Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

En ole kovin aktiivinen ohjattujen harrastusten kuluttaja, koska vapauttani kahlitsee tiettyinä päivinä ja kellonaikoina tapahtuvat aktiviteetit. Jotenkin kummasti olen kuitenkin tähän syksyyn napannut keramiikkakurssin ja flow joogan. Molemmat hoitavat sieluani, toinen tekee ilmeisesti jotain myös lihaksilleni – käteni ja takareiteni ovat olleet syvässä kohmelossa taas pari päivää..

Meidän ryhmän flow jooga on kovin takkuista, flow on tässä vaiheessa melko kaukana ja opettelemme liikkeitä yksi kerrallaan. Olisin halunnut yin joogaan, jossa pitkän venytykset ovat aktin salaisuus, mutta ryhmä oli tänäkin vuonna Järvenpään Opistolla perjantain melko myöhäisessä illassa. Yritin ajatella ”Mikä mahtava tapa aloittaa viikonloppu!” Mutta en kyennyt. Päädyin flow joogaan ja se tulee varmasti olemaan hyvinkin zen, kunhan opimme liikesarjat, ilman ohjaajan ainaista selostusta.

Ohjaajalla on myös hiljaisia hetkiä, alussa ja lopussa keskitymme hengittämiseen ja rentoutumiseen. Mindfulness ajoiltani muistan hyvin elävästi miten mainiota hengittäminen tekee keholle, en kuitenkaan ole tehnyt harjoituksia ohjattujen käyntien jälkeen. Satunnaisesti käytän palleahengitystä mieleni rauhoittamiseen, mutta maanantain flow jooga tunnilla ohjaaja sanoi ohimennen lauseen, joka on soinut toistuvasti päässäni viimeiset 48 tuntia.

”Kun rentoutat kasvojesi lihakset, loput vartalostasi tajuavat vihjeen ja rentoutuvat samalla.” 

Käsittämätöntä. Menin kauttaaltaan veteläksi. Rentoutusharjoituksissa lähes poikkeuksetta vartalon lötköyttäminen aloitetaan varpaista ja edetään täten alhaalta ylös. Vedin toki johtopäätöksen, että jos aloitettaisiin toisinpäin, ei tarvitsisi rentouttaa muuta kuin kasvot ja volá – seesteinen lötköys saavutettu. Ohjaajat olisivat pulassa, rentoutukseen menisi 20 minuutin sijaan minuutti.

Kenties johtopäätökseni on hieman hakoteillä ja täysin faktoihin perustumaton, kasvojen rentouttaminen kuitenkin tuntuu tekevän ihmeitä. Olen tehnyt niin 48 tunnin aikana lukemattomia kertoja ja joka kerta saan kasvoni kiinni jännittyneestä statuksesta – rentouttaminen laittaa veren jälleen kiertämään.

Vartalon rentouttamisessa on se hulluus, että sitä luulee olevansa täysin rento, mutta ei ole. Kun kropan kanssa työskentelee hetken, huomaa jännittävänsä kohtia sieltä täältä. Sen vuoksi on oleellista käsitellä kohta kerrallaan, rauhassa. Pelkkien kasvojen rentoutus on kuin nopea ohituskaista. Kun haluaa pikaista helpotusta, ei kannata ajatella pikkuvarvasta, vaan rullata liukuhihnalla suoraan nirvanaan. Ehdottomasti parempi kuin ei mitään.

Suosittelen kaikille näyttöpäätteen kanssa työskenteleville katsomaan tasaisin väliajoin mahdollisimman pitkälle kaukaisuuteen (silmät lepää silloin). Jatkossa kannustan kaikkia myös laittamaan sen jälkeen hetkeksi silmät kiinni ja vetämään naaman veteläksi.

 

Kuva on mun ottama kuva Gil Rigouletin kuvasta.

2

Olin kuumissani ja väsynyt, minulla oli kuitenkin kuvattavana vielä yksi ihminen siihen iltapäivään. Piti kommunikoida englanniksi, ei olisi yhtään kiinnostanut – mutta laitoin tsemppivaihteen päälle, hymyn kasvoille ja höpöttelin mukavia. Kysyin Soalheiron viinitilan pitäjältä milloin heillä on sadonkorjuu, kerroin haaveestani päästä seuraamaan äksöniä ja seuraavaksi kuulin Luísin sanovan ”You should come!”

Sadonkorjuuseen oli pari viikkoa, muutaman päivän päästä löysin lentoliput sähköpostistani ja päädyin Pohjois-Portugaliin tallentamaan Soalheiron 2019 vuoden sadonkorjuuta. Istun parhaillaan viinitilan tasting-huoneessa, edessäni maisema Espanjan puoleisille vuorille, pöydällä ties monesko lasi kuohuvaa, mieli lämmin ja huomenna olen kotona.

Mittari näytti 202km/h kun Luís ajelutti minua ja venäläisiä sommeliereja Portosta Melgaçoon. Vauhtisokeus iski päälle ja 180km/h alkoi tuntua normaalilta. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että kaahailusta tulisi koko reissun kestävä vitsi. Moottoritie vaihtui taajamaan ja 70km/h alueella 120km/h tuntui aivan älyttömältä. Silmät suljin kuitenkin vasta, kun viimeisenä iltana ajoimme vuorille ja 100km/h serpentiinitiellä sai nauramaan hysteerisesti kuoleman ja elämän rajamailla. Aina kun auto pysähtyi, huokaisimme helpotuksesta, kuin huvipuiston laitteen kierroksen loputtua. Huokailujemme ja minun ”Oh my God, you drive like a maniac!!!” lomassa Luís tokaisi ”I only do this, so you can get the relaxation feeling after and really, really enjoy life!” 

Koska en kuollut, voin kertoa, että ajomatkat Luísin kanssa olivat täynnä naurua, älytöntä musiikkia – muun muassa Backstreet Boyseja liikenneympyrässä, jota hän ajoi täysiä kolme kertaa ympäri ennen kuin poistui siitä. Suurin osa täällä ei puhu englantia, mutta seuranani on ollut Josh jenkeistä (vapaaehtoisena sadonkorjuun ajan), Luísin tuttu viinialalta Georgiasta ja samoin eräs työharjoittelija niiltä seuduilta. Itse tiimin kanssa kommunikointi on tapahtunut sana kerrallaan, arvaamalla ja elekielellä, muutamia kielitaitoisia lukuunottamatta. Periaatteessa englantia ei tarvita, olen tehnyt täällä dokumentaarista kuvaamista ja tallentanut asioita niin kuin ne ovat. En ohjaa ja jos haluan jonkun  pysähtyvän hetkeksi; STOP! karjaistuna toimii kielellä kuin kielellä.

Tämä työmatka jää mieleen ehkä juuri siksi, että tänne päätyminen oli kiinni vain siitä, että avasin suuni ja sen vuoksi pääsin toteuttamaan yhden pienen unelman. Tämä työmatka jää mieleen myös siksi, että Luís  kutsui minut tänne, näkemättä yhtään kuvaani. Kymmenen minuuttia kohtaamisemme jälkeen hän sanoi ”No need for pictures, I like you.” Tämä matka jää mieleen, koska minua on kohdeltu kuin VIP-vierasta. Mieleenpainuvimmat syyt ovat kuitenkin tunnelma, lämpö ja huumori. Olen päässyt neljän päivän aikana Soalheiron viinitilan sadonkorjuuajan hektiseen arkeen kiinni, minut on otettu osaksi tiimiä. Työskentelyäni on ihmetelty (kun en ohjaa kuvattavia, vaan tallennan tilanteita niin kuin ne ovat), olen ollut hyväntahtoisten vitsien kohde, minulla on ollut hyvin tervetullut olo. Olen istunut useita lounaita, välipaloja ja päivällisiä tiimin kanssa ja huomannut kuinka taustalla ohi lipuvien turistien silmistä paistaa halu olla mukana. Olen etuoikeutettu. Olen vieraillut lukuisilla viinitiloilla työni kautta, mutta en ole koskaan päässyt takahuoneeseen. Istun kertakäyttöisen pöytäliinan ja keikkuvan tuolin ääressä, syvällä ylpeydellä.

Kun päätin lähteä tänne (sekunnissa), tiesin mitä minulta odotetaan, mutta käytännöstä en tiennyt mitään. Luotin sokeasti Luísin ”Things will work out!” fraasiin ja se on kannattanut. Hän on noutanut minut, kuten on edellisenä iltana sovittu. Olen saanut hyöriä miten haluan ja pyytää mitä haluan. Suunnitelmia on paljon, osa toteutuu, osa ei. Hetkessä eläminen on täällä avainsana. Eilen suunnitelmana oli, että Josh ajaa minut Portoon lentokentälle, aamulla hän ilmoitti, että jääkin tänne ja äsken Luís tuli luokseni kertoen ”When I heard the news, I changed my whole life completely. I will drive you to Porto!”

Mielenkiintoinen, antoisa matka. Olen aina välillä ymmälläni siitä, minne intohimoni valokuvien parissa minua viekään. Palaan kotiin haikein mielen, heitän heipat tiimille, joka oli perheeni muutaman päivän ajan. Ihmettelen jälleen omaa pienuutta – kohtaloa, joka vie meidät tiettyyn ympäristöön, tiettyyn hetkeen. Kenties palaan jonain päivänä ja osallistun itse rypäleiden poimintaan ja mehun tuottamiseen. Kun pari viikkoa sitten olin kuvannut Luísin ja hyppäsin autoon, en ollut enää väsynyt. Nauroin ja liki kiljuin ratissa. Sellaista on unelmien toteuttaminen – niistä saa virtaa.

Luís kävi hetki sitten kertomassa työpisteelläni, että lähdemme pian. Lopuksi hän kommentoi ”Nice music! – Of course not as good as mine.” On aika hyvästellä, it has been a huge pleasure.

In vino veritas. <3

12

En ole kovin aktiivinen vanhempi lasteni koulutoiminnassa, se on heidän alueensa ja läksyjen vääntäminen kotona yhdessä joka arki-ilta riittäköön minun osaltani. Kaikki ylimääräinen tuntuu usein turhalta, etenkin kun nykyään saat koko ajan puhelimeesi dataa miten mikäkin tunti koulussa on mennyt. Oppilaista pidetään niin hyvää huolta, että kaikenlaiset vanhempainillat maistuvat taskulämpimiltä voikkuleiviltä. Sen kummemmin en ole ajatellut asiaa – tavallaan ajauduin siihen tilaan, kun aikoinaan jo Leevin päiväkodin tapahtumissa tunsin nuoren ikäni vuoksi valtaisaa ulkopuolisuutta. En kuulunut joukkoon, en uskaltanut sanoa mielipiteitäni ja koin saavani paheksuvia katseita, jotka antoivat ymmärtää, että ole sinä teiniäiti hiljaa. Syntyi tapa olla osallistumatta.

Sain kuopukseni esikoistani liki 5 vuotta myöhemmin ja en ole enää selkeästi muita vanhempia nuorempi. Aapo on myös melko erilainen kuin isoveljensä ja hän on kokenut kolmannelle siirtymisessä paljon muutoksia. Uuden valtavan koulun lisäksi hänen kaksi (ainutta) ystäväänsä vaihtoivat paikkakuntaa ja sen myötä koulua. Aapo tarvitsee paljon enemmän ohjausta, kannustusta ja sitä kautta myös minun osallistumistani. Kun minua tarvitaan, olen paikalla.

Niin on bonuspappakin. Olen hyvin liikuttunut toisinaan siitä, kuinka Kai on kiinnostunut poikien jokapäiväisistä asioista. Hän on henki ja elämä etenkin yläasteelaisen läksyjen kanssa ja jos aamulla sataa hänen ollessa etänä, auto starttaa varmasti. Hän kyselee, lavertelee jos Leevi on lähtenyt pyörällä ilman kypärää ja hän haluaa olla kartalla kaikista käänteistä. Hän myös lohduttaa minua, kun kannan toisinaan valtavasti huolta ja murhetta poikien asioista.

Kun lapseton Kai asteli elämäämme, pojat menivät ekalle ja viidennelle. Voisi kuvitella, että ei helppo paikka kellekään. Mitä sitä kieltämään, haasteita on ollut, eikä kukaan odottanut muuta. Rajat on pakko hakea uudelleen, kun neljän yksin-äidin-kanssa vuoden jälkeen mukaan astelee toinen ja vielä kokematon vanhempi. Oli tutustuttava samalla kun elää lapsiperhearjen ytimessä. Oli oltava varovainen, mutta auktoriteetin omaava. Lapset saivat olla aivan kuin ovat, mutta aivan varmasti he ovat samalla tavalla hakeneet paikkaansa vieraan ihmisen kanssa.

Pojat ovat meillä puolet ajastaan, joten periaatteessa Kai ja lapset ovat tunteneet vasta reilun vuoden. Jokaisen oma paikka on pikkuhiljaa löytynyt ja arki on jouhevaa. Minä olen edelleen vetovastuussa kaikista lasten asioista heidän isänsä kanssa, sekä kotona pyörivistä asioista kuten, että ruokaa on, kouluun mennään ja läksyt on tehty – mikäli olen kotona. Vastuu siirtyy kysymättä Kaille, jos minulla on menoa. Toki edelleen esimerkiksi työmatkojen aikaan tähtäämme siihen, että lapset ovat isällään, mutta Kaista se ei ole kiinni. Jos apua (tai lähinnä läsnäoloa) tarvitaan, hän on paikalla.

Olen onnekas. Kai haluaa ja kykenee työstämään tunteitaan ja ajatuksiaan, mikäli tarve – lapset eivät. He ovat juuri niin kuin ovat ja onneksemme he rakastavat Kaita. Eivät pidä, vaan palvovat. Rajoja haetaan edelleen, läheisyyden määrää, osallistumista, ymmärrystä – mutta kun he koulusta kotiutuvat, ensimmäisenä kysytään monelta Kai tulee kotiin?

Hetken mietin, onko sopivaa viedä bonuspappa vanhempainiltaan. Kai lähti mukaan tueksi ja yllättäen uskon sen syventäneen jälleen kontaktia lapsiin. Tsekkasimme näet uuden yhtenäiskoulun tilat ja jotenkin koulun näkeminen sisältä toi häntä lähemmäs poikien jokapäiväistä elämää. Kai ei muutama vuosi sitten varmasti ajatellut osallistuvansa ensimmäisenä vanhempainiltanaan suoraan kolmosluokkalaisen sellaiseen, mutta aika reippaasti hän esittäytyi kun opettajat halusivat tietää keiden vanhempia on paikalla.

14

”Miksi et vain laita rahat säästöön ja hanki kun talo on valmis?” hän kysyi ja kävimme absurdin keskustelun siitä kuinka mieluummin laitoin eteenpäin yli 10 vuotta vanhat rönttöiset Malm-lipastot ja hankin uuden senkin tulevaan taloon jo nyt – kun talon paikalla on edelleen nurmikko.

Kokisin hirmu ahdistavaksi tilanteen, jossa pitäisi laittaa palamaan tuhansia ja tuhansia euroja sisustukseen kerralla.  Mitä jos minulla on huono työtilanne kun talo valmistuu? Sitten säästöjä ei varmasti uskaltaisi käyttää, talo jäisi kalusteetta ja minua harmittaisi. Mikäli työtilanne olisi hyvä ja säästöt saisi laittaa haisemaan, spekuloisin tolkuttomasti. Kokisin seuraavaksi ahdistusta päätöksen teosta, kun lyhyellä aikavälillä pitäisi hankkia sitä sun tätä.

Olen aarteiden keräilijä. Tiedän, kun joku on meille juuri sopiva ja Muoto2:sen Laine-senkki oli. Hän on sopiva etenkin tulevaan taloon, enkä voinut ymmärtää miksi minun pitäisi odottaa, että talo on valmis?

Kain ykköspointti on ehdottomasti se, että turha roudata tavaroita ensin tänne ja sitten uuteen, helpottaisi muuttoa jos hankkisin aarteeni myöhemmin. Hänen pointtinsa on myös se mitä joku muukin voi miettiä – entä jos senkki ei lopulta sovi uuteen asuntoon? Voi pojat, se on kyllä täysin mahdollista. Olen kuitenkin visualisoinut talon sisustusta myöten useaan kertaan. Se on taito, joka ei Kailla ole vahvin – ymmärrän spekuloinnin. Haluaisin kuitenkin uskoa, että senkki on täydellinen juuri siihen kohtaan, johon olen sen kaavaillut. Mikäli ei, se sopii toisaalle tai sitten se muuttaa parin talon päähän siskolleni, joka jo ilmoitti mieluusti ostavan senkin minulta. On myös olemassa vaara, että rakennusluvissa kestää niin kauan, että olen jo kyllästynyt senkkiin, kun sen loppusijoituskohteen aika koittaa.

Niin tai näin, senkki oli aarre, jonka hankintaa ei voinut jäädä odottamaan. Olen nykyään hyvin laatutietoinen ja vaikka kodissamme on edustettuna tuttuja edullisia brändejä mennä vuosilta, toivon voivani panostaa tulevissa hankinnoissa kotimaisuuteen ja ehtaan laatuun. Olen jo kauan ennen taloprokkista päättänyt, että pikkuhiljaa eliminoin aiemmat hankinnat ja heidän tilalleen tulee aarteita. Usein aarteet ovat hintavia, joten hankintoja ei voi tehdä hetken mielijohteesta, saatika alvariinsa. Se taas pistää miettimään yksittäistä hankintaa toden teolla.

Tässä kodissa senkki ihastuttaa makuuhuoneessa, sänkyämme vastapäätä. Hän on mielenkiintoinen, mutta juuri sopivan yksinkertainen. Virtaviivainen, puuterin ja valkoisen graafinen sekoitus. Toisinaan haparoin, kun kyseessä on kalusteen väri. Päädyn usein valkoiseen tai mustaan, koska se tuntuu turvalliselta. Tämän kaapin koko ydin on puuterin väri. Valkoinen kuori valkoisilla jaloilla olisi ollut liian eleetön valkoiseen makuuhuoneeseen. Aarteessa pitää olla ytyä ja sitä tässä yhdistelmässä on.

Muoto2 on lahtelainen yritys, jonka ytimessä puuhastelee muotoilijat Kirsi Pasanen ja Mikko Kentta. Heille on tärkeää nimenomaan käyttää suomalaista osaamista ja materiaaleja. Meidän Laine-senkki kuuluu tuoteperheeseen, josta on mahdollista valita erikokoisten, -korkuisten ja erilaisista materiaali vaihtoehdoista itselle mieluisa tyyppi.

Muoto2:nen on monipuolinen yritys, joka tuottaa sisustustuotteiden lisäksi myös isompia kokonaisuuksia. Meille on tulossa muutamakin spotti uuteen kotiin, joiden vuoksi emme voi kävellä kauppaan – meidän on tehtävä säilytysratkaisut mittatilauksena ja aion ehdottomasti kysyä vaihtoehtoja Muoto2:lta. Kiinteitä kokonaisuuksia ei kuitenkaan voi hankkia etukäteen, vaikka haluaisi – on odotettava, että elementit tippuvat paikoilleen ja sisätyöt alkavat. Sitä ennen keräilen aarteita, mikäli niitä tielleni sattuu. Kain on vain kestettävä ja käsitettävä, että näitä päätöksiä ei tehdä pelkästään järjellä.

3

Meillä riidellään. Riitelemme toisinaan oikein, jolloin on ongelma joka puretaan ja päädytään ratkaisuun tai kompromissiin. Sitten on riitoja joissa tulee loukattua, sanottua asioita joita ei tarkoita ja mennään kiukkuisina nukkumaan. Kun tunteet ryöpsähtävät vahvasti molemmilla, riidoilta ei voi välttyä – eikä pidäkään.

Kiitin Kaita hetki sitten siitä, että hän osaa riidellä. Kun lähtee parisuhteeseen 30+ vuotiaana, on jo jonkin verran elämää takana. Ei kauheasti, mutta juuri ja juuri sen verran, että omat ajatukset parisuhteesta ovat selkeämpiä ja jos voi sanoa tavoitteet kirkkaampia kuin nuorempana. Parisuhteita on koluttu läpi ja meillä molemmilla oli selkeä tavoite kun lähdettiin suhteeseen – puhutaan kaikesta.

Meillä nostetaan kissa pöydälle toisinaan monta kertaa viikossa, toisinaan paljon harvemmin. Puhuminen asioista aiheuttaa riidan vieläkin harvemmin. Mutta jos emme puhuisi mitä tunnemme ja ajattelemme milloin mistäkin, asiat alkavat salakavalasti patoutua ja juuri sitä tilannetta yritämme välttää.

Alussa oli kaksi hyvin eri tavalla riitelevää ihmistä. Minä purskahtelin ja Kai meni itseensä. Nykyään ääni saattaa kohota molemmilla paljonkin, sokeudumme itse asialle ja vain omalla väittämällä on väliä. Toista ei kuunnella ja perustellut argumentit saattavat olla typeriä. Alussa Kai halusi sopia kaiken heti ja riitelimme siitä, että minä tarvitsen aikaa ajatusteni kokoamiseen ja rauhoittumiseen omassa poterossani. Nukkuminen yön yli sai asian pienenemään, kun taas Kain oli liki mahdotonta nukkua mikäli riita oli päällä. Olemme oppineet miten toinen riitelee ja olemme muovanneet omaa riitelyämme. Asiat eivät saa jäädä roikkumaan. Mikäli sama asia ärsyttää edelleen kuukauden päästä, se nostetaan takaisin pöydälle.

Toisinaan riitely on raskasta ja sen tuoksinnassa nousee ajatuksia pintaan parisuhteen tilanteesta. Kyseenalaistaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suhde olisi päättymässä tai jompi kumpi olisi täysin tyytymätön. Meillä kyseenalaistaminen haastaa ajattelemaan suhdetta ja parantaa sitä. Toki elämässä voidaan tulla siihen pisteeseen, että riidat on riidelty ja on aika luovuttaa. Joskus homma ei toimi ja ihmiset väsyvät riitelyyn. On kuitenkin mielestäni täysin erilaista riidellä luovuttaneena kuin siitä kulmasta, että haluaa kehittää suhdetta.

Riitely puhdistaa ilmaa, mutta onneksi usein keskustelukin riittää. Meillä ei kuitenkaan laiteta päätä pensaaseen, kun toinen haastaa pieneen tappeluun. Silloin otetaan haaste vastaan ja annetaan samalla mitalla takaisin. Toisinaan olen hyvin ylpeä riitamme kulusta. Kun toisen tuntee koko ajan paremmin, on helpompi saada riita päätökseen niin, että tuloksia saadaan aikaan ja voidaan suukotella sovinnoksi.

Koen vahvasti, että riitojen takana on meillä ajatus paremmasta parisuhteesta. Aiemmassa suhteessa minä kasvoin henkisesti ja toinen ei. Nyt on kova halu pitää toinen kelkassa mukana. Kun kehittää itseään, on kehitettävä parisuhdetta. On myös kehitettävä riitelyä. Kenties joskus voin olla ylpeä suurimmasta osasta riitoja. Nyt lapasesta lähtee vielä kovin moni ja viimeeksi tänään huusin turhautumista viattomalle osapuolelle. Hävetti jälkikäteen. Tärkeintä onkin mennä itseensä kun on törppö, pyytää anteeksi ja kertoa, että kylpee häpeässä.

Oli tilanne tai aihe mikä hyvänsä, ainoastaan puhumalla toista pystyy käsittämään, ymmärtämään ja voidaan päätyä lopputulokseen jossa molemmat tulevat kuulluksi ja molemmat pystyvät olemaan tyytyväisiä. Joskus se vaatii järeämpää argumentointia ja pientä mököttämistä, että asian tärkeys menee perille. Hiljaa oleminen on kuitenkin eittämättä väärä vaihtoehto.

Miten teillä riidellään?

7

Ahoi aika ennen Hitleriä, 1920-luvun lopulla varakkaat suuntaavat viettämään kesälomaansa Tanskan maaseudulle, rantahotelliin. Kerrassaan upeasti toteutettu Badehotellet tihkuu glamööriä leidiä, miljöötä, hupsuja tilanteita ja koukeroisia ihmissuhteita. Historian havinaa ja tietynlaista, sen ajan naiiviutta. Rantahotellissa saa nauttia tietenkin Downton Abbey henkeen myös palvelusväen elämästä ja heidän, sekä vieraiden sekoilusta puolin ja toisin. Areenasta löytyy parhaillaan kaikki neljä ensimmäistä kautta ja viides tiputtelee jaksoja tasaisin väliajoin. Hyppää hyväntuuliselle, mutta kohtalokkaalle aikamatkalle ja mongerra Tanskaa jaksojen välissä.

Siinä missä Rantahotelli tarjoaa kepeyttä, Uutishuone vie vakavampien aiheiden pariin. Näyttävätkö Samuli Vauramo ja Kososen Krista nuorilta? Kyseessä ei ole ihmeitä tekevä meikki, Uutishuone tuli ulos ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Rakastin sarjaa koko sydämestäni silloin ja rakastuin siihen jälleen. Uutishuoneen liki jokainen jakso hyppää aina vuodella eteenpäin, aidot insertit ja uutiset siivittävät tuota 1960-luvun läpi kulkevaa sarjaa. Aika kuluu, tyylit ja maailma muuttuu – uutisia luotsaava tiimi pysyy intohimoisena. Naisten kohtelu, median asema ja tapa tehdä töitä uutisissa vuonna 1965 on mielenkiintoista ja ravisuttavaa. Tässä sarjassa on roolitus sekä lavastus kohdillaan. Tälle olisin aikanaan ja nytkin kaivannut jatkoa. Sarja löytyy kokonaisuudessaan (12 jaksoa) Areenasta, tietenkin.

 

 

6

Shaimooouu, Shimoliitto, Simpukkaaa, Simpulla, Simpulito, Simokka, Simpsukka, Vajukki, Dille, Toope, Topi, Murunen, Nakki, Pulla, Makkara, Patukka. Simolla riittää nimiä.

Simolla riittää myös energiaa, tyhmyyttä ja suloisuutta. Kenties viidennen kuukauden kohdalla aloin olla epätoivoinen. Kai sai muistuttaa alvariinsa, että Simo on vielä pentu. Oli turhauttavaa, kun hän pissasi jatkuvasti sisälle ja kiusasi kissaa, totteli kun hänelle sopi ja puri leikkiessään käsiämme. En olisi jaksanut odottaa enää kuukauttakaan hänen kasvamista. Veimme hänen orastavan miehuuden heti kuuden kuukauden jälkeen ja olin hitusen pettynyt, kun hän ei masentunut ja rauhoittunut operaation jälkeen. Sama meno jatkui.

Herra on nyt yhdeksän kuukauden iässä ja jos jotain, niin hän on läheisriippuvainen. Hyvällä tavalla. Hän on lullutettava vauva, joka seuraa, tulee viereen ja haluaa olla liki. Hän viihtyy päivät yksin nukkuen (ja kissaa kiusaten), mutta kyllä hänellä meinaa kauniisti sanottuna pylly revetä, kun ovi avautuu ja joku saapuu kotiin. Jos häntä ei huomioi, meteli on kova. Yksinkertaisesti hän hyppii, näykkii takin reunaa (plus sormia) ja haukahtelee käsittämättömän huomionhakuisesti, kunnes hänet kaapataan syliin tai vähintään rapsutetaan viisi minuuttia.

Melko usein kysyn Kailta, voisimmeko saada jotain erityisavustusta, kun meillä on täysin vajukki koiruli. Nyttemmin Simo näyttää jopa oppineen jotain. Perustemput (istu, tassu, toinen, maahan) ovat menneet rutiinilla alusta asti ja JÄTÄ! toimii nykyään useissa tilanteissa. Sillä saa usein hänen huomionsa, viimeistään kun korottaa ääntä. Hän on myös selkeästi kiintynyt ihmisiin ja lähtökohtaisesti tulee aina, kun kutsutaan ja vihelletään. Olen kuitenkin täysin varma, että jos toisessa suunnassa on jotain mielenkiintoisempaa, kuten ruokaa, viheltelyt ei kovin paljon hetkauta.

Lenkit ovat olleet alusta asti tuskaisia. Hän on nuuskuttelija. Simo on syönyt jänisten kakkaa tänä kesänä koko elämänsä edestä ja jos minä haluan oikeasti lenkille, joudun pitämään narun hyvin lyhyenä ja piskin asfaltin puolella. Simo on niitä koiria, joiden kanssa voi käydä seisoskelemassa korttelin ympäri. Minä taas olen niitä ihmisiä jolla ei riitä maltti sellaiseen hommaan ollenkaan. Perässä vedettävä versio, joka kyllä jaksaa jolkottaa pitkiäkin matkoja, mikäli vauhtiin pääsee.

Joku kysyi toimiiko koira terapiana. Ehdottomasti, kun hän nukkuu vieressäni. Sitten on hetkiä jolloin minä tarvitsisin maksullista terapiaa ja vastauksen siihen kenen idea tämä oli? Simosta on valtavasti iloa ja jonkin verran stressiä. Vaikka tiesin mitä koira, etenkin pentukoira vaatii, yllätti sitovuus kuitenkin. Nyt kun sisäsiisteys on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ovat huolet hieman hälvenneet. Voin lähteä yhdeksältä töihin ja tietää, että Kain tekemä aamulenkitys riittää iltapäivään asti. Joka välissä ei tarvitse pissattaa ja se helpottaa hommaa huomattavasti. Vahinkoja vielä tulee ja se on ymmärrettävää. Etenkin kun se usein johtuu siitä, että lenkitysten väli on vain ollut liian pitkä.

Simpuli on rakastava peto, joka on edelleen pentu ja treenaamme olemista ja kulkemista tämän tästä. Itsepäinen juntti hän tulee varmasti olemaan aina, mutta jokaisessa meissä on haastavia luonteenpiirteitä. Me toivoimme lemmikkiä, joka pitää meistä ja sellaisen me saimme. Suorastaan palvontaa.

7

Lapset koulussa. Kuopuksella kolmas luokka ja täten iltapäiväkerho on historiaa. Väistötilat ovat myös historiaa ja pojilla on uusi upea koulu. Vanha homeinen ala-aste päivittyi parin vuoden aikana uuteen isoon yhtenäiskouluun ja esikoinen pääsi aloittamaan yläasteen samassa rakennuksessa pikkuveljen kanssa. Fasiliteetit ovat kunnossa, minun mielenterveys välttämättä ei.

Syksystä on tulossa varmasti haastava. Yläasteen aloitus ja opiskelu aineopettajien kanssa tulee varmasti olemaan vaikeaa Leeville. Hän tarvitsee tukea ja apua kotona, paljon. Samassa jamassa on Aapo, jonka paras ystävä vaihtoi koulua, lukujärjestykseen tulee englanti ja opettajakin on uusi. Sen lisäksi viime kevään oppimisvaikeudet leijuu pilvenä arkemme yllä. Tukea ja apua vailla hänkin, koulussa ja kotona.

Mutta lapset ovat nyt kuitenkin koulussa ja se palauttaa mun arjen ”normaaliksi”. Pystyn hyvällä omallatunnolla tekemään töitä. Sen lisäksi tosin tarvitsen vastauksia velloviin kysymyksiin, energiaa ja inspiraatiota tekemiseen. Minun on hyvin vaikeaa elää päivien kanssa, jotka menevät hukkaan. Yleisin syy hukkaan menemiselle on tekemättömyys. Tämän vuoksi tunnelukko-testi huutaa punaisella suorittajan kohdalla, hän minussa on harvoin tyytyväinen. Se on valitettavaa ja suora tie kohti uupumista. Yritän rauhoitella häntä kertaamalla päivän tekeleitä ja vakuuttamalla, että olen lepohetkeni ansainnut. Usein hän on kuitenkin sitä mieltä, että aina voisit tehdä enemmän.

Toisinaan lepään paljon. Tuntuvaksi palkinnoksi saan siitä huonon omantunnon. Kuitenkin sisimmässäni tiedän, että palkinto on oikeasti tarpeellinen, tasapainoittava ja jopa pelastava. Pafoksen seminaarissa ensimmäinen ajatus oli ”Minun pitää karsia”. Sen vuoksi yritän miettiä päivieni kulkua paremmin ja järkevämmin. Arkeni on kuitenkin hyvin kaavoihin kangistunut ja pienetkin muutokset haastavia. Ilman muutoksia kuitenkaan mikään ei muutu.

Olen tehnyt töitä samalla tavalla jo kymmenen vuotta. Viime vuosina olen tuumaillut mikä on tärkeää, merkityksellistä ja miksi teen, mitä teen? Olen yrittänyt laajentaa ja yhdistää voimat toisten tekijöiden kanssa useaan otteeseen. Olen hamunnut muutosta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt olen tyytyväinen pieniinkin mikromuutoksiin.

Kesään asti istuin keittiön saarekkeen ääressä tekemässä töitä. Pidin Ylen aamu-tv:tä auki, pystyin käymään kätevästi jääkaapilla ja olin kodin ytimessä. Meillä kuitenkin on minulle työpiste toisessa päässä asuntoa, Pafoksen jälkeen päätin siirtyä sinne. Se vaati hieman ponnistelua.. Yhden kaapin sisältö piti siirtää olohuoneesta työtilaan ja niin, ei muuta. Siirtyminen olikin henkinen haaste. Halusin keskittyä paremmin ja olla käymättä jääkaapilla ajatusten muhimisen aikana. Viihdyn nykyään oikealla työpisteellä erittäin hyvin ja mietin miksi ihmeessä notkuin keittiössä. Saan esimerkiksi jättää kalenterit ja muistiinpanot lojumaan pöydälle, eikä ne notku keittiönpöydän kulmalla iltaisin. Kun istun pöydän ääreen, asenne muuttuu, työ-minä astuu kehään.

Mikromuutoksiin liittyy myös ilmoitusten poistaminen elämästäni. Kirjoitin tästä muutama postaus sitten ”Melkein offline” -jutussa. Työajan rauhoittaminen ja yhteen asiaan keskittyminen on haaste, mutta sitä voi hyvin helpottaa poistamalla esimerkiksi sähköpostin piippaukset ja banneri-ilmoitukset. Mikään ei laskeudu, pompi tai ääntele näytöilläni enää. Tulen tehokkaaksi, puuhastelun sijaan.

Arjessa on haasteita, näkyviä ja henkisiä. Päivät menevät aina liian nopeasti ja ahdistelen asiasta kuin asiasta, vaikka yritän kääntää mieltä positiivisen ajattelun pariin. Yritän ajatella, että kaikki aikanaan ja saan vastauksia kun niitä vähiten odotan. Mieleni on kuitenkin malttamaton ja on vaikeaa keskittyä vain tähän hetkeen. Tämän syksyn teemana kuitenkin on tehdä enemmän, suunnittelun sijaan. Minulla on esimerkiksi lähes joka päivä päässäni suunnitelma lukea enemmän, se ei kuitenkaan toteudu kuin muutaman kerran kuukaudessa. Nyt yritän tehdä asioita tehokkaammin, vähentää jotain ja lisätä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä enemmän. Luulen, että suorittaja minussa on ajatukseen tyytyväinen.

Sitä haluaa tehdä paljon, olla monessa mukana, olla jotain ja kyetä elämään merkityksellistä elämää. Loppujen lopuksi kuitenkaan oikeastaan millään ei ole mitään väliä. On täysin yhdentekevää tuotanko materiaalia someen, verkostoidunko, elänkö kädestä suuhun vai mukavasti. Mikäli en keksi parannuskeinoa syöpään, on elämäni yksi puff muiden elämien joukossa. Se ajatus ei yllättäen enää masenna, vaan enemmänkin rauhoittaa. Voin olla ja tehdä juuri niinkuin ja mitä haluan. Sen vuoksi voin tänään, syksyn ensimmäisenä virallisena työpäivänä; hipsiä keskellä päivää hierontaan, vastata sähköposteihin kerralla tehokkaasti, lukea hetken, maalata toisen ja käsitellä kuvia kolmannen, pestä pyykkiä, siivota kaappeja ja juoda pannutolkulla teetä. Huomenna on syksyn toinen työpäivä, joka on täysin erilainen, täysin omansa ja sen jälkeen tulee kolmas. Päivä kerrallaan, vastaukset tulevat, pettymyksistä selvitään, innostusta vastaanotetaan, suorittaja on toisinaan tyytyväinen ja ahdistuskin toisinaan hiljainen.

Tervetuloa syksy, hetki kerrallaan.

 

10

Lapsena kesä tuntui pitkältä elämänvaiheelta. Vanhemmiten kesät alkoivat kulkemaan aivan liian nopeasti. Niin tänäkin vuonna. Kesä oli täynnä menoa ja meininkiä, kun aloin miettimään mitä oikein teimme – en meinannut muistaa.  Asiaa ei auta se, että olen ottanut jälleen kerran erittäin vähän kuvia. Vietimme heinäkuussa 10 päivää Pohjois-Norjassa ja se on ainut retki, jolloin todella olen hillunut kamera kädessä. Kirjoitan teille pian Norjan matkasta ihan oman postauksen, paneutuen omalla autolla matkustamiseen, yöjunaan, koiran kanssa reissaamiseen ja itse Norjaan.

Kuvien ottamattomuus on varmasti minun aivojeni keino nollata töistä jossa, noh, otan kuvia. Kameran kantamattomuus on vapauttavaa, mutta samalla toivoisin tallentavani lasten kasvua ja elämän hetkiä enemmän. Ehkä ensi kesänä.

Kesäkuussa tein töitä ahkerasti, kevät oli mukavan kiireinen ja kykenin yrittäjänä jäämään heinäkuun puolessa välissä hyvillä mielin lomalle. Itse asiassa pidin melkein koko heinäkuun putiikkia kiinni. Mieli oli hyvä, mutta toki samalla hyvin tietoinen siitä, että paras lomamuoto olisi ollut 5 viikkoa vaakatasossa. Olin melko väsynyt ja 3 viikon loman jälkeen, josta useampi päivä meni seikkaillessa – edelleen aika väsynyt. Lomasta jäi silti käteen muutakin kuin känsä. Tiedän myös sen, että olen levännyt ja ladannut akkuja. Kuluneella viikolla kävin heittämässä kaksi pientä keikkaa ja orastava innostus tulevaa syksyä kohtaan hiipi rintaan. Niin paljon on meneillään – hyvä tästä tulee.

Pojat viettivät aikaa kesäkuussa pääosin isällään, koska hänellä oli loma. Heinäkuussa oli vahdinvaihto ja rullasinkin heti ensimmäisenä päivänä porukan Lintsille. Se oli kyllä ehdottomasti kesän hauskin päivä, etenkin siksi, että minulla oli myös kaveri mukana ja kävimme läpi monen monta täysin päätöntä laitetta huutaen kurkkumme kipeiksi. Siellä todella tunsi elävänsä.

Olemme istuneet iltaa ystävillä, tutustuneet uusiin ja toimineet isäntinä useille illanistujaisille meidän kotona. Se onkin ollut parasta, koti. Olen siivonnut kaappeja (koska kirppis pian!) ja tuumaillut mitä haluan uuteen kotiin roudata. Uusi koti odottaa edelleen lupia, asia etenee raastavan hitaasti. Lomalla menikin monta hetkeä Lupapisteellä ja kontaktoiden suunnittelijoita. Kesällä vietin myös paljon aikaa tuulettimen edessä, Netflixin ja Areenan viihdyttäessä. Luin kirjoja, riitelin Kain kanssa, teimme hemmetin paljon hyvää ruokaa. Ennen kaikkea haaveilimme omasta mökistä ja tulevan talon pihasta.

Kesän tärkein retki oli Saarisen Esan Pafos -seminaari, jonka vaikutus oli mojova. Kirjoitin siitä jutun blogiin aiemmin ja sen työstäminen on edelleen kesken. Henkinen hyvinvointi on ollut osana elämää jo tovin ja aina kun oivallan asioita elämästä tai itsestäni, olo on kuin voittajalla.

Syksyä kohti mennään uusilla harrastuksilla, maanantaisin Flow joogaa, keskiviikkoisin keramiikkaa. Sen lisäksi pääsemme vielä muutamaksi päiväksi ihan kahdestaan Pariisiin ja syksyyn on varattu teatteria, ystäväporukan tapaamisia ja viinikurssia.  Näitä ennen on kuitenkin vielä tämä elokuu, viimeinen kesäkuukausi. Flow, synttärit, hotelliyö ja ennen kaikkea töitä. <3

3