Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

FS 2019

Rubber & Soul – Ane Brun

Sielukkain ääni, hennoin kitara, ihanimmat melodiat. Ane Brun on taiteilija, jonka musiikkia olen kuunnellut yli vuosikymmenen ajan. Verrattuna olemassa olevien artistien määrään maapallolla, moni ei päädy soittolistalleni levyillään. Useat jäävät mieleeni yhden kappaleen kautta, jolloin en välttämättä edes muista kuka esittäjä on. Ane Brun on koskettanut sieluani ja vanhat levyt soivat uudelleen ja uudelleen aika ajoin. Nyt jumitan yhtä kauneimmista ja klikatessani kappaleen alkuun yhä uudelleen – pohdin kuinka kaunista voi hyräily olla.

So then when you are not in my dreams
And not in my mind
But we are at the same place at the same time
Rubber no longer holds
The borders of my soul

Norjalaisen Anen kaunein levy on mielestäni 2005 julkaistu A Temporary Dive,
sukella siihen jos jostain päästä aiot sen tehdä. Aloitusraita To Let Myself Go iskee suoraan syövereihin, siitä seuraava on yllä mainittu Rubber & Soul ja yksi mielettömimmistä on neljäs raita My Lover Will Go. Brun on mennyt yksinkertaisempaan suuntaan tästä levystä, tehnyt ison liudan covereita, ja olisi upeaa kuulla häneltä uutta sykähdyttävää lyriikkaa yksinkertaisessa paketissa lähitulevaisuudessa.

0

Vihdoin kuukausien odottamisen, kyynelten, turhautumisen, jännityksen ja raivon jälkeen rakennuslupa on täällä. Hän saapui viikko sitten ja sen jälkeen on ehditty tiimin kanssa kokoontua, laittaa eteenpäin sitä ja tätä, kaupungin mittajengi on käynyt merkkaamassa nurkat ja odotamme parhaillaan, että pääsemme pitämään aloituspalaverin tontille, jossa kaupungin herrasväki on tsekkaamassa muun muassa korot ja avaavat viimeisenkin portin projektin käynnistämiselle.

Huh. Yllättävän usea asia on vielä epävarmaa, mutta aikataulu on melko selkeä. Me starttaamme tänä vuonna ja jos kaikki (hah, erittäin epätodennäköistä) menee putkeen, mökki on pystyssä vielä tämän vuoden puolella. En usko ennen kuin näen, mutta mahdollisuus on. Se taas riippuu kaupungin lisäksi urakoitsijoista ja Äiti Maan järjestämästä säästä.  Vaatii usean palasen paikalleen loksahtamista. Tärkeintä nyt kuitenkin on, että päästään mahdollisimman reippaasti kaivamaan kuoppaa ja perustukset kuosiin ennen syväjäätä. Kaikki on valmiina ja tätä on odotettu.

Kävimme eilen tontilla kurkkaamassa merkkien paikat ja oli huvittavaa huomata, että vaikka asemakaavaa on tuijoteltu, muutamia yllätyksiä tuli. Kadun puoleinen seinä tulee paljon lähemmäs tietä, mitä olimme hahmottaneet. Se ei tosin ollut negatiivinen yllätys – emme tule käyttämään etupihaa mihinkään ja olin aiemmin huolissani, että siihen jää kauheasti hukkatilaa.

Takapihan puolelle tulevan seinän paikkaa oli moneen kertaan pällistelty tontilla ja sitä oli verrattu kaavan avulla vanhempieni talon sijaintiin, joka on ihan tulevan tönömme kyljessä – vaan silti sekin yllätti. Alkujärkytyksestä yli päästyäni kuitenkin hahmotin, että takapihalle jää ihan mukavasti tilaa ja sinne saadaan kyllä jossain vaiheessa elämää (lue: kun on varaa) kiva oleskelualue kesiä varten. Koska olen maailman suurin haaveilija, olin tietenkin jo tuumaillut mielessäni käyttäväni jonain päivänä tontin loput rakennusneliöt pieneen, valoisaan työtilaan, joka sijaitsisi takapihalla. No sitä sinne ei kyllä mahdu. Täytyy pakottaa eno myymään meille maaplänttinsä siitä takapihamme takaa maalaus-keramiikka-fiilistely-työtilaani varten. Haaveissa on hyvä elää.

Vaikka nurkkien paikat tuntuivat olevan joka puolelta lähempänä rajaa ja täten talo tuntui tontilla isommalta, kuin olimme ajatelleet – havainnoin heti, että poikien huoneista tulee kyllä hirmu pienet. Sen jälkeen tuntui, että koko talo tosiaan on ihan liian pieni ja en kykene hengittämään siellä, seinät kaatuu päälle ja tämä on elämäni suurin virhe. Haaveilijan lisäksi olen piruja seinille maalaava stressaaja. Tietenkin sitä toivoisi, että tilan avaruus yllättäisi ja kun seinät ovat pystyssä, huoneet tuntuisivat isommilta kuin mitä on ajatellut. Täten on kamalaa, kun ahdistus liian pienistä komeroista konkretisoituu nurkkamerkkien kautta. Alan uskoa, että oli maailman typerin idea muuttaa 200m2 väliaikaiseen asuntoon. Ihan kaikki tuntuu tämän jälkeen ahtaalta ja siitä ei pääse yli, eikä ympäri. Isäni toki mouhosi vieressä, että kaikki tilat tuntuu pieneltä tässä vaiheessa, kun seinät ei ole pystyssä. Haluaisin uskoa häneen, mutta todennäköisesti tila tuntuu sopivalta vasta kun olen asunut siinä hetken ja tottunut. Voi myös hyvin olla, että tuskailen usean huoneen pienuuden kanssa iäti. Selvinnen kuitenkin, olemmehan täysin etuoikeutettuja, että kykenemme edes tämän kokoisen talon rakennuttamaan.

Lupien saaminen päästi meidät seuraavalle tasolle, ärsyttävän paljon on kuitenkin vielä kompastuskiviä edessä. Juuri nyt haluaisin siihen pisteeseen, kun kaupungin virkailijat ovat toissijainen asia ja päästään eteenpäin meidän huipputiimin kanssa. Askel askeleelta.

6

Oui, Paris!

Edeltävä kokemus on lokakuulta 2011, Aapo oli alle vuoden ikäinen, puhelimeni unohtui taksiin, Leevi oli ”minne mennään, kuinka kauan vielä” -kyselyiässä. Kuljimme isommalla porukalla eksäni perheen kanssa Pariisin katuja ja nyt syyskuun alussa 2019 oli hieman erilainen reissu, Kain kanssa kahdestaan.

Edellisellä reissulla kuljin muiden perässä, nyt paneuduin kahteen matkaoppaaseen ja rivakkaan googletteluun. Harmikseni kuljin tällä kertaa katuja hieman sumuisin aivoin ja matalin energioin, olin koko reissun melko tymäkässä flunssassa. Siitä huolimatta näimme hirmuisesti, pyöräilimme, hikoilimme metrossa, lilluimme jokiristeilyllä, söimme mukavasti ja nautimme toistemme seurasta.

 

 

Todettakoon, että Pariisi on nyt nähty. Vaikka olin käynyt aiemmin, odotin jotenkin enemmän. Pariisi on niin älyttömän laaja, siellä on ihmisiä aivan hirmuisesti ja jotenkin siitä kuitenkin jää uupumaan sellainen Pariisi, joka elokuvissa näkyy. Pariisi on turisteja täynnä oleva metropoli, jossa välimatkat ovat pitkiä ja pittoreskia fiilistä on välillä vaikeaa löytää. Koska kaupunki on niin iso, voi toki olla, että me satuimme olemaan väärissä paikoissa väärään aikaan. Osan mielipiteestäni muodostaa myös siitä, että me kaipaamme kipeästi lomaltamme tällä hetkellä jotain muuta kuin suorittamista ja vaeltamista paikasta toiseen. Kai oli Pariisissa ensimmäistä kertaa, minä en muistanut edelliseltä kovinkaan paljon, joten olisi tuntunut liki rikolliselta vain oleskella. Halusimme nähdä paljon, vaikka emme olisi jaksaneet. Valintoja, valintoja.

Pittoreskin fiiliksen osittaisesta puutteesta huolimatta, reissulla oli rattoisaa ja antoisaa. Meidän melko randomisti valittu hotelli oli aivan pränikkä ja sen konsepti miellytti meitä. Loppujen lopuksi sijaintikin oli aivan täydellinen, koska 10:s, 9:s ja 18:s arrondissementit pitivät sisällään mielenkiintoisimmat miljööt ja spotit.

 

Meidän OKKO Hotel (niitä on useampia) sijaitsee Gare de l’Est rautatieaseman kyljessä, ihan raiteissa kiinni. Lentokenttä juna tuo liki vieressä olevalle Gare du Nord asemalle, joten matka hotellille lentokentältä oli lyhyt. Gare de l’Est pitää sisällään toki myös metropysäkin, joten hotellilta kulkeminen kaikkialle toimi loistavasti. Hotellin pienestä aulasta pääsee huonekortilla isoon The Clubiksi kutsuttuun tilaan, jossa on jääkaapeissa aina juomaa, laadukkaat kahvi- ja vesikoneet (kuplajuomaa sekä ihanan kylmää vettä!), pientä naposteltavaa ja iltaisin siellä tarjotaan yksi alkoholiannos (olutta, siideriä tai viiniä), sekä syötävää. Tuoretta patonkia, leikkeleitä, salaattia, juustoja.. Samassa tilassa tarjoillaan aamupala ja kaikki nämä kuuluvat huoneen hintaan. Clubissa toivotaan, että juomat ja syömiset nautitaan siellä, mutta me ei toki tätä toteltu ja otettiin aina hotellille tultaessa juomat mukaan huoneeseen ja tuotiin lähtiessä tyhjät putelit Clubiin, rebels..

Hotellilla oli erinomainen palvelu, kattoterassi valmistumassa ja huoneiden sisustus ja materiaalit viimoisen päälle. Mainittakoon pelkavalakanat ja se, että huoneet ovat yhden- tai kahdenhengen huoneita, eikä niihin mahdu lisävuodetta (muistaakseni).

 

Kun köllimiset oli suoritettu hotellilla, seikkailimme must-see nähtävyydet. Kipusimme Eiffeliin katsomaan maisemia, ajelimme Seinellä, ihmettelimme Louvren valtavuutta, hinasimme itsemme funiculairella  Sacré Cœurille, kävimme Pompidoun aulassa museokaupassa ja tuijotimme hetken remontissa olevaa Notre Damea. Kun nähtävyydet olivat paketissa, sukelsimme Pohjois-Pariisin mielenkiintoisiin alueisiin, kuten Bellevilleen, Pigalleen, Bastilleen, Montmartreen ja Républiqueen. Näillä alueilla pääsi toisinaan turisteja pakoon ja täältä löytyi myös symppiksimmät boulangeriet, puodit ja baarit.

Söimme ranskalaista, italialaista, meksikolaista ja aasialaista ruokaa, sekä joimme karahveittain talon viiniä. 600€ katevaraus kahdesta kaupunkipyörästä hirvitti luottokortillani monta viikkoa matkan jälkeen, mutta hävisi sieltä aikanaan. Valitsin aina sähköpyörän, koska vankkarunkoisella pyörällä taittui matka apuvoimilla paljon mukavammin, etenkin kipeänä. Velíb kaupunkipyöriä voin kyllä suositella. Ne ovat todella suosittuja ja vaikka telineitä on paljon – joillain alueilla oli hyvin vaikeaa löytää ehjää pyörää alle, etenkin työmatka-aikaan. Peruspyörän vuokra on 0€ ensimmäiset 30 minuuttia, sähköpyörä on 1€ ensimmäiset 30 minuuttia. Ajelimme aina alle puolituntia, joten pyörien käyttö tuli todella edulliseksi. Valittavana on erilaisia kokonaisuuksia kertalainasta viikkoon ja katevarauksen lisään on aloitusmaksu, joka oli joitain euroja per pyörä.

Pariisissa oli todella lämmin syyskuun alussa, aurinkoinen sää olikin seuranamme koko matkan ajan. Viivyimme Pariisissa neljä päivää, joista yksi meni aikalailla matkustamiseen. Se oli tehokas reissu ja jos olisi halunnut suorittaa kaupungin kolkat läpi vähän rauhallisemmin, viisi päivää olisi ollut järkevämpi. Koimme kuitenkin Pariisin antaneen kaikkensa meille ja matkan kesto oli meille tällä kertaa juuri passeli. Tällä kertaa kotiinpaluu ei ahdistanut – odotimme oikein, että pääsimme reissusta suoraan viikonlopuksi kotiin lepäämään. Haha. Pariisi ottaa, mutta myös antaa.

 

4

Amerikkalaiset juhlivat epäonnistumisia. On erojuhlia ja mikäli et ole tehnyt konkurssia, et voi menestyä. Minä en ole vielä tehnyt konkurssia, mutta liki rahattomana on oltu yrittäjän taipaleella useita kertoja. Ensimmäisenä kesänä eron jälkeen jouduin lainaamaan äidiltäni 3000e, että selvisin. Asuinkustannukset olivat yksin asuessani järkyttävän suuret, mutta tiukoilla olisin ollut ilman kallista kotiakin. Onneksi apu oli lähellä ja vielä koroton.

Usein kuulen epäonnistumisen kolkuttavan ovella. Kun sähköpostia ei saavu, kun puhelin on hiljainen, alan panikoimaan. Lähes samoin tein ajattelen, että kukaan ei halua tehdä kanssani töitä enää koskaan, yritykseni on tullut tiensä päähän ja on aika painaa leuka rintaan. Kun hiljaiset viikot jatkuvat, on aivan selvää, että työt voivat kuin voivatkin loppua seinään. Kerrasta. Kenties jossain on uutisoitu kuinka huono ja kelvoton olen, eikä kukaan enää aio koskaan käyttää minua kuvaajana.

Silloin täytyy tehdä hetken aikaa jotain epämiellyttävää – kuunnella järkeä. 
Vaikka kukaan asiakkaistani ei palaisi, minulla on olemassa lukemattomia potentiaalisia asiakkaita Suomi täynnä ja asiakkaita löytyy näköjään myös ulkomailta. Vaikka kompuroin, se ei tarkoita epäonnistumista.

Kun teet töitä omilla kasvoilla, epäonnistumisen pelko tuntuu suuremmalta. Mikäli myisin toisen yrityksen valmistamia sipsejä ja saippuaa, verkkokauppani kaatuisi – epäonnistuminen ei tuntuisi varmastikaan niin henkilökohtaiselta. Voisin helposti ajatella, että ei ollut sopiva aika, tuotteissa oli ehkä jotain vikaa, en osannut markkinoida tarpeeksi hyvin. Kun myy omaa visuaalisuutta, omaa näkemystä, omia ajatuksia, omia toimintatapoja – kurkkua kuristaa kovaa, kun kalenteri tyhjenee.

Kompurointi aiheuttaa putkinäköä ja negatiivista ajattelua, ei löydä energiaa puskea eteenpäin. Miksi suotta, sitä saattaa kysyä itseltään; tämähän on kuoleva yritys. Jossain kohdassa kuvioihin iskee taistelutahto, ymmärtää että kompurointi kuuluu elämään ja tässä ollaan vielä hyvin kaukana epäonnistumisesta. Usko omaan työhön palaa, usko omiin taitoihin, usko kehittymiseen. Usko siihen, että kuivakausi saadaan käännettyä kohti täyttä kalenteria. Epäonnistumisen pelko laittaa tulta perskannikoiden alle.

Ihmiset ottavat epäonnistumiset eri tavalla, kenties yrittäminen on aina ollut minulle näyttämisen paikka. Äitini mainitsi useaan kertaan koulutaipaleeni loppupuolella, että entä jos kuitenkin hakisin palkkatöitä. Tiesin yrittämisen olevan minulle oikea tie ja tiedän edelleen, että tämä on minulle paras tapa tehdä töitä, ei se silti helpoin ole. Uskon itseeni ja on aina kovin raskasta, kun sitä uskoa horjutetaan. Olen toiminut yrittäjän kohta kymmenen vuotta ja vaikka toteaisin bisneksien kuolleen, en saisi kokea epäonnistuneeni. Kokisin niin ihan varmasti, mutta ajan myötä varmasti hahmottaisin, että menestyin. En epäonnistunut, vaan kaikkea aikansa.

Kompurointi tällä hetkellä johtuu useasta asiasta. Olen hakenut yritykseni uutta suuntaa jo tovin ja väsymyskin on ollut läsnä. Kyllästymistä nykyisiin toimintatapoihin ja pettymys siitä, ettei työtulva ole tasaista kaikista näistä työvuosista huolimatta. Voimien keräämistä itsensä markkinoimiseen kuukaudesta toiseen, ajatusten kirkastamista. Väsymyksen vuoksi tyhjästä kalenterista myös nauttii – ehtii ajatella ja ehtii tehdä asioita jotka ovat roikkuneet to do -listoilla ikuisuuksia. Tyhjästä kalenterista nauttiminen ei kuitenkaan tuo lisää töitä ja täten se aiheuttaa lisää kompurointia. Viritteillä on kuitenkin koko ajan asioita ja vie aikaa kuunnella itseään niin, että ajatuksistaan saa selviä vastauksia. Myös kokeileminen taittuu usein kompuroinniksi. Olen hienosti sulkenut pois viime vuosina asioita joita en ainakaan halua tehdä. Etenemistä, mutta ei suoranaista menestystä.

Vaikka kalenteri on välillä tyhjempi, ei sovi luovuttaa. Täytyy luottaa kompuroinnin tuottavan tulosta, tehdä töitä hitokseen ja odottaa maltilla.

14

Koko ajan pitää kehittyä. Sen vuoksi otin tavallaan takapakkia ja päätin lopettaa Instagramin yritystilini (@kaisujouppiphotography). Viimeisin postaus on siellä toukokuulta ja se fakta siivitti päätöstä eteenpäin – en ole inspiroitunut työstämään sitä, se ei palvele minua tai asiakkaitani. Sosiaalinen media on ihana tapa viestiä, mutta se on myös hyvin aikaa vievä ja minun työssäni kuitenkin lopulta melko epäoleellinen. Etenkin jos sitä tekee puolivillaisesti, se ei palvele ketään. Sen vuoksi päätin yhdistää tilit – luoda vahvempaa henkilöbrändiä.

Päätös tuntui kuitenkin paikoitellen vaikealta, koska olen ollut vahvasti sitä mieltä, että haluan pitää blogin sekä henkilökohtaisen Instagram-tilin kaukana asiakkaistani. Olen ajatellut, että suorasanaisuus, avoimuus, ronski huumorini karkottavat potentiaalisia asiakkaita – sitä se saattaa toki tehdäkin. Ymmärsin kuitenkin jossain kohti taivalta, että en voi miellyttää kaikkia ja mikäli avoimuus ärsyttää, asiakas ei kuulukaan minulle. On uskallettava olla oma itsensä. On uskallettava luottaa, että mulle on asiakkaita, jotka innostuvat tarjotusta paketista. Rinta rinnan kulkevat tästä eteenpäin ajatukset elämästä – arjesta ja työstä.

Yritystilini muotoutui aikoinaan hyvin tylsäksi ja geneeriseksi tiliksi, joka ei kerro minusta mitään. Se ei kertonut edes työtavoistani, tekniikasta, ei mistään. Päädyin luomaan pohjan, joka kertoi julkaisun kohteen ja vuosiluvun. Kuollettavan tylsää – edes valokuvaamisesta kiinnostuneita ei kiinnosta tuollainen. Ajatus portfoliosta oli täysin turha, koska minulla on olemassa verkkosivut ja materiaalit menivät yksyhteen. Tuumasin Instagramin olevan hyvä kanava esitellä työni hedelmiä, mutta verkkosivujen muoto ei toimi sosiaalisessa mediassa. Ei etenkään sen vuoksi, että tilin päivittäminen toteutui harvakseltaan, sen ollessa minulle itselleni niin pirun tylsää.

Teksti olisi tuonut kuvia lähemmäs, rutiinia ei kuitenkaan ollut ja sen luominen tuntui raskaalta. Sen vuoksi alkoi tuntumaan, että yhdistäminen ei välttämättä olisi huono asia. Jouduin kuitenkin vielä puntaroimaan, haluanko tuoda työjuttuja henkilökohtaisen feedini puolelle, kiinnostaako ne siellä ketään? Hetken tuumailtuani tajusin, että miksi en löytäisi kiinnostavia tarinoita myös kuvauksista. Jokaiseen kuvaan liittyy muistoja ja ainakin yksi ajatus. 

Henkilöbrändiä voi luoda usealla eri tavalla. Voi olla kasvoton, voi olla kasvot vailla minuutta, voi olla sydän auki.  Mä haluan uskoa, että mun nykyiset ja potentiaaliset asiakkaat ovat kiinnostuneita koko paketista. Työskentelen ihmisten kanssa ja persoonalla on väliä. Sillä on suuri merkitys kohtaavatko minun ja asiakkaan ajatukset sekä tavat toimia. Jos ne eivät kohtaa, asiakkuus jää yhteen kertaan tai asiakkuutta ei synny. Instagram voi viedä asiakkaita, mutta se voi myös tuoda niitä – ennen kaikkea se voi ylläpitää niitä.

Toinen paljon päässäni pyörivä asia on nimeni vaihtaminen. Olen luonut Kaisu Jouppi -henkilöbrändiä kymmenen vuotta. Nimeni on varmasti joidenkin mielessä, eikä vielä muutama vuosi sitten tullut kuuloonkaan, että voisin vaihtaa sukunimeni. Miten kukaan enää koskaan löytäisi minua, asiakkuudet pitäisi luoda uudelleen ja koko brändi alusta. En vieläkään tiedä kuinka toimisin. Uusi sukunimeni ei olisi nykyistä huonompi, sillä olisi merkitystä minulle ja perheelleni, mutta uskallanko ottaa riskiä? Voinko luottaa, että harvinaisempi etunimeni kantaa hakutuloksissa alkuvaiheessa, voinko luottaa brändini olevan nimeäni isompi? Onko teillä kokemuksia nimen vaihtamisesta, kun pohja henkilöbrändille on luotu? 

Yhtälailla ajatus blogin nimen vaihtamisesta oman nimeni alle on ollut mielessä vuosia. Vahvan paketin luomisessa se voisi olla oikea ratkaisu, mutta viekö se tie minut takaisin alkuun, tyhjän päälle?

Kehitys saattoi tällä kertaa mennä Instagramissa taaksepäin, enemmän kuitenkin näen sen niin, että paketti alkaa löytämään muotonsa. Yrittäjän pitää kokeilla ja nyt kokeillaan tätä. Nimen vaihtamiset pitää pohtia läpikotaisin, niitä ei voi kokeilla – niissä on mahdollisen vaihdon jälkeen pysyttävä.

Instagram, jossa jaan tätä nykyä kaiken: @kaisujouppi

2

Vuosia olen kerännyt Pinterestissä omaan kansioon ajatuksia, suurin osa voimauttavia (älkää oksentako vielä) ja osa full-on statement -quotseja. Lainauksia suurilta ajattelijoilta, tekijöiltä tai muuten vain osuvia letkautuksia. Koska algoritmit ovat tehokkaita, usein tuntuu kuin Pinterest lukisi ajatuksiani ja tiettyyn mielentilaan tulee kovinkin osuvia tekstejä, jotka laittavat jopa itkemään. Olen aina ajatellut, että sanoilla on isosti vaikutusta ja minun kainalooni on jopa tatuoitu yksi teksti, joka on aikoinaan osunut silmään nimenomaan Pinterestissä.

Nyt minulla on kansio täynnä ajatuksia, jotka herättävät tunteita suunta ja toiseen. Syntyi ajatus kirjoittaa ajatuksista teille. Ei ajatella ajattelua (ellei lainattu teksti sinne vie), vaan tuumaillaan sanojen voimaa ja sitä mitä ne meissä herättävät. Keskustelu on aina mahtavaa, joten kommentointi etenkin tähän juttusarjaan on enemmän kuin suotavaa, jopa toivottua.

Ensimmäinen teksti istuu tuossa yläpuolella. Sen sisältö on suuri ja sitä mitä tässä kaivataan – ajatuksia herättävä. Let’s mennään!

Suomalaisille on hyvin tyypillistä elää masentavien sanontojen mukaan, kuten ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” tai ”Ken kuusen kurkottaa, katajaan kapsahtaa”. Elä pienesti, älä herätä huomiota. Älä kannusta, äläkä helvetissä ainakaan kehu ketään. Muutamia vuosia sitten somessa ja mediassa nousi esille kampanjoita, joissa kannustettiin kehumaan kerran päivässä ja se varmasti järkytti monia. Mutta sen ei pitäisi.

Olen hyvin vahvasti sisäsyntyinen pessimisti, joka ei luota mihinkään eikä kehenkään. Muina uomakipittäjinä keskittynyt omaan tieheni ja muiden onni on tietenkin minulta pois. Istuin kuitenkin terapiassa kolme vuotta, jossa ehdittiin pureutua myös näihin asioihin, jotka koin haasteena. Olen edelleen kateellinen pessimisti, mutta haluan myös toisille hyvää. Olen kylläkin aina halunnut, se on ollut vain vaikeampaa kuin nykyään. Viime aikoina olen ihmisiä kohdatessa kehunut, yrittänyt muistaa luoda suustani ulos positiivisia asioita neutraalin lötinän ohella. Se ei ole helppoa, kun sitä ei ole aiemmin juurikaan harjoittanut, mutta lopulta kuitenkin melko luontevaa.

Muutaman mukavan sanan sanominen toiselle voi muuttaa koko ihmisen. Mikäli vastaanottaja ei kuule niitä juuri koskaan, sanat jäävät loppuiäksi mieleen ja saattavat vaikuttaa jopa tulevaisuuden tuuliin. Yhden ihmisen usko sinuun voi olla käänteentekevä. Jos toisella on mieli todella matalalla; ”kaikki menee varmasti hyvin” on jo paljon sanottu. Kannustaminen menee suomalaisille kehuista ja on tyhjää parempi. Kuuntelu on tärkeää, kannustaminen merkittävää.

Ihmisille on aina ollut tärkeää tehdä omat vanhemmat ylpeiksi ja mikäli ylentäviä sanoja ei koskaan kuulu, mieleen jää tyhjiö  ja se voi vaikuttaa hyvin vahvasti minuuteen. Isäni on leppoisa mies, mutta omasta lapsuudestani jäin kaipaamaan enemmän fiilistelyä, kun saavuin tanssikisoista pokaali kädessäni. Innostunut ”HEI VAU, ihan mieletön juttu!” tuntuisi edelleen hyvältä, kun saavutan jotain elämässäni. Kun lapsi on tehnyt ison työn ja menestynyt, kehut tekevät hyvän vanhemman. Tiedän, että hän itse aktiivisena urheilijana oli lapsuudessani ihan varmasti minusta kovinkin ylpeä, mutta sanoja olisi voinut tulla enemmän. Sanatonta polkua on helppo kulkea, mutta lapsi ei mene kehuista pilalle. Mikäli kehut hänen uusinta piirrustusta joka päivä, ei ole vaaraa ylpistyä liiaksi. Kasvaa vain terve ihminen, joka on tehnyt äitinsä ylpeäksi ja kenties lahjakas taiteilija, koska kehut kannustivat treenaamaan. Tärkeää on kehua onnistumisista, mutta myös yrittämisestä. Lapsien kehuminen on tämän päivän juttu ja sieltä voikin olla helppo ammentaa kauniita ajatuksia myös kanssasisarille. Kenties, et kehu kuinka hienon kakan ystäväsi teki pottaan (toivottavasti pönttöön) – mutta ajatus kehumisesta voi pysyä helpommin mielessä ja tuntua luontevammalta. 

Kehuja kykenen antamaan kevyesti tuntemattomille (esimerkiksi kuvaustilanteessa) tai tovereille, joiden kanssa ystävyys on vuosimallia 2017 (tai nuorempi). Koen toisinaan hyvin haastavaa kehua ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni aina, mutta joiden kanssa kehujen jakaminen ei ole arkipäivää. Lähipiirini saakin kuulla kehuja vielä harvakseltaan, olisihan se aivan överiä kehua avopuolisoa joka päivä tai äidin hiuksia alvariinsa. Tärkeää kuitenkin olisi tehdä se; sanoa kannustavia asioita joka päivä – kehasta menemään. Määrällisesti eniten kehuja saa kuopukseni Aapo, joka tekee kehumisesta hemmetin helppoa. Hän ei haasta, on kiltein lapsi päällä maan (ainakin vielä) ja näyttää rakkauttaan minulle joka välissä. Niin – ehkä tässä on hyvä pitää mielessä vastavuoroisuus. Kehun saaminen tuntuu hyvälle ja mikäli niitä uskaltaa jakaa, niitä varmasti myös vastaanottaa itse enemmän.

Kehuissa kuitenkin tärkeintä on pyyteettömyys ja se, että ei odota niitä takaisin. Jos menet kehumaan ihmistä, jolle kehut eivät ole arkipäivää – saattaa hän jopa häkeltyä. Jollain tavalla se vasta onkin mahtavaa, siitä todella tietää, että kehu osui ja upposi. Päivän hyvä työ tehty ja voi vähän kehua itseään, kuinka on astetta parempi ihminen. Niitä meistä kyllä tuleekin, parempia ihmisiä – antajasta ja saajasta. Ennen kaikkea kauniiden sanojen voima nostattaa sanojen kuulijaa ja sen vuoksi niitä annetaan. Nostetaan toisiamme, kun olemme itse siinä välillä melko kehnoja.

Oletko sinä saanut kehuja, jotka muistat iäti?

Olen ihan varma, että mietit koko lukemisen ajan, mikä se teksti kainalossani on. Vielä se ei nolota kovinkaan paljon, joten tässä se tulee: Seek What Sets Your Soul On Fire. Sitä mä tietyllä tavalla Pinterestin teksteistäkin etsin – ajatuksia jotka laittavat alulle jotain minussa.

6

Ollaan kokkailtu viime aikoina aika paljon tuttuja ruokia ja mikäli olemme kokeilleet jotain uutta, se ei ole ollut täydellistä – jotain on aina puuttunut tai jotain olemme mokanneet. Teimme muun muassa suurella vaivalla elokuussa kesäkeittoa jossa lopulta maito leikkasi ja koko soppa oli aivan kamalan näköistä, sekä makuista. Jaa niitä nyt täällä teille..

Sitten on päiviä, kun kumpaakaan ei kiinnosta ruoanlaitto, mutta jotain on syötävä. Kaapissa ei ole aineksia mihinkään tiettyyn ja se tekee ruoanlaitosta vielä haastavampaa. Usein kuitenkin kannattaa muistaa, että simppeli on parasta ja pienellä twistillä saattaa vähän kuin vahingossa luoda jotain mainiota.

Jostain syystä meillä on kaapissa useampi purkki tomaattimurskaa ja osassa alkaa päiväykset lähestyä (05-2020 on kohta, eikös?) Voisi sanoa, että siitä se ajatus sitten lähti, mutta en ollut kovin innoissani. Usein tomaattimurskaan tehty pasta on jotenkin vetistä, ainakin minä olen onnistunut tekemään tomaattipastasta mautonta useita kertoja. Päätin onnistua ja sovelsin BASTA! -kirjan reseptiä. Lautaselle tippui vaatimattoman näköinen, mutta makunystyröitä hivelevä pasta.

 

Kaisu onnistui kerrankin -pasta
––

Pistin pieneksi pari valkosipulin kynttä, yhden sipulin ja kuulotin ne oliiviöljyssä. 
Lisäsin pannulle purkin tomaattimurskaa, suolaa, pippuria, hunajaa ja sokeria. Ei mulla mitään määreitä ole, mutta sillai sopivasti. Hunajaa ehkä ½ ruokalusikkaa.
Raastoin joukkoon yhden sitruunan kuoren, halkaisin sitruunan ja puristin vielä toisen puolikkaan mehut mukaan.
Viimeisen silauksen teki iso ruokalusikallinen inkivääritahnaa.
Muhittelin pannulla, kunnes alkuvaiheessa kattilaan kiehumaan pistetty spaghetti oli kypsää ja yhdistin massat. Nostelin joukkoon myös hieman pastan keitinlientä!

 

Se on helppoa kun sen osaa, minä en osaa, mutta joskus onnistun. Ongelmani on vaativuus yhdistettynä taidottomuuteen. Lähes poikkeuksetta löydän ruoistani jotain vikaa. Viikonloppuna teimme lohta ja kuohukermassa haudutettua kyssäkaalia. Sekin olisi ollut varsin täydellistä, mutta osa kyssäkaalin paloista oli puisia ja pilasi nautinnon, kun joudun poistamaan tikkuista massaa suustani kuin kalanruotoja konsanaan. Ilmeisesti olisi pitänyt kuoria kyssäkaalin kuorta vielä enemmän pois. Mikäli en rakastaisi hyvää ruokaa, mikäli elämästä selviäisi ilman ruokaa, mikäli en olisi niin pihi syömään ulkona – olisin lopettanut kokkaamisen jo aikaa sitten. Onneksi on pakko, silloin toisinaan saattaa syntyä jotain hyvää. Seuraavalla kerralla kerron teille miten mun tortillat nousi nextille levelille.

 

4

Kaikki oli niin jännittävää. Kuinka auto ajetaan yöjunan vaunuun, millainen on yöjunan hytti, miten koira viihtyy, nukkuvatko lapset kaksin ja niin – millainen on Pohjois-Norja? Kun juna lähti Pasilasta liikkeelle, otti autovaunun mukaan, kaivoimme eväät esille ja huokaisimme helpotuksesta. Matka oli alkanut ja kaikki oli tähän asti mennyt hyvin.

Olemme usein puhuneet Kain kanssa, että auto matkakohteessa olisi kiva. Hyppäsimme kesällä täysin ääripäähän, kun toteutimme viime talvena haaveeksi muodostuneen matkan Norjaan omalla autolla. Tarkoituksena oli suunnata Keski-Norjaan, olen näet kuullut, että maisemat siellä ovat kuin satumaasta. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja lounas ystävän kanssa sai meidät suuntaamaan kohti pohjoista. Meidän oli tarkoitus matkata Inarin kautta Varanger Lodgelle mökille muutamaksi yöksi ja jatkaa sieltä loppumatka omia reittejä – kohdaten taas Rovaniemellä paluuta varten. Ystäväperheen suunnitelmat muuttuivat harmillisesti hetki ennen reissua ja lopulta löysimme itsemme yöjunasta keskenämme.

Meidän perheeltä ei löydy telttoja, makuupusseja, eikä sen koomin eräilyyn vaadittavaa asennetta. Tarkoituksena oli ajaa keskimäärin 1-3h päivässä. Kymmeneen päivään oli sisällytetty kaksi pidempää, reilun 5h vetäisyä, kaksi täysin autotonta päivää ja kaksi yötä jolloin juna kuljetti meidät yli tuhat kilometriä. Lopulta oman auton mittariin pohjoisessa karttui 1400 kilometriä. Yövyimme mökin ja junan lisäksi hotelleissa, koluten perhe- ja lemmikkihuoneet.

 

Saavuimme Rovaniemelle aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan suoraan kohti Inaria. Kolmen tunnin matka oli melko tylsä ja ajoimme sen puoliksi. Meidät yllätti Sodankylän suuruus ja Inarin pienuus, olin aina ajatellut mielessäni nämä pitäjät toisinpäin, en yhtään tiedä miksi. Yövyimme symppiksessä Hotel Inarissa, jossa meidän perhehuoneessa oli parvi, oma sauna ja oma sisäänkäynti suoraan pihalta. Koiran kanssa varsin toimiva systeemi. Visit Inarin järjestämä Inarijärven risteily katamaraanilla innosti meitä, jätimme koiran huoneeseen ja liplattelimme paatilla ihanissa Suomi-maisemissa pari tuntia. Kiipesimme jylhälle Ukko-kalliolle ja aloimme päästä lomatunnelmaan.

Inari oli pitt-stop matkallamme ja odotimme malttamattomina, että pääsemme Norjan puolelle. Oli hupaisaa, kun ylitimme rajan Utsjoella ja emme meinanneet edes tajuta sitä. Käytännössä maan vaihtuminen oli kyltti tien vieressä ja 30km/h nopeusrajoitus. Poikien oli hyvin vaikeaa tajuta kuinka maiden rajat menevät ja kuinka voimme omalla autolla vain ajaa toiseen maahan, zoomailimme navigaattorin näkymää sisään ja ulos. Jokin kuitenkin muuttui Norjan puolella, nimittäin maisemat.

 

Maasto lähti muuttumaan käppyrämännyistä korkealle kohoaviin vuoriin ja sitten yllättäen koivikkoihin – vaivaiskoivujen määrä oli huima! Ajoimme Utsjoelta itään päin, aina Varangerbotniin asti ja siitä vuonon reunaa pitkin Nessebyn mökillemme, Jäämeren rannalle. Siellä vihdoin ymmärsin täysin mitä Kokkosen Terhi tarkoitti, kun hän kirjoitti Naurava Turskan Kallo -kappaleen Scandinavian Music Groupille.

 

”Minä istun ja mietin, kuinka sattuikaan
Sain eilen vanhan Volvon, joka toimii taas
Ajan kauas täältä, enkä enää mahdu kartalle
Ja Jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo

Kirjoitit kirjeeseen: ”Miten sulla, kulta, menee?”
En vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä
Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää
Vastasin silti: ”Voisin syödä muutakin kuin kalaa”

 

Tunnelma oli erilainen kuin olin koskaan aiemmin kokenut. Raikas, pysähtynyt, henkeäsalpaavan kaunis. Ajantaju katoaa, sitä ihmettelee lasku- ja nousuvesiä ja lapsetkin janoavat koko ajan ulos. Tuntee olevansa kaukana kotoa, ison äärellä. Pienuus iskee sisuksiin ja ajatus mahdollisista valaiden läsnäolosta, ihan siinä lähellä, hämmentää.

 

Meidän majoitus Varanger Lodgella oli luksus. Isot ikkunat pitivät huolen, että vaikka toisena päivänä sää oli epävakaa, tunnelma tuli sisälle asti. Mökin varustus oli priimaa ja koska olimme varautuneet ruoka- ja juomapuolella kolmen päivän aterioihin ja lomaherkkuihin, meidän ei tarvinnut poistua mihinkään.

Lodgea pitää suomalainen Elina, norjalaisen kalastajamiehensä kera. Suuntasimme tuonne siksi, että alunperin mukaan lähtevän perheen isä on arkkitehti ja suunnitellut kyseiset kaksi ranta-asuntoa. Jaettava sauna rakennusten välissä oli valtava ja sieltäkin löytyi iso ikkuna, josta upeat näkymät merelle. Oli kotoisa tunnelma, kun meidät vastaanotettiin suomeksi, mutta oli myös yhtä mahtavaa päästä juttelemaan kalastaja-Edgarin kanssa kuningasrapujen pyytämisestä. Edgar järjestää kuningasrapu-safareja ja kalastaminenkin on hieman erilaista, kuin täällä etelässä. Leevi nosti kannelta minuuteissa muutamankin vonkaleen ja kun ihmettelimme melko kookasta kampelaa, Edgar nauroi meille huvittuneesti: Leevin nostama kampela oli noin kilon painoinen ja Edgar kertoi, että he ovat saaneet hieman isompiakin – kolmesataa kiloisen. Käsitys vonkaleista romuttui.

Olisimme voineet viipyä Lodgella viikon, mutta matkan piti jatkua. Hyppäsimme autoon aamupäivällä ja valmistauduimme pitkään ajoon, kohti Hammerfestia. Pyysin päästä rattiin ensimmäiseksi, koska olin virkeä ja kun olin ajanut kaksi ja puoli tuntia, olisin voinut ajaa heittämällä toisen setin perään. Tylsää suoraa, saatika tylsää maisemaa ei ollut mailla halmeilla. Vuonojen mukaan mutkitteleva rantareitti piti sisällään vuoria, sisämaan laakeutta, korkeuseroja ja henkeäsalpaavia pysähdyspaikkoja. Ajoimme kovaa, ajoimme rauhassa ja pysähtelimme – kaikki nauttivat matkasta. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme mukavia. Edeltävän päivän epävakaa sää oli muisto vain ja aurinko porotti loppulomamme.

 

Hammerfest on kaunis, kompakti kaupunki. Maiseman hieman pilaa ytimessä oleva öljynjalostamo, mutta kun katsoo toisaalle, voi jälleen häkeltyä. Kiipesimme kaupungin ylle ja vahdimme, että risteilyalus pysäköi oikein. Halusimme myös itse vesille ja ajelimme paikallisella lautalla kierroksen. Pääsimme kurkkimaan pieniä kyliä ja parin tunnin reissu oli oikein mainio tapa tutustua vesiteitse lähialueisiin! Lautta-aikataulut olivat sen verran kyseenalaiset, että ei uskallettu jäädä sunnuntaina lautasta mihinkään – seuraava lautta olisi saattanut tulla vasta maanantaina.

Jo ennen Hammerfestia alkoi paikallisten kohtaaminen – poroja siellä, poroja täällä. Porojen määrä oli hupaisa, ne herättivät paljon naurua ja sulostusta meissä. Kun ajoimme loman lopuksi Rovaniemelle, kukaan ei enää pistänyt merkille vastaantulevia, keskellä tietä nököttäviä otuksia. Poroja oli niin paljon, että niistä tuli peruskauraa. Niiden läsnäolo etenkin kaupungissa kuitenkin huvittaa edelleen, siellä he vain jolkottivat keskellä suojatietä ja söivät kukkaistutuksia.

Hammerfestissa oli myös otus, jonka olisimme kovasti halunneet nähdä, nimittäin maitovalas Hvaldimir! Hän oli legendan mukaan karannut venäläisestä vakoojakoulutuksesta ja ottanut kodikseen Hammerfestin sataman. Kesy valas tuli ruoka-aikaan paikalle ja ammattilaiset ruokkivat hänet, hänestä oli tullut Hammerfestin maskotti. Hankimme museosta Hvaldimir-pehmon, naureskelimme Instagram-videoille (suosittelen katsomaan!) ja saimme kuulla myöhemmin uutisista, että Hvaldimir oli lähtenyt matkaamaan kohti Altan kaupunkia. Tämä oli iloinen uutinen kaikille, se nimittäin tarkoitti, että Hvaldimir pystyi itse pyydystämään ruokansa.

 

Me myös jatkoimme matkaamme parin päivän jälkeen kohti Altaa, joka on etelämmässä, alle kolmen tunnin matkan päässä. Meillä oli perinteinen lomariita päällä, joten tämä välimatka meni hiljaisuudessa. Alta kuitenkin tarjoili meille puitteet puhua riita läpi ja lopulta nautiskelimme eväitä hotellin viereisellä nurmikolla. Olin ymmärtänyt, että Norjassa on kallista. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt sen ulottuvan supermarketteihin asti. Helistin kilon porkkanapussia Kain naaman edessä ja korotin ääntäni ”Siis tämä on melkein kuusi euroa!! Tää maksaa Suomessa euro viiskyt!” Olin pöyristynyt. Ajattelin koto-Suomessa, että säästämme, kun ostamme satunnaisesti eväitä ravintola-ruokailujen sijaan. En ollut ajatellut, että jokainen eväsretki kauppaan vei 50 euroa ja täten olisimme säästäneet parhaiten pakkaamalla kuivamuonaa auton täyteen. Jälkiviisaana voin myös todeta, että konttiin olisi kannattanut lastata lava olutta ja viinitonkka. Alkoholi on järkyttävän hintaista ja yhtäkään Vinmonopoletia (paikallinen Alko) ei osunut silmiini, mikäli olisi kaivannut viinipulloa. Onneksi tajusimme ostaa Nuorgamin Alkosta muutamat putelit ja auton sekä lasten ollessa reissussa mukana, ne riittivätkin ihan hyvin.

Alta oli kovin tylsä kaupunki. Merenrannassa on yksityisiä taloja, eikä ollenkaan samaa tunnelmaa kuin rantakuppiloita sisältävässä Hammerfestissa. Keskustassa jotain kauppoja, pari ravintolaa, terveyskeskus. Onneksi Alta oli meille vain yhden illan pysähdys ja seuraavana päivänä lähdimme hymähdellen kohti Kautokeinoa. Sinne meillä ei nähkääs ollut mitään odotuksia. Ehdoton visiteeraamisen kohde oli Juhl´sin hopeapaja, mutta sen lisäksi Kautokeinosta meillä oli tuppukylän mielikuva. Sitä se olikin, mutta jotain sympaattista se piti sisällään. Kautokeino oli tunnelmaltaan syvällisempi kuin Alta ja lehtikuusella verhoiltu kylän ainoa hotelli erittäin vieraanvarainen. Hotelli oli kaikkien mielestä paras koko matkalla ja se johtui ehdottomasti kahdesta ulkoporealtaasta ja tynnyrisaunasta. Polskimme koko illan ja nautimme illallisen hotellin ravintolassa. Juhl´sin hopeapaja oli elämys ja mikäli olet matkaamassa ohi Kautokeinon, piipahda ihmeessä!

Herätessämme Kautokeinossa, alkoi matka olla lopuillaan. Saavuimme Rovaniemelle pitkän ajon jälkeen ja Kai ajoi muina konkareina auton junaan. Pysähdyimme matkalla Levillä syömässä ja oli jännittävää kokea lumikaupunki keskikesällä. Junamatka takaisin oli helteiden vuoksi kuuuuuuma, mutta nukuimme suht mukavasti kiskojen kirskuessa. Helteisiin liittyen; pohjoisessa ei ole totuttu niihin. Täten hotelleissa ei todellakaan ole ilmastointia ja lämpö oli jonain öinä riesa. Olimme kuitenkin mielissämme, että meidän matkalle sattui niin hyvät säät. Kumisaappaat ja lapaset jäivät liki käyttämättä.

Pohjois-Norja tarjoili meille mukavan seikkailun! Olimme hyvin väsyneitä matkan jälkeen, mutta onnellisia siitä, että uskalsimme lähteä mukavuusalueelta. Lapset jaksoivat mainiosti koko reissun ja jopa viihtyivät! He aidosti nauttivat maisemista ja oli ihanaa antaa heille hieman erilainen reissukokemus rantalomien sijaan. Puhelimissa toimi netti, joten ajomatkoilla takapenkillä syttyi yleensä hepuli vasta kun kerroimme lähestyvämme kohdetta. Samoin Simo matkusti autossa ja muutoinkin mukana kuin vanha tekijä. Hän ei kovin paljon ollut itsekseen, lähinnä meidän ravintolavisiitit ja veneseikkailut. Matkustaminen koiran kanssa sujui niin kivasti, että ehdottomasti voisin uudelleenkin ottaa mukaan.

Oli siistiä nähdä useita eri kyliä ja vaihtuvia maisemia, seuraavaksi kuitenkin perheenä lähdemme aika varmasti staattisemmalle reissulle. Jotain eri tavalla rentouttavaa paikallaan olemisessa kuitenkin on.

5