Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Huiman nopean startin jälkeen olemme sopeutuneet rakennusalalta tuttuihin viivästyksiin ja siihen, että sää vaikuttaa vielä tässä vaiheessa asioihin. Toisessa kupissa taas painaa yllättävän nopeat etenemiset ja ihan vaan se loistava fiilis, kun jotain on raksalla tapahtunut. Oli se sitten niinkin suuri asia kuin ikkunat tai hieman huomaamattomampi, kuten autokatoksen alapohjan laudat.

Eilen kattoomme poltettiin huopaa ja kun kattoikkunat isketään paikoilleen, meillä on vesitiivis talo. Olemme reilun viikon ajan ihastelleet ikkunoitamme. Puntaroimme viimeiseen hetkeen asti sisäpuolelle tulevien karmien väriä. Lopulta päädyimme kahteen. Korkeassa tilassa, jossa on olohuone ja keittiö, tuli mustat karmit, samoin käytävälle, meidän yläkerran makuuhuoneeseen ja saunaan. Pikkumakkareihin ja yläkerran vessaan tuli valkoiset. Olemme erittäin tyytyväisiä. Ajattelin ensin, että kaikki pitää olla samaa, mutta miksi ihmeessä? Pienet makuuhuoneet ovat noh, pieniä ja niissä musta olisi tuntunut liian hyökkäävältä. Näissä huoneissa ikkunaseinät ollaan todennäköisesti maalaamassa valkoisella peittoon, joten karmit häviävät lopulta kauniisti seinään. Korkeassa tilassa taas valkoiset olisivat tuntuneet pliisuilta, kenties riidelleet suht vaalean seinäpinnan kanssa ja nämä mustat tuntuvat erittäin tyylikkäiltä. Ulkopuolen mustat karmit taas olivat tiedossa alusta asti. Olemme saaneet nähdä myös meidän mustat ovet paikoillaan ja tuntuu, että paketti toimii melko mukavasti.

Paketin puuttuva palanen ovat kattoikkunat. Niiden sisäpuolen karmit ovat valkoiset, emmekä ole vielä nähneet ikkunoita paikoillaan. Olen jo miettinyt, että olisiko niiden pitänyt olla sittenkin mustat – ikkunat kun näkyvät yllättävän hyvin alakerrasta. Ikkunoita on kuitenkin rinnakkain kolme ja uskon, että valkoiset karmit häviävät tilaan paremmin ja valon tullessa ylhäältä, vaaleat ovat varmasti ihan nappi valinta. Makuuhuoneen katossa on parhaillaan pressua, joten odotamme aivan fileissä millaisen tunnelman valo sieltä lopulta tuo. Meidän kodin isojen tilojen valo tulee pääosin pohjoisesta. Valoa ja sen kulkua on mietitty paljon – on silti aivan eri asia lopulta nähdä miten se mistäkin ikkunasta tilaan siivilöityy. Pohjoisen valon olemme jo todenneet erittäin kauniiksi ja tunnelma on isossa tilassa ihana, ainakin näin valon puolesta.

Clt-materiaalin vuoksi yläkerrassa on jo sähköjä vedetty ja lamppujen aukot tehty. Ensi viikolla päästään ilmeisesti lattialämmityksen ja muidenkin sähköhommien pariin. Odotamme malttamattomina ulkoverhoilua ja sitä, että tämä päheä Paroc-villatalo saa taas uuden ilmeen. Myös musta huopakattomme tulee valmiiksi näillä näppäimillä.

Niin jännittävää ja ihme kyllä – olen rakastunut tuohon siippaan tämän projektin myötä vielä enemmän. Kai on erittäin kartalla kaikesta ja niin motivoitunut projektista, että jään kakkoseksi heittämällä. On ihastuttavaa, että hän on niin innoissaan. Toki tässä on jatkuva stressi päällä liikkuvien osien myötä, mutta tiimityö tuntuu meillä edelleen toimivan ainakin näin organisoinnissa. Saa nähdä mitä tapahtuu, kun keväällä joudumme itse pensselin varteen. Ydinsota tai jotain.

7

Lapsena isäni pakotti minut aika ajoin järjestämään työpöytäni laatikot. Istuimme pöydän ääreen, lajittelimme tusseja ja krääsää omiin lokeroihinsa, korut yhteen, viivottimet toiseen – ja hetken kaikki oli paikallaan. Isäni on aina ollut järjestyksen perään, mutta isäni myös kasvatti minut hamstraamaan ja pitämään kiinni kaikesta. Koska mistä sitä tietää milloin jotain mutteria saattaa tarvita.

Minimalismia on monenlaista. Sen voi viedä radikaaliksi, mutta sen ydin ajatuksena on tehdä elämästä käytännöllistä. Minimalismin viime vuosikymmenellä trendikkääksi nostaneet Joshua Fields Millburn ja Ryan Nikodemus puhuvat podcastissaan (löytyy esimerkiksi Spotifysta – The Minimalists) juurikin siitä, että kaikesta ei ole tarkoitus luopua. On tarkoitus keventää elämää ja miettiä mitä oikeasti haluaa elämässään mukanaan kantaa. Panostaminen henkiseen hyvinvointiin, oppimiseen, rakkauteen ja pitämällä ympärillään tavaraa jota tarvitsee, josta nauttii ja jota käyttää. Heidän osuva slogan on Love people and use things, because the opposite never works.

Koska tiedän vanhempieni taustan, ymmärrän ajatusmaailman. Kun on pitänyt tulla todella vähällä toimeen, varastointi tulee luontevana jatkeena. Rakastan myös itse tavaraa ja esimerkiksi maalaamista, jota tehdäkseen pitää omistaa melko paljon romua. Pikkuhiljaa olen kuitenkin löytänyt oman tyylini ja luopunut ohella niistä vermeistä, jotka eivät enää tee minua onnelliseksi tai ole hyödyksi. Vuosikausia olen nauttinut järjestämisen lisäksi siis luopumisesta.

Lapsuuteni oli erilainen kuin vanhempieni, tavaraa riitti ja kaapissa oli aina kaikkea tarpeellista. Runsaus oli vakio ja vanhempani nauttivat siitä edelleen. Kun olin raskaana 20-vuotiaana, pesänrakennuksen myötä aloin luopua tavarasta. Se tuntui lähes sisäsyntyiseltä ja tuli pysyväksi osaksi minua. Yhteistä kieltä vanhempieni kanssa ei ole aina helppoa löytää, mutta opimme ja koska vanhempani toivovat minun olevan onnellinen, he yrittävät ymmärtää arvomaailmaani.

Yllättäen, vasta viime aikoina olen itsekin oivaltanut, että tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että haluan pitää kotini tyhjänä turhasta tavarasta tai siitä, että olen ronkeli. Tässä on kyse erilaisesta suhtautumisesta tavaraan ja se on paljon laajempi konsepti.

Äitini esimerkiksi tietää, että en säästä onnittelukortteja. Hän saattaa tokaista, että valitsi korteistaan ”jonkun vanhan, ei niin kivan” koska heitän kortin kuitenkin roskiin. Se ei ole paras lähestymistapa, mutta se on totta. Äitini ei kuitenkaan oivalla, että kortin saaminen on minulle tärkeää. Minä muistan äitini ihmisenä, joka muistaa merkkipäivinä ja tuo aina ihanan (tai nykyään ei niin ihanan) kortin. Minun ei tarvitse säästää fyysistä korttia, muistan ja aistin ajatuksen sen takana. En näe mitään arvoa sillä, että säilön sen varastoon ja katselen sitä kerran kymmenessä vuodessa. Kerään mieluummin muistoja pääni sisälle. Jos tavaralla itsessään ei ole funktiota, eikä se jää seinälle visuaalista nautintoa tuomaan, se on tarpeeton.

Ihastuin aikoinaan konmari-metodin osioon kirjoista. Lukuhetkellä kirja antaa nautinnon, se tuo elämääni sisältöä. Sen jälkeen kirja saa jatkaa matkaa. Mikäli hyllyssä on lojunut kirja lukematta vuosikausia, et tule sitä ikinä lukemaan. Mikäli kirjan luettuasi ajattelet lukevasi sen vielä uudelleen, on hyvin todennäköistä että et tule tekemään sitä koskaan. Rakastan ja ostan paljon kirjoja, säästän kirkkaimmat ja kauneimmat helmet, valtaosan laitan suoraan kiertoon. Tarina ja tieto on tehnyt tehtävänsä, fyysinen esine eliminoidaan. Tässä ollaan minimalismin ytimessä. (Joku voi ajatella, että oltaisiin vielä enemmän ytimessä jos lainataan kirja kirjastosta, mutta kirjallisuuden tukeminen on minulle tärkeää ja toisinaan pidän erityisesti siitä, että saan tehdä kirjoihin alleviivauksia ja merkintöjä.)

On totta, että vanhat valokuvat ja tavarat resonoivat muistoja. On totta, että niiden äärelle pysähtyessään voi vierähtää tovi ja nostalgian voi aistia huoneessa. Ajattelen kuitenkin, että elämä on tässä ja nyt. Mietin usein päässäni lausetta mitä jäljelle jää. Kun joku tyhjentää asuntoani kuolemani jälkeen, mitä toivoisin sieltä löytyvän..

Minun taloni on varastoa myöten siisti. Jätän jälkeeni sopivasti historian havinaa. Tähtään siihen, että säästän minulle merkityksellisiä asioita tästä hetkestä, vuosistani maan päällä. Minulta ei löydy mitään rikkinäistä, ei roskia, eikä yhtään ylimääräistä ohjekirjaa tai johtoa. Haluan jättää jälkeeni taidetta, laadukasta designia ja päiväkirjani. Kaiken saa myydä tai hävittää kun olen poissa. Tuhkana tuulessa en kaipaa mitään. Uskon, että tulen elämään vielä monta vaihetta tavaroitteni kanssa ja todennäköisesti jossain vaiheessa poltan päiväkirjani. Aivan täysin varma olen siitä, että en tule koskaan säilyttämään hetkeäkään mitään mikä ei tuota minulle iloa tai ole tarpeellinen. Olen erityisen lahjakas laittamaan juuri saatuja lahjoja eteenpäin.

Äitini mielestä minulle on hyvin vaikea ostaa mitään. Hyvä! En nimittäin varsinaisesti tarvitse mitään. Ymmärrän vanhemman luontevan hingun hankkia lapsilleen jotain. Itsekin haluan yllättää ja antaa. Mielessäni onkin kirkkaana missio, jossa liputan elämyslahjojen perään ja se onkin mennyt osittain hienosti jakeluun. Myös itselle – tänä jouluna ostimme pojille matkan Legolandiin ja siipan vein kelluntaan, syömään ja hotelliin viime viikonloppuna syntymäpäivän kunniaksi. Siinä missä äitini vielä valittaa, mutta ymmärtää – isäni on melko kova luu, vaikkakin parannusta on ollut havaittavissa. Jatkossa teen kaikkeni, jotta hän ymmärtää että käskyni älä osta mitään turhaa on rakkautta, ei kiittämättömyyttä. Ja terästääkseni viestiä aion kertoa suoraan, että kaikki mikä ei tuo lisäarvoa elämäämme, lähtee eteenpäin. Pieni rehellinen uhkaus saattaa olla sisäistämisen puuttuva palanen.

Maailma hukkuu tavaraan. Sen ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Pidän tavarasta ja olen taas muuttanut mieltäni, koska eteisessä odottaa viisi IKEA-kassillista tavaraa. Vien ne huomenna kirpputorille ja kun nostelen niitä pöytään tunnen huonoa omaatuntoa. Prosessi silti toimii, entinen hamstraaja voi parantua. Virheostoksia löytyy kaapeista joka kerta vähemmän ja luovun joka kerta rohkeammin. Huono omatunto saa miettimään tulevia ostoksia ja pysähtymään niiden äärellä. Vähemmän on enemmän. Se on enemmän aikaa tärkeille asioille. Se on enemmän tilaa hengittää.

17

Takki on vähän tyhjä, mutta tontti ei. Hän tuli niin kovin nopeasti, yllättäen täysin meidät. Hurmaannuimme. Hän on kaunis, painaa miljoona kiloa ja painaa kokoajan enemmän kerätessään massaa ympärilleen. Hänen sisäinen maailma on vielä iso mysteeri ja ulkokuorikin muuttuu paljon ensi viikon aikana. Mutta kyllä se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Toissapäivänä (!!) menimme tontille aamulla kahdeksalta. Astuimme autosta ulos juuri sillä hetkellä, kun ihan ensimmäinen elementti leijui ilmassa ja näimme hänen napsahtavan paikoilleen oi niin kauniin kevyen oloisesti. Sitten minun piti lähteä töihin. Olin poissa alle neljä tuntia ja kaahasin äkkiä takaisin. Olin saanut Kailta kuvia ja järkyttynyt miten nopeasti homma eteni. Kun tulin takaisin, mökistä oli suurin osa seinistä paikoillaan. Miten älytöntä! Miten sitä voikin odottaa kaksi vuotta piirrustusten valmistumisen jälkeen, kaiken edetessä kuin hidastetussa elokuvassa. Sitten noin kymmenessä tunnissa meillä on tontilla seinät, väli- ja yläpohja. Mökki kasassa.

Meidän talon elementit on CLT:tä, eli Cross-Laminated Timber – ristiinlaminoitu massiivipuu. Taloprojektissamme oli alussa mukana oululainen arkkitehti, joka esitteli CLT:n meille. Innostuimme välittömästi, emme näet halunneet muovipussitaloa. Kivitalon kustannuksia emme lähteneet sen tarkemmin selvittämään, hirsi tuntui materiaalina hyvältä, mutta ei viehättänyt ulkoisesti – CLT vaikutti vastaavan toiveisiimme. Nyt kun kahden vuoden odottamisen jälkeen näemme materiaalin juuri meidän talossa, se tuntuu omalta ja täydelliseltä ratkaisulta. Olemme huokailleet useita kertoja talon äärellä onnesta ja kiitelleet ylijumalia, että löysimme lopulta elementtien valmistajaksi Hoiskon ja toteuttajaksi ihan parhaan Mikan, Vei-rak urakointifirman omistajan.

Meidän runko on 90mm paksuista suomalaista puuta, Hoiskolta kerrotaan, että he hankkivat kaiken käyttämänsä puun kestävästi hoidetuista suomalaisista metsistä. Puun alkuperä on kasvupaikkakoordinaattien tarkkuudella jäljitettävissä. Ja jokaisen käytetyn puun tilalle istutetaan taimi, josta aikanaan syntyy taas uusia koteja. Ihastuimme tähän ajatteluun oitis. Puu materiaalina ja Hoiskon tapa tehdä rakennuksia kutsui meitä luokseen magneetin lailla. ”CLT on uusiutuva ja kierrätettävä materiaali, joka tarjoaa ekologisen vaihtoehdon vastuulliselle rakentajalle. Puu sitoo ilmakehän hiilidioksidia ja toimii hiilivarastona, millä on tuntuva merkitys kasvihuoneilmiön hillitsemisessä.” Olimme myytyjä.

Clt-seinän sisäpinta tehdään tehtaalla valmiiksi. Kotiamme ei levytetä ja puu saa näkyä. Ulkopuolelle kundit nikkaroivat tänään koolaukset ja villoitus lähti etenemään. Ulkoverhoiluksi meille tulee käsittelemätön lehtikuusi (harmaantuu ajan myötä), musta huopakatto ja mustat ikkunankarmit ja ovet. En malta odottaa, että näen lopullisen verhoilun pinnassa ja ikkunat paikoillaan!

Tällä hetkellä sitä haluaisi olla tontilla koko ajan. Talon ympärillä häärii älyttömän tehokas joukko jätkiä, joilla tuntuu olevan homma hanskassa. Juuri se oli meidän toiveemme. Kun myrskytuuli lähti eilen pyörittämään väliseinä-elementtiä ilmassa, osuen melkein muihin seiniin, olimme ikionnellisia, että paikalla on ihmisiä jotka tietävät mitä tekevät ja jälki vaikuttaa priimalta. Toki olemme silti jokaisena iltana saaneet pienen stressinpurkauksen, kun päivän tapahtumat ovat edenneet toivotulla tavalla. Kyllä sitä vaan elää niin hengessä, jännittää ja on ihmeissään sekä onneissaan. Sitten jo miettii, mitä piti seuraavaksi hoitaa ja uusi stressi alkaa kerääntyä kehoon. Tätä seuraavat kuukaudet sitten!

Ps. Jaan Instagramin puolella klippejä jatkuvasti raksalta ja profiilistani löytyy oma highlights-osio raksalle. Täppää seurantaan @kaisujouppi

18

 

”Nimetön”, vain numerosarja kertoo meille jotain; teoksen vuosiluvun ja järjestysnumeron. Pingotettu kangas on valkoinen ja siinä on kaksi erilaista viivaa. Ajattelen, kuinka joku voisi todeta Kyllä minäkin tuollaisen osaisin tehdä. 

Juha Vanonen (39v.) on kuvataiteilija, jonka polku työhuoneen omistavaksi taiteilijaksi hieman venyi. Nuori taiteilija ahdistui tulevasta taiteilijan urasta opiskeluaikanaan ja päätti pitää välivuoden. Kuten useilla, luovuus kyllä pulppuaa ulos mutta kun sen lisäksi tarvitsee markkinointisuunnitelman, kirjanpitäjän taidot ja yrittäjän elkeet, voi tuntua paremmalta tai ainakin järkevämmältä paeta. Taiteen luominen oli kuitenkin syvällä, polku taiteilijaksi oli aina tuntunut omalta ja Vanonen valmistui välivuoden jälkeen. Hänen taiteensa löysi lopulta viimeisenä opiskeluvuotena oman tien esittävän taiteen kautta abstraktiin. Valmistumisen jälkeen polku vei kuitenkin toisaalle. Kun näyttelytilat ja apurahat menivät muille, Vanonen keskittyi musiikkiin. 

Tampere vaihtui Helsinkiin, musaporukat hajaantuivat ympäri Suomea ja taide alkoi jälleen kiinnostamaan. Vanonen avusti muita taiteilijoita galleria-assistenttina, kunnes havahtui ”Miksi teen muille, miksi en itselleni?” Juha oli vuosia uskotellut itselleen, että työtilat ovat kiven alla ja olisi turha haaveilla omasta. Sitten hän näki sattumalta ilmoituksen vapaasta tilasta ja aloitti alusta. Vanonen maalasi kaupunkimaisemia, sekoitti ja testasi värejä, palautti mieleensä tekniikat. Valmistumisesta oli kuusi vuotta ja jälleen kaikki tuntui omalta. Taitojen verestäminen vaihtui jälleen abstraktin taiteen luomiseksi, kun Juha päätyi Mäntyharjulle, Salmelan residenssiin neljäksi kuukaudeksi. Hän asui ja maalasi samassa tilassa. Kun päivät vietettiin keskellä metsää, kävelylenkin lisäksi ei juuri ollut muuta tekemistä kuin maalaaminen. Kaupunkimaisemat väistyivät ja oma työskentely vapautui. 

Nykyään Vanonen elää arkea, jossa perhe ja osa-aikatyö vievät suuren osan ajasta, mutta hänellä on unelma – selkeä ajatus tulevaisuudesta, jossa taidetta tehdään runsaasti. Juha täyttää tulevina vuosina näyttelytiloja uusilla teoksillaan. Näyttelyitä varten hän luo kokonaisuuksia ja niiden luominen motivoi työskentelemään. Hän visioi teoksia päänsä sisällä, piirtää versioita puuväreillä, maalaa kangasta, ottaa siitä valokuvan ja työstää kuvan päälle ennen varsinaisia siveltimen vetoja. Vanonen välttelee kankaan maalaamista tukkoon, kun sivellin koskettaa kangasta, sillä on suunta ja ajatus. Valmiissa työssä on aina jokin jännite, intuitio kertoo kun teos on valmis.

Juhan töissä leikkii tila ja tunne. Hän kertoo lukevansa kaunokirjallisuuden lisäksi esimerkiksi fyysikko Carlo Rovellin teosta Ajan luonne – kirjan vaikea ja koukeroinen maailma inspiroi. Opiskellessaan hän vietti paljon aikaa vuosikurssinsa kanssa taidemuseoissa ja maalaustaide onkin aina ollut suuri inspiraation lähde. Vanonen on hyvin tietoinen, että abstraktia taidetta kyseenalaistetaan edelleen. Jotkut kokevat, että muoto ilman realismia ei anna mitään. Häntä ei moinen kiinnosta, hän pysyy tyylisuunnalleen uskollisena, koska vain silloin hän tuottaa aitoa materiaalia jonka takana voi seistä.

Inspiraation ja ideoinnin jälkeen Vanonen nakkaa työtilassaan päälle pitkän soittolistan elektronista musiikkia, joka kuljettaa hänet luomisen flow-tilaan.  

Astelen lähemmäs kahta viivaa. Valkoinen maali on kerrostettu, vedoilla on harkittu suunta ja muoto. Vasemmassa reunassa valkoisen alta kuultaa tietyssä valossa erivärisiä sävyjä, kuin tauluun olisi kätketty aarre. Viivat vievät eri suuntiin ja näin ne antavat taululle tilaa. Teos hengittää, sillä on syvyyttä ja se pysäyttää tyhjyydellään. Kuka vain ei voi luoda tällaista. Vanosella oli tarina ja tunne, jotka ovat nyt kankaalla. Jokainen kohta on mietitty ja jonain päivänä joku tuijottaa tätä uniikkia teosta olohuoneessaan, etsien sitä tarinaa, ehkä keksien omansa. Siksi abstraktilla taiteella on paikkansa.  

juhavanonen.com
@juha_vanonen

Teoksia myytävänä tai lainattavissa
Taidelainaamo
Myyntikokoelma, Galleria Katariinan/Helsingin taitelijaseuran myyntikokoelma.

Tulevat näyttelyt
2020 Allergiatalo
2021 Galleria Huuto

Ps. Minun mukaani työhuoneelta lähti Untitled 1503.
Aapo näkee siinä meren ja minä täydellisen epätäydellisyyden.

1

 

Puhtaus on puoli ruokaa. Vanha sanonta on tarkoittanut hyvää hygieniaa, sitä että raaka-aineet ovat säilytetty oikein ja kädet on pesty. Sanonta liittyy syömiseen, mutta mun mielestä sitä voi käyttää kun tarkoittaa, että puhtaus on puoli elämää. Puhtaus on tärkeää.

Meillä peseydytään aktiivisesti, mutta ekologisesti. Me kaikki nautimme raikkaudesta, kodin ja ruumiin puhtaudesta. Peseytyminen on ehta nautinto ja astetta nautinnollisempaa siitä tekee saunominen silloin tällöin. Rentoudumme, kun peseydymme. Pidämme puhtaina myös tekstiilit, jotka ovat ihollamme heti peseytymisen jälkeen. Pyyhe voi pahimmillaan liukua iholla kuivaamatta tai palauttaa likaisena pesua edeltävän tunkkaisen olon. On tärkeää, että lämpimän suihkun jälkeen vastassa on puhdas, toimiva pyyhe. Se pidentää rentoutumista ja nautintoa.

Minulla on ollut vuosia liinavaatekaapissa Lapuan Kankureiden tuotteita ja ihastuin palavasti kesän alun pressissä heidän syksyn uutuuteen – ohuen ohueen Nyytti-pyyhesarjaan. Maksimaalinen keveys ja pehmeys, neulos niin ohut, että tekee mieli kohdella kuin kukkaa kämmenellä. Herkän kauniit, joihin haluaa upottaa sormensa välittömästi. Kauneuden lisäksi materiaalilla on tosiaan suuri merkitys. Miltä pyyhe tuntuu kädessä, miten se kuivaa ihon, kuinka kauan pyyhe pysyy hyvänä.

Nyytti on pellavaa (33%), tenceliä (45%) ja puuvillaa (22%). Hän kestää hienosti 60 asteen pesun, kuivuu ripeästi ja ilmavasti takaisin omaan lempeään pehmeyteensä. Häntä löytyy muutamassa eri värissä ja koossa, kauppoihin hän saapuu lokakuun aikana, verkkokaupasta löytyy varmuudella heti. Nyytti on niin ajaton, että uskon viikkaavani pyyhkeitä kymmenen vuoden päästä poikien muuttokuormaan – sukupolvelta toiselle. Mikäli raaskin luopua heistä.

Peseytyminen tapahtuu useita kertoja viikossa, läpi elämän (ellei planeetalta lopu vesi). Kuivaan itseni mieluusti kauniin ajattomaan, kestävään ja ilmavaan Nyyttiin, kuin homeiseen Teneriffalta ostettuun rantapyyhkeeseen, johon on painettu bikineissä keikkuva beibe. (En ole oikeasti koskaan käynyt Teneriffalla, enkä omistanut lomamatkalta hankittua rantapyyhettä. Kiitos äiti.)

 


Tuotteet saatu.

9

”Miksi et vain laita rahat säästöön ja hanki kun talo on valmis?” hän kysyi ja kävimme absurdin keskustelun siitä kuinka mieluummin laitoin eteenpäin yli 10 vuotta vanhat rönttöiset Malm-lipastot ja hankin uuden senkin tulevaan taloon jo nyt – kun talon paikalla on edelleen nurmikko.

Kokisin hirmu ahdistavaksi tilanteen, jossa pitäisi laittaa palamaan tuhansia ja tuhansia euroja sisustukseen kerralla.  Mitä jos minulla on huono työtilanne kun talo valmistuu? Sitten säästöjä ei varmasti uskaltaisi käyttää, talo jäisi kalusteetta ja minua harmittaisi. Mikäli työtilanne olisi hyvä ja säästöt saisi laittaa haisemaan, spekuloisin tolkuttomasti. Kokisin seuraavaksi ahdistusta päätöksen teosta, kun lyhyellä aikavälillä pitäisi hankkia sitä sun tätä.

Olen aarteiden keräilijä. Tiedän, kun joku on meille juuri sopiva ja Muoto2:sen Laine-senkki oli. Hän on sopiva etenkin tulevaan taloon, enkä voinut ymmärtää miksi minun pitäisi odottaa, että talo on valmis?

Kain ykköspointti on ehdottomasti se, että turha roudata tavaroita ensin tänne ja sitten uuteen, helpottaisi muuttoa jos hankkisin aarteeni myöhemmin. Hänen pointtinsa on myös se mitä joku muukin voi miettiä – entä jos senkki ei lopulta sovi uuteen asuntoon? Voi pojat, se on kyllä täysin mahdollista. Olen kuitenkin visualisoinut talon sisustusta myöten useaan kertaan. Se on taito, joka ei Kailla ole vahvin – ymmärrän spekuloinnin. Haluaisin kuitenkin uskoa, että senkki on täydellinen juuri siihen kohtaan, johon olen sen kaavaillut. Mikäli ei, se sopii toisaalle tai sitten se muuttaa parin talon päähän siskolleni, joka jo ilmoitti mieluusti ostavan senkin minulta. On myös olemassa vaara, että rakennusluvissa kestää niin kauan, että olen jo kyllästynyt senkkiin, kun sen loppusijoituskohteen aika koittaa.

Niin tai näin, senkki oli aarre, jonka hankintaa ei voinut jäädä odottamaan. Olen nykyään hyvin laatutietoinen ja vaikka kodissamme on edustettuna tuttuja edullisia brändejä mennä vuosilta, toivon voivani panostaa tulevissa hankinnoissa kotimaisuuteen ja ehtaan laatuun. Olen jo kauan ennen taloprokkista päättänyt, että pikkuhiljaa eliminoin aiemmat hankinnat ja heidän tilalleen tulee aarteita. Usein aarteet ovat hintavia, joten hankintoja ei voi tehdä hetken mielijohteesta, saatika alvariinsa. Se taas pistää miettimään yksittäistä hankintaa toden teolla.

Tässä kodissa senkki ihastuttaa makuuhuoneessa, sänkyämme vastapäätä. Hän on mielenkiintoinen, mutta juuri sopivan yksinkertainen. Virtaviivainen, puuterin ja valkoisen graafinen sekoitus. Toisinaan haparoin, kun kyseessä on kalusteen väri. Päädyn usein valkoiseen tai mustaan, koska se tuntuu turvalliselta. Tämän kaapin koko ydin on puuterin väri. Valkoinen kuori valkoisilla jaloilla olisi ollut liian eleetön valkoiseen makuuhuoneeseen. Aarteessa pitää olla ytyä ja sitä tässä yhdistelmässä on.

Muoto2 on lahtelainen yritys, jonka ytimessä puuhastelee muotoilijat Kirsi Pasanen ja Mikko Kentta. Heille on tärkeää nimenomaan käyttää suomalaista osaamista ja materiaaleja. Meidän Laine-senkki kuuluu tuoteperheeseen, josta on mahdollista valita erikokoisten, -korkuisten ja erilaisista materiaali vaihtoehdoista itselle mieluisa tyyppi.

Muoto2:nen on monipuolinen yritys, joka tuottaa sisustustuotteiden lisäksi myös isompia kokonaisuuksia. Meille on tulossa muutamakin spotti uuteen kotiin, joiden vuoksi emme voi kävellä kauppaan – meidän on tehtävä säilytysratkaisut mittatilauksena ja aion ehdottomasti kysyä vaihtoehtoja Muoto2:lta. Kiinteitä kokonaisuuksia ei kuitenkaan voi hankkia etukäteen, vaikka haluaisi – on odotettava, että elementit tippuvat paikoilleen ja sisätyöt alkavat. Sitä ennen keräilen aarteita, mikäli niitä tielleni sattuu. Kain on vain kestettävä ja käsitettävä, että näitä päätöksiä ei tehdä pelkästään järjellä.

3

Jonain päivänä kurvaan vanhan kotitieni mutkaan ja ennen vanhempieni taloa näen tämän. Nurmikentän sijaan. Sanovat, että odottavan aika on pitkä ja se kasku tulee kyllä rakentajalle valitettavan tutuksi. Välillä tuntuu siltä, että meitä rangaistaisiin jostain. Vaikka ihan vain haluan omalle maapläntille pystyttää kodin. Se ei ole keneltäkään pois, mutta on meille tärkein paikka. Sellainen haave tuntuu välillä kohtuuttomalta, niin paljon ulkopuoliset haluavat vaikuttaa, muuttaa ja välillä tuntuu, että jopa vaikeuttaa etenemistä.

Meillä ei ole vielä rakennuslupia, joten en ole uskaltanut esitellä piirrustuksia sen enempää. Juuri nyt pelkään, että alkuperäisestä suunnitelmasta ei tule olemaan mitään jäljellä, kun milloin mistäkin syystä joku vaatii muutoksia. Tässä nyt kuitenkin maistiainen Eteläpuolen havainnekuvasta, jossa pilkottaa etuovi, alakerrassa poikien, yläkerrassa työhuoneen ja wc:n ikkunat. Viivapiirrustus tuntuu kovin kaukaiselta haaveelta. Absurdilta jopa.

Tosiasiassa toivomme, että asiat konkretisoituvat melko pian. Luvat piti saada ennen kesää ja nurmikentällä pitäisi olla jo kuoppa, mutta syksyyn meni. Odotamme hartaasti, että saisimme luvat elokuun aikana ja pääsisimme välittömästi hommiin. Mikäli lupien kanssa venyy pitkälle syksyyn, saattaa edessä olla tilanne, jossa aloitus siirtyy ensi keväälle.

Meillä on mahtava väliaikainen koti, periaatteessa kiirettä ei ole. Kun kuitenkin olemme pyöritelleet ideaa kohta kaksi vuotta, konkretiaa alkaa kaivata jo ihan todella paljon. 1,5 vuotta sitten meillä oli valmiit piirrustukset käsissä. Sen jälkeen olen maalaillut tilaa mielessäni ja olemme päättäneet jo tiettyjä kiinteitä sisustuksellisia ratkaisuja. Nyt alan empimään. Näen koko ajan uusia ratkaisuja ja epäröin valintojani. Mikäli projekti vain käynnistyisi ja päätökset muuttuisivat tilauksiksi – niissä olisi helpompi pysyä. Vaihtoehtoja kun on miljoonia, ylianalysointi yrittää ottaa vallan.

Yksi asia on kuitenkin varma ja se on kodin arkkitehtuuri ja seinien paikat. Kun projektissa on ollut pitkiä taukoja ja koko rakentaminen epäilyttää, olen klikannut julkisivujen havainnekuvat auki. Joka kerta on kutkuttanut vatsasta. Tuolle tontille, tuo talo – on juuri oikea. Jos tilaa olisi ollut rajattomasti (ja rahaa) talo olisi varmasti erilainen. Mutta juuri tuohon ja juuri meidän tämän hetken (ja ainakin seuraavan 10 vuoden) tarpeisiin, hän on sopiva. En tiedä mitä muuttaisin, enkä ole analysoinut talon ulkomuotoa tai pohjapiirrustuksia enää pitkään aikaan. Kaikki loksahti kohdilleen jo 1,5 vuotta sitten ja se tuo tiettyä rauhaa. Uskon, että myös sisäpuolen valinnat loksahtavat paikoilleen, askel askeleelta.

En malta odottaa, että saan poksauttaa kuohuvan auki, kun luvat ovat viralliset. Enkä malta odottaa, että saan jakaa teille suunnitelmia ja tunnelmia matkan varrelta. Toivotaan, että alkuun päästään pian!

1

Olen itse hieman all over the place -ihminen ja tuumaillut viime aikoina; onko käsitykseni tehokkuudesta pielessä? Kenties elämässä on usein päiviä, jolloin olenkin tehokkaan sijaan puuhastelija – ihminen joka tekee kuutta asiaa yhtä aikaa, eikä oikein kykene keskittymään kunnolla mihinkään. Sen vuoksi tunsin yhtä aikaa suurta hämmennystä ja ihastusta, kun keramiikkataiteilija ja muotoilija Laura Itkonen, 37, vastasi kysymykseeni ”Mitä muuta teet tällä hetkellä?” –– ”Haluan nyt keskittyä vain näihin purnukoihin.”

Nopealla tulkinnalla ajatus kuulostaa puuhastelijan korvaan tylsältä, mutta kun Laura alkoi avata purkkien maailmaa ja täydellisyyteen pyrkimisestä, mielenkiinto heräsi. Hänellä on intohimo ja se on tutkimustyö, jonka myötä purkit ovat tai ainakin tulevat olemaan täydellisiä. Niissä yhdistyy veistoksellinen taide ja käytännöllisyys, asiat jotka ovat muotoilija-taiteilijan peruselementit. Kun sukelsimme syvemmälle, huomasin, että keskittyminen purkkeihin oli sinä päivänä päälimmäisenä mielessä, mutta Lauran verkot ovat laajasti vesillä ja päivät täyttyvät monenlaisista projekteista. 

Itkosen polku muotoilijaksi starttasi aikoinaan valokuvauksesta, jonka hän lopulta koki hieman liian tylsäksi, piti päästä tekemään omilla käsillä. Hän viihtyi pimiössä, mutta digitaalinen aikakausi oli saapunut, eikä se motivoinut. Luovuus ja visuaalisuus olivat Laurassa, mutta alasta ei ollut varmuutta. Tammelan käsi- ja taideteollisessa Laura tuotti kolme vuotta keramiikkaa tekemisen ilosta – oma materiaali oli löytynyt. Saven plastisuus ja teosten kolmiulotteisuus kiehtoi. 

Yliopistossa ahdistus tavaran tuottamisesta maailmaan ajoi ajattelemaan ja Itkonen pohti opintojen ohessa paljon miksi ja mitä teen. Ajatus käytännöllisyyden ja kauneuden yhdistämisestä voimistui. Valmistumisen jälkeen Laura ajautui päivätyöhön tuottamaan muotialan yritykselle graafista ja visuaalista suunnittelua.Hän viihtyi, mutta aikaa taiteelle ja muotoilulle ei oikein jäänyt. Elämä toi nurkan takaa surullisen herätyksen. Itkonen oli seurannut vierestä kuinka hänen äitinsä eli sitku-elämää, aina kuolemaansa asti. Äidin tarina ravisti ja Laura tajusi haluavansa toteuttaa unelmansa nyt, eikä huomenna. Hän irtisanoutui, päätti panostaa intohimoonsa ja purkkien tarina sai alkunsa.

Itkosella on alusta asti ollut agenda; menestyä omillaan muotoilijana. Hän verkostoituu, tietää, että markkinat ovat pitkälti ulkomailla ja tekee paljon kaupallisuuden eteen. Käsintekijänä voi elää mukavasti Suomessa, mutta se vaatii tekijältä paljon muutakin, kuin kädet savessa istumista. Laura nauttii työn monipuolisuudesta, eikä sulje kutsuvia, avoimia ovia edestään. Hän kuitenkin uskoo aitoihin kohtaamisiin, eikä pakota tilanteita. Toimintatavalla löytyy asiakkaat, jotka ovat aidosti kiinnostuneita Lauran tuotteista ja taiteesta.  

Itkonen tekee oman tuotannon lisäksi tilaustöitä. Joskus hänestä tuntuu, että sovitut työt puskevat inspiraation tielle. Luovat ideat eivät usein kysy aikaa, eivätkä paikkaa. Eniten Laura kaipaakin lisää aikaa, jolloin hän voisi toteuttaa kaikki pään sisältä kumpuavat ideat.

Lauran kohtaamisesta on jo tovi. Instagramin puolelta (@laura_itkonen) huomasin, että purkit ovat saaneet seuraajan, uunista on juuri tullut ulos pieni maljakko. Se on kehitysvaiheessa ja Lauran työtavan tuntien, menee vielä hetki kunnes vaasi on valmis maailmalle. Sitä odotellessa Itkosen taidetta ja täydelliseksi kehittyneitä purkkeja löytyy muutamilta jälleenmyyjiltä (esimerkiksi Studio Viivi // http://studioviivi.com) ja Lauran verkkosivuilta osoitteesta http://lauraitkonen.com 

Itkonen löytyy myös //

Kööpenhaminen Chart Art Fair -messut elo-syyskuun vaihteessa // Uumarket http://uumarket.fi
Habitare 11.-15.9 // oma osasto Talentshopissa.
Lontoon Designviikko 11.-22.9 // Nid Designstore Showroom http://nidstore.com/en

0


Höpsöltä se tuntui kun Deko-lehti pyysi saada tehdä jutun meidän väliaikaisesta kodista. Koska tämä on väliaikainen, olen mielestäni vain heittänyt tavarat paikoilleen. Huomasin tosin jutun tullessa ulos, että melkein kaikkien tasojen ja hyllyjen tavarat olivat pyörineet ympyrää ja löytäneet jo uuden lokaation. Jotain oli mennyt laatikkoon, jotain oli tullut laatikosta ja muutama ihana uusi löytö Köpiksestäkin oli muuttanut meille.

Kyllä mä ilmeisesti tätäkin kotia sisustan koko ajan – mutta lähinnä nykyisten tavaroiden puitteissa.


Tänne on hankittu tasan yksi Ikean Malm-lipasto eteiseen ja loput tavarat olivat olemassa. Mahtavaa juu, mutta meillä on nykyään puolet enemmän neliöitä. Rakastan tätä miljöötä, mutta olisi toki ollut ihanaa sisustaa tämä täysin nollasta ja sotia kaikkia mahdollisia Vennon Susannan ”älä osta paskaa”-agendoja vastaan, haha! Kodissamme on useita asioita jotka todellakin ovat väliaikaisia.

Väliaikaisia ne ovat lähinnä siksi, että ne ovat nähneet pirusti elämää. Useat alkavat olla käyttöikänsä loppupuolella. Ne ovat täällä kodissa mukana edelleen koska ne ovat vielä käyttökelpoisia, enkä halua hankkia uusia ennen uutta kotia.

Sisustaminen tarkoittaa minulla montaa asiaa. Pidän siitä, että ympärilläni on visuaalisesti kauniita asioita, muistoja, taidetta.. Tykkään pyöritellä pieniä tavaroita ja tauluja ympäriinsä. Mutta isompien kalusteiden kohdalla haluan panostaa laatuun, kestävyyteen ja tilanteen tullen kotimaisuuteen. Kestävyys koostuu muun muassa siitä, että tuote on pitkäikäinen. Täten hankintojen täytyy olla juuri oikeat tulevaan tönöön ja täten on vielä maltettava.



Meidän lattioilla olisi Mum´sin upeat villamatot, mikäli meillä ei olisi koiranpentua. Upeudet on rullalla ja pääsevät esille seuraavan kerran varmasti vasta uudessa kodissa.

Naureskelin, kun paasaan jutussa kestävyydestä ja kotimaisuudesta, mutta meiltä löytyy yhtä jos toista ikealaista. Se on ollut paikka jonne on turvauduttu kun on haluttu kaunista ja edullista. Ikeaa ei kuitenkaan heittää rekan alle. Olin heidän keittiöön täysin tyytyväinen seitsemän vuotta (kunnes myin asuntoni) ja samoin meillä on ollut jotkut tuotteet käytössä vuosikymmeniä.



Asunnon keittiö on 10 vuotta vanha Puustellin köökki ja se palvelee edelleen melko mukavasti!

Mainitsen jutussa, että rakastan taidetta ja himo siihen on läsnä koko ajan. Saatan kuitenkin makustella työtä todella pitkään ennen päätöstä. Olen maalaillut itse jonnin aikaa, mutta en osaa pitää omia tauluja seinällä. Kuvissa näkyvä olohuoneen maalaukseni on jo löytänyt uuden kodin. Meidän seinien suosikit on Lauri Ahtisen, Pauliina Nykäsen ja Laura Pehkosen käsialaa.



Rakastan tässä kodissa tehdasmaisuutta, avaruutta, yhteistä keittiö-olohuonetta ja meidän isoa makuuhuonetta. En pidä tässä kodissa poikien huoneiden ikkunattomuudesta, enkä pienistä vessoista. En myöskään pidä 200 neliön tilasta kun pitää siivota.

Tämä koti on antanut minulle ison tilan missä voin maalata ja arvostan sitä suuresti, vaikka en ole maalannut viikkoihin. Tämä on antanut lapsille mielettömästi tilaa vedellä leiju-laudalla ja juosta koiraa karkuun. Tulevasta kodista tulee pienempi ja olemme kahdessa tasossa, joten täytyy ottaa tästä vaiheesta nyt ilo irti ja tehdä kärrynpyöriä!

Tässä kodissa on paljon kesken ja ne eivät tule valmiiksi, koska niiden ei ole tarkoituskaan tulla. Tämä koti on väliaikainen. Silti on ihanaa, että Deko otti yhteyttä ja tämäkin elämänvaihe tuli tallennettua.



]]>

7