Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mikäli on mieleltään ailahtelevainen, ylianalysoiva ja stressin kaikesta kehittävä, myös onni ja saavutukset voivat ahdistaa. Useamman kerran olen toivonut yksinkertaisempia, rauhallisia aivoja – tuumaillen kuitenkin, että kaikki on jännittävämpää näin.

Kun muutto läheni, oli jo hyvissä ajoin tiedossa, että ahdistus hiipii olkapäälle tuijottelemaan. Se on tuttu toveri, josta otan tosissani vain muutaman prosentin, mutta se voi silti tuottaa epävarman olon. Makoilin pari päivää ennen muttoa tulevan olohuoneemme lattialla, kun Kai eristi allaskaappia ja minuun iski new house blues. Sellainen olotila, jossa miettii onko tehnyt elämänsä suurimman virheen (ottaa nyt asuntolainaa älyttömästi ja vielä jonkun toisen kanssa!), olisiko pitänyt tehdä aivan toisen mallinen talo (kyllähän tää on pieni ja varsin epäkäytännöllinen!), kenties keittiön laatta tulee näyttämään aivan dilleltä (ja miten sekin pidetään puhtaana!), miksi ihmeessä rakensin Järvenpäähän (ei meillä ole ystäviä, jotka jaksais ees tulla käymään!).

Kun tällaisia ajatuksia kasaa mielessään, iskee eittämättä blues.

Nyt olemme olleet kohteessa kuusi yötä (lapset yhden) ja vaikka kaikki on väärissä paikoissa, puolet asioista puuttuu ja ihan joka huoneessa on vielä vähän jotain hommaa – kyllä tätä voi kodiksi kutsua. Osasin eilen asioilla käydessäni ajaa jopa ykkösellä takaisin oikeaan osoitteeseen.

Minä olen pääosin häärinyt uuden kodin päädyssä tavaroita paikoilleen/väliaikaisille paikoilleen, kun Kai on ajanut tavarakuormia vanhasta uuteen (himmee tsemppari). Kun toissapäivänä astelin vanhaan, liki tyhjään kämppään, en tuntenut juurikaan haikeutta. Ajattelin, että suru olisi suuri, kun hyvästelen ison tehtaamme. Ehkä puolessatoista vuodessa ei ehdi kiintyä. Ehkä asunto oli täydellinen juuri siihen tarkoitukseen, mihin se oli hankittu – väliaikainen koti. Sellaisesta onkin tarkoitus lähteä.

On hämmentävää, miten rivakasti tottuu uuteen ja etenkin; miten nopeasti unohtaa. Uudessa on tietenkin oma viehätyksensä. Vaikka muuttaisi 1900-luvun asuntoon, se on aina uusi juuri sinulle. Mietit mihin lusikat menevät, mihin isket peilin. Meidän uusi on niin uusi, että osa asioista puuttuu vielä kokonaan. Mainitsin aiemmin, että elämme välitilassa kahden kodin kanssa – nyt olemme siirtyneet eteenpäin ja saaneet tilalle keskeneräisen. Se on astetta parempi, kaikki toimii ja koti on täysin asuttava. Vaatii vain aikamoista malttia kaikki-nyt-heti ihmiselle, että asiat löytävät paikkansa, keittiön sokkelit ja ovet hiihtävät mestoille, listat, karmit, matot, hana, väliovet, kaapit.. Pihasta puhumattakaan.

Miljoonan keskeneräisen asian kanssa ilmalämpöpumpusta vessan roskikseen, elelen seuraavat kuukaudet ja aina välillä yritän pysähtyä ajattelemaan, että me rakennettiin just talo.

Pian meillä on kolmas vuosipäivä ja me ollaan rakennettu yhdessä talo. Se on kaunis ja mekin ollaan vielä yhdessä.

Kunhan asetumme, tässä on varmasti melko hyvä.
Tästä tulee hyvä.

 

(Ja jonain päivänä mä vielä saan otettua laadukkaita kuvia, näiden kännyräpsyjen sijaan. Täällä meneillään vahva suutarin kengättömät lapset -keissi..)

14

Kumpikaan ei tunnu kodilta. Nykyisestä asunnosta on riisuttu paljon, osa myyty, toiset pakattu erilaisiin kasseihin ja laatikoihin. Yhdet menevät kirpputorille, toiset kaatopaikalle ja suurin osa kerääntyy makuuhuoneen nurkkaan, josta lopulta siirtyvät uuteen taloon.

Taloon. En osaa sanoa vielä ”kotiin”, olen hyvin jykevästi välitilassa, enkä oikein viihdy kummassakaan osoitteessa.

Uudessa kodissa olemme pakertaneet nyt muutaman kuukauden ajan kaiken vapaa-aikamme. Paljon on edistytty, mutta hommat eivät tunnu loppuvan – yksikään huone ei ole täysin valmis. Välillä saavutan jopa tunteen ei enää paljoa ja sitten lamaannun, kun kirjoitan ylös mitä vielä pitää etsiä, tehdä, ostaa, noutaa, kasata. Olen kuitenkin päättänyt luottaa, että saamme tarvittavat valmiiksi ja kun me toivottavasti pian pääsemme muuttamaan sisään – talo alkaa heti tuntua kodilta, vaikka olisimme kuinka kaaoksen keskellä puuttuvien asioiden kanssa.

Vanhasta tehtaastamme olemme jo toinen jalka ulkona. Niin ihana väliaikainen koti kuin tämä on ollutkin, painottaisin tällä erää sanaa vanha. Paikat alkavat hajota lopullisesti juuri meidän lähdön alla ja vaikka tilaa on hervottomasti, olemme valmiit poistumaan. Sen eteen olemme tehneetkin jo viralliset toimet ja lähtö on edessä kesäkuun lopussa, oli meillä muuttolupa tai ei. Kutsumme tehdasta vielä kodiksi. Siellä on meidän omaisuus ja elukat, siellä nukumme. Vaikkakin pojat lattialla – heiltä lähti sängyt jo yli kuukausi sitten ja työpöydät siinä samalla. Koko tila on muuttunut salaa melko kolhoksi, kun huonekalut ovat sohvaa myöten hävinneet ja siivouksesta ei pidetä kovin hyvää huolta.

Koska yritykseni töiden määrä on ailahtelevaista sorttia ja koska olen melko järjestelmällinen (sekä malttamaton) ihminen – olen tosiaan aloittanut irtaimiston myynnin ja pakkaamisen hyvissä ajoin. Kirppispöytä on varattu alkavaksi viikko ennen toivottua muuttoa ja olen iloinen, että saan viedä tavarat suoraan sinne, enkä joudu kuljettaa niitä uuteen taloon.

Vaikka en suoranaisesti pidä välitiloissa lillumisesta, pidän muuttamisesta! Se on aivan loistava mahdollisuus käydä omaisuus kunnolla läpi, luopua ja jännittää miten kaikki rakkaat esineet löytävät paikkansa uudesta, kun ne avaa kääreistä toisessa osoitteessa. Uusi talo on kuin tyhjä canvas.

Tavaroiden määrä yhteen läjään laitettuna on kuitenkin useimmilla ihmisillä lamaannuttava – niin täälläkin. Vaikka karsin kuinka, makuuhuoneen nurkan kasa on alkanut vaikuttaa vuorelta. Tuijotan sitä iltaisin ja mietin, mitä helkuttia mukamas teemme näillä kaikilla tavaroilla!? Ahdistavinta on, että kasassa on vasta murto-osa meidän irtaimistosta. On aina yhtä tuskaista kohdata oma materialismi, etenkin kun kutsuisi itseään mieluusti minimalistiksi. Olen tajunnut jo vuosia sitten, että tyylini voi olla minimalistinen, mutta olen kyllä umpihamsteri astioiden ja vaatteiden kohdalla. Minulla on hallussa myös varastoinnin kulmakivet ja olen niitä ihmisiä, joilta löytyy erilaisia ruuveja, kumilenkkejä, nappeja, kuivamuonaa ja aina seuraava täysinäinen pullo shampoota, joskus viisi, jos on ollut hyvät tarjoukset. Hahah.

Nyt onkin aika katsoa hamsterointia silmästä silmään ja minusta tekee oikein hyvää tehdä muuttoa kuukauden ajan pikkuhiljaa. Vielä kaksi päivää sitten katsoin eräitä mukeja ja tuumin, että tavallaan nämä ovat kyllä käytännölliset ja ihan hyvän kokoiset, kun joskus saatan ottaa kaakaota. Tänään katsoin niitä uudelleen ja totesin, että eivät ne kovinkaan paljon hehku onnea ja laitoin kirpputorikassiin. Hamsteri tarvitsee prosessia ja mieluusti vähän venytettyä sellaista. Hamsterilla saattaa myös olla todella paljon rakkaita tavaroita ja vilkkaasta mielikuvituksesta huolimatta olen huomannut, että osa tavaroista pitää siirtää uuteen, vaikka en ole ihan varma sopiiko ne sinne. Tulen luopumaan asioista myös muuton jälkeen, kun saan kysymyksiin vastauksia.

Huomenna meidän pitäisi saada sähköt talolle. Lamppuja, pistorasioita ja palovarottimia on aseteltu viime päivinä vimmatusti. Hanoja on ilmaantunut altaiden kaveriksi ja wc-istuimet on nostettu seinälle. Talo valmistuu ja ihan pian saamme kutsua sitä kodiksi. Sitä ennen päälle on vedettävä kutosvaihde ja tanssittava ylijumalille, jotta kaikki tarvittava saadaan valmiiksi!

Aivan hullua, että kohta välitila on ohi.

 

10

Viisitoista vuotta sitten haaveilin ääneen betonilattiasta ja sain muutamalta keski-ikäiseltä ukkelilta jyrkän tuomion. Kova, kylmä, ruma ja hankala toteuttaa. Tuolloin ainoa mikä minua huolestutti huolestutti oli hinta, lattialämmitys oli harvinaisempaa herkkua ja täten tyyristä puuhaa. Ajauduin kuitenkin vasta viisi vuotta myöhemmin remontoimaan ensimmäistä asuntoa ja sinne kivilattian toteuttaminen oli mahdotonta.

Betonilattia on pysynyt mielessäni kaikki nämä vuodet. Olen aina fiilistellyt lofteja ja tehdasasuntoja, rouheutta sliipatun sijaan. Betoni valikoitui lopulta uuden kodin lattiamateriaaliksi – olin toki katsellut myös upeita parketteja. Mikäli kodin seinät olisivat olleet tasaisen valkoiset, betonilattia olisi saattanut tuntua liian kylmältä. Kun päätimme lähteä rakentamaan CLT-taloa, jonka seinät ja katto ovat itsessään puuta, tuntui oleelliselta saada kiveä balanssiksi. Emme halunneet puuta kaikkialle, vaikka se ihana elementti onkin.

Uuden kodin lämmitysmuotona on maalämpö ja lattialämmitys, kauttaaltaan. Talomme märkätilat saivat maakostean betonin putkien ja eristeiden päälle hyvissä ajoin, jotta saimme laatoituksen aloitettua. Maakostea kuivuu paljon nopeammin kuin märkäbetoni ja siinä on paljon plussaa perinteiseen märkävaluun nähden. Se ei kuitenkaan sovellu hiottavaksi betonilattiaksi, sen huokoisuuden vuoksi.

Kun oli perinteisen märkävalun aika, kohtasimme pari haastetta. Clt-talon välipohja päästi muutamasta kohdasta tiputellen vettä alakertaan, tehden jo jähmettyneeseen valuun reikiä, jotka paikattiin lopulta aivan väärän värisellä massalla. Teimme hiontavaiheessa lakkaseosta (hiontapölyä ja lakkaa) niiden päälle ja ne maastoutuvatkin nyt kokonaisuuteen paremmin. Paikkaukset olisi tosin pitänyt hioa vielä ensimmäisen lakkakerroksen jälkeen, nyt ne tuntuvat hieman karheammalta kuin muu lattia. Toiseksi haasteeksi muodostui seinänvierustat, jotka jäivät kyseenalaiseen kuntoon. Suunnitelmissa oli listaton koti, valu jäi kuitenkin liian kauas seinästä, eikä se paikkailuilla tullut siistiksi. Taidamme odottaa päätöksen kanssa vielä tovin, joskos rumat reunat eivät pistä silmään, kun koti on kalustettu. Pidän listoja turhina pölyn kerääjinä ja harmittaa kyllä, että tämä suunnitelma meni plörinäksi.

Valun toteutti ammattilaiset ja betoni jätettiin kuivumaan rauhassa muovien alle. Muutaman viikon päästä vuokrasimme itse hiomakoneen ja imurin. Timanttilaikoilla rouhimme betonin muodostaman liimakerroksen pois pinnasta. Se oli pölyistä ja jännittävää puuhaa. Kuitenkin juntimpikin uuvatti siihen kykenee, joten jännitys piti lähinnä hereillä. Emme kuitenkaan olleet täysin pro elämämme ensimmäisellä koneellisella hiontareissulla –  toisella kerralla ymmärsimme, että meidän olisi pitänyt rohkeasti rouhia pinnasta vähän enemmän pois. Liimakerroksen poistolla tehostetaan betonin kuivumista, poistimme sen suurpiirteisesti, mutta se olisi ehdottomasti kannattanut poistaa huolella ja kunnolla kaikkialta. Seuraavalla hiontakerralla jouduimme hakemaan jälkikäteen timanttilaikat uudelleen, kun ymmärsimme, että hienommat laikat eivät niitä irrota. Oppia ikä kaikki.

Betoni sai kuivua monen monta viikkoa muovien alla liiman poiston jälkeen. Sitten vuokrasimme tosiaan koneita uudelleen. Tällä kertaa muovitimanttilaikkoja, kahdella eri vahvuudella. Sekä käsihiomakoneen. Nämä laitteet laikkoineen olivat hellävaraisempaa hiomista varten, joilla pinnasta tulee sileä. Pääosin käytin kuitenkin isäni ihanaa (mutta varsin kovaäänistä) pikkuista silitysraudan mallista hiomakonetta, jolla hinkkasin reunoista P40 karhealla hiomapaperilla ensimmäiseltä kerralta jääneet liimat pois. Tuona viikonloppuna aika voitti meidät ja jälki jäi paikoitellen eläväiseksi. Teimme parhaamme ja se ei ihan riittänyt täydelliseen lopputulokseen kauttaaltaan. Sunnuntaina tuli hetki, jolloin molemmat oli sitä mieltä, että nyt riittää, se on tarpeeksi hyvä ja isketään lakka päälle! Yksinkertaisesti päätimme, että meidän eläväinen betonilattia saa luvan olla todella eläväinen.

Betonin päälle levitettiin lastalla ja telalla mattalakkaa. Kirkkaaksi kuivuva lakka oli maitomainen seos (lakka+kovete), jota kaadoimme suoraan lattialle. Levitimme terävällä kumilastalla reunat ja telalla muut alueet. Laitoimme lakkaa kaksi kertaa, jättäen ensimmäisellä kerralla ehkä hieman liian niukan kerroksen. Kolmannesta levityskerrasta ei varmasti olisi ollut haittaa, mutta kuten hionnan kanssa, totesimme sen olevan meille riittävä.

Somessa olen seurannut kuinka monilla siintää haaveissa täydellinen betonilattia, joka sitten epäonnistuu ja sen päälle laitetaan mikrosementti tai puhtaasti aivan toinen lattia. Me todettiin jo alussa, että lattia joutaa mennä kyllä todella suuresti pieleen, että luovumme visiostamme. Suunnittelimme etenemisvaiheet mielessämme:

Mikäli lattia halkeaa –> sekoitamme irti hiottua betonipölyä ja lakkaa massaksi ja sivelemme sitä halkeamiin. Halkeaminen on toki edelleen mahdollista ja tämä saattaa hyvinkin olla edessä!
Mikäli lattia on katastrofi –> levitämme päälle uuden tasotteen TAI sekoitamme lakkaan hieman sävytettä TAI teemme Betolux-koktailin.
Mikäli lattia ei niilläkään etene edustavaksi –> harkitsemme peittävän maalin vetämistä päälle.
Mikäli lattia olisi ollut aivan järkyttävän hirveä –> olisimme seilanneet rautakauppaan ja miettineet millaisen lattian asennamme betonin päälle.

Lattiasta tuli paikoitellen hirmu kaunis, paikoitellen eläväinen. Reunoja lukuunottamatta olen hyvin tyytyväinen, että saan tanssahdella vihdoin omalla ja itsetehdyllä betonilattialla. Nyt vielä pidetään sormet ristissä, että alla oleva lattialämmitys pelittää ja kylmä lattia muuttuu mukavaksi.

4

Kello on puoli yksi yöllä ja olen hereillä. Vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä valvoin tähän aikaan ja pyörin vuoteessa. Nostin puhelinta käteen, hain unta, mieleeni tuli jotain, otin puhelimen uudelleen käteen.. Elin siinä olettamuksessa, että olen iltavirkku ja en vain saa unta.

En ole koskaan huomannut kofeiinin piristävää voimaa. En juo kahvia, eikä teestä saa samanlaista piikkiä. En tosin ole varma saisinko kahvistakaan kunnon buustia. Olen juonut joskus kupin festivaalien kolmantena aamuna huomaamatta mitään muutosta. Se ei toki anna täysin realistista kuvaa normaaliin semipirteään arkiaamuun verrattuna, mutta jotenkin luulen, että en vain huomaa kofeiinin antamaa tärinää kehossani niin voimakkaasti kuin useimmat. Täten olin pitkään siinä uskossa, että kofeiini ei vaikuta uneeni.

Juon paljon teetä. Join aikoinaan vain mustaa, sittemmin sen lisäksi vihreää ja nyttemmin myös yrttijuomia. Aluksi en ymmärtänyt edes juovani kofeiinia kiduksiini iltaisin – kahvin kofeiinipitoisuuksista on paasattu aina, teen ei niinkään. Kun sittemmin ymmärsin teessäkin olevan kofeiinia melkoisesti, en huomannut sen vaikutusta selkeästi ja pidin edelleen kiinni olettamuksesta, että se ei vaikuta uneeni. Juon myös kokista ja olen kahvin tapaan aina tiennyt kolajuomien kofeiinin määrästä. En saa niistäkään mitään merkittävää piristystä, joten elelin juoden näitä mustia juomia ja ajattelin, että olen stressaantunut iltaihminen.

Väitin jopa ihmisille, että kofeiinilla ei ole vaikutusta minuun.

En mitenkään voinut uskoa, että hempeä iltateeni tekisi minulle pahaa. Olin juonut kupin teetä iltaisin lapsesta asti. Nykyään join pari, kolme joskus neljä pannua päivässä, mutta en nähnyt yhteyttä. Väitin itselleni tätä totuutta niin kauan, kunnes parina iltana jätin teet juomatta ja uni tuli kymmeneltä. Tämä oli niin jännittävä havainto, että halusin jatkaa empiiristä tutkimusta.

Ilta toisensa perään aloin saada unen päästä kiinni aiemmin. Olin hyvin pöyristynyt ymmärtäessäni, että tee oli pitänyt minua hereillä vuosikausia. Vaikka uni tuli, kaipasin kupillista kuumaa; bergamottia täynnä oleva musta tee, laadukas sencha. En yksinkertaisesti halunnut elää elämääni ilman (pannullista) iltateetä.

Tutustutin itseni hieman väkisin roibokseen, tuohon punaiseen hieman makealta maistuvaan yrttijuomaan. Totuin, mutta en halunnut juoda sitä joka ilta. Etsin kofeiinittomia teehyllystä, lähes tuloksetta. Clipperin vihreä kofeiiniton osoittautui ihan siedettäväksi, perusmerkeistä joltain löytyi mustaa kofeiinitonta. Markettien valikoimissa oltiin kuitenkin kaukana laadukkaista, maittavista teelehdistä, joista olisi imetty kofeiinit pois.

Luojalla kiitos teepuodeista. Olen vieraillut niissä usein, mutta kofeiiniton tee tuntuu asialta, josta ei puhuta ääneen. Vähän kuin sokerittomat juomat. Se tuntuu feikiltä ja jotenkin oletin, että ei tasokkaat puodit niitä myy.

Minulla on pari vakioteekauppaa. Helsingin Eerikinkadun Théhuoneen lisäksi Porvoossa palvelee sympaattinen siirtomaatavaraliike Skafferi, jonka maittavaa kofeiinitonta vihreää teetä olen lipitellyt puoli vuotta. Udellessani häneltä kofeiinittomista tuotteista, omistaja tiesi kertoa kysynnän lisääntyneen valtavasti. Kenties unta arvostetaan jälleen.

Olen myös laajentanut reviiriäni ja testaillut iltateeksi luokiteltuja yrttijuomia. Nämä night time –sekoitukset sisältävät usein kamomillaa (inhokkini) tai jotain lakritsinjuurta. Niiden makupaletti pyörii raikkauden ja pesuaineiden parissa, eikä se oikein sovi suuhuni mitä teehen tulee. On kuitenkin mainiota, että vaihtoehtoja löytyy ja nykyään välillä jopa tekee mieli raikasta pesuaineen tuntua.

Olen muutaman vuoden ajan nauttinut kofeiinittomista illoista. Iltakuuden jälkeen herkullisimmat teet on kielletty. Uni tulee paremmin, vaikka olisi stressiä ilmoilla. Toki poikkeuksia riittää ja toisinaan valvon alku-, toisinaan aamuyöstä. Kofeiini tai sen puute eivät ole vastaus kaikkeen. Yksi tärkeimmistä asioista, joka aikaisemmasta nukahtamisesta on tullut, ovat virkeämmät aamut. Herään suurimman osan viikosta itsenäisesti ilman kelloa seitsemän, kahdeksan aikaan. Näin ei tapahtunut aiemmin – olen ollut aamuisin väsynyt niin kauan kuin muistan. Saatan edelleen tuntea jatkuvaa väsymystä ja viimeiset viisi vuotta olen epäillyt uneni laadun olevan kökköä, mutta on myös paljon aamuja, jolloin tunnen herääväni oma-aloitteisesti, koska olen valmis uuteen päivään.

Nyt valvon, koska uurastaessamme työmaalla, en tajunnut kellon olevan liikaa kofeiinille ja join kokiksen iltakahdeksan jälkeen. Never again. Joillain kofeiini vaikuttaa kehossa aivan törkeän kauan, toiset joutuvat lopettamaan kofeiinin juomisen heti aamukahvin jälkeen, toiset eivät voi juoda sitä ollenkaan. En voi kuin lämmöllä suositella testaamaan kofeiinittomuutta, vaikka uskoisit olevasi sitä mahtavampi. Se on ihana, mutta myös salakavala aine.

PS. Rakastan kuppeja ja hymyilen kun avaan astiakaappini (kuvassa muutama). Olen luonut erilaisilla kupeilla tilanteen, jossa minulla on aamuisin valinnanvaikeus – minkä ihanan kupin tänään otan teeni tarjoilualustaksi. <3

5

Varmasti ainut asia, jota en ole taloprojektissa spekuloinut, enkä miettinyt sekuntiakaan viimeiseen kolmeen vuoteen, on talon ulkoverhoilu. Olen hyvin, hyvin pitkään tiennyt, että talomme ulkokuoreksi tulee käsittelemätön lehtikuusi. Parilla eri leveydellä, pystylaudoituksena, epätasaisella rytmityksellä.

Paketin kruunaa musta huopakatto, mustat räystäslaudat, ikkunankarmit, ovet ja valaisimet. Tiesin tämän kaiken jo ennen kuin olin tavannut Kain ja onneksi asiasta ei tarvinnut vääntää sekuntiakaan. Näytin pari esimerkkikuvaa ja hän oli myyty. Kun lautaa alkoi nousta seinälle ja tuijotin sitä hiljaisena, Kai huolestui ”No miltä se nyt näyttää? Eikö oo hyvä?” Hän rauhoittui kun kerroin, että tää nyt oli ainoa asia josta mulla ei ollut epäilystäkään.

Se on niin kaunis, että vallan mykistyin kun vihdoin näin sen paikoillaan.

Lehtikuusi harmaantuu vuosien saatossa ja riippuen sääolosuhteista, sen tummuus vaihtelee. Tulemme näkemään varmasti talon kulmasta riippuen eri sävyisenä – autokatos jonne ei sada eikä juuri paista, harmaantuu varmasti täysin eri tahdissa, kuin sateelle ja valolle enemmän altistuvat seinät. Lauta vaikuttaa todella laadukkaalta ja ihanan kirjavalta. Me pidämme valtavasti puun tuomasta elävyydestä. En laita vastaan myöskään sille faktalle, että tämä ulkoverhoilu hengittää täysillä.

Nyt aletaan olla jo lähellä lopullista ulkomuotoa, mutta ilme varmasti muuttuu vielä hitusen kun räystäät, katto ja ikkunanpielet pelteineen asettuvat paikoilleen. Toki talosta osa on myös vielä Paroc-villan logoin varustettuna, eli kun kämppä on kauttaaltaan laudassa, on se varmasti myös ihana hetki! Eikä unohdeta tosiaan sitä faktaa, että vuoden päästä tuo verhoilun sävy on varmasti aivan erilainen kuin nyt!

Huomenna talolla on edessä taas iso askel, kun lattiavalu tulee jäljellä oleviin tiloihin. Aiemmin maakostealla valetut märkätilat saavat kaveriksi nyt märempää betonia. Jännitämme sitä hengittämättä ja toivomme parasta.

5

Kuinka paljon silmät ihmisestä kertovatkaan.. Taiteilija Heli Lundström työstää sarjaa, jossa katsekontakti on peruttu. Heli haluaa laittaa meidät ajattelemaan kuinka havainnoimme ilmeitä ja eleitä silmien ollessa peitettynä.

Mielenkiintoinen sarja, jonka teokset puhuttavat. Minä iskin silmäni ”Poke” maalaukseen välittömästi. Seuraan Helin työskentelyä somessa ja omistin jo yhden hänen aikaisemmista töistään. Helin seuraamisessa on se ongelma, että hän työstää taidetta joka miellyttää minua kovasti, en voi ostaa kaikkia ja tuumailen usein: entä jos seuraava työ on vielä upeampi! Helin kanssa se on mahdollista.

Taiteessa on kuitenkin se hassu ominaisuus, että melko lyhyen ajan sisällä tietää tuleeko teoksesta osa sinua. Hankin taidetta harkitusti sydämellä ja tiesin välittömästi Poken sopivan jo omistamieni joukkoon, sekä uuteen kotiimme. Mitä tulee sisustukseen, elän toki jo täysin uusi koti mielessäni. Kävimmekin Poken kanssa raksalla toteamassa yhteenkuuluvuuden suloisat soinnut.

Tulevassa kodissa on paljon ikkunaa, mutta korkeuden puolesta aivan ihanasti tilaa taiteelle. Seinät tulevat vuosien saatossa olemaan täynnä reikiä ja jännittää ihan kauhiasti päättää ensimmäisten taulujen paikat. Luulen, että näiden kuvien tyyliin taide lepää kotonamme hetken lattialla, jotta näen miten valo kulkee ja mihin mikäkin teos sopii. Tai sitten en malta ollenkaan ja isken niitä seinille ennen kalusteita.

Lundström on 38-vuotias, parhaillaan Turun Taideakatemiassa opiskeleva taiteilija, joka kokee abstraktin taiteen luontevaksi. Hän kuitenkin kehittää ilmaisuaan myös realismin suuntaan ja tulevaisuudessa todennäköisesti yhdistelee näitä kahta maailmaa. Koska itse maalaan ja haaveilen kuvataiteilijaksi opiskelusta, on erittäin kiehtovaa kuulla Helin aloittaneen maalaamisen samoihin aikoihin kanssani, 2017. Taidemaailmaan polku on tuonut Helin mutkien kautta ja aiempi ura hänellä on fysioterapian ja urheilun parissa. Hirmu inspiroivaa!

Pidän valtavasti näistä huomiota herättävistä värikkäistä pläjäyksistä, ne luo meidän kodin ja en malta odottaa, että säästöt karttuu ja pääsen taas hankkimaan uuden työn. Todennäköisesti Lundströmiltä. Hahah!

Helin voi klikata seurantaan @helilundstrom

 

 

7

Huiman nopean startin jälkeen olemme sopeutuneet rakennusalalta tuttuihin viivästyksiin ja siihen, että sää vaikuttaa vielä tässä vaiheessa asioihin. Toisessa kupissa taas painaa yllättävän nopeat etenemiset ja ihan vaan se loistava fiilis, kun jotain on raksalla tapahtunut. Oli se sitten niinkin suuri asia kuin ikkunat tai hieman huomaamattomampi, kuten autokatoksen alapohjan laudat.

Eilen kattoomme poltettiin huopaa ja kun kattoikkunat isketään paikoilleen, meillä on vesitiivis talo. Olemme reilun viikon ajan ihastelleet ikkunoitamme. Puntaroimme viimeiseen hetkeen asti sisäpuolelle tulevien karmien väriä. Lopulta päädyimme kahteen. Korkeassa tilassa, jossa on olohuone ja keittiö, tuli mustat karmit, samoin käytävälle, meidän yläkerran makuuhuoneeseen ja saunaan. Pikkumakkareihin ja yläkerran vessaan tuli valkoiset. Olemme erittäin tyytyväisiä. Ajattelin ensin, että kaikki pitää olla samaa, mutta miksi ihmeessä? Pienet makuuhuoneet ovat noh, pieniä ja niissä musta olisi tuntunut liian hyökkäävältä. Näissä huoneissa ikkunaseinät ollaan todennäköisesti maalaamassa valkoisella peittoon, joten karmit häviävät lopulta kauniisti seinään. Korkeassa tilassa taas valkoiset olisivat tuntuneet pliisuilta, kenties riidelleet suht vaalean seinäpinnan kanssa ja nämä mustat tuntuvat erittäin tyylikkäiltä. Ulkopuolen mustat karmit taas olivat tiedossa alusta asti. Olemme saaneet nähdä myös meidän mustat ovet paikoillaan ja tuntuu, että paketti toimii melko mukavasti.

Paketin puuttuva palanen ovat kattoikkunat. Niiden sisäpuolen karmit ovat valkoiset, emmekä ole vielä nähneet ikkunoita paikoillaan. Olen jo miettinyt, että olisiko niiden pitänyt olla sittenkin mustat – ikkunat kun näkyvät yllättävän hyvin alakerrasta. Ikkunoita on kuitenkin rinnakkain kolme ja uskon, että valkoiset karmit häviävät tilaan paremmin ja valon tullessa ylhäältä, vaaleat ovat varmasti ihan nappi valinta. Makuuhuoneen katossa on parhaillaan pressua, joten odotamme aivan fileissä millaisen tunnelman valo sieltä lopulta tuo. Meidän kodin isojen tilojen valo tulee pääosin pohjoisesta. Valoa ja sen kulkua on mietitty paljon – on silti aivan eri asia lopulta nähdä miten se mistäkin ikkunasta tilaan siivilöityy. Pohjoisen valon olemme jo todenneet erittäin kauniiksi ja tunnelma on isossa tilassa ihana, ainakin näin valon puolesta.

Clt-materiaalin vuoksi yläkerrassa on jo sähköjä vedetty ja lamppujen aukot tehty. Ensi viikolla päästään ilmeisesti lattialämmityksen ja muidenkin sähköhommien pariin. Odotamme malttamattomina ulkoverhoilua ja sitä, että tämä päheä Paroc-villatalo saa taas uuden ilmeen. Myös musta huopakattomme tulee valmiiksi näillä näppäimillä.

Niin jännittävää ja ihme kyllä – olen rakastunut tuohon siippaan tämän projektin myötä vielä enemmän. Kai on erittäin kartalla kaikesta ja niin motivoitunut projektista, että jään kakkoseksi heittämällä. On ihastuttavaa, että hän on niin innoissaan. Toki tässä on jatkuva stressi päällä liikkuvien osien myötä, mutta tiimityö tuntuu meillä edelleen toimivan ainakin näin organisoinnissa. Saa nähdä mitä tapahtuu, kun keväällä joudumme itse pensselin varteen. Ydinsota tai jotain.

7

Lapsena isäni pakotti minut aika ajoin järjestämään työpöytäni laatikot. Istuimme pöydän ääreen, lajittelimme tusseja ja krääsää omiin lokeroihinsa, korut yhteen, viivottimet toiseen – ja hetken kaikki oli paikallaan. Isäni on aina ollut järjestyksen perään, mutta isäni myös kasvatti minut hamstraamaan ja pitämään kiinni kaikesta. Koska mistä sitä tietää milloin jotain mutteria saattaa tarvita.

Minimalismia on monenlaista. Sen voi viedä radikaaliksi, mutta sen ydin ajatuksena on tehdä elämästä käytännöllistä. Minimalismin viime vuosikymmenellä trendikkääksi nostaneet Joshua Fields Millburn ja Ryan Nikodemus puhuvat podcastissaan (löytyy esimerkiksi Spotifysta – The Minimalists) juurikin siitä, että kaikesta ei ole tarkoitus luopua. On tarkoitus keventää elämää ja miettiä mitä oikeasti haluaa elämässään mukanaan kantaa. Panostaminen henkiseen hyvinvointiin, oppimiseen, rakkauteen ja pitämällä ympärillään tavaraa jota tarvitsee, josta nauttii ja jota käyttää. Heidän osuva slogan on Love people and use things, because the opposite never works.

Koska tiedän vanhempieni taustan, ymmärrän ajatusmaailman. Kun on pitänyt tulla todella vähällä toimeen, varastointi tulee luontevana jatkeena. Rakastan myös itse tavaraa ja esimerkiksi maalaamista, jota tehdäkseen pitää omistaa melko paljon romua. Pikkuhiljaa olen kuitenkin löytänyt oman tyylini ja luopunut ohella niistä vermeistä, jotka eivät enää tee minua onnelliseksi tai ole hyödyksi. Vuosikausia olen nauttinut järjestämisen lisäksi siis luopumisesta.

Lapsuuteni oli erilainen kuin vanhempieni, tavaraa riitti ja kaapissa oli aina kaikkea tarpeellista. Runsaus oli vakio ja vanhempani nauttivat siitä edelleen. Kun olin raskaana 20-vuotiaana, pesänrakennuksen myötä aloin luopua tavarasta. Se tuntui lähes sisäsyntyiseltä ja tuli pysyväksi osaksi minua. Yhteistä kieltä vanhempieni kanssa ei ole aina helppoa löytää, mutta opimme ja koska vanhempani toivovat minun olevan onnellinen, he yrittävät ymmärtää arvomaailmaani.

Yllättäen, vasta viime aikoina olen itsekin oivaltanut, että tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että haluan pitää kotini tyhjänä turhasta tavarasta tai siitä, että olen ronkeli. Tässä on kyse erilaisesta suhtautumisesta tavaraan ja se on paljon laajempi konsepti.

Äitini esimerkiksi tietää, että en säästä onnittelukortteja. Hän saattaa tokaista, että valitsi korteistaan ”jonkun vanhan, ei niin kivan” koska heitän kortin kuitenkin roskiin. Se ei ole paras lähestymistapa, mutta se on totta. Äitini ei kuitenkaan oivalla, että kortin saaminen on minulle tärkeää. Minä muistan äitini ihmisenä, joka muistaa merkkipäivinä ja tuo aina ihanan (tai nykyään ei niin ihanan) kortin. Minun ei tarvitse säästää fyysistä korttia, muistan ja aistin ajatuksen sen takana. En näe mitään arvoa sillä, että säilön sen varastoon ja katselen sitä kerran kymmenessä vuodessa. Kerään mieluummin muistoja pääni sisälle. Jos tavaralla itsessään ei ole funktiota, eikä se jää seinälle visuaalista nautintoa tuomaan, se on tarpeeton.

Ihastuin aikoinaan konmari-metodin osioon kirjoista. Lukuhetkellä kirja antaa nautinnon, se tuo elämääni sisältöä. Sen jälkeen kirja saa jatkaa matkaa. Mikäli hyllyssä on lojunut kirja lukematta vuosikausia, et tule sitä ikinä lukemaan. Mikäli kirjan luettuasi ajattelet lukevasi sen vielä uudelleen, on hyvin todennäköistä että et tule tekemään sitä koskaan. Rakastan ja ostan paljon kirjoja, säästän kirkkaimmat ja kauneimmat helmet, valtaosan laitan suoraan kiertoon. Tarina ja tieto on tehnyt tehtävänsä, fyysinen esine eliminoidaan. Tässä ollaan minimalismin ytimessä. (Joku voi ajatella, että oltaisiin vielä enemmän ytimessä jos lainataan kirja kirjastosta, mutta kirjallisuuden tukeminen on minulle tärkeää ja toisinaan pidän erityisesti siitä, että saan tehdä kirjoihin alleviivauksia ja merkintöjä.)

On totta, että vanhat valokuvat ja tavarat resonoivat muistoja. On totta, että niiden äärelle pysähtyessään voi vierähtää tovi ja nostalgian voi aistia huoneessa. Ajattelen kuitenkin, että elämä on tässä ja nyt. Mietin usein päässäni lausetta mitä jäljelle jää. Kun joku tyhjentää asuntoani kuolemani jälkeen, mitä toivoisin sieltä löytyvän..

Minun taloni on varastoa myöten siisti. Jätän jälkeeni sopivasti historian havinaa. Tähtään siihen, että säästän minulle merkityksellisiä asioita tästä hetkestä, vuosistani maan päällä. Minulta ei löydy mitään rikkinäistä, ei roskia, eikä yhtään ylimääräistä ohjekirjaa tai johtoa. Haluan jättää jälkeeni taidetta, laadukasta designia ja päiväkirjani. Kaiken saa myydä tai hävittää kun olen poissa. Tuhkana tuulessa en kaipaa mitään. Uskon, että tulen elämään vielä monta vaihetta tavaroitteni kanssa ja todennäköisesti jossain vaiheessa poltan päiväkirjani. Aivan täysin varma olen siitä, että en tule koskaan säilyttämään hetkeäkään mitään mikä ei tuota minulle iloa tai ole tarpeellinen. Olen erityisen lahjakas laittamaan juuri saatuja lahjoja eteenpäin.

Äitini mielestä minulle on hyvin vaikea ostaa mitään. Hyvä! En nimittäin varsinaisesti tarvitse mitään. Ymmärrän vanhemman luontevan hingun hankkia lapsilleen jotain. Itsekin haluan yllättää ja antaa. Mielessäni onkin kirkkaana missio, jossa liputan elämyslahjojen perään ja se onkin mennyt osittain hienosti jakeluun. Myös itselle – tänä jouluna ostimme pojille matkan Legolandiin ja siipan vein kelluntaan, syömään ja hotelliin viime viikonloppuna syntymäpäivän kunniaksi. Siinä missä äitini vielä valittaa, mutta ymmärtää – isäni on melko kova luu, vaikkakin parannusta on ollut havaittavissa. Jatkossa teen kaikkeni, jotta hän ymmärtää että käskyni älä osta mitään turhaa on rakkautta, ei kiittämättömyyttä. Ja terästääkseni viestiä aion kertoa suoraan, että kaikki mikä ei tuo lisäarvoa elämäämme, lähtee eteenpäin. Pieni rehellinen uhkaus saattaa olla sisäistämisen puuttuva palanen.

Maailma hukkuu tavaraan. Sen ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Pidän tavarasta ja olen taas muuttanut mieltäni, koska eteisessä odottaa viisi IKEA-kassillista tavaraa. Vien ne huomenna kirpputorille ja kun nostelen niitä pöytään tunnen huonoa omaatuntoa. Prosessi silti toimii, entinen hamstraaja voi parantua. Virheostoksia löytyy kaapeista joka kerta vähemmän ja luovun joka kerta rohkeammin. Huono omatunto saa miettimään tulevia ostoksia ja pysähtymään niiden äärellä. Vähemmän on enemmän. Se on enemmän aikaa tärkeille asioille. Se on enemmän tilaa hengittää.

20

Takki on vähän tyhjä, mutta tontti ei. Hän tuli niin kovin nopeasti, yllättäen täysin meidät. Hurmaannuimme. Hän on kaunis, painaa miljoona kiloa ja painaa kokoajan enemmän kerätessään massaa ympärilleen. Hänen sisäinen maailma on vielä iso mysteeri ja ulkokuorikin muuttuu paljon ensi viikon aikana. Mutta kyllä se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Toissapäivänä (!!) menimme tontille aamulla kahdeksalta. Astuimme autosta ulos juuri sillä hetkellä, kun ihan ensimmäinen elementti leijui ilmassa ja näimme hänen napsahtavan paikoilleen oi niin kauniin kevyen oloisesti. Sitten minun piti lähteä töihin. Olin poissa alle neljä tuntia ja kaahasin äkkiä takaisin. Olin saanut Kailta kuvia ja järkyttynyt miten nopeasti homma eteni. Kun tulin takaisin, mökistä oli suurin osa seinistä paikoillaan. Miten älytöntä! Miten sitä voikin odottaa kaksi vuotta piirrustusten valmistumisen jälkeen, kaiken edetessä kuin hidastetussa elokuvassa. Sitten noin kymmenessä tunnissa meillä on tontilla seinät, väli- ja yläpohja. Mökki kasassa.

Meidän talon elementit on CLT:tä, eli Cross-Laminated Timber – ristiinlaminoitu massiivipuu. Taloprojektissamme oli alussa mukana oululainen arkkitehti, joka esitteli CLT:n meille. Innostuimme välittömästi, emme näet halunneet muovipussitaloa. Kivitalon kustannuksia emme lähteneet sen tarkemmin selvittämään, hirsi tuntui materiaalina hyvältä, mutta ei viehättänyt ulkoisesti – CLT vaikutti vastaavan toiveisiimme. Nyt kun kahden vuoden odottamisen jälkeen näemme materiaalin juuri meidän talossa, se tuntuu omalta ja täydelliseltä ratkaisulta. Olemme huokailleet useita kertoja talon äärellä onnesta ja kiitelleet ylijumalia, että löysimme lopulta elementtien valmistajaksi Hoiskon ja toteuttajaksi ihan parhaan Mikan, Vei-rak urakointifirman omistajan.

Meidän runko on 90mm paksuista suomalaista puuta, Hoiskolta kerrotaan, että he hankkivat kaiken käyttämänsä puun kestävästi hoidetuista suomalaisista metsistä. Puun alkuperä on kasvupaikkakoordinaattien tarkkuudella jäljitettävissä. Ja jokaisen käytetyn puun tilalle istutetaan taimi, josta aikanaan syntyy taas uusia koteja. Ihastuimme tähän ajatteluun oitis. Puu materiaalina ja Hoiskon tapa tehdä rakennuksia kutsui meitä luokseen magneetin lailla. ”CLT on uusiutuva ja kierrätettävä materiaali, joka tarjoaa ekologisen vaihtoehdon vastuulliselle rakentajalle. Puu sitoo ilmakehän hiilidioksidia ja toimii hiilivarastona, millä on tuntuva merkitys kasvihuoneilmiön hillitsemisessä.” Olimme myytyjä.

Clt-seinän sisäpinta tehdään tehtaalla valmiiksi. Kotiamme ei levytetä ja puu saa näkyä. Ulkopuolelle kundit nikkaroivat tänään koolaukset ja villoitus lähti etenemään. Ulkoverhoiluksi meille tulee käsittelemätön lehtikuusi (harmaantuu ajan myötä), musta huopakatto ja mustat ikkunankarmit ja ovet. En malta odottaa, että näen lopullisen verhoilun pinnassa ja ikkunat paikoillaan!

Tällä hetkellä sitä haluaisi olla tontilla koko ajan. Talon ympärillä häärii älyttömän tehokas joukko jätkiä, joilla tuntuu olevan homma hanskassa. Juuri se oli meidän toiveemme. Kun myrskytuuli lähti eilen pyörittämään väliseinä-elementtiä ilmassa, osuen melkein muihin seiniin, olimme ikionnellisia, että paikalla on ihmisiä jotka tietävät mitä tekevät ja jälki vaikuttaa priimalta. Toki olemme silti jokaisena iltana saaneet pienen stressinpurkauksen, kun päivän tapahtumat ovat edenneet toivotulla tavalla. Kyllä sitä vaan elää niin hengessä, jännittää ja on ihmeissään sekä onneissaan. Sitten jo miettii, mitä piti seuraavaksi hoitaa ja uusi stressi alkaa kerääntyä kehoon. Tätä seuraavat kuukaudet sitten!

Ps. Jaan Instagramin puolella klippejä jatkuvasti raksalta ja profiilistani löytyy oma highlights-osio raksalle. Täppää seurantaan @kaisujouppi

19