Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Oletko huolehtija? Huolehditko useimmiten kaikesta muusta paitsi tästä kuluvasta hetkestä? Tervetuloa kerhoon!

Olen työstänyt murehtimista monta vuotta ja tällä hetkellä olen melko pitkällä menneisyyden haamujen kanssa.  En lähtökohtaisesti ajattele menneitä, asiat ovat tapahtuneet niinkuin ne ovat tapahtuneet. Niitä ei voi muuttaa, niihin ei voi vaikuttaa. Ne kuitenkin pitää käsitellä ja hyväksyä, pitää pystyä elämään niiden kanssa. Pitää antaa anteeksi itselleen, muille tai seistä valintojensa takana. Täten menneisyyden murheet saattavat vaatia tekoja nykyhetkessä, mutta kun ajatukset on käsitelty ja teot on tehty, pitää tehdä sovinto menneiden asioiden ja tapahtumien kanssa. Taakkana niitä ei missään nimessä pidä elämässä mukana kantaa. Kuten sanottu, mikään määrä syyllisyyttä ei muuta jo tapahtunutta.

Tulevaisuudesta ahdistuminen taas on lempilapseni. Voisin kulkea elämäni läpi stressaten miten asiat tulevat menemään. Olen hyvin tietoinen siitä, että en voi tietää. Tietoinen siitä, että pitäisi hengittää ja olla tässä hetkessä – kiitollinen juuri näistä minuuteista, arkisista asioista, perusturvasta, terveydestä, rakkaudesta. Kaikesta mitä juuri nyt on. Olenkin. Hyvin kiitollinen. Mutta huominen tulee ja en yhtään tiedä millaisena. Sen vuoksi mielestäni on täysin aiheellista ja luontevaa käyttää osa päivästä miettien miten mikäkin asia tulee menemään.

Toki elääkseen elämäänsä, tulevaisuus tarvitsee hieman suunnittelua. On hyväksi organisoida, on myös hyväksi haaveilla ja suunnitella pienempiäkin juttuja mielessään. Sitten pitää kuitenkin elää sen faktan kanssa, että kaikki ei aina mene niin kuin on ajatellut. Tulevaisuudesta murehtiminen on kuitenkin ihan oma juttunsa. Se tarkoittaa asioita, joihin ei voi vaikuttaa ja joita pelkää etukäteen. Se on nippu ajatuksia jotka ovat useimmiten pessimistisiä ja kuormittavat mieltä ja kehoa aivan turhaan.

Mikään määrä ahdistusta ei tule sanelemaan kuinka tulevaisuus tulee menemään.

Pessimistiset ajatukset tulevaisuudesta voivat lopulta helpottaa iskua, mutta ”pessimisti ei pety” on bullshittiä. Pessimisti pääsee sanomaan ”Mä arvasin, mähän sanoin!” Mutta pettymys on silti olemassa. Joskus ahdistumisen käyminen toteen on aivan yhtä syvä pettymys, kuin heillä jotka eivät ole käyttäneet sekuntiakaan asian murehtimiseen. Väitän, että pessimisti haluaisi olla väärässä ja syvällä sisällään toivoo, että asiat menevät hyvin. Iskun helpottaminen voi olla toki hyvä asia, mutta etukäteen käytetyn murehtimisen määrän kanssa tilit eivät varmasti mene tasan. Parasta olisi olla ahdistumatta tulevasta.

Kun saan itseni kiinni ikävistä ajatuksista ja turhasta stressistä, yritän vaihtaa mieleni suuntaa. Loistava tekniikka palautua tähän hetkeen on syvään hengittäminen. Kerään mieleeni ajatuksia asioista, jotka on hyvin. Joskus se auttaa, joskus ei.

 

6

Juon kylläkin teetä, mutta voi pojat ne päivät kun todella saa aikaiseksi, ovat lemppareitani. Oli asia mikä hyvänsä, toimeen tarttuminen on parasta.

Jokaisessa työssä on varmasti hommia, jotka hoidetaan sitten kun on aikaa. Usein sitä aikaa ei kuitenkaan koskaan tule ja tietyt jutut roikkuvat tekemättöminä kuukausia. Kun työskentelee yksin ja vastaa toiminnastaan vain itselleen, on vielä astetta helpompaa siirtää loputtomasti askareita, jotka eivät ole pakollisia. Kenties olet ajatellut siivota komeron viimeiset viisi kuukautta? Ehkä korjata lasten housut, joissa on polvessa reikä? Meillä on lukemattomia tehtäviä, joita voi siirtää. Maailma ei kaadu, mikäli niihin ei tartu ja sen vuoksi ne on helppo pistää sivuun.

Mutta ne vaivaavat taustalla. Ne putkahtavat mieleen tämän tästä ja ärsyttävät. Koska on se päivä, kun käyn kaikki sähköpostit läpi? Useimmat sivuun pistetyt tehtävät olisivat nopeasti hoidettu. Komeron siivoaminen voi viedä päivän tai parikin, mutta hammaslääkärin varaaminen hoituu minuutissa. Sähköpostien läpikäyminen voi viedä minuutista vuorokauteen, riippuen punaisen palluran lukemasta. Toimeen tarttuminen onkin hetki, joka kannattaa hyödyntää huolella.

Kun päättää vetäistä hiukset nutturalle, kannattaa hoitaa yksi vaativa tai useampi pienempi homma. Minä laitan ison vaihteen silmään, kun edessä on kuunvaihde. Silloin kasaantuu ärsyttäviä yrityksen askareita, kuten laskutus, kirjanpito, palkanmaksu. Ne eivät ole kovin motivoivia asioita minun mielestä ja vaativat joka kuukausi tietynlaista asennetta. Kun pääsen niiden kanssa vauhtiin, yleensä huomaan vastaavani odottaviin sähköposteihin ja samalla draivilla teen vähän markkinointia. Kun käyn vaatteeni läpi, tuottaa se usein niin mahtavaa tyydytystä, että hyökkään samalla nutturalla lastenkin vaatteiden kimppuun. Kun päättää vihdoin tarttua toimeen, lakkaa välttelemästä, pääsee usein puskemaan monta juttua yhdellä kertaa.

Joskus ajattelen tarttuvani toimeen seuraavana päivänä. On mahdollisesti kotitoimistopäivä, koko päivä aikaa tehdä to-do-listalla odottavia taskeja. Aamulla herätessä tunnelma on kuitenkin toinen. Väsymys painaa, nuhakin on ilmaantunut ja jotenkin kaikki ärsyttää. Silloin on vaihtoehtona pakottaa itsensä hommiin tai odottaa seuraavaa nutturapäivää. Itsensä pakottaminen voi toimia toisinaan, usein kuitenkin kaikki tuntuu hyvin takkuiselta pakkopullalta. Mikään ei oikein ota sujuakseen ja lopulta aikaa menee paljon kauemmin kuin yleensä. Täten energiset päivät, jolloin intuitio haluaa suorittaa tehtäviä jotka ovat roikkuneet, kannattaa ottaa avosylin vastaan.

Vältteletkö tehtäviä? Hyödynnätkö nutturapäivät?

Oma mieli on kyllä koominen. Välillä to-do-listojen suorittaminen loppuun tuottaa mieletöntä euforiaa. Toisinaan en millään saa viimeistä tehtävää tehtyä, odotan vain, että tehtäviä tulee lisää ja pääsen tekemään niitä sen viimeisen ärsyttävän sijaan. Usein se on juuri joku ”varaa hammaslääkäri”.

6

 

November comes and November goes,
With the last red berries, 
And the first white snows.
With night coming early,
And dawn coming late,
Ice in the bucket, 
Frost by the gate.
The fires burn,
The kettle sings.
And earth sinks to rest
Until next spring. 

 

Marraskuu on liki kaikki menneet vuodet ollut yksi nopeimmin ohi menevistä ja turhimmista kuukausista. Vuonna 1998 tuli aivan hemmetisti lunta, silloin marraskuu oli mahtavin ikinä. Lunta oli niin käsittämättömän paljon, että kykenimme tekemään pihan täyteen lumilinnoja ja vanhempien kolaamat vuoret kasvoivat järisyttäviin mittasuhteisiin. Olen kaivannut sitä talvea siitä asti. Marraskuun loppu taas on lapsuudessani ollut minulle juhlan aikaa, koska nimipäiväni ovat 25.11. ja äidilläni oli tapana kutsua suku koolle ja pistää pöytä koreaksi. Sain lahjoja ja herkkuja – marraskuu oli heti astetta parempi ja järkeenkäyvempi.

Nyttemmin marraskuulle tupataan kehittämään viikonloppuihin aktiviteetteja, jotta emme kaikki vaipuisi masennukseen sysimustien päivien vuoksi. Tänä vuonna marraskuu jää mieleen tapahtumarikkaimpana ikinä. Mikäli etenemme suunnitelmien mukaan, tontilla tapahtuu paljon. Arki tulee olemaan hektistä viikonloppujen lisäksi, suunnitelmia pitää lyödä lukkoon ja päätöksiä siivittää kynttilän valo. Vuoden synkin aika onkin vuoden reippainta – tulevaisuuteen vahvasti katsovaa, pysähtymisestä ei tietoakaan.

Vaikka elämäni marraskuut ovat olleet melko tasaisia – rakastan marraskuuta. Kun pohjoisessa asuvat ihmiset keskittyvät vihaamaan vuoden pimeimpiä kuukausia, minä laitan villasukat jalkaan, kynttilät päälle, asetun peiton alle ja nautin elämästä. Loka-, marras,- ja joulukuu ovat suosikkejani. Rakastan sitä rauhaa ja toimettomuutta, mitä nämä kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että pohjoisen väestä suurin osa kuitenkin nauttii salaa näistä marraskuun synkistä hetkistä. Tavallaan kaikki elävät normaalia arkea, mutta kuitenkin jokainen hämmästelee pimeässä päivällisen jälkeen ”Onko kello vasta puoli kuusi?!” – ja asettuu sohvalle rentoutumaan, nauttien siitä, että kello on vasta puoli kuusi ja on vielä koko ilta aikaa vain olla.

Myönnän, että kun sumu ja sade on kestänyt viikon, jopa minä kaipaan aurinkoa. Parasta olisikin, että päivisin loppuvuodesta olisi kirpsakan raikasta ja valoisaa. Kyllähän toki pimeässä komerossa 24/7 alkaa lopulta ottaa kunnon päälle ja energiat pysyvät alhaalla, teki mitä hyvänsä. Mutta marraskuu tekee varmasti parhaansa. Myös me joudumme tämän vuoden marraskuussa ylittämään itsemme, emmekä pääse nauttimaan tuttuun tapaan jouten olosta, kuin esimerkiksi viime marraskuussa.

Tänään, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, paistoi aurinko. Se laski mailleen ajallaan, eli melko ajoissa. Sen jälkeen saimmekin nauttia taas kynttilän tuomasta valosta ja rauhaisasta tunnelmasta. Me keräämme voimia ensi kevääseen, ihan kuin luontokin. Miten valloittava ajatus. <3

8

Itkin vuolaasti eilen kahteen kertaan Toy Story 4 elokuvan näytöksessä. Ihan hävetti itseänikin, kun valot tulivat päälle ja niiskutin, minkä naurultani ehdin. Leevi näet pyöritti silmiään ja huuteli ”Et oo tosissas!” huomatessaan kyyneleeni.

Olen tunteellinen ihminen. Aina ollut. Itku tulee tosi helposti, mutta niin tulee nauru, viha ja kaikki muutkin tunteet. Voimakkaina ryöppäyksinä ja välillä hallitsemattomasti. Itken ilosta, surusta, vihasta, haikeudesta, ylpeydestä, arvostuksesta, onnistumisesta, epäonnistumisesta. Voi pojat, voin itkeä ihan mistä vain. Mutta on minulla ollut hetkiä, kun olen hävennyt kyyneleitäni ja kolmen vuoden terapiassa en itkenyt kertaakaan. Pystyn pitämään sisälläni, pystyn kovettamaan kuoreni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän onneksi häpeän kyyneleitä ja sitä syvemmin tajuan, että ne ovat hieno piirre minussa.

Kuuntelen parhaillaan kirjaa ”Saat mitä haluat” ja siinä kirjailija mainitsi hänen ukkinsa toppuutelleen hänen kyyneleitään lapsena. Tunteiden tukahduttaminen millään tavalla, ei ole hyväksi ihmiselle. Silti edelleen esimerkiksi pojilta vaaditaan luonteen lujuutta ja tytöt saavat kuraa niskaan liiasta tunteilusta. Meidän kotona tunteita on aikuisten puolesta näytetty aina melko avoimesti, tilanteet yritetään selittää jälkikäteen auki, mikäli tarve vaatii. Edelleen lapset saattavat huolestua itkemisestäni, mutta on erittäin tärkeää, että he altistuvat kyyneleilleni. Se tekee tunteiden näyttämisestä normaalia ja sallittua.

Kannustan poikiani tuntemaan ja näyttämään fiiliksensä. Jankkaamalla, että tunteiden näyttäminen on ok. Syyllistyn kyllä itsekin välillä rauhoittelemaan itkevää lasta huonosti, kannustamalla rahoittumaan ja jopa sanomalla ”Elä itke, ei tarvitse itkeä.” Etenkin, jos muita on paikalla ja toki se on luontaista leijonaemoa, joka yrittää saada pentunsa unohtamaan tilanteen ja pääsevän sen ylitse. Varmasti parasta kuitenkin olisi todeta, että ”Itke vaan, ymmärrän, että sua sattuu ja se itkettää!”

Itku puhdistaa, auttaa käsittelemään tunnekuohun joka sillä hetkellä tulee. Sitä ei ole mitään syytä pitää sisällään. Silti itkulla on iso häpeän ja heikkouden stigma yllään. Itken usein itsekseni ja jos on yleisöä, itkuni on niin hiljaista kuin suinkin. Itku voi olla kaunista, mutta usein ihminen ei ole itkiessään upeimmillaan. Heikkoa kyyneleet ei kuitenkaan ihmisestä tee. Pitäisikin itkeä julkisesti enemmän. Usein on tilanteita, joissa en voi itkua estellä. Vaikka en tohtisi nyyhkyttää, vaikka en tohtisi sotkea meikkiä – kyyneleilläni on usein täysin oma tahto nousta silmiin ja valua sieltä poskille. Ne vain tulevat, kysymättä.

Toisinaan itku tuntuu luovan heikkouden ilmapiirin, siinä ihminen on niin auki. Heikkoutta se ei kuitenkaan missään nimessä ole, se on vahvaa tuntemista ja reagoimista asiaan joka selkeästi koskettaa, on tärkeä, merkittävä. Tuli itku minkä hyvänsä tunteen tuloksena, sen takana kannattaa seistä ylpeänä. Kyyneleet ovat hieno juttu.

10

Amerikkalaiset juhlivat epäonnistumisia. On erojuhlia ja mikäli et ole tehnyt konkurssia, et voi menestyä. Minä en ole vielä tehnyt konkurssia, mutta liki rahattomana on oltu yrittäjän taipaleella useita kertoja. Ensimmäisenä kesänä eron jälkeen jouduin lainaamaan äidiltäni 3000e, että selvisin. Asuinkustannukset olivat yksin asuessani järkyttävän suuret, mutta tiukoilla olisin ollut ilman kallista kotiakin. Onneksi apu oli lähellä ja vielä koroton.

Usein kuulen epäonnistumisen kolkuttavan ovella. Kun sähköpostia ei saavu, kun puhelin on hiljainen, alan panikoimaan. Lähes samoin tein ajattelen, että kukaan ei halua tehdä kanssani töitä enää koskaan, yritykseni on tullut tiensä päähän ja on aika painaa leuka rintaan. Kun hiljaiset viikot jatkuvat, on aivan selvää, että työt voivat kuin voivatkin loppua seinään. Kerrasta. Kenties jossain on uutisoitu kuinka huono ja kelvoton olen, eikä kukaan enää aio koskaan käyttää minua kuvaajana.

Silloin täytyy tehdä hetken aikaa jotain epämiellyttävää – kuunnella järkeä. 
Vaikka kukaan asiakkaistani ei palaisi, minulla on olemassa lukemattomia potentiaalisia asiakkaita Suomi täynnä ja asiakkaita löytyy näköjään myös ulkomailta. Vaikka kompuroin, se ei tarkoita epäonnistumista.

Kun teet töitä omilla kasvoilla, epäonnistumisen pelko tuntuu suuremmalta. Mikäli myisin toisen yrityksen valmistamia sipsejä ja saippuaa, verkkokauppani kaatuisi – epäonnistuminen ei tuntuisi varmastikaan niin henkilökohtaiselta. Voisin helposti ajatella, että ei ollut sopiva aika, tuotteissa oli ehkä jotain vikaa, en osannut markkinoida tarpeeksi hyvin. Kun myy omaa visuaalisuutta, omaa näkemystä, omia ajatuksia, omia toimintatapoja – kurkkua kuristaa kovaa, kun kalenteri tyhjenee.

Kompurointi aiheuttaa putkinäköä ja negatiivista ajattelua, ei löydä energiaa puskea eteenpäin. Miksi suotta, sitä saattaa kysyä itseltään; tämähän on kuoleva yritys. Jossain kohdassa kuvioihin iskee taistelutahto, ymmärtää että kompurointi kuuluu elämään ja tässä ollaan vielä hyvin kaukana epäonnistumisesta. Usko omaan työhön palaa, usko omiin taitoihin, usko kehittymiseen. Usko siihen, että kuivakausi saadaan käännettyä kohti täyttä kalenteria. Epäonnistumisen pelko laittaa tulta perskannikoiden alle.

Ihmiset ottavat epäonnistumiset eri tavalla, kenties yrittäminen on aina ollut minulle näyttämisen paikka. Äitini mainitsi useaan kertaan koulutaipaleeni loppupuolella, että entä jos kuitenkin hakisin palkkatöitä. Tiesin yrittämisen olevan minulle oikea tie ja tiedän edelleen, että tämä on minulle paras tapa tehdä töitä, ei se silti helpoin ole. Uskon itseeni ja on aina kovin raskasta, kun sitä uskoa horjutetaan. Olen toiminut yrittäjän kohta kymmenen vuotta ja vaikka toteaisin bisneksien kuolleen, en saisi kokea epäonnistuneeni. Kokisin niin ihan varmasti, mutta ajan myötä varmasti hahmottaisin, että menestyin. En epäonnistunut, vaan kaikkea aikansa.

Kompurointi tällä hetkellä johtuu useasta asiasta. Olen hakenut yritykseni uutta suuntaa jo tovin ja väsymyskin on ollut läsnä. Kyllästymistä nykyisiin toimintatapoihin ja pettymys siitä, ettei työtulva ole tasaista kaikista näistä työvuosista huolimatta. Voimien keräämistä itsensä markkinoimiseen kuukaudesta toiseen, ajatusten kirkastamista. Väsymyksen vuoksi tyhjästä kalenterista myös nauttii – ehtii ajatella ja ehtii tehdä asioita jotka ovat roikkuneet to do -listoilla ikuisuuksia. Tyhjästä kalenterista nauttiminen ei kuitenkaan tuo lisää töitä ja täten se aiheuttaa lisää kompurointia. Viritteillä on kuitenkin koko ajan asioita ja vie aikaa kuunnella itseään niin, että ajatuksistaan saa selviä vastauksia. Myös kokeileminen taittuu usein kompuroinniksi. Olen hienosti sulkenut pois viime vuosina asioita joita en ainakaan halua tehdä. Etenemistä, mutta ei suoranaista menestystä.

Vaikka kalenteri on välillä tyhjempi, ei sovi luovuttaa. Täytyy luottaa kompuroinnin tuottavan tulosta, tehdä töitä hitokseen ja odottaa maltilla.

14

Vuosia olen kerännyt Pinterestissä omaan kansioon ajatuksia, suurin osa voimauttavia (älkää oksentako vielä) ja osa full-on statement -quotseja. Lainauksia suurilta ajattelijoilta, tekijöiltä tai muuten vain osuvia letkautuksia. Koska algoritmit ovat tehokkaita, usein tuntuu kuin Pinterest lukisi ajatuksiani ja tiettyyn mielentilaan tulee kovinkin osuvia tekstejä, jotka laittavat jopa itkemään. Olen aina ajatellut, että sanoilla on isosti vaikutusta ja minun kainalooni on jopa tatuoitu yksi teksti, joka on aikoinaan osunut silmään nimenomaan Pinterestissä.

Nyt minulla on kansio täynnä ajatuksia, jotka herättävät tunteita suunta ja toiseen. Syntyi ajatus kirjoittaa ajatuksista teille. Ei ajatella ajattelua (ellei lainattu teksti sinne vie), vaan tuumaillaan sanojen voimaa ja sitä mitä ne meissä herättävät. Keskustelu on aina mahtavaa, joten kommentointi etenkin tähän juttusarjaan on enemmän kuin suotavaa, jopa toivottua.

Ensimmäinen teksti istuu tuossa yläpuolella. Sen sisältö on suuri ja sitä mitä tässä kaivataan – ajatuksia herättävä. Let’s mennään!

Suomalaisille on hyvin tyypillistä elää masentavien sanontojen mukaan, kuten ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” tai ”Ken kuusen kurkottaa, katajaan kapsahtaa”. Elä pienesti, älä herätä huomiota. Älä kannusta, äläkä helvetissä ainakaan kehu ketään. Muutamia vuosia sitten somessa ja mediassa nousi esille kampanjoita, joissa kannustettiin kehumaan kerran päivässä ja se varmasti järkytti monia. Mutta sen ei pitäisi.

Olen hyvin vahvasti sisäsyntyinen pessimisti, joka ei luota mihinkään eikä kehenkään. Muina uomakipittäjinä keskittynyt omaan tieheni ja muiden onni on tietenkin minulta pois. Istuin kuitenkin terapiassa kolme vuotta, jossa ehdittiin pureutua myös näihin asioihin, jotka koin haasteena. Olen edelleen kateellinen pessimisti, mutta haluan myös toisille hyvää. Olen kylläkin aina halunnut, se on ollut vain vaikeampaa kuin nykyään. Viime aikoina olen ihmisiä kohdatessa kehunut, yrittänyt muistaa luoda suustani ulos positiivisia asioita neutraalin lötinän ohella. Se ei ole helppoa, kun sitä ei ole aiemmin juurikaan harjoittanut, mutta lopulta kuitenkin melko luontevaa.

Muutaman mukavan sanan sanominen toiselle voi muuttaa koko ihmisen. Mikäli vastaanottaja ei kuule niitä juuri koskaan, sanat jäävät loppuiäksi mieleen ja saattavat vaikuttaa jopa tulevaisuuden tuuliin. Yhden ihmisen usko sinuun voi olla käänteentekevä. Jos toisella on mieli todella matalalla; ”kaikki menee varmasti hyvin” on jo paljon sanottu. Kannustaminen menee suomalaisille kehuista ja on tyhjää parempi. Kuuntelu on tärkeää, kannustaminen merkittävää.

Ihmisille on aina ollut tärkeää tehdä omat vanhemmat ylpeiksi ja mikäli ylentäviä sanoja ei koskaan kuulu, mieleen jää tyhjiö  ja se voi vaikuttaa hyvin vahvasti minuuteen. Isäni on leppoisa mies, mutta omasta lapsuudestani jäin kaipaamaan enemmän fiilistelyä, kun saavuin tanssikisoista pokaali kädessäni. Innostunut ”HEI VAU, ihan mieletön juttu!” tuntuisi edelleen hyvältä, kun saavutan jotain elämässäni. Kun lapsi on tehnyt ison työn ja menestynyt, kehut tekevät hyvän vanhemman. Tiedän, että hän itse aktiivisena urheilijana oli lapsuudessani ihan varmasti minusta kovinkin ylpeä, mutta sanoja olisi voinut tulla enemmän. Sanatonta polkua on helppo kulkea, mutta lapsi ei mene kehuista pilalle. Mikäli kehut hänen uusinta piirrustusta joka päivä, ei ole vaaraa ylpistyä liiaksi. Kasvaa vain terve ihminen, joka on tehnyt äitinsä ylpeäksi ja kenties lahjakas taiteilija, koska kehut kannustivat treenaamaan. Tärkeää on kehua onnistumisista, mutta myös yrittämisestä. Lapsien kehuminen on tämän päivän juttu ja sieltä voikin olla helppo ammentaa kauniita ajatuksia myös kanssasisarille. Kenties, et kehu kuinka hienon kakan ystäväsi teki pottaan (toivottavasti pönttöön) – mutta ajatus kehumisesta voi pysyä helpommin mielessä ja tuntua luontevammalta. 

Kehuja kykenen antamaan kevyesti tuntemattomille (esimerkiksi kuvaustilanteessa) tai tovereille, joiden kanssa ystävyys on vuosimallia 2017 (tai nuorempi). Koen toisinaan hyvin haastavaa kehua ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni aina, mutta joiden kanssa kehujen jakaminen ei ole arkipäivää. Lähipiirini saakin kuulla kehuja vielä harvakseltaan, olisihan se aivan överiä kehua avopuolisoa joka päivä tai äidin hiuksia alvariinsa. Tärkeää kuitenkin olisi tehdä se; sanoa kannustavia asioita joka päivä – kehasta menemään. Määrällisesti eniten kehuja saa kuopukseni Aapo, joka tekee kehumisesta hemmetin helppoa. Hän ei haasta, on kiltein lapsi päällä maan (ainakin vielä) ja näyttää rakkauttaan minulle joka välissä. Niin – ehkä tässä on hyvä pitää mielessä vastavuoroisuus. Kehun saaminen tuntuu hyvälle ja mikäli niitä uskaltaa jakaa, niitä varmasti myös vastaanottaa itse enemmän.

Kehuissa kuitenkin tärkeintä on pyyteettömyys ja se, että ei odota niitä takaisin. Jos menet kehumaan ihmistä, jolle kehut eivät ole arkipäivää – saattaa hän jopa häkeltyä. Jollain tavalla se vasta onkin mahtavaa, siitä todella tietää, että kehu osui ja upposi. Päivän hyvä työ tehty ja voi vähän kehua itseään, kuinka on astetta parempi ihminen. Niitä meistä kyllä tuleekin, parempia ihmisiä – antajasta ja saajasta. Ennen kaikkea kauniiden sanojen voima nostattaa sanojen kuulijaa ja sen vuoksi niitä annetaan. Nostetaan toisiamme, kun olemme itse siinä välillä melko kehnoja.

Oletko sinä saanut kehuja, jotka muistat iäti?

Olen ihan varma, että mietit koko lukemisen ajan, mikä se teksti kainalossani on. Vielä se ei nolota kovinkaan paljon, joten tässä se tulee: Seek What Sets Your Soul On Fire. Sitä mä tietyllä tavalla Pinterestin teksteistäkin etsin – ajatuksia jotka laittavat alulle jotain minussa.

6