Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Odotin joululomaa niin kovasti. Koko joulukuun vedin läpi ajatellen, että kohta olen lomalla. Kaksi viikkoa putkeen kotosalla, kirjoja, maalaamista, ajatusten nollausta, kaappien siivoamista. Ei sähköposteja, ei töiden tai raksan ajattelua. Sitten loma tuli ja lähti ärsyttävän aktiivisesti käyntiin.

Olin kuvitellut päiviin enemmän tunteja, kuin niitä oikeasti oli. Se mitä todella olin vailla, olisi ollut erakkona kotona päivästä toiseen. Kai olisi voinut olla kotona, lapsetkin, mutta kukaan ei olisi saanut vaatia minulta mitään. Olisin halunnut uppoutua omaan maailmaan, omilla säännöillä viikoksi, mieluusti kahdeksi.

Joulun aika meni siellä ja täällä, joulupöytään piti kokata, lapset piti pitää kylläisinä ja vieraita piti kohdata. Piti, mutta myös halusin. Joulu on parasta aikaa ja haluaisin sen joka vuosi jatkuvan viikkoja. Silti juuri tänä vuonna kaipasin tohinan lisäksi aivan hirmuisesti yksin hengittämistä.

Tällä lomalla on ollut muutama päivä, jolloin olen saanut olla omissa oloissani. Kun lomailin kolme vuotta sitten yksin Kreikassa, omistin viikon meren tuijottamiselle, lukemiselle ja uimiselle. Se oli mahtavinta ikinä – mutta viikko oli aivan liian lyhyt aika, olisin voinut imeä autuutta itseeni heittämällä toisen viikon heti perään. Huomenna palaan arkeen ja mietin mielessäni; koska on seuraavan kerran mahdollisuus viettää päivä itseni kanssa? Olen eittämättä suurella kädellä introvertti. En kaipaa metsän keskelle olemaan yksin, kuten sanottu, seuraa voi olla. Kunhan he antavat minun olla suurimman osan päivästä.

Joulun jälkeinen viikko meni katkonaisesti aktiviteettien parissa. Pahin erhe oli juhlia uutta vuotta railakkaasti aamuviiteen, krapula kesti kolme päivää ja etenkin 1.tammikuuta meni täysin ohi nukkuen. Koska lomapäivät alkoivat käydä vähiin, tunsin suurta ärsytystä hukkaan heitetyn päivän vuoksi. Etenkin, kun epävakaa olo jatkui vielä pari päivää sen jälkeen.

En ole maalannut sekuntiakaan, en kovin aktiivisesti siivonnut kaappeja. Välillä mietin, olisinko edes ansainnut toivomaani lomaa? Saanko haluta sellaista? Pojat ovat kuitenkin niin isoja, eivät tarvitse tiukkaa läsnäoloa, viihtyvät myös omissa oloissaan. Sen lisäksi he ovat puolet ajasta isällään ja Kaikin osaa tehdä asioita itsekseen, joten miksipä ei! Ehkä se nyt ei ole kovin vakavaa toivoa näin vanhempana ja parisuhteessa, että saisi olla lomalla kotona yökkäreissä ja lukea kirjoja – viikon putkeen.

Jäikö tästä lomasta jotain käteen? Vaikka se ei juuri nyt tunnu siltä ja huominen arki kauhistuttaa, käteen jäi paljonkin ja huomaan sen varmasti kuluvan kuukauden aikana käytännössä. Nähkääs, en katsonut sähköposteja, en tehnyt töitä, en tuhlannut kovinkaan paljoa ajatuksia raksalle. Sain nollattua juuri niistä asioista, jotka ovat eniten viime aikoina stressanneet. Se tuntuu alkavassa arjessa aivan varmasti ja täten voin myöntää, että loma oli onnistunut. Näiden lisäksi olen lukenut satunnaisesti, kuunnellut äänikirjoja, nollannut ystäväni tv-draaman kanssa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa melko paljon ja oivaltanut asioita. Olen viettänyt aikaa muksujen ja etenkin Kain kanssa. Olen tehnyt juuri sitä mitä ajattelin, määrä oli vaan vähäisempi ja lomaan mahtui paljon sellaista, mitä en ajatellut. Tietty yllätyksellisyys ei tietysti ole all bad.

Tuntuu hieman oudolta ladata kameran akut, pakata reppu ja suunnata aamusta kuvauksiin. Kuten jokaisen loman jälkeen, paluu arkeen tuntuu usein yhtä aikaa jännittävältä ja hieman ahdistavalta. Rakasta töitä, rakastan vapaa-aikaa ja tiedän – pian arki on taas täysin normaalia ja loma on osittain salaa tehnyt tehtävänsä.

Ja juu. Tällä lomalla minua kosittiin. Se tapahtumasarja taitaa jo nostaa loman onnistuneeksi. Hahah!

6

Mietin hetken, että keskitynkö menneeseen vai tulevaan. Päädyin palastelemaan vähän molempia..

Vuosi 2019 päättyy tänään (epätodellista jotenkin!) ja samalla vuosikymmen vaihtuu (vielä kreisimpää!). Tämä vuosikymmen on ollut elämäni tapahtumarikkain. Hahah, oikein laittaa naurattamaan kun miettii mitä kaikkea on vuosien aikana tapahtunut. Myös vähän itkettämään. Olen muuttunut hirmuisesti ja läpikäynyt todella paljon. Ennen kaikkea olen oppinut, elämästä ja itsestäni.

Psykologien mukaan 35-vuotiaana ihmisen identiteetti ja persoonallisuus ovat saavuttaneet määränpäänsä. Mielemme on muovautunut ja olemme omaksuneet sarjan käyttäytymismalleja, asenteita, uskomuksia, tunnetason reaktioita, tapoja, taitoja, muistoja ja ehdollistuneita reaktioita ja käsityksiä (Joe Dispenza – Luo itsesi uudelleen.) Täytän ensi vuonna 35-vuotta  ja näen nyt oikein hyvin, miten paljon identiteettini on viimeisen vuosikymmenen aikana muovautunut. Tavallaan paketti on siis nyt kasassa, ellei sitä ehdoin tahdoin halua jumpata – ja minä tietenkin haluan! En tule koskaan valmiiksi ja se elämässä onkin hienoa, muutos.

Tämä kulunut vuosi on ollut myös hyvin tapahtumarikas. Olen matkustanut Tanskaan, Puolaan, Kyprokseen, Norjaan, Ranskaan ja Portugaliin, vaikka en mielestäni käynyt missään. Jokainen matka kuitenkin antoi jotain, osa merkittävästi. Minulle on erittäin tärkeää ottaa etäisyyttä arkeen ja on hienoa, että pääsen toisinaan tekemään myös töitä ulkomailla. Se tarkoittaa irrottautumista parisuhteesta ja lapsista ja ne kokemukset laittavat aina hienoja ajatusmyllyjä liikkeelle. Tällä hetkellä mielessäni pyörivä isoin unelma on oma mökki. Jotta olisi mahdollista vaikka tiistaina mennä mökille ajattelemaan, kirjoittamaan, ottamaan etäisyyttä ja tulla torstaina kotiin.

Ajattelulle ja etenkin ajattelun ajattelulle haluaisin jo tulevana vuonna lohkaista aikaa kalenteristani enemmän. Jouluaattona aloitin VIHDOIN usean vuoden pohtimisen jälkeen Julia Cameronin morning pagesit, eli aamusivut. Olen nyt jokainen aamu heti ensimmäiseksi kirjoittanut kolme sivua ajatuksen virtaa ja jo toisena aamuna siitä muodostui todella tärkeä rituaali. Kirjoitan paljon päiväkirjaa, mutta tämä on ihan eri homma! Olen edelleen hyvin hämilläni, miten ikinä tulen jaksamaan tätä rituaalia arkiaamuisin, mutta aion yrittää.

Arjen keskellä, hieman salaa, lapset ovat kasvaneet. Leevi selvästi teiniksi ja Aapo itsenäisemmäksi. Meidän uusperhe on hioutunut taas enemmän yhteen. Saumatonta homma ei ole, mutta suurimmat kynnyskysymykset on taputeltu ja arki soljuu perheen kesken mukavasti. Olemme asuneet vanhassa tehtaassa jo yli vuoden ja vietimme täällä toisen joulumme. Kuluneen vuoden olen puntaroinut paljon mitä tulee uuteen kotiin ja mistä haluan vielä eroon ennen muuttoa. Erittäin mielenkiintoinen prosessi, tuntuu suurelta puhdistautumiselta. Olemme tutustuneet uusiin ihmisiin ja juhlia on järjestetty aina kun on ollut pieninkin syy – mahtavinta!

Saimme pitkän puuhailun jälkeen rakennusluvat ja tontilla alkoi loppuvuodesta vihdoin tapahtua. Olemme nauraneet paljon, mutta myös hermoilleet, stressanneet ja surukin on ollut läsnä. Balanssi on siis pysynyt. Balanssi, jonka joskus toivoisi olevan isosti epätasapainossa ja tuovan pelkästään hyvää. Mutta elämä ei mene niin. Loppuvuoden kruunasi kosinta, joka palautti taas ajatukset siihen mikä on tärkeintä – rakkaus, ihmiset ympärillä.

Olen saanut tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa, tavannut kuvausten myötä läjän mielenkiintoisia tyyppejä, päässyt kuvaamaan viinitilan sadonkorjuuta, maalannut tauluja ja nyt ne tuovat iloa tuntemattomien kodeissa. Olen ollut tymäkässä kriisissä työminän kanssa ja vielä joulukuussa ehdin saada asian kanssa rauhan ja jopa vastauksia.

Olen pohtinut sukunimen vaihtamista ja päättänyt, että en ole enää ”vain” valokuvaaja. Yritykseni tekee paljon muutakin. Ensi vuonna aion rohkeasti kertoa kaikille vastaantuleville, että olen myös kirjoittaja ja taiteilijakin jopa! Olen myynyt pari juttua ja minulta on tilattu toimeksiantoja joissa tuotan kuvien lisäksi tekstin. Olen niin innoissani, että voisin räjähtää. Uskaltaminen on mahtava juttu!

Ensi vuodesta tulee varmasti mielenkiintoinen. Sen tekee jo pelkästään se, että tammikuun aikana meillä on tontilla seinät, ehkä ikkunatkin. Seuraavat kuusi kuukautta mielessä tulee olemaan joka päivä raksa ja suurin osa energiasta valuu sinne. Se on kuitenkin hyvä kohde valuttaa energioitaan, uudesta kodista on tullut meille tärkeä jo nyt ja odotamme aivan täpinöissämme, että pääsemme näkemään suunnitelmien muuttuvan todeksi. Talo on ollut minun unelmani jo yli vuosikymmenen ajan ja on kerrassaan hupsua miten elämä järjesti sen tapahtuvaksi. Aplikaatio toi eteeni Kain, joka otti unelmani omakseen ja nyt ollaan tässä. Aikaa kuluu, asioita tapahtuu ja nähtäväksi jää millainen on talon ja meidän yhteinen tie. Tässä vaiheessa odotamme vain, että pääsemme tekemään kodista omamme.

Töiden puolesta vuosi tulee olemaan arvoituksellinen, kuten aina. Nyt kuitenkin starttaan yllättäen uuden vuoden uutta tarmoa täynnä ja se on kerrassaan antoisaa. Vielä marraskuussa ajattelin, etten tiedä kuka olen ja mitä mistään tulee enää ikinä. Kalenterissa tammikuu näyttää työntäyteiseltä ja minulla on muutamia ässiä hihassani, joten voin juuri nyt rauhallisin mielin ottaa vuoden vastaan.

Juhlimme tulevana vuonna kihloja, syntymäpäiviä, tupareita ja toivottavasti useita muita ihania asioita! Leevi aloittaa kahdeksannen (!) luokan ja kaikkien arki helpottuu vielä asteen, kun asetumme uuteen kotiin, liki eksäni naapuriin.

Suurin osa vuodesta eletään perusarkea ja eittämättä balanssin vuoksi niitä alamäkiä on tiedossa. Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta ja ajattelun voimasta. Aion tulevana vuonna ja vuosikymmenenä yrittää parhaani, ylittää jälleen kerran itseni ja muistaa unelmoida. Aion kehittyä ja kehittää milloin mitäkin. Toivon rakkaudentäyteistä, rauhallista ja onnellista vuotta meidän lössille ja just sulle! Myötätuulia ja mahtavuutta!

12

Riideltiin eilen. Se, että 22.12. sunnuntaina Kai alkoi höpistä epämääräisesti, että sillä on yksi yllätys – ei muuttanut mitään ja samalla muutti kaiken.

Hän kosi. Hän kertoi rakastavansa koko ajan enemmän.

Hän antoi käteeni kirjekuoren, jossa oli sulosanoja ja arvoitus. Seuraavassa kuoressa oli paperista leikattu sormus. Hän meni polvilleen, nousi sekunnin päästä ylös, höpötti sekavia naimisiin menosta, kikatti välissä hermostuneesti ja tunki sormusta sormeeni kihloista puhuen – ennen kuin olin ehtinyt vastata mitään. Meitä nauratti ihan kauheasti, sitten mua vähän itketti. Taisin sanoa häntä taas dilleksi ja vastasin kuin vastasinkin myöntävästi. Olihan mulla jo sormus sormessa. Hahah.

Olemme puhuneet kihloista ja naimisiinmenosta useita kertoja, varmaan ensitreffeistä alkaen. Keskustelleet siitä, mitä ne meille merkitsee ja mikä on toivomamme määränpää. Kai näkee paljon järkevyyttä avioliitossa ja minä taas haluan asioiden perustuvan ensisijaisesti rakkauteen. Yhtä mieltä olemme siitä, että kihlat perustuvat juurikin jälkimmäiseen. Ne ovat lupaus avioliitosta, mutta ne ovat myös rakkauden sinetöinti, tavallaan kevyempi versio avioliitosta. Lupaus olla toisen, ilman allekirjoitusta. Pieni sinetti seurustelulle, pienisuuri ele kertoa olevansa ja pysyvänsä tässä. Sen nämä meidän kihlat muutti.

Olemme seurustelleet jo tovin, rakennamme taloa yhdessä, tulevaisuutta suunnitellaan yhdessä. Mikään ele tai virallinen sopimus ei tee suhteesta pomminvarmaa. Se ei poista riitoja, eikä se muuta kuin avioliiton myötä joitain byrokraattisia asioita. Silti kihlautuminen tuntui tuovan rauhaa ja turvaa. Kosinta kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja tahdosta olla toisen kanssa. Kerrot eleellä toiselle, että olet siinä. Kain liikuttavan hermostunut kosinta kertoi myös minulle, kuinka tärkeitä asioita minä ja kihloihin meneminen ovat. Yllättäen odotamme myös ihan hirmuisesti, että saamme sormukset sormeen. Me, jotka ei koruista välitetä, sormuksen hankinta ja etenkin lopulta sen pitäminen sormessa, on muodostunut tärkeäksi eleeksi.

Me ei olla edelleenkään päätetty haluammeko naimisiin. Emme tiedä onko se meille oleellista ja tärkeää. Emmekä todella tiedä kuinka sen haluaisimme toteuttaa, jos päätyisimme sen tien valitsemaan. Näin talon rakentamisen keskellä häiden suunnittelu (ihan vain jo päätös maistraatti vs. iso juhlat) tuntuu ajatuksenakin aivan liian suurelta. Vastaukset kysymyksiin tulevat varmasti aikanaan, nyt voimme nauttia virallisesti avopuolisoina elämisestä. Riidellä tulevia sormuksia heitellen ja halata sovinnoksi, kuten ennen kihloja.

Ollaan yhdessä, mutta jotenkin tiiviimmin.

36

Näistä kuvista on jo tovi. Tontilla on märkää ja pimeää, mutta kaikki on valmista elementtejä varten. Elementitkin ovat jo valmiita, mutta odottavat tehtaalla ensi vuoteen.

Olimme urakoitsijan kanssa samaa mieltä siitä, että keskellä joulun pyhiä olisi hölmöä edetä. Parasta elementeille on saada ne paikoilleen melko yhtäjaksoisesti, jotta saamme valmista vesikattoon asti. Mikäli homma olisi katkonaista, meidän päällä leijuisi koko ajan valtava stressi (etenkin näillä keleillä), että suojaukset pitää. Nyt saamme siis rauhassa nauttia joululomasta ja startata uuden vuoden kovin jännittävällä tapahtumalla. On aivan hullua nähdä elementit paikoillaan ja vihdoin hahmottaa kahden vuoden suunnittelun jälkeen miltä se tuleva koti oikein tuntuu! Reilut kaksi viikkoa vielä jännäillään..

Viime aikoina raksan sijaan olen päivitellyt tulevan kotimme sijaintia ja tuntemuksia joita se herättää. Kotimme tulee keskelle lähiötä. Ympärillä on matalaa rivitaloa ja omakotitaloa. Tiheään asuttua maata, melko ytimessä, mutta kuitenkin juuri sellaisen matkan päässä keskustasta, että tuntee olevansa hitusen sivussa. Monen ajatusmutkan kautta tämä sai minut miettimään jopa elämän tarkoitusta. Koiran kanssa käppäillessä uusilla kulmilla (jotka ovat tuttuja lapsuudestani), olen päivitellyt Kaille ääneen, että ”Täällä ihmiset sit vaan asuu”. Kun oikein alkaa miettimään, on todella hämmentävää kuinka ihmiset löytävät kodin jostain ja asettuvat sinne. He käyvät töissä, kasvattavat lapsensa, rilluttelevat, riitelevät ja nököttävät poteroissaan. Tuijotamme näyttöpäätteitä, kudomme sukkia, teemme kotitöitä. Siinä se elämä pyörii. Lähiössä, keskustassa, maalla, ytimessä… Asumme päällekkäin, vierekkäin, kymmenen kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Pysyvyys, asettuminen, paikallaan oleminen ovatkin varmasti ne, mitkä päällimmäisenä tässä ovat kurkkua hetkittäin kuristaneet. Hautaanko asti tässä nyt sitten pitäisi olla? Mutta myös – onko tämä nyt juuri meille, juuri tässä elämäntilanteessa oikea valinta? Olemme purkaneet tuota ajatusta useaan otteeseen ja se on tehnyt hyvää. Tai oikeastaan olen purkanut ja Kai on kuunnellut. Hän on hämmentävän sinut kaiken tapahtuvan kanssa ja täten mulle jää enemmän tilaa kipuilla.

Useilla on tarve pysyä sykkeessä ja seesteinen lähiöelämä tuntuu suoralta tieltä hautaan. Kun ajattelen itseäni, Kaita, meitä pariskuntana ja perheidylliä – sykkeen keskellä asuminen olisi tässä vaiheessa elämää turhaa. Mitä enemmän pohdin asiaa, se voi hyvinkin tuntua turhalta myös kahdenkymmenen vuoden päästä. Me yksinkertaisesti rakastamme kotona olemista. Viihdymme omissa oloissamme, toistemme seurassa. Nautimme lähipiirin läsnäolosta, ihan siinä vieressä. Me haluamme oman pihan. Me haluamme meidän näköisen talon. Me emme halua geneeriseen kerrostaloon, emmekä edes rivariin. Meillä (minulla) voi kuitenkin hetkittäin käväistä mielessä asuminen ytimessä. Elää hektisemmin, olla liikkuvaisempi ja etenkin välttää jumiutumista yhteen lokaatioon. Kun nostan asian esiin, keskustelun lopputulos on joka kerta sama.

Me ei tehdä ison kaupungin palveluilla, ravintoloilla, kulttuurimahdollisuuksilla ja niin edelleen yhtään mitään arkemme keskellä. Jos asuisimme ytimessä, olisimme kuitenkin kotona ja siellä me sitten nököttäisimme pienessä tilassa (koska emme ole miljonäärejä) nelisteen ja kahden elukan kanssa. Olisimme etäällä turvaverkosta, kaukana käytännöllisestä arjesta. Olemme 30 minuutin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Kun me toisinaan haluamme kulttuuria tai uutta ravintolaa, hyppäämme junaan. Me olemme lähellä isoa ydintä ja vielä lähempänä Järvenpään ydintä. Lähellä riittää. Meidän ei tarvitse asua kummassakaan. Leikittelen ajatuksella, että muutamme ytimeen kun lapset ovat isoja. Hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä, että ympäri vuoden käytettävä mökki olisi varmaan meille sopivampi vaihtoehto saada vaihtelua. Todennäköisesti kuitenkin nököttäisimme elukoiden kanssa kaksin kaksiossamme kaikki illat, joten miksi ei nököttäisi vaikka järven rannalla, luonnon keskellä.

Olemme tässä elämäntilanteessa asettumassa varmasti oikeaan paikkaan. Rakennamme kuitenkin taloa ja vielä vanhempieni viereen. Usein sellaisesta ei lähdetä ihan heti jatkamaan matkaa. Siihen sopeutuminen on varmasti asia, joka kipuilee taustalla alvariinsa. Kaipaan liikettä, enkä suostu jumittavaan elämään. Kun olemme purkaneet liikkumisen kaipuuta, olemme todenneet, että sitä löytää kyllä elämästä muutoin jos haluaa.

Ja ken tietää oikeasti mihin nämä polut vie. Ei voi tietää edes mitä ajattelee viiden vuoden päästä, mitä tuntee, mitä tarvitsee. Jo se kumoaa pysyvyyden.

10

Lempipuuhaani on hautautua sänkyyn. Jos saan viettää sunnuntain kokonaan sängyssä, tunnen siitä huonoa omaatuntoa, mutta osa minusta nauttii valtavasti. Sänky on kuitenkin paikka, jossa usein ahdistun. Luontaisesti näet minua unettaa aamuisin ja iltasin unen saaminen voi olla haastavaa.

Miten teillä nukutaan?

Toisinaan normaali arki tuntuu raskaalta, kun keho haluaisi valvoa nukkumisen sijaan ja taas aamulla nukkua heräämisen sijaan. Kun soppaan lisää sen, että kehoni tarvitsee paljon unta ollakseen tyytyväinen ja virkeä – ketutus on toisinaan korkealla.

Kai nukahtaa salamana. Aikaisin. Hän on hyvin ärtynyt jos nuohoan vieressä, tökin silmiä (koska miksipä ei?) ja pussailen poskia. Lempeä ihminen on heittämällä vihaisimmillaan, kun hänen unta häiritään. Aamulla Kai vuorostaan tökkii ja suukottelee minua ja olisin valmis listimään hänet hengiltä. Meidän perheessä on siis aamuvirkku ja aamutorkku. Olen ulkoiluttanut koiran aamulla alle kymmenen kertaa tämän ensimmäisen vuoden aikana. Iltaisin taas olen ollut useasti raivona, kun Kai nukahtaa kesken keskustelun ja jättää minut valvomaan yksin. Kuinka paljon voi ihmistä syödä toisen tyytyväinen tuhina, kun itse miettii mitä elämällään tekisi.

Kun Kai nukkuu sikeästi 95% öistään, minun uneni voivat sekoilla laidasta laitaan. Joskus nukahdan yhdeltä, herään neljältä, valvon seitsemään ja nukun pari tuntia lisää. Kun mieleni on täynnä pohdittavaa – ei ole ollenkaan tavatonta, että herään täysin virkeänä viideltä ja aloitan päivän askareet. Ainoa ongelma tässä yhtälössä on se, että viimeistään kolmelta iltapäivällä, olen kuolemanväsynyt. Yritän pitää kiinni rytmistä ja unen määrästä, mutta toisinaan kroppani on sekaisin kuin viallinen seinäkello (eli todella sekaisin). Nukahtamiseen voi mennä 10 minuuttia tai kolme tuntia. Unet saattavat olla sikeät läpi yön tai saatan herätä tikkana 03.08, pyöriä tunnin, nousta ylös ja nukahtaa kuudelta sohvalle. Go figure.

Unettomuus on kamalaa ja olen lääkinnyt itseäni (Imovanella tai vahvalla melatoniinilla), jos unettomia öitä on muutama putkeen. En pidä lääkkeiden ottamisesta, mutta vielä vähemmän pidän muumiosta joka yrittää saada elämästä kiinni unettomien öiden jälkeen. Lähtökohtaisesti kuitenkin yritän tehdä toimintoja, jotka avittavat nukahtamista.

  • Meillä on viileä sisäilma. Olemme kerrostalossa, mutta lämpötila vastaa sähkölämmitteistä omakotitaloa talvella – patterit kiinni ja varaavalla takalla 18 asteeseen. Ekologinen ratkaisu, mutta myös miellyttävä. Emme kukaan koe tarvetta hillua boksereissa kotona, villasukat ja viileään vuoteeseen pujahtaminen on enemmän meidän juttu. Viileä huoneilma on erinomainen tapa nukkua paremmin.
  • Puhtaat, raikkaat lakanat. Minulla on lapsena todettu pölyallergia ja huomaan heti jos lakanat ovat pesua vailla. Nukun huonosti, jos hengitän tunkkaista pölyä ja täten vaihdamme lakanat parin viikon välein. Ei sen useammin, mutta kolmas viikko olisi jo liikaa.
  • Pidän huolen, ettei puhelin häiritse minua klo 22 jälkeen ja että puhelimen valon väri hiipii keltaiseksi yhdeksältä. Olen jo aikaa sitten poistanut pasianssin ja Woody-palikkapelin, jotta en jumittaisi yöllä niiden kanssa, tappaakseni aikaa. Yritän olla nostamatta puhelinta käteen, jos uni ei tule. Toisinaan en onnistu tässä ja kirjoitan muistiinpanoja, tarkistan asian netistä ja selaan Pinterestiä.
  • Luen kirjoja. Aina en jaksa, mutta juuri silloin yritän pakottaa itseni lukemaan edes sivun, mieluummin kuin nostan puhelimen käteeni. Kirjat toimivat hyvin unilääkkeenä, mutta toisinaan käsissä on niin hyvä opus, ettei sitä tohdi mitenkään laskea käsistään. Täysin aukotonta kirjojen lukeminen ei siis ole.
  • Olen myös toisinaan laittanut korvilleni kuulokkeet ja kuunnellut äänikirjoja. Se saa keskittymisen pois pään ajatuksista, uni tulee ja aamulla huomaa, että on kuunnellut unissaan viisi tuntia äänikirjaa. Olen monesti lähtenyt 47%:sta ja aamulla kirja on ollut kuunneltuna sata prosenttisesti. Heh.
  • Lopetin reilu vuosi sitten kokonaan kofeiinia sisältävän teen juomisen iltakuuden jälkeen ja pakotin itseni nauttimaan rooiboksesta. Se on tuottanut tulosta valtavasti. Olin uskotellut vuosia itselleni, ettei teen kofeiini minua valvota, mutta kun vältin tummaa ja vihreää teetä, väsyin pari tuntia aiemmin.
  • Lämpö unettaa ja joskus yritän tähdätä saunomisen tai kuuman suihkun niin, että voin mennä siitä suoraan vuoteeseen.
  • Mikäli yöllä pyörin yli tunnin, nousen nykyään ylös ja kirjoitan päiväkirjaa. Kun saan pään tyhjäksi, lämpimän kaakaon vatsaani, luen hetken ja uni tulee yleensä heti.

 

Löytyykö sinulta lisää vinkkejä unettomuuteen? Jaa ihmeessä ja nukutaan kaikki jatkossa paremmin. <3

 

10

 

November comes and November goes,
With the last red berries, 
And the first white snows.
With night coming early,
And dawn coming late,
Ice in the bucket, 
Frost by the gate.
The fires burn,
The kettle sings.
And earth sinks to rest
Until next spring. 

 

Marraskuu on liki kaikki menneet vuodet ollut yksi nopeimmin ohi menevistä ja turhimmista kuukausista. Vuonna 1998 tuli aivan hemmetisti lunta, silloin marraskuu oli mahtavin ikinä. Lunta oli niin käsittämättömän paljon, että kykenimme tekemään pihan täyteen lumilinnoja ja vanhempien kolaamat vuoret kasvoivat järisyttäviin mittasuhteisiin. Olen kaivannut sitä talvea siitä asti. Marraskuun loppu taas on lapsuudessani ollut minulle juhlan aikaa, koska nimipäiväni ovat 25.11. ja äidilläni oli tapana kutsua suku koolle ja pistää pöytä koreaksi. Sain lahjoja ja herkkuja – marraskuu oli heti astetta parempi ja järkeenkäyvempi.

Nyttemmin marraskuulle tupataan kehittämään viikonloppuihin aktiviteetteja, jotta emme kaikki vaipuisi masennukseen sysimustien päivien vuoksi. Tänä vuonna marraskuu jää mieleen tapahtumarikkaimpana ikinä. Mikäli etenemme suunnitelmien mukaan, tontilla tapahtuu paljon. Arki tulee olemaan hektistä viikonloppujen lisäksi, suunnitelmia pitää lyödä lukkoon ja päätöksiä siivittää kynttilän valo. Vuoden synkin aika onkin vuoden reippainta – tulevaisuuteen vahvasti katsovaa, pysähtymisestä ei tietoakaan.

Vaikka elämäni marraskuut ovat olleet melko tasaisia – rakastan marraskuuta. Kun pohjoisessa asuvat ihmiset keskittyvät vihaamaan vuoden pimeimpiä kuukausia, minä laitan villasukat jalkaan, kynttilät päälle, asetun peiton alle ja nautin elämästä. Loka-, marras,- ja joulukuu ovat suosikkejani. Rakastan sitä rauhaa ja toimettomuutta, mitä nämä kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että pohjoisen väestä suurin osa kuitenkin nauttii salaa näistä marraskuun synkistä hetkistä. Tavallaan kaikki elävät normaalia arkea, mutta kuitenkin jokainen hämmästelee pimeässä päivällisen jälkeen ”Onko kello vasta puoli kuusi?!” – ja asettuu sohvalle rentoutumaan, nauttien siitä, että kello on vasta puoli kuusi ja on vielä koko ilta aikaa vain olla.

Myönnän, että kun sumu ja sade on kestänyt viikon, jopa minä kaipaan aurinkoa. Parasta olisikin, että päivisin loppuvuodesta olisi kirpsakan raikasta ja valoisaa. Kyllähän toki pimeässä komerossa 24/7 alkaa lopulta ottaa kunnon päälle ja energiat pysyvät alhaalla, teki mitä hyvänsä. Mutta marraskuu tekee varmasti parhaansa. Myös me joudumme tämän vuoden marraskuussa ylittämään itsemme, emmekä pääse nauttimaan tuttuun tapaan jouten olosta, kuin esimerkiksi viime marraskuussa.

Tänään, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, paistoi aurinko. Se laski mailleen ajallaan, eli melko ajoissa. Sen jälkeen saimmekin nauttia taas kynttilän tuomasta valosta ja rauhaisasta tunnelmasta. Me keräämme voimia ensi kevääseen, ihan kuin luontokin. Miten valloittava ajatus. <3

8

Itkin vuolaasti eilen kahteen kertaan Toy Story 4 elokuvan näytöksessä. Ihan hävetti itseänikin, kun valot tulivat päälle ja niiskutin, minkä naurultani ehdin. Leevi näet pyöritti silmiään ja huuteli ”Et oo tosissas!” huomatessaan kyyneleeni.

Olen tunteellinen ihminen. Aina ollut. Itku tulee tosi helposti, mutta niin tulee nauru, viha ja kaikki muutkin tunteet. Voimakkaina ryöppäyksinä ja välillä hallitsemattomasti. Itken ilosta, surusta, vihasta, haikeudesta, ylpeydestä, arvostuksesta, onnistumisesta, epäonnistumisesta. Voi pojat, voin itkeä ihan mistä vain. Mutta on minulla ollut hetkiä, kun olen hävennyt kyyneleitäni ja kolmen vuoden terapiassa en itkenyt kertaakaan. Pystyn pitämään sisälläni, pystyn kovettamaan kuoreni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän onneksi häpeän kyyneleitä ja sitä syvemmin tajuan, että ne ovat hieno piirre minussa.

Kuuntelen parhaillaan kirjaa ”Saat mitä haluat” ja siinä kirjailija mainitsi hänen ukkinsa toppuutelleen hänen kyyneleitään lapsena. Tunteiden tukahduttaminen millään tavalla, ei ole hyväksi ihmiselle. Silti edelleen esimerkiksi pojilta vaaditaan luonteen lujuutta ja tytöt saavat kuraa niskaan liiasta tunteilusta. Meidän kotona tunteita on aikuisten puolesta näytetty aina melko avoimesti, tilanteet yritetään selittää jälkikäteen auki, mikäli tarve vaatii. Edelleen lapset saattavat huolestua itkemisestäni, mutta on erittäin tärkeää, että he altistuvat kyyneleilleni. Se tekee tunteiden näyttämisestä normaalia ja sallittua.

Kannustan poikiani tuntemaan ja näyttämään fiiliksensä. Jankkaamalla, että tunteiden näyttäminen on ok. Syyllistyn kyllä itsekin välillä rauhoittelemaan itkevää lasta huonosti, kannustamalla rahoittumaan ja jopa sanomalla ”Elä itke, ei tarvitse itkeä.” Etenkin, jos muita on paikalla ja toki se on luontaista leijonaemoa, joka yrittää saada pentunsa unohtamaan tilanteen ja pääsevän sen ylitse. Varmasti parasta kuitenkin olisi todeta, että ”Itke vaan, ymmärrän, että sua sattuu ja se itkettää!”

Itku puhdistaa, auttaa käsittelemään tunnekuohun joka sillä hetkellä tulee. Sitä ei ole mitään syytä pitää sisällään. Silti itkulla on iso häpeän ja heikkouden stigma yllään. Itken usein itsekseni ja jos on yleisöä, itkuni on niin hiljaista kuin suinkin. Itku voi olla kaunista, mutta usein ihminen ei ole itkiessään upeimmillaan. Heikkoa kyyneleet ei kuitenkaan ihmisestä tee. Pitäisikin itkeä julkisesti enemmän. Usein on tilanteita, joissa en voi itkua estellä. Vaikka en tohtisi nyyhkyttää, vaikka en tohtisi sotkea meikkiä – kyyneleilläni on usein täysin oma tahto nousta silmiin ja valua sieltä poskille. Ne vain tulevat, kysymättä.

Toisinaan itku tuntuu luovan heikkouden ilmapiirin, siinä ihminen on niin auki. Heikkoutta se ei kuitenkaan missään nimessä ole, se on vahvaa tuntemista ja reagoimista asiaan joka selkeästi koskettaa, on tärkeä, merkittävä. Tuli itku minkä hyvänsä tunteen tuloksena, sen takana kannattaa seistä ylpeänä. Kyyneleet ovat hieno juttu.

11

Vuosia olen kerännyt Pinterestissä omaan kansioon ajatuksia, suurin osa voimauttavia (älkää oksentako vielä) ja osa full-on statement -quotseja. Lainauksia suurilta ajattelijoilta, tekijöiltä tai muuten vain osuvia letkautuksia. Koska algoritmit ovat tehokkaita, usein tuntuu kuin Pinterest lukisi ajatuksiani ja tiettyyn mielentilaan tulee kovinkin osuvia tekstejä, jotka laittavat jopa itkemään. Olen aina ajatellut, että sanoilla on isosti vaikutusta ja minun kainalooni on jopa tatuoitu yksi teksti, joka on aikoinaan osunut silmään nimenomaan Pinterestissä.

Nyt minulla on kansio täynnä ajatuksia, jotka herättävät tunteita suunta ja toiseen. Syntyi ajatus kirjoittaa ajatuksista teille. Ei ajatella ajattelua (ellei lainattu teksti sinne vie), vaan tuumaillaan sanojen voimaa ja sitä mitä ne meissä herättävät. Keskustelu on aina mahtavaa, joten kommentointi etenkin tähän juttusarjaan on enemmän kuin suotavaa, jopa toivottua.

Ensimmäinen teksti istuu tuossa yläpuolella. Sen sisältö on suuri ja sitä mitä tässä kaivataan – ajatuksia herättävä. Let’s mennään!

Suomalaisille on hyvin tyypillistä elää masentavien sanontojen mukaan, kuten ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” tai ”Ken kuusen kurkottaa, katajaan kapsahtaa”. Elä pienesti, älä herätä huomiota. Älä kannusta, äläkä helvetissä ainakaan kehu ketään. Muutamia vuosia sitten somessa ja mediassa nousi esille kampanjoita, joissa kannustettiin kehumaan kerran päivässä ja se varmasti järkytti monia. Mutta sen ei pitäisi.

Olen hyvin vahvasti sisäsyntyinen pessimisti, joka ei luota mihinkään eikä kehenkään. Muina uomakipittäjinä keskittynyt omaan tieheni ja muiden onni on tietenkin minulta pois. Istuin kuitenkin terapiassa kolme vuotta, jossa ehdittiin pureutua myös näihin asioihin, jotka koin haasteena. Olen edelleen kateellinen pessimisti, mutta haluan myös toisille hyvää. Olen kylläkin aina halunnut, se on ollut vain vaikeampaa kuin nykyään. Viime aikoina olen ihmisiä kohdatessa kehunut, yrittänyt muistaa luoda suustani ulos positiivisia asioita neutraalin lötinän ohella. Se ei ole helppoa, kun sitä ei ole aiemmin juurikaan harjoittanut, mutta lopulta kuitenkin melko luontevaa.

Muutaman mukavan sanan sanominen toiselle voi muuttaa koko ihmisen. Mikäli vastaanottaja ei kuule niitä juuri koskaan, sanat jäävät loppuiäksi mieleen ja saattavat vaikuttaa jopa tulevaisuuden tuuliin. Yhden ihmisen usko sinuun voi olla käänteentekevä. Jos toisella on mieli todella matalalla; ”kaikki menee varmasti hyvin” on jo paljon sanottu. Kannustaminen menee suomalaisille kehuista ja on tyhjää parempi. Kuuntelu on tärkeää, kannustaminen merkittävää.

Ihmisille on aina ollut tärkeää tehdä omat vanhemmat ylpeiksi ja mikäli ylentäviä sanoja ei koskaan kuulu, mieleen jää tyhjiö  ja se voi vaikuttaa hyvin vahvasti minuuteen. Isäni on leppoisa mies, mutta omasta lapsuudestani jäin kaipaamaan enemmän fiilistelyä, kun saavuin tanssikisoista pokaali kädessäni. Innostunut ”HEI VAU, ihan mieletön juttu!” tuntuisi edelleen hyvältä, kun saavutan jotain elämässäni. Kun lapsi on tehnyt ison työn ja menestynyt, kehut tekevät hyvän vanhemman. Tiedän, että hän itse aktiivisena urheilijana oli lapsuudessani ihan varmasti minusta kovinkin ylpeä, mutta sanoja olisi voinut tulla enemmän. Sanatonta polkua on helppo kulkea, mutta lapsi ei mene kehuista pilalle. Mikäli kehut hänen uusinta piirrustusta joka päivä, ei ole vaaraa ylpistyä liiaksi. Kasvaa vain terve ihminen, joka on tehnyt äitinsä ylpeäksi ja kenties lahjakas taiteilija, koska kehut kannustivat treenaamaan. Tärkeää on kehua onnistumisista, mutta myös yrittämisestä. Lapsien kehuminen on tämän päivän juttu ja sieltä voikin olla helppo ammentaa kauniita ajatuksia myös kanssasisarille. Kenties, et kehu kuinka hienon kakan ystäväsi teki pottaan (toivottavasti pönttöön) – mutta ajatus kehumisesta voi pysyä helpommin mielessä ja tuntua luontevammalta. 

Kehuja kykenen antamaan kevyesti tuntemattomille (esimerkiksi kuvaustilanteessa) tai tovereille, joiden kanssa ystävyys on vuosimallia 2017 (tai nuorempi). Koen toisinaan hyvin haastavaa kehua ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni aina, mutta joiden kanssa kehujen jakaminen ei ole arkipäivää. Lähipiirini saakin kuulla kehuja vielä harvakseltaan, olisihan se aivan överiä kehua avopuolisoa joka päivä tai äidin hiuksia alvariinsa. Tärkeää kuitenkin olisi tehdä se; sanoa kannustavia asioita joka päivä – kehasta menemään. Määrällisesti eniten kehuja saa kuopukseni Aapo, joka tekee kehumisesta hemmetin helppoa. Hän ei haasta, on kiltein lapsi päällä maan (ainakin vielä) ja näyttää rakkauttaan minulle joka välissä. Niin – ehkä tässä on hyvä pitää mielessä vastavuoroisuus. Kehun saaminen tuntuu hyvälle ja mikäli niitä uskaltaa jakaa, niitä varmasti myös vastaanottaa itse enemmän.

Kehuissa kuitenkin tärkeintä on pyyteettömyys ja se, että ei odota niitä takaisin. Jos menet kehumaan ihmistä, jolle kehut eivät ole arkipäivää – saattaa hän jopa häkeltyä. Jollain tavalla se vasta onkin mahtavaa, siitä todella tietää, että kehu osui ja upposi. Päivän hyvä työ tehty ja voi vähän kehua itseään, kuinka on astetta parempi ihminen. Niitä meistä kyllä tuleekin, parempia ihmisiä – antajasta ja saajasta. Ennen kaikkea kauniiden sanojen voima nostattaa sanojen kuulijaa ja sen vuoksi niitä annetaan. Nostetaan toisiamme, kun olemme itse siinä välillä melko kehnoja.

Oletko sinä saanut kehuja, jotka muistat iäti?

Olen ihan varma, että mietit koko lukemisen ajan, mikä se teksti kainalossani on. Vielä se ei nolota kovinkaan paljon, joten tässä se tulee: Seek What Sets Your Soul On Fire. Sitä mä tietyllä tavalla Pinterestin teksteistäkin etsin – ajatuksia jotka laittavat alulle jotain minussa.

6

Kaikki oli niin jännittävää. Kuinka auto ajetaan yöjunan vaunuun, millainen on yöjunan hytti, miten koira viihtyy, nukkuvatko lapset kaksin ja niin – millainen on Pohjois-Norja? Kun juna lähti Pasilasta liikkeelle, otti autovaunun mukaan, kaivoimme eväät esille ja huokaisimme helpotuksesta. Matka oli alkanut ja kaikki oli tähän asti mennyt hyvin.

Olemme usein puhuneet Kain kanssa, että auto matkakohteessa olisi kiva. Hyppäsimme kesällä täysin ääripäähän, kun toteutimme viime talvena haaveeksi muodostuneen matkan Norjaan omalla autolla. Tarkoituksena oli suunnata Keski-Norjaan, olen näet kuullut, että maisemat siellä ovat kuin satumaasta. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja lounas ystävän kanssa sai meidät suuntaamaan kohti pohjoista. Meidän oli tarkoitus matkata Inarin kautta Varanger Lodgelle mökille muutamaksi yöksi ja jatkaa sieltä loppumatka omia reittejä – kohdaten taas Rovaniemellä paluuta varten. Ystäväperheen suunnitelmat muuttuivat harmillisesti hetki ennen reissua ja lopulta löysimme itsemme yöjunasta keskenämme.

Meidän perheeltä ei löydy telttoja, makuupusseja, eikä sen koomin eräilyyn vaadittavaa asennetta. Tarkoituksena oli ajaa keskimäärin 1-3h päivässä. Kymmeneen päivään oli sisällytetty kaksi pidempää, reilun 5h vetäisyä, kaksi täysin autotonta päivää ja kaksi yötä jolloin juna kuljetti meidät yli tuhat kilometriä. Lopulta oman auton mittariin pohjoisessa karttui 1400 kilometriä. Yövyimme mökin ja junan lisäksi hotelleissa, koluten perhe- ja lemmikkihuoneet.

 

Saavuimme Rovaniemelle aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan suoraan kohti Inaria. Kolmen tunnin matka oli melko tylsä ja ajoimme sen puoliksi. Meidät yllätti Sodankylän suuruus ja Inarin pienuus, olin aina ajatellut mielessäni nämä pitäjät toisinpäin, en yhtään tiedä miksi. Yövyimme symppiksessä Hotel Inarissa, jossa meidän perhehuoneessa oli parvi, oma sauna ja oma sisäänkäynti suoraan pihalta. Koiran kanssa varsin toimiva systeemi. Visit Inarin järjestämä Inarijärven risteily katamaraanilla innosti meitä, jätimme koiran huoneeseen ja liplattelimme paatilla ihanissa Suomi-maisemissa pari tuntia. Kiipesimme jylhälle Ukko-kalliolle ja aloimme päästä lomatunnelmaan.

Inari oli pitt-stop matkallamme ja odotimme malttamattomina, että pääsemme Norjan puolelle. Oli hupaisaa, kun ylitimme rajan Utsjoella ja emme meinanneet edes tajuta sitä. Käytännössä maan vaihtuminen oli kyltti tien vieressä ja 30km/h nopeusrajoitus. Poikien oli hyvin vaikeaa tajuta kuinka maiden rajat menevät ja kuinka voimme omalla autolla vain ajaa toiseen maahan, zoomailimme navigaattorin näkymää sisään ja ulos. Jokin kuitenkin muuttui Norjan puolella, nimittäin maisemat.

 

Maasto lähti muuttumaan käppyrämännyistä korkealle kohoaviin vuoriin ja sitten yllättäen koivikkoihin – vaivaiskoivujen määrä oli huima! Ajoimme Utsjoelta itään päin, aina Varangerbotniin asti ja siitä vuonon reunaa pitkin Nessebyn mökillemme, Jäämeren rannalle. Siellä vihdoin ymmärsin täysin mitä Kokkosen Terhi tarkoitti, kun hän kirjoitti Naurava Turskan Kallo -kappaleen Scandinavian Music Groupille.

 

”Minä istun ja mietin, kuinka sattuikaan
Sain eilen vanhan Volvon, joka toimii taas
Ajan kauas täältä, enkä enää mahdu kartalle
Ja Jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo

Kirjoitit kirjeeseen: ”Miten sulla, kulta, menee?”
En vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä
Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää
Vastasin silti: ”Voisin syödä muutakin kuin kalaa”

 

Tunnelma oli erilainen kuin olin koskaan aiemmin kokenut. Raikas, pysähtynyt, henkeäsalpaavan kaunis. Ajantaju katoaa, sitä ihmettelee lasku- ja nousuvesiä ja lapsetkin janoavat koko ajan ulos. Tuntee olevansa kaukana kotoa, ison äärellä. Pienuus iskee sisuksiin ja ajatus mahdollisista valaiden läsnäolosta, ihan siinä lähellä, hämmentää.

 

Meidän majoitus Varanger Lodgella oli luksus. Isot ikkunat pitivät huolen, että vaikka toisena päivänä sää oli epävakaa, tunnelma tuli sisälle asti. Mökin varustus oli priimaa ja koska olimme varautuneet ruoka- ja juomapuolella kolmen päivän aterioihin ja lomaherkkuihin, meidän ei tarvinnut poistua mihinkään.

Lodgea pitää suomalainen Elina, norjalaisen kalastajamiehensä kera. Suuntasimme tuonne siksi, että alunperin mukaan lähtevän perheen isä on arkkitehti ja suunnitellut kyseiset kaksi ranta-asuntoa. Jaettava sauna rakennusten välissä oli valtava ja sieltäkin löytyi iso ikkuna, josta upeat näkymät merelle. Oli kotoisa tunnelma, kun meidät vastaanotettiin suomeksi, mutta oli myös yhtä mahtavaa päästä juttelemaan kalastaja-Edgarin kanssa kuningasrapujen pyytämisestä. Edgar järjestää kuningasrapu-safareja ja kalastaminenkin on hieman erilaista, kuin täällä etelässä. Leevi nosti kannelta minuuteissa muutamankin vonkaleen ja kun ihmettelimme melko kookasta kampelaa, Edgar nauroi meille huvittuneesti: Leevin nostama kampela oli noin kilon painoinen ja Edgar kertoi, että he ovat saaneet hieman isompiakin – kolmesataa kiloisen. Käsitys vonkaleista romuttui.

Olisimme voineet viipyä Lodgella viikon, mutta matkan piti jatkua. Hyppäsimme autoon aamupäivällä ja valmistauduimme pitkään ajoon, kohti Hammerfestia. Pyysin päästä rattiin ensimmäiseksi, koska olin virkeä ja kun olin ajanut kaksi ja puoli tuntia, olisin voinut ajaa heittämällä toisen setin perään. Tylsää suoraa, saatika tylsää maisemaa ei ollut mailla halmeilla. Vuonojen mukaan mutkitteleva rantareitti piti sisällään vuoria, sisämaan laakeutta, korkeuseroja ja henkeäsalpaavia pysähdyspaikkoja. Ajoimme kovaa, ajoimme rauhassa ja pysähtelimme – kaikki nauttivat matkasta. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme mukavia. Edeltävän päivän epävakaa sää oli muisto vain ja aurinko porotti loppulomamme.

 

Hammerfest on kaunis, kompakti kaupunki. Maiseman hieman pilaa ytimessä oleva öljynjalostamo, mutta kun katsoo toisaalle, voi jälleen häkeltyä. Kiipesimme kaupungin ylle ja vahdimme, että risteilyalus pysäköi oikein. Halusimme myös itse vesille ja ajelimme paikallisella lautalla kierroksen. Pääsimme kurkkimaan pieniä kyliä ja parin tunnin reissu oli oikein mainio tapa tutustua vesiteitse lähialueisiin! Lautta-aikataulut olivat sen verran kyseenalaiset, että ei uskallettu jäädä sunnuntaina lautasta mihinkään – seuraava lautta olisi saattanut tulla vasta maanantaina.

Jo ennen Hammerfestia alkoi paikallisten kohtaaminen – poroja siellä, poroja täällä. Porojen määrä oli hupaisa, ne herättivät paljon naurua ja sulostusta meissä. Kun ajoimme loman lopuksi Rovaniemelle, kukaan ei enää pistänyt merkille vastaantulevia, keskellä tietä nököttäviä otuksia. Poroja oli niin paljon, että niistä tuli peruskauraa. Niiden läsnäolo etenkin kaupungissa kuitenkin huvittaa edelleen, siellä he vain jolkottivat keskellä suojatietä ja söivät kukkaistutuksia.

Hammerfestissa oli myös otus, jonka olisimme kovasti halunneet nähdä, nimittäin maitovalas Hvaldimir! Hän oli legendan mukaan karannut venäläisestä vakoojakoulutuksesta ja ottanut kodikseen Hammerfestin sataman. Kesy valas tuli ruoka-aikaan paikalle ja ammattilaiset ruokkivat hänet, hänestä oli tullut Hammerfestin maskotti. Hankimme museosta Hvaldimir-pehmon, naureskelimme Instagram-videoille (suosittelen katsomaan!) ja saimme kuulla myöhemmin uutisista, että Hvaldimir oli lähtenyt matkaamaan kohti Altan kaupunkia. Tämä oli iloinen uutinen kaikille, se nimittäin tarkoitti, että Hvaldimir pystyi itse pyydystämään ruokansa.

 

Me myös jatkoimme matkaamme parin päivän jälkeen kohti Altaa, joka on etelämmässä, alle kolmen tunnin matkan päässä. Meillä oli perinteinen lomariita päällä, joten tämä välimatka meni hiljaisuudessa. Alta kuitenkin tarjoili meille puitteet puhua riita läpi ja lopulta nautiskelimme eväitä hotellin viereisellä nurmikolla. Olin ymmärtänyt, että Norjassa on kallista. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt sen ulottuvan supermarketteihin asti. Helistin kilon porkkanapussia Kain naaman edessä ja korotin ääntäni ”Siis tämä on melkein kuusi euroa!! Tää maksaa Suomessa euro viiskyt!” Olin pöyristynyt. Ajattelin koto-Suomessa, että säästämme, kun ostamme satunnaisesti eväitä ravintola-ruokailujen sijaan. En ollut ajatellut, että jokainen eväsretki kauppaan vei 50 euroa ja täten olisimme säästäneet parhaiten pakkaamalla kuivamuonaa auton täyteen. Jälkiviisaana voin myös todeta, että konttiin olisi kannattanut lastata lava olutta ja viinitonkka. Alkoholi on järkyttävän hintaista ja yhtäkään Vinmonopoletia (paikallinen Alko) ei osunut silmiini, mikäli olisi kaivannut viinipulloa. Onneksi tajusimme ostaa Nuorgamin Alkosta muutamat putelit ja auton sekä lasten ollessa reissussa mukana, ne riittivätkin ihan hyvin.

Alta oli kovin tylsä kaupunki. Merenrannassa on yksityisiä taloja, eikä ollenkaan samaa tunnelmaa kuin rantakuppiloita sisältävässä Hammerfestissa. Keskustassa jotain kauppoja, pari ravintolaa, terveyskeskus. Onneksi Alta oli meille vain yhden illan pysähdys ja seuraavana päivänä lähdimme hymähdellen kohti Kautokeinoa. Sinne meillä ei nähkääs ollut mitään odotuksia. Ehdoton visiteeraamisen kohde oli Juhl´sin hopeapaja, mutta sen lisäksi Kautokeinosta meillä oli tuppukylän mielikuva. Sitä se olikin, mutta jotain sympaattista se piti sisällään. Kautokeino oli tunnelmaltaan syvällisempi kuin Alta ja lehtikuusella verhoiltu kylän ainoa hotelli erittäin vieraanvarainen. Hotelli oli kaikkien mielestä paras koko matkalla ja se johtui ehdottomasti kahdesta ulkoporealtaasta ja tynnyrisaunasta. Polskimme koko illan ja nautimme illallisen hotellin ravintolassa. Juhl´sin hopeapaja oli elämys ja mikäli olet matkaamassa ohi Kautokeinon, piipahda ihmeessä!

Herätessämme Kautokeinossa, alkoi matka olla lopuillaan. Saavuimme Rovaniemelle pitkän ajon jälkeen ja Kai ajoi muina konkareina auton junaan. Pysähdyimme matkalla Levillä syömässä ja oli jännittävää kokea lumikaupunki keskikesällä. Junamatka takaisin oli helteiden vuoksi kuuuuuuma, mutta nukuimme suht mukavasti kiskojen kirskuessa. Helteisiin liittyen; pohjoisessa ei ole totuttu niihin. Täten hotelleissa ei todellakaan ole ilmastointia ja lämpö oli jonain öinä riesa. Olimme kuitenkin mielissämme, että meidän matkalle sattui niin hyvät säät. Kumisaappaat ja lapaset jäivät liki käyttämättä.

Pohjois-Norja tarjoili meille mukavan seikkailun! Olimme hyvin väsyneitä matkan jälkeen, mutta onnellisia siitä, että uskalsimme lähteä mukavuusalueelta. Lapset jaksoivat mainiosti koko reissun ja jopa viihtyivät! He aidosti nauttivat maisemista ja oli ihanaa antaa heille hieman erilainen reissukokemus rantalomien sijaan. Puhelimissa toimi netti, joten ajomatkoilla takapenkillä syttyi yleensä hepuli vasta kun kerroimme lähestyvämme kohdetta. Samoin Simo matkusti autossa ja muutoinkin mukana kuin vanha tekijä. Hän ei kovin paljon ollut itsekseen, lähinnä meidän ravintolavisiitit ja veneseikkailut. Matkustaminen koiran kanssa sujui niin kivasti, että ehdottomasti voisin uudelleenkin ottaa mukaan.

Oli siistiä nähdä useita eri kyliä ja vaihtuvia maisemia, seuraavaksi kuitenkin perheenä lähdemme aika varmasti staattisemmalle reissulle. Jotain eri tavalla rentouttavaa paikallaan olemisessa kuitenkin on.

7