Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Meillä riidellään. Riitelemme toisinaan oikein, jolloin on ongelma joka puretaan ja päädytään ratkaisuun tai kompromissiin. Sitten on riitoja joissa tulee loukattua, sanottua asioita joita ei tarkoita ja mennään kiukkuisina nukkumaan. Kun tunteet ryöpsähtävät vahvasti molemmilla, riidoilta ei voi välttyä – eikä pidäkään.

Kiitin Kaita hetki sitten siitä, että hän osaa riidellä. Kun lähtee parisuhteeseen 30+ vuotiaana, on jo jonkin verran elämää takana. Ei kauheasti, mutta juuri ja juuri sen verran, että omat ajatukset parisuhteesta ovat selkeämpiä ja jos voi sanoa tavoitteet kirkkaampia kuin nuorempana. Parisuhteita on koluttu läpi ja meillä molemmilla oli selkeä tavoite kun lähdettiin suhteeseen – puhutaan kaikesta.

Meillä nostetaan kissa pöydälle toisinaan monta kertaa viikossa, toisinaan paljon harvemmin. Puhuminen asioista aiheuttaa riidan vieläkin harvemmin. Mutta jos emme puhuisi mitä tunnemme ja ajattelemme milloin mistäkin, asiat alkavat salakavalasti patoutua ja juuri sitä tilannetta yritämme välttää.

Alussa oli kaksi hyvin eri tavalla riitelevää ihmistä. Minä purskahtelin ja Kai meni itseensä. Nykyään ääni saattaa kohota molemmilla paljonkin, sokeudumme itse asialle ja vain omalla väittämällä on väliä. Toista ei kuunnella ja perustellut argumentit saattavat olla typeriä. Alussa Kai halusi sopia kaiken heti ja riitelimme siitä, että minä tarvitsen aikaa ajatusteni kokoamiseen ja rauhoittumiseen omassa poterossani. Nukkuminen yön yli sai asian pienenemään, kun taas Kain oli liki mahdotonta nukkua mikäli riita oli päällä. Olemme oppineet miten toinen riitelee ja olemme muovanneet omaa riitelyämme. Asiat eivät saa jäädä roikkumaan. Mikäli sama asia ärsyttää edelleen kuukauden päästä, se nostetaan takaisin pöydälle.

Toisinaan riitely on raskasta ja sen tuoksinnassa nousee ajatuksia pintaan parisuhteen tilanteesta. Kyseenalaistaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suhde olisi päättymässä tai jompi kumpi olisi täysin tyytymätön. Meillä kyseenalaistaminen haastaa ajattelemaan suhdetta ja parantaa sitä. Toki elämässä voidaan tulla siihen pisteeseen, että riidat on riidelty ja on aika luovuttaa. Joskus homma ei toimi ja ihmiset väsyvät riitelyyn. On kuitenkin mielestäni täysin erilaista riidellä luovuttaneena kuin siitä kulmasta, että haluaa kehittää suhdetta.

Riitely puhdistaa ilmaa, mutta onneksi usein keskustelukin riittää. Meillä ei kuitenkaan laiteta päätä pensaaseen, kun toinen haastaa pieneen tappeluun. Silloin otetaan haaste vastaan ja annetaan samalla mitalla takaisin. Toisinaan olen hyvin ylpeä riitamme kulusta. Kun toisen tuntee koko ajan paremmin, on helpompi saada riita päätökseen niin, että tuloksia saadaan aikaan ja voidaan suukotella sovinnoksi.

Koen vahvasti, että riitojen takana on meillä ajatus paremmasta parisuhteesta. Aiemmassa suhteessa minä kasvoin henkisesti ja toinen ei. Nyt on kova halu pitää toinen kelkassa mukana. Kun kehittää itseään, on kehitettävä parisuhdetta. On myös kehitettävä riitelyä. Kenties joskus voin olla ylpeä suurimmasta osasta riitoja. Nyt lapasesta lähtee vielä kovin moni ja viimeeksi tänään huusin turhautumista viattomalle osapuolelle. Hävetti jälkikäteen. Tärkeintä onkin mennä itseensä kun on törppö, pyytää anteeksi ja kertoa, että kylpee häpeässä.

Oli tilanne tai aihe mikä hyvänsä, ainoastaan puhumalla toista pystyy käsittämään, ymmärtämään ja voidaan päätyä lopputulokseen jossa molemmat tulevat kuulluksi ja molemmat pystyvät olemaan tyytyväisiä. Joskus se vaatii järeämpää argumentointia ja pientä mököttämistä, että asian tärkeys menee perille. Hiljaa oleminen on kuitenkin eittämättä väärä vaihtoehto.

Miten teillä riidellään?

7

Ahoi aika ennen Hitleriä, 1920-luvun lopulla varakkaat suuntaavat viettämään kesälomaansa Tanskan maaseudulle, rantahotelliin. Kerrassaan upeasti toteutettu Badehotellet tihkuu glamööriä leidiä, miljöötä, hupsuja tilanteita ja koukeroisia ihmissuhteita. Historian havinaa ja tietynlaista, sen ajan naiiviutta. Rantahotellissa saa nauttia tietenkin Downton Abbey henkeen myös palvelusväen elämästä ja heidän, sekä vieraiden sekoilusta puolin ja toisin. Areenasta löytyy parhaillaan kaikki neljä ensimmäistä kautta ja viides tiputtelee jaksoja tasaisin väliajoin. Hyppää hyväntuuliselle, mutta kohtalokkaalle aikamatkalle ja mongerra Tanskaa jaksojen välissä.

Siinä missä Rantahotelli tarjoaa kepeyttä, Uutishuone vie vakavampien aiheiden pariin. Näyttävätkö Samuli Vauramo ja Kososen Krista nuorilta? Kyseessä ei ole ihmeitä tekevä meikki, Uutishuone tuli ulos ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Rakastin sarjaa koko sydämestäni silloin ja rakastuin siihen jälleen. Uutishuoneen liki jokainen jakso hyppää aina vuodella eteenpäin, aidot insertit ja uutiset siivittävät tuota 1960-luvun läpi kulkevaa sarjaa. Aika kuluu, tyylit ja maailma muuttuu – uutisia luotsaava tiimi pysyy intohimoisena. Naisten kohtelu, median asema ja tapa tehdä töitä uutisissa vuonna 1965 on mielenkiintoista ja ravisuttavaa. Tässä sarjassa on roolitus sekä lavastus kohdillaan. Tälle olisin aikanaan ja nytkin kaivannut jatkoa. Sarja löytyy kokonaisuudessaan (12 jaksoa) Areenasta, tietenkin.

 

 

6

Shaimooouu, Shimoliitto, Simpukkaaa, Simpulla, Simpulito, Simokka, Simpsukka, Vajukki, Dille, Toope, Topi, Murunen, Nakki, Pulla, Makkara, Patukka. Simolla riittää nimiä.

Simolla riittää myös energiaa, tyhmyyttä ja suloisuutta. Kenties viidennen kuukauden kohdalla aloin olla epätoivoinen. Kai sai muistuttaa alvariinsa, että Simo on vielä pentu. Oli turhauttavaa, kun hän pissasi jatkuvasti sisälle ja kiusasi kissaa, totteli kun hänelle sopi ja puri leikkiessään käsiämme. En olisi jaksanut odottaa enää kuukauttakaan hänen kasvamista. Veimme hänen orastavan miehuuden heti kuuden kuukauden jälkeen ja olin hitusen pettynyt, kun hän ei masentunut ja rauhoittunut operaation jälkeen. Sama meno jatkui.

Herra on nyt yhdeksän kuukauden iässä ja jos jotain, niin hän on läheisriippuvainen. Hyvällä tavalla. Hän on lullutettava vauva, joka seuraa, tulee viereen ja haluaa olla liki. Hän viihtyy päivät yksin nukkuen (ja kissaa kiusaten), mutta kyllä hänellä meinaa kauniisti sanottuna pylly revetä, kun ovi avautuu ja joku saapuu kotiin. Jos häntä ei huomioi, meteli on kova. Yksinkertaisesti hän hyppii, näykkii takin reunaa (plus sormia) ja haukahtelee käsittämättömän huomionhakuisesti, kunnes hänet kaapataan syliin tai vähintään rapsutetaan viisi minuuttia.

Melko usein kysyn Kailta, voisimmeko saada jotain erityisavustusta, kun meillä on täysin vajukki koiruli. Nyttemmin Simo näyttää jopa oppineen jotain. Perustemput (istu, tassu, toinen, maahan) ovat menneet rutiinilla alusta asti ja JÄTÄ! toimii nykyään useissa tilanteissa. Sillä saa usein hänen huomionsa, viimeistään kun korottaa ääntä. Hän on myös selkeästi kiintynyt ihmisiin ja lähtökohtaisesti tulee aina, kun kutsutaan ja vihelletään. Olen kuitenkin täysin varma, että jos toisessa suunnassa on jotain mielenkiintoisempaa, kuten ruokaa, viheltelyt ei kovin paljon hetkauta.

Lenkit ovat olleet alusta asti tuskaisia. Hän on nuuskuttelija. Simo on syönyt jänisten kakkaa tänä kesänä koko elämänsä edestä ja jos minä haluan oikeasti lenkille, joudun pitämään narun hyvin lyhyenä ja piskin asfaltin puolella. Simo on niitä koiria, joiden kanssa voi käydä seisoskelemassa korttelin ympäri. Minä taas olen niitä ihmisiä jolla ei riitä maltti sellaiseen hommaan ollenkaan. Perässä vedettävä versio, joka kyllä jaksaa jolkottaa pitkiäkin matkoja, mikäli vauhtiin pääsee.

Joku kysyi toimiiko koira terapiana. Ehdottomasti, kun hän nukkuu vieressäni. Sitten on hetkiä jolloin minä tarvitsisin maksullista terapiaa ja vastauksen siihen kenen idea tämä oli? Simosta on valtavasti iloa ja jonkin verran stressiä. Vaikka tiesin mitä koira, etenkin pentukoira vaatii, yllätti sitovuus kuitenkin. Nyt kun sisäsiisteys on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ovat huolet hieman hälvenneet. Voin lähteä yhdeksältä töihin ja tietää, että Kain tekemä aamulenkitys riittää iltapäivään asti. Joka välissä ei tarvitse pissattaa ja se helpottaa hommaa huomattavasti. Vahinkoja vielä tulee ja se on ymmärrettävää. Etenkin kun se usein johtuu siitä, että lenkitysten väli on vain ollut liian pitkä.

Simpuli on rakastava peto, joka on edelleen pentu ja treenaamme olemista ja kulkemista tämän tästä. Itsepäinen juntti hän tulee varmasti olemaan aina, mutta jokaisessa meissä on haastavia luonteenpiirteitä. Me toivoimme lemmikkiä, joka pitää meistä ja sellaisen me saimme. Suorastaan palvontaa.

7

Lapset koulussa. Kuopuksella kolmas luokka ja täten iltapäiväkerho on historiaa. Väistötilat ovat myös historiaa ja pojilla on uusi upea koulu. Vanha homeinen ala-aste päivittyi parin vuoden aikana uuteen isoon yhtenäiskouluun ja esikoinen pääsi aloittamaan yläasteen samassa rakennuksessa pikkuveljen kanssa. Fasiliteetit ovat kunnossa, minun mielenterveys välttämättä ei.

Syksystä on tulossa varmasti haastava. Yläasteen aloitus ja opiskelu aineopettajien kanssa tulee varmasti olemaan vaikeaa Leeville. Hän tarvitsee tukea ja apua kotona, paljon. Samassa jamassa on Aapo, jonka paras ystävä vaihtoi koulua, lukujärjestykseen tulee englanti ja opettajakin on uusi. Sen lisäksi viime kevään oppimisvaikeudet leijuu pilvenä arkemme yllä. Tukea ja apua vailla hänkin, koulussa ja kotona.

Mutta lapset ovat nyt kuitenkin koulussa ja se palauttaa mun arjen ”normaaliksi”. Pystyn hyvällä omallatunnolla tekemään töitä. Sen lisäksi tosin tarvitsen vastauksia velloviin kysymyksiin, energiaa ja inspiraatiota tekemiseen. Minun on hyvin vaikeaa elää päivien kanssa, jotka menevät hukkaan. Yleisin syy hukkaan menemiselle on tekemättömyys. Tämän vuoksi tunnelukko-testi huutaa punaisella suorittajan kohdalla, hän minussa on harvoin tyytyväinen. Se on valitettavaa ja suora tie kohti uupumista. Yritän rauhoitella häntä kertaamalla päivän tekeleitä ja vakuuttamalla, että olen lepohetkeni ansainnut. Usein hän on kuitenkin sitä mieltä, että aina voisit tehdä enemmän.

Toisinaan lepään paljon. Tuntuvaksi palkinnoksi saan siitä huonon omantunnon. Kuitenkin sisimmässäni tiedän, että palkinto on oikeasti tarpeellinen, tasapainoittava ja jopa pelastava. Pafoksen seminaarissa ensimmäinen ajatus oli ”Minun pitää karsia”. Sen vuoksi yritän miettiä päivieni kulkua paremmin ja järkevämmin. Arkeni on kuitenkin hyvin kaavoihin kangistunut ja pienetkin muutokset haastavia. Ilman muutoksia kuitenkaan mikään ei muutu.

Olen tehnyt töitä samalla tavalla jo kymmenen vuotta. Viime vuosina olen tuumaillut mikä on tärkeää, merkityksellistä ja miksi teen, mitä teen? Olen yrittänyt laajentaa ja yhdistää voimat toisten tekijöiden kanssa useaan otteeseen. Olen hamunnut muutosta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt olen tyytyväinen pieniinkin mikromuutoksiin.

Kesään asti istuin keittiön saarekkeen ääressä tekemässä töitä. Pidin Ylen aamu-tv:tä auki, pystyin käymään kätevästi jääkaapilla ja olin kodin ytimessä. Meillä kuitenkin on minulle työpiste toisessa päässä asuntoa, Pafoksen jälkeen päätin siirtyä sinne. Se vaati hieman ponnistelua.. Yhden kaapin sisältö piti siirtää olohuoneesta työtilaan ja niin, ei muuta. Siirtyminen olikin henkinen haaste. Halusin keskittyä paremmin ja olla käymättä jääkaapilla ajatusten muhimisen aikana. Viihdyn nykyään oikealla työpisteellä erittäin hyvin ja mietin miksi ihmeessä notkuin keittiössä. Saan esimerkiksi jättää kalenterit ja muistiinpanot lojumaan pöydälle, eikä ne notku keittiönpöydän kulmalla iltaisin. Kun istun pöydän ääreen, asenne muuttuu, työ-minä astuu kehään.

Mikromuutoksiin liittyy myös ilmoitusten poistaminen elämästäni. Kirjoitin tästä muutama postaus sitten ”Melkein offline” -jutussa. Työajan rauhoittaminen ja yhteen asiaan keskittyminen on haaste, mutta sitä voi hyvin helpottaa poistamalla esimerkiksi sähköpostin piippaukset ja banneri-ilmoitukset. Mikään ei laskeudu, pompi tai ääntele näytöilläni enää. Tulen tehokkaaksi, puuhastelun sijaan.

Arjessa on haasteita, näkyviä ja henkisiä. Päivät menevät aina liian nopeasti ja ahdistelen asiasta kuin asiasta, vaikka yritän kääntää mieltä positiivisen ajattelun pariin. Yritän ajatella, että kaikki aikanaan ja saan vastauksia kun niitä vähiten odotan. Mieleni on kuitenkin malttamaton ja on vaikeaa keskittyä vain tähän hetkeen. Tämän syksyn teemana kuitenkin on tehdä enemmän, suunnittelun sijaan. Minulla on esimerkiksi lähes joka päivä päässäni suunnitelma lukea enemmän, se ei kuitenkaan toteudu kuin muutaman kerran kuukaudessa. Nyt yritän tehdä asioita tehokkaammin, vähentää jotain ja lisätä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä enemmän. Luulen, että suorittaja minussa on ajatukseen tyytyväinen.

Sitä haluaa tehdä paljon, olla monessa mukana, olla jotain ja kyetä elämään merkityksellistä elämää. Loppujen lopuksi kuitenkaan oikeastaan millään ei ole mitään väliä. On täysin yhdentekevää tuotanko materiaalia someen, verkostoidunko, elänkö kädestä suuhun vai mukavasti. Mikäli en keksi parannuskeinoa syöpään, on elämäni yksi puff muiden elämien joukossa. Se ajatus ei yllättäen enää masenna, vaan enemmänkin rauhoittaa. Voin olla ja tehdä juuri niinkuin ja mitä haluan. Sen vuoksi voin tänään, syksyn ensimmäisenä virallisena työpäivänä; hipsiä keskellä päivää hierontaan, vastata sähköposteihin kerralla tehokkaasti, lukea hetken, maalata toisen ja käsitellä kuvia kolmannen, pestä pyykkiä, siivota kaappeja ja juoda pannutolkulla teetä. Huomenna on syksyn toinen työpäivä, joka on täysin erilainen, täysin omansa ja sen jälkeen tulee kolmas. Päivä kerrallaan, vastaukset tulevat, pettymyksistä selvitään, innostusta vastaanotetaan, suorittaja on toisinaan tyytyväinen ja ahdistuskin toisinaan hiljainen.

Tervetuloa syksy, hetki kerrallaan.

 

10

Lapsena kesä tuntui pitkältä elämänvaiheelta. Vanhemmiten kesät alkoivat kulkemaan aivan liian nopeasti. Niin tänäkin vuonna. Kesä oli täynnä menoa ja meininkiä, kun aloin miettimään mitä oikein teimme – en meinannut muistaa.  Asiaa ei auta se, että olen ottanut jälleen kerran erittäin vähän kuvia. Vietimme heinäkuussa 10 päivää Pohjois-Norjassa ja se on ainut retki, jolloin todella olen hillunut kamera kädessä. Kirjoitan teille pian Norjan matkasta ihan oman postauksen, paneutuen omalla autolla matkustamiseen, yöjunaan, koiran kanssa reissaamiseen ja itse Norjaan.

Kuvien ottamattomuus on varmasti minun aivojeni keino nollata töistä jossa, noh, otan kuvia. Kameran kantamattomuus on vapauttavaa, mutta samalla toivoisin tallentavani lasten kasvua ja elämän hetkiä enemmän. Ehkä ensi kesänä.

Kesäkuussa tein töitä ahkerasti, kevät oli mukavan kiireinen ja kykenin yrittäjänä jäämään heinäkuun puolessa välissä hyvillä mielin lomalle. Itse asiassa pidin melkein koko heinäkuun putiikkia kiinni. Mieli oli hyvä, mutta toki samalla hyvin tietoinen siitä, että paras lomamuoto olisi ollut 5 viikkoa vaakatasossa. Olin melko väsynyt ja 3 viikon loman jälkeen, josta useampi päivä meni seikkaillessa – edelleen aika väsynyt. Lomasta jäi silti käteen muutakin kuin känsä. Tiedän myös sen, että olen levännyt ja ladannut akkuja. Kuluneella viikolla kävin heittämässä kaksi pientä keikkaa ja orastava innostus tulevaa syksyä kohtaan hiipi rintaan. Niin paljon on meneillään – hyvä tästä tulee.

Pojat viettivät aikaa kesäkuussa pääosin isällään, koska hänellä oli loma. Heinäkuussa oli vahdinvaihto ja rullasinkin heti ensimmäisenä päivänä porukan Lintsille. Se oli kyllä ehdottomasti kesän hauskin päivä, etenkin siksi, että minulla oli myös kaveri mukana ja kävimme läpi monen monta täysin päätöntä laitetta huutaen kurkkumme kipeiksi. Siellä todella tunsi elävänsä.

Olemme istuneet iltaa ystävillä, tutustuneet uusiin ja toimineet isäntinä useille illanistujaisille meidän kotona. Se onkin ollut parasta, koti. Olen siivonnut kaappeja (koska kirppis pian!) ja tuumaillut mitä haluan uuteen kotiin roudata. Uusi koti odottaa edelleen lupia, asia etenee raastavan hitaasti. Lomalla menikin monta hetkeä Lupapisteellä ja kontaktoiden suunnittelijoita. Kesällä vietin myös paljon aikaa tuulettimen edessä, Netflixin ja Areenan viihdyttäessä. Luin kirjoja, riitelin Kain kanssa, teimme hemmetin paljon hyvää ruokaa. Ennen kaikkea haaveilimme omasta mökistä ja tulevan talon pihasta.

Kesän tärkein retki oli Saarisen Esan Pafos -seminaari, jonka vaikutus oli mojova. Kirjoitin siitä jutun blogiin aiemmin ja sen työstäminen on edelleen kesken. Henkinen hyvinvointi on ollut osana elämää jo tovin ja aina kun oivallan asioita elämästä tai itsestäni, olo on kuin voittajalla.

Syksyä kohti mennään uusilla harrastuksilla, maanantaisin Flow joogaa, keskiviikkoisin keramiikkaa. Sen lisäksi pääsemme vielä muutamaksi päiväksi ihan kahdestaan Pariisiin ja syksyyn on varattu teatteria, ystäväporukan tapaamisia ja viinikurssia.  Näitä ennen on kuitenkin vielä tämä elokuu, viimeinen kesäkuukausi. Flow, synttärit, hotelliyö ja ennen kaikkea töitä. <3

3

Kaupallinen yhteistyö

Olen hyvin aikaisessa vaiheessa vaihtanut lapsilleni aikuisille suunnatut peitot ja tyynyt – minun vanhat. Tietoisuus pölypunkeista ja peittojen vaihtoväleistä on mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hankin aina itselleni uudet ja kierrätin pojille vanhat, jossain vaiheessa alkoi hävettää.

Unen tarve ja tärkeys on noussut huomiooni viime vuosina kiivaasti. Kun olo on koko ajan väsynyt, kilpirauhaset, raudat ja muut mahdolliset kuten pitää, katse kääntyy uneen ja unen laatuun. Makuuhuoneemme on tunnelmaltaan rauhallinen, tavaraa on mahdollisimman vähän, ilma pidetään mahdollisimman viileänä ja raikkaana, lakanoita vaihdetaan tiiviisti ja peitot sekä tyynyt ovat niin sanotusti ajan tasalla. Tyynyn kesto on kaksi vuotta, peittojen viisi.

Sen lisäksi yritän parhaani mukaan huolehtia siitä, että lakanoiden lisäksi myös peitot ja tyynyt pestään. Tiesittekö, että tyynyt pitäisi pestä 3-4 kertaa vuodessa ja peitot 1-2 kertaa vuodessa? Tämän lisäksi ne olisi hyvä tuulettaa kerran viikossa. Kun omistin pihan ja parvekkeen, tuuletin täkit lakanoiden vaihtamisen yhteydessä, nyt tuuletus on jäänyt kokonaan. Asia kuvottaa minua hieman, mutta vanhassa tehtaassamme ei ole parveketta, hissiä, eikä sen koomin pihalla mitään, missä voisin täkkejä tuuletella. En malta odottaa, että uusi kotimme on valmis ja saan heittää petivaatteet pihalle hengittämään, helposti.

He ovat ansainneet puhtaat, laadukkaat yöunet.

Sitä tekisi lastensa vuoksi mitä vain, joten oli korkea aika panostaa myös heidän uneen. Leevi aloittaa yläasteen ja Aapon tie vei kolmannelle luokalle. Tähän ikään mennessä he ovat ansainneet käyttämättömät, laadukkaat peitot ja tyynyt, sekä koko kroppaan vaikuttavat, vartaloa ja hyvää unta tukevat sijauspatjat. He ovat ansainneet puhtaat, laadukkaat yöunet. Muksut vaativat paljon unta ja etenkin teini-ikäiselle on tärkeää, että uni tulee rivakasti kun on ensin vetkuteltu nukkumaan menemisen kanssa ja lopulta tuijoteltu puhelinta vuoteessa – ilman lupaa. Vuoteen pitää kutsua luokseen. Haluan heille saman tunteen, jonka itsekin saan kun pujahdan sänkyyn; raikas, ylellinen, autuas, unettava. 

Käännyin Familonin puoleen, laadun lisäksi minua kiinnosti kotimaisuus ja eettisyys.

Meillä palvotaan untuva-tuotteita. Niiden muhkeus, pieni rahina ja ilmavuus koukuttavat. Luonnontuote, joka hengittää, pitää lämpimänä, mutta myös viileänä. On kuitenkin sanomattakin selvää, että untuva herättää eettisyyteen liittyviä kysymyksiä. Familon takaa Downafresh®-laatutakuulla ja Traumpass-sertifikaatilla, että untuvatuotteiden valmistuksessa sitoudutaan eettiseen ja ekologiseen tuotantoon sekä eläinten eettiseen kohteluun. Eläimiä ei listitä peittojen vuoksi ja täten voin nukkua yöni melko rauhassa.

Pojille muhkeus oli valttikortti ja täten päädyimme Gold-sarjan lämpimiin ja erittäin muhkeisiin täkkeihin ja tyynyihin. Mukavuutta lisäävät Korsi-pussilakanat ja Ergo Smart sijauspatjat (molemmat alla mainitussa kamppiksessa!) Ergo Smart on lämpöön ja painoon reagoiva älypehmustepatja. Palaute lapsilta on ollut hyvää ja on hyvin palkitsevaa kun he möyhivät vuoteissaan ja hymyilevät miellyttävän olon vuoksi ennen nukkumattia.

Familonilta löytyy myös allergikoille sopivia tuotteita, laaja valikoima tekstiilejä, sekä vaihtoehtoja liiaksikin asti kun etsit lapsilleni (tai itsellesi) sopivaa peittoa ja tyynyä.

Nyt käsi sydämelle. Koska olet viimeeksi päivittänyt tuotteet, joita halailet joka yö? Mikäli itse viihdyt rasvaisen tyynyn ja pölypunkki-peiton kanssa, niin panosta lapsiin. Familonilla on parhaillaan lasten ja nuorten uneen liittyvä kampanja.

1

Jonain päivänä kurvaan vanhan kotitieni mutkaan ja ennen vanhempieni taloa näen tämän. Nurmikentän sijaan. Sanovat, että odottavan aika on pitkä ja se kasku tulee kyllä rakentajalle valitettavan tutuksi. Välillä tuntuu siltä, että meitä rangaistaisiin jostain. Vaikka ihan vain haluan omalle maapläntille pystyttää kodin. Se ei ole keneltäkään pois, mutta on meille tärkein paikka. Sellainen haave tuntuu välillä kohtuuttomalta, niin paljon ulkopuoliset haluavat vaikuttaa, muuttaa ja välillä tuntuu, että jopa vaikeuttaa etenemistä.

Meillä ei ole vielä rakennuslupia, joten en ole uskaltanut esitellä piirrustuksia sen enempää. Juuri nyt pelkään, että alkuperäisestä suunnitelmasta ei tule olemaan mitään jäljellä, kun milloin mistäkin syystä joku vaatii muutoksia. Tässä nyt kuitenkin maistiainen Eteläpuolen havainnekuvasta, jossa pilkottaa etuovi, alakerrassa poikien, yläkerrassa työhuoneen ja wc:n ikkunat. Viivapiirrustus tuntuu kovin kaukaiselta haaveelta. Absurdilta jopa.

Tosiasiassa toivomme, että asiat konkretisoituvat melko pian. Luvat piti saada ennen kesää ja nurmikentällä pitäisi olla jo kuoppa, mutta syksyyn meni. Odotamme hartaasti, että saisimme luvat elokuun aikana ja pääsisimme välittömästi hommiin. Mikäli lupien kanssa venyy pitkälle syksyyn, saattaa edessä olla tilanne, jossa aloitus siirtyy ensi keväälle.

Meillä on mahtava väliaikainen koti, periaatteessa kiirettä ei ole. Kun kuitenkin olemme pyöritelleet ideaa kohta kaksi vuotta, konkretiaa alkaa kaivata jo ihan todella paljon. 1,5 vuotta sitten meillä oli valmiit piirrustukset käsissä. Sen jälkeen olen maalaillut tilaa mielessäni ja olemme päättäneet jo tiettyjä kiinteitä sisustuksellisia ratkaisuja. Nyt alan empimään. Näen koko ajan uusia ratkaisuja ja epäröin valintojani. Mikäli projekti vain käynnistyisi ja päätökset muuttuisivat tilauksiksi – niissä olisi helpompi pysyä. Vaihtoehtoja kun on miljoonia, ylianalysointi yrittää ottaa vallan.

Yksi asia on kuitenkin varma ja se on kodin arkkitehtuuri ja seinien paikat. Kun projektissa on ollut pitkiä taukoja ja koko rakentaminen epäilyttää, olen klikannut julkisivujen havainnekuvat auki. Joka kerta on kutkuttanut vatsasta. Tuolle tontille, tuo talo – on juuri oikea. Jos tilaa olisi ollut rajattomasti (ja rahaa) talo olisi varmasti erilainen. Mutta juuri tuohon ja juuri meidän tämän hetken (ja ainakin seuraavan 10 vuoden) tarpeisiin, hän on sopiva. En tiedä mitä muuttaisin, enkä ole analysoinut talon ulkomuotoa tai pohjapiirrustuksia enää pitkään aikaan. Kaikki loksahti kohdilleen jo 1,5 vuotta sitten ja se tuo tiettyä rauhaa. Uskon, että myös sisäpuolen valinnat loksahtavat paikoilleen, askel askeleelta.

En malta odottaa, että saan poksauttaa kuohuvan auki, kun luvat ovat viralliset. Enkä malta odottaa, että saan jakaa teille suunnitelmia ja tunnelmia matkan varrelta. Toivotaan, että alkuun päästään pian!

1

Kello 22.30 puhelimeni ruudulle iskee ilmoitus ”Screen time will be limited until 7:00 tomorrow.” Suurin osa aplikaatioiden kuvakkeista muuttuvat harmaiksi. Käytettäväksi jää herätyskello. 

Minulla on ollut taipumusta roikkua puhelimen äärellä öisin. Joskus olen liian väsynyt lukemaan, yleensä olen jo lukenut, mutta uni ei tule. Haluaisin nukahtaa, mutta unettomuus häiritsee ja  asioiden pallottelu nostaa mieleen jotain, jonka voi ratkaista puhelimella. Milloin se on muistiinpanon lisääminen, milloin sähköpostin tsekkaus huomista varten, milloin somessa lorviminen. 

Somessa lojuminen meinasi lähteä lapasesta, kun Snapchat tuli kehiin. Aloin tuottamaan videomateriaalia ja niin moni muukin. Mielenkiintoiset ihmiset, ystäväni, snäppäsivät elämästään ja jotkut jopa asiasta. Vaikka jätin seuraamatta Hollywood-tähdet ja tuntemattomat, muutaman kuukauden jälkeen huomasin, että aikaa kului puhelimen äärellä tolkuttomasti. Facebook-seinän ja instafeedin selaamisen lisäksi tuijotin videoita, joita oli tuntitolkulla. Vaikka videot eivät olisi sisältäneet mitään tähdellistä, kaikki oli katsottava. Pian videoihin käytetty aika alkoi ahdistaa tolkuttomasti. Lopetin kaikkien seuraamisen. Siskoni, puolituttuni ja parhaiden ystävieni. Kaikkien. 

Päätöstä helpotti myös aika ajoin esiintynyt jäätävä FOMO. Lauantaina laitoin Järvenpäässä lapsille iltapalaa, kun muut toverit lipittivät viiniä Helsingissä. Ärsytti. Synnynnäinen luonteenpiirteeni – halu olla kaikessa mukana  – oli koko ajan koetuksella. Toisinaan en jaksanut osallistua, toisinaan ei ollut edes mahdollisuutta. Vuosia on vierähtänyt, Snapchatista on siirrytty Insta Storiesin puolelle, enkä edelleenkään katso kenenkään videoita. Melkein. Poikani Leevin katson aina. Joskus vessassa jonkun muunkin. Päätös ei pidä niinkään FOMO:n vuoksi, vaan ajan ohi lipumisen vuoksi. Sekä keskeytyksen. Tärkeämpiä asioita on aina, mutta minulla on tapa vältellä niitä. En pidä tavasta, haluan rajata välttelyn mahdollisuuksia. 

Tuotan itse materiaalia someen sillä kulmalla, että on mukavaa kun ihmisiä kiinnostaa. Jos ketään ei kiinnostaisi, en todellakaan jaksaisi sitä sinne tuottaa. Sosiaalisella medialla voi vaikuttaa, mutta haluan myös tuottaa kaunista kuvaa ja tarinoita ihmisten viihdyttämiseksi. Olen kiitollinen jokaisesta kommentista ja lukijasta. Onkin hieman ristiriitaista, että en ole yhdeksään vuoteen lukenut kuin kourallisen blogipostauksia. Uskon, että blogeissa, Storeissa ja koko somessa on paljon ehtaa asiaa, mutta henkilökohtaisesti luen mieluummin kirjaa tai maalaan. Usein kuitenkin tuntuu olevan helpompaa selata puhelinta, kuin sukeltaa tietokirjallisuuden maailmaan. Katkonainen hyppiminen asiasta toiseen on minulle luontevampaa kuin intensiivinen keskittyminen yhteen asiaan. Some avittaa hyppimiseen, jota en halua. Siksi teen tietoisia sulkuja. Olen rajoittanut tietokoneen, puhelimen, internetin, somen käyttöä jo pitkään – hiljentänyt, kauan ennen Snapchattia. 

Puoli vuotta sitten siirsin puhelimen etusivulta Facebook-äpin seuraavalle sivulle. Tapojensa orja katsoi kalenteria, mutta samalla tuli kurkattua automaattisesti Face ja IG. Piruvie ärsytti löytää itsensä somesta 10 min päästä, kuin huomaamatta sinne oli taas unohduttu. Facebook ei ole aikoihin antanut mitään. Olen hiljentynyt siellä itse, se on enää harvoin vuorovaikutuksellista. Silti löysin itseni selaamasta mainoksia ja toivottoman tylsiä päivityksiä. Kuvakkeen siirto toisaalle auttoi irtautumaan harhaisista automaatioista. 

Instagram on minulle valokuvaajana suotuisa kanava. Pidän kuvista, kuvaamisesta ja on mukavaa tuottaa sinne materiaalia. Hyvin pitkään en oikeastaan selannut feediä – rajoitin. Nykyään jaksan rullailla tovin, yritän kuitenkin välttää jumittamista tavan vuoksi. Viihtyminen on toki sallittua, vuorovaikutus parasta.  

Kun haluan tappaa aikaa, viihdyttää itseäni visuaalisesti – menen Pinterestiin. Se on mitä täydellisin paikka pieneen irtiottoon. Se inspiroi. Siellä en myöskään (outoa kyllä) jää jumittamaan, vaan kyllästyn melko nopeasti ja laitan puhelimen kiinni. 

Screen time limited on hieman ärsyttävä, mutta se toimii! Pelit olen poistanut puhelimesta jo kauan sitten. En ole kova pelaamaan, mutta unta etsiessäni pasianssi sopii mainiosti. Jatkuvasti poistan puhelimen äppejä, huomatessani niiden turhuuden tai koukuttavuuden. Huomaan, että puhelimen käyttö ja somessa lojuminen ärsyttää koko ajan enemmän ja tähtään välttämättömyyksiin. Yritän jonottaessa olla nostamatta puhelinta taskusta, yritän katsoa muita ja hymyillä, sen sijaan, että tuijotan puhelinta. Yritän fiilistellä tylsyyttä ja välttää ajan tappamista puhelimella.

Puhelin on osa mun työtä, mutta se on myös liian usein häiriöksi. Viimeisimpänä olen minimoinut ilmoitukset. Sähköpostit eivät tule enää näytölle, eikä pallura ilmaannu meilin saavuttua. Muutaman kerran päivässä muistan, että ”Ai niin! Täytyypä katsoa meilit.” Katastrofeja ei ole vielä ilmaantunut, rauha sieluuni kyllä. 

2

Olen itse hieman all over the place -ihminen ja tuumaillut viime aikoina; onko käsitykseni tehokkuudesta pielessä? Kenties elämässä on usein päiviä, jolloin olenkin tehokkaan sijaan puuhastelija – ihminen joka tekee kuutta asiaa yhtä aikaa, eikä oikein kykene keskittymään kunnolla mihinkään. Sen vuoksi tunsin yhtä aikaa suurta hämmennystä ja ihastusta, kun keramiikkataiteilija ja muotoilija Laura Itkonen, 37, vastasi kysymykseeni ”Mitä muuta teet tällä hetkellä?” –– ”Haluan nyt keskittyä vain näihin purnukoihin.”

Nopealla tulkinnalla ajatus kuulostaa puuhastelijan korvaan tylsältä, mutta kun Laura alkoi avata purkkien maailmaa ja täydellisyyteen pyrkimisestä, mielenkiinto heräsi. Hänellä on intohimo ja se on tutkimustyö, jonka myötä purkit ovat tai ainakin tulevat olemaan täydellisiä. Niissä yhdistyy veistoksellinen taide ja käytännöllisyys, asiat jotka ovat muotoilija-taiteilijan peruselementit. Kun sukelsimme syvemmälle, huomasin, että keskittyminen purkkeihin oli sinä päivänä päälimmäisenä mielessä, mutta Lauran verkot ovat laajasti vesillä ja päivät täyttyvät monenlaisista projekteista. 

Itkosen polku muotoilijaksi starttasi aikoinaan valokuvauksesta, jonka hän lopulta koki hieman liian tylsäksi, piti päästä tekemään omilla käsillä. Hän viihtyi pimiössä, mutta digitaalinen aikakausi oli saapunut, eikä se motivoinut. Luovuus ja visuaalisuus olivat Laurassa, mutta alasta ei ollut varmuutta. Tammelan käsi- ja taideteollisessa Laura tuotti kolme vuotta keramiikkaa tekemisen ilosta – oma materiaali oli löytynyt. Saven plastisuus ja teosten kolmiulotteisuus kiehtoi. 

Yliopistossa ahdistus tavaran tuottamisesta maailmaan ajoi ajattelemaan ja Itkonen pohti opintojen ohessa paljon miksi ja mitä teen. Ajatus käytännöllisyyden ja kauneuden yhdistämisestä voimistui. Valmistumisen jälkeen Laura ajautui päivätyöhön tuottamaan muotialan yritykselle graafista ja visuaalista suunnittelua.Hän viihtyi, mutta aikaa taiteelle ja muotoilulle ei oikein jäänyt. Elämä toi nurkan takaa surullisen herätyksen. Itkonen oli seurannut vierestä kuinka hänen äitinsä eli sitku-elämää, aina kuolemaansa asti. Äidin tarina ravisti ja Laura tajusi haluavansa toteuttaa unelmansa nyt, eikä huomenna. Hän irtisanoutui, päätti panostaa intohimoonsa ja purkkien tarina sai alkunsa.

Itkosella on alusta asti ollut agenda; menestyä omillaan muotoilijana. Hän verkostoituu, tietää, että markkinat ovat pitkälti ulkomailla ja tekee paljon kaupallisuuden eteen. Käsintekijänä voi elää mukavasti Suomessa, mutta se vaatii tekijältä paljon muutakin, kuin kädet savessa istumista. Laura nauttii työn monipuolisuudesta, eikä sulje kutsuvia, avoimia ovia edestään. Hän kuitenkin uskoo aitoihin kohtaamisiin, eikä pakota tilanteita. Toimintatavalla löytyy asiakkaat, jotka ovat aidosti kiinnostuneita Lauran tuotteista ja taiteesta.  

Itkonen tekee oman tuotannon lisäksi tilaustöitä. Joskus hänestä tuntuu, että sovitut työt puskevat inspiraation tielle. Luovat ideat eivät usein kysy aikaa, eivätkä paikkaa. Eniten Laura kaipaakin lisää aikaa, jolloin hän voisi toteuttaa kaikki pään sisältä kumpuavat ideat.

Lauran kohtaamisesta on jo tovi. Instagramin puolelta (@laura_itkonen) huomasin, että purkit ovat saaneet seuraajan, uunista on juuri tullut ulos pieni maljakko. Se on kehitysvaiheessa ja Lauran työtavan tuntien, menee vielä hetki kunnes vaasi on valmis maailmalle. Sitä odotellessa Itkosen taidetta ja täydelliseksi kehittyneitä purkkeja löytyy muutamilta jälleenmyyjiltä (esimerkiksi Studio Viivi // http://studioviivi.com) ja Lauran verkkosivuilta osoitteesta http://lauraitkonen.com 

Itkonen löytyy myös //

Kööpenhaminen Chart Art Fair -messut elo-syyskuun vaihteessa // Uumarket http://uumarket.fi
Habitare 11.-15.9 // oma osasto Talentshopissa.
Lontoon Designviikko 11.-22.9 // Nid Designstore Showroom http://nidstore.com/en

0