Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Korvaani on kuluneen viikon aikana särähtänyt erityisesti lause Nyt on aika olla luova!
Kun yrittäjältä tyhjeni kalenteri pandemian vuoksi, on hyvä hetki kehittää uusia ideoita ja tarttua vanhoihin.

Kuulostaa kenties fiksulta, mutta ei välttämättä toimi käytännössä alkuunkaan.

Voiko joku käsi sydämellä sanoa, että jos tulot tippuvat kertarysäyksellä nollaan, ihminen on erittäin luovalla tuulella, eikä lainkaan esimerkiksi ahdistunut tai peloissaan? Keksit välittömästi uuden palvelun tai tuotteen, jonka myynti räjähtää pilviin heti, eikä kukaan edes ehtinyt huomata yrityksesi tulojen notkahdusta. Ihanaa, jos näin tapahtuu – mutta pitää ymmärtää jos ei.

Luovuus ja inspiraatio ovat asioita, joita ei aina voi jäädä odottelemaan, vaan pitää tarttua tuumasta toimeen. On kuitenkin ymmärrettävä, että tällaisessa poikkeustilassa tarvitaan enemmän riman laskemista, arvostusta ja ymmärrystä. On ymmärrettävä, että tilanne on katastrofaalinen useille.

Saatat kriisin keskellä olla aktiivinen ja toimia yritteliäästi, jopa uudistua. Itsekin kehitin heti ideoita päässäni – se on usein osa yrittäjän luonnetta. Kenties kuitenkin huomaat vellovasi asioita ja panikoivasi. Saatat huomata, että muutama päivä sitten tulleet ajatukset korjausliikkeistä vaativat aivan liikaa henkistä kapasiteettia tällaisen tilanteen keskellä. Kuten Pinterest quote tietää; mikään ei voi olla täydessä kukassa kokoajan.

Korona tai ei, meillä on nykyään ihan mahdottomia odotuksia itseämme ja välillä muitakin kohtaan. Pitäisi koko ajan olla satakymmenen lasissa – ylittää, kehittää, olla paras versio. Olla paras pomo, paras vaimo, paras äiti. Nyt hyvin useat meistä ovat tilanteessa, jossa pitäisi keksiä pyörä uudelleen ja siinä ohella suorittaa uutta ammattiaan opettajana tai omaishoitajana, kun lapset ovat kotona kaiken aikaa ja elämän ikäihmiset ovat karanteenissa (tai pitäisi olla ja se onkin toinen tarina).

Meidän lapset ovat olleet etäkoulussa viime päivinä lomautetun isänsä luona. Minulle tilanne on ollut pelastus, hän taas on ollut muutamaan otteeseen hajoamispisteessä, vaikkei hänellä ole omia töitä hoidettavana. Wilma räjähti ja hyvin erilaisia tehtäviä tulee joka tuutista, etenkin 14-vuotiaalla näkyy tuntiopettajien keskenään hyvin erilaiset ja sekavat toimeksiannot. Osaa tehtävistä ei löydy, osasta linkit eivät toimi ja vaikka opettajat varmasti tekevät parhaansa – etäkoulun aloitus on ollut ainakin meidän päädyssä hitusen takkuisa. Lapset ovat kotona epämotivoituneita, ihmeissään tilanteesta ja kun he tulevat vuorostaan meille, työaikani (jolloin pitäisi kehittää uusia muuveja) menee heidän tehtäviensä parissa. Ei kehittävä, saatikka motivoiva tilanne. Vaikka lapset ovat jo koululaisia – apua ja tukea he tarvitsevat joka tunnilla. Sekä ruokaa. Miten voikin tuoda lisästressiä pakettiin se, että lounaskin pitää järjestää.

Pandemia itsessään on jo niin stressaava, että siitä huolehtiminen ja murehtiminen voi syödä energiaa huomattavan paljon. Joka tuutista tulee aiheeseen liittyviä uutisia, tartunnat ja kuolleisuusluvut nousevat. Aiemmin ikäihmisiin iskevä tauti kaataa nyt jo nuoriakin. Kaiken tämän keskellä tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja nukkua maailmanlopun yli.

Voi olla, että luovuus ja ideointi ei ole vahvoilla. Voi olla, että mieluummin ajautuu konkurssiin kuin yrittää.
Vielä viikko sitten tuntui siltä, että jos tämä vain menisi kahdessa viikossa ohitse, suurin osa meistä selviäisi. Nyt ymmärrämme kaikki, että moni ei tule selviämään. Kuten Reetta Räty aamu-tv:ssä mainitsi: ihminen ja talous kulkevat käsi kädessä. Vaikka itse säästyisi ja talous ei, etenkin yrittäjillä tilanne muodostuu karmivaksi.

Ajatus siitä, että ei selviä on musertava.

Inspiroidu siinä sitten. Luo uutta. Kehity. Kasva. Kouluta ja ruoki lapset samalla.

Sekä lounaiden, opettamisen ja luomisen suhteen aion pitää riman matalalla. Tähtään ainoastaan siihen, että selviämme jotenkin. Suosittelen samaa kaikille. Tee parhaasi, ja se voi olla tosi vähän.

Huolet ovat toisilla nyt todella suuria. Jos sinulla on mahdollisuus – tue pienyrittäjiä. Jos joskus, niin nyt me tarvitaan kaikki tuki ja sen tuen avulla me voidaan taas tulevaisuudessa keksiä uusia ideoita.

 

10

Tapojeni orja. Rutiinien runkkaaja.

Meillä on niin paljon automatisoituneita rutiineja, että kun niiden äärelle pysähtyy ja niitä purkaa osiin, saattaa hävettää. Osa rutiineista on toki hyviä ja kaikin puolin palvelevia, kuten hampaiden pesu tai turvavyön käyttö. Mutta meihin on muodostunut paljon tapoja, joista voisimme päästä eroon.

Kun tartuin James Clearin kirjaan Pura rutiinit atomeiksi, ajattelin nimenomaan räjäyttää kaikki tyhmät rutiinit elämästäni. Hävittää kertakaikkiaan rutiinit ja elellä villisti ja vapaana. Alkumetreillä minulle kuitenkin selvisi, että James ei todellakaan anna meidän villiintyä, hän haluaa luoda uusia rutiineja jotka ohjaavat meitä haluaviamme asioita kohti.

”Tämän kirjan avulla voit tehdä hyvien rutiinien noudattamisesta ällistyttävän helppoa ja huonojen ylläpitämisestä mahdotonta.” 

Pohdimme taannoin kollegan kanssa, kuinka tv-sarjan katsomisesta tulee aina huono omatunto, kirjan lukemisesta ei koskaan. Niin kauan kuin suoratoistopalveluita on ollut olemassa, olen puhunut siitä kuinka pitäisi katsoa vähemmän televisiota. Olen aina katsonut paljon draamasarjoja ja jossain kohti tosi-tv:täkin, mutta suoratoistot tekivät tehtävänsä. Kun ei enää joudu painaa edes nappia seuraavaa jaksoa varten, helppous on muuttunut minun näkövinkkelistäni huonoksi. En tiedä mitään häpeällisempää kuin Netflixin kysymys ”Katsotko vielä?”

Televisio on ollut lapsuudesta asti rentoutumisen keino. Se on opittu tapa ja nyt opetan esimerkilläni sitä lapsilleni. Kuten yleensä, saatan pohtia asiaa vuosia ja sitten jossain vaiheessa mitta tulee täyteen. Tämän kirjan aikana aloin ihan toden teolla tarkastella tätä rentoutumisrutiiniani kriittisillä silmälaseilla.

Vaikka määrällisesti katsoisin ”vain” yhden 30 minuutin jakson lempisarjaani illassa, rutiinista on tullut pelottavan jykevä. Huomasin, että kotityöt, lasten läksyt, koiran ulkoilutus ja kauttaaltaan muu elämä oli tämän hetken tiellä. Kun kaivelin syvemmälle, löysin jotain vielä kamalampaa. Minussa on asunut vuosikausia asenne, jonka vuoksi vihaan harrastuksia ja kavereiden kohtaamisia arki-iltoina. Jep.. Jotta ne eivät vie aikaa minun rentoutumishetkeltäni. Mikäli minulla ei jää aikaa toljottaa telkkaria yhden tai viiden jakson verran, päivä on pilalla. Minua kuvotti.

Ja kuvottaa edelleen, mutta kuin taikaiskusta olen muuttanut jo asennettani ja jopa ehtinyt mennä ääripäähän. Tämän viikonlopun aikana olen katsonut televisiosta yhden kotimaisen elokuvan ja lukenut 500 sivua kirjoja.

Kirjaa lukiessani kävin myös keskustelun Kain kanssa aiheesta Mitä jos vaan tykkää telkkarin katsomisesta ja se on elämän suola?

Hyvinkin mahdollista, että nautinto on vahva ja nollaus tarpeellinen. Kenties et keksi muuta nollaustapaa tai et halua nollata, kuin telkkaria katsomalla. Kuitenkin kun kuvittelen itseni siellä kuuluisalla kuolinvuoteella, en ole ollenkaan sinut sen asian suhteen, että arki-iltojeni riemu ja rentoutumiseni ydin olisi ollut pelkästään televisio. Olen edelleen sitä mieltä, että sarjat voivat sivistää ja tunteita herättävät elävöittää sielunmaisemaa – mutta ne voivat myös turruttaa ja niiden parissa voi kadottaa päiviä.

Clearin kirjassa tehdään huonoista rutiineista näkymättömiä, vastenmielisiä, vaikeita toteuttaa ja epätyydyttäviä. Hyvistä rutiineista tehdään ilmeisiä, houkuttelevia, helppoja ja tyydyttäviä. Kuulostaa simppeliltä ja sitähän se onkin. Minun missioni ei ole pysyä tämän viikonlopun ääripäässä, missioni on uskaltaa löytää turvasatama toisaalta. Useammasta lähteestä, joista tv voi olla yksi.

Clearin kirjan lisäksi kuuntelin rinnalla Saku Tuomisen Juu ei – pieni kirja priorisoinnista (aivan loistava muuten!) ja näiden yhdistäminen olikin loistava sattuma. Ymmärsin jotain kiitollisuudesta ja sen kautta pääsin soveltamaan asioita rentoutumisen lähtökohdista. Yksinkertaisesti päätin esimerkiksi, että ruoanlaitto ja astianpesukoneen täyttäminen eivät ole ärsyttäviä askareita, vaan miellyttäviä ja olen erittäin onnekas, että voin ylipäänsä tehdä näitä asioita. Näin ollen voin nollata myös siivotessani.

James Clearin ajatuksena on todella murtaa vanhat pinttyneet tavat ja mennä uusia kohti. Itse näen taikaa mikromuutoksissa ja niistä myös James lähtee liikkeelle – pieniä askelia ja helppoja rutiineja. Jo asioiden ajattelu liikuttaa tapojen orjaa ja muutoksen kynnyksellä sekin riittää.

James Clear – Pura rutiinit atomeiksi (Tuuma, 2020)

2

Sain opiskelupaikan syksyksi 2005, tulin kesän aikana raskaaksi. Olin valmistumassa ja lähtemässä yrittäjäksi 2010 keväällä, tulin lopputalvesta raskaaksi. Olen menettänyt asioita, joita on ollut vaikea kohdata. Kipuillut aikani ja löytänyt jotain parempaa ja arvokkaampaa, kuin mistä olen joutunut luopumaan.

Aika kultaa muistot, mutta minulla on myös vahva luotto siihen, että asiat tapahtuvat kun on niiden aika. Koska tulin raskaaksi ennen opiskeluja, se viivästytti opintojani kahdella vuodella. Olin 25-vuotias valmistuessani valokuvaajaksi ja koska olin siinä vaiheessa 5-vuotiaan äiti, olin aivan satavarmasti kokeneempi lähtemään yrittäjäksi kuin 23-vuotias lapseton Kaisu. Yrittäjyys on paljon sitä kuuluisaa elämänkokemusta, erilaisten tilanteiden kohtaamista ja käsittelyä, organisointikykyä sekä pitkää pinnaa – ammatillisen osaamisen lisäksi. Olisin ollut aivan eri ihminen ilman opiskeluiden viivästymistä. Leevin olemassaolo jopa auttoi minua saamaan huipun harjoittelupaikan – sain jälkikäteen kuulla, että nimenomaan äitiys teki minusta pomon silmissä vastuuntuntoisen ja elämää nähneen. Kuvatkaan eivät kuulemma olleet huonoja. Höhö.

Valmistumisen jälkeen yrittäjyys starttasi vähitellen. Tein pohjatyötä ja satunnaisesti kuvauksia koko raskauteni ajan, joulukuussa, kun olin ollut yrittäjänä 6kk, syntyi Aapo. Kolme päivää synnytyksestä olin kuvauksissa. Täytyy kyllä täsmentää, että kyseessä oli pikainen henkilökuvaus Espoossa, mutta muistan ikuisesti kuvattavan ilmeen, kun eteisessä tokaisin, että hipsin nyt takaisin vastasyntyneen luokse. Kolmen päivän ikä pysäytti hänen suunsa auki toviksi.

Vuosi yrittäjyyttä tuli täyteen ja pohjatyö alkoi konkretisoitua, kalenterini täyttyi vauhdilla Aapon ollessa kuusikuinen. Lasteni isä työskenteli vuorotyössä, hänellä oli edessään kesälomat ja palapelin tarkka suunnittelu mahdollisti erittäin tiukan työtahdin minulle. Nuuskutin vauvaa minkä kerkesin ja imetin samalla kun tein kuvankäsittelyä. Olin onneni kukkuloilla! Handlasimme arjen niin mainiosti, hehkuin onnessani pienestä kääröstä ja siitä, että yritykseni lähti rullaamaan vailla stressiä.

Aapon vauvavuoden jälkimmäisen puolikkaan ajan töitä oli siis mukavasti, mutta ehdin myös rentoutua beibin kanssa. Kymmenkuisesta alkaen Aapo oli satunnaisesti hoidossa pieniä aikoja eräällä äidillä, joka oli omien lasten kanssa kotona. Se helpotti aikoja jolloin halusin ottaa vastaan kuvauksen, mutta lasten isä oli töissä. Reilun vuoden ikäisenä Aapo aloitti päiväkodissa ja minä starttasin täyspäiväisen arjen yrittäjänä. Ymmärsin muutaman vuoden kuluttua, että tuo oli juuri oikea aika saada toinen lapsi. En olisi vuosikausiin uskaltanut katkaista yrittäjyyttä ja riskeerata asiakkaiden katoamista pitkän äitiysloman myötä.

Kysymyksiä on ollut ilmoilla, kun elämä on heittänyt häränpyllyä juuri kun on ollut suunnitelmat käsissä. Muutamia vuosia sitten olimme molemmat siskoni kanssa kiinnostuneita edesmenneen mummoni talosta. En kyennyt taistelemaan, vaikka sillä hetkellä tuntui erittäin pahalta etten yksin lasten kanssa päässyt vanhempieni viereen asumaan. Tyydyin tonttiin, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Ei ollut minun aikani, ei ollut meidän aika edetä elämässä. Oli luotettava siihen fiilikseen, että lähivuosina rakennutan itse tai jonkun kanssa siihen talon. Ja kuinkas kävikään.

Ajoitukseen luottaminen kulkee toisinaan käsi kädessä intuition kanssa. Joskus sitä on kuitenkin aivan ulapalla, että miksi just nyt kävi näin tai noin. Silloin hoen: elämä kantaa ja tällä kaikella on joku syvempi tarkoitus. Ja jos ei ole, sille voi myöhemmin keksiä sellaisen. Hahah!

6

Lapsena isäni pakotti minut aika ajoin järjestämään työpöytäni laatikot. Istuimme pöydän ääreen, lajittelimme tusseja ja krääsää omiin lokeroihinsa, korut yhteen, viivottimet toiseen – ja hetken kaikki oli paikallaan. Isäni on aina ollut järjestyksen perään, mutta isäni myös kasvatti minut hamstraamaan ja pitämään kiinni kaikesta. Koska mistä sitä tietää milloin jotain mutteria saattaa tarvita.

Minimalismia on monenlaista. Sen voi viedä radikaaliksi, mutta sen ydin ajatuksena on tehdä elämästä käytännöllistä. Minimalismin viime vuosikymmenellä trendikkääksi nostaneet Joshua Fields Millburn ja Ryan Nikodemus puhuvat podcastissaan (löytyy esimerkiksi Spotifysta – The Minimalists) juurikin siitä, että kaikesta ei ole tarkoitus luopua. On tarkoitus keventää elämää ja miettiä mitä oikeasti haluaa elämässään mukanaan kantaa. Panostaminen henkiseen hyvinvointiin, oppimiseen, rakkauteen ja pitämällä ympärillään tavaraa jota tarvitsee, josta nauttii ja jota käyttää. Heidän osuva slogan on Love people and use things, because the opposite never works.

Koska tiedän vanhempieni taustan, ymmärrän ajatusmaailman. Kun on pitänyt tulla todella vähällä toimeen, varastointi tulee luontevana jatkeena. Rakastan myös itse tavaraa ja esimerkiksi maalaamista, jota tehdäkseen pitää omistaa melko paljon romua. Pikkuhiljaa olen kuitenkin löytänyt oman tyylini ja luopunut ohella niistä vermeistä, jotka eivät enää tee minua onnelliseksi tai ole hyödyksi. Vuosikausia olen nauttinut järjestämisen lisäksi siis luopumisesta.

Lapsuuteni oli erilainen kuin vanhempieni, tavaraa riitti ja kaapissa oli aina kaikkea tarpeellista. Runsaus oli vakio ja vanhempani nauttivat siitä edelleen. Kun olin raskaana 20-vuotiaana, pesänrakennuksen myötä aloin luopua tavarasta. Se tuntui lähes sisäsyntyiseltä ja tuli pysyväksi osaksi minua. Yhteistä kieltä vanhempieni kanssa ei ole aina helppoa löytää, mutta opimme ja koska vanhempani toivovat minun olevan onnellinen, he yrittävät ymmärtää arvomaailmaani.

Yllättäen, vasta viime aikoina olen itsekin oivaltanut, että tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että haluan pitää kotini tyhjänä turhasta tavarasta tai siitä, että olen ronkeli. Tässä on kyse erilaisesta suhtautumisesta tavaraan ja se on paljon laajempi konsepti.

Äitini esimerkiksi tietää, että en säästä onnittelukortteja. Hän saattaa tokaista, että valitsi korteistaan ”jonkun vanhan, ei niin kivan” koska heitän kortin kuitenkin roskiin. Se ei ole paras lähestymistapa, mutta se on totta. Äitini ei kuitenkaan oivalla, että kortin saaminen on minulle tärkeää. Minä muistan äitini ihmisenä, joka muistaa merkkipäivinä ja tuo aina ihanan (tai nykyään ei niin ihanan) kortin. Minun ei tarvitse säästää fyysistä korttia, muistan ja aistin ajatuksen sen takana. En näe mitään arvoa sillä, että säilön sen varastoon ja katselen sitä kerran kymmenessä vuodessa. Kerään mieluummin muistoja pääni sisälle. Jos tavaralla itsessään ei ole funktiota, eikä se jää seinälle visuaalista nautintoa tuomaan, se on tarpeeton.

Ihastuin aikoinaan konmari-metodin osioon kirjoista. Lukuhetkellä kirja antaa nautinnon, se tuo elämääni sisältöä. Sen jälkeen kirja saa jatkaa matkaa. Mikäli hyllyssä on lojunut kirja lukematta vuosikausia, et tule sitä ikinä lukemaan. Mikäli kirjan luettuasi ajattelet lukevasi sen vielä uudelleen, on hyvin todennäköistä että et tule tekemään sitä koskaan. Rakastan ja ostan paljon kirjoja, säästän kirkkaimmat ja kauneimmat helmet, valtaosan laitan suoraan kiertoon. Tarina ja tieto on tehnyt tehtävänsä, fyysinen esine eliminoidaan. Tässä ollaan minimalismin ytimessä. (Joku voi ajatella, että oltaisiin vielä enemmän ytimessä jos lainataan kirja kirjastosta, mutta kirjallisuuden tukeminen on minulle tärkeää ja toisinaan pidän erityisesti siitä, että saan tehdä kirjoihin alleviivauksia ja merkintöjä.)

On totta, että vanhat valokuvat ja tavarat resonoivat muistoja. On totta, että niiden äärelle pysähtyessään voi vierähtää tovi ja nostalgian voi aistia huoneessa. Ajattelen kuitenkin, että elämä on tässä ja nyt. Mietin usein päässäni lausetta mitä jäljelle jää. Kun joku tyhjentää asuntoani kuolemani jälkeen, mitä toivoisin sieltä löytyvän..

Minun taloni on varastoa myöten siisti. Jätän jälkeeni sopivasti historian havinaa. Tähtään siihen, että säästän minulle merkityksellisiä asioita tästä hetkestä, vuosistani maan päällä. Minulta ei löydy mitään rikkinäistä, ei roskia, eikä yhtään ylimääräistä ohjekirjaa tai johtoa. Haluan jättää jälkeeni taidetta, laadukasta designia ja päiväkirjani. Kaiken saa myydä tai hävittää kun olen poissa. Tuhkana tuulessa en kaipaa mitään. Uskon, että tulen elämään vielä monta vaihetta tavaroitteni kanssa ja todennäköisesti jossain vaiheessa poltan päiväkirjani. Aivan täysin varma olen siitä, että en tule koskaan säilyttämään hetkeäkään mitään mikä ei tuota minulle iloa tai ole tarpeellinen. Olen erityisen lahjakas laittamaan juuri saatuja lahjoja eteenpäin.

Äitini mielestä minulle on hyvin vaikea ostaa mitään. Hyvä! En nimittäin varsinaisesti tarvitse mitään. Ymmärrän vanhemman luontevan hingun hankkia lapsilleen jotain. Itsekin haluan yllättää ja antaa. Mielessäni onkin kirkkaana missio, jossa liputan elämyslahjojen perään ja se onkin mennyt osittain hienosti jakeluun. Myös itselle – tänä jouluna ostimme pojille matkan Legolandiin ja siipan vein kelluntaan, syömään ja hotelliin viime viikonloppuna syntymäpäivän kunniaksi. Siinä missä äitini vielä valittaa, mutta ymmärtää – isäni on melko kova luu, vaikkakin parannusta on ollut havaittavissa. Jatkossa teen kaikkeni, jotta hän ymmärtää että käskyni älä osta mitään turhaa on rakkautta, ei kiittämättömyyttä. Ja terästääkseni viestiä aion kertoa suoraan, että kaikki mikä ei tuo lisäarvoa elämäämme, lähtee eteenpäin. Pieni rehellinen uhkaus saattaa olla sisäistämisen puuttuva palanen.

Maailma hukkuu tavaraan. Sen ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Pidän tavarasta ja olen taas muuttanut mieltäni, koska eteisessä odottaa viisi IKEA-kassillista tavaraa. Vien ne huomenna kirpputorille ja kun nostelen niitä pöytään tunnen huonoa omaatuntoa. Prosessi silti toimii, entinen hamstraaja voi parantua. Virheostoksia löytyy kaapeista joka kerta vähemmän ja luovun joka kerta rohkeammin. Huono omatunto saa miettimään tulevia ostoksia ja pysähtymään niiden äärellä. Vähemmän on enemmän. Se on enemmän aikaa tärkeille asioille. Se on enemmän tilaa hengittää.

19

Odotin joululomaa niin kovasti. Koko joulukuun vedin läpi ajatellen, että kohta olen lomalla. Kaksi viikkoa putkeen kotosalla, kirjoja, maalaamista, ajatusten nollausta, kaappien siivoamista. Ei sähköposteja, ei töiden tai raksan ajattelua. Sitten loma tuli ja lähti ärsyttävän aktiivisesti käyntiin.

Olin kuvitellut päiviin enemmän tunteja, kuin niitä oikeasti oli. Se mitä todella olin vailla, olisi ollut erakkona kotona päivästä toiseen. Kai olisi voinut olla kotona, lapsetkin, mutta kukaan ei olisi saanut vaatia minulta mitään. Olisin halunnut uppoutua omaan maailmaan, omilla säännöillä viikoksi, mieluusti kahdeksi.

Joulun aika meni siellä ja täällä, joulupöytään piti kokata, lapset piti pitää kylläisinä ja vieraita piti kohdata. Piti, mutta myös halusin. Joulu on parasta aikaa ja haluaisin sen joka vuosi jatkuvan viikkoja. Silti juuri tänä vuonna kaipasin tohinan lisäksi aivan hirmuisesti yksin hengittämistä.

Tällä lomalla on ollut muutama päivä, jolloin olen saanut olla omissa oloissani. Kun lomailin kolme vuotta sitten yksin Kreikassa, omistin viikon meren tuijottamiselle, lukemiselle ja uimiselle. Se oli mahtavinta ikinä – mutta viikko oli aivan liian lyhyt aika, olisin voinut imeä autuutta itseeni heittämällä toisen viikon heti perään. Huomenna palaan arkeen ja mietin mielessäni; koska on seuraavan kerran mahdollisuus viettää päivä itseni kanssa? Olen eittämättä suurella kädellä introvertti. En kaipaa metsän keskelle olemaan yksin, kuten sanottu, seuraa voi olla. Kunhan he antavat minun olla suurimman osan päivästä.

Joulun jälkeinen viikko meni katkonaisesti aktiviteettien parissa. Pahin erhe oli juhlia uutta vuotta railakkaasti aamuviiteen, krapula kesti kolme päivää ja etenkin 1.tammikuuta meni täysin ohi nukkuen. Koska lomapäivät alkoivat käydä vähiin, tunsin suurta ärsytystä hukkaan heitetyn päivän vuoksi. Etenkin, kun epävakaa olo jatkui vielä pari päivää sen jälkeen.

En ole maalannut sekuntiakaan, en kovin aktiivisesti siivonnut kaappeja. Välillä mietin, olisinko edes ansainnut toivomaani lomaa? Saanko haluta sellaista? Pojat ovat kuitenkin niin isoja, eivät tarvitse tiukkaa läsnäoloa, viihtyvät myös omissa oloissaan. Sen lisäksi he ovat puolet ajasta isällään ja Kaikin osaa tehdä asioita itsekseen, joten miksipä ei! Ehkä se nyt ei ole kovin vakavaa toivoa näin vanhempana ja parisuhteessa, että saisi olla lomalla kotona yökkäreissä ja lukea kirjoja – viikon putkeen.

Jäikö tästä lomasta jotain käteen? Vaikka se ei juuri nyt tunnu siltä ja huominen arki kauhistuttaa, käteen jäi paljonkin ja huomaan sen varmasti kuluvan kuukauden aikana käytännössä. Nähkääs, en katsonut sähköposteja, en tehnyt töitä, en tuhlannut kovinkaan paljoa ajatuksia raksalle. Sain nollattua juuri niistä asioista, jotka ovat eniten viime aikoina stressanneet. Se tuntuu alkavassa arjessa aivan varmasti ja täten voin myöntää, että loma oli onnistunut. Näiden lisäksi olen lukenut satunnaisesti, kuunnellut äänikirjoja, nollannut ystäväni tv-draaman kanssa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa melko paljon ja oivaltanut asioita. Olen viettänyt aikaa muksujen ja etenkin Kain kanssa. Olen tehnyt juuri sitä mitä ajattelin, määrä oli vaan vähäisempi ja lomaan mahtui paljon sellaista, mitä en ajatellut. Tietty yllätyksellisyys ei tietysti ole all bad.

Tuntuu hieman oudolta ladata kameran akut, pakata reppu ja suunnata aamusta kuvauksiin. Kuten jokaisen loman jälkeen, paluu arkeen tuntuu usein yhtä aikaa jännittävältä ja hieman ahdistavalta. Rakasta töitä, rakastan vapaa-aikaa ja tiedän – pian arki on taas täysin normaalia ja loma on osittain salaa tehnyt tehtävänsä.

Ja juu. Tällä lomalla minua kosittiin. Se tapahtumasarja taitaa jo nostaa loman onnistuneeksi. Hahah!

7

Kun tekee suht samanlaista työtä vuodesta toiseen, voi olla helppoa välttyä haasteilta. Kun ei uskalla ottaa elämässä riskejä minkään suhteen, asiat pysyy ennallaan. Elämä voi olla turvallista, mutta kasvua ei ole havaittavissa.

Kuolen helposti tylsyyteen, jos asiat ja elämä alkavat muistuttaa Päiväni murmelina -elokuvaa. Kuolen myös usein jännitykseen uusien asioiden edessä. Silti valitsen mieluummin itseni ylittämisen, kasvamisen ja kehittymisen.

Joskus onnistun olemaan vahvoilla uuden asian keskellä. Löydän itsestäni vahvuuksia, joita en tiennyt omistavani. Toisinaan haparoin ja opin kantapään kautta. Maaliviivalla kuitenkin voi aina olla ylpeä siitä, että lähti, meni, teki ja yritti.

Voi olla klisee, mutta oman laatikon ulkopuolelle on hyvä astella aika ajoin. On myös erittäin hyödyllistä uskoa itseensä ja siihen, että selviää kyllä asiasta kuin asiasta. Koska me kyllä selvitään. On myös oikein hyvä oppia kokemuksistaan. Kun olen hipsinyt pois mukavuusalueelta, olen myös löytänyt asioita, joita en halua jatkossa tehdä tai kokea. Poissulkeminen toimii erinomaisesti, vaikka päätöksen äärellä olisi kyyneleet silmissä.

Kasvua on monenlaista. Sinun pieni ylittäminen saattaa olla minun suuri ylitys. Kokemukset vaihtelee, toiset ahdistuvat kasvusta ja muutoksesta enemmän, toiset taas janoavat sitä. Itse istun ehdottomasti siinä paatissa, jossa mennään mahdollisimman rauhallisilla vesillä huomaamattomasti – kuitenkin uutta oppien. Sellaista tosin ei ole aina saatavilla ja sitten on taas valittava se hurjempi aallokko, vaikka kuinka ahdistaisi.

Vaikka kasvu vaatii usein henkisesti paljon, toisinaan kasvua ei meinaa huomata. Terapeuttini suositteli aikoinaan kirjaamaan tekemisiä ylös. On hämmentävää, miten katsoessaan kuukauden (usein jopa päivän) kulkua taaksepäin, tuntuu ettei ole tehnyt mitään, saanut aikaiseksi mitään ja listalla onkin hirmuinen savotta tehtyjä hommia. Sieltä löytyy usein kasvuakin joukosta ja toisinaan se on ollutkin ihan mukavaa, comfortable.

Missä veneessä sinä seilaat?

 

5

Mietin hetken, että keskitynkö menneeseen vai tulevaan. Päädyin palastelemaan vähän molempia..

Vuosi 2019 päättyy tänään (epätodellista jotenkin!) ja samalla vuosikymmen vaihtuu (vielä kreisimpää!). Tämä vuosikymmen on ollut elämäni tapahtumarikkain. Hahah, oikein laittaa naurattamaan kun miettii mitä kaikkea on vuosien aikana tapahtunut. Myös vähän itkettämään. Olen muuttunut hirmuisesti ja läpikäynyt todella paljon. Ennen kaikkea olen oppinut, elämästä ja itsestäni.

Psykologien mukaan 35-vuotiaana ihmisen identiteetti ja persoonallisuus ovat saavuttaneet määränpäänsä. Mielemme on muovautunut ja olemme omaksuneet sarjan käyttäytymismalleja, asenteita, uskomuksia, tunnetason reaktioita, tapoja, taitoja, muistoja ja ehdollistuneita reaktioita ja käsityksiä (Joe Dispenza – Luo itsesi uudelleen.) Täytän ensi vuonna 35-vuotta  ja näen nyt oikein hyvin, miten paljon identiteettini on viimeisen vuosikymmenen aikana muovautunut. Tavallaan paketti on siis nyt kasassa, ellei sitä ehdoin tahdoin halua jumpata – ja minä tietenkin haluan! En tule koskaan valmiiksi ja se elämässä onkin hienoa, muutos.

Tämä kulunut vuosi on ollut myös hyvin tapahtumarikas. Olen matkustanut Tanskaan, Puolaan, Kyprokseen, Norjaan, Ranskaan ja Portugaliin, vaikka en mielestäni käynyt missään. Jokainen matka kuitenkin antoi jotain, osa merkittävästi. Minulle on erittäin tärkeää ottaa etäisyyttä arkeen ja on hienoa, että pääsen toisinaan tekemään myös töitä ulkomailla. Se tarkoittaa irrottautumista parisuhteesta ja lapsista ja ne kokemukset laittavat aina hienoja ajatusmyllyjä liikkeelle. Tällä hetkellä mielessäni pyörivä isoin unelma on oma mökki. Jotta olisi mahdollista vaikka tiistaina mennä mökille ajattelemaan, kirjoittamaan, ottamaan etäisyyttä ja tulla torstaina kotiin.

Ajattelulle ja etenkin ajattelun ajattelulle haluaisin jo tulevana vuonna lohkaista aikaa kalenteristani enemmän. Jouluaattona aloitin VIHDOIN usean vuoden pohtimisen jälkeen Julia Cameronin morning pagesit, eli aamusivut. Olen nyt jokainen aamu heti ensimmäiseksi kirjoittanut kolme sivua ajatuksen virtaa ja jo toisena aamuna siitä muodostui todella tärkeä rituaali. Kirjoitan paljon päiväkirjaa, mutta tämä on ihan eri homma! Olen edelleen hyvin hämilläni, miten ikinä tulen jaksamaan tätä rituaalia arkiaamuisin, mutta aion yrittää.

Arjen keskellä, hieman salaa, lapset ovat kasvaneet. Leevi selvästi teiniksi ja Aapo itsenäisemmäksi. Meidän uusperhe on hioutunut taas enemmän yhteen. Saumatonta homma ei ole, mutta suurimmat kynnyskysymykset on taputeltu ja arki soljuu perheen kesken mukavasti. Olemme asuneet vanhassa tehtaassa jo yli vuoden ja vietimme täällä toisen joulumme. Kuluneen vuoden olen puntaroinut paljon mitä tulee uuteen kotiin ja mistä haluan vielä eroon ennen muuttoa. Erittäin mielenkiintoinen prosessi, tuntuu suurelta puhdistautumiselta. Olemme tutustuneet uusiin ihmisiin ja juhlia on järjestetty aina kun on ollut pieninkin syy – mahtavinta!

Saimme pitkän puuhailun jälkeen rakennusluvat ja tontilla alkoi loppuvuodesta vihdoin tapahtua. Olemme nauraneet paljon, mutta myös hermoilleet, stressanneet ja surukin on ollut läsnä. Balanssi on siis pysynyt. Balanssi, jonka joskus toivoisi olevan isosti epätasapainossa ja tuovan pelkästään hyvää. Mutta elämä ei mene niin. Loppuvuoden kruunasi kosinta, joka palautti taas ajatukset siihen mikä on tärkeintä – rakkaus, ihmiset ympärillä.

Olen saanut tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa, tavannut kuvausten myötä läjän mielenkiintoisia tyyppejä, päässyt kuvaamaan viinitilan sadonkorjuuta, maalannut tauluja ja nyt ne tuovat iloa tuntemattomien kodeissa. Olen ollut tymäkässä kriisissä työminän kanssa ja vielä joulukuussa ehdin saada asian kanssa rauhan ja jopa vastauksia.

Olen pohtinut sukunimen vaihtamista ja päättänyt, että en ole enää ”vain” valokuvaaja. Yritykseni tekee paljon muutakin. Ensi vuonna aion rohkeasti kertoa kaikille vastaantuleville, että olen myös kirjoittaja ja taiteilijakin jopa! Olen myynyt pari juttua ja minulta on tilattu toimeksiantoja joissa tuotan kuvien lisäksi tekstin. Olen niin innoissani, että voisin räjähtää. Uskaltaminen on mahtava juttu!

Ensi vuodesta tulee varmasti mielenkiintoinen. Sen tekee jo pelkästään se, että tammikuun aikana meillä on tontilla seinät, ehkä ikkunatkin. Seuraavat kuusi kuukautta mielessä tulee olemaan joka päivä raksa ja suurin osa energiasta valuu sinne. Se on kuitenkin hyvä kohde valuttaa energioitaan, uudesta kodista on tullut meille tärkeä jo nyt ja odotamme aivan täpinöissämme, että pääsemme näkemään suunnitelmien muuttuvan todeksi. Talo on ollut minun unelmani jo yli vuosikymmenen ajan ja on kerrassaan hupsua miten elämä järjesti sen tapahtuvaksi. Aplikaatio toi eteeni Kain, joka otti unelmani omakseen ja nyt ollaan tässä. Aikaa kuluu, asioita tapahtuu ja nähtäväksi jää millainen on talon ja meidän yhteinen tie. Tässä vaiheessa odotamme vain, että pääsemme tekemään kodista omamme.

Töiden puolesta vuosi tulee olemaan arvoituksellinen, kuten aina. Nyt kuitenkin starttaan yllättäen uuden vuoden uutta tarmoa täynnä ja se on kerrassaan antoisaa. Vielä marraskuussa ajattelin, etten tiedä kuka olen ja mitä mistään tulee enää ikinä. Kalenterissa tammikuu näyttää työntäyteiseltä ja minulla on muutamia ässiä hihassani, joten voin juuri nyt rauhallisin mielin ottaa vuoden vastaan.

Juhlimme tulevana vuonna kihloja, syntymäpäiviä, tupareita ja toivottavasti useita muita ihania asioita! Leevi aloittaa kahdeksannen (!) luokan ja kaikkien arki helpottuu vielä asteen, kun asetumme uuteen kotiin, liki eksäni naapuriin.

Suurin osa vuodesta eletään perusarkea ja eittämättä balanssin vuoksi niitä alamäkiä on tiedossa. Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta ja ajattelun voimasta. Aion tulevana vuonna ja vuosikymmenenä yrittää parhaani, ylittää jälleen kerran itseni ja muistaa unelmoida. Aion kehittyä ja kehittää milloin mitäkin. Toivon rakkaudentäyteistä, rauhallista ja onnellista vuotta meidän lössille ja just sulle! Myötätuulia ja mahtavuutta!

12

Riideltiin eilen. Se, että 22.12. sunnuntaina Kai alkoi höpistä epämääräisesti, että sillä on yksi yllätys – ei muuttanut mitään ja samalla muutti kaiken.

Hän kosi. Hän kertoi rakastavansa koko ajan enemmän.

Hän antoi käteeni kirjekuoren, jossa oli sulosanoja ja arvoitus. Seuraavassa kuoressa oli paperista leikattu sormus. Hän meni polvilleen, nousi sekunnin päästä ylös, höpötti sekavia naimisiin menosta, kikatti välissä hermostuneesti ja tunki sormusta sormeeni kihloista puhuen – ennen kuin olin ehtinyt vastata mitään. Meitä nauratti ihan kauheasti, sitten mua vähän itketti. Taisin sanoa häntä taas dilleksi ja vastasin kuin vastasinkin myöntävästi. Olihan mulla jo sormus sormessa. Hahah.

Olemme puhuneet kihloista ja naimisiinmenosta useita kertoja, varmaan ensitreffeistä alkaen. Keskustelleet siitä, mitä ne meille merkitsee ja mikä on toivomamme määränpää. Kai näkee paljon järkevyyttä avioliitossa ja minä taas haluan asioiden perustuvan ensisijaisesti rakkauteen. Yhtä mieltä olemme siitä, että kihlat perustuvat juurikin jälkimmäiseen. Ne ovat lupaus avioliitosta, mutta ne ovat myös rakkauden sinetöinti, tavallaan kevyempi versio avioliitosta. Lupaus olla toisen, ilman allekirjoitusta. Pieni sinetti seurustelulle, pienisuuri ele kertoa olevansa ja pysyvänsä tässä. Sen nämä meidän kihlat muutti.

Olemme seurustelleet jo tovin, rakennamme taloa yhdessä, tulevaisuutta suunnitellaan yhdessä. Mikään ele tai virallinen sopimus ei tee suhteesta pomminvarmaa. Se ei poista riitoja, eikä se muuta kuin avioliiton myötä joitain byrokraattisia asioita. Silti kihlautuminen tuntui tuovan rauhaa ja turvaa. Kosinta kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja tahdosta olla toisen kanssa. Kerrot eleellä toiselle, että olet siinä. Kain liikuttavan hermostunut kosinta kertoi myös minulle, kuinka tärkeitä asioita minä ja kihloihin meneminen ovat. Yllättäen odotamme myös ihan hirmuisesti, että saamme sormukset sormeen. Me, jotka ei koruista välitetä, sormuksen hankinta ja etenkin lopulta sen pitäminen sormessa, on muodostunut tärkeäksi eleeksi.

Me ei olla edelleenkään päätetty haluammeko naimisiin. Emme tiedä onko se meille oleellista ja tärkeää. Emmekä todella tiedä kuinka sen haluaisimme toteuttaa, jos päätyisimme sen tien valitsemaan. Näin talon rakentamisen keskellä häiden suunnittelu (ihan vain jo päätös maistraatti vs. iso juhlat) tuntuu ajatuksenakin aivan liian suurelta. Vastaukset kysymyksiin tulevat varmasti aikanaan, nyt voimme nauttia virallisesti avopuolisoina elämisestä. Riidellä tulevia sormuksia heitellen ja halata sovinnoksi, kuten ennen kihloja.

Ollaan yhdessä, mutta jotenkin tiiviimmin.

37

Näistä kuvista on jo tovi. Tontilla on märkää ja pimeää, mutta kaikki on valmista elementtejä varten. Elementitkin ovat jo valmiita, mutta odottavat tehtaalla ensi vuoteen.

Olimme urakoitsijan kanssa samaa mieltä siitä, että keskellä joulun pyhiä olisi hölmöä edetä. Parasta elementeille on saada ne paikoilleen melko yhtäjaksoisesti, jotta saamme valmista vesikattoon asti. Mikäli homma olisi katkonaista, meidän päällä leijuisi koko ajan valtava stressi (etenkin näillä keleillä), että suojaukset pitää. Nyt saamme siis rauhassa nauttia joululomasta ja startata uuden vuoden kovin jännittävällä tapahtumalla. On aivan hullua nähdä elementit paikoillaan ja vihdoin hahmottaa kahden vuoden suunnittelun jälkeen miltä se tuleva koti oikein tuntuu! Reilut kaksi viikkoa vielä jännäillään..

Viime aikoina raksan sijaan olen päivitellyt tulevan kotimme sijaintia ja tuntemuksia joita se herättää. Kotimme tulee keskelle lähiötä. Ympärillä on matalaa rivitaloa ja omakotitaloa. Tiheään asuttua maata, melko ytimessä, mutta kuitenkin juuri sellaisen matkan päässä keskustasta, että tuntee olevansa hitusen sivussa. Monen ajatusmutkan kautta tämä sai minut miettimään jopa elämän tarkoitusta. Koiran kanssa käppäillessä uusilla kulmilla (jotka ovat tuttuja lapsuudestani), olen päivitellyt Kaille ääneen, että ”Täällä ihmiset sit vaan asuu”. Kun oikein alkaa miettimään, on todella hämmentävää kuinka ihmiset löytävät kodin jostain ja asettuvat sinne. He käyvät töissä, kasvattavat lapsensa, rilluttelevat, riitelevät ja nököttävät poteroissaan. Tuijotamme näyttöpäätteitä, kudomme sukkia, teemme kotitöitä. Siinä se elämä pyörii. Lähiössä, keskustassa, maalla, ytimessä… Asumme päällekkäin, vierekkäin, kymmenen kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Pysyvyys, asettuminen, paikallaan oleminen ovatkin varmasti ne, mitkä päällimmäisenä tässä ovat kurkkua hetkittäin kuristaneet. Hautaanko asti tässä nyt sitten pitäisi olla? Mutta myös – onko tämä nyt juuri meille, juuri tässä elämäntilanteessa oikea valinta? Olemme purkaneet tuota ajatusta useaan otteeseen ja se on tehnyt hyvää. Tai oikeastaan olen purkanut ja Kai on kuunnellut. Hän on hämmentävän sinut kaiken tapahtuvan kanssa ja täten mulle jää enemmän tilaa kipuilla.

Useilla on tarve pysyä sykkeessä ja seesteinen lähiöelämä tuntuu suoralta tieltä hautaan. Kun ajattelen itseäni, Kaita, meitä pariskuntana ja perheidylliä – sykkeen keskellä asuminen olisi tässä vaiheessa elämää turhaa. Mitä enemmän pohdin asiaa, se voi hyvinkin tuntua turhalta myös kahdenkymmenen vuoden päästä. Me yksinkertaisesti rakastamme kotona olemista. Viihdymme omissa oloissamme, toistemme seurassa. Nautimme lähipiirin läsnäolosta, ihan siinä vieressä. Me haluamme oman pihan. Me haluamme meidän näköisen talon. Me emme halua geneeriseen kerrostaloon, emmekä edes rivariin. Meillä (minulla) voi kuitenkin hetkittäin käväistä mielessä asuminen ytimessä. Elää hektisemmin, olla liikkuvaisempi ja etenkin välttää jumiutumista yhteen lokaatioon. Kun nostan asian esiin, keskustelun lopputulos on joka kerta sama.

Me ei tehdä ison kaupungin palveluilla, ravintoloilla, kulttuurimahdollisuuksilla ja niin edelleen yhtään mitään arkemme keskellä. Jos asuisimme ytimessä, olisimme kuitenkin kotona ja siellä me sitten nököttäisimme pienessä tilassa (koska emme ole miljonäärejä) nelisteen ja kahden elukan kanssa. Olisimme etäällä turvaverkosta, kaukana käytännöllisestä arjesta. Olemme 30 minuutin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Kun me toisinaan haluamme kulttuuria tai uutta ravintolaa, hyppäämme junaan. Me olemme lähellä isoa ydintä ja vielä lähempänä Järvenpään ydintä. Lähellä riittää. Meidän ei tarvitse asua kummassakaan. Leikittelen ajatuksella, että muutamme ytimeen kun lapset ovat isoja. Hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä, että ympäri vuoden käytettävä mökki olisi varmaan meille sopivampi vaihtoehto saada vaihtelua. Todennäköisesti kuitenkin nököttäisimme elukoiden kanssa kaksin kaksiossamme kaikki illat, joten miksi ei nököttäisi vaikka järven rannalla, luonnon keskellä.

Olemme tässä elämäntilanteessa asettumassa varmasti oikeaan paikkaan. Rakennamme kuitenkin taloa ja vielä vanhempieni viereen. Usein sellaisesta ei lähdetä ihan heti jatkamaan matkaa. Siihen sopeutuminen on varmasti asia, joka kipuilee taustalla alvariinsa. Kaipaan liikettä, enkä suostu jumittavaan elämään. Kun olemme purkaneet liikkumisen kaipuuta, olemme todenneet, että sitä löytää kyllä elämästä muutoin jos haluaa.

Ja ken tietää oikeasti mihin nämä polut vie. Ei voi tietää edes mitä ajattelee viiden vuoden päästä, mitä tuntee, mitä tarvitsee. Jo se kumoaa pysyvyyden.

10