Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 

Eilinen Instagram-päivitys:

Istuimme raksalla lautapinon päällä, ihmettelimme kattoikkunoiden tuomaa valoa ja ensimmäistä kertaa mittasimme sisustukseen liittyviä asioita. Ulkoilimme, teimme ruokaa ja höpöttelimme isäni kanssa. Luimme kirjoja sohvalla, taustalla soi jazz ja keskeytimme lukukokemuksen vuorotellen kertoaksemme mistä omassa kirjassa puhutaan. Peruutin esikoisen ensi viikonlopun juhlat ja mietin, että huomenna olen ollut 14 vuotta äiti. Sanoin Kaille, että haluaisin jo pakata muuttoa varten ja hän totesi sen olevan ihan ok (rrrakastan tuota miestä!). Muuttoon on siis aivan vähintään kolme kuukautta. Vähän koronaa, enemmän ihan normaalia elämää. Vähän on kurkku kipee, enemmän uskon sen olevan luulosairautta. Välillä tekee myös hyvää sanoa toiselle: Siis se olis ihan kamalaa, jos sä kuolisit!

Elämä tuntuu nyt juuri oudolta. Yhtä aikaa vaaralliselta ja tavalliselta.

Tänään on esikoiseni neljästoista syntymäpäivä. Huomenna lapset palaavat kouluun, Kai jatkaa etätöitä ja minulla kalenteri ammottaa tyhjyyttään.

Vuosi elämästäni -projekti tuntuu koko ajan tärkeämmältä. Valo ja rakkaus inspiroi kuvaamaan.
Jännittävää, kuinka olen muuttunut viimeisten kahden viikon aikana ajatuksiltani taas huimasti. Mikroteoista voi tulla suuria muutoksia, kun niiden antaa hieman muhia.

Korona, töiden puute ja raksa tuovat jokainen oman palikan soppaan, joka nostaa stressileveleitä. Olen kuitenkin hirmu onnellinen ja kiitollinen siitä mitä tässä ympärillä on.

6

Tapojeni orja. Rutiinien runkkaaja.

Meillä on niin paljon automatisoituneita rutiineja, että kun niiden äärelle pysähtyy ja niitä purkaa osiin, saattaa hävettää. Osa rutiineista on toki hyviä ja kaikin puolin palvelevia, kuten hampaiden pesu tai turvavyön käyttö. Mutta meihin on muodostunut paljon tapoja, joista voisimme päästä eroon.

Kun tartuin James Clearin kirjaan Pura rutiinit atomeiksi, ajattelin nimenomaan räjäyttää kaikki tyhmät rutiinit elämästäni. Hävittää kertakaikkiaan rutiinit ja elellä villisti ja vapaana. Alkumetreillä minulle kuitenkin selvisi, että James ei todellakaan anna meidän villiintyä, hän haluaa luoda uusia rutiineja jotka ohjaavat meitä haluaviamme asioita kohti.

”Tämän kirjan avulla voit tehdä hyvien rutiinien noudattamisesta ällistyttävän helppoa ja huonojen ylläpitämisestä mahdotonta.” 

Pohdimme taannoin kollegan kanssa, kuinka tv-sarjan katsomisesta tulee aina huono omatunto, kirjan lukemisesta ei koskaan. Niin kauan kuin suoratoistopalveluita on ollut olemassa, olen puhunut siitä kuinka pitäisi katsoa vähemmän televisiota. Olen aina katsonut paljon draamasarjoja ja jossain kohti tosi-tv:täkin, mutta suoratoistot tekivät tehtävänsä. Kun ei enää joudu painaa edes nappia seuraavaa jaksoa varten, helppous on muuttunut minun näkövinkkelistäni huonoksi. En tiedä mitään häpeällisempää kuin Netflixin kysymys ”Katsotko vielä?”

Televisio on ollut lapsuudesta asti rentoutumisen keino. Se on opittu tapa ja nyt opetan esimerkilläni sitä lapsilleni. Kuten yleensä, saatan pohtia asiaa vuosia ja sitten jossain vaiheessa mitta tulee täyteen. Tämän kirjan aikana aloin ihan toden teolla tarkastella tätä rentoutumisrutiiniani kriittisillä silmälaseilla.

Vaikka määrällisesti katsoisin ”vain” yhden 30 minuutin jakson lempisarjaani illassa, rutiinista on tullut pelottavan jykevä. Huomasin, että kotityöt, lasten läksyt, koiran ulkoilutus ja kauttaaltaan muu elämä oli tämän hetken tiellä. Kun kaivelin syvemmälle, löysin jotain vielä kamalampaa. Minussa on asunut vuosikausia asenne, jonka vuoksi vihaan harrastuksia ja kavereiden kohtaamisia arki-iltoina. Jep.. Jotta ne eivät vie aikaa minun rentoutumishetkeltäni. Mikäli minulla ei jää aikaa toljottaa telkkaria yhden tai viiden jakson verran, päivä on pilalla. Minua kuvotti.

Ja kuvottaa edelleen, mutta kuin taikaiskusta olen muuttanut jo asennettani ja jopa ehtinyt mennä ääripäähän. Tämän viikonlopun aikana olen katsonut televisiosta yhden kotimaisen elokuvan ja lukenut 500 sivua kirjoja.

Kirjaa lukiessani kävin myös keskustelun Kain kanssa aiheesta Mitä jos vaan tykkää telkkarin katsomisesta ja se on elämän suola?

Hyvinkin mahdollista, että nautinto on vahva ja nollaus tarpeellinen. Kenties et keksi muuta nollaustapaa tai et halua nollata, kuin telkkaria katsomalla. Kuitenkin kun kuvittelen itseni siellä kuuluisalla kuolinvuoteella, en ole ollenkaan sinut sen asian suhteen, että arki-iltojeni riemu ja rentoutumiseni ydin olisi ollut pelkästään televisio. Olen edelleen sitä mieltä, että sarjat voivat sivistää ja tunteita herättävät elävöittää sielunmaisemaa – mutta ne voivat myös turruttaa ja niiden parissa voi kadottaa päiviä.

Clearin kirjassa tehdään huonoista rutiineista näkymättömiä, vastenmielisiä, vaikeita toteuttaa ja epätyydyttäviä. Hyvistä rutiineista tehdään ilmeisiä, houkuttelevia, helppoja ja tyydyttäviä. Kuulostaa simppeliltä ja sitähän se onkin. Minun missioni ei ole pysyä tämän viikonlopun ääripäässä, missioni on uskaltaa löytää turvasatama toisaalta. Useammasta lähteestä, joista tv voi olla yksi.

Clearin kirjan lisäksi kuuntelin rinnalla Saku Tuomisen Juu ei – pieni kirja priorisoinnista (aivan loistava muuten!) ja näiden yhdistäminen olikin loistava sattuma. Ymmärsin jotain kiitollisuudesta ja sen kautta pääsin soveltamaan asioita rentoutumisen lähtökohdista. Yksinkertaisesti päätin esimerkiksi, että ruoanlaitto ja astianpesukoneen täyttäminen eivät ole ärsyttäviä askareita, vaan miellyttäviä ja olen erittäin onnekas, että voin ylipäänsä tehdä näitä asioita. Näin ollen voin nollata myös siivotessani.

James Clearin ajatuksena on todella murtaa vanhat pinttyneet tavat ja mennä uusia kohti. Itse näen taikaa mikromuutoksissa ja niistä myös James lähtee liikkeelle – pieniä askelia ja helppoja rutiineja. Jo asioiden ajattelu liikuttaa tapojen orjaa ja muutoksen kynnyksellä sekin riittää.

James Clear – Pura rutiinit atomeiksi (Tuuma, 2020)

2

Varmasti ainut asia, jota en ole taloprojektissa spekuloinut, enkä miettinyt sekuntiakaan viimeiseen kolmeen vuoteen, on talon ulkoverhoilu. Olen hyvin, hyvin pitkään tiennyt, että talomme ulkokuoreksi tulee käsittelemätön lehtikuusi. Parilla eri leveydellä, pystylaudoituksena, epätasaisella rytmityksellä.

Paketin kruunaa musta huopakatto, mustat räystäslaudat, ikkunankarmit, ovet ja valaisimet. Tiesin tämän kaiken jo ennen kuin olin tavannut Kain ja onneksi asiasta ei tarvinnut vääntää sekuntiakaan. Näytin pari esimerkkikuvaa ja hän oli myyty. Kun lautaa alkoi nousta seinälle ja tuijotin sitä hiljaisena, Kai huolestui ”No miltä se nyt näyttää? Eikö oo hyvä?” Hän rauhoittui kun kerroin, että tää nyt oli ainoa asia josta mulla ei ollut epäilystäkään.

Se on niin kaunis, että vallan mykistyin kun vihdoin näin sen paikoillaan.

Lehtikuusi harmaantuu vuosien saatossa ja riippuen sääolosuhteista, sen tummuus vaihtelee. Tulemme näkemään varmasti talon kulmasta riippuen eri sävyisenä – autokatos jonne ei sada eikä juuri paista, harmaantuu varmasti täysin eri tahdissa, kuin sateelle ja valolle enemmän altistuvat seinät. Lauta vaikuttaa todella laadukkaalta ja ihanan kirjavalta. Me pidämme valtavasti puun tuomasta elävyydestä. En laita vastaan myöskään sille faktalle, että tämä ulkoverhoilu hengittää täysillä.

Nyt aletaan olla jo lähellä lopullista ulkomuotoa, mutta ilme varmasti muuttuu vielä hitusen kun räystäät, katto ja ikkunanpielet pelteineen asettuvat paikoilleen. Toki talosta osa on myös vielä Paroc-villan logoin varustettuna, eli kun kämppä on kauttaaltaan laudassa, on se varmasti myös ihana hetki! Eikä unohdeta tosiaan sitä faktaa, että vuoden päästä tuo verhoilun sävy on varmasti aivan erilainen kuin nyt!

Huomenna talolla on edessä taas iso askel, kun lattiavalu tulee jäljellä oleviin tiloihin. Aiemmin maakostealla valetut märkätilat saavat kaveriksi nyt märempää betonia. Jännitämme sitä hengittämättä ja toivomme parasta.

5

Saatan suhtautua hyvin skeptisesti uusiin asioihin. Olen varmasti se mummo, joka ei suostu ostamaan lentävää autoa, vaan päristelee maan tasalla tottuneesti. Olisin se mummo, joka ei usko internetiin ja haluaisi käydä pankissa maksamalla tilisiirroilla, koska niin on aina tehty.

Toisaalta minusta löytyy palasia, jotka himoavat uuden äärelle ja haluan ehdottomasti kehittyä.

Kun sain maalauskurssilla tehtäväksi valita muotokuvan, jonka pohjalta maalaisin elämäni ensimmäistä kertaa öljyväreillä, olin hieman kauhuissani, mutta varovaisen innostunut. Olin ajatellut, että tarkka työskentely ei ole minua varten. Epäonnistun varmasti, olen huono, en osaa… Huomasin tuumivani, että öljyvärien hidas kuivuminen ja kerrosten maalaaminen rauhallisesti yksi kerrallaan eivät ole myöskään minua varten. Ajatus kokeilemisesta kuitenkin kiehtoi, kenties yllätän itseni – ehkä jopa ylitän!

Kolmannen kerran jälkeen minulla oli käsissä teos, jonka äärellä olin ollut täysin uppoutuneena yhteensä kuusi tuntia. Olin tutustunut ruutusuurennokseen, tarkkaan työskentelyyn ja öljyväreihin. Näen maalauksessa toki kaikki ne puutokset, joita vielä tekisin jos jatkaisin työtä (kurssilla aika loppui), mutta näen myös onnistumista ja ennen kaikkea uuden oppimista.

Sain varmuutta maalaamiseen. Sain lisää uskoa kykyihini, vastauksia kysymyksiini. Rakkaus maalaamiseen syveni. Kaikki tämä pienen itsensä ylittämisen kautta. 

Tällä hetkellä yritän hitaan varovaisesti muuttaa pieniä asioita arjessani. Huomaan pyöritteleväni ajatusta kuolemasta ja hetkestä sitä ennen. Nykyinen arki ei useinkaan anna tyydyttävää vastausta kysymykseen ”Otinko kaiken irti, elinkö arvojeni mukaisesti?”

En ota tätä haudanvakavasti, heheh. Tähtään mikromuutoksiin. Erityisesti haluan tuoda hetki hetkeltä enemmän uutta päiviini, uutta tietoa. Se voi olla niinkin yksinkertainen asia, kuin valita dokumentti Areenasta turhan draamasarjan sijaan.

Toivon, ettei altistaminen uudelle katoa mummoutuessani vuosi vuodelta. Oppiminen ja yllättävät kokemukset antavat hirmuisesti. Myös arjen moninaisuus tuottaa varmasti enemmän iloa kuin ahdistusta.

 

6

Sain opiskelupaikan syksyksi 2005, tulin kesän aikana raskaaksi. Olin valmistumassa ja lähtemässä yrittäjäksi 2010 keväällä, tulin lopputalvesta raskaaksi. Olen menettänyt asioita, joita on ollut vaikea kohdata. Kipuillut aikani ja löytänyt jotain parempaa ja arvokkaampaa, kuin mistä olen joutunut luopumaan.

Aika kultaa muistot, mutta minulla on myös vahva luotto siihen, että asiat tapahtuvat kun on niiden aika. Koska tulin raskaaksi ennen opiskeluja, se viivästytti opintojani kahdella vuodella. Olin 25-vuotias valmistuessani valokuvaajaksi ja koska olin siinä vaiheessa 5-vuotiaan äiti, olin aivan satavarmasti kokeneempi lähtemään yrittäjäksi kuin 23-vuotias lapseton Kaisu. Yrittäjyys on paljon sitä kuuluisaa elämänkokemusta, erilaisten tilanteiden kohtaamista ja käsittelyä, organisointikykyä sekä pitkää pinnaa – ammatillisen osaamisen lisäksi. Olisin ollut aivan eri ihminen ilman opiskeluiden viivästymistä. Leevin olemassaolo jopa auttoi minua saamaan huipun harjoittelupaikan – sain jälkikäteen kuulla, että nimenomaan äitiys teki minusta pomon silmissä vastuuntuntoisen ja elämää nähneen. Kuvatkaan eivät kuulemma olleet huonoja. Höhö.

Valmistumisen jälkeen yrittäjyys starttasi vähitellen. Tein pohjatyötä ja satunnaisesti kuvauksia koko raskauteni ajan, joulukuussa, kun olin ollut yrittäjänä 6kk, syntyi Aapo. Kolme päivää synnytyksestä olin kuvauksissa. Täytyy kyllä täsmentää, että kyseessä oli pikainen henkilökuvaus Espoossa, mutta muistan ikuisesti kuvattavan ilmeen, kun eteisessä tokaisin, että hipsin nyt takaisin vastasyntyneen luokse. Kolmen päivän ikä pysäytti hänen suunsa auki toviksi.

Vuosi yrittäjyyttä tuli täyteen ja pohjatyö alkoi konkretisoitua, kalenterini täyttyi vauhdilla Aapon ollessa kuusikuinen. Lasteni isä työskenteli vuorotyössä, hänellä oli edessään kesälomat ja palapelin tarkka suunnittelu mahdollisti erittäin tiukan työtahdin minulle. Nuuskutin vauvaa minkä kerkesin ja imetin samalla kun tein kuvankäsittelyä. Olin onneni kukkuloilla! Handlasimme arjen niin mainiosti, hehkuin onnessani pienestä kääröstä ja siitä, että yritykseni lähti rullaamaan vailla stressiä.

Aapon vauvavuoden jälkimmäisen puolikkaan ajan töitä oli siis mukavasti, mutta ehdin myös rentoutua beibin kanssa. Kymmenkuisesta alkaen Aapo oli satunnaisesti hoidossa pieniä aikoja eräällä äidillä, joka oli omien lasten kanssa kotona. Se helpotti aikoja jolloin halusin ottaa vastaan kuvauksen, mutta lasten isä oli töissä. Reilun vuoden ikäisenä Aapo aloitti päiväkodissa ja minä starttasin täyspäiväisen arjen yrittäjänä. Ymmärsin muutaman vuoden kuluttua, että tuo oli juuri oikea aika saada toinen lapsi. En olisi vuosikausiin uskaltanut katkaista yrittäjyyttä ja riskeerata asiakkaiden katoamista pitkän äitiysloman myötä.

Kysymyksiä on ollut ilmoilla, kun elämä on heittänyt häränpyllyä juuri kun on ollut suunnitelmat käsissä. Muutamia vuosia sitten olimme molemmat siskoni kanssa kiinnostuneita edesmenneen mummoni talosta. En kyennyt taistelemaan, vaikka sillä hetkellä tuntui erittäin pahalta etten yksin lasten kanssa päässyt vanhempieni viereen asumaan. Tyydyin tonttiin, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Ei ollut minun aikani, ei ollut meidän aika edetä elämässä. Oli luotettava siihen fiilikseen, että lähivuosina rakennutan itse tai jonkun kanssa siihen talon. Ja kuinkas kävikään.

Ajoitukseen luottaminen kulkee toisinaan käsi kädessä intuition kanssa. Joskus sitä on kuitenkin aivan ulapalla, että miksi just nyt kävi näin tai noin. Silloin hoen: elämä kantaa ja tällä kaikella on joku syvempi tarkoitus. Ja jos ei ole, sille voi myöhemmin keksiä sellaisen. Hahah!

6

Mitä sinä mieluiten urkkisit nurkan takaa?

Kenties haluat kuulla lisää valokuvaamisesta, ehkä vihaat henkilöjuttujani taiteilijoista ja toivoisit kuulevasi yksityiskohtaisia juttuja mielenterveydestä tai sisustamisesta. Ilman, että annat palautetta – en voi tietää!

Meneillään on supertärkeä lukijatutkimus, joka tällä kertaa koskee nimenomaan tätä, Kaisu Joupin Muutama hetki -blogia. Sinne voit oksentaa ajatuksesi siinä toivossa, että niihin tartun.

Ja tartunhan minä! Luon sisältöä omista lähtökohdista ja minun kornerissani on paljon asiaa. Täten on upeaa, jos saan kuulla mitkä aiheet juuri sinua kiinnostavat eniten. Voin kanavoida ja inspiroitua palautteesta.

Niin ja jos on valinnan vaikeus – siellä on vaihtoehto joka käytännössä tarkoittaa, että ihan sama mitä minä suollan, sinä rakastat silti. <3

Kiitos kun olette ja toivottavasti autatte!

Tässä vielä suora linkki kyselyyn!

1

Kuinka paljon silmät ihmisestä kertovatkaan.. Taiteilija Heli Lundström työstää sarjaa, jossa katsekontakti on peruttu. Heli haluaa laittaa meidät ajattelemaan kuinka havainnoimme ilmeitä ja eleitä silmien ollessa peitettynä.

Mielenkiintoinen sarja, jonka teokset puhuttavat. Minä iskin silmäni ”Poke” maalaukseen välittömästi. Seuraan Helin työskentelyä somessa ja omistin jo yhden hänen aikaisemmista töistään. Helin seuraamisessa on se ongelma, että hän työstää taidetta joka miellyttää minua kovasti, en voi ostaa kaikkia ja tuumailen usein: entä jos seuraava työ on vielä upeampi! Helin kanssa se on mahdollista.

Taiteessa on kuitenkin se hassu ominaisuus, että melko lyhyen ajan sisällä tietää tuleeko teoksesta osa sinua. Hankin taidetta harkitusti sydämellä ja tiesin välittömästi Poken sopivan jo omistamieni joukkoon, sekä uuteen kotiimme. Mitä tulee sisustukseen, elän toki jo täysin uusi koti mielessäni. Kävimmekin Poken kanssa raksalla toteamassa yhteenkuuluvuuden suloisat soinnut.

Tulevassa kodissa on paljon ikkunaa, mutta korkeuden puolesta aivan ihanasti tilaa taiteelle. Seinät tulevat vuosien saatossa olemaan täynnä reikiä ja jännittää ihan kauhiasti päättää ensimmäisten taulujen paikat. Luulen, että näiden kuvien tyyliin taide lepää kotonamme hetken lattialla, jotta näen miten valo kulkee ja mihin mikäkin teos sopii. Tai sitten en malta ollenkaan ja isken niitä seinille ennen kalusteita.

Lundström on 38-vuotias, parhaillaan Turun Taideakatemiassa opiskeleva taiteilija, joka kokee abstraktin taiteen luontevaksi. Hän kuitenkin kehittää ilmaisuaan myös realismin suuntaan ja tulevaisuudessa todennäköisesti yhdistelee näitä kahta maailmaa. Koska itse maalaan ja haaveilen kuvataiteilijaksi opiskelusta, on erittäin kiehtovaa kuulla Helin aloittaneen maalaamisen samoihin aikoihin kanssani, 2017. Taidemaailmaan polku on tuonut Helin mutkien kautta ja aiempi ura hänellä on fysioterapian ja urheilun parissa. Hirmu inspiroivaa!

Pidän valtavasti näistä huomiota herättävistä värikkäistä pläjäyksistä, ne luo meidän kodin ja en malta odottaa, että säästöt karttuu ja pääsen taas hankkimaan uuden työn. Todennäköisesti Lundströmiltä. Hahah!

Helin voi klikata seurantaan @helilundstrom

 

 

7

Voi helmikuu. Olet ollut pimeä. Olet ottanut idioottimaisesti mallia edeltävistä kuukausista ja tehnyt omalla osallasi tästä kuukaudesta väsyttävän ja kostean. Tämä talvi on ollut niin pimeä, että olen varmasti ensimmäistä kertaa ikinä aivan tohkeissani keväästä. Se on tämän talven silver lining.

Useita kertoja olen ollut liikenteessä ja miettinyt – äsh kamera olisi pitänyt ottaa mukaan! Projekti ei kuitenkaan unohtunut viikossa (kuten uumoilin), vaan odotan malttamattomana valon määrän lisääntymistä ja sitä, että kameran mukana kantamisesta tulee rutiinia.

Olen nauttinut siitä tunteesta, että nähdessäni jotain mielenkiintoista minuun iskee tarve etsiä kamera käsiini. Aiemmin otin nopeasti puhelimen, nyttemmin metsästän pikkujärkkäriäni. Kuten ensimmäisessä jutussa mainitsin; se millä kuvaan, on erittäin oleellinen osa tätä prokkista.

Minulla on takana pari melko mukavaa viikkoa. Töiden lisäksi olen ehtinyt levätä ja tahti on ollut erittäin sopiva, jopa verkkainen. Kiire saa minut toimimaan tehokkaasti, mutta aina ei tarvitse olla sata lasissa. Lepääminen on antanut tilaa luovuudelle, vaikkakin parhaillaan ajan saa nopeasti kulumaan taloprokkiksen parissa ja luovuus ei ehdi konkretisoitua.

Tämän projektin läsnäolo tuntuu hieman potkivan eteenpäin kohti monimuotoisempaa arkea. Verkkaisuus saa aikaa sen, että kotona ei ole enää mitään kuvattavaa ja täten sitä alkaa himoamaan jotain muuta linssin eteen. Uskon, että tuo himo saa myös liikettä luihin ja kenties olon aktiivisemmaksi.

Haaveenani on, että vuoden päästä mulla on kymmenen kuvaa, joissa voin todella kokea onnistuneeni tallentamaan jotain mielenkiintoista. Jännittää onnistunko. Sen tiedän, että mulla tulee olemaan satoja täysin onnistuneita ruutuja elämästäni ja rakkaimmistani. Se tuntuu ihanalta.

3

Huiman nopean startin jälkeen olemme sopeutuneet rakennusalalta tuttuihin viivästyksiin ja siihen, että sää vaikuttaa vielä tässä vaiheessa asioihin. Toisessa kupissa taas painaa yllättävän nopeat etenemiset ja ihan vaan se loistava fiilis, kun jotain on raksalla tapahtunut. Oli se sitten niinkin suuri asia kuin ikkunat tai hieman huomaamattomampi, kuten autokatoksen alapohjan laudat.

Eilen kattoomme poltettiin huopaa ja kun kattoikkunat isketään paikoilleen, meillä on vesitiivis talo. Olemme reilun viikon ajan ihastelleet ikkunoitamme. Puntaroimme viimeiseen hetkeen asti sisäpuolelle tulevien karmien väriä. Lopulta päädyimme kahteen. Korkeassa tilassa, jossa on olohuone ja keittiö, tuli mustat karmit, samoin käytävälle, meidän yläkerran makuuhuoneeseen ja saunaan. Pikkumakkareihin ja yläkerran vessaan tuli valkoiset. Olemme erittäin tyytyväisiä. Ajattelin ensin, että kaikki pitää olla samaa, mutta miksi ihmeessä? Pienet makuuhuoneet ovat noh, pieniä ja niissä musta olisi tuntunut liian hyökkäävältä. Näissä huoneissa ikkunaseinät ollaan todennäköisesti maalaamassa valkoisella peittoon, joten karmit häviävät lopulta kauniisti seinään. Korkeassa tilassa taas valkoiset olisivat tuntuneet pliisuilta, kenties riidelleet suht vaalean seinäpinnan kanssa ja nämä mustat tuntuvat erittäin tyylikkäiltä. Ulkopuolen mustat karmit taas olivat tiedossa alusta asti. Olemme saaneet nähdä myös meidän mustat ovet paikoillaan ja tuntuu, että paketti toimii melko mukavasti.

Paketin puuttuva palanen ovat kattoikkunat. Niiden sisäpuolen karmit ovat valkoiset, emmekä ole vielä nähneet ikkunoita paikoillaan. Olen jo miettinyt, että olisiko niiden pitänyt olla sittenkin mustat – ikkunat kun näkyvät yllättävän hyvin alakerrasta. Ikkunoita on kuitenkin rinnakkain kolme ja uskon, että valkoiset karmit häviävät tilaan paremmin ja valon tullessa ylhäältä, vaaleat ovat varmasti ihan nappi valinta. Makuuhuoneen katossa on parhaillaan pressua, joten odotamme aivan fileissä millaisen tunnelman valo sieltä lopulta tuo. Meidän kodin isojen tilojen valo tulee pääosin pohjoisesta. Valoa ja sen kulkua on mietitty paljon – on silti aivan eri asia lopulta nähdä miten se mistäkin ikkunasta tilaan siivilöityy. Pohjoisen valon olemme jo todenneet erittäin kauniiksi ja tunnelma on isossa tilassa ihana, ainakin näin valon puolesta.

Clt-materiaalin vuoksi yläkerrassa on jo sähköjä vedetty ja lamppujen aukot tehty. Ensi viikolla päästään ilmeisesti lattialämmityksen ja muidenkin sähköhommien pariin. Odotamme malttamattomina ulkoverhoilua ja sitä, että tämä päheä Paroc-villatalo saa taas uuden ilmeen. Myös musta huopakattomme tulee valmiiksi näillä näppäimillä.

Niin jännittävää ja ihme kyllä – olen rakastunut tuohon siippaan tämän projektin myötä vielä enemmän. Kai on erittäin kartalla kaikesta ja niin motivoitunut projektista, että jään kakkoseksi heittämällä. On ihastuttavaa, että hän on niin innoissaan. Toki tässä on jatkuva stressi päällä liikkuvien osien myötä, mutta tiimityö tuntuu meillä edelleen toimivan ainakin näin organisoinnissa. Saa nähdä mitä tapahtuu, kun keväällä joudumme itse pensselin varteen. Ydinsota tai jotain.

7