattaa hyvinkin olla edessä!
Mikäli lattia on katastrofi –> levitämme päälle uuden tasotteen TAI sekoitamme lakkaan hieman sävytettä TAI teemme Betolux-koktailin.
Mikäli lattia ei niilläkään etene edustavaksi –> harkitsemme peittävän maalin vetämistä päälle.
Mikäli lattia olisi ollut aivan järkyttävän hirveä –> olisimme seilanneet rautakauppaan ja miettineet millaisen lattian asennamme betonin päälle.

Lattiasta tuli paikoitellen hirmu kaunis, paikoitellen eläväinen. Reunoja lukuunottamatta olen hyvin tyytyväinen, että saan tanssahdella vihdoin omalla ja itsetehdyllä betonilattialla. Nyt vielä pidetään sormet ristissä, että alla oleva lattialämmitys pelittää ja kylmä lattia muuttuu mukavaksi.

4

Kello on puoli yksi yöllä ja olen hereillä. Vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä valvoin tähän aikaan ja pyörin vuoteessa. Nostin puhelinta käteen, hain unta, mieleeni tuli jotain, otin puhelimen uudelleen käteen.. Elin siinä olettamuksessa, että olen iltavirkku ja en vain saa unta.

En ole koskaan huomannut kofeiinin piristävää voimaa. En juo kahvia, eikä teestä saa samanlaista piikkiä. En tosin ole varma saisinko kahvistakaan kunnon buustia. Olen juonut joskus kupin festivaalien kolmantena aamuna huomaamatta mitään muutosta. Se ei toki anna täysin realistista kuvaa normaaliin semipirteään arkiaamuun verrattuna, mutta jotenkin luulen, että en vain huomaa kofeiinin antamaa tärinää kehossani niin voimakkaasti kuin useimmat. Täten olin pitkään siinä uskossa, että kofeiini ei vaikuta uneeni.

Juon paljon teetä. Join aikoinaan vain mustaa, sittemmin sen lisäksi vihreää ja nyttemmin myös yrttijuomia. Aluksi en ymmärtänyt edes juovani kofeiinia kiduksiini iltaisin – kahvin kofeiinipitoisuuksista on paasattu aina, teen ei niinkään. Kun sittemmin ymmärsin teessäkin olevan kofeiinia melkoisesti, en huomannut sen vaikutusta selkeästi ja pidin edelleen kiinni olettamuksesta, että se ei vaikuta uneeni. Juon myös kokista ja olen kahvin tapaan aina tiennyt kolajuomien kofeiinin määrästä. En saa niistäkään mitään merkittävää piristystä, joten elelin juoden näitä mustia juomia ja ajattelin, että olen stressaantunut iltaihminen.

Väitin jopa ihmisille, että kofeiinilla ei ole vaikutusta minuun.

En mitenkään voinut uskoa, että hempeä iltateeni tekisi minulle pahaa. Olin juonut kupin teetä iltaisin lapsesta asti. Nykyään join pari, kolme joskus neljä pannua päivässä, mutta en nähnyt yhteyttä. Väitin itselleni tätä totuutta niin kauan, kunnes parina iltana jätin teet juomatta ja uni tuli kymmeneltä. Tämä oli niin jännittävä havainto, että halusin jatkaa empiiristä tutkimusta.

Ilta toisensa perään aloin saada unen päästä kiinni aiemmin. Olin hyvin pöyristynyt ymmärtäessäni, että tee oli pitänyt minua hereillä vuosikausia. Vaikka uni tuli, kaipasin kupillista kuumaa; bergamottia täynnä oleva musta tee, laadukas sencha. En yksinkertaisesti halunnut elää elämääni ilman (pannullista) iltateetä.

Tutustutin itseni hieman väkisin roibokseen, tuohon punaiseen hieman makealta maistuvaan yrttijuomaan. Totuin, mutta en halunnut juoda sitä joka ilta. Etsin kofeiinittomia teehyllystä, lähes tuloksetta. Clipperin vihreä kofeiiniton osoittautui ihan siedettäväksi, perusmerkeistä joltain löytyi mustaa kofeiinitonta. Markettien valikoimissa oltiin kuitenkin kaukana laadukkaista, maittavista teelehdistä, joista olisi imetty kofeiinit pois.

Luojalla kiitos teepuodeista. Olen vieraillut niissä usein, mutta kofeiiniton tee tuntuu asialta, josta ei puhuta ääneen. Vähän kuin sokerittomat juomat. Se tuntuu feikiltä ja jotenkin oletin, että ei tasokkaat puodit niitä myy.

Minulla on pari vakioteekauppaa. Helsingin Eerikinkadun Théhuoneen lisäksi Porvoossa palvelee sympaattinen siirtomaatavaraliike Skafferi, jonka maittavaa kofeiinitonta vihreää teetä olen lipitellyt puoli vuotta. Udellessani häneltä kofeiinittomista tuotteista, omistaja tiesi kertoa kysynnän lisääntyneen valtavasti. Kenties unta arvostetaan jälleen.

Olen myös laajentanut reviiriäni ja testaillut iltateeksi luokiteltuja yrttijuomia. Nämä night time –sekoitukset sisältävät usein kamomillaa (inhokkini) tai jotain lakritsinjuurta. Niiden makupaletti pyörii raikkauden ja pesuaineiden parissa, eikä se oikein sovi suuhuni mitä teehen tulee. On kuitenkin mainiota, että vaihtoehtoja löytyy ja nykyään välillä jopa tekee mieli raikasta pesuaineen tuntua.

Olen muutaman vuoden ajan nauttinut kofeiinittomista illoista. Iltakuuden jälkeen herkullisimmat teet on kielletty. Uni tulee paremmin, vaikka olisi stressiä ilmoilla. Toki poikkeuksia riittää ja toisinaan valvon alku-, toisinaan aamuyöstä. Kofeiini tai sen puute eivät ole vastaus kaikkeen. Yksi tärkeimmistä asioista, joka aikaisemmasta nukahtamisesta on tullut, ovat virkeämmät aamut. Herään suurimman osan viikosta itsenäisesti ilman kelloa seitsemän, kahdeksan aikaan. Näin ei tapahtunut aiemmin – olen ollut aamuisin väsynyt niin kauan kuin muistan. Saatan edelleen tuntea jatkuvaa väsymystä ja viimeiset viisi vuotta olen epäillyt uneni laadun olevan kökköä, mutta on myös paljon aamuja, jolloin tunnen herääväni oma-aloitteisesti, koska olen valmis uuteen päivään.

Nyt valvon, koska uurastaessamme työmaalla, en tajunnut kellon olevan liikaa kofeiinille ja join kokiksen iltakahdeksan jälkeen. Never again. Joillain kofeiini vaikuttaa kehossa aivan törkeän kauan, toiset joutuvat lopettamaan kofeiinin juomisen heti aamukahvin jälkeen, toiset eivät voi juoda sitä ollenkaan. En voi kuin lämmöllä suositella testaamaan kofeiinittomuutta, vaikka uskoisit olevasi sitä mahtavampi. Se on ihana, mutta myös salakavala aine.

PS. Rakastan kuppeja ja hymyilen kun avaan astiakaappini (kuvassa muutama). Olen luonut erilaisilla kupeilla tilanteen, jossa minulla on aamuisin valinnanvaikeus – minkä ihanan kupin tänään otan teeni tarjoilualustaksi. <3

5

Tuhosin hapanjuureni alun vuosi sitten. Minusta ei ollut siihen. Tipahdin ohjeiden sekavuudessa kuudennen päivän kohdalla, en ikinä leiponut siitä yhtäkään leipää. Myönsin tappioni. Mielenkiinto loppui, kun homma meni vaikeaksi. Hapanjuuri vaatii myös aikaa ja rakkautta aivan eri tasolla, kuin sen halpaversio – pataleipä.

Nyt olen leiponut pataleipää niin monta kertaa viikossa, että ajatus hapanjuuren pariin palaamisesta houkuttaa mieltäni. Elän tällä hetkellä hieman hektistä elämää etäkoulun, rakentamisen ja omien töiden lomassa, joten olen ajatellut ottaa haasteen vastaan muuton ja pandemian jälkeen. En kyllä edes tiedä miksi, onhan minulla nytkin ollut iltaisin se viisiminuuttinen, jonka tämän leivän ohje vaatii ja taas aamulla se tunti, jonka uunin lämmittäminen ja paistaminen vie.

Hapanjuuren kupliessa kuitenkin vasta mielessäni, jaan teille tämän leivän ohjeen – sitä on kysytty paljon, koska olen jakanut jatkuvasti Instagramissa (@kaisujouppi) videoita höyryävästä leivästä. Hän on aina yhtä kaunis uunista tullessaan! Tämä pataleipä on tuunattu versio Sikke Sumarin Nami Namaste kirjasta.

Sekoitan illalla kulhossa 5dl vehnäjauhoja, 1dl kaurajauhoja ja 1dl spelttiä. Olen vaihdellut grahamista ruisjauhoihin ja vehnäjauhojenkin osuutta voisi vähentää. Tiedän kuitenkin, että juuri näillä tulee täydellinen leipä. Lisään joukkoon ½ tl kuivahiivaa ja pari teelusikallista suolaa. Sitten hakkaan leikkuulaudalla pienemmäksi kourallisen kuivattuja karpaloita –> joukkoon! Viimeistelen paketin samanmoisella kourallisella pellavansiemeniä. Testasin auringonkukansiemeniä, ihan jees, mutta pellavansiemenet ovat valloittaneet sydämeni. Mikään ei estä sinua laittamasta vaikka molempia! Laitan hanan lämpimälle ja lurautan sekaan 3 ½ dl vettä. Veden lämpötilan olisi varmaan hyvä olla optimaalinen 42 astetta. En todellakaan tiedä onko veteni 40 vai 50 astetta, joka kerta leipä on kuitenkin onnistunut. Arviolta semmosta vähän kädenlämpöistä kuumempaa..

Tartun lusikkaan ja pyöräytän seoksen tasaiseksi nopeasti. Ei vaivata, eikä vatkata. Minulla on kulhoja, joissa on kansi, mutta jos et sellaista omista, laita muovikelmu päälle (liinakin varmaan riittää) ja anna taikinan lepäillä yön yli. Mitä kauemmin annat sen porista, sitä maukkaampi lopputulos, 12-24h on hyvä.

Kun kello on pyörähtänyt ympäri kerran tai kahdesti, laita uuni kuumenemaan 225° ja nakkaa samalla kylmä pata sinne. Kattilakin kuulemma käy, oleellista on, että astiassa on kansi ja se on uunin kestävä. Älä siis laita sinne muovikulhoa tai puukahvoja. Heh. Kun pata on uunissa, kaada taikina kevyesti jauhotetulle alustalle ja pyöräytä sitä pari kertaa niin, että jauhot tarttuva pintaan. Ei vaivata! Heitä liina päälle ja kun uuni on valmis, heitä leipä pataan. Pataa ei tarvitse voidella, kunhan jauhoja on leivän pinnassa, se ei tartu astiaan. Viillän pintaan pari viivaa veitsellä ja heitän päälle alustalta jauhojen jämät. Kansi päälle ja uuniin 30 minuutiksi. Kansi pois ja paistoa vielä 15 minuuttia. Kaadan leivän heti ritilälle jäähtymään ja säilytän sitä kuin hapanjuurileipää – leikkuupinta alaspäin pöydällä, ei liinoja saatikka muovipusseja.

Lämpiä leipomishetkiä poikkeustilatoverini. <3

5