Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 

Kolme vuotta yhdessä ja hikinen selfie.

Meidän vuosipäivä on hieman häilyvä. Viestittelimme huhtikuussa, tapasimme kesäkuun lopussa, pari päivää siitä päätimme keskittyä toisiimme ja muutama kuukausi siitä päätimme, että startti taipaleelle oli 30.kesäkuuta. Viime viikolla Kai muisti sen olevan 1. heinäkuuta, joten nyt on kippistelty siel ja tääl pitkin viikkoa.

Kuluneen vuoden aikana on huudettu ehkä keskimääräistä enemmän, mutta mielestämme suhteellisen vähän siihen nähden, että rakennettiin talo. Kun mietin kulunutta vuotta, ei mieleeni oikeastaan tule muuta, kuin taloprojekti. Jos oikein pinnistän, muistan etäisesti joulukuisen kosinnan.

Aivan, menimme kihloihin. Odottelin kosintaa jo syksyllä kun olimme Pariisissa, joten täytenä yllätyksenä sekopäisen hermostunut kosinta ei tullut, mutta toisaalta taas aivan puskista. Se oli arkisen ihana hetki joulun alla ja se tuntui tärkeältä. Etenkin siksi, että useiden miesrintamalla koettujen pettymysten jälkeen todella tuntui, että tämä ihminen haluaa olla tässä. Kaikki aiemmat lupaukset ja sanat tuntuivat vielä syvemmiltä. Kihlat eivät ole vaikuttaneet arkeemme muutoin. Jos kuitenkin hetken mietin elettä, jonka Kai joulukuussa teki – läikähtää sisällä ja se on oleellisinta.

Kolmantena yhteisenä vuotena ollaan oltu enemmän yhdessä, kuin koskaan aiemmin. Kiitos koronan ja talon. Ei siis ihme, että huutoakin on ollut astetta enemmän. Olemme tänä vuonna olleet useina hetkinä melko stressaantuneita ja surukin on vieraillut. Toisiin on pystytty tukeutumaan iloissa ja suruissa, joten pelkästään jo sen myötä summaisin, että parisuhde on toimiva edelleen välillämme.

Uusperherintamalla tapahtui yksi muutos: lapset alkoivat omatoimisesti kutsua Kaita papaksi. Se on varsin hassua ja mielestäni aikamoinen ele lapsilta, vaikka he tuskin sitä itse tiedostavat. Kai on suomenruotsalainen ja epäilen, että Leevin ruotsin opiskelu toi tämän termin heidän suuhunsa. Pintansa taas piti Kain ja Leevin kinastelu, jota on niin raskasta seurata, mutta ilmeisesti heidän juttunsa. Jänkkäilystä huolimatta Kain asenne lapsiin on edelleen ihailtava. En ole kuullut ikinä ajatustakaan siitä, että lapset voisivat olla enemmän isällään tai muualla hoidossa ja on itsestäänselvyys, että voin lähteä töihin tai asioille hänen silloin ollessa vastuussa muksujen huolehtimisesta. Perhe on tiivis, vaikka toki nautimme myös kahdenkeskisestä ajasta – kukapa ei!

Neljäs yhteinen vuosi starttasi uudessa kodissa ja mielenkiinnon lisäksi hieman pelokkaana odottelen mitä se meille tuo. Toivottavasti tietysti enemmän iloa, vähemmän huolia.

15

Eteeni tuli pieni tauko, jollaista en tajunnut tarvitsevani.

Kun Kai ehdotti mökille lähtemistä, en innostunut ajatuksesta. Hän argumentoi, että voin tehdä töitä missä vaan ja kodin kaaos odottaa kyllä – aloin lämmetä. Olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että haluaisin mieluummin tehdä joka päivä kaikkeni kaaoksen selättämiseen. Mikäli en joka päivä tee, valmiiksi saaminen siirtyy ja täten vastustelin vielä hetken. Kyseessä on kuitenkin niin iso kaaos, että määränpää on joka tapauksessa kuukausien päässä – täten hyppäsin auton kyytiin ja ajelimme Porvooseen.

Kun Kain kanssa tapasimme, tästä paikasta muodostui minulle nopeasti tärkeä. Se liittyi tunnelmaan, joka on hyvin rauhoittava. Se liittyi siihen, että täällä ollessaan kaikki, lapsia myöten, olivat onnellisia. Uusi perheenikin muodostui nopeasti tärkeäksi. Ihmettelin, miten meri ja isot kalliot voivatkin luoda kaikille niin tyytyväisen mielen. Järvien ystävänä tavoitin jotain uutta ja Tovemaista meren äärellä. Oli ollut Kain haave löytää ihminen, joka nauttii tästä tärkeästä paikasta hänen kanssaan. Viivyimme mökillä meidän ensimmäisenä yhteisenä kesänä paljon.

Ihmissuhteet eivät kuitenkaan aina ole täydellisiä, saatikka helppoja, sukulaissuhteista puhumattakaan. Suksia meni ristiin ja olemme pysyneet poissa liki kaksi vuotta, muutamaa piipahdusta lukuunottamatta. Alkuun se suretti, sitten sitä unohti. Koska kosketukseni paikkaan oli jäänyt lyhyeksi, en ehtinyt kiintyä – kalliota ja merta löytyy muualtakin. Eniten mieltäni vaivasi ihmiset ja heidän reaktiot. Eniten satutti Kain puolesta.

Kodin kaaos kyllä vaivaa, mutta tänne lähteminen tuntuu vaikealta muista syistä. Jotain on mennyt rikki. Turvasatama kaikkosi ja tilalle tuli jotain epämääräistä, jotain mitä en ymmärrä, enkä osaa käsitellä. Lähden kuitenkin mukaan, koska Kailla on edelleen se sama haave ja juuret täällä. Jos hän haluaa, minä haluan tukea.

Vaikken istu nyt onnen tyyssijassa, pysähdys tuli yllättävän tarpeelliseksi. Helle (jota vihaan) on miellyttävämpi täällä saariston tuulessa, olemme valmistaneet aivan ihania ruokia ja vaikka olemme koko hullun kiireisen ja stressaavan kevään olleet liki koko ajan yhdessä – olemme täällä ehtineet ajatuksella pysähtyä hetkeksi. On makoiltu kalliolla sylikkäin ja naurettu meren aalloissa, höpötetty rakkausjuttuja.

Mikä parasta: olemme ehtineet puhua kodin tulevista tehtävistä ilman, että niitä on välittömästi lähdetty toteuttamaan. On tärkeää ottaa etäisyyttä ja nähdä kokonaisuudet kauempaa. Hyvä ei heilu, jos on koko ajan samassa ympyrässä, nenä kiinni asiassa. Myös kaikki muut asiat tarvitsevat aivojen ajoittaista kirkastamista. Pysähtyminen ja rutiinien keskeltä lähteminen luovat aina uutta. Mutta myös palaaminen voi olla tärkeää. Ikävät muistot, rikkonaisuus ja epämääräisyys saattavat olla pohja jollekin.

Ehkä tästä paikasta joskus tulee taas turvasatama, ehkä oloni on täällä iäti vieras. Juuri nyt olen onnellinen, että Kai on tärkeässä paikassa takaisin.

53

Kello on puoli yksi yöllä ja olen hereillä. Vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä valvoin tähän aikaan ja pyörin vuoteessa. Nostin puhelinta käteen, hain unta, mieleeni tuli jotain, otin puhelimen uudelleen käteen.. Elin siinä olettamuksessa, että olen iltavirkku ja en vain saa unta.

En ole koskaan huomannut kofeiinin piristävää voimaa. En juo kahvia, eikä teestä saa samanlaista piikkiä. En tosin ole varma saisinko kahvistakaan kunnon buustia. Olen juonut joskus kupin festivaalien kolmantena aamuna huomaamatta mitään muutosta. Se ei toki anna täysin realistista kuvaa normaaliin semipirteään arkiaamuun verrattuna, mutta jotenkin luulen, että en vain huomaa kofeiinin antamaa tärinää kehossani niin voimakkaasti kuin useimmat. Täten olin pitkään siinä uskossa, että kofeiini ei vaikuta uneeni.

Juon paljon teetä. Join aikoinaan vain mustaa, sittemmin sen lisäksi vihreää ja nyttemmin myös yrttijuomia. Aluksi en ymmärtänyt edes juovani kofeiinia kiduksiini iltaisin – kahvin kofeiinipitoisuuksista on paasattu aina, teen ei niinkään. Kun sittemmin ymmärsin teessäkin olevan kofeiinia melkoisesti, en huomannut sen vaikutusta selkeästi ja pidin edelleen kiinni olettamuksesta, että se ei vaikuta uneeni. Juon myös kokista ja olen kahvin tapaan aina tiennyt kolajuomien kofeiinin määrästä. En saa niistäkään mitään merkittävää piristystä, joten elelin juoden näitä mustia juomia ja ajattelin, että olen stressaantunut iltaihminen.

Väitin jopa ihmisille, että kofeiinilla ei ole vaikutusta minuun.

En mitenkään voinut uskoa, että hempeä iltateeni tekisi minulle pahaa. Olin juonut kupin teetä iltaisin lapsesta asti. Nykyään join pari, kolme joskus neljä pannua päivässä, mutta en nähnyt yhteyttä. Väitin itselleni tätä totuutta niin kauan, kunnes parina iltana jätin teet juomatta ja uni tuli kymmeneltä. Tämä oli niin jännittävä havainto, että halusin jatkaa empiiristä tutkimusta.

Ilta toisensa perään aloin saada unen päästä kiinni aiemmin. Olin hyvin pöyristynyt ymmärtäessäni, että tee oli pitänyt minua hereillä vuosikausia. Vaikka uni tuli, kaipasin kupillista kuumaa; bergamottia täynnä oleva musta tee, laadukas sencha. En yksinkertaisesti halunnut elää elämääni ilman (pannullista) iltateetä.

Tutustutin itseni hieman väkisin roibokseen, tuohon punaiseen hieman makealta maistuvaan yrttijuomaan. Totuin, mutta en halunnut juoda sitä joka ilta. Etsin kofeiinittomia teehyllystä, lähes tuloksetta. Clipperin vihreä kofeiiniton osoittautui ihan siedettäväksi, perusmerkeistä joltain löytyi mustaa kofeiinitonta. Markettien valikoimissa oltiin kuitenkin kaukana laadukkaista, maittavista teelehdistä, joista olisi imetty kofeiinit pois.

Luojalla kiitos teepuodeista. Olen vieraillut niissä usein, mutta kofeiiniton tee tuntuu asialta, josta ei puhuta ääneen. Vähän kuin sokerittomat juomat. Se tuntuu feikiltä ja jotenkin oletin, että ei tasokkaat puodit niitä myy.

Minulla on pari vakioteekauppaa. Helsingin Eerikinkadun Théhuoneen lisäksi Porvoossa palvelee sympaattinen siirtomaatavaraliike Skafferi, jonka maittavaa kofeiinitonta vihreää teetä olen lipitellyt puoli vuotta. Udellessani häneltä kofeiinittomista tuotteista, omistaja tiesi kertoa kysynnän lisääntyneen valtavasti. Kenties unta arvostetaan jälleen.

Olen myös laajentanut reviiriäni ja testaillut iltateeksi luokiteltuja yrttijuomia. Nämä night time –sekoitukset sisältävät usein kamomillaa (inhokkini) tai jotain lakritsinjuurta. Niiden makupaletti pyörii raikkauden ja pesuaineiden parissa, eikä se oikein sovi suuhuni mitä teehen tulee. On kuitenkin mainiota, että vaihtoehtoja löytyy ja nykyään välillä jopa tekee mieli raikasta pesuaineen tuntua.

Olen muutaman vuoden ajan nauttinut kofeiinittomista illoista. Iltakuuden jälkeen herkullisimmat teet on kielletty. Uni tulee paremmin, vaikka olisi stressiä ilmoilla. Toki poikkeuksia riittää ja toisinaan valvon alku-, toisinaan aamuyöstä. Kofeiini tai sen puute eivät ole vastaus kaikkeen. Yksi tärkeimmistä asioista, joka aikaisemmasta nukahtamisesta on tullut, ovat virkeämmät aamut. Herään suurimman osan viikosta itsenäisesti ilman kelloa seitsemän, kahdeksan aikaan. Näin ei tapahtunut aiemmin – olen ollut aamuisin väsynyt niin kauan kuin muistan. Saatan edelleen tuntea jatkuvaa väsymystä ja viimeiset viisi vuotta olen epäillyt uneni laadun olevan kökköä, mutta on myös paljon aamuja, jolloin tunnen herääväni oma-aloitteisesti, koska olen valmis uuteen päivään.

Nyt valvon, koska uurastaessamme työmaalla, en tajunnut kellon olevan liikaa kofeiinille ja join kokiksen iltakahdeksan jälkeen. Never again. Joillain kofeiini vaikuttaa kehossa aivan törkeän kauan, toiset joutuvat lopettamaan kofeiinin juomisen heti aamukahvin jälkeen, toiset eivät voi juoda sitä ollenkaan. En voi kuin lämmöllä suositella testaamaan kofeiinittomuutta, vaikka uskoisit olevasi sitä mahtavampi. Se on ihana, mutta myös salakavala aine.

PS. Rakastan kuppeja ja hymyilen kun avaan astiakaappini (kuvassa muutama). Olen luonut erilaisilla kupeilla tilanteen, jossa minulla on aamuisin valinnanvaikeus – minkä ihanan kupin tänään otan teeni tarjoilualustaksi. <3

5

Suru toistaa itseään. Syvä suru on sellaista, että se pyörii kehää ja tulee uudelleen ja uudelleen samalla tavalla esiin. Sen kautta moni masentuu, joku jopa päättää päivänsä. Kierre on niin vahva, että toisinaan voi yksinkertaisesti tuntua mahdottomalta jatkaa.

Olen itkenyt tämän pitkän viikonlopun aikana kuuden jakson verran After Life -sarjalle. Ricky Gervaisin liki kauttaaltaan luoma sarja toi toisen tuotantokauden eetteriin ja se oli jotenkin jopa koskettavampi kuin ensimmäinen. Juuri sen vuoksi, että suru on edelleen läsnä. Suru näyttäytyy edelleen vahvana jatkumona vaimonsa liian aikaisin menettäneen Tonyn arjessa.

Kun ihminen suree, tärkeintä olisi pystyä puhumaan surua auki. Mutta koska suru ei välttämättä muuta muotoaan kovinkaan nopeasti, kuuntelija saattaa turhautua ja lopulta jo todeta, että eikös olisi aika mennä eteenpäin. On hyvin vaikeaa ulkopuolisena ymmärtää, että suru jumittaa. Sen kanssa keskustelu ja ylipääseminen voi viedä vuosia, vuosikymmeniä. Jokin suru pesiytyy traumaksi kehoon ja näyttäytyy sopivan paikan tullen loppuelämän.

After Life on mustaa komediaa ja draamaa. Sen balanssi on täydellinen, surussa vellotaan mutta elämä kulkee eteenpäin ja hyvin omalaatuiset hahmot pitävät kyynelkanavien tulvimisen lisäksi nauruhermot hereillä. Ensimmäisellä kaudella Tony on surun murtama ja haluaa kaikille pahaa, hän puhuu toisten ja itsensä tappamisesta. Hän on katkera, vihainen ja kateellinen niille, joiden puoliso ei ole kuollut. Toisella kaudella Tonyn suru on edelleen vahvasti läsnä, mutta hän päättää korostaa empatiakykyään parhaansa mukaan ja olla mukava toisille.

Surua oivalletaan tässä sarjassa erittäin hyvin. Toinen kausi saattaa olla katsojalle raskas – vieläkö se suree ja toistaa samoja asioita, ikävöi vaimoaan?! Juuri tämä tekee sarjasta aidon. Näytetään kuinka syvä ja pitkään jatkuva suru voi olla. Kuinka vahva rakkaus voi olla ja kuinka eteenpäin pääseminen saattaa muodostua mahdottomaksi. Molempien kausien liikutusta lisää Tonyn muistisairas isä, joka on ainut Tonyn perheestä jäljellä.

Sarjan luomisen lisäksi Gervais näyttelee pääroolin. Tonyn roolissa hän liikuttuu tilanteissa niin aidosti, että voisi kuvitella hänellä olevan henkilökohtaista kokemusta. Nopea googlettelu kertoo Rickyn olleen naimisissa vuodesta 1982, kenties hänellä on vahva kokemus koko homman ytimestä, rakkaudesta. Toisella kaudella paneudutaan surun lisäksi parisuhteen voimaan, jota sarjassa pidetään koko elämän ytimenä. Tonyn arvostus ja ymmärrys siihen mitä hänellä oli, täydellinen avioliitto, on katkeransuloista.

Yksi kauneimmista hetkistä on, kun Tony kertoo ihmisten usein toteavan, että voit edelleen tehdä asioita, joita vaimosi kanssa teit. They are missing the point – I miss doing nothing with her. Kyyneleet nousevat silmiin yhdessä Tonyn kanssa, kun hän ohjeistaa toisia vastaamaan häpeilemättä puolison rakkaudentunnustuksiin julkisilla paikoilla ja tanssimaan yhdessä joka kerta, kun toinen pyytää.

Ricky Gervais on luonut aiemminkin jotain aitoa ja koskettavaa, Derekin. Siinä hän näyttelee hoivakodin 50-vuotiasta työntekijää Derekiä, joka on älyllisesti hieman jäljessä. Gervais on selkeästi oivaltanut asioita elämästä. Hänen taito yhdistää huumoria ja melankoliaa on vertaansa vailla.

After Life on lämmin, aito ja liikuttavan ihana. Se saa ymmärtämään hetkessä elämisen tärkeyden ja korostaa lempiteemaani; kiitollisuutta. Se saa myös toteamaan omassa arjessa fucking hell – brittiaksentilla, jatkuvasti.

Tärkein sanoma kuitenkin on, että yritetään jaksaa kuunnella kun toisella suru on läsnä. Yritetään olla väheksymättä menetystä ja vaikeutta päästä siitä yli. Yritetään ymmärtää, että kehä on kierrettävä niin monta kertaa kuin on tarpeen. Yritetään nähdä milloin tarvitaan ammattiapua ja milloin suru on toisen koko elämä. Yritetään auttaa.

12

Korvaani on kuluneen viikon aikana särähtänyt erityisesti lause Nyt on aika olla luova!
Kun yrittäjältä tyhjeni kalenteri pandemian vuoksi, on hyvä hetki kehittää uusia ideoita ja tarttua vanhoihin.

Kuulostaa kenties fiksulta, mutta ei välttämättä toimi käytännössä alkuunkaan.

Voiko joku käsi sydämellä sanoa, että jos tulot tippuvat kertarysäyksellä nollaan, ihminen on erittäin luovalla tuulella, eikä lainkaan esimerkiksi ahdistunut tai peloissaan? Keksit välittömästi uuden palvelun tai tuotteen, jonka myynti räjähtää pilviin heti, eikä kukaan edes ehtinyt huomata yrityksesi tulojen notkahdusta. Ihanaa, jos näin tapahtuu – mutta pitää ymmärtää jos ei.

Luovuus ja inspiraatio ovat asioita, joita ei aina voi jäädä odottelemaan, vaan pitää tarttua tuumasta toimeen. On kuitenkin ymmärrettävä, että tällaisessa poikkeustilassa tarvitaan enemmän riman laskemista, arvostusta ja ymmärrystä. On ymmärrettävä, että tilanne on katastrofaalinen useille.

Saatat kriisin keskellä olla aktiivinen ja toimia yritteliäästi, jopa uudistua. Itsekin kehitin heti ideoita päässäni – se on usein osa yrittäjän luonnetta. Kenties kuitenkin huomaat vellovasi asioita ja panikoivasi. Saatat huomata, että muutama päivä sitten tulleet ajatukset korjausliikkeistä vaativat aivan liikaa henkistä kapasiteettia tällaisen tilanteen keskellä. Kuten Pinterest quote tietää; mikään ei voi olla täydessä kukassa kokoajan.

Korona tai ei, meillä on nykyään ihan mahdottomia odotuksia itseämme ja välillä muitakin kohtaan. Pitäisi koko ajan olla satakymmenen lasissa – ylittää, kehittää, olla paras versio. Olla paras pomo, paras vaimo, paras äiti. Nyt hyvin useat meistä ovat tilanteessa, jossa pitäisi keksiä pyörä uudelleen ja siinä ohella suorittaa uutta ammattiaan opettajana tai omaishoitajana, kun lapset ovat kotona kaiken aikaa ja elämän ikäihmiset ovat karanteenissa (tai pitäisi olla ja se onkin toinen tarina).

Meidän lapset ovat olleet etäkoulussa viime päivinä lomautetun isänsä luona. Minulle tilanne on ollut pelastus, hän taas on ollut muutamaan otteeseen hajoamispisteessä, vaikkei hänellä ole omia töitä hoidettavana. Wilma räjähti ja hyvin erilaisia tehtäviä tulee joka tuutista, etenkin 14-vuotiaalla näkyy tuntiopettajien keskenään hyvin erilaiset ja sekavat toimeksiannot. Osaa tehtävistä ei löydy, osasta linkit eivät toimi ja vaikka opettajat varmasti tekevät parhaansa – etäkoulun aloitus on ollut ainakin meidän päädyssä hitusen takkuisa. Lapset ovat kotona epämotivoituneita, ihmeissään tilanteesta ja kun he tulevat vuorostaan meille, työaikani (jolloin pitäisi kehittää uusia muuveja) menee heidän tehtäviensä parissa. Ei kehittävä, saatikka motivoiva tilanne. Vaikka lapset ovat jo koululaisia – apua ja tukea he tarvitsevat joka tunnilla. Sekä ruokaa. Miten voikin tuoda lisästressiä pakettiin se, että lounaskin pitää järjestää.

Pandemia itsessään on jo niin stressaava, että siitä huolehtiminen ja murehtiminen voi syödä energiaa huomattavan paljon. Joka tuutista tulee aiheeseen liittyviä uutisia, tartunnat ja kuolleisuusluvut nousevat. Aiemmin ikäihmisiin iskevä tauti kaataa nyt jo nuoriakin. Kaiken tämän keskellä tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja nukkua maailmanlopun yli.

Voi olla, että luovuus ja ideointi ei ole vahvoilla. Voi olla, että mieluummin ajautuu konkurssiin kuin yrittää.
Vielä viikko sitten tuntui siltä, että jos tämä vain menisi kahdessa viikossa ohitse, suurin osa meistä selviäisi. Nyt ymmärrämme kaikki, että moni ei tule selviämään. Kuten Reetta Räty aamu-tv:ssä mainitsi: ihminen ja talous kulkevat käsi kädessä. Vaikka itse säästyisi ja talous ei, etenkin yrittäjillä tilanne muodostuu karmivaksi.

Ajatus siitä, että ei selviä on musertava.

Inspiroidu siinä sitten. Luo uutta. Kehity. Kasva. Kouluta ja ruoki lapset samalla.

Sekä lounaiden, opettamisen ja luomisen suhteen aion pitää riman matalalla. Tähtään ainoastaan siihen, että selviämme jotenkin. Suosittelen samaa kaikille. Tee parhaasi, ja se voi olla tosi vähän.

Huolet ovat toisilla nyt todella suuria. Jos sinulla on mahdollisuus – tue pienyrittäjiä. Jos joskus, niin nyt me tarvitaan kaikki tuki ja sen tuen avulla me voidaan taas tulevaisuudessa keksiä uusia ideoita.

 

10

Tapojeni orja. Rutiinien runkkaaja.

Meillä on niin paljon automatisoituneita rutiineja, että kun niiden äärelle pysähtyy ja niitä purkaa osiin, saattaa hävettää. Osa rutiineista on toki hyviä ja kaikin puolin palvelevia, kuten hampaiden pesu tai turvavyön käyttö. Mutta meihin on muodostunut paljon tapoja, joista voisimme päästä eroon.

Kun tartuin James Clearin kirjaan Pura rutiinit atomeiksi, ajattelin nimenomaan räjäyttää kaikki tyhmät rutiinit elämästäni. Hävittää kertakaikkiaan rutiinit ja elellä villisti ja vapaana. Alkumetreillä minulle kuitenkin selvisi, että James ei todellakaan anna meidän villiintyä, hän haluaa luoda uusia rutiineja jotka ohjaavat meitä haluaviamme asioita kohti.

”Tämän kirjan avulla voit tehdä hyvien rutiinien noudattamisesta ällistyttävän helppoa ja huonojen ylläpitämisestä mahdotonta.” 

Pohdimme taannoin kollegan kanssa, kuinka tv-sarjan katsomisesta tulee aina huono omatunto, kirjan lukemisesta ei koskaan. Niin kauan kuin suoratoistopalveluita on ollut olemassa, olen puhunut siitä kuinka pitäisi katsoa vähemmän televisiota. Olen aina katsonut paljon draamasarjoja ja jossain kohti tosi-tv:täkin, mutta suoratoistot tekivät tehtävänsä. Kun ei enää joudu painaa edes nappia seuraavaa jaksoa varten, helppous on muuttunut minun näkövinkkelistäni huonoksi. En tiedä mitään häpeällisempää kuin Netflixin kysymys ”Katsotko vielä?”

Televisio on ollut lapsuudesta asti rentoutumisen keino. Se on opittu tapa ja nyt opetan esimerkilläni sitä lapsilleni. Kuten yleensä, saatan pohtia asiaa vuosia ja sitten jossain vaiheessa mitta tulee täyteen. Tämän kirjan aikana aloin ihan toden teolla tarkastella tätä rentoutumisrutiiniani kriittisillä silmälaseilla.

Vaikka määrällisesti katsoisin ”vain” yhden 30 minuutin jakson lempisarjaani illassa, rutiinista on tullut pelottavan jykevä. Huomasin, että kotityöt, lasten läksyt, koiran ulkoilutus ja kauttaaltaan muu elämä oli tämän hetken tiellä. Kun kaivelin syvemmälle, löysin jotain vielä kamalampaa. Minussa on asunut vuosikausia asenne, jonka vuoksi vihaan harrastuksia ja kavereiden kohtaamisia arki-iltoina. Jep.. Jotta ne eivät vie aikaa minun rentoutumishetkeltäni. Mikäli minulla ei jää aikaa toljottaa telkkaria yhden tai viiden jakson verran, päivä on pilalla. Minua kuvotti.

Ja kuvottaa edelleen, mutta kuin taikaiskusta olen muuttanut jo asennettani ja jopa ehtinyt mennä ääripäähän. Tämän viikonlopun aikana olen katsonut televisiosta yhden kotimaisen elokuvan ja lukenut 500 sivua kirjoja.

Kirjaa lukiessani kävin myös keskustelun Kain kanssa aiheesta Mitä jos vaan tykkää telkkarin katsomisesta ja se on elämän suola?

Hyvinkin mahdollista, että nautinto on vahva ja nollaus tarpeellinen. Kenties et keksi muuta nollaustapaa tai et halua nollata, kuin telkkaria katsomalla. Kuitenkin kun kuvittelen itseni siellä kuuluisalla kuolinvuoteella, en ole ollenkaan sinut sen asian suhteen, että arki-iltojeni riemu ja rentoutumiseni ydin olisi ollut pelkästään televisio. Olen edelleen sitä mieltä, että sarjat voivat sivistää ja tunteita herättävät elävöittää sielunmaisemaa – mutta ne voivat myös turruttaa ja niiden parissa voi kadottaa päiviä.

Clearin kirjassa tehdään huonoista rutiineista näkymättömiä, vastenmielisiä, vaikeita toteuttaa ja epätyydyttäviä. Hyvistä rutiineista tehdään ilmeisiä, houkuttelevia, helppoja ja tyydyttäviä. Kuulostaa simppeliltä ja sitähän se onkin. Minun missioni ei ole pysyä tämän viikonlopun ääripäässä, missioni on uskaltaa löytää turvasatama toisaalta. Useammasta lähteestä, joista tv voi olla yksi.

Clearin kirjan lisäksi kuuntelin rinnalla Saku Tuomisen Juu ei – pieni kirja priorisoinnista (aivan loistava muuten!) ja näiden yhdistäminen olikin loistava sattuma. Ymmärsin jotain kiitollisuudesta ja sen kautta pääsin soveltamaan asioita rentoutumisen lähtökohdista. Yksinkertaisesti päätin esimerkiksi, että ruoanlaitto ja astianpesukoneen täyttäminen eivät ole ärsyttäviä askareita, vaan miellyttäviä ja olen erittäin onnekas, että voin ylipäänsä tehdä näitä asioita. Näin ollen voin nollata myös siivotessani.

James Clearin ajatuksena on todella murtaa vanhat pinttyneet tavat ja mennä uusia kohti. Itse näen taikaa mikromuutoksissa ja niistä myös James lähtee liikkeelle – pieniä askelia ja helppoja rutiineja. Jo asioiden ajattelu liikuttaa tapojen orjaa ja muutoksen kynnyksellä sekin riittää.

James Clear – Pura rutiinit atomeiksi (Tuuma, 2020)

2

Sain opiskelupaikan syksyksi 2005, tulin kesän aikana raskaaksi. Olin valmistumassa ja lähtemässä yrittäjäksi 2010 keväällä, tulin lopputalvesta raskaaksi. Olen menettänyt asioita, joita on ollut vaikea kohdata. Kipuillut aikani ja löytänyt jotain parempaa ja arvokkaampaa, kuin mistä olen joutunut luopumaan.

Aika kultaa muistot, mutta minulla on myös vahva luotto siihen, että asiat tapahtuvat kun on niiden aika. Koska tulin raskaaksi ennen opiskeluja, se viivästytti opintojani kahdella vuodella. Olin 25-vuotias valmistuessani valokuvaajaksi ja koska olin siinä vaiheessa 5-vuotiaan äiti, olin aivan satavarmasti kokeneempi lähtemään yrittäjäksi kuin 23-vuotias lapseton Kaisu. Yrittäjyys on paljon sitä kuuluisaa elämänkokemusta, erilaisten tilanteiden kohtaamista ja käsittelyä, organisointikykyä sekä pitkää pinnaa – ammatillisen osaamisen lisäksi. Olisin ollut aivan eri ihminen ilman opiskeluiden viivästymistä. Leevin olemassaolo jopa auttoi minua saamaan huipun harjoittelupaikan – sain jälkikäteen kuulla, että nimenomaan äitiys teki minusta pomon silmissä vastuuntuntoisen ja elämää nähneen. Kuvatkaan eivät kuulemma olleet huonoja. Höhö.

Valmistumisen jälkeen yrittäjyys starttasi vähitellen. Tein pohjatyötä ja satunnaisesti kuvauksia koko raskauteni ajan, joulukuussa, kun olin ollut yrittäjänä 6kk, syntyi Aapo. Kolme päivää synnytyksestä olin kuvauksissa. Täytyy kyllä täsmentää, että kyseessä oli pikainen henkilökuvaus Espoossa, mutta muistan ikuisesti kuvattavan ilmeen, kun eteisessä tokaisin, että hipsin nyt takaisin vastasyntyneen luokse. Kolmen päivän ikä pysäytti hänen suunsa auki toviksi.

Vuosi yrittäjyyttä tuli täyteen ja pohjatyö alkoi konkretisoitua, kalenterini täyttyi vauhdilla Aapon ollessa kuusikuinen. Lasteni isä työskenteli vuorotyössä, hänellä oli edessään kesälomat ja palapelin tarkka suunnittelu mahdollisti erittäin tiukan työtahdin minulle. Nuuskutin vauvaa minkä kerkesin ja imetin samalla kun tein kuvankäsittelyä. Olin onneni kukkuloilla! Handlasimme arjen niin mainiosti, hehkuin onnessani pienestä kääröstä ja siitä, että yritykseni lähti rullaamaan vailla stressiä.

Aapon vauvavuoden jälkimmäisen puolikkaan ajan töitä oli siis mukavasti, mutta ehdin myös rentoutua beibin kanssa. Kymmenkuisesta alkaen Aapo oli satunnaisesti hoidossa pieniä aikoja eräällä äidillä, joka oli omien lasten kanssa kotona. Se helpotti aikoja jolloin halusin ottaa vastaan kuvauksen, mutta lasten isä oli töissä. Reilun vuoden ikäisenä Aapo aloitti päiväkodissa ja minä starttasin täyspäiväisen arjen yrittäjänä. Ymmärsin muutaman vuoden kuluttua, että tuo oli juuri oikea aika saada toinen lapsi. En olisi vuosikausiin uskaltanut katkaista yrittäjyyttä ja riskeerata asiakkaiden katoamista pitkän äitiysloman myötä.

Kysymyksiä on ollut ilmoilla, kun elämä on heittänyt häränpyllyä juuri kun on ollut suunnitelmat käsissä. Muutamia vuosia sitten olimme molemmat siskoni kanssa kiinnostuneita edesmenneen mummoni talosta. En kyennyt taistelemaan, vaikka sillä hetkellä tuntui erittäin pahalta etten yksin lasten kanssa päässyt vanhempieni viereen asumaan. Tyydyin tonttiin, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Ei ollut minun aikani, ei ollut meidän aika edetä elämässä. Oli luotettava siihen fiilikseen, että lähivuosina rakennutan itse tai jonkun kanssa siihen talon. Ja kuinkas kävikään.

Ajoitukseen luottaminen kulkee toisinaan käsi kädessä intuition kanssa. Joskus sitä on kuitenkin aivan ulapalla, että miksi just nyt kävi näin tai noin. Silloin hoen: elämä kantaa ja tällä kaikella on joku syvempi tarkoitus. Ja jos ei ole, sille voi myöhemmin keksiä sellaisen. Hahah!

6

Lapsena isäni pakotti minut aika ajoin järjestämään työpöytäni laatikot. Istuimme pöydän ääreen, lajittelimme tusseja ja krääsää omiin lokeroihinsa, korut yhteen, viivottimet toiseen – ja hetken kaikki oli paikallaan. Isäni on aina ollut järjestyksen perään, mutta isäni myös kasvatti minut hamstraamaan ja pitämään kiinni kaikesta. Koska mistä sitä tietää milloin jotain mutteria saattaa tarvita.

Minimalismia on monenlaista. Sen voi viedä radikaaliksi, mutta sen ydin ajatuksena on tehdä elämästä käytännöllistä. Minimalismin viime vuosikymmenellä trendikkääksi nostaneet Joshua Fields Millburn ja Ryan Nikodemus puhuvat podcastissaan (löytyy esimerkiksi Spotifysta – The Minimalists) juurikin siitä, että kaikesta ei ole tarkoitus luopua. On tarkoitus keventää elämää ja miettiä mitä oikeasti haluaa elämässään mukanaan kantaa. Panostaminen henkiseen hyvinvointiin, oppimiseen, rakkauteen ja pitämällä ympärillään tavaraa jota tarvitsee, josta nauttii ja jota käyttää. Heidän osuva slogan on Love people and use things, because the opposite never works.

Koska tiedän vanhempieni taustan, ymmärrän ajatusmaailman. Kun on pitänyt tulla todella vähällä toimeen, varastointi tulee luontevana jatkeena. Rakastan myös itse tavaraa ja esimerkiksi maalaamista, jota tehdäkseen pitää omistaa melko paljon romua. Pikkuhiljaa olen kuitenkin löytänyt oman tyylini ja luopunut ohella niistä vermeistä, jotka eivät enää tee minua onnelliseksi tai ole hyödyksi. Vuosikausia olen nauttinut järjestämisen lisäksi siis luopumisesta.

Lapsuuteni oli erilainen kuin vanhempieni, tavaraa riitti ja kaapissa oli aina kaikkea tarpeellista. Runsaus oli vakio ja vanhempani nauttivat siitä edelleen. Kun olin raskaana 20-vuotiaana, pesänrakennuksen myötä aloin luopua tavarasta. Se tuntui lähes sisäsyntyiseltä ja tuli pysyväksi osaksi minua. Yhteistä kieltä vanhempieni kanssa ei ole aina helppoa löytää, mutta opimme ja koska vanhempani toivovat minun olevan onnellinen, he yrittävät ymmärtää arvomaailmaani.

Yllättäen, vasta viime aikoina olen itsekin oivaltanut, että tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että haluan pitää kotini tyhjänä turhasta tavarasta tai siitä, että olen ronkeli. Tässä on kyse erilaisesta suhtautumisesta tavaraan ja se on paljon laajempi konsepti.

Äitini esimerkiksi tietää, että en säästä onnittelukortteja. Hän saattaa tokaista, että valitsi korteistaan ”jonkun vanhan, ei niin kivan” koska heitän kortin kuitenkin roskiin. Se ei ole paras lähestymistapa, mutta se on totta. Äitini ei kuitenkaan oivalla, että kortin saaminen on minulle tärkeää. Minä muistan äitini ihmisenä, joka muistaa merkkipäivinä ja tuo aina ihanan (tai nykyään ei niin ihanan) kortin. Minun ei tarvitse säästää fyysistä korttia, muistan ja aistin ajatuksen sen takana. En näe mitään arvoa sillä, että säilön sen varastoon ja katselen sitä kerran kymmenessä vuodessa. Kerään mieluummin muistoja pääni sisälle. Jos tavaralla itsessään ei ole funktiota, eikä se jää seinälle visuaalista nautintoa tuomaan, se on tarpeeton.

Ihastuin aikoinaan konmari-metodin osioon kirjoista. Lukuhetkellä kirja antaa nautinnon, se tuo elämääni sisältöä. Sen jälkeen kirja saa jatkaa matkaa. Mikäli hyllyssä on lojunut kirja lukematta vuosikausia, et tule sitä ikinä lukemaan. Mikäli kirjan luettuasi ajattelet lukevasi sen vielä uudelleen, on hyvin todennäköistä että et tule tekemään sitä koskaan. Rakastan ja ostan paljon kirjoja, säästän kirkkaimmat ja kauneimmat helmet, valtaosan laitan suoraan kiertoon. Tarina ja tieto on tehnyt tehtävänsä, fyysinen esine eliminoidaan. Tässä ollaan minimalismin ytimessä. (Joku voi ajatella, että oltaisiin vielä enemmän ytimessä jos lainataan kirja kirjastosta, mutta kirjallisuuden tukeminen on minulle tärkeää ja toisinaan pidän erityisesti siitä, että saan tehdä kirjoihin alleviivauksia ja merkintöjä.)

On totta, että vanhat valokuvat ja tavarat resonoivat muistoja. On totta, että niiden äärelle pysähtyessään voi vierähtää tovi ja nostalgian voi aistia huoneessa. Ajattelen kuitenkin, että elämä on tässä ja nyt. Mietin usein päässäni lausetta mitä jäljelle jää. Kun joku tyhjentää asuntoani kuolemani jälkeen, mitä toivoisin sieltä löytyvän..

Minun taloni on varastoa myöten siisti. Jätän jälkeeni sopivasti historian havinaa. Tähtään siihen, että säästän minulle merkityksellisiä asioita tästä hetkestä, vuosistani maan päällä. Minulta ei löydy mitään rikkinäistä, ei roskia, eikä yhtään ylimääräistä ohjekirjaa tai johtoa. Haluan jättää jälkeeni taidetta, laadukasta designia ja päiväkirjani. Kaiken saa myydä tai hävittää kun olen poissa. Tuhkana tuulessa en kaipaa mitään. Uskon, että tulen elämään vielä monta vaihetta tavaroitteni kanssa ja todennäköisesti jossain vaiheessa poltan päiväkirjani. Aivan täysin varma olen siitä, että en tule koskaan säilyttämään hetkeäkään mitään mikä ei tuota minulle iloa tai ole tarpeellinen. Olen erityisen lahjakas laittamaan juuri saatuja lahjoja eteenpäin.

Äitini mielestä minulle on hyvin vaikea ostaa mitään. Hyvä! En nimittäin varsinaisesti tarvitse mitään. Ymmärrän vanhemman luontevan hingun hankkia lapsilleen jotain. Itsekin haluan yllättää ja antaa. Mielessäni onkin kirkkaana missio, jossa liputan elämyslahjojen perään ja se onkin mennyt osittain hienosti jakeluun. Myös itselle – tänä jouluna ostimme pojille matkan Legolandiin ja siipan vein kelluntaan, syömään ja hotelliin viime viikonloppuna syntymäpäivän kunniaksi. Siinä missä äitini vielä valittaa, mutta ymmärtää – isäni on melko kova luu, vaikkakin parannusta on ollut havaittavissa. Jatkossa teen kaikkeni, jotta hän ymmärtää että käskyni älä osta mitään turhaa on rakkautta, ei kiittämättömyyttä. Ja terästääkseni viestiä aion kertoa suoraan, että kaikki mikä ei tuo lisäarvoa elämäämme, lähtee eteenpäin. Pieni rehellinen uhkaus saattaa olla sisäistämisen puuttuva palanen.

Maailma hukkuu tavaraan. Sen ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Pidän tavarasta ja olen taas muuttanut mieltäni, koska eteisessä odottaa viisi IKEA-kassillista tavaraa. Vien ne huomenna kirpputorille ja kun nostelen niitä pöytään tunnen huonoa omaatuntoa. Prosessi silti toimii, entinen hamstraaja voi parantua. Virheostoksia löytyy kaapeista joka kerta vähemmän ja luovun joka kerta rohkeammin. Huono omatunto saa miettimään tulevia ostoksia ja pysähtymään niiden äärellä. Vähemmän on enemmän. Se on enemmän aikaa tärkeille asioille. Se on enemmän tilaa hengittää.

20

Odotin joululomaa niin kovasti. Koko joulukuun vedin läpi ajatellen, että kohta olen lomalla. Kaksi viikkoa putkeen kotosalla, kirjoja, maalaamista, ajatusten nollausta, kaappien siivoamista. Ei sähköposteja, ei töiden tai raksan ajattelua. Sitten loma tuli ja lähti ärsyttävän aktiivisesti käyntiin.

Olin kuvitellut päiviin enemmän tunteja, kuin niitä oikeasti oli. Se mitä todella olin vailla, olisi ollut erakkona kotona päivästä toiseen. Kai olisi voinut olla kotona, lapsetkin, mutta kukaan ei olisi saanut vaatia minulta mitään. Olisin halunnut uppoutua omaan maailmaan, omilla säännöillä viikoksi, mieluusti kahdeksi.

Joulun aika meni siellä ja täällä, joulupöytään piti kokata, lapset piti pitää kylläisinä ja vieraita piti kohdata. Piti, mutta myös halusin. Joulu on parasta aikaa ja haluaisin sen joka vuosi jatkuvan viikkoja. Silti juuri tänä vuonna kaipasin tohinan lisäksi aivan hirmuisesti yksin hengittämistä.

Tällä lomalla on ollut muutama päivä, jolloin olen saanut olla omissa oloissani. Kun lomailin kolme vuotta sitten yksin Kreikassa, omistin viikon meren tuijottamiselle, lukemiselle ja uimiselle. Se oli mahtavinta ikinä – mutta viikko oli aivan liian lyhyt aika, olisin voinut imeä autuutta itseeni heittämällä toisen viikon heti perään. Huomenna palaan arkeen ja mietin mielessäni; koska on seuraavan kerran mahdollisuus viettää päivä itseni kanssa? Olen eittämättä suurella kädellä introvertti. En kaipaa metsän keskelle olemaan yksin, kuten sanottu, seuraa voi olla. Kunhan he antavat minun olla suurimman osan päivästä.

Joulun jälkeinen viikko meni katkonaisesti aktiviteettien parissa. Pahin erhe oli juhlia uutta vuotta railakkaasti aamuviiteen, krapula kesti kolme päivää ja etenkin 1.tammikuuta meni täysin ohi nukkuen. Koska lomapäivät alkoivat käydä vähiin, tunsin suurta ärsytystä hukkaan heitetyn päivän vuoksi. Etenkin, kun epävakaa olo jatkui vielä pari päivää sen jälkeen.

En ole maalannut sekuntiakaan, en kovin aktiivisesti siivonnut kaappeja. Välillä mietin, olisinko edes ansainnut toivomaani lomaa? Saanko haluta sellaista? Pojat ovat kuitenkin niin isoja, eivät tarvitse tiukkaa läsnäoloa, viihtyvät myös omissa oloissaan. Sen lisäksi he ovat puolet ajasta isällään ja Kaikin osaa tehdä asioita itsekseen, joten miksipä ei! Ehkä se nyt ei ole kovin vakavaa toivoa näin vanhempana ja parisuhteessa, että saisi olla lomalla kotona yökkäreissä ja lukea kirjoja – viikon putkeen.

Jäikö tästä lomasta jotain käteen? Vaikka se ei juuri nyt tunnu siltä ja huominen arki kauhistuttaa, käteen jäi paljonkin ja huomaan sen varmasti kuluvan kuukauden aikana käytännössä. Nähkääs, en katsonut sähköposteja, en tehnyt töitä, en tuhlannut kovinkaan paljoa ajatuksia raksalle. Sain nollattua juuri niistä asioista, jotka ovat eniten viime aikoina stressanneet. Se tuntuu alkavassa arjessa aivan varmasti ja täten voin myöntää, että loma oli onnistunut. Näiden lisäksi olen lukenut satunnaisesti, kuunnellut äänikirjoja, nollannut ystäväni tv-draaman kanssa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa melko paljon ja oivaltanut asioita. Olen viettänyt aikaa muksujen ja etenkin Kain kanssa. Olen tehnyt juuri sitä mitä ajattelin, määrä oli vaan vähäisempi ja lomaan mahtui paljon sellaista, mitä en ajatellut. Tietty yllätyksellisyys ei tietysti ole all bad.

Tuntuu hieman oudolta ladata kameran akut, pakata reppu ja suunnata aamusta kuvauksiin. Kuten jokaisen loman jälkeen, paluu arkeen tuntuu usein yhtä aikaa jännittävältä ja hieman ahdistavalta. Rakasta töitä, rakastan vapaa-aikaa ja tiedän – pian arki on taas täysin normaalia ja loma on osittain salaa tehnyt tehtävänsä.

Ja juu. Tällä lomalla minua kosittiin. Se tapahtumasarja taitaa jo nostaa loman onnistuneeksi. Hahah!

7