Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 

November comes and November goes,
With the last red berries, 
And the first white snows.
With night coming early,
And dawn coming late,
Ice in the bucket, 
Frost by the gate.
The fires burn,
The kettle sings.
And earth sinks to rest
Until next spring. 

 

Marraskuu on liki kaikki menneet vuodet ollut yksi nopeimmin ohi menevistä ja turhimmista kuukausista. Vuonna 1998 tuli aivan hemmetisti lunta, silloin marraskuu oli mahtavin ikinä. Lunta oli niin käsittämättömän paljon, että kykenimme tekemään pihan täyteen lumilinnoja ja vanhempien kolaamat vuoret kasvoivat järisyttäviin mittasuhteisiin. Olen kaivannut sitä talvea siitä asti. Marraskuun loppu taas on lapsuudessani ollut minulle juhlan aikaa, koska nimipäiväni ovat 25.11. ja äidilläni oli tapana kutsua suku koolle ja pistää pöytä koreaksi. Sain lahjoja ja herkkuja – marraskuu oli heti astetta parempi ja järkeenkäyvempi.

Nyttemmin marraskuulle tupataan kehittämään viikonloppuihin aktiviteetteja, jotta emme kaikki vaipuisi masennukseen sysimustien päivien vuoksi. Tänä vuonna marraskuu jää mieleen tapahtumarikkaimpana ikinä. Mikäli etenemme suunnitelmien mukaan, tontilla tapahtuu paljon. Arki tulee olemaan hektistä viikonloppujen lisäksi, suunnitelmia pitää lyödä lukkoon ja päätöksiä siivittää kynttilän valo. Vuoden synkin aika onkin vuoden reippainta – tulevaisuuteen vahvasti katsovaa, pysähtymisestä ei tietoakaan.

Vaikka elämäni marraskuut ovat olleet melko tasaisia – rakastan marraskuuta. Kun pohjoisessa asuvat ihmiset keskittyvät vihaamaan vuoden pimeimpiä kuukausia, minä laitan villasukat jalkaan, kynttilät päälle, asetun peiton alle ja nautin elämästä. Loka-, marras,- ja joulukuu ovat suosikkejani. Rakastan sitä rauhaa ja toimettomuutta, mitä nämä kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että pohjoisen väestä suurin osa kuitenkin nauttii salaa näistä marraskuun synkistä hetkistä. Tavallaan kaikki elävät normaalia arkea, mutta kuitenkin jokainen hämmästelee pimeässä päivällisen jälkeen ”Onko kello vasta puoli kuusi?!” – ja asettuu sohvalle rentoutumaan, nauttien siitä, että kello on vasta puoli kuusi ja on vielä koko ilta aikaa vain olla.

Myönnän, että kun sumu ja sade on kestänyt viikon, jopa minä kaipaan aurinkoa. Parasta olisikin, että päivisin loppuvuodesta olisi kirpsakan raikasta ja valoisaa. Kyllähän toki pimeässä komerossa 24/7 alkaa lopulta ottaa kunnon päälle ja energiat pysyvät alhaalla, teki mitä hyvänsä. Mutta marraskuu tekee varmasti parhaansa. Myös me joudumme tämän vuoden marraskuussa ylittämään itsemme, emmekä pääse nauttimaan tuttuun tapaan jouten olosta, kuin esimerkiksi viime marraskuussa.

Tänään, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, paistoi aurinko. Se laski mailleen ajallaan, eli melko ajoissa. Sen jälkeen saimmekin nauttia taas kynttilän tuomasta valosta ja rauhaisasta tunnelmasta. Me keräämme voimia ensi kevääseen, ihan kuin luontokin. Miten valloittava ajatus. <3

5

Itkin vuolaasti eilen kahteen kertaan Toy Story 4 elokuvan näytöksessä. Ihan hävetti itseänikin, kun valot tulivat päälle ja niiskutin, minkä naurultani ehdin. Leevi näet pyöritti silmiään ja huuteli ”Et oo tosissas!” huomatessaan kyyneleeni.

Olen tunteellinen ihminen. Aina ollut. Itku tulee tosi helposti, mutta niin tulee nauru, viha ja kaikki muutkin tunteet. Voimakkaina ryöppäyksinä ja välillä hallitsemattomasti. Itken ilosta, surusta, vihasta, haikeudesta, ylpeydestä, arvostuksesta, onnistumisesta, epäonnistumisesta. Voi pojat, voin itkeä ihan mistä vain. Mutta on minulla ollut hetkiä, kun olen hävennyt kyyneleitäni ja kolmen vuoden terapiassa en itkenyt kertaakaan. Pystyn pitämään sisälläni, pystyn kovettamaan kuoreni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän onneksi häpeän kyyneleitä ja sitä syvemmin tajuan, että ne ovat hieno piirre minussa.

Kuuntelen parhaillaan kirjaa ”Saat mitä haluat” ja siinä kirjailija mainitsi hänen ukkinsa toppuutelleen hänen kyyneleitään lapsena. Tunteiden tukahduttaminen millään tavalla, ei ole hyväksi ihmiselle. Silti edelleen esimerkiksi pojilta vaaditaan luonteen lujuutta ja tytöt saavat kuraa niskaan liiasta tunteilusta. Meidän kotona tunteita on aikuisten puolesta näytetty aina melko avoimesti, tilanteet yritetään selittää jälkikäteen auki, mikäli tarve vaatii. Edelleen lapset saattavat huolestua itkemisestäni, mutta on erittäin tärkeää, että he altistuvat kyyneleilleni. Se tekee tunteiden näyttämisestä normaalia ja sallittua.

Kannustan poikiani tuntemaan ja näyttämään fiiliksensä. Jankkaamalla, että tunteiden näyttäminen on ok. Syyllistyn kyllä itsekin välillä rauhoittelemaan itkevää lasta huonosti, kannustamalla rahoittumaan ja jopa sanomalla ”Elä itke, ei tarvitse itkeä.” Etenkin, jos muita on paikalla ja toki se on luontaista leijonaemoa, joka yrittää saada pentunsa unohtamaan tilanteen ja pääsevän sen ylitse. Varmasti parasta kuitenkin olisi todeta, että ”Itke vaan, ymmärrän, että sua sattuu ja se itkettää!”

Itku puhdistaa, auttaa käsittelemään tunnekuohun joka sillä hetkellä tulee. Sitä ei ole mitään syytä pitää sisällään. Silti itkulla on iso häpeän ja heikkouden stigma yllään. Itken usein itsekseni ja jos on yleisöä, itkuni on niin hiljaista kuin suinkin. Itku voi olla kaunista, mutta usein ihminen ei ole itkiessään upeimmillaan. Heikkoa kyyneleet ei kuitenkaan ihmisestä tee. Pitäisikin itkeä julkisesti enemmän. Usein on tilanteita, joissa en voi itkua estellä. Vaikka en tohtisi nyyhkyttää, vaikka en tohtisi sotkea meikkiä – kyyneleilläni on usein täysin oma tahto nousta silmiin ja valua sieltä poskille. Ne vain tulevat, kysymättä.

Toisinaan itku tuntuu luovan heikkouden ilmapiirin, siinä ihminen on niin auki. Heikkoutta se ei kuitenkaan missään nimessä ole, se on vahvaa tuntemista ja reagoimista asiaan joka selkeästi koskettaa, on tärkeä, merkittävä. Tuli itku minkä hyvänsä tunteen tuloksena, sen takana kannattaa seistä ylpeänä. Kyyneleet ovat hieno juttu.

9

Vuosia olen kerännyt Pinterestissä omaan kansioon ajatuksia, suurin osa voimauttavia (älkää oksentako vielä) ja osa full-on statement -quotseja. Lainauksia suurilta ajattelijoilta, tekijöiltä tai muuten vain osuvia letkautuksia. Koska algoritmit ovat tehokkaita, usein tuntuu kuin Pinterest lukisi ajatuksiani ja tiettyyn mielentilaan tulee kovinkin osuvia tekstejä, jotka laittavat jopa itkemään. Olen aina ajatellut, että sanoilla on isosti vaikutusta ja minun kainalooni on jopa tatuoitu yksi teksti, joka on aikoinaan osunut silmään nimenomaan Pinterestissä.

Nyt minulla on kansio täynnä ajatuksia, jotka herättävät tunteita suunta ja toiseen. Syntyi ajatus kirjoittaa ajatuksista teille. Ei ajatella ajattelua (ellei lainattu teksti sinne vie), vaan tuumaillaan sanojen voimaa ja sitä mitä ne meissä herättävät. Keskustelu on aina mahtavaa, joten kommentointi etenkin tähän juttusarjaan on enemmän kuin suotavaa, jopa toivottua.

Ensimmäinen teksti istuu tuossa yläpuolella. Sen sisältö on suuri ja sitä mitä tässä kaivataan – ajatuksia herättävä. Let’s mennään!

Suomalaisille on hyvin tyypillistä elää masentavien sanontojen mukaan, kuten ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” tai ”Ken kuusen kurkottaa, katajaan kapsahtaa”. Elä pienesti, älä herätä huomiota. Älä kannusta, äläkä helvetissä ainakaan kehu ketään. Muutamia vuosia sitten somessa ja mediassa nousi esille kampanjoita, joissa kannustettiin kehumaan kerran päivässä ja se varmasti järkytti monia. Mutta sen ei pitäisi.

Olen hyvin vahvasti sisäsyntyinen pessimisti, joka ei luota mihinkään eikä kehenkään. Muina uomakipittäjinä keskittynyt omaan tieheni ja muiden onni on tietenkin minulta pois. Istuin kuitenkin terapiassa kolme vuotta, jossa ehdittiin pureutua myös näihin asioihin, jotka koin haasteena. Olen edelleen kateellinen pessimisti, mutta haluan myös toisille hyvää. Olen kylläkin aina halunnut, se on ollut vain vaikeampaa kuin nykyään. Viime aikoina olen ihmisiä kohdatessa kehunut, yrittänyt muistaa luoda suustani ulos positiivisia asioita neutraalin lötinän ohella. Se ei ole helppoa, kun sitä ei ole aiemmin juurikaan harjoittanut, mutta lopulta kuitenkin melko luontevaa.

Muutaman mukavan sanan sanominen toiselle voi muuttaa koko ihmisen. Mikäli vastaanottaja ei kuule niitä juuri koskaan, sanat jäävät loppuiäksi mieleen ja saattavat vaikuttaa jopa tulevaisuuden tuuliin. Yhden ihmisen usko sinuun voi olla käänteentekevä. Jos toisella on mieli todella matalalla; ”kaikki menee varmasti hyvin” on jo paljon sanottu. Kannustaminen menee suomalaisille kehuista ja on tyhjää parempi. Kuuntelu on tärkeää, kannustaminen merkittävää.

Ihmisille on aina ollut tärkeää tehdä omat vanhemmat ylpeiksi ja mikäli ylentäviä sanoja ei koskaan kuulu, mieleen jää tyhjiö  ja se voi vaikuttaa hyvin vahvasti minuuteen. Isäni on leppoisa mies, mutta omasta lapsuudestani jäin kaipaamaan enemmän fiilistelyä, kun saavuin tanssikisoista pokaali kädessäni. Innostunut ”HEI VAU, ihan mieletön juttu!” tuntuisi edelleen hyvältä, kun saavutan jotain elämässäni. Kun lapsi on tehnyt ison työn ja menestynyt, kehut tekevät hyvän vanhemman. Tiedän, että hän itse aktiivisena urheilijana oli lapsuudessani ihan varmasti minusta kovinkin ylpeä, mutta sanoja olisi voinut tulla enemmän. Sanatonta polkua on helppo kulkea, mutta lapsi ei mene kehuista pilalle. Mikäli kehut hänen uusinta piirrustusta joka päivä, ei ole vaaraa ylpistyä liiaksi. Kasvaa vain terve ihminen, joka on tehnyt äitinsä ylpeäksi ja kenties lahjakas taiteilija, koska kehut kannustivat treenaamaan. Tärkeää on kehua onnistumisista, mutta myös yrittämisestä. Lapsien kehuminen on tämän päivän juttu ja sieltä voikin olla helppo ammentaa kauniita ajatuksia myös kanssasisarille. Kenties, et kehu kuinka hienon kakan ystäväsi teki pottaan (toivottavasti pönttöön) – mutta ajatus kehumisesta voi pysyä helpommin mielessä ja tuntua luontevammalta. 

Kehuja kykenen antamaan kevyesti tuntemattomille (esimerkiksi kuvaustilanteessa) tai tovereille, joiden kanssa ystävyys on vuosimallia 2017 (tai nuorempi). Koen toisinaan hyvin haastavaa kehua ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni aina, mutta joiden kanssa kehujen jakaminen ei ole arkipäivää. Lähipiirini saakin kuulla kehuja vielä harvakseltaan, olisihan se aivan överiä kehua avopuolisoa joka päivä tai äidin hiuksia alvariinsa. Tärkeää kuitenkin olisi tehdä se; sanoa kannustavia asioita joka päivä – kehasta menemään. Määrällisesti eniten kehuja saa kuopukseni Aapo, joka tekee kehumisesta hemmetin helppoa. Hän ei haasta, on kiltein lapsi päällä maan (ainakin vielä) ja näyttää rakkauttaan minulle joka välissä. Niin – ehkä tässä on hyvä pitää mielessä vastavuoroisuus. Kehun saaminen tuntuu hyvälle ja mikäli niitä uskaltaa jakaa, niitä varmasti myös vastaanottaa itse enemmän.

Kehuissa kuitenkin tärkeintä on pyyteettömyys ja se, että ei odota niitä takaisin. Jos menet kehumaan ihmistä, jolle kehut eivät ole arkipäivää – saattaa hän jopa häkeltyä. Jollain tavalla se vasta onkin mahtavaa, siitä todella tietää, että kehu osui ja upposi. Päivän hyvä työ tehty ja voi vähän kehua itseään, kuinka on astetta parempi ihminen. Niitä meistä kyllä tuleekin, parempia ihmisiä – antajasta ja saajasta. Ennen kaikkea kauniiden sanojen voima nostattaa sanojen kuulijaa ja sen vuoksi niitä annetaan. Nostetaan toisiamme, kun olemme itse siinä välillä melko kehnoja.

Oletko sinä saanut kehuja, jotka muistat iäti?

Olen ihan varma, että mietit koko lukemisen ajan, mikä se teksti kainalossani on. Vielä se ei nolota kovinkaan paljon, joten tässä se tulee: Seek What Sets Your Soul On Fire. Sitä mä tietyllä tavalla Pinterestin teksteistäkin etsin – ajatuksia jotka laittavat alulle jotain minussa.

6

Kaikki oli niin jännittävää. Kuinka auto ajetaan yöjunan vaunuun, millainen on yöjunan hytti, miten koira viihtyy, nukkuvatko lapset kaksin ja niin – millainen on Pohjois-Norja? Kun juna lähti Pasilasta liikkeelle, otti autovaunun mukaan, kaivoimme eväät esille ja huokaisimme helpotuksesta. Matka oli alkanut ja kaikki oli tähän asti mennyt hyvin.

Olemme usein puhuneet Kain kanssa, että auto matkakohteessa olisi kiva. Hyppäsimme kesällä täysin ääripäähän, kun toteutimme viime talvena haaveeksi muodostuneen matkan Norjaan omalla autolla. Tarkoituksena oli suunnata Keski-Norjaan, olen näet kuullut, että maisemat siellä ovat kuin satumaasta. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja lounas ystävän kanssa sai meidät suuntaamaan kohti pohjoista. Meidän oli tarkoitus matkata Inarin kautta Varanger Lodgelle mökille muutamaksi yöksi ja jatkaa sieltä loppumatka omia reittejä – kohdaten taas Rovaniemellä paluuta varten. Ystäväperheen suunnitelmat muuttuivat harmillisesti hetki ennen reissua ja lopulta löysimme itsemme yöjunasta keskenämme.

Meidän perheeltä ei löydy telttoja, makuupusseja, eikä sen koomin eräilyyn vaadittavaa asennetta. Tarkoituksena oli ajaa keskimäärin 1-3h päivässä. Kymmeneen päivään oli sisällytetty kaksi pidempää, reilun 5h vetäisyä, kaksi täysin autotonta päivää ja kaksi yötä jolloin juna kuljetti meidät yli tuhat kilometriä. Lopulta oman auton mittariin pohjoisessa karttui 1400 kilometriä. Yövyimme mökin ja junan lisäksi hotelleissa, koluten perhe- ja lemmikkihuoneet.

 

Saavuimme Rovaniemelle aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan suoraan kohti Inaria. Kolmen tunnin matka oli melko tylsä ja ajoimme sen puoliksi. Meidät yllätti Sodankylän suuruus ja Inarin pienuus, olin aina ajatellut mielessäni nämä pitäjät toisinpäin, en yhtään tiedä miksi. Yövyimme symppiksessä Hotel Inarissa, jossa meidän perhehuoneessa oli parvi, oma sauna ja oma sisäänkäynti suoraan pihalta. Koiran kanssa varsin toimiva systeemi. Visit Inarin järjestämä Inarijärven risteily katamaraanilla innosti meitä, jätimme koiran huoneeseen ja liplattelimme paatilla ihanissa Suomi-maisemissa pari tuntia. Kiipesimme jylhälle Ukko-kalliolle ja aloimme päästä lomatunnelmaan.

Inari oli pitt-stop matkallamme ja odotimme malttamattomina, että pääsemme Norjan puolelle. Oli hupaisaa, kun ylitimme rajan Utsjoella ja emme meinanneet edes tajuta sitä. Käytännössä maan vaihtuminen oli kyltti tien vieressä ja 30km/h nopeusrajoitus. Poikien oli hyvin vaikeaa tajuta kuinka maiden rajat menevät ja kuinka voimme omalla autolla vain ajaa toiseen maahan, zoomailimme navigaattorin näkymää sisään ja ulos. Jokin kuitenkin muuttui Norjan puolella, nimittäin maisemat.

 

Maasto lähti muuttumaan käppyrämännyistä korkealle kohoaviin vuoriin ja sitten yllättäen koivikkoihin – vaivaiskoivujen määrä oli huima! Ajoimme Utsjoelta itään päin, aina Varangerbotniin asti ja siitä vuonon reunaa pitkin Nessebyn mökillemme, Jäämeren rannalle. Siellä vihdoin ymmärsin täysin mitä Kokkosen Terhi tarkoitti, kun hän kirjoitti Naurava Turskan Kallo -kappaleen Scandinavian Music Groupille.

 

”Minä istun ja mietin, kuinka sattuikaan
Sain eilen vanhan Volvon, joka toimii taas
Ajan kauas täältä, enkä enää mahdu kartalle
Ja Jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo

Kirjoitit kirjeeseen: ”Miten sulla, kulta, menee?”
En vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä
Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää
Vastasin silti: ”Voisin syödä muutakin kuin kalaa”

 

Tunnelma oli erilainen kuin olin koskaan aiemmin kokenut. Raikas, pysähtynyt, henkeäsalpaavan kaunis. Ajantaju katoaa, sitä ihmettelee lasku- ja nousuvesiä ja lapsetkin janoavat koko ajan ulos. Tuntee olevansa kaukana kotoa, ison äärellä. Pienuus iskee sisuksiin ja ajatus mahdollisista valaiden läsnäolosta, ihan siinä lähellä, hämmentää.

 

Meidän majoitus Varanger Lodgella oli luksus. Isot ikkunat pitivät huolen, että vaikka toisena päivänä sää oli epävakaa, tunnelma tuli sisälle asti. Mökin varustus oli priimaa ja koska olimme varautuneet ruoka- ja juomapuolella kolmen päivän aterioihin ja lomaherkkuihin, meidän ei tarvinnut poistua mihinkään.

Lodgea pitää suomalainen Elina, norjalaisen kalastajamiehensä kera. Suuntasimme tuonne siksi, että alunperin mukaan lähtevän perheen isä on arkkitehti ja suunnitellut kyseiset kaksi ranta-asuntoa. Jaettava sauna rakennusten välissä oli valtava ja sieltäkin löytyi iso ikkuna, josta upeat näkymät merelle. Oli kotoisa tunnelma, kun meidät vastaanotettiin suomeksi, mutta oli myös yhtä mahtavaa päästä juttelemaan kalastaja-Edgarin kanssa kuningasrapujen pyytämisestä. Edgar järjestää kuningasrapu-safareja ja kalastaminenkin on hieman erilaista, kuin täällä etelässä. Leevi nosti kannelta minuuteissa muutamankin vonkaleen ja kun ihmettelimme melko kookasta kampelaa, Edgar nauroi meille huvittuneesti: Leevin nostama kampela oli noin kilon painoinen ja Edgar kertoi, että he ovat saaneet hieman isompiakin – kolmesataa kiloisen. Käsitys vonkaleista romuttui.

Olisimme voineet viipyä Lodgella viikon, mutta matkan piti jatkua. Hyppäsimme autoon aamupäivällä ja valmistauduimme pitkään ajoon, kohti Hammerfestia. Pyysin päästä rattiin ensimmäiseksi, koska olin virkeä ja kun olin ajanut kaksi ja puoli tuntia, olisin voinut ajaa heittämällä toisen setin perään. Tylsää suoraa, saatika tylsää maisemaa ei ollut mailla halmeilla. Vuonojen mukaan mutkitteleva rantareitti piti sisällään vuoria, sisämaan laakeutta, korkeuseroja ja henkeäsalpaavia pysähdyspaikkoja. Ajoimme kovaa, ajoimme rauhassa ja pysähtelimme – kaikki nauttivat matkasta. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme mukavia. Edeltävän päivän epävakaa sää oli muisto vain ja aurinko porotti loppulomamme.

 

Hammerfest on kaunis, kompakti kaupunki. Maiseman hieman pilaa ytimessä oleva öljynjalostamo, mutta kun katsoo toisaalle, voi jälleen häkeltyä. Kiipesimme kaupungin ylle ja vahdimme, että risteilyalus pysäköi oikein. Halusimme myös itse vesille ja ajelimme paikallisella lautalla kierroksen. Pääsimme kurkkimaan pieniä kyliä ja parin tunnin reissu oli oikein mainio tapa tutustua vesiteitse lähialueisiin! Lautta-aikataulut olivat sen verran kyseenalaiset, että ei uskallettu jäädä sunnuntaina lautasta mihinkään – seuraava lautta olisi saattanut tulla vasta maanantaina.

Jo ennen Hammerfestia alkoi paikallisten kohtaaminen – poroja siellä, poroja täällä. Porojen määrä oli hupaisa, ne herättivät paljon naurua ja sulostusta meissä. Kun ajoimme loman lopuksi Rovaniemelle, kukaan ei enää pistänyt merkille vastaantulevia, keskellä tietä nököttäviä otuksia. Poroja oli niin paljon, että niistä tuli peruskauraa. Niiden läsnäolo etenkin kaupungissa kuitenkin huvittaa edelleen, siellä he vain jolkottivat keskellä suojatietä ja söivät kukkaistutuksia.

Hammerfestissa oli myös otus, jonka olisimme kovasti halunneet nähdä, nimittäin maitovalas Hvaldimir! Hän oli legendan mukaan karannut venäläisestä vakoojakoulutuksesta ja ottanut kodikseen Hammerfestin sataman. Kesy valas tuli ruoka-aikaan paikalle ja ammattilaiset ruokkivat hänet, hänestä oli tullut Hammerfestin maskotti. Hankimme museosta Hvaldimir-pehmon, naureskelimme Instagram-videoille (suosittelen katsomaan!) ja saimme kuulla myöhemmin uutisista, että Hvaldimir oli lähtenyt matkaamaan kohti Altan kaupunkia. Tämä oli iloinen uutinen kaikille, se nimittäin tarkoitti, että Hvaldimir pystyi itse pyydystämään ruokansa.

 

Me myös jatkoimme matkaamme parin päivän jälkeen kohti Altaa, joka on etelämmässä, alle kolmen tunnin matkan päässä. Meillä oli perinteinen lomariita päällä, joten tämä välimatka meni hiljaisuudessa. Alta kuitenkin tarjoili meille puitteet puhua riita läpi ja lopulta nautiskelimme eväitä hotellin viereisellä nurmikolla. Olin ymmärtänyt, että Norjassa on kallista. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt sen ulottuvan supermarketteihin asti. Helistin kilon porkkanapussia Kain naaman edessä ja korotin ääntäni ”Siis tämä on melkein kuusi euroa!! Tää maksaa Suomessa euro viiskyt!” Olin pöyristynyt. Ajattelin koto-Suomessa, että säästämme, kun ostamme satunnaisesti eväitä ravintola-ruokailujen sijaan. En ollut ajatellut, että jokainen eväsretki kauppaan vei 50 euroa ja täten olisimme säästäneet parhaiten pakkaamalla kuivamuonaa auton täyteen. Jälkiviisaana voin myös todeta, että konttiin olisi kannattanut lastata lava olutta ja viinitonkka. Alkoholi on järkyttävän hintaista ja yhtäkään Vinmonopoletia (paikallinen Alko) ei osunut silmiini, mikäli olisi kaivannut viinipulloa. Onneksi tajusimme ostaa Nuorgamin Alkosta muutamat putelit ja auton sekä lasten ollessa reissussa mukana, ne riittivätkin ihan hyvin.

Alta oli kovin tylsä kaupunki. Merenrannassa on yksityisiä taloja, eikä ollenkaan samaa tunnelmaa kuin rantakuppiloita sisältävässä Hammerfestissa. Keskustassa jotain kauppoja, pari ravintolaa, terveyskeskus. Onneksi Alta oli meille vain yhden illan pysähdys ja seuraavana päivänä lähdimme hymähdellen kohti Kautokeinoa. Sinne meillä ei nähkääs ollut mitään odotuksia. Ehdoton visiteeraamisen kohde oli Juhl´sin hopeapaja, mutta sen lisäksi Kautokeinosta meillä oli tuppukylän mielikuva. Sitä se olikin, mutta jotain sympaattista se piti sisällään. Kautokeino oli tunnelmaltaan syvällisempi kuin Alta ja lehtikuusella verhoiltu kylän ainoa hotelli erittäin vieraanvarainen. Hotelli oli kaikkien mielestä paras koko matkalla ja se johtui ehdottomasti kahdesta ulkoporealtaasta ja tynnyrisaunasta. Polskimme koko illan ja nautimme illallisen hotellin ravintolassa. Juhl´sin hopeapaja oli elämys ja mikäli olet matkaamassa ohi Kautokeinon, piipahda ihmeessä!

Herätessämme Kautokeinossa, alkoi matka olla lopuillaan. Saavuimme Rovaniemelle pitkän ajon jälkeen ja Kai ajoi muina konkareina auton junaan. Pysähdyimme matkalla Levillä syömässä ja oli jännittävää kokea lumikaupunki keskikesällä. Junamatka takaisin oli helteiden vuoksi kuuuuuuma, mutta nukuimme suht mukavasti kiskojen kirskuessa. Helteisiin liittyen; pohjoisessa ei ole totuttu niihin. Täten hotelleissa ei todellakaan ole ilmastointia ja lämpö oli jonain öinä riesa. Olimme kuitenkin mielissämme, että meidän matkalle sattui niin hyvät säät. Kumisaappaat ja lapaset jäivät liki käyttämättä.

Pohjois-Norja tarjoili meille mukavan seikkailun! Olimme hyvin väsyneitä matkan jälkeen, mutta onnellisia siitä, että uskalsimme lähteä mukavuusalueelta. Lapset jaksoivat mainiosti koko reissun ja jopa viihtyivät! He aidosti nauttivat maisemista ja oli ihanaa antaa heille hieman erilainen reissukokemus rantalomien sijaan. Puhelimissa toimi netti, joten ajomatkoilla takapenkillä syttyi yleensä hepuli vasta kun kerroimme lähestyvämme kohdetta. Samoin Simo matkusti autossa ja muutoinkin mukana kuin vanha tekijä. Hän ei kovin paljon ollut itsekseen, lähinnä meidän ravintolavisiitit ja veneseikkailut. Matkustaminen koiran kanssa sujui niin kivasti, että ehdottomasti voisin uudelleenkin ottaa mukaan.

Oli siistiä nähdä useita eri kyliä ja vaihtuvia maisemia, seuraavaksi kuitenkin perheenä lähdemme aika varmasti staattisemmalle reissulle. Jotain eri tavalla rentouttavaa paikallaan olemisessa kuitenkin on.

5

Olin kuumissani ja väsynyt, minulla oli kuitenkin kuvattavana vielä yksi ihminen siihen iltapäivään. Piti kommunikoida englanniksi, ei olisi yhtään kiinnostanut – mutta laitoin tsemppivaihteen päälle, hymyn kasvoille ja höpöttelin mukavia. Kysyin Soalheiron viinitilan pitäjältä milloin heillä on sadonkorjuu, kerroin haaveestani päästä seuraamaan äksöniä ja seuraavaksi kuulin Luísin sanovan ”You should come!”

Sadonkorjuuseen oli pari viikkoa, muutaman päivän päästä löysin lentoliput sähköpostistani ja päädyin Pohjois-Portugaliin tallentamaan Soalheiron 2019 vuoden sadonkorjuuta. Istun parhaillaan viinitilan tasting-huoneessa, edessäni maisema Espanjan puoleisille vuorille, pöydällä ties monesko lasi kuohuvaa, mieli lämmin ja huomenna olen kotona.

Mittari näytti 202km/h kun Luís ajelutti minua ja venäläisiä sommeliereja Portosta Melgaçoon. Vauhtisokeus iski päälle ja 180km/h alkoi tuntua normaalilta. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että kaahailusta tulisi koko reissun kestävä vitsi. Moottoritie vaihtui taajamaan ja 70km/h alueella 120km/h tuntui aivan älyttömältä. Silmät suljin kuitenkin vasta, kun viimeisenä iltana ajoimme vuorille ja 100km/h serpentiinitiellä sai nauramaan hysteerisesti kuoleman ja elämän rajamailla. Aina kun auto pysähtyi, huokaisimme helpotuksesta, kuin huvipuiston laitteen kierroksen loputtua. Huokailujemme ja minun ”Oh my God, you drive like a maniac!!!” lomassa Luís tokaisi ”I only do this, so you can get the relaxation feeling after and really, really enjoy life!” 

Koska en kuollut, voin kertoa, että ajomatkat Luísin kanssa olivat täynnä naurua, älytöntä musiikkia – muun muassa Backstreet Boyseja liikenneympyrässä, jota hän ajoi täysiä kolme kertaa ympäri ennen kuin poistui siitä. Suurin osa täällä ei puhu englantia, mutta seuranani on ollut Josh jenkeistä (vapaaehtoisena sadonkorjuun ajan), Luísin tuttu viinialalta Georgiasta ja samoin eräs työharjoittelija niiltä seuduilta. Itse tiimin kanssa kommunikointi on tapahtunut sana kerrallaan, arvaamalla ja elekielellä, muutamia kielitaitoisia lukuunottamatta. Periaatteessa englantia ei tarvita, olen tehnyt täällä dokumentaarista kuvaamista ja tallentanut asioita niin kuin ne ovat. En ohjaa ja jos haluan jonkun  pysähtyvän hetkeksi; STOP! karjaistuna toimii kielellä kuin kielellä.

Tämä työmatka jää mieleen ehkä juuri siksi, että tänne päätyminen oli kiinni vain siitä, että avasin suuni ja sen vuoksi pääsin toteuttamaan yhden pienen unelman. Tämä työmatka jää mieleen myös siksi, että Luís  kutsui minut tänne, näkemättä yhtään kuvaani. Kymmenen minuuttia kohtaamisemme jälkeen hän sanoi ”No need for pictures, I like you.” Tämä matka jää mieleen, koska minua on kohdeltu kuin VIP-vierasta. Mieleenpainuvimmat syyt ovat kuitenkin tunnelma, lämpö ja huumori. Olen päässyt neljän päivän aikana Soalheiron viinitilan sadonkorjuuajan hektiseen arkeen kiinni, minut on otettu osaksi tiimiä. Työskentelyäni on ihmetelty (kun en ohjaa kuvattavia, vaan tallennan tilanteita niin kuin ne ovat), olen ollut hyväntahtoisten vitsien kohde, minulla on ollut hyvin tervetullut olo. Olen istunut useita lounaita, välipaloja ja päivällisiä tiimin kanssa ja huomannut kuinka taustalla ohi lipuvien turistien silmistä paistaa halu olla mukana. Olen etuoikeutettu. Olen vieraillut lukuisilla viinitiloilla työni kautta, mutta en ole koskaan päässyt takahuoneeseen. Istun kertakäyttöisen pöytäliinan ja keikkuvan tuolin ääressä, syvällä ylpeydellä.

Kun päätin lähteä tänne (sekunnissa), tiesin mitä minulta odotetaan, mutta käytännöstä en tiennyt mitään. Luotin sokeasti Luísin ”Things will work out!” fraasiin ja se on kannattanut. Hän on noutanut minut, kuten on edellisenä iltana sovittu. Olen saanut hyöriä miten haluan ja pyytää mitä haluan. Suunnitelmia on paljon, osa toteutuu, osa ei. Hetkessä eläminen on täällä avainsana. Eilen suunnitelmana oli, että Josh ajaa minut Portoon lentokentälle, aamulla hän ilmoitti, että jääkin tänne ja äsken Luís tuli luokseni kertoen ”When I heard the news, I changed my whole life completely. I will drive you to Porto!”

Mielenkiintoinen, antoisa matka. Olen aina välillä ymmälläni siitä, minne intohimoni valokuvien parissa minua viekään. Palaan kotiin haikein mielen, heitän heipat tiimille, joka oli perheeni muutaman päivän ajan. Ihmettelen jälleen omaa pienuutta – kohtaloa, joka vie meidät tiettyyn ympäristöön, tiettyyn hetkeen. Kenties palaan jonain päivänä ja osallistun itse rypäleiden poimintaan ja mehun tuottamiseen. Kun pari viikkoa sitten olin kuvannut Luísin ja hyppäsin autoon, en ollut enää väsynyt. Nauroin ja liki kiljuin ratissa. Sellaista on unelmien toteuttaminen – niistä saa virtaa.

Luís kävi hetki sitten kertomassa työpisteelläni, että lähdemme pian. Lopuksi hän kommentoi ”Nice music! – Of course not as good as mine.” On aika hyvästellä, it has been a huge pleasure.

In vino veritas. <3

12

En ole kovin aktiivinen vanhempi lasteni koulutoiminnassa, se on heidän alueensa ja läksyjen vääntäminen kotona yhdessä joka arki-ilta riittäköön minun osaltani. Kaikki ylimääräinen tuntuu usein turhalta, etenkin kun nykyään saat koko ajan puhelimeesi dataa miten mikäkin tunti koulussa on mennyt. Oppilaista pidetään niin hyvää huolta, että kaikenlaiset vanhempainillat maistuvat taskulämpimiltä voikkuleiviltä. Sen kummemmin en ole ajatellut asiaa – tavallaan ajauduin siihen tilaan, kun aikoinaan jo Leevin päiväkodin tapahtumissa tunsin nuoren ikäni vuoksi valtaisaa ulkopuolisuutta. En kuulunut joukkoon, en uskaltanut sanoa mielipiteitäni ja koin saavani paheksuvia katseita, jotka antoivat ymmärtää, että ole sinä teiniäiti hiljaa. Syntyi tapa olla osallistumatta.

Sain kuopukseni esikoistani liki 5 vuotta myöhemmin ja en ole enää selkeästi muita vanhempia nuorempi. Aapo on myös melko erilainen kuin isoveljensä ja hän on kokenut kolmannelle siirtymisessä paljon muutoksia. Uuden valtavan koulun lisäksi hänen kaksi (ainutta) ystäväänsä vaihtoivat paikkakuntaa ja sen myötä koulua. Aapo tarvitsee paljon enemmän ohjausta, kannustusta ja sitä kautta myös minun osallistumistani. Kun minua tarvitaan, olen paikalla.

Niin on bonuspappakin. Olen hyvin liikuttunut toisinaan siitä, kuinka Kai on kiinnostunut poikien jokapäiväisistä asioista. Hän on henki ja elämä etenkin yläasteelaisen läksyjen kanssa ja jos aamulla sataa hänen ollessa etänä, auto starttaa varmasti. Hän kyselee, lavertelee jos Leevi on lähtenyt pyörällä ilman kypärää ja hän haluaa olla kartalla kaikista käänteistä. Hän myös lohduttaa minua, kun kannan toisinaan valtavasti huolta ja murhetta poikien asioista.

Kun lapseton Kai asteli elämäämme, pojat menivät ekalle ja viidennelle. Voisi kuvitella, että ei helppo paikka kellekään. Mitä sitä kieltämään, haasteita on ollut, eikä kukaan odottanut muuta. Rajat on pakko hakea uudelleen, kun neljän yksin-äidin-kanssa vuoden jälkeen mukaan astelee toinen ja vielä kokematon vanhempi. Oli tutustuttava samalla kun elää lapsiperhearjen ytimessä. Oli oltava varovainen, mutta auktoriteetin omaava. Lapset saivat olla aivan kuin ovat, mutta aivan varmasti he ovat samalla tavalla hakeneet paikkaansa vieraan ihmisen kanssa.

Pojat ovat meillä puolet ajastaan, joten periaatteessa Kai ja lapset ovat tunteneet vasta reilun vuoden. Jokaisen oma paikka on pikkuhiljaa löytynyt ja arki on jouhevaa. Minä olen edelleen vetovastuussa kaikista lasten asioista heidän isänsä kanssa, sekä kotona pyörivistä asioista kuten, että ruokaa on, kouluun mennään ja läksyt on tehty – mikäli olen kotona. Vastuu siirtyy kysymättä Kaille, jos minulla on menoa. Toki edelleen esimerkiksi työmatkojen aikaan tähtäämme siihen, että lapset ovat isällään, mutta Kaista se ei ole kiinni. Jos apua (tai lähinnä läsnäoloa) tarvitaan, hän on paikalla.

Olen onnekas. Kai haluaa ja kykenee työstämään tunteitaan ja ajatuksiaan, mikäli tarve – lapset eivät. He ovat juuri niin kuin ovat ja onneksemme he rakastavat Kaita. Eivät pidä, vaan palvovat. Rajoja haetaan edelleen, läheisyyden määrää, osallistumista, ymmärrystä – mutta kun he koulusta kotiutuvat, ensimmäisenä kysytään monelta Kai tulee kotiin?

Hetken mietin, onko sopivaa viedä bonuspappa vanhempainiltaan. Kai lähti mukaan tueksi ja yllättäen uskon sen syventäneen jälleen kontaktia lapsiin. Tsekkasimme näet uuden yhtenäiskoulun tilat ja jotenkin koulun näkeminen sisältä toi häntä lähemmäs poikien jokapäiväistä elämää. Kai ei muutama vuosi sitten varmasti ajatellut osallistuvansa ensimmäisenä vanhempainiltanaan suoraan kolmosluokkalaisen sellaiseen, mutta aika reippaasti hän esittäytyi kun opettajat halusivat tietää keiden vanhempia on paikalla.

14

Meillä riidellään. Riitelemme toisinaan oikein, jolloin on ongelma joka puretaan ja päädytään ratkaisuun tai kompromissiin. Sitten on riitoja joissa tulee loukattua, sanottua asioita joita ei tarkoita ja mennään kiukkuisina nukkumaan. Kun tunteet ryöpsähtävät vahvasti molemmilla, riidoilta ei voi välttyä – eikä pidäkään.

Kiitin Kaita hetki sitten siitä, että hän osaa riidellä. Kun lähtee parisuhteeseen 30+ vuotiaana, on jo jonkin verran elämää takana. Ei kauheasti, mutta juuri ja juuri sen verran, että omat ajatukset parisuhteesta ovat selkeämpiä ja jos voi sanoa tavoitteet kirkkaampia kuin nuorempana. Parisuhteita on koluttu läpi ja meillä molemmilla oli selkeä tavoite kun lähdettiin suhteeseen – puhutaan kaikesta.

Meillä nostetaan kissa pöydälle toisinaan monta kertaa viikossa, toisinaan paljon harvemmin. Puhuminen asioista aiheuttaa riidan vieläkin harvemmin. Mutta jos emme puhuisi mitä tunnemme ja ajattelemme milloin mistäkin, asiat alkavat salakavalasti patoutua ja juuri sitä tilannetta yritämme välttää.

Alussa oli kaksi hyvin eri tavalla riitelevää ihmistä. Minä purskahtelin ja Kai meni itseensä. Nykyään ääni saattaa kohota molemmilla paljonkin, sokeudumme itse asialle ja vain omalla väittämällä on väliä. Toista ei kuunnella ja perustellut argumentit saattavat olla typeriä. Alussa Kai halusi sopia kaiken heti ja riitelimme siitä, että minä tarvitsen aikaa ajatusteni kokoamiseen ja rauhoittumiseen omassa poterossani. Nukkuminen yön yli sai asian pienenemään, kun taas Kain oli liki mahdotonta nukkua mikäli riita oli päällä. Olemme oppineet miten toinen riitelee ja olemme muovanneet omaa riitelyämme. Asiat eivät saa jäädä roikkumaan. Mikäli sama asia ärsyttää edelleen kuukauden päästä, se nostetaan takaisin pöydälle.

Toisinaan riitely on raskasta ja sen tuoksinnassa nousee ajatuksia pintaan parisuhteen tilanteesta. Kyseenalaistaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suhde olisi päättymässä tai jompi kumpi olisi täysin tyytymätön. Meillä kyseenalaistaminen haastaa ajattelemaan suhdetta ja parantaa sitä. Toki elämässä voidaan tulla siihen pisteeseen, että riidat on riidelty ja on aika luovuttaa. Joskus homma ei toimi ja ihmiset väsyvät riitelyyn. On kuitenkin mielestäni täysin erilaista riidellä luovuttaneena kuin siitä kulmasta, että haluaa kehittää suhdetta.

Riitely puhdistaa ilmaa, mutta onneksi usein keskustelukin riittää. Meillä ei kuitenkaan laiteta päätä pensaaseen, kun toinen haastaa pieneen tappeluun. Silloin otetaan haaste vastaan ja annetaan samalla mitalla takaisin. Toisinaan olen hyvin ylpeä riitamme kulusta. Kun toisen tuntee koko ajan paremmin, on helpompi saada riita päätökseen niin, että tuloksia saadaan aikaan ja voidaan suukotella sovinnoksi.

Koen vahvasti, että riitojen takana on meillä ajatus paremmasta parisuhteesta. Aiemmassa suhteessa minä kasvoin henkisesti ja toinen ei. Nyt on kova halu pitää toinen kelkassa mukana. Kun kehittää itseään, on kehitettävä parisuhdetta. On myös kehitettävä riitelyä. Kenties joskus voin olla ylpeä suurimmasta osasta riitoja. Nyt lapasesta lähtee vielä kovin moni ja viimeeksi tänään huusin turhautumista viattomalle osapuolelle. Hävetti jälkikäteen. Tärkeintä onkin mennä itseensä kun on törppö, pyytää anteeksi ja kertoa, että kylpee häpeässä.

Oli tilanne tai aihe mikä hyvänsä, ainoastaan puhumalla toista pystyy käsittämään, ymmärtämään ja voidaan päätyä lopputulokseen jossa molemmat tulevat kuulluksi ja molemmat pystyvät olemaan tyytyväisiä. Joskus se vaatii järeämpää argumentointia ja pientä mököttämistä, että asian tärkeys menee perille. Hiljaa oleminen on kuitenkin eittämättä väärä vaihtoehto.

Miten teillä riidellään?

7

Shaimooouu, Shimoliitto, Simpukkaaa, Simpulla, Simpulito, Simokka, Simpsukka, Vajukki, Dille, Toope, Topi, Murunen, Nakki, Pulla, Makkara, Patukka. Simolla riittää nimiä.

Simolla riittää myös energiaa, tyhmyyttä ja suloisuutta. Kenties viidennen kuukauden kohdalla aloin olla epätoivoinen. Kai sai muistuttaa alvariinsa, että Simo on vielä pentu. Oli turhauttavaa, kun hän pissasi jatkuvasti sisälle ja kiusasi kissaa, totteli kun hänelle sopi ja puri leikkiessään käsiämme. En olisi jaksanut odottaa enää kuukauttakaan hänen kasvamista. Veimme hänen orastavan miehuuden heti kuuden kuukauden jälkeen ja olin hitusen pettynyt, kun hän ei masentunut ja rauhoittunut operaation jälkeen. Sama meno jatkui.

Herra on nyt yhdeksän kuukauden iässä ja jos jotain, niin hän on läheisriippuvainen. Hyvällä tavalla. Hän on lullutettava vauva, joka seuraa, tulee viereen ja haluaa olla liki. Hän viihtyy päivät yksin nukkuen (ja kissaa kiusaten), mutta kyllä hänellä meinaa kauniisti sanottuna pylly revetä, kun ovi avautuu ja joku saapuu kotiin. Jos häntä ei huomioi, meteli on kova. Yksinkertaisesti hän hyppii, näykkii takin reunaa (plus sormia) ja haukahtelee käsittämättömän huomionhakuisesti, kunnes hänet kaapataan syliin tai vähintään rapsutetaan viisi minuuttia.

Melko usein kysyn Kailta, voisimmeko saada jotain erityisavustusta, kun meillä on täysin vajukki koiruli. Nyttemmin Simo näyttää jopa oppineen jotain. Perustemput (istu, tassu, toinen, maahan) ovat menneet rutiinilla alusta asti ja JÄTÄ! toimii nykyään useissa tilanteissa. Sillä saa usein hänen huomionsa, viimeistään kun korottaa ääntä. Hän on myös selkeästi kiintynyt ihmisiin ja lähtökohtaisesti tulee aina, kun kutsutaan ja vihelletään. Olen kuitenkin täysin varma, että jos toisessa suunnassa on jotain mielenkiintoisempaa, kuten ruokaa, viheltelyt ei kovin paljon hetkauta.

Lenkit ovat olleet alusta asti tuskaisia. Hän on nuuskuttelija. Simo on syönyt jänisten kakkaa tänä kesänä koko elämänsä edestä ja jos minä haluan oikeasti lenkille, joudun pitämään narun hyvin lyhyenä ja piskin asfaltin puolella. Simo on niitä koiria, joiden kanssa voi käydä seisoskelemassa korttelin ympäri. Minä taas olen niitä ihmisiä jolla ei riitä maltti sellaiseen hommaan ollenkaan. Perässä vedettävä versio, joka kyllä jaksaa jolkottaa pitkiäkin matkoja, mikäli vauhtiin pääsee.

Joku kysyi toimiiko koira terapiana. Ehdottomasti, kun hän nukkuu vieressäni. Sitten on hetkiä jolloin minä tarvitsisin maksullista terapiaa ja vastauksen siihen kenen idea tämä oli? Simosta on valtavasti iloa ja jonkin verran stressiä. Vaikka tiesin mitä koira, etenkin pentukoira vaatii, yllätti sitovuus kuitenkin. Nyt kun sisäsiisteys on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ovat huolet hieman hälvenneet. Voin lähteä yhdeksältä töihin ja tietää, että Kain tekemä aamulenkitys riittää iltapäivään asti. Joka välissä ei tarvitse pissattaa ja se helpottaa hommaa huomattavasti. Vahinkoja vielä tulee ja se on ymmärrettävää. Etenkin kun se usein johtuu siitä, että lenkitysten väli on vain ollut liian pitkä.

Simpuli on rakastava peto, joka on edelleen pentu ja treenaamme olemista ja kulkemista tämän tästä. Itsepäinen juntti hän tulee varmasti olemaan aina, mutta jokaisessa meissä on haastavia luonteenpiirteitä. Me toivoimme lemmikkiä, joka pitää meistä ja sellaisen me saimme. Suorastaan palvontaa.

7

Lapset koulussa. Kuopuksella kolmas luokka ja täten iltapäiväkerho on historiaa. Väistötilat ovat myös historiaa ja pojilla on uusi upea koulu. Vanha homeinen ala-aste päivittyi parin vuoden aikana uuteen isoon yhtenäiskouluun ja esikoinen pääsi aloittamaan yläasteen samassa rakennuksessa pikkuveljen kanssa. Fasiliteetit ovat kunnossa, minun mielenterveys välttämättä ei.

Syksystä on tulossa varmasti haastava. Yläasteen aloitus ja opiskelu aineopettajien kanssa tulee varmasti olemaan vaikeaa Leeville. Hän tarvitsee tukea ja apua kotona, paljon. Samassa jamassa on Aapo, jonka paras ystävä vaihtoi koulua, lukujärjestykseen tulee englanti ja opettajakin on uusi. Sen lisäksi viime kevään oppimisvaikeudet leijuu pilvenä arkemme yllä. Tukea ja apua vailla hänkin, koulussa ja kotona.

Mutta lapset ovat nyt kuitenkin koulussa ja se palauttaa mun arjen ”normaaliksi”. Pystyn hyvällä omallatunnolla tekemään töitä. Sen lisäksi tosin tarvitsen vastauksia velloviin kysymyksiin, energiaa ja inspiraatiota tekemiseen. Minun on hyvin vaikeaa elää päivien kanssa, jotka menevät hukkaan. Yleisin syy hukkaan menemiselle on tekemättömyys. Tämän vuoksi tunnelukko-testi huutaa punaisella suorittajan kohdalla, hän minussa on harvoin tyytyväinen. Se on valitettavaa ja suora tie kohti uupumista. Yritän rauhoitella häntä kertaamalla päivän tekeleitä ja vakuuttamalla, että olen lepohetkeni ansainnut. Usein hän on kuitenkin sitä mieltä, että aina voisit tehdä enemmän.

Toisinaan lepään paljon. Tuntuvaksi palkinnoksi saan siitä huonon omantunnon. Kuitenkin sisimmässäni tiedän, että palkinto on oikeasti tarpeellinen, tasapainoittava ja jopa pelastava. Pafoksen seminaarissa ensimmäinen ajatus oli ”Minun pitää karsia”. Sen vuoksi yritän miettiä päivieni kulkua paremmin ja järkevämmin. Arkeni on kuitenkin hyvin kaavoihin kangistunut ja pienetkin muutokset haastavia. Ilman muutoksia kuitenkaan mikään ei muutu.

Olen tehnyt töitä samalla tavalla jo kymmenen vuotta. Viime vuosina olen tuumaillut mikä on tärkeää, merkityksellistä ja miksi teen, mitä teen? Olen yrittänyt laajentaa ja yhdistää voimat toisten tekijöiden kanssa useaan otteeseen. Olen hamunnut muutosta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt olen tyytyväinen pieniinkin mikromuutoksiin.

Kesään asti istuin keittiön saarekkeen ääressä tekemässä töitä. Pidin Ylen aamu-tv:tä auki, pystyin käymään kätevästi jääkaapilla ja olin kodin ytimessä. Meillä kuitenkin on minulle työpiste toisessa päässä asuntoa, Pafoksen jälkeen päätin siirtyä sinne. Se vaati hieman ponnistelua.. Yhden kaapin sisältö piti siirtää olohuoneesta työtilaan ja niin, ei muuta. Siirtyminen olikin henkinen haaste. Halusin keskittyä paremmin ja olla käymättä jääkaapilla ajatusten muhimisen aikana. Viihdyn nykyään oikealla työpisteellä erittäin hyvin ja mietin miksi ihmeessä notkuin keittiössä. Saan esimerkiksi jättää kalenterit ja muistiinpanot lojumaan pöydälle, eikä ne notku keittiönpöydän kulmalla iltaisin. Kun istun pöydän ääreen, asenne muuttuu, työ-minä astuu kehään.

Mikromuutoksiin liittyy myös ilmoitusten poistaminen elämästäni. Kirjoitin tästä muutama postaus sitten ”Melkein offline” -jutussa. Työajan rauhoittaminen ja yhteen asiaan keskittyminen on haaste, mutta sitä voi hyvin helpottaa poistamalla esimerkiksi sähköpostin piippaukset ja banneri-ilmoitukset. Mikään ei laskeudu, pompi tai ääntele näytöilläni enää. Tulen tehokkaaksi, puuhastelun sijaan.

Arjessa on haasteita, näkyviä ja henkisiä. Päivät menevät aina liian nopeasti ja ahdistelen asiasta kuin asiasta, vaikka yritän kääntää mieltä positiivisen ajattelun pariin. Yritän ajatella, että kaikki aikanaan ja saan vastauksia kun niitä vähiten odotan. Mieleni on kuitenkin malttamaton ja on vaikeaa keskittyä vain tähän hetkeen. Tämän syksyn teemana kuitenkin on tehdä enemmän, suunnittelun sijaan. Minulla on esimerkiksi lähes joka päivä päässäni suunnitelma lukea enemmän, se ei kuitenkaan toteudu kuin muutaman kerran kuukaudessa. Nyt yritän tehdä asioita tehokkaammin, vähentää jotain ja lisätä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä enemmän. Luulen, että suorittaja minussa on ajatukseen tyytyväinen.

Sitä haluaa tehdä paljon, olla monessa mukana, olla jotain ja kyetä elämään merkityksellistä elämää. Loppujen lopuksi kuitenkaan oikeastaan millään ei ole mitään väliä. On täysin yhdentekevää tuotanko materiaalia someen, verkostoidunko, elänkö kädestä suuhun vai mukavasti. Mikäli en keksi parannuskeinoa syöpään, on elämäni yksi puff muiden elämien joukossa. Se ajatus ei yllättäen enää masenna, vaan enemmänkin rauhoittaa. Voin olla ja tehdä juuri niinkuin ja mitä haluan. Sen vuoksi voin tänään, syksyn ensimmäisenä virallisena työpäivänä; hipsiä keskellä päivää hierontaan, vastata sähköposteihin kerralla tehokkaasti, lukea hetken, maalata toisen ja käsitellä kuvia kolmannen, pestä pyykkiä, siivota kaappeja ja juoda pannutolkulla teetä. Huomenna on syksyn toinen työpäivä, joka on täysin erilainen, täysin omansa ja sen jälkeen tulee kolmas. Päivä kerrallaan, vastaukset tulevat, pettymyksistä selvitään, innostusta vastaanotetaan, suorittaja on toisinaan tyytyväinen ja ahdistuskin toisinaan hiljainen.

Tervetuloa syksy, hetki kerrallaan.

 

10