Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

”Bonks hyvät ystävät, siihen piste.” Saarinen lopetti luennon toisensa jälkeen iloisen kevyesti. 
Istuin kotona, viikon seminaarin jälkeen, ja mietin – mitä juuri tapahtui?

Olin ollut koko viikon yhtä aikaa suuren äärellä, sekä aivan eksyksissä. Lähdin Esa Saarisen Pafos-seminaariin Kyprokselle sadan ihmisen kanssa ajattelemaan ajattelua, koska olin kuullut, että parempi ajattelu tuottaa parempaa elämää. Analysoinnin ja etenkin tiukan ylianalysoinnin suurimpana fanina olin vahvasti sitä mieltä, että seminaari on kuin minulle tehty. En ollut väärässä, mutta ratkaisukeskeisenä ihmisenä, olen näin kuukausi seminaarin jälkeen edelleen täysin hukassa. En vieläkään osaa vastata kysymykseen mitä tapahtui?

Saarinen on seminaarien taika. Olin ensimmäistä kertaa Esan luennolla ja rakastuin oitis. Hänen lavakarisma ja maneerinsa ovat ilahduttavia. Tarinoiden poljento lähti sunnuntaina, saattoi kiteytyä kymmenen minuutin päästä, ehkä tiistaina, osa varmasti vasta vuosien päästä omien ajatuksien kautta. Inhimillinen lämpö, se miten Saarinen näkee kaikessa ja kaikissa hyvää – on vertaansa vailla. Vaikka usein tarinan seitsemännen minuutin aikana en ollut aivan varma mistä puhutaan ja minne ollaan menossa, keskittyminen oli liki sataprosenttista. Viiden päivän luentojen aikana ajattelin katsoa puhelinta kerran tai kaksi, silloinkin tehdäkseni jotain aiheeseen liittyvää. Enkä ollut ainut, koko sali keskittyi täysin. Saarisen lahja pitää otteessa, on yksinkertaisesti mieletön. Hänen inhimillisyytensä, sekä hiljainen liikuttuminen yleisön edessä loi tilaan tunnelman, jollaista en ole aiemmin kokenut. Tunnelma antoi tilaa ajattelulle.

Viiden päivän aikana istuin salissa useita kertoja kyyneleet poskille valuen. Käsittelimme ihmisyyttä niin upeasti, mielenkiintoisesti ja yllättävin näkökulmin, että kosketus oli taattu. Olen ollut erittäin herkillä näiden asioiden äärellä koko kuluneen kuukauden, oli sitten kyse urapolusta, parisuhteesta, ystävyydestä, minuudesta.. Aiheet ja ajatukset, jotka nousivat seminaarissa pintaan, muistuttavat tasaisin väliajoin olemassaolostaan. Jokin minussa kasvoi ja liikuttui syvästi tästä kokemuksesta, sanallistaminen taas on vaikeampaa – ehkä myöskin epärelevanttia tässä kohtaa polkua.  

Paluupäivänä yritin olla halvaantumatta ajatusten määrästä, jotka pontevasti vaativat muutosta jokaisella elämän osa-alueella. Ensimmäinen kirkas ajatukseni matkalla liittyi karsimiseen ja priorisointiin – kaksi aihetta, jotka voivat helposti koskettaa ihan joka ikistä elämän kulmaa. Suorittajakeskeisenä ihmisenä nostin toki valtavan ahdistuksen rintaan – niin paljon on muutettavaa ja tehtävää. 

Esa kuitenkin muistutti, että mikromuutos riittää. Mikromuutos on jo se, että olet ajatellut jotain, mitä et olisi ajatellut ilman ajattelun ajattelua. Ajattelu on ensimmäinen askel ja toinen askel voi tulla vasta vuosien päästä. ”Aivojen kyky on kuljeskelu. Kykyä voi olla usein haastavaa harjoittaa, koska ympärillä on niin paljon virikkeitä ja ulkoisia ärsykkeitä, jotka hankaloittavat vaeltelua. Aivoille pitää antaa mahdollisuus lepotilaan, jossa ne voivat luoda uusia ajatuksia,” lataa Saarinen. Mikromuutokset syntyvät nopeasti, kun annat ajatusten vaeltaa vailla sääntöjä. Jonain päivänä mikromuutos ottaa seuraavan askeleen ja ehkä jopa muuttuu konkreettiseksi tekemiseksi. 

Matkan jälkeen on muutama mikromuutos konkretisoitunut. Pieniä, mutta toisaalta melko merkityksellisiä muutoksia. Annan tästä itselleni aplodit, koska kiireisen kesäkuun aikana kehooni virittyi tunne, että menetän kaiken reissussa kokemani kiireelle. Odotan äärettömästi päiviä, jolloin minulla on aikaa ajatella – samaan aikaan toki stressaten, että kun se päivä lopulta tulee, olen liian väsynyt ajattelemaan ja kehittämään mikromuutoksia. 

Parempi ajattelu tuottaa siis todistetusti parempaa elämää ja parempi elämä on kasvamista ihmisenä. Kuka olen ja kuka voisin olla?  – teema nousee pintaan elämässäni vahvasti juuri nyt. Miksi teen, kun ketään, toisinaan edes itseäni, ei kiinnosta? Mitä tekisin, kuka olisin? Mihin kykenen? Mistä löydän jälleen intohimon, entä inspiraation? Olenko enää luova?
Uskomukset kiinnostuksista, lahjoista ja osaamattomuudesta – ovat uskomuksia. Olisikin nimenomaan tärkeää hakea ajatuksia, jotka eivät suoraan liity nykytodellisuuteen. Ehkä mä voisinkin kyetä, ehkä mä voisin olla kiinnostunut, ehkä mä sanonkin joo.  

Merkityksen löytäminen etenkin työelämään on parhaillaan suurennuslasin alla. Lähdin Pafokselle avoimin mielin, mutta hakemaan vastauksia. Löydän itsestäni valokuvaajan, joka haluaa enemmän. Haluan pois ennakkoon suunnitellulta polulta. Esa käski meitä nostamaan nenän kartasta, astumaan taaksepäin ja kurkkaamaan ilmiöön ympärillämme. Näen vaihtoehtoja, mutta en vielä tiedä minne päin lähtisin. Yhdistänkö maailmaani enemmän taidetta, viestintää, kirjoittamista? Keskitynkö koskettaviin kuvasarjoihin, vai panostanko yritysmaailmaan? Laajennanko omaa yritystä, perustanko uuden vai lähdenkö opiskelemaan? Voinko tehdä kaikkea vähän, vai keskitynkö yhteen täysillä? Näitä ajatuksia käsitellessäni tykkään turvautua E. Saarisen Muumifilosofian ensimmäiseen kohtaan ”Töpöjaloillakin pääsee” – Voimme rakentaa vahvuuksista, mutta myös heikkouksista. 

Matka avasi, mutta myös laittoi sulkemaan ovia. Haluaisin kirjoittaa auki muistiinpanoistani kaikki oivallukset ja Esan ajatukset 007-filosofiasta akateemikon kirjeeseen ja tango-opetuksista goodjobeihin, mutta se ei ole tarpeen. Ajattelu on käynnistynyt ja sykkii vahvana, kunhan saan aivoille aikaa. Tämä seminaari oli minulle merkityksellinen myös siksi, että kävin viikko sen jälkeen viimeisen kerran psykoterapiassa, jossa olen saanut avata ajatuksiani kolme vuotta. Hämmentävällä tavalla Pafos töytäisi eteenpäin useita terapiassa avoinna olevia ajatuksia, jotka kuin odottivat sitä viimeistä sysäystä. Kypros tarjoili myös mielettömän kattauksen ihan järisyttävän upeita ihmisiä ja kohtaamisia. Luentojen jälkeen usein uima-altaassa pidetyt dialogi-ryhmät nostivat ajatukset uudelle tasolle ja vapaasti heitetyt mietteet tukivat ilmapiiriä. Syntyi yhteisö, jossa titteleillä tai ansioilla ei ollut mitään merkitystä. Olimme ihmisiä ihmisille ja avoimuus oli säkenöivää. Pohdimme, kuinka tämä matka laittaa alulle jotain, mitä ei voi käsittää – saatikka kotona selittää.

Jokaisen pitäisi kokea Pafos, tai Aulangon seminaari, tai edes kuunnella Saarisen luennot Youtubesta tai Spotifysta. Hellään dynamiikkaan & inhimilliseen lämpöön jää koukkuun. Saarinen sanoo sivuillaan Pafoksesta seuraavaa: ”Ihmeellistä, miten paljon ihminen ehtii oivaltaa yhdessä viikossa näennäisesti jo tiedossa olevaa, unohtunutta ja samalla täysin perustavaa. On todellinen paradoksi, että ihmisen täytyy hankkiutua matkojen taakse kuullakseen omat ajatuksensa. Tästä on seminaarissani kysymys, osallistujan omista ajatuksista, siitä sydämensä äänestä, jota arjessa ei kuule.”  Sanoisin tähän, että Bonks hyvät ystävät, siihen piste

En tiedä minne itse päädyn, tai millainen on tulevaisuuteni matka – mutta ajatuksia riittää ja siitä on hyvä lähteä. 

”Lopulta meidän inhimillinen kukoistus on elämän keskeinen pointti. 
Elämä jota ei tutki, ei ole elämisen arvoista.”

Kiitos Esa Saarinen ja koko matkaseurue, oli kunnia. Kiitos rakkaudesta.

Barely! Aamuisin kolottaa liki joka paikkaa ja on ihme, että edes pääsen sängystä ylös. No ei vaan, vähän plantaarifaskiittia ilmoilla ja rustopolvet rutisee. Jos tuntee jo tässä vaiheessa elämää nähneensä parhaat päivänsä, kuin 1750-luvulla konsanaan, olisi varmaan tehtävä muutoksia.

Mutta kun ei millään jaksa. Teen mikromuutoksia kyllä koko ajan, kaiketi ne riittää aina siihen asti kunnes ei oikeasti pääse sängystä ylös.

Parhaiten elämässä eteenpäin ajaa kevyt kuolemanpelko. Vaikka Kai aina sanoo, että kun olet kuollut, et murehdi elämääsi, et katsele taaksepäin, et kadu – olet kuollut. Tuppaan kuitenkin ajattelemaan, että ”kunhan ei kuolleena kaduttaisi kamalasti”.

Koen edelleen olevani kovin nuorekas ja nuori, mutta kahden edeltävän vuoden aikana nuoriso (parikymppiset) ovat alkaneet näyttää todella nuorilta. Pari vuotta sitten deittailin kakskolmosia, nyt se tuntuisi kehdonryöstöltä. Kun pidättäytyy suunnilleen oman ikäisten, tai vanhempien seurassa, voi edelleen elää nuoruuden illuusiossa ja vältellä keski-ikää helposti. Uumoilen, että tämä ajattelu toimii missä vaiheessa elämää vain. Jossain kohdassa on pakko myöntää tiettyjä faktoja, kuten lisääntymisen mahdollisuuden päättyminen.. No se onkin ainut. Jollei yhtäkkiä kasva kaksimetriseksi, pääsee kaikkiin laitteisiin Linnanmäelläkin vielä seitsemänkymppisenä. Saa ryypätä, rellestää ja nauraa hautaan asti – leikkiä nuorta vanhentuvassa ruumiissa.

Vanhenen, siis elän. Katumisen pelko on oiva kimmoke kehittyä. Kuolemanpelko on kohdallani oikeastaan pelkoa siitä, että en ehdi elää tarpeeksi. Halu kehittyä henkisesti on voimakas ja hikikarpalot nousee otsalle kun ohi lipuu päiviä, jolloin en saanut tarpeeksi aikaiseksi. Tämän skenaarion voi toki vetää täysin neuroottiseksi ja onkin oma hommansa taiteilla pysymään ajatukset ja tekemiset balanssissa.

Tähän päivään asti olen tehnyt parhaani. Välillä paras on Netflixiä 10 tuntia päivän aikana, toisinaan to do -lista lyhenee jättiharppauksin, toisinaan nauran ystävän kanssa ja joskus koen elämää muuttavia oivalluksia kirjan riveistä. Jokainen päivä ei ylitä perfektionistin vaatimaa rajaa, mutta kokonaisuuteen olen ihan tyytyväinen. Kun ottaa askeleen taaksepäin, nostaa nenän suunnitelmasta, tarkastelee laajemmin – ei kaduta. Katuminen on lopulta kuitenkin täysin turhaa. Paitsi jos olet murhannut jonkun, siinä vaiheessa katuminen on jopa suotavaa. Mutta näin perusihmisen elämässä, katuminen on kuin perässä vedettävä kivenlohkare.

34 on nyt plakkarissa ja jälleen kerran se tuntuu juuri sopivalta iältä. Odotan mielenkiinnolla sitä hetkeä, kun alan täyttämään joka vuosi saman verran. Sitä ikäkriisiksi kutsuttua tapahtumaa.

]]>

Huomenna vaihtuu heinäkuuksi – joten on oiva hetki palata vielä juhannukseen. Siihen viikonloppuun, josta mun mielestä kesä alkaa, satoi tai paistoi.

Sitä kaikkea se tänä juhannuksena jälleen tekikin, mutta kyllä meillä oli Jyväskylän suunnalla niin kaunis juhannusaatto, että ei tuntunut missään hieman tuulinen ja epävakaa lauantai.

Me päästiin tänä vuonna mökkivieraiksi niin mielettömän sympaattiselle mökille. Iskettiin Simo ja Senja takapenkille ja posotettiin railakkaasti heti aamusella kohti Keski-Suomea. Olisin voinut viipyä noissa maisemissa parin yön sijaan pari viikkoa.. Järvi-Suomi, uudet perunat, yötön yö ja loistokas seura, ovat ne mitkä saavat minut syttymään.

Toivoin tältä juhannukselta mökkiä, hyvää ruokaa ja parasta seuraa. On mukavaa, kun toiveet toteutuu. Söimme mielettömiä herkkuja, joita oli ihana kokkailla ulkona. Nauroimme, keskustelimme, torkuimme ja uimme. Suomen järvet ovat niin upeita. Laskeuduin saunasta veteen, käännyin selälleni, painoin korvat veden alle ja lilluin tyynessä järvessä taivasta tuijotellen, pitkän tovin. Hengitin, hymyilin. Pienestä se on onni kiinni.

Kiitos, kun saimme tulla – ja viipyä.

]]>

Maanantaista lähtien yritys toisensa perään on muun muassa Facebookissa vaihtanut profiilikuvansa Pride-henkeen. Kuvien alle kertyy kommentteja, joissa ihmiset kertovat boikotoivansa kyseistä yritystä, koska he antavat tukensa seksuaalivähemmistöille. ”Ei pitäisi sotkea bisnestä ja politiikkaa,” sanoo yksi. ”Hah, tämäkin yritys vaihtoi kuvansa jotta voi myydä enemmän,” nauraa toinen. Kuin olisi oivaltanut isonkin salaliiton. Seuraava sanoo, että lakkaa myymästä kyseisen yrityksen tuotteita, jotta myynti heikkenisi.

Olen niin iloinen, että pride tunkee kaikkialle.

Minulle on aivan sama hyötyykö valtio, isot tai pienet yritykset pridesta rahallisesti. Tärkeintä on seistä tasa-arvon takana. Tärkeintä on ilmaista seisominen juurikin näissä kanavissa, joissa toisinajattelijoita vielä pälyilee. Tärkeintä on kertoa mielipiteensä loud and clear. Kun tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen puolesta tukensa antaa yritykset kuten Finnair, Vr, Alko – tuodaan ihan kaikille tiedoksi, että tasa-arvo on tärkeä ja ainoa oikea malli, jota kohti mennä.

Rakastan niitä ihmisiä, jotka jaksavat kommentoida ketjuissa haistattelijoille. Niitä jotka jaksavat muistuttaa boikotoijaa myös lähtemään Facebookista, koska se tukee prideä. Niitä, jotka muistuttavat boikotoimaan myös Alkoa, kun haistattelija kertoo boikotoivansa Kyrö Distilleryn ginejä. Eniten kuitenkin rakastan niitä, jotka jaksavat sivuuttaa negatiiviset kommentit ja antavat omassa kommentissa tukensa yritykselle ja rakkaudelle.

Rakkaus kuuluu aivan kaikille.

Love is Love teema kertoo kaiken mitä pitää tietää. Kenenkään seksuaalisuus ei kuulu sinun arvioitavaksi, se on yksinkertaisesti jokaisen oma asia. Mutta jokaisella pitää olla yhtäläinen oikeus kertoa ja näyttää rakkautta, mikäli niin haluaa. He jotka itkevät, kuinka pridestä on tullut markkinointikikka ja kyynelehtivät hetero-päivän perään – voivat nyyhkyttää komerossa. Heillä ei ole mitään käsitystä mistä tässä viikossa on kyse. Niin paljon on vielä tehtävää ja on käsittämättömän ilahduttavaa nähdä kuinka pride kasvaa joka vuosi ja yhä useammat yritykset lähtevät siihen mukaan. Mitä useampi on mukana, sitä nopeammin muutos tapahtuu. Sitä nopeammin haistattelijat menevät itseensä, vaikenevat ja toivottavasti havahtuvat tähän päivään homehtuneiden mielipiteidensä kanssa.

Älä arvioi, vaan arvosta – kaikkia.
Mikä voi mennä pieleen? Miksi toisten rakkaus on sinulta pois? Mikäli huolehdit mitä tapahtuu, kun homoille annetaan lupa olla heteroiden kanssa samalla viivalla – kenties vaadimme seuraavaksi luvan mennä naimisiin lemmikkieläimemme kanssa? Eräs koomikko vastasikin tähän sinulle sketsissään:

”Im also fine with that, you psycho. Marry a table. Life is hard. Get whatever you can get!” <3

Love is love.

]]>

Jos olet lukenut Kankimäen Mian Naiset Joita Ajattelen Öisin, tiedät mikä on yönainen. Hän on nainen, josta voi olla ylpeä. Nainen, joka on ollut edellä aikaansa, oman tiensä kulkija. Nainen, joka on saavuttanut vastoin kaikkia odotuksia ihmeellisiä asioita. Yönainen antaa neuvoja ja vastauksia. Se nainen haluat olla!

Tajusin yhtenä yönä, että olen tavallaan itse oman elämäni yönainen. En kuitenkaan tarkoita, että ihastelisin saavutuksiani ja fiilistelisin minuutta. Katson tätä hieman eri vinkkelistä..

En ole nukkunut viime öinä, minulla on ollut kovin paljon ajatuksia päässä. Työ on ollut vivahteikasta, talon rakentaminen, lasten lomat, muutokset perusasioissa, tulevaisuuden arvuuttelua ja niin edelleen. Stressi aiheuttaa unettomuutta ja kun en nuku, stressaan vähän lisää. Siellä ajatusten lomassa, yön pikkutunteina – tiedän kaiken.

Minulla on vastaus kaikkiin ongelmiin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka minun pitäisi elämässäni toimia. Yöllä olen aivan varma, että huomenna luovun limun juomisesta, alan jumppaamaan, alan syömään paremmin. Huomenna annan oikeasti aikaa lapsille, huomenna teen markkinointisuunnitelman. Huomenna muutan blogini visun, huomenna vastaan roikkuneeseen meiliin, huomenna varaan hammaslääkärin, huomenna alan taas lukemaan kirjoja. Huomenna jaksan lähteä joka kerta lenkille kun Kai pyytää, huomenna teen vain neljään asti töitä.

Aamulla kaikki unohtuu. Takaraivossa ovat kaikki ne asiat, joita olen yöllä oivaltanut ja päättänyt. Suurin osa kuitenkin jää toteutumatta.

Mun yönaisella, Kaisu Joupilla, on arjessaan loputtomasti energiaa ja itsekuria. Todellisuudessa teen oikeasti koko ajan valtavan paljon, mutta ne asiat jotka todella vaivaavat, kuten jatkuva karkin syöminen, laskuttaminen, uuden asian opettelu – jäävät tekemättä. Aina vaan.

Mikä jarruttaa? Miksi en voi olla se unelmieni nainen, joka toimii järkevästi, johdonmukaisesti ja tehokkaasti joka ikinen päivä? Miksi en tee muutoksia jotka korreloivat suoraan terveyteen ja tulevaisuuteen? Miksi on niin perkeleen vaikeaa tehdä muutoksia?

Vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että se on pelko joka puhuu. Pelko epäonnistumisesta. Se sopii joka tilanteeseen. Jos käytän aikaa markkinointiin, saan tehtyä joka päivä jotain myynnin eteen ja se ei tuotakaan tulosta. Jos lopetan herkuttelun, mutta sorrun ensimmäisellä viikolla. Jos annan lapsille aikaa, mutta heitä ei kiinnosta.

Yönaiset eivät pelkää. Ne antavat mennä, kokeilevat onneaan. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä saan muutoksia aikaan niissä asioissa joissa haluan. Ehkä jonain päivänä haistatan tekosyille ja voin todella ihastella omia saavutuksia öisin. Olla seesteisen tyytyväinen, olla vaatimatta mitään lisää. Ehkä.

]]>

Onko se todella niin, että kun lopulta lähtee kylään, niin aina on lopulta kivaa? Ei.
Se selittääkin sen miksi hemmetissä se lähteminen kylään tai tapahtumiin on toisinaan niin vaikeaa?

Olen kuvia käsitellessäni kuunnellut Antti Holman Auta Antti -podcastia ja nyökkäillyt ymmärtävästi, kun Antti kertoo elämänsä alkaneen tajutessaan, että häntä ei kiinnosta sosiaalinen elämä. Se väsyttää. Jotkut saavat ihmisistä energiaa, toiset väsyvät.

Minä olen hybridi noista kahdesta. Yleensä jos tapaan ystävän tai tapaamme perheiden kesken; kohtaamisesta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että olipa kiva. Usein jos jalkaudun pressiin tai bileisiin; tapahtumasta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että onneksi vaivauduin. Aina ei kuitenkaan näin ole.

Sinkkuna bailatessa usein sunnuntaisin ajattelin, että olis voinut jäädä kotiin ja kun tarpeeksi usein turhauduin – aloin jäämään kotiin. Jään usein kotiin vedoten kiireeseen, lapsiin tai muihin suunnitelmiin. Usein esteenä onkin kiire, lapset tai muut suunnitelmat. Yhtä usein kuitenkin jos oikein pinnistäisi, ehtisi paikan päälle. Mutta kun ei kiinnosta pinnistellä.

Rakastan ja vihaan ihmisiä. Rakastan mun ja Kain suhteessa eniten sitä, että suurin osa arki-illoista me puuhaillaan omiamme. Tarvitsen tilaa olla hiljaa, omissa oloissani, enkä jaksa koko ajan olla menossa ja tulossa. Joskus saatan uuvahtaa pelkästä ajatuksesta käydä kaupassa vielä iltasella. Täydellinen viikonloppu on minulle sellainen, että saan nukkua pitkään, syödä hitaasti ja kikatella jonkun hyvän sarjan parissa – parasta on jos sitä voi katsoa läppäriltä sängyssä. Kenties kirjoitan, kenties maalaan, kenties teen ruokaa. Kenties tuijotan Areenaa viisi tuntia putkeen. Jouten olo ja asioiden tapahtuminen omalla painolla ovat avain kysymyksiä.

Mutta mä kuitenkin rakastan ihmisiä. Mun elämässä on hemmetin monta tyyppiä, joihin haluaisin panostaa enemmän mutta on kiire, lapset ja muuta. Osa minusta haluaisi järjestää illallisia joka viikonloppu, viikollakin. Mutta aivoni eivät jaksa. Rakkauden voimalla saan välillä sovittua kohtaamisia rakkaiden ihmisten kanssa ja viime viikonloppuna me raahasimme peput ystäväni Annen luokse. Hän on hetki sitten saanut kaksoset ja vaikka meidän lapset on todella eri-ikäiset, meidän aikuisten ajatukset kohtaa. Kun näkee hitusen vaivaa ja lyö lukkoon kohtaamisia rakkaiden kanssa, yleensä lopputulema on positiivinen. Tälläkin kertaa aika loppui kesken (kiirehdimme Leevin kaverin synttäreille) ja olisin halunnut nuuskutella vauvoja ja kutitella heidän parivuotiasta loputtomiin.

Toisinaan mietin, että en halua olla ihminen joka töiden jälkeen istuu kotona elämänsä kaikki arki-illat. Kehossa kuitenkin tuntuu usein siltä, että iltoihin jäävät tunnit eivät tuo vaadittua lepoa ja aivot eivät voi ymmärtää, että siinä tilanteessa varaisin iltoihin menoja.

Ehkä joskus jaksan enemmän, ehkä joskus ehdin enemmän. Tyytyväinen olen siitä, että jos ei huvita tai jaksa, niin voi olla olematta ja menemättä. Sen osaan, se on osa mua ja sitä en häpeä.

]]>