Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Barely! Aamuisin kolottaa liki joka paikkaa ja on ihme, että edes pääsen sängystä ylös. No ei vaan, vähän plantaarifaskiittia ilmoilla ja rustopolvet rutisee. Jos tuntee jo tässä vaiheessa elämää nähneensä parhaat päivänsä, kuin 1750-luvulla konsanaan, olisi varmaan tehtävä muutoksia.

Mutta kun ei millään jaksa. Teen mikromuutoksia kyllä koko ajan, kaiketi ne riittää aina siihen asti kunnes ei oikeasti pääse sängystä ylös.

Parhaiten elämässä eteenpäin ajaa kevyt kuolemanpelko. Vaikka Kai aina sanoo, että kun olet kuollut, et murehdi elämääsi, et katsele taaksepäin, et kadu – olet kuollut. Tuppaan kuitenkin ajattelemaan, että ”kunhan ei kuolleena kaduttaisi kamalasti”.

Koen edelleen olevani kovin nuorekas ja nuori, mutta kahden edeltävän vuoden aikana nuoriso (parikymppiset) ovat alkaneet näyttää todella nuorilta. Pari vuotta sitten deittailin kakskolmosia, nyt se tuntuisi kehdonryöstöltä. Kun pidättäytyy suunnilleen oman ikäisten, tai vanhempien seurassa, voi edelleen elää nuoruuden illuusiossa ja vältellä keski-ikää helposti. Uumoilen, että tämä ajattelu toimii missä vaiheessa elämää vain. Jossain kohdassa on pakko myöntää tiettyjä faktoja, kuten lisääntymisen mahdollisuuden päättyminen.. No se onkin ainut. Jollei yhtäkkiä kasva kaksimetriseksi, pääsee kaikkiin laitteisiin Linnanmäelläkin vielä seitsemänkymppisenä. Saa ryypätä, rellestää ja nauraa hautaan asti – leikkiä nuorta vanhentuvassa ruumiissa.

Vanhenen, siis elän. Katumisen pelko on oiva kimmoke kehittyä. Kuolemanpelko on kohdallani oikeastaan pelkoa siitä, että en ehdi elää tarpeeksi. Halu kehittyä henkisesti on voimakas ja hikikarpalot nousee otsalle kun ohi lipuu päiviä, jolloin en saanut tarpeeksi aikaiseksi. Tämän skenaarion voi toki vetää täysin neuroottiseksi ja onkin oma hommansa taiteilla pysymään ajatukset ja tekemiset balanssissa.

Tähän päivään asti olen tehnyt parhaani. Välillä paras on Netflixiä 10 tuntia päivän aikana, toisinaan to do -lista lyhenee jättiharppauksin, toisinaan nauran ystävän kanssa ja joskus koen elämää muuttavia oivalluksia kirjan riveistä. Jokainen päivä ei ylitä perfektionistin vaatimaa rajaa, mutta kokonaisuuteen olen ihan tyytyväinen. Kun ottaa askeleen taaksepäin, nostaa nenän suunnitelmasta, tarkastelee laajemmin – ei kaduta. Katuminen on lopulta kuitenkin täysin turhaa. Paitsi jos olet murhannut jonkun, siinä vaiheessa katuminen on jopa suotavaa. Mutta näin perusihmisen elämässä, katuminen on kuin perässä vedettävä kivenlohkare.

34 on nyt plakkarissa ja jälleen kerran se tuntuu juuri sopivalta iältä. Odotan mielenkiinnolla sitä hetkeä, kun alan täyttämään joka vuosi saman verran. Sitä ikäkriisiksi kutsuttua tapahtumaa.

]]>

5

Huomenna vaihtuu heinäkuuksi – joten on oiva hetki palata vielä juhannukseen. Siihen viikonloppuun, josta mun mielestä kesä alkaa, satoi tai paistoi.

Sitä kaikkea se tänä juhannuksena jälleen tekikin, mutta kyllä meillä oli Jyväskylän suunnalla niin kaunis juhannusaatto, että ei tuntunut missään hieman tuulinen ja epävakaa lauantai.

Me päästiin tänä vuonna mökkivieraiksi niin mielettömän sympaattiselle mökille. Iskettiin Simo ja Senja takapenkille ja posotettiin railakkaasti heti aamusella kohti Keski-Suomea. Olisin voinut viipyä noissa maisemissa parin yön sijaan pari viikkoa.. Järvi-Suomi, uudet perunat, yötön yö ja loistokas seura, ovat ne mitkä saavat minut syttymään.

Toivoin tältä juhannukselta mökkiä, hyvää ruokaa ja parasta seuraa. On mukavaa, kun toiveet toteutuu. Söimme mielettömiä herkkuja, joita oli ihana kokkailla ulkona. Nauroimme, keskustelimme, torkuimme ja uimme. Suomen järvet ovat niin upeita. Laskeuduin saunasta veteen, käännyin selälleni, painoin korvat veden alle ja lilluin tyynessä järvessä taivasta tuijotellen, pitkän tovin. Hengitin, hymyilin. Pienestä se on onni kiinni.

Kiitos, kun saimme tulla – ja viipyä.

]]>

7

Maanantaista lähtien yritys toisensa perään on muun muassa Facebookissa vaihtanut profiilikuvansa Pride-henkeen. Kuvien alle kertyy kommentteja, joissa ihmiset kertovat boikotoivansa kyseistä yritystä, koska he antavat tukensa seksuaalivähemmistöille. ”Ei pitäisi sotkea bisnestä ja politiikkaa,” sanoo yksi. ”Hah, tämäkin yritys vaihtoi kuvansa jotta voi myydä enemmän,” nauraa toinen. Kuin olisi oivaltanut isonkin salaliiton. Seuraava sanoo, että lakkaa myymästä kyseisen yrityksen tuotteita, jotta myynti heikkenisi.

Olen niin iloinen, että pride tunkee kaikkialle.

Minulle on aivan sama hyötyykö valtio, isot tai pienet yritykset pridesta rahallisesti. Tärkeintä on seistä tasa-arvon takana. Tärkeintä on ilmaista seisominen juurikin näissä kanavissa, joissa toisinajattelijoita vielä pälyilee. Tärkeintä on kertoa mielipiteensä loud and clear. Kun tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen puolesta tukensa antaa yritykset kuten Finnair, Vr, Alko – tuodaan ihan kaikille tiedoksi, että tasa-arvo on tärkeä ja ainoa oikea malli, jota kohti mennä.

Rakastan niitä ihmisiä, jotka jaksavat kommentoida ketjuissa haistattelijoille. Niitä jotka jaksavat muistuttaa boikotoijaa myös lähtemään Facebookista, koska se tukee prideä. Niitä, jotka muistuttavat boikotoimaan myös Alkoa, kun haistattelija kertoo boikotoivansa Kyrö Distilleryn ginejä. Eniten kuitenkin rakastan niitä, jotka jaksavat sivuuttaa negatiiviset kommentit ja antavat omassa kommentissa tukensa yritykselle ja rakkaudelle.

Rakkaus kuuluu aivan kaikille.

Love is Love teema kertoo kaiken mitä pitää tietää. Kenenkään seksuaalisuus ei kuulu sinun arvioitavaksi, se on yksinkertaisesti jokaisen oma asia. Mutta jokaisella pitää olla yhtäläinen oikeus kertoa ja näyttää rakkautta, mikäli niin haluaa. He jotka itkevät, kuinka pridestä on tullut markkinointikikka ja kyynelehtivät hetero-päivän perään – voivat nyyhkyttää komerossa. Heillä ei ole mitään käsitystä mistä tässä viikossa on kyse. Niin paljon on vielä tehtävää ja on käsittämättömän ilahduttavaa nähdä kuinka pride kasvaa joka vuosi ja yhä useammat yritykset lähtevät siihen mukaan. Mitä useampi on mukana, sitä nopeammin muutos tapahtuu. Sitä nopeammin haistattelijat menevät itseensä, vaikenevat ja toivottavasti havahtuvat tähän päivään homehtuneiden mielipiteidensä kanssa.

Älä arvioi, vaan arvosta – kaikkia.
Mikä voi mennä pieleen? Miksi toisten rakkaus on sinulta pois? Mikäli huolehdit mitä tapahtuu, kun homoille annetaan lupa olla heteroiden kanssa samalla viivalla – kenties vaadimme seuraavaksi luvan mennä naimisiin lemmikkieläimemme kanssa? Eräs koomikko vastasikin tähän sinulle sketsissään:

”Im also fine with that, you psycho. Marry a table. Life is hard. Get whatever you can get!” <3

Love is love.

]]>

8

Jos olet lukenut Kankimäen Mian Naiset Joita Ajattelen Öisin, tiedät mikä on yönainen. Hän on nainen, josta voi olla ylpeä. Nainen, joka on ollut edellä aikaansa, oman tiensä kulkija. Nainen, joka on saavuttanut vastoin kaikkia odotuksia ihmeellisiä asioita. Yönainen antaa neuvoja ja vastauksia. Se nainen haluat olla!

Tajusin yhtenä yönä, että olen tavallaan itse oman elämäni yönainen. En kuitenkaan tarkoita, että ihastelisin saavutuksiani ja fiilistelisin minuutta. Katson tätä hieman eri vinkkelistä..

En ole nukkunut viime öinä, minulla on ollut kovin paljon ajatuksia päässä. Työ on ollut vivahteikasta, talon rakentaminen, lasten lomat, muutokset perusasioissa, tulevaisuuden arvuuttelua ja niin edelleen. Stressi aiheuttaa unettomuutta ja kun en nuku, stressaan vähän lisää. Siellä ajatusten lomassa, yön pikkutunteina – tiedän kaiken.

Minulla on vastaus kaikkiin ongelmiin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka minun pitäisi elämässäni toimia. Yöllä olen aivan varma, että huomenna luovun limun juomisesta, alan jumppaamaan, alan syömään paremmin. Huomenna annan oikeasti aikaa lapsille, huomenna teen markkinointisuunnitelman. Huomenna muutan blogini visun, huomenna vastaan roikkuneeseen meiliin, huomenna varaan hammaslääkärin, huomenna alan taas lukemaan kirjoja. Huomenna jaksan lähteä joka kerta lenkille kun Kai pyytää, huomenna teen vain neljään asti töitä.

Aamulla kaikki unohtuu. Takaraivossa ovat kaikki ne asiat, joita olen yöllä oivaltanut ja päättänyt. Suurin osa kuitenkin jää toteutumatta.

Mun yönaisella, Kaisu Joupilla, on arjessaan loputtomasti energiaa ja itsekuria. Todellisuudessa teen oikeasti koko ajan valtavan paljon, mutta ne asiat jotka todella vaivaavat, kuten jatkuva karkin syöminen, laskuttaminen, uuden asian opettelu – jäävät tekemättä. Aina vaan.

Mikä jarruttaa? Miksi en voi olla se unelmieni nainen, joka toimii järkevästi, johdonmukaisesti ja tehokkaasti joka ikinen päivä? Miksi en tee muutoksia jotka korreloivat suoraan terveyteen ja tulevaisuuteen? Miksi on niin perkeleen vaikeaa tehdä muutoksia?

Vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että se on pelko joka puhuu. Pelko epäonnistumisesta. Se sopii joka tilanteeseen. Jos käytän aikaa markkinointiin, saan tehtyä joka päivä jotain myynnin eteen ja se ei tuotakaan tulosta. Jos lopetan herkuttelun, mutta sorrun ensimmäisellä viikolla. Jos annan lapsille aikaa, mutta heitä ei kiinnosta.

Yönaiset eivät pelkää. Ne antavat mennä, kokeilevat onneaan. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä saan muutoksia aikaan niissä asioissa joissa haluan. Ehkä jonain päivänä haistatan tekosyille ja voin todella ihastella omia saavutuksia öisin. Olla seesteisen tyytyväinen, olla vaatimatta mitään lisää. Ehkä.

]]>

8

Onko se todella niin, että kun lopulta lähtee kylään, niin aina on lopulta kivaa? Ei.
Se selittääkin sen miksi hemmetissä se lähteminen kylään tai tapahtumiin on toisinaan niin vaikeaa?

Olen kuvia käsitellessäni kuunnellut Antti Holman Auta Antti -podcastia ja nyökkäillyt ymmärtävästi, kun Antti kertoo elämänsä alkaneen tajutessaan, että häntä ei kiinnosta sosiaalinen elämä. Se väsyttää. Jotkut saavat ihmisistä energiaa, toiset väsyvät.

Minä olen hybridi noista kahdesta. Yleensä jos tapaan ystävän tai tapaamme perheiden kesken; kohtaamisesta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että olipa kiva. Usein jos jalkaudun pressiin tai bileisiin; tapahtumasta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että onneksi vaivauduin. Aina ei kuitenkaan näin ole.

Sinkkuna bailatessa usein sunnuntaisin ajattelin, että olis voinut jäädä kotiin ja kun tarpeeksi usein turhauduin – aloin jäämään kotiin. Jään usein kotiin vedoten kiireeseen, lapsiin tai muihin suunnitelmiin. Usein esteenä onkin kiire, lapset tai muut suunnitelmat. Yhtä usein kuitenkin jos oikein pinnistäisi, ehtisi paikan päälle. Mutta kun ei kiinnosta pinnistellä.

Rakastan ja vihaan ihmisiä. Rakastan mun ja Kain suhteessa eniten sitä, että suurin osa arki-illoista me puuhaillaan omiamme. Tarvitsen tilaa olla hiljaa, omissa oloissani, enkä jaksa koko ajan olla menossa ja tulossa. Joskus saatan uuvahtaa pelkästä ajatuksesta käydä kaupassa vielä iltasella. Täydellinen viikonloppu on minulle sellainen, että saan nukkua pitkään, syödä hitaasti ja kikatella jonkun hyvän sarjan parissa – parasta on jos sitä voi katsoa läppäriltä sängyssä. Kenties kirjoitan, kenties maalaan, kenties teen ruokaa. Kenties tuijotan Areenaa viisi tuntia putkeen. Jouten olo ja asioiden tapahtuminen omalla painolla ovat avain kysymyksiä.

Mutta mä kuitenkin rakastan ihmisiä. Mun elämässä on hemmetin monta tyyppiä, joihin haluaisin panostaa enemmän mutta on kiire, lapset ja muuta. Osa minusta haluaisi järjestää illallisia joka viikonloppu, viikollakin. Mutta aivoni eivät jaksa. Rakkauden voimalla saan välillä sovittua kohtaamisia rakkaiden ihmisten kanssa ja viime viikonloppuna me raahasimme peput ystäväni Annen luokse. Hän on hetki sitten saanut kaksoset ja vaikka meidän lapset on todella eri-ikäiset, meidän aikuisten ajatukset kohtaa. Kun näkee hitusen vaivaa ja lyö lukkoon kohtaamisia rakkaiden kanssa, yleensä lopputulema on positiivinen. Tälläkin kertaa aika loppui kesken (kiirehdimme Leevin kaverin synttäreille) ja olisin halunnut nuuskutella vauvoja ja kutitella heidän parivuotiasta loputtomiin.

Toisinaan mietin, että en halua olla ihminen joka töiden jälkeen istuu kotona elämänsä kaikki arki-illat. Kehossa kuitenkin tuntuu usein siltä, että iltoihin jäävät tunnit eivät tuo vaadittua lepoa ja aivot eivät voi ymmärtää, että siinä tilanteessa varaisin iltoihin menoja.

Ehkä joskus jaksan enemmän, ehkä joskus ehdin enemmän. Tyytyväinen olen siitä, että jos ei huvita tai jaksa, niin voi olla olematta ja menemättä. Sen osaan, se on osa mua ja sitä en häpeä.

]]>

27

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

]]>

37

Yksi valokuva ja mieleen tulvii muistoja, joita on taidokkaasti yrittänyt tukahduttaa. Olen maininnut täällä useasti siitä, kuinka koen kehollisesti erilaisia tilanteita. Siinä missä ahdistava, kenties yllättävä tilanne nostaa punan kasvoilleni – sisuskaluni reagoivat piilossakin. Kun terapiassa tartuimme tapaani ihastua salamana, löysin itseni selittämästä, kuinka en voi tilanteelle mitään. Ennen kuin olen ehtinyt tietoisesti ajatella asiaa, kroppani reagoi. En voi estää kehoni tuntemuksia, koska en ehdi estää niitä. Toki voin hetken kuluttua yrittää rauhoittaa niitä järjellä. Näin tein kun muutama päivä sitten näin valokuvia menneestä. Sitä ennen ehdin kuitenkin kokea räjähtävän reaktion kehossani, sitä kautta ajatuksissani ja se pysäytti elämäni hetkellisesti. Kun piiloon sullotut tunteet ja ajatukset nousevat varoittamatta pintaan, nykyhetki tuntuu kaukaiselta. Nykyhetki, elämä sellaisena kuin se on, niiden valintojen kanssa joita on viime vuodet tehnyt – tuntuu liki absurdilta. Kehon tunteita on oikeastaan aika helppo selittää. Kurkku tuntuu kutistuvan, on vaikea hengittää ja tuntuu kuin joku kuristaisi kevyesti. Kurkkuun ilmestyy myös mötikkä, jota kutsun kiveksi – se hankaloittaa nielemistä. Vatsaani lentää perhosia, lepattava tunne leijuu alavartalossa. Suoli voi mennä sekaisin, mutta ennen kaikkea vatsassa tuntuu kuplivan. Ihastuessa tunne on järkyttävän voimakas. Niin voimakas, että menetän ruokahaluni totaalisesti. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja se taas tuntuu kyljissä. Kylkiluut haluaisivat laajentua hengityksen tahdissa, mutta tuntevat painetta kevyen hengittelyn vuoksi. Rinnan päällä makaa paino. Se osallistuu tiiminä muiden kanssa tekemään hengityksestä hankalaa. Kädet saattavat hiota, kaulalleni ilmaantuu laikkuja. Kun nämä tunteet iskevät yhtä aikaa sekunnissa päälle, on järjellä ajattelu kaukana. Tuntemukset sekoittavat mielen ja aiheuttavat mahdollisesti itkua. Joissain tilanteissa toki päinvastoin hullaantumista ja mieletöntä hyvänolon tunnetta, mutta se on sellaista sekopäistä, maanista jopa. Keholla on muisti ja olen jykevästi sitä mieltä, että meidän olisi terapiassa pitänyt keskittyä kehomuistojeni korjaamiseen ja kehoni reaktioiden käsittelyyn. Sanon olisi pitänyt, koska kolmen vuoden kuntoutusterapiani lähenee loppuaan. Jotain kuitenkin terapiasta on jäänyt käteen ja se on juurikin järkeily noissa tilanteissa. Äkillinen kaipuu menneeseen loi paniikin nykytilanteeseen. Missä olen, millainen olen ja millainen olisin, jos kaikki olisi mennyt toisin. Ihmisten kaipuu, pienten lasten kaipuu. Mitä jos? Entä jos? Miksi? Kun keho reagoi, pää täyttyy ajatuksista ja kysymyksistä, jotka liittyvät silloiseen tilanteeseen – mutta vievät myös pohjan kaikelta siltä missä nyt tukevasti seison. Rauhoitin tilannetta järjellä, mutta se oli eittämättä jättänyt jälleen jälkensä. Fyysinen reaktio jatkui kehossa yli vuorokauden, vaikka on mahdotonta saada vastauksia, tai kutistaa lapsensa jälleen pieniksi. Järjellä kuitenkin pystyin sivuuttamaan muistoja mielestäni. Olen käsitellyt asioita, mutta kun ne eivät poistuneet mielestäni, survoin ne piiloon. En yksinkertaisesti voinut käsitellä asioita yhtään sen enempää ja olen edelleen samaa mieltä. Asiat on käsitelty niin pitkälle kuin mahdollista, keho vain ei tunnu unohtavan. En voinut katsoa valokuvia tuolta ajalta yhtään enempää ja koin lopettamisen hienona kasvuna. En halua velloa menneissä ja koska keho ei unohda – on parasta pysyä ajatusten kanssa erosta tietyistä muistoista ja tunkea ne takaisin sieltä mistä esiin ponnahtivat. Kehollinen reaktio on usein melkoinen riesa. Positiivista siinä on se, että voi tuntea todella elävänsä, joka solulla. Reaktiot eivät tietenkään nouse pintaan vain, kun eteeni tulee muisto menneisyydestä. Kamppailen reaktioiden kanssa jatkuvasti. Muiden kommentit voivat triggeröidä (negatiiviset tuhat kertaa helpommin kuin positiiviset), mutta usein omat ajatukset riittävät. Kun koen epäonnistuneeni, kun koen onnistuneeni.. Kun ajattelen mitä muut ajattelevat teoistani tai minusta. Kun vain itse ajattelen itseäni. Minä, minä, minä. Mutta se onkin minun kehoni ja minun reaktiot, joita yritän ymmärtää ja hallita. Kaikkien kehot toki reagoivat pitkin päivää, eikä reaktioita usein edes huomaa. En minäkään, onneksi. Toki myös reagoin muiden asioille – hyvässä ja pahassa. Olen hieman liiankin hyvä asettumaan toisen saappaisiin. Lopulta kehon reaktioita saa rauhoitettua niinkin yksinkertaisella ajatuksella kuin; ne ovat vain ajatuksia.]]> 9

Tovi sitten tuumin miten mielialalääkkeiden lopettaminen lopulta tulee sujumaan. Viimeeksi kirjoitin, että pelkään olla ilman lääkettä. Tovi myöhemmin säpsähdin liikenteessä kun auton ratissa muistin, että en ole syönyt lääkettä viikkoihin. Lopettaminen meni oiretta. En kärsinyt fyysisiä sivuvaikutuksia, en tuntenut kehossa mitään muutoksia. Mielialakin on pysynyt suht korkealla. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, olen paljon tunteva ihminen ja olen nyt lääkkeiden lopettamisen jälkeen kohdannut jälleen isoja tunteita. Jotkut ovat kovin ärsyttäviä. Minulle on varsin ok itkeä ilosta, surusta, onnesta ja myötätunnosta. Itken hyvänen aika asiasta kuin asiasta, enkä ole ihan varma olenko ollut aina näin herkkä. Todennäköisesti. Reagoin kuukautisiin voimakkaammin. Olen varmaan reagoinut aina näin, mutta nyt olen laittanut asian oikein huolella merkille. Yhden viikon vihaan kaikkea ja kaikkia. Toisen viikon puhun koko ajan ja hupsuttelen. Kaksi viikkoa kuukaudesta taas menee suht normaalisti. Hormonit toimivat myös lääkkeiden kanssa, mutta lopettamisen jälkeen ne kuplivat täydellä teholla. Sitten tullaan siihen, joka on todella ärsyttävä piirre minussa. Menetän hermoni. Pinnani on millimetrin mittainen, kiroan pienimmistäkin asioista ja tunnen maailman kaatuvan päälleni. Tilanteet jatkuvat vuorokauden tai menevät puolessa tunnissa ohitse. Joten kyse on reagoinnista vaikeisiin asioihin, ärsyttäviin asioihin. En aisti tässä masennusta, vaan tapani kohdata maailma; pessimistin silmin. Ai, että mä tulen kuolemaan nuorena – eikös ne positiivarit täällä hengaile pal pidempään.. Hahah. Kireät hermot on kirjoitettu temperamenttiini, kiitos iskä. Mutta niiden kanssa voi myös pelata. Jankuttamalla, että negatiiviset vibat ovat vain tunteita, sekä lepäämällä. Pinnani kiristyy usein, kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni. Minun varmasti pitäisi olla ihminen, joka ei halua lapsia. Oman ajan tarve on suuri. Noh, lapset on tehty ja ei auta kuin kiukuspäissä selittää tilanne kerrallaan auki lapsille. Hermot ovat usein kireällä myös, koska olen väsynyt. Toitotan olevani elämäntapaväsynyt. Olen elänyt yrittäjän elämää kohta 10 vuotta ja kieltämättä se on jättänyt jäljet. Kun on kiire, on stressi. Kun on vähän töitä, on stressi ja liki toimeton. Paradoksaalista tämä on siksi, että rakastan yrittäjänä olemista. Uskon myös, että neljä vuotta yksin lasten kanssa (vaikka he olivatkin vain 50% ajastaan minulla) teki tehtävänsä väsymyksen saralla. Elämästä tekee mukavaa se, että väsymys kasaantuu, mutta varastoon ei voi nukkua. Jos voittaisin sata miljoonaa (eikä yhtään vähempää!) lotossa, sulkisin puhelimen ja nukkuisin. Epäilen, että nukkuisin varmaan kolmisen kuukautta. Sen jälkeen ostaisin talon Italiasta. Terapiasta viisautuneena voin kuitenkin vakuuttaa itselleni, että en tarvitse lottovoittoa. Elelen nyt vitamiinien voimin ja kannattelen upeasti itseäni. Itkeskelen uutisille, tv-sarjoille, eilen itkin kun Kai nukkui sylissäni ja tunsin vain niin suurta onnellisuutta siitä hetkestä. Seuraavassa hetkessä voin raivota kun Simo kakkaa lattialle, lapsi on unohtanut koekirjat kouluun tai Kai tuo kaupasta väärää ketsuppia. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin suht tasapainoinen, hymyilevä nainen, joka tekee kaikkensa, että töitä riittää, arki toimii ja aikaa jää kaikelle kivalle. Omasta ajasta puheenollen; tämän jutun kuvana on mun vielä hieman keskeneräinen toisinto Klimtin Suudelmasta. Olen kuluttanut tämän kevään perjantait maalauskurssilla Kaapelilla ja taulu on yksi tehtävistä. Vaikka olen tuntenut suurta luomisen tuskaa, kurssi on ollut eittämättä parasta hetkeen. Olen oppinut omasta tekemisestä ja tajunnut kuinka nopeasti maalaamisessa voi kehittyä. Ehkä voin kehittyä myös ihmisenä ja jonain päivänä olla hieman vähemmän pinna kireällä..]]> 18

Tiedättekö sen tunteen, kun touhotatte menemään omassa kuplassanne. Höösäätte ja jokainen teko, hetki ja kontakti tuntuu olevan merkittäviä. Olet vastuussa siitä, että arki pyörii, koti on siisti ja koira on ulkoilutettu. Meileihin vastataan, mietitään kuumeisesti mikä on seuraava uramuuvi ja pidetään yhteyttä ystäviin. Kovin usein sitä menee etenee elämässään niin, kuin olisi maailman napa. Kuin jokaisella eleellä ja asialla olisi merkitystä. Sitten tulee hetki, kun tuijottaa ympärilleen ja tajuaa kuinka pieni onkaan. Yhdentekevä, merkittävä vain muutamalle. Saan tämän tunteen usein kun ajelen Helsingissä autolla. Olen menossa jonnekin, joku odottaa juuri minua. Olo tuntuu merkittävältä. En ajattele asiaa, mutta tiedostan sen. Kenties kyseessä on kuvattavan ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen kuvaustilanne koskaan, hänen ainutlaatuinen hetkensä. Hän saattaa muistaa minut vuosienkin päästä. Istun autossa ja ajan Kurvin läpi, katselen ihmisiä ja sisäistän tilanteen. Ratikkapysäkillä on ihmisiä, rinnallani, edessä ja takana autoissa on ihmisiä. Ratikassa on ihmisiä, busseissa on ihmisiä. Taloissa ympärillä on ihmisiä. Ihmisiä kävelee, seisoo, istuu. Ihmisiä on kaikkialla. Mitättömyys iskee. Maapallolla on miljardeja ihmisiä ja ohitan tuhansia ihmisiä työmatkallani. Jokaisella on oma elämä. Tämä ajatus on K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N. Kurvin kohdalla tuumailen aina, että tässä minä menen, joku saattaa huomata ikkunan läpi, katseet saattavat kohdata, mutta minulla ole mitään tietoa siitä kuka hän on, saatika mihin hän on matkalla. Saatan ohittaa saman ihmisen tietämättäni kerran viikossa, en koskaan tai kerran vuodessa – hämmentävää. Saatan ohittaa tänään ihmisen ja tavata hänet juhlissa kuuden vuoden päästä. Mieleeni palaa piirrustus, jossa on ihmisiä kävelemässä eri suuntiin ja alle kirjoitettu: ”on ihme, että koskaan edes kohtaamme”. Tällä viikolla saavuin Helsingin yliopistolle kuvauksiin. En ollut koskaan käynyt Think Cornerissa ja kuvattavaa odotellessa jumahdin taas pienuuden ajatteluun. Seurasin opiskelijoita, joita meni ja tuli. Moni seurasi tekemisiäni, kenties mietti omiaan tai uhrasi pari sekuntia tuumien mitä juuri minä oli tekemässä. He uurastivat, tutkivat ja analysoivat tietokoneidensa äärellä, kenties tekevät elämällään suuria. Suurin osa varmasti ainakin ajattelee tekevänsä suuria, muuttavan maailmaa – edes hieman. Yliopiston kahvilan läpi kulkiessa mietin kuinka moni siellä on käynyt, kuinka usein he siellä käyvät ja juuri tänään minä olin siellä ensimmäistä kertaa. Mietin sattumaa ja sitä miten pienestä kaikki on kiinni. Mietin miksi olin juuri siellä nyt ja missä voisin olla, jos en olisi saanut tai vastaanottanut tätä kuvauskeikkaa. Maailma kuitenkin on todistetusti pieni. Kuvasin juuri tietämättäni Sipoon hoivakodeissa ystäväni isoisän ja sattumalta kuvattavakseni tuli korkeassa asemassa oleva ystäväni veli, josta oli puhuttu useaan otteeseen. Mutta minä olen vielä pienempi tässä maailmassa. Se tunne helpottaa oloa, kun koen, että pitäisi olla jotain suurta ja mahtavaa. Mutta se myös ahdistaa – koska miksi edes yrittää. Loppujen lopuksi olemme (muutamia sankareita ja neroja lukuunottamatta) melko turhia hiukkasia alati muuttuvassa maailmassa. Sitten päähäni putkahtaa seuraavissa liikennevaloissa ajatus iltapäivän aikataulusta, kuvattava saapuu ja keskittyminen jää meidän kahden välille, enkä huomaa ohikulkijoita. Unohdan pienuuden. Olen syntynyt tänne, juuri tiettyyn aikaan, juuri tiettynä vuotena. Olen tässä hetkessä ja tilanteessa nyt, oli se merkityksellistä tai ei. Olen jo nyt kohdannut elämäni aikana niin monta ihmistä, että en muista heitä kaikkia. Tulen kohtaamaan uusia ja tulen ohittamaan kymmeniä tuhansia. Juuri minun elämässä on merkitystä minulle ja ehkä muutamalle muulle. Suurin osa tuijottaa omaa napaa ja elää omassa kuplassaan, eikä suotta. Ei tätä suuruutta ja omaa pienuutta pysty käsittämään, eikä kukaan voi olla varma miksi juuri minä tai sinä ollaan täällä tai Kurvissa tiistaina klo 9.38. On parempi ajatella, että kaikilla meillä hiukkasilla on joku merkitys. Ennen kaikkea pienillä asioilla, hetkillä, teoilla ja sanoilla on merkitystä. Niillä voi olla koko elämän kokoinen merkitys jollekin toiselle. ]]> 15