Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Hän tuskaisena minua häpeää, töksäyttelee asioita ennen kuin on ehtinyt ajatella ja jos kaikki ei mene kuten hän on ajatellut, hän töksäyttelee ajattelun jälkeenkin. Hän on suorasanainen poika, joka on paljon muutakin. Eilen hän kuitenkin sanoi minulle (varmasti itse sitä tajuamatta) jotain todella kaunista. Pötköttelimme sängyssä ja revimme laseroidusta tatuoinnistani kuivuneita ihon paloja (kyllä, häntä kiehtoo kaikki ruvet ja outoudet). Hän ajautuu viereeni aina kun Aapo on mennyt nukkumaan. Hän täyttää maaliskuussa kolmetoista, on niin teiniä, niin teiniä, mutta iltaisin mamman kainalo ja rapsutus on parasta maailmassa. Leevi: ”Sä oot kyl aivan erilainen äiti kuin muiden äidit..” Kaisu: ”Niin.. Mä tiedän. Oon tämmönen luova hullu!” L: ”Mut se on just hyvä!” K: ”Niin se onkin ja se johtuu varmaan osittain siitä, että sain sut melko nuorena.” Jäin miettimään tätä keskustelua. Se tuli uniini ja muistui tänään taas mieleeni. En tiedä miksi selittelin hulluuttani nuorena äidiksi tulemisella.. Aloin turhaan etsiä syitä ja perustella luonnettani, sekä tapaani olla lasten kanssa. Olen erilainen ja ylpeä siitä. Olen aina halunnut olla valtavirrasta poikkeava ja varmaankin siksi, että se on minulle luontevaa. Hupsuttelen aivan hirmusti, laulaa hoilotan kotona joka päivä, piereskelen päin naamaa räkättäen, painin, teen sekopäisiä pyllyn sheikkaus -tanssiesityksiä, maalaan tissi-tauluja, kiroilen hitosti, viljelen mustaa huumoria, jahtaan, kaappaan, pyöritän, kieputan, suukotan puhki, kerron kuinka paljon rakastan, röyhtäilen ruokapöydässä, kuljen alasti ja kerron selkeästi rehellisiä vastauksia kysymyksiin ”Miksi sulta tulee verta pimpistä?” ”Mitä tarkoittaa motherfucker?” ”Mitä porno on?” (Okei, jotkut vastaukset eivät aina ole nuoremman korville.) Meillä puhutaan asioista suoraan ja oikeilla termeillä. Oksennan jos joku ei pysty sanomaan PENIS tai MENKAT lapselleen. Täällä kuitenkin asuu myös erittäin jämpti, rajoja asettava aikuinen. Lapset tiedostavat, että en röyhtäile juhlaillallisella, enkä kiroile töissä. Olen leikkimielinen ja hieman hullu mutsi kotona, mutta käytöstapojen perään penään kun ollaan julkisesti liikenteessä. Toki hulluus on geeneissä, joten ulkomaailmassa lapsiltakaan ei voi huippusuoritusta odottaa. Ja onhan heillä tämä minun mallini, toki se on myönnettävä. Minun mallini on kuitenkin sitä muutakin. Yritän tehdä selväksi lapsilleni minun arvot, jotka ovat myös meidän perheen arvoja. En peräänkuuluta matematiikan arvosanoja, vaan arvostan sosiaalisia taitoja, tilannetajua, huumoria ja yrittämistä. Jos teet parhaasi, tuloksella ei ole väliä. Painotan, että kaikille täytyy olla kiltti. Me kunnioitamme toisia olemalla mieluummin puoli tuntia etuajassa, kuin minuutinkin myöhässä. Me olemme kaikki tasa-arvoisia. KAIKKI. Kehun, tsemppaan, kerron olevani ylpeä. Kun itken, kerron miksi. Kun olen huonolla tuulella, selitän että ihmisillä on huonoja päiviä ja moni asia on vaikuttanut mielialaani tänään. Kun raivostun, selitän heti rauhoituttuani miksi ja pyydän anteeksi. Arvostan rehellisyyttä ja luottamusta. Annan lapsilleni yhtä aikaa paljon vastuuta ja lellin heidät piloille. Handlaan arjen, työn ja meillä jää aikaa halimiseen. Meillä ei harrasteta juurikaan, vaan meillä nähdään ystäviä, leikitään ja ollaan vain kotona, rauhassa. Minulle tärkeintä on tuoda lapsille elämään taloudellista turvaa, mutta myös kertoa, että raha ei kasva puissa ja sanoa hyvin usein asioille ei. Opettaa kuluttamista, kierrättämistä, politiikkaa, maailman menoa. Haluan olla äiti jonka luo voi aina tulla ja kertoa mitä sydämellä on. Haluan olla äiti, joka rohkeasti sanoo, että ei tiedä läheskään kaikkea. Haluan olla äiti, joka tekee kuperkeikkoja trampalla ja nauraa täysiä elokuvissa. Olenkin näitä kaikkia. Olen monenlaista ja ennen kaikkea hyvällä tavalla hullu. Haluankin opettaa, että mikä vain on mahdollista, myös virheet. Siitä päästäänkin viimeiseen käskyyn – Anteeksianto, se on hyvä pitää mielessä läpi elämän.]]>

46

Mainitsin edellisessä postauksessa, että vanhaan kotiin ei ole ikävä ja kummallista kyllä – asia todella on näin. Koin etukäteen melkoista luopumisen tuskaa, vaikka olin valmis jättämään ne seinät taakseni. Kun nyt huomaan etten ikävöi takaisin, tajuan, että todella olin valmis lähtemään. Se ei ollut kuvitelmaa, eikä hätiköintiä. Ostin tuon kodin eksäni kanssa, kun kuopuksemme oli 10kk ikäinen. Remontoimme kahden kuukauden aikana 1979 valmistuneen asunnon täysin. Teimme asunnosta meidän näköisen, mutta suunitelmissa kotimme oli tarkoitus olla väliaikainen. Aioimme myydä se kahden asutun vuoden jälkeen ja remontoida seuraavan. Universumilla oli muita suunnitelmia ja erosimme, kun olimme asuttaneet tuota kotia vajaat pari vuotta. Pidin kodistamme valtavasti ja ostin eksäni ulos. Näin myös lapset saivat erossa vain yhden uuden kodin. Olen edelleen äärettömän onnellinen, että tämä suunnitelma onnistui. Asunto antoi minulle tämän jälkeen vielä viisi vuotta, jotka olivat täynnä surua ja iloa, sekä sitä tuiki tavallista arkea. Sen viiden vuoden aikana jatkoin henkistä kasvua ja oman tien etsimistä. Ne prosessit eivät varmasti pääty koskaan, mutta tuntui siltä, kuin olisin kasvanut tuona aikana aikuiseksi. Asuin ensimmäistä kertaa koskaan yksin. Hoidin kaiken yksin neljän vuoden ajan. Onneksi eksäni oli apuna lasten kanssa puolet ajasta. Totaali yksinhuoltajana olisin varmasti heittänyt hanskat tiskiin. Tapasin luonani useita Tinder-miehiä, sekä jännittyneenä selvinpäin, että baarin jälkeen vähemmän selvinpäin. Viimeisin Tinder-saalis istuu tuossa vieressä edelleen. Samalla sohvalla, kuin ensitreffeillämme. Moni ihmetteli ääneen onko koti sopiva paikka ensitreffeille, mutta minun mielestäni se oli ehdottomasti paras paikka. Olin kotonani kuin kotonani. Julkiset kahvilat ja tilat ahdistivat jo ajatuksen tasolla, toisinaan kävelytreffit oli kyllä hyvä vaihtoehto kodille. Mutta koti on koti, vaikkakin ystäväni Laura käski sotkea ennen deitin saapumista – mulla on kuulemma pelottavan siistiä. Haha! Kain kanssa melko nopeasti keskustelimme tontistani ja talon rakentamisesta. Olin lähdössä projektiin yksin, mutta kaikkien ulkopuolisten (myös Kain) mielestä se olisi outoa, kun elin parisuhteessa. Unelmastani tuli pikkuhiljaa myös Kain unelma ja pian me nökötimmekin jo pankissa. Selvisi, että kahta asuntolainaa emme saa, joten minun asuntoni piti myydä. Petyin kovasti kuullessani ne uutiset. Talo oli piirretty ja sormet syyhysivät hommiin. Mielikuva meistä neljästä vuoden tai kahden ajan pienessä vuokra-asunnossa nosti paniikin päälle. Iskimme kuitenkin keväällä asunnon toiveikkaina myyntiin, vaan se ei sitten heti liikkunutkaan. Asia stressasi, sitten jäi taka-alalle ja huomasin toistelevani, että kaikki tapahtuu ajallaan. Viimein koti löysi onnelliset uudet omistajat ja kuukauden aikana tuli tarjous, kaupat ja muutto. Koska olemme uusi pari ja minulla on tapana analysoida kaikkea loputtomiin – olen toki murehtinut ja pelännyt asuntoni myymistä. Mitä jos me eroamme nyt? Mitä jos eroamme rakentamisen aikana? Mitä jos? Jossittelu vie mut jonain päivänä hautaan, vaikkakin olen oppinut hengittämään ja keskittymään toisinaan myös tähän hetkeen. Pelot ovat aina läsnä, koska en luota mihinkään ja mitä vain voi aina tapahtua. Nyt me kuitenkin olemme seuraavassa vaiheessa ja se tuntuu hyvältä. Luopuminen on minulle henkisesti iso asia, mutta vanhaan asuntoon jäi kuitenkin vain seinät. Muistot ja tärkeät kodin tekevät tavarat ovat täällä kanssamme. Myös lapset ovat ihanan innoissaan uudesta, etenkin Leevi. Meillä on nyt mieletön väliaikainen asunto. Emme tiedä kuinka kauan tätä onnea kestää, koska talon tulevaisuus on kyseenalainen, mutta me yritämme nauttia joka hetkestä. Meidän ajatukset ovat myös pikkuhiljaa siirtymässä talon rakentamiseen, se on kuitenkin se ultimate goal edelleen. Kävimme pienellä lomamatkalla asuntokauppojen jälkeen ja siellä keskustelimme vielä kertaalleen tulevaisuudesta. Ei me nyt olla keksitty yhtään hyvää syytä olla rakentamatta. Tontti odottaa, talo on piirretty. Ainoa iso asia on raha, mutta voi kai senkin kodin sitten myydä jos niikseen tulee.. Jossittelun lisäksi toisinaan kannattaa kysyä miksi ei?]]>

9

Viime keskiviikkona hyvästelimme kotimme ja vaikka sinne ei ole ollut yhtään ikävä, vasta nyt alan hiffata tämän kreisin loftin olevan nykyinen kotimme. Kuvissa en vielä antanut laajan kokonaisuuden näkyä, koska koti muovautuu edelleen. Kaikki on periaatteessa paikoillaan, mutta jo näidenkin kuvien jälkeen (jotka otin eilen) ovat asetelmat muuttuneet ja muutama huonekalukin tullut lisää.. Eniten riesana on vanhan tehtaan kaiku ja sitä kautta se, että tänne ei minun varastostani tunnu löytyvän tarpeeksi isoja mattoja. Painoin viime viikolla kolme ympäripyöreää päivää ja lauantaina järjestin vuoroon tavaroita ja vuoroon syntymäpäiviä kuopukselle. Synttärit oli sovittu ennen tietoa muutosta ja koska kohta 8-vuotiaan mielestä oli huono idea siirtää kemuja parilla viikolla, painoin viimeisillä voimilla juhlatkin muuton yhteyteen. Kenties juuri alun sekopäisyyden vuoksi, olen vasta nyt asettumassa tänne. Meillä on puolet enemmän tilaa kuin edellisessä, eli 200 neliötä. Se on melko mojova määrä neljälle hengelle ja tuntuukin, että täällä on saanut kävellä kantapäät kipeiksi. Etenkin siinä vaiheessa, kun kamat etsiytyivät paikoilleen. Kyseessä on siis asunto, jossa meidän on tarkoitus asua väliaikaisesti ja pikkuhiljaa olisi suunnitelmissa aloittaa talon rakentaminen. Tai se prosessi, ei me rakentaa osata. Useat ovat jo heittäneet, että kuinka te tästä muka mihinkään lähdette.. Toisaalta vuokralla asuminen ja tämä miljöö viehättää kovasti, mutta talo on vanha ja vaikka tilaa onkin, asunto on joiltain osin kovin epäkäytännöllinen. Olemme edelleen rakastuneita meidän piirrettyyn taloon ja mielikuvaan siitä, että lapset saavat kasvaa läheistensä lähellä. Siis samalla tontilla ja heidän isänsäkin on saman kadun varrella. Nyt olemme aivan väärässä suunnassa heihin nähden. Myöskään kerrostalo-elämä ei elä haaveissani, vaan kokonaan oma tönö – omine sääntöineen. Nyt on kuitenkin aika hengittää ja rauhoittua loppuvuoteen. Oman asunnon myyminen ja muutto toi mukanaan stressiä ja järjettömän pitkiä päiviä. Vielä en siis koe hinkua soitella pankkiin ja rakennusvirastoon. Annan päälle nyt aikaa tyhjentyä. Tähän kotiin palailen blogin puolella varmasti monta kertaa. Emme joutuneet ahtautumaan pieneen kaksioon ja täten täytyy kyllä revitellä tätä lukaalia jatkossakin. Nautitaan niin kauan kuin tätä onnea kestää!    ]]>

12

Asetun sohvalle makaamaan keskellä päivää, kiedon itseni vilttiin ja kun alan hengittämään oikein syvään, huomaan kuinka jännittynyt olen ja kuinka pinnallisesti olen hengittänyt koko aamupäivän. Ilman mitään syytä.  Viiden viikon aikana olen ”harrastanut” mindfulnessia, valitettavan usein kylläkin vain muutaman kerran viikossa. Joka keskiviikko saan kuitenkin uutta pontta meditaation maailman, kun meidän ryhmä kokoontuu pariksi tunniksi ohjatulle kurssille ja keskitymme stressiin, sen käsittelyyn ja tietoiseen läsnäoloon. 

Kuulostaako hitusen hihhulilta? Sitä mieltä minäkin olin, kunnes jokainen self-help kirja alkoi ohjata mindfulnessin pariin ja terapeuttini latasi tutkimustuloksia tiskiin. Viimeinen sysäys oli, kun koin itse meditaation voiman. 

Eikä nyt puhuta hurahtamisesta, tai siitä hihhuloinnista. Nyt puhutaan siitä, että ajattelun voimalla voit saada itsesi paljon parempaan olotilaan. Mielikuvaharjoittelulla saa ihmeitä aikaan ja tietoisella läsnäololla pääsee lähemmäksi ikivanhaa letkautusta – elä hetkessä. Maatessani siinä sohvalla – olin hieman järkyttynyt. Aamu oli ollut tavallinen, stressitön ja rauhallinen. Olin mielestäni rento ja olo oli kepeä, kunnes asetuin makuulle ja siirsin huomioni hengitykseen. Hengittäminen, joka on meille melko tuttu juttu, voi tehdä tepposet ja tyrehtyä melko pieneksi. Muutama hengitys syvään ja huomasin kuinka jumissa koko kehoni oli ja huomasin välittömästi, kuinka hyvää syvään hengittäminen minulle teki. Lihasjumeja ja pinnallista hengitystä on varmasti kaikilla, mutta miksi ne on hyvä huomioida ja miksi niistä kannattaa pyrkiä eroon?

Mindfulness on siitä mielenkiintoista, että siinä ei yritetä mitään. Jos tunnet ahdistusta, siinä koitetaan kohdata se tunne ja tuumaillaan miltä se tuntuu. Siinä ei koiteta rentoutua, mutta eittämättä siinä usein niin tapahtuu. Siinä sallitaan kokemukset juuri sellaisena, kuin ne ovat siinä hetkessä ja päästetään irti arvostelusta. 

Kurssilla on ollut sääntönä antaa jokaisen puhua oma kokemuksensa ilman muiden kommentteja. Me emme saa yrittää ohjeistaa toisiamme, emmekä kommentoi ”Juu, joo, ihan sama! Mustakin tuntuu tuolta, Joo, juuri näin!” Se on ollut melko vaikeaa, mutta rauha tuo kokemusten käsittelyyn aivan omanlaisen tunnelman. Ohjaajan syventävät kysymykset ajavat kohti oivalluksia, jotka jokainen löytää itse, eikä muiden sanelemana. Kurssin tunnelma on liki harras, se aika on vain meitä varten ja sen kokeminen on ollut mieletöntä. Kiteytettynä itse mindfulnesissa mielestäni yritetään päästä eroon autopilotista, automaattisesta ohjauksesta. Edes harjoitteen ajaksi. Siinä kehitetään joustavuutta toimia harkiten elämän eri tilanteissa sen sijaan, että reagoitaisiin automaattisesti.  Koska koen kehossani helposti selkeitä tuntemuksia – ahdistus tuntuu kivenä rinnalla, jännittäminen vatsanpohjassa ja jännityksenä hartioissa – on ollut erittäin helppoa päästä kehomeditaatiossa sisälle harjoitukseen. Mieleni seikkailee sadassa asiassa yhtä aikaa, mutta harjoitteita tehdessä, koen tuntemukset niin voimakkaina, että yleensä mieleni tyhjenee melko hyvin ja pystyn keskittymään siihen hetkeen täysillä. Tunnen kehoni sisällä ilmavirtaukset ja pystyn loistokkaan mielikuvitukseni ansiosta kuvittelemaan helposti kuinka hengitän tilaa kipeään lihakseen tai ahdistavaan möykkyyn sisälläni. Vastapainona ihanien asioiden ajattelu nostaa punan kasvoille, hymyn huulille ja valtaisan hyvän olon tunteen vatsaani.  Vaikka olen tehnyt hyvin laiskasti kotiharjoitteita, olen käyttänyt jo nyt muutamassa tiukassa tilanteessa hengitystä apunani. Tein kolmen askeleen hengähdystauon laivan vessassa, kun minua ahdisti vietävästi, enkä löytänyt sille selkeää syytä.  Muutaman kerran olen tyhjentänyt nukkumaan mennessä pääni keskittymällä hengittämiseen. 

En aio valehdella – pitkät meditaatiot ovat kuollettavan tylsiä ja olen nukahtanut useita kertoja niitä tehdessä, mutta kun oivaltaa kuinka hyvää harjoitteet tekevät, tylsyys alkaa kaikota ja hyvästä olosta tulee määränpää. Kun tajuaa miten stressi muodostuu ja miksi se lähtee muodostumaan, on helpompaa työskennellä sen kanssa. 

Se onkin yksi tärkeimmistä oivalluksista ja tämä kurssi tulee seuraamaan minua läpi elämän.  Huomenna osallistun elämäni ensimmäiseen seitsemän tunnin retriittiin, jossa tehdään hiljaisuudessa (mutta ohjaten) erilaisia meditaatioita. Jännittää ihan vietävästi, mutta yritän kohdata päivän avoimin mielin ja nauttia kokemuksesta. Vaikka tässä ei pyritä mihinkään, koen olevani koko ajan hieman parempi – oivallan mistä tässä todella on kyse. Olen melko varma, että huominen ei tule olemaan minun viimeinen hiljaisuuden retriitti.   Onko teillä kokemuksia meditaatiosta? Pääsettekö harjoitteisiin hyvin mukaan vai onko se tuottanut hankaluuksia?   
  Mikäli et ole kokeillut meditoimista koskaan, kolmen askeleen hengähdystauko on hyvä startti.
  1. Istu tai makoile vakaasti (silmät kiinni on aika kiva!) ja mieti mitä tuntemuksia kehossasi on, mitä se viestii. Keskity hetki tähän, minuutista muutamaan.
  2. Tuo huomio hengittämiseen. Tunne se nenässä, kurkussa, rinnassa tai esimerkiksi vatsassa. Voit vaikka laskea vetoja. Viitisentoista sisäänhengitystä on esimerkiksi oiva määrä.
  3. Laajenna huomio takaisin kehoosi ja tuntemuksiin vielä hetkeksi ja sitten vaan snap out of it. Eli päätä harjoite omaan tahtiin.
Tässä ei ole oikeaa tai väärää, mutta tuo on erittäin tehokas ja hyvä harjoite, josta saa hieman makua siihen mistä tässä hetkessä elämisessä oikein on kyse. Mikäli mindfulness kiinnostaa, suosittelen kursseja. Niistä saa irti valtavasti ja niissä on ryhmän tuki ja paine. Itse olen tepastellut Sini-Maria Tuomivaaran Avartuvan kursseille, joista löytyy lisäinfoa osoitteesta AVARTUVA.COM]]>

6

Kun asunto meni kaupaksi pääsin vihdoin, puolen vuoden odottamisen jälkeen, tarttumaan tavaroihin. Kävin kaikki kaapit läpi ja keräsin kirppiskamoja Ikea-kasseihin portaiden alle. Tämä jo klassikoksi muodostunut systeemi sai minut huomaamaan, että joka kerta tavaraa on vähemmän, mutta tavaraa kuitenkin on liiaksi. En osta enää niin paljon heräteostoksia, enkä osta tunnesyistä. Olen innokas pakettien palauttaja, joten jos tilaan Weekdaylta vaatteita, mikään ei estä minua lähettämästä kaikkia takaisin, mikäli ne eivät ole päälläni sitä mitä kelasin. Muinoin kävin paljon Helsingin liikkeissä shoppailemassa ja silloin vaatteita tarttui mukaan usein juuri tunnesyistä. Shoppasin jotakin tyhjiötä varten. Ostin myös koska pystyin. Lapsena sain 100mk Helsinki-päivää varten, kun toiset saivat 300mk merkkihuppareita. Selkeä tunnelukko-kuvio, I know. Olemme nyt kantaneet tavaroita uuteen kotiin, sellaisia joita emme täällä vanhassa kodissa tarvitse ennen lopullista muuttoa (eli noin 2 viikon aikana). En tiedä johtuiko se siitä, että raijaamme niitä neljänteen kerrokseen ilman hissiä, vai pelkästä häpeästä, mutta syyllisyys nosti päätään. Meillä on edelleen liikaa tavaraa. Minua ahdistaa oikeastaan se, että meillä on liikaa tavaraa jota käytetään vain satunnaisesti. Lahjapapereita, spraymaaleja, juhlarekvisiittaa, lautasia ja kahvikuppeja kemuja varten, sekä vaatteita. Epätoivoisesti ennen tavaroiden kantamista uuteen kotiin, yritin etsiä kirpputorille tavaraa. En vain löytänyt mitään. En löytänyt mitään tarpeetonta. Kuitenkin sitä ennen olin löytänyt paljonkin tarpeetonta tavaraa, jotka edellisellä kirppiskerralla koin tarpeellisiksi. Minulla ei ole useinkaan tavaroihin tunnesidettä, pystyn luopumaan helposti. Mutta kun mietin tarpeellisuutta, se tuntuu sitouttavan. Vaikka tarve olisi kerran vuodessa tai ”joskus, jonain päivänä”. Olen katsellut muutosta inspiroituneena Netflixistä Consumed-sarjaa. Siinä personal organizer (haaveammattini) tarttuu perheiden kaaokseen ja he joutuvat luopumaan 75% tavaroistaan. Nyt kun olemme olleet vajaan viikon verran vähemmällä tavaramäärällä kotona, olen inspiroitunut! Päätin vielä kertaalleen uudessa kodissa purkaa tavarat tarkalla silmällä. Toivon, että uskallan päästää irti vielä muutamista jutuista. Sitten taas on hyväksyttävä se, että esimerkiksi hyviä maalauspapereita ei kannata myydä, eikä heittää roskiin, ei vain kannata ostaa enää yhtään lisää. Se onkin se juju. Luovu ja jos näet, että tavara on tarpeellinen, käytä sitä, kuluta se loppuun, äläkä osta lisää tilalle, ennen kuin uusi tarve on käsillä. Toki olen tänään, juhliin valmistautuessani kaivannut jo huulipunaa ja korviksia. On asioita ja tavaroita joita käyttää vain toisinaan ja on varmasti ihan ok niitä omistaa. Kuvittelen olevani minimalisti, mutta kyllä minä rakastan kauniita astioita, lakanoita, pyyhkeitä, vilttejä, tyynyjä ja tauluja niin paljon, että olen kaukana siitä. Tällä hetkellä meidän kaapit ovat melkein tyhjiä. Varasto on käyty läpi, kaikki matot on tampattu, rullattu ja teipattu. Tavaraa ja kantamista on hirmuisesti edelleen, mutta hengitän melko kevyesti. Koti ei ole koti ilman omia tavaroita. Haluan kuitenkin jatkossa miettiä vielä tarkemmin mitkä niistä haluan pitää elämässämme. Ps. Kipputori ViaDia Järvenpäässä myy meidän ylimääräisiä tavaroita pöydissä 3 ja 4, vielä perjantaihin 23.11 asti. Huomisesta alkaen, olisi tarkoitus myydä loput -50% hintaan. Käy kurkkimassa jos meidän ylimääräinen on teidän aarre.]]>

7

Luen parhaillaan Ronnie Grandellin kirjaa Itsemyötätunto. Olen vasta alkumetreillä, mutta jo hieman ihastunut teokseen. Siinä tuntuu kiteytyvän syy miksi käyn terapiassa ja miksi aikanaan sain masennusdiagnoosin. Itsemyötätunnon puute on iso juttu. Itsemyötätunto on laaja kokonaisuus ja siihen vaikuttaa moni asia. Kirjan alussa käsitellään läheisten ihmisten vaikutusta minuuteen ja se herätti oivalluksia ja tunteita. Wisconsinin yliopistolla tehtiin vuonna 2006 melko radikaali tutkimus, johon osallistui 16 pariskuntaa. Naisille annettiin lieviä sähköiskuja kolmesti ja tilanne muuttui jokaisella kerralla hieman. Vaihtelevassa järjestyksessä nainen oli huoneessa yksin, tuntemattoman ihmisen käsipuolessa ja aviopuolisonsa kanssa. Voitte vain kuvitella mitä aivokuvissa näkyi ja miten naiset kuvailivat tilanteita. Ahdistus ja pelko, eli suojavalmiuskeskukset olivat täydessä huudossa, kun huoneessa oltiin yksin. Tuntematon toi jo lohtua, mutta aviomiehen läsnäololla oli huomattavan rauhoittava vaikutus. Ikään kuin läheisen ihmisen läsnäolo ja kosketus olisi ollut voimakas rauhoittava lääke. Tämä sai minut pohtimaan stressiä ennen nykyistä parisuhdettani ja tilannetta näin puolitoista vuotta myöhemmin. Olen rennompi, rauhallisempi ja tyytyväisempi. Olen pistänyt tämän yleisesti sen piikkiin, että parisuhde vaan tekee hyvää. Mutta tässä taitaa olla syvempiä vaikutuksia, joita en ole edes tajunnut. Olen kirjoittanut ja puhunut usein sinkkuvuosina parisuhteen tarpeestani. Olin yksinäinen, mutta en lähtenyt suhteeseen ennen kuin se tuntui oikealta. Olin onnellinen, mutta en kuitenkaan kokonainen. Oloni oli turvaton ja tunnuin olevan hieman hakoteillä. Parisuhde tuo turvaa ja se taas laskee luontevasti stressitasoja. Läheinen ystäväkin voi tuoda turvaa, mutta minulle se ei koskaan riittänyt. Se ei kuitenkaan kerro epäpätevästä ystävyydestä tai siitä, että ystävältä ei saa seksiä (jonka usein katsotaan sinkuilta uupuvan ja olevan syy parisuhde-hinkuun). Se kertoo siitä, että yksinkertaisesti koen olevani turvassa kun toinen nukkuu yöllä vieressäni. On joku jonka kanssa suunnitella viikon ruokia, joku jonka kanssa suunnitella tulevaa. Joku jonka kanssa haluaa samoja asioita, yhteistä – jaettua elämää. Se turva on jotain muuta kuin ystävyyssuhde. Se on jotain muuta kuin yksin eläminen. Edelleen väitän kuitenkin, että olin tyytyväinen ja onnellinen yksinkin. Lopulta. Kasvoin kokonaiseksi, opin olemaan yksin. Opin sen vähän liiankin hyvin. Pieni osa meissä kuitenkin on aina, joka kaipaa lämmintä katsetta, kosketusta ja yhteyttä, jokapäiväistä arkea. Jotain sellaista, mitä ei voi saada aikaan kuin oman puoliskon kanssa. Parisuhde toi turvan ja rauhan, se antaa tilaa hengittää ja tutustua vielä paremmin itseeni. Jos tämä suhde joskus päättyy, olen jälleen vahvempi ja parempi versio itsestäni. Parisuhteen turvassa kehitän itsemyötätuntoa, ymmärrän laajemmin aivoituksiani ja kokonaiskuvaa. Ronnien kirja alkaa sanoilla ”Perusajatus on yksinkertainen: olemalla ystävällisempi ja myötätuntoisempi itsellesi voit vähentää henkistä kipua ja saada elämääsi lisää iloa ja tyytyväisyyttä.” Sitä kohti.]]>

14

Eilen illalla ovestamme asteli sisään kolme ihmistä kera rullamitan. He mittailivat seiniä, kyselivät kysymyksiä valokuidusta, keittiön kaapeista ja ostivat ohimennen lampun katosta. Tämä koti on nyt heidän. Allekirjoitin eilen kauppakirjat, rahat vaihtoivat omistajaa ja uusien asukkaiden poistuttua, poksautimme shamppanjan auki. Skoolattiin juhlajuomat lasten kanssa ja olo oli hyvin sekava. Yhtäaikaa itketti ja innostutti. Nämä seinät ovat nähneet ja kokeneet paljon. Ne näkivät onnelliset ydinperheen, sen rauhallisen mutta väistämättömän kaatumisen, säätöä, tuntemattomia miehiä, miehiä jotka viipyivät. Monen monta krapulaa, monen monta nousua. Itkua, naurua, riehumista. Suurta onnea ja suurta surua. Ero, mummoni kuolema, juhlapyhien yksinäisyys, ystävien kokoontumiset, synttärijuhlia, viiniä, juustoja, lohturuokaa, lukuisia tv-sarjoja ja Tinder-deittejä. Nämä seinät näkivät myös minun ja Kain ensimmäiset treffit ja lopulta Kain muuton saman katon alle. Vaikka asunto on vain asunto, tässä kodissa olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. 27-vuotiaana jäin tähän yksin ja asuin itsekseni ensimmäistä kertaa koskaan. Muistan sen kuin eilisen. Kaadoin syksyllä 2013 lasillisen viiniä, skoolasin yksin keittiössä uudelle alulle ja opettelulle, kera kyyneleiden. Näiden 7 asutun vuoden aikana olen kasvanut ja oppinut valtavasti, elämästä ja ja itsestäni. Rintaa vihlaisee, kun kuvittelen sulkevani tyhjän asunnon oven viimeisen kerran. Eilen olo oli sekavaa skumppaäistä suttua, mutta kun tuo edellä mainittu hetki on kohdilla, uskon vahvasti, että haikeus ja pelko ovat vahvimmillaan ja itkua on odotettavissa. Samaan aikaan kuitenkin olen valmis ottamaan seuraavan askeleen. Kai hipsutteli elämääni 1,5v sitten ja en edes muista missä vaiheessa meidän tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat olla melko selkeitä. Asunto oli myynnissä puoli vuotta ja lopulta vaihdoimme Blokista Bo LKV:hen ja välittäjämme Mia Lehtonen myi tämän ensimmäisessä näytössä. Suunnitelma on kuitenkin pysynyt samana epätoivosta huolimatta ja tänään toivottavasti allekirjoitamme vuokrasopimuksen tulevaan kotiimme. Tarjouksen hyväksymisestä on reilut kaksi viikkoa ja sen aikana olen käynyt ihan kaikki kaapit läpi. Viikon verran alakerta oli täynnä kirpputori-kasseja ja maanantaina sain vihdoin vietyä tavarat Järvenpään ViaDia-torille (pöydät 3 ja 4, jos kiinnostaa!). Ylimääräiset tavarat majailevat siellä nyt pari viikkoa ja niiden aikana on pakattava mukaan lähteviä tavaroita. Meidän on oltava ulkona täältä 30.marraskuuta mennessä. Lopulta kaikki kävi kovin nopeasti, melkein niin nopeasti että ei ehdi perässä pysyä. Minulle tämä tahti kuitenkin sopii. Ehdollisen tarjouksen aiheuttama välitila ja kauppakirjojen allekirjoittamisen odottaminen olivat kaameaa tuskaa. Kun kaikki on melkein varmaa, mutta jotain voi silti vielä tapahtua. Nyt voin siis hengittää ja olo onkin suht raukea. Tulevaisuus on se mikä pelottaa. Nähtäväksi jää kuinka nopeasti tartumme talo-projektiin, vai viihdymmekö liiankin hyvin vuokralla. Nyt on kuitenkin aika ottaa ensimmäinen askel ja viettää tuleva joulu uudessa kodissa. Etenkin kun meinasi useassa vaiheessa usko loppua, tämä on – uskomatonta.    ]]>

25

Rotonen soittaa 10 minuuttia ennen tapaamista ja ilmoittaa, että hän on alasti.

Olen liki vuosikymmen sitten kuvannut Jennin hänen vanhan asuntonsa rappukäytävässä Trendi-lehteen. Sittemmin olemme tutustuneet paremmin ja toveruuteemme kuuluu suorasanaisuus ja toistemme päälle puhuminen. Meillä on kova halu tavata usein, mutta olemme niitä ihmisiä, jotka kohtaavat yleensä sattumalta ja jäävät silloin suustansa kiinni.  Jenni avaa oven alusvaatteissa, kääriytyneenä villapaitaan. Hän halaa ja kertaamme pikaisesti kuulumiset. Kun Jenni ottaa happea, isken väliin ja keskeytän turhat lötinät – nyt on kuitenkin tarkoitus jutella vakavasti sosiaalisesta mediasta. Jenni aloittaa meikkivoiteen levittämisen kasvoilleen ja sukeltaa suoraan syvään päätyyn: Hän on juuri käynyt Instagram Storiesin puolella keskustelua omasta aitoudestaan, joka lähti kriittisestä kommentista häntä kohtaan.  Pupulandia-blogia 11,5 vuotta kirjoittanut Jenni Rotonen on yksi Suomen tunnetuimmista somepersoonista. Hänen bloginsa tavoittaa 60 000 ihmistä joka kuukausi ja Instagramin puolella häntä seuraa reilut 32 000 silmäparia. Muotia, sekä Jennin kiinnostuksen kohteita käsittelevät kanavat ovat olleet jo vuosia hänen työnsä ja brändi on vakaalla pohjalla. Yksi tärkeimmistä tavoitteista Jennille onkin tuottaa aitoa materiaalia. Mutta mitä aitous on? Entä mistä johtuu, että seuraajille saattaa muodostua mielikuva epäaidosta ihmisestä? ”Ihmiset ovat kenties olleet mukana alusta asti, asuessani vielä Jyväskylässä ja ollessani tuntematon opiskelijatyttö. Muutin Helsinkiin, blogi kasvoi ja siitä tuli vähitellen ammatti. Julkisuuskuvani hieman muuttui ja elämäni on lipunut kauemmaksi tavallisuudesta. Kenties ihmiset tuntevat, että en ole enää niin samaistuttava” Rotonen pohtii ja jatkaa ”Joskus myös seuraajilta tuntuu unohtuvan, että ihminen muuttuu. Kaikki muuttuvat ja olisikin enemmän huolissani, jos mikään ei olisi muuttunut vuosikymmenessä.” Jenni kertoo tuottaneensa aina aitoa materiaalia. Sen hän kuvailee tarkoittavan, että hän on aina ollut somessa oma itsensä ja tuo esille myös inhimillistä puoltaan. Silti Jenni törmää silloin tällöin palautteeseen, jossa kommentoidaan hänen vaikuttavan teennäiseltä.   

Kuinka paljon somepersoonan on annettava elämästään, pihtaatko informaatiota, Jenni? 

Rotonen hilluu keittiössään edelleen puolialastomana, heittää villatakin tuolille ja rasvaa itseään päästä varpaisiin. ”On eri asia olla yksityinen kuin henkilökohtainen. Voin säilyttää yksityisyyteni, mutta voin samalla tuoda henkilökohtaisia mielipiteitäni julki. Minulla on paljon läheisiä ja ystäviä, jotka eivät halua olla julkisia ihmisiä ja minun on kunnioitettava sitä. Usein asiat liittyvät toisiinsa ja joudun toisinaan miettimään paljonkin, mitä voin somessa jakaa. Minulla on käsissäni sekä oma, että läheisteni yksityisyys ja heidän valinnat – useamman ihmisen dynamiikka.”  Pääasiassa positiivisen palautteen ohella Jenni on saanut muutamia kommentteja, joissa hänen aitouttaan on kyseenalaistettu. Hän epäilee, että yhtenä syynä voi olla siirtyminen Snapchatista Instagram Storyyn. Seuraajat kenties olettivat sisällön siirtyvän kanavasta toiseen sellaisenaan, mutta Jenni ei koskaan ajatellut kahta eri kanavaa toisilleen rinnasteisina. ”En missään vaiheessa ollut aikeissa tehdä Instagramiin samanlaista sisältöä kuin olin Snapchatissa jakanut. Snäpissä juttujani seurasi noin parituhatta henkeä, mutta Instassa yleisö on paljon suurempi. On eri asia puhua asioistaan pienemmälle, suljetulle joukolle kuin kymmenille tuhansille. Instagramin seuraajajoukko on niin valtava, että tein tietoisen valinnan rajata sisältöjäni tiukemmin.” Aitous nousikin esille, kun Jenni laajensi blogin teksteistä liikkuvan kuvan puolelle. Vuosia blogitekstejä lukeneet ihmiset olivat muodostaneet mielipiteensä. Kun Jenni asettui kameran eteen ja seuraajat kuulivat hänen äänensä sekä näkivät häneen eleensä, se ei välttämättä vastannut mielikuvia. ”Ihmiset usein yllättyvät kuinka eläväinen olenkaan, kun blogin puolella ilmaisuni on hillitympää.” Jenni vetää farkkuja jalkaan ja surauttaa meille smoothiet.

Onko aitous pääasiassa siis avoimmuutta?

Rotonen on huomannut somemaailmassa sen, että yleisö ei aina ole kirjoittajan puolella – blogia käy lukemassa myös ihmisiä, joiden motiivina on vain urkkia ja parjata. ”Mitä enemmän annan heille, sitä enemmän annan heille tavallaan aseita itseäni vastaan. Voisi sanoa, että kun somessa kerran avaa arkun, sitä on liki mahdoton sen jälkeen sulkea.” Hän toteaa, että jos itsellä on omassa elämässä jokin tilanne päällä, sitä on todella haavoittuvainen ja pitää miettiä kuinka paljon on valmis jakamaan. Somessa ihmisten kyky empatiaan on hetkittäin kateissa. ”Joskus ihmiset unohtavat, että kuvien ja tekstien takana on oikea ihminen ja että he näkevät hänen elämästään vain pienen osan.” Jenni kuitenkin haluaa puhua vaikeistakin asioista, kuten masennuksesta ja muista vaikeista teemoista. Hän haluaa vaikuttaa, kun siihen on mahdollisuus.    Ihmisten käsitykseen aitoudesta vaikuttaa moni muukin asia. Blogia Jenni kirjoittaa suomeksi, mutta Instagramia hän on tehnyt aina englanniksi. Osa ei tunne englanninkielistä sisältöä omakseen ja on kokenut, että Jenni meni valinnallaan kauemmas heistä. Jennille englannin kielen käyttäminen on kuitenkin luonteva valinta – hänellä on myös vieraskielisiä seuraajia ja lisäksi hänen parisuhteensa ja monen ystävyyssuhteensa kielenä on englanti. Eikä häntä yhtään harmita, että se on täydellinen tapa pitää huolta omasta kielitaidosta.  Kun Jenni miettii, mistä mielikuva epäaitoudesta voi johtua, hän mainitsee myös, että ammatikseen bloggaavalla somekuplan sisäpuolella olevat jutut korostuvat. Instagramin kaupallistumisen myötä Jenni on halunnut antaa enemmän aikaa myös somesta vapaalle olemiselle ja yksityisyydelleen. Videot ja kuvat pyörivät pitkälti työn parissa ja niissä esiintyy somepiireistä tuttuja tovereita. Kun tulee aika tavata tosiystävää tai käydä iltakävelyllä, some usein hiljenee. ”En koe, että puhelin olisi koskaan häirinnyt läsnäoloani tilanteissa, mutta somettaminen on työtäni ja vaikka siellä ollaan periaatteessa läsnä 24/7, haluan ottaa siitä myös lomaa.” 

Paradoksaalista onkin, että ihmiset haluavat tietää juuri siitä somen ulkopuolisesta elämästä ja samaan aikaan kyseenalaistetaan: onko kaikki jaettava?

Aitouden lisäksi tuumailimme keskustelua, jota seuraajien kanssa käydään. Jenni käyttää paljon työaikaa mahtaviin keskusteluihin seuraajiensa kanssa. Kun hän tarttui kriittiseen kommenttiin aitoudesta, siitä seurasi laaja ja analysoiva keskustelu, jonka päätteeksi alkuperäisen kommentin lähettäjä muutti mielipidettään. Asioita avaamalla, kommentoija oivalsikin mistä oli ollut kyse. Usein bloggaaja kohtaakin someraivoa väärinymmärrysten kautta. ”Somessa loukkaannutaan usein omalle tulkinnalle. Rivien väleihin lisätään omia päätelmiä, äänensävy ja unohdetaan kysyä mitä tarkoitit? Moni hermostuu ennen kuin on edes lukenut otsikkoa pidemmälle.” Jenni toivoisikin, että luettaisiin koko juttu, eikä takerruttaisi yhteen lauseeseen tai sanavalintaan. Toisaalta joskus ajatus on kristallin kirkkaana omassa päässä, mutta oman idean välittäminen muille tekstin kautta ei onnistukaan tai jokin olennainen näkökulma unohtuu lopullisesta jutusta. Silti hän toivoisi ennemmin keskustelua ja tarkennuksia kuin välitöntä hyökkäystä.

Mutta hyökkäätkö itse, Jenni?

”Olen temperamenttinen ja paras strategia ärsyyntyessä olisi, jos voisin nukkua yön yli. Toisinaan kirjoitan vastauksen ensin Word-dokumenttiin ja luen sen seuraavana aamuna. Usein lopullinen vastaus onkin paljon ”pehmeämpi”. Somessa on kuitenkin oltava hereillä koko ajan. Mikäli kiivaana käyvää keskustelua ei kommentoi heti, asia saattaa paisua skandaaliksi sillä välin, kun itse jäi hengittelemään ja harkitsemaan sanojaan. Kun ei ole aikaa miettiä rauhassa omaa vastausta, on joskus haastavaa pysyä rauhallisena, varsinkin jos kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin”  Voisimmeko lisätä empatiakykyä nostamalla raivoajat ja kiusaajat jalustalle? Jos jokainen saisi huomiota ja vääristyneet käsitykset avattaisiin, maailma olisi varmasti parempi paikka. Me Jennin kanssa kuitenkin toivotaan, että somekiusaajat herättelisivät empatiakykyään ja raivoajat nukkuisivat yön yli. Jenni uskoo, että uteliaisuus on osa ihmisen perusluonnetta ja siksi hän ei usko ihmisten kiinnostuksen muiden elämää kohtaa koskaan katoavan. Työ tekee osasta hänen elämäänsä vapaata riistaa keskustelulle. Täten ei auta kuin yrittää parhaansa ja taiteilla ristiriitaistenkin toiveiden ja vaatimusten aallokossa. ”Usein tuntuu, että on mahdotonta vastata siihen mitä odotetaan. Pitäisi olla virheetön ja samaan aikaan inhimillinen virheineen kaikkineen – virheet saisivat kuitenkin olla vain tietynlaisia. Pitää olla oma itsensä, mutta se oma persoona ei kuitenkaan saisi ärsyttää. Toisaalta, ihan kaikkia on mahdotonta miellyttää ja eri asiat ovat eri ihmisille ärsyttäviä.” Rotosen muistivihko on täynnä juttuideoita, joten saamme varmasti nauttia vielä toisen vuosikymmenen Pupulandian tarinoita. Olen melko varma, että lähdettyäni Jenni heitti vaatteet taas nurkkaan ja jatkoi töitä alusvaatteillaan. Siinä teille kerrassaan aito mielikuva, aidosta ihmisestä.  ]]>

10

Instagram on kerrassaan ihmeellinen maailma ja huomaan toisinaan olevani aivan hukassa siellä. Haluaisin pitää sen kanavana, johon jaan silloin kun tulee sellainen fiilis ja sellainen hetki jonka haluan jakaa, mutta koska työni kannalta on oleellista, että siellä on materiaalia ja ihmisiä, tunnen toisinaan painetta. Etenkin kun kanava on jumahtanut, lopettanut kasvamisen. Haluaisinkin tietää, miksi te seuraatte siellä ihmisiä / yrityksiä? Millaista materiaalia toivotte sieltä löytävän ja mikä on syy jonka vuoksi lopetatte seuraamisen? Itse ärsyynnyn, jos joku laittaa kymmenen matkakuvaa tunnin sisään, enkä ole koskaan välittänyt selfieistä. On ihan mukavaa tietää millainen tyyppi siellä kanavan takana on, mutta vaikka selfien alle kirjoittaa kuinka koskettavan tarinan, en jaksa niitä jatkuvalla syötöllä. Olen tuottanut Instaan materiaalia jo vuosia ja huomannut, että ainut mikä ei tunnu ärsyttävän ihmisiä on kissakuvat. Ne keräävät likejä. Samoin parisuhdeasiat tuntuvat kiinnostavan ja niihin on helppo samaistua. Mutta meidän kissalla on oma feedi (@umppathecat) ja ei kukaan jaksaisi jos laittaisin rakkaus-kuvia viikoittain. En etenkään minä itse. Haha. Insta pelaa algoritmeilla, joita on järisyttävän vaikea ja turhauttavaa tulkita. Selkeästi hiljaisuus on pahinta. Eli pitäisi jakaa asioita, vaikka ei olisi mitään asiaa tai yhtäkään kaunista kuvaa jaettavana. Toisaalta taas aktiivisuudestakin voidaan sakottaa ja kuvat eivät nouse ihmisten feedeihin. Joillain nousevat ja kuva kuin kuva saa satoja ja satoja tykkäyksiä. Sitoutunut yleisö, sanoisi somegurut. Haluaisin sitouttaa teitä! Koska Instagram on osittain työvälineeni, minulla on luontaista tarvetta kehittää sitä. Millaista sisältöä toivoisitte minulta? Nautin arjen jakamisesta, mutta tuntuu, että sille ei aina ole yleisöä. Mutta onko se ruokaa, sisustusta, kotia, lapsia, tuotteita, fiilistelyä? Luetteko kuvatekstejä, etsittekö asioita hashtageilla? Te, ketkä ette vielä ole mun jengissä, ottakaa tili haltuun (@kaisujouppi)! Kuvien lisäksi höpötän elämästämme Insta Storiesin puolella. Instaviesteillä voi myös kanssani kommunikoida ja olen myynyt maalauksiani sitä kautta, eli jos abstrakti taide kiinnostaa, sielä voi löytää itselleen aarteen. Työtä tai ei, Instagram on sosiaaliselle visualistille täydellinen kanava, joka antaa vielä toistaiseksi paljon enemmän kuin ottaa. Haluan tehdä kanavastani paremman, kiitos jo etukäteen avusta. Yritetään saada 5000 seuraajan raja rikki vuoden vaihteeseen mennessä!! Tässä on myös hyvä hetki kiittää teitä kaikkia, jotka olette matkassani. Rakastan tuottaa tekstiä ja kuvia, joten on ihanaa, että te rakkaat muruset saatte näistä jotakin arkeenne. <3  ]]>

5