Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Takki on vähän tyhjä, mutta tontti ei. Hän tuli niin kovin nopeasti, yllättäen täysin meidät. Hurmaannuimme. Hän on kaunis, painaa miljoona kiloa ja painaa kokoajan enemmän kerätessään massaa ympärilleen. Hänen sisäinen maailma on vielä iso mysteeri ja ulkokuorikin muuttuu paljon ensi viikon aikana. Mutta kyllä se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Toissapäivänä (!!) menimme tontille aamulla kahdeksalta. Astuimme autosta ulos juuri sillä hetkellä, kun ihan ensimmäinen elementti leijui ilmassa ja näimme hänen napsahtavan paikoilleen oi niin kauniin kevyen oloisesti. Sitten minun piti lähteä töihin. Olin poissa alle neljä tuntia ja kaahasin äkkiä takaisin. Olin saanut Kailta kuvia ja järkyttynyt miten nopeasti homma eteni. Kun tulin takaisin, mökistä oli suurin osa seinistä paikoillaan. Miten älytöntä! Miten sitä voikin odottaa kaksi vuotta piirrustusten valmistumisen jälkeen, kaiken edetessä kuin hidastetussa elokuvassa. Sitten noin kymmenessä tunnissa meillä on tontilla seinät, väli- ja yläpohja. Mökki kasassa.

Meidän talon elementit on CLT:tä, eli Cross-Laminated Timber – ristiinlaminoitu massiivipuu. Taloprojektissamme oli alussa mukana oululainen arkkitehti, joka esitteli CLT:n meille. Innostuimme välittömästi, emme näet halunneet muovipussitaloa. Kivitalon kustannuksia emme lähteneet sen tarkemmin selvittämään, hirsi tuntui materiaalina hyvältä, mutta ei viehättänyt ulkoisesti – CLT vaikutti vastaavan toiveisiimme. Nyt kun kahden vuoden odottamisen jälkeen näemme materiaalin juuri meidän talossa, se tuntuu omalta ja täydelliseltä ratkaisulta. Olemme huokailleet useita kertoja talon äärellä onnesta ja kiitelleet ylijumalia, että löysimme lopulta elementtien valmistajaksi Hoiskon ja toteuttajaksi ihan parhaan Mikan, Vei-rak urakointifirman omistajan.

Meidän runko on 90mm paksuista suomalaista puuta, Hoiskolta kerrotaan, että he hankkivat kaiken käyttämänsä puun kestävästi hoidetuista suomalaisista metsistä. Puun alkuperä on kasvupaikkakoordinaattien tarkkuudella jäljitettävissä. Ja jokaisen käytetyn puun tilalle istutetaan taimi, josta aikanaan syntyy taas uusia koteja. Ihastuimme tähän ajatteluun oitis. Puu materiaalina ja Hoiskon tapa tehdä rakennuksia kutsui meitä luokseen magneetin lailla. ”CLT on uusiutuva ja kierrätettävä materiaali, joka tarjoaa ekologisen vaihtoehdon vastuulliselle rakentajalle. Puu sitoo ilmakehän hiilidioksidia ja toimii hiilivarastona, millä on tuntuva merkitys kasvihuoneilmiön hillitsemisessä.” Olimme myytyjä.

Clt-seinän sisäpinta tehdään tehtaalla valmiiksi. Kotiamme ei levytetä ja puu saa näkyä. Ulkopuolelle kundit nikkaroivat tänään koolaukset ja villoitus lähti etenemään. Ulkoverhoiluksi meille tulee käsittelemätön lehtikuusi (harmaantuu ajan myötä), musta huopakatto ja mustat ikkunankarmit ja ovet. En malta odottaa, että näen lopullisen verhoilun pinnassa ja ikkunat paikoillaan!

Tällä hetkellä sitä haluaisi olla tontilla koko ajan. Talon ympärillä häärii älyttömän tehokas joukko jätkiä, joilla tuntuu olevan homma hanskassa. Juuri se oli meidän toiveemme. Kun myrskytuuli lähti eilen pyörittämään väliseinä-elementtiä ilmassa, osuen melkein muihin seiniin, olimme ikionnellisia, että paikalla on ihmisiä jotka tietävät mitä tekevät ja jälki vaikuttaa priimalta. Toki olemme silti jokaisena iltana saaneet pienen stressinpurkauksen, kun päivän tapahtumat ovat edenneet toivotulla tavalla. Kyllä sitä vaan elää niin hengessä, jännittää ja on ihmeissään sekä onneissaan. Sitten jo miettii, mitä piti seuraavaksi hoitaa ja uusi stressi alkaa kerääntyä kehoon. Tätä seuraavat kuukaudet sitten!

Ps. Jaan Instagramin puolella klippejä jatkuvasti raksalta ja profiilistani löytyy oma highlights-osio raksalle. Täppää seurantaan @kaisujouppi

18

Mietin hetken, että keskitynkö menneeseen vai tulevaan. Päädyin palastelemaan vähän molempia..

Vuosi 2019 päättyy tänään (epätodellista jotenkin!) ja samalla vuosikymmen vaihtuu (vielä kreisimpää!). Tämä vuosikymmen on ollut elämäni tapahtumarikkain. Hahah, oikein laittaa naurattamaan kun miettii mitä kaikkea on vuosien aikana tapahtunut. Myös vähän itkettämään. Olen muuttunut hirmuisesti ja läpikäynyt todella paljon. Ennen kaikkea olen oppinut, elämästä ja itsestäni.

Psykologien mukaan 35-vuotiaana ihmisen identiteetti ja persoonallisuus ovat saavuttaneet määränpäänsä. Mielemme on muovautunut ja olemme omaksuneet sarjan käyttäytymismalleja, asenteita, uskomuksia, tunnetason reaktioita, tapoja, taitoja, muistoja ja ehdollistuneita reaktioita ja käsityksiä (Joe Dispenza – Luo itsesi uudelleen.) Täytän ensi vuonna 35-vuotta  ja näen nyt oikein hyvin, miten paljon identiteettini on viimeisen vuosikymmenen aikana muovautunut. Tavallaan paketti on siis nyt kasassa, ellei sitä ehdoin tahdoin halua jumpata – ja minä tietenkin haluan! En tule koskaan valmiiksi ja se elämässä onkin hienoa, muutos.

Tämä kulunut vuosi on ollut myös hyvin tapahtumarikas. Olen matkustanut Tanskaan, Puolaan, Kyprokseen, Norjaan, Ranskaan ja Portugaliin, vaikka en mielestäni käynyt missään. Jokainen matka kuitenkin antoi jotain, osa merkittävästi. Minulle on erittäin tärkeää ottaa etäisyyttä arkeen ja on hienoa, että pääsen toisinaan tekemään myös töitä ulkomailla. Se tarkoittaa irrottautumista parisuhteesta ja lapsista ja ne kokemukset laittavat aina hienoja ajatusmyllyjä liikkeelle. Tällä hetkellä mielessäni pyörivä isoin unelma on oma mökki. Jotta olisi mahdollista vaikka tiistaina mennä mökille ajattelemaan, kirjoittamaan, ottamaan etäisyyttä ja tulla torstaina kotiin.

Ajattelulle ja etenkin ajattelun ajattelulle haluaisin jo tulevana vuonna lohkaista aikaa kalenteristani enemmän. Jouluaattona aloitin VIHDOIN usean vuoden pohtimisen jälkeen Julia Cameronin morning pagesit, eli aamusivut. Olen nyt jokainen aamu heti ensimmäiseksi kirjoittanut kolme sivua ajatuksen virtaa ja jo toisena aamuna siitä muodostui todella tärkeä rituaali. Kirjoitan paljon päiväkirjaa, mutta tämä on ihan eri homma! Olen edelleen hyvin hämilläni, miten ikinä tulen jaksamaan tätä rituaalia arkiaamuisin, mutta aion yrittää.

Arjen keskellä, hieman salaa, lapset ovat kasvaneet. Leevi selvästi teiniksi ja Aapo itsenäisemmäksi. Meidän uusperhe on hioutunut taas enemmän yhteen. Saumatonta homma ei ole, mutta suurimmat kynnyskysymykset on taputeltu ja arki soljuu perheen kesken mukavasti. Olemme asuneet vanhassa tehtaassa jo yli vuoden ja vietimme täällä toisen joulumme. Kuluneen vuoden olen puntaroinut paljon mitä tulee uuteen kotiin ja mistä haluan vielä eroon ennen muuttoa. Erittäin mielenkiintoinen prosessi, tuntuu suurelta puhdistautumiselta. Olemme tutustuneet uusiin ihmisiin ja juhlia on järjestetty aina kun on ollut pieninkin syy – mahtavinta!

Saimme pitkän puuhailun jälkeen rakennusluvat ja tontilla alkoi loppuvuodesta vihdoin tapahtua. Olemme nauraneet paljon, mutta myös hermoilleet, stressanneet ja surukin on ollut läsnä. Balanssi on siis pysynyt. Balanssi, jonka joskus toivoisi olevan isosti epätasapainossa ja tuovan pelkästään hyvää. Mutta elämä ei mene niin. Loppuvuoden kruunasi kosinta, joka palautti taas ajatukset siihen mikä on tärkeintä – rakkaus, ihmiset ympärillä.

Olen saanut tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa, tavannut kuvausten myötä läjän mielenkiintoisia tyyppejä, päässyt kuvaamaan viinitilan sadonkorjuuta, maalannut tauluja ja nyt ne tuovat iloa tuntemattomien kodeissa. Olen ollut tymäkässä kriisissä työminän kanssa ja vielä joulukuussa ehdin saada asian kanssa rauhan ja jopa vastauksia.

Olen pohtinut sukunimen vaihtamista ja päättänyt, että en ole enää ”vain” valokuvaaja. Yritykseni tekee paljon muutakin. Ensi vuonna aion rohkeasti kertoa kaikille vastaantuleville, että olen myös kirjoittaja ja taiteilijakin jopa! Olen myynyt pari juttua ja minulta on tilattu toimeksiantoja joissa tuotan kuvien lisäksi tekstin. Olen niin innoissani, että voisin räjähtää. Uskaltaminen on mahtava juttu!

Ensi vuodesta tulee varmasti mielenkiintoinen. Sen tekee jo pelkästään se, että tammikuun aikana meillä on tontilla seinät, ehkä ikkunatkin. Seuraavat kuusi kuukautta mielessä tulee olemaan joka päivä raksa ja suurin osa energiasta valuu sinne. Se on kuitenkin hyvä kohde valuttaa energioitaan, uudesta kodista on tullut meille tärkeä jo nyt ja odotamme aivan täpinöissämme, että pääsemme näkemään suunnitelmien muuttuvan todeksi. Talo on ollut minun unelmani jo yli vuosikymmenen ajan ja on kerrassaan hupsua miten elämä järjesti sen tapahtuvaksi. Aplikaatio toi eteeni Kain, joka otti unelmani omakseen ja nyt ollaan tässä. Aikaa kuluu, asioita tapahtuu ja nähtäväksi jää millainen on talon ja meidän yhteinen tie. Tässä vaiheessa odotamme vain, että pääsemme tekemään kodista omamme.

Töiden puolesta vuosi tulee olemaan arvoituksellinen, kuten aina. Nyt kuitenkin starttaan yllättäen uuden vuoden uutta tarmoa täynnä ja se on kerrassaan antoisaa. Vielä marraskuussa ajattelin, etten tiedä kuka olen ja mitä mistään tulee enää ikinä. Kalenterissa tammikuu näyttää työntäyteiseltä ja minulla on muutamia ässiä hihassani, joten voin juuri nyt rauhallisin mielin ottaa vuoden vastaan.

Juhlimme tulevana vuonna kihloja, syntymäpäiviä, tupareita ja toivottavasti useita muita ihania asioita! Leevi aloittaa kahdeksannen (!) luokan ja kaikkien arki helpottuu vielä asteen, kun asetumme uuteen kotiin, liki eksäni naapuriin.

Suurin osa vuodesta eletään perusarkea ja eittämättä balanssin vuoksi niitä alamäkiä on tiedossa. Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta ja ajattelun voimasta. Aion tulevana vuonna ja vuosikymmenenä yrittää parhaani, ylittää jälleen kerran itseni ja muistaa unelmoida. Aion kehittyä ja kehittää milloin mitäkin. Toivon rakkaudentäyteistä, rauhallista ja onnellista vuotta meidän lössille ja just sulle! Myötätuulia ja mahtavuutta!

12

Riideltiin eilen. Se, että 22.12. sunnuntaina Kai alkoi höpistä epämääräisesti, että sillä on yksi yllätys – ei muuttanut mitään ja samalla muutti kaiken.

Hän kosi. Hän kertoi rakastavansa koko ajan enemmän.

Hän antoi käteeni kirjekuoren, jossa oli sulosanoja ja arvoitus. Seuraavassa kuoressa oli paperista leikattu sormus. Hän meni polvilleen, nousi sekunnin päästä ylös, höpötti sekavia naimisiin menosta, kikatti välissä hermostuneesti ja tunki sormusta sormeeni kihloista puhuen – ennen kuin olin ehtinyt vastata mitään. Meitä nauratti ihan kauheasti, sitten mua vähän itketti. Taisin sanoa häntä taas dilleksi ja vastasin kuin vastasinkin myöntävästi. Olihan mulla jo sormus sormessa. Hahah.

Olemme puhuneet kihloista ja naimisiinmenosta useita kertoja, varmaan ensitreffeistä alkaen. Keskustelleet siitä, mitä ne meille merkitsee ja mikä on toivomamme määränpää. Kai näkee paljon järkevyyttä avioliitossa ja minä taas haluan asioiden perustuvan ensisijaisesti rakkauteen. Yhtä mieltä olemme siitä, että kihlat perustuvat juurikin jälkimmäiseen. Ne ovat lupaus avioliitosta, mutta ne ovat myös rakkauden sinetöinti, tavallaan kevyempi versio avioliitosta. Lupaus olla toisen, ilman allekirjoitusta. Pieni sinetti seurustelulle, pienisuuri ele kertoa olevansa ja pysyvänsä tässä. Sen nämä meidän kihlat muutti.

Olemme seurustelleet jo tovin, rakennamme taloa yhdessä, tulevaisuutta suunnitellaan yhdessä. Mikään ele tai virallinen sopimus ei tee suhteesta pomminvarmaa. Se ei poista riitoja, eikä se muuta kuin avioliiton myötä joitain byrokraattisia asioita. Silti kihlautuminen tuntui tuovan rauhaa ja turvaa. Kosinta kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja tahdosta olla toisen kanssa. Kerrot eleellä toiselle, että olet siinä. Kain liikuttavan hermostunut kosinta kertoi myös minulle, kuinka tärkeitä asioita minä ja kihloihin meneminen ovat. Yllättäen odotamme myös ihan hirmuisesti, että saamme sormukset sormeen. Me, jotka ei koruista välitetä, sormuksen hankinta ja etenkin lopulta sen pitäminen sormessa, on muodostunut tärkeäksi eleeksi.

Me ei olla edelleenkään päätetty haluammeko naimisiin. Emme tiedä onko se meille oleellista ja tärkeää. Emmekä todella tiedä kuinka sen haluaisimme toteuttaa, jos päätyisimme sen tien valitsemaan. Näin talon rakentamisen keskellä häiden suunnittelu (ihan vain jo päätös maistraatti vs. iso juhlat) tuntuu ajatuksenakin aivan liian suurelta. Vastaukset kysymyksiin tulevat varmasti aikanaan, nyt voimme nauttia virallisesti avopuolisoina elämisestä. Riidellä tulevia sormuksia heitellen ja halata sovinnoksi, kuten ennen kihloja.

Ollaan yhdessä, mutta jotenkin tiiviimmin.

36

Olen katsonut tämän esityksen yli kymmenen kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin täysin haltioitunut. Kolmannella kerralla aloin nähdä mitä taustalla tapahtuu, mutta kymmenenkään kerran jälkeen en voi ymmärtää – miten sekaisin täytyy olla, että kykenee luomaan tällaisia koreografioita. Se on joku sellainen hahmottamisen lahja, jota minulta ei löydy. Haluaisin olla koreografin pään sisällä, kun siellä alkaa surrata mihin kukakin pyllynsä vie ja mitä kukakin ruumiillaan tekee.

Tanssi on ollut aina lähellä sydäntä ja vaikka en ole harrastanut sitä vuosiin, syvällä sielussa sen tuoma nautinto on ja pysyy. Nuorempana olisin halunnut ammattitanssijaksi, mutta niveleni oireilivat jo silloin ja tuli vahva tunne, että kehoni ei kestäisi sitä kuitenkaan. Jätin tähtäämättä korkealle ja lopulta lakkasin tähtäämättä mihinkään. Olen edelleen sitä mieltä, että ammattitanssijan ura ei olisi ollut minua varten, mutta tällaisia katsoessa tulee kyllä tunne, että olisipa kiva olla mukana. Tekee mieli venkuttaa jalkoja, vatkata tissejä ja ruoskia ponnarilla.

Hyvä tanssiryhmä on sellainen, jossa jokainen tekee osansa spot-on. Hyvän tanssiryhmän loistavan esityksen tekee lahjakas koreografi ja musiikki. Tässä paketissa on kaikki kohdillaan ja voitto on enemmän kuin ansaittu, vaikka en ole edes nähnyt muita kilpailijoita. Tässä ryhmässä on myös voimaa, kun ihmisiä on paljon. Saadaan aikaan vaihtoja ja liikkeen tuntua, jota ei kymmenen ihmistä ei voi saada vaikka kuinka haluaisivat.

Aivan kertakaikkisen hersyvän iskevä ja ihana ja tekee mieli lähteä opettelemaan tämä askel askeleelta. Vähintään haluan käsiini tuon potpurin, jonka tahtiin heilutan pyllyäni jouluun asti. Oikeastaan tekisi mieli vetää perskännit ja lähteä klubille joraamaan. Sellainenkin vaikutus tanssilla voi olla.

Koreografian takana on maniac nimeltään Parris Goebel. May she create more and more.

 

 

2

 

November comes and November goes,
With the last red berries, 
And the first white snows.
With night coming early,
And dawn coming late,
Ice in the bucket, 
Frost by the gate.
The fires burn,
The kettle sings.
And earth sinks to rest
Until next spring. 

 

Marraskuu on liki kaikki menneet vuodet ollut yksi nopeimmin ohi menevistä ja turhimmista kuukausista. Vuonna 1998 tuli aivan hemmetisti lunta, silloin marraskuu oli mahtavin ikinä. Lunta oli niin käsittämättömän paljon, että kykenimme tekemään pihan täyteen lumilinnoja ja vanhempien kolaamat vuoret kasvoivat järisyttäviin mittasuhteisiin. Olen kaivannut sitä talvea siitä asti. Marraskuun loppu taas on lapsuudessani ollut minulle juhlan aikaa, koska nimipäiväni ovat 25.11. ja äidilläni oli tapana kutsua suku koolle ja pistää pöytä koreaksi. Sain lahjoja ja herkkuja – marraskuu oli heti astetta parempi ja järkeenkäyvempi.

Nyttemmin marraskuulle tupataan kehittämään viikonloppuihin aktiviteetteja, jotta emme kaikki vaipuisi masennukseen sysimustien päivien vuoksi. Tänä vuonna marraskuu jää mieleen tapahtumarikkaimpana ikinä. Mikäli etenemme suunnitelmien mukaan, tontilla tapahtuu paljon. Arki tulee olemaan hektistä viikonloppujen lisäksi, suunnitelmia pitää lyödä lukkoon ja päätöksiä siivittää kynttilän valo. Vuoden synkin aika onkin vuoden reippainta – tulevaisuuteen vahvasti katsovaa, pysähtymisestä ei tietoakaan.

Vaikka elämäni marraskuut ovat olleet melko tasaisia – rakastan marraskuuta. Kun pohjoisessa asuvat ihmiset keskittyvät vihaamaan vuoden pimeimpiä kuukausia, minä laitan villasukat jalkaan, kynttilät päälle, asetun peiton alle ja nautin elämästä. Loka-, marras,- ja joulukuu ovat suosikkejani. Rakastan sitä rauhaa ja toimettomuutta, mitä nämä kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että pohjoisen väestä suurin osa kuitenkin nauttii salaa näistä marraskuun synkistä hetkistä. Tavallaan kaikki elävät normaalia arkea, mutta kuitenkin jokainen hämmästelee pimeässä päivällisen jälkeen ”Onko kello vasta puoli kuusi?!” – ja asettuu sohvalle rentoutumaan, nauttien siitä, että kello on vasta puoli kuusi ja on vielä koko ilta aikaa vain olla.

Myönnän, että kun sumu ja sade on kestänyt viikon, jopa minä kaipaan aurinkoa. Parasta olisikin, että päivisin loppuvuodesta olisi kirpsakan raikasta ja valoisaa. Kyllähän toki pimeässä komerossa 24/7 alkaa lopulta ottaa kunnon päälle ja energiat pysyvät alhaalla, teki mitä hyvänsä. Mutta marraskuu tekee varmasti parhaansa. Myös me joudumme tämän vuoden marraskuussa ylittämään itsemme, emmekä pääse nauttimaan tuttuun tapaan jouten olosta, kuin esimerkiksi viime marraskuussa.

Tänään, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, paistoi aurinko. Se laski mailleen ajallaan, eli melko ajoissa. Sen jälkeen saimmekin nauttia taas kynttilän tuomasta valosta ja rauhaisasta tunnelmasta. Me keräämme voimia ensi kevääseen, ihan kuin luontokin. Miten valloittava ajatus. <3

8

Vuosia olen kerännyt Pinterestissä omaan kansioon ajatuksia, suurin osa voimauttavia (älkää oksentako vielä) ja osa full-on statement -quotseja. Lainauksia suurilta ajattelijoilta, tekijöiltä tai muuten vain osuvia letkautuksia. Koska algoritmit ovat tehokkaita, usein tuntuu kuin Pinterest lukisi ajatuksiani ja tiettyyn mielentilaan tulee kovinkin osuvia tekstejä, jotka laittavat jopa itkemään. Olen aina ajatellut, että sanoilla on isosti vaikutusta ja minun kainalooni on jopa tatuoitu yksi teksti, joka on aikoinaan osunut silmään nimenomaan Pinterestissä.

Nyt minulla on kansio täynnä ajatuksia, jotka herättävät tunteita suunta ja toiseen. Syntyi ajatus kirjoittaa ajatuksista teille. Ei ajatella ajattelua (ellei lainattu teksti sinne vie), vaan tuumaillaan sanojen voimaa ja sitä mitä ne meissä herättävät. Keskustelu on aina mahtavaa, joten kommentointi etenkin tähän juttusarjaan on enemmän kuin suotavaa, jopa toivottua.

Ensimmäinen teksti istuu tuossa yläpuolella. Sen sisältö on suuri ja sitä mitä tässä kaivataan – ajatuksia herättävä. Let’s mennään!

Suomalaisille on hyvin tyypillistä elää masentavien sanontojen mukaan, kuten ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” tai ”Ken kuusen kurkottaa, katajaan kapsahtaa”. Elä pienesti, älä herätä huomiota. Älä kannusta, äläkä helvetissä ainakaan kehu ketään. Muutamia vuosia sitten somessa ja mediassa nousi esille kampanjoita, joissa kannustettiin kehumaan kerran päivässä ja se varmasti järkytti monia. Mutta sen ei pitäisi.

Olen hyvin vahvasti sisäsyntyinen pessimisti, joka ei luota mihinkään eikä kehenkään. Muina uomakipittäjinä keskittynyt omaan tieheni ja muiden onni on tietenkin minulta pois. Istuin kuitenkin terapiassa kolme vuotta, jossa ehdittiin pureutua myös näihin asioihin, jotka koin haasteena. Olen edelleen kateellinen pessimisti, mutta haluan myös toisille hyvää. Olen kylläkin aina halunnut, se on ollut vain vaikeampaa kuin nykyään. Viime aikoina olen ihmisiä kohdatessa kehunut, yrittänyt muistaa luoda suustani ulos positiivisia asioita neutraalin lötinän ohella. Se ei ole helppoa, kun sitä ei ole aiemmin juurikaan harjoittanut, mutta lopulta kuitenkin melko luontevaa.

Muutaman mukavan sanan sanominen toiselle voi muuttaa koko ihmisen. Mikäli vastaanottaja ei kuule niitä juuri koskaan, sanat jäävät loppuiäksi mieleen ja saattavat vaikuttaa jopa tulevaisuuden tuuliin. Yhden ihmisen usko sinuun voi olla käänteentekevä. Jos toisella on mieli todella matalalla; ”kaikki menee varmasti hyvin” on jo paljon sanottu. Kannustaminen menee suomalaisille kehuista ja on tyhjää parempi. Kuuntelu on tärkeää, kannustaminen merkittävää.

Ihmisille on aina ollut tärkeää tehdä omat vanhemmat ylpeiksi ja mikäli ylentäviä sanoja ei koskaan kuulu, mieleen jää tyhjiö  ja se voi vaikuttaa hyvin vahvasti minuuteen. Isäni on leppoisa mies, mutta omasta lapsuudestani jäin kaipaamaan enemmän fiilistelyä, kun saavuin tanssikisoista pokaali kädessäni. Innostunut ”HEI VAU, ihan mieletön juttu!” tuntuisi edelleen hyvältä, kun saavutan jotain elämässäni. Kun lapsi on tehnyt ison työn ja menestynyt, kehut tekevät hyvän vanhemman. Tiedän, että hän itse aktiivisena urheilijana oli lapsuudessani ihan varmasti minusta kovinkin ylpeä, mutta sanoja olisi voinut tulla enemmän. Sanatonta polkua on helppo kulkea, mutta lapsi ei mene kehuista pilalle. Mikäli kehut hänen uusinta piirrustusta joka päivä, ei ole vaaraa ylpistyä liiaksi. Kasvaa vain terve ihminen, joka on tehnyt äitinsä ylpeäksi ja kenties lahjakas taiteilija, koska kehut kannustivat treenaamaan. Tärkeää on kehua onnistumisista, mutta myös yrittämisestä. Lapsien kehuminen on tämän päivän juttu ja sieltä voikin olla helppo ammentaa kauniita ajatuksia myös kanssasisarille. Kenties, et kehu kuinka hienon kakan ystäväsi teki pottaan (toivottavasti pönttöön) – mutta ajatus kehumisesta voi pysyä helpommin mielessä ja tuntua luontevammalta. 

Kehuja kykenen antamaan kevyesti tuntemattomille (esimerkiksi kuvaustilanteessa) tai tovereille, joiden kanssa ystävyys on vuosimallia 2017 (tai nuorempi). Koen toisinaan hyvin haastavaa kehua ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni aina, mutta joiden kanssa kehujen jakaminen ei ole arkipäivää. Lähipiirini saakin kuulla kehuja vielä harvakseltaan, olisihan se aivan överiä kehua avopuolisoa joka päivä tai äidin hiuksia alvariinsa. Tärkeää kuitenkin olisi tehdä se; sanoa kannustavia asioita joka päivä – kehasta menemään. Määrällisesti eniten kehuja saa kuopukseni Aapo, joka tekee kehumisesta hemmetin helppoa. Hän ei haasta, on kiltein lapsi päällä maan (ainakin vielä) ja näyttää rakkauttaan minulle joka välissä. Niin – ehkä tässä on hyvä pitää mielessä vastavuoroisuus. Kehun saaminen tuntuu hyvälle ja mikäli niitä uskaltaa jakaa, niitä varmasti myös vastaanottaa itse enemmän.

Kehuissa kuitenkin tärkeintä on pyyteettömyys ja se, että ei odota niitä takaisin. Jos menet kehumaan ihmistä, jolle kehut eivät ole arkipäivää – saattaa hän jopa häkeltyä. Jollain tavalla se vasta onkin mahtavaa, siitä todella tietää, että kehu osui ja upposi. Päivän hyvä työ tehty ja voi vähän kehua itseään, kuinka on astetta parempi ihminen. Niitä meistä kyllä tuleekin, parempia ihmisiä – antajasta ja saajasta. Ennen kaikkea kauniiden sanojen voima nostattaa sanojen kuulijaa ja sen vuoksi niitä annetaan. Nostetaan toisiamme, kun olemme itse siinä välillä melko kehnoja.

Oletko sinä saanut kehuja, jotka muistat iäti?

Olen ihan varma, että mietit koko lukemisen ajan, mikä se teksti kainalossani on. Vielä se ei nolota kovinkaan paljon, joten tässä se tulee: Seek What Sets Your Soul On Fire. Sitä mä tietyllä tavalla Pinterestin teksteistäkin etsin – ajatuksia jotka laittavat alulle jotain minussa.

6

Kaikki oli niin jännittävää. Kuinka auto ajetaan yöjunan vaunuun, millainen on yöjunan hytti, miten koira viihtyy, nukkuvatko lapset kaksin ja niin – millainen on Pohjois-Norja? Kun juna lähti Pasilasta liikkeelle, otti autovaunun mukaan, kaivoimme eväät esille ja huokaisimme helpotuksesta. Matka oli alkanut ja kaikki oli tähän asti mennyt hyvin.

Olemme usein puhuneet Kain kanssa, että auto matkakohteessa olisi kiva. Hyppäsimme kesällä täysin ääripäähän, kun toteutimme viime talvena haaveeksi muodostuneen matkan Norjaan omalla autolla. Tarkoituksena oli suunnata Keski-Norjaan, olen näet kuullut, että maisemat siellä ovat kuin satumaasta. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja lounas ystävän kanssa sai meidät suuntaamaan kohti pohjoista. Meidän oli tarkoitus matkata Inarin kautta Varanger Lodgelle mökille muutamaksi yöksi ja jatkaa sieltä loppumatka omia reittejä – kohdaten taas Rovaniemellä paluuta varten. Ystäväperheen suunnitelmat muuttuivat harmillisesti hetki ennen reissua ja lopulta löysimme itsemme yöjunasta keskenämme.

Meidän perheeltä ei löydy telttoja, makuupusseja, eikä sen koomin eräilyyn vaadittavaa asennetta. Tarkoituksena oli ajaa keskimäärin 1-3h päivässä. Kymmeneen päivään oli sisällytetty kaksi pidempää, reilun 5h vetäisyä, kaksi täysin autotonta päivää ja kaksi yötä jolloin juna kuljetti meidät yli tuhat kilometriä. Lopulta oman auton mittariin pohjoisessa karttui 1400 kilometriä. Yövyimme mökin ja junan lisäksi hotelleissa, koluten perhe- ja lemmikkihuoneet.

 

Saavuimme Rovaniemelle aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan suoraan kohti Inaria. Kolmen tunnin matka oli melko tylsä ja ajoimme sen puoliksi. Meidät yllätti Sodankylän suuruus ja Inarin pienuus, olin aina ajatellut mielessäni nämä pitäjät toisinpäin, en yhtään tiedä miksi. Yövyimme symppiksessä Hotel Inarissa, jossa meidän perhehuoneessa oli parvi, oma sauna ja oma sisäänkäynti suoraan pihalta. Koiran kanssa varsin toimiva systeemi. Visit Inarin järjestämä Inarijärven risteily katamaraanilla innosti meitä, jätimme koiran huoneeseen ja liplattelimme paatilla ihanissa Suomi-maisemissa pari tuntia. Kiipesimme jylhälle Ukko-kalliolle ja aloimme päästä lomatunnelmaan.

Inari oli pitt-stop matkallamme ja odotimme malttamattomina, että pääsemme Norjan puolelle. Oli hupaisaa, kun ylitimme rajan Utsjoella ja emme meinanneet edes tajuta sitä. Käytännössä maan vaihtuminen oli kyltti tien vieressä ja 30km/h nopeusrajoitus. Poikien oli hyvin vaikeaa tajuta kuinka maiden rajat menevät ja kuinka voimme omalla autolla vain ajaa toiseen maahan, zoomailimme navigaattorin näkymää sisään ja ulos. Jokin kuitenkin muuttui Norjan puolella, nimittäin maisemat.

 

Maasto lähti muuttumaan käppyrämännyistä korkealle kohoaviin vuoriin ja sitten yllättäen koivikkoihin – vaivaiskoivujen määrä oli huima! Ajoimme Utsjoelta itään päin, aina Varangerbotniin asti ja siitä vuonon reunaa pitkin Nessebyn mökillemme, Jäämeren rannalle. Siellä vihdoin ymmärsin täysin mitä Kokkosen Terhi tarkoitti, kun hän kirjoitti Naurava Turskan Kallo -kappaleen Scandinavian Music Groupille.

 

”Minä istun ja mietin, kuinka sattuikaan
Sain eilen vanhan Volvon, joka toimii taas
Ajan kauas täältä, enkä enää mahdu kartalle
Ja Jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo

Kirjoitit kirjeeseen: ”Miten sulla, kulta, menee?”
En vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä
Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää
Vastasin silti: ”Voisin syödä muutakin kuin kalaa”

 

Tunnelma oli erilainen kuin olin koskaan aiemmin kokenut. Raikas, pysähtynyt, henkeäsalpaavan kaunis. Ajantaju katoaa, sitä ihmettelee lasku- ja nousuvesiä ja lapsetkin janoavat koko ajan ulos. Tuntee olevansa kaukana kotoa, ison äärellä. Pienuus iskee sisuksiin ja ajatus mahdollisista valaiden läsnäolosta, ihan siinä lähellä, hämmentää.

 

Meidän majoitus Varanger Lodgella oli luksus. Isot ikkunat pitivät huolen, että vaikka toisena päivänä sää oli epävakaa, tunnelma tuli sisälle asti. Mökin varustus oli priimaa ja koska olimme varautuneet ruoka- ja juomapuolella kolmen päivän aterioihin ja lomaherkkuihin, meidän ei tarvinnut poistua mihinkään.

Lodgea pitää suomalainen Elina, norjalaisen kalastajamiehensä kera. Suuntasimme tuonne siksi, että alunperin mukaan lähtevän perheen isä on arkkitehti ja suunnitellut kyseiset kaksi ranta-asuntoa. Jaettava sauna rakennusten välissä oli valtava ja sieltäkin löytyi iso ikkuna, josta upeat näkymät merelle. Oli kotoisa tunnelma, kun meidät vastaanotettiin suomeksi, mutta oli myös yhtä mahtavaa päästä juttelemaan kalastaja-Edgarin kanssa kuningasrapujen pyytämisestä. Edgar järjestää kuningasrapu-safareja ja kalastaminenkin on hieman erilaista, kuin täällä etelässä. Leevi nosti kannelta minuuteissa muutamankin vonkaleen ja kun ihmettelimme melko kookasta kampelaa, Edgar nauroi meille huvittuneesti: Leevin nostama kampela oli noin kilon painoinen ja Edgar kertoi, että he ovat saaneet hieman isompiakin – kolmesataa kiloisen. Käsitys vonkaleista romuttui.

Olisimme voineet viipyä Lodgella viikon, mutta matkan piti jatkua. Hyppäsimme autoon aamupäivällä ja valmistauduimme pitkään ajoon, kohti Hammerfestia. Pyysin päästä rattiin ensimmäiseksi, koska olin virkeä ja kun olin ajanut kaksi ja puoli tuntia, olisin voinut ajaa heittämällä toisen setin perään. Tylsää suoraa, saatika tylsää maisemaa ei ollut mailla halmeilla. Vuonojen mukaan mutkitteleva rantareitti piti sisällään vuoria, sisämaan laakeutta, korkeuseroja ja henkeäsalpaavia pysähdyspaikkoja. Ajoimme kovaa, ajoimme rauhassa ja pysähtelimme – kaikki nauttivat matkasta. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme mukavia. Edeltävän päivän epävakaa sää oli muisto vain ja aurinko porotti loppulomamme.

 

Hammerfest on kaunis, kompakti kaupunki. Maiseman hieman pilaa ytimessä oleva öljynjalostamo, mutta kun katsoo toisaalle, voi jälleen häkeltyä. Kiipesimme kaupungin ylle ja vahdimme, että risteilyalus pysäköi oikein. Halusimme myös itse vesille ja ajelimme paikallisella lautalla kierroksen. Pääsimme kurkkimaan pieniä kyliä ja parin tunnin reissu oli oikein mainio tapa tutustua vesiteitse lähialueisiin! Lautta-aikataulut olivat sen verran kyseenalaiset, että ei uskallettu jäädä sunnuntaina lautasta mihinkään – seuraava lautta olisi saattanut tulla vasta maanantaina.

Jo ennen Hammerfestia alkoi paikallisten kohtaaminen – poroja siellä, poroja täällä. Porojen määrä oli hupaisa, ne herättivät paljon naurua ja sulostusta meissä. Kun ajoimme loman lopuksi Rovaniemelle, kukaan ei enää pistänyt merkille vastaantulevia, keskellä tietä nököttäviä otuksia. Poroja oli niin paljon, että niistä tuli peruskauraa. Niiden läsnäolo etenkin kaupungissa kuitenkin huvittaa edelleen, siellä he vain jolkottivat keskellä suojatietä ja söivät kukkaistutuksia.

Hammerfestissa oli myös otus, jonka olisimme kovasti halunneet nähdä, nimittäin maitovalas Hvaldimir! Hän oli legendan mukaan karannut venäläisestä vakoojakoulutuksesta ja ottanut kodikseen Hammerfestin sataman. Kesy valas tuli ruoka-aikaan paikalle ja ammattilaiset ruokkivat hänet, hänestä oli tullut Hammerfestin maskotti. Hankimme museosta Hvaldimir-pehmon, naureskelimme Instagram-videoille (suosittelen katsomaan!) ja saimme kuulla myöhemmin uutisista, että Hvaldimir oli lähtenyt matkaamaan kohti Altan kaupunkia. Tämä oli iloinen uutinen kaikille, se nimittäin tarkoitti, että Hvaldimir pystyi itse pyydystämään ruokansa.

 

Me myös jatkoimme matkaamme parin päivän jälkeen kohti Altaa, joka on etelämmässä, alle kolmen tunnin matkan päässä. Meillä oli perinteinen lomariita päällä, joten tämä välimatka meni hiljaisuudessa. Alta kuitenkin tarjoili meille puitteet puhua riita läpi ja lopulta nautiskelimme eväitä hotellin viereisellä nurmikolla. Olin ymmärtänyt, että Norjassa on kallista. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt sen ulottuvan supermarketteihin asti. Helistin kilon porkkanapussia Kain naaman edessä ja korotin ääntäni ”Siis tämä on melkein kuusi euroa!! Tää maksaa Suomessa euro viiskyt!” Olin pöyristynyt. Ajattelin koto-Suomessa, että säästämme, kun ostamme satunnaisesti eväitä ravintola-ruokailujen sijaan. En ollut ajatellut, että jokainen eväsretki kauppaan vei 50 euroa ja täten olisimme säästäneet parhaiten pakkaamalla kuivamuonaa auton täyteen. Jälkiviisaana voin myös todeta, että konttiin olisi kannattanut lastata lava olutta ja viinitonkka. Alkoholi on järkyttävän hintaista ja yhtäkään Vinmonopoletia (paikallinen Alko) ei osunut silmiini, mikäli olisi kaivannut viinipulloa. Onneksi tajusimme ostaa Nuorgamin Alkosta muutamat putelit ja auton sekä lasten ollessa reissussa mukana, ne riittivätkin ihan hyvin.

Alta oli kovin tylsä kaupunki. Merenrannassa on yksityisiä taloja, eikä ollenkaan samaa tunnelmaa kuin rantakuppiloita sisältävässä Hammerfestissa. Keskustassa jotain kauppoja, pari ravintolaa, terveyskeskus. Onneksi Alta oli meille vain yhden illan pysähdys ja seuraavana päivänä lähdimme hymähdellen kohti Kautokeinoa. Sinne meillä ei nähkääs ollut mitään odotuksia. Ehdoton visiteeraamisen kohde oli Juhl´sin hopeapaja, mutta sen lisäksi Kautokeinosta meillä oli tuppukylän mielikuva. Sitä se olikin, mutta jotain sympaattista se piti sisällään. Kautokeino oli tunnelmaltaan syvällisempi kuin Alta ja lehtikuusella verhoiltu kylän ainoa hotelli erittäin vieraanvarainen. Hotelli oli kaikkien mielestä paras koko matkalla ja se johtui ehdottomasti kahdesta ulkoporealtaasta ja tynnyrisaunasta. Polskimme koko illan ja nautimme illallisen hotellin ravintolassa. Juhl´sin hopeapaja oli elämys ja mikäli olet matkaamassa ohi Kautokeinon, piipahda ihmeessä!

Herätessämme Kautokeinossa, alkoi matka olla lopuillaan. Saavuimme Rovaniemelle pitkän ajon jälkeen ja Kai ajoi muina konkareina auton junaan. Pysähdyimme matkalla Levillä syömässä ja oli jännittävää kokea lumikaupunki keskikesällä. Junamatka takaisin oli helteiden vuoksi kuuuuuuma, mutta nukuimme suht mukavasti kiskojen kirskuessa. Helteisiin liittyen; pohjoisessa ei ole totuttu niihin. Täten hotelleissa ei todellakaan ole ilmastointia ja lämpö oli jonain öinä riesa. Olimme kuitenkin mielissämme, että meidän matkalle sattui niin hyvät säät. Kumisaappaat ja lapaset jäivät liki käyttämättä.

Pohjois-Norja tarjoili meille mukavan seikkailun! Olimme hyvin väsyneitä matkan jälkeen, mutta onnellisia siitä, että uskalsimme lähteä mukavuusalueelta. Lapset jaksoivat mainiosti koko reissun ja jopa viihtyivät! He aidosti nauttivat maisemista ja oli ihanaa antaa heille hieman erilainen reissukokemus rantalomien sijaan. Puhelimissa toimi netti, joten ajomatkoilla takapenkillä syttyi yleensä hepuli vasta kun kerroimme lähestyvämme kohdetta. Samoin Simo matkusti autossa ja muutoinkin mukana kuin vanha tekijä. Hän ei kovin paljon ollut itsekseen, lähinnä meidän ravintolavisiitit ja veneseikkailut. Matkustaminen koiran kanssa sujui niin kivasti, että ehdottomasti voisin uudelleenkin ottaa mukaan.

Oli siistiä nähdä useita eri kyliä ja vaihtuvia maisemia, seuraavaksi kuitenkin perheenä lähdemme aika varmasti staattisemmalle reissulle. Jotain eri tavalla rentouttavaa paikallaan olemisessa kuitenkin on.

7

Pidättelimme hengitystä, mutta vain hieman. Rakennusvalvonnan metkut alkavat olla jo liiankin tuttuja – meille luvattiin käsitellä luvat loppuun tämän viikon aikana, emmekä yllättyneet, kun mitään ei kuulunutkaan. Petyimme toki silti. Tässä mennään joka päivä lähemmäs talvea ja täten joka päivä olemme lähempänä projektin viivästymistä keväälle. Ihan vain siksi, että rakennusvalvonnassa on varmaan viidettäkymmenettä vuotta työvoimapula. Joka käytännössä tarkoittaa sitä, että meidän koti ei ole priorisointi-listan kärjessä.

Alamme kuitenkin olla niin lähellä, että todennäköisesti ensi viikon aikana meillä on oltava luvat kourassa. Aion pitää siitä huolen lähettämällä joka päivä viestiä ja soittamalla perään. Olen lopen kyllästynyt turhaan odotteluun. Viimeiset korjaukset pitäisi nyt olla sisässä ja odotamme enää niiden hyväksymistä.

Joten tässä on meidän tulevan kotimme pohja, kahdessa tasossa. Tontin malli, mutta ennen kaikkea raha saneli meidän kodin muodon. Hyvin simppeli, mutta ulkoapäin katto tuo hieman erilaisuutta tiskiin – palaan teille julkisivukuvien kera toiste. Kun tapasin arkkitehtimme sata vuotta sitten, meillä oli aivan selkeä ajatus huoneiden määrästä, mitä tulee mihinkin ilmansuuntaan ja mihinkin kerrokseen. En kuitenkaan hahmottanut ollenkaan talon ulkomuotoa, enkä alakerran pesutilojen ja lastenhuoneiden rytmitystä. Arkkitehti toi pakettiin oman vision ja muutamien luonnosten jälkeen aloimme olla oikeilla jäljillä.

Jouduin luopumaan muutamasta haaveesta, kompromissejakin tehtiin, mutta pohja on mietitty käytännöllisyyden kulmasta, valon kulkemisen mukaan ja hinkattu sen verran kauan, että olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Muutama kysymysmerkki leijuu edelleen yllämme, täytyy varmaan rakentaa toinen talo jossain vaiheessa tämän harjoituskappaleen jälkeen. Hetkinen. Ei. Ikinä. En koskaan enää ikinä halua rakentaa, ainakaan kaupunkiin jossa rakennusvalvonnassa on ”työvoimapula”. Miettikääpä sitä, me ei olla päästy edes rakennusvaiheeseen ja olen jo takki tyhjänä. Enkä uskalla edes ajatella mitä esteitä vielä onkaan edessämme.

Meidän pääilmansuunta tulee olemaan pohjoiseen päin. Keittiöön ja olohuoneeseen tulee valoa pohjoisesta, lännestä, hieman idästä ja aavistus etelästä (yläkerran kattoikkunoiden kautta). On hyvin mielenkiintoista lopulta nähdä kuinka valoisaa tai pimeää kodissa tulee olemaan. Rakastan valoa, joten toivon isojen ikkunoiden sitä tuovan, vaikka etelä ei ole ilmansuuntamme. Norjan mökillä analysoimme tilannetta, kun meillä oli hallussa aurinko takanamme ja vain isot ikkunat kohti länsi/pohjoista. Valo oli taivaallinen. Arkkitehtimme sanojen mukaan ”taiteilijoiden ateljeen valo – tasainen ja pehmeä”. Toki ilta-aurinko tulee posottamaan kesäisin suoraan telkkariin, kattoikkunat varmaan vuotavat ja talvisin on pimeää kuin luolassa. Mutta kaikkea ei voi saada – ainakaan tällä budjetilla.

Alakerran lastenhuoneet ovat etelään päin, siellä päätimme tehdä huoneista mieluummin isommat ja täten Leevi tulee kulkemaan omaan soppiin Aapon huoneen kautta. En laske vuosia lasten poismuuttoon, mutta todennäköisesti Leevi ehtii muuttaa omaan kotiin ennen kuin talomme on valmis. Hehe. Lasten väliseinä tulee lattian päälle kevyellä rungolla, jotta sen voi mahdollisesti purkaa tulevaisuudessa, saaden yhden ison työ- tai makuuhuoneen. Käytävän päässä pojilla on oma rauha, jos he sitä kaipaavat ja mikäli huoneen läpi kulkeminen tuo haasteita – aina voi rakentaa jälkikäteen vielä yhden väliseinän.

Minikokoinen saunamme tuli ulkovaraston ja autokatoksen kanssa samaan letkaan. Alunperin se oli piirretty erillisenä kuutiona, mutta kustannussyistä hilasimme sen kiinni varaston seinään – ei arkkitehtuurisesti ideaali ratkaisu, mutta tuhansien eurojen säästö motivoi. Halusimme mieluummin tilavan kodinhoitohuoneen ja suihkun, kuin saunan sisälle. Pidämme ulkosaunan ajatuksesta ja kulku pesutiloihin on suunniteltu käytännölliseksi. Mahdollisuus puusaunaan oli olemassa, mikäli sauna olisi sijoitettu aivan toisaalle tontilla. Puiden hankkiminen, varastoiminen ja epäkäytännöllinen kulku sisätiloihin sai meidät päätymään sähkösaunaan. Emme ole saunahifistelijöitä, kunhan Kai saa kasvonsa punaiseksi aika ajoin.

Etuovemme tulee olemaan pihaan kulkuun nähden kulman takana ja tiedän jo nyt, että tuleva aivan varmasti käyttämään enemmän sivuovea suoraan autokatoksesta, kuin virallista etuovea. Etuovelta tulee kuitenkin lähtemään kiinteä säilytysjärjestelmä, joka sanelee kenkien ja vaatteiden kuuluvan sinne. Aion pakottaa lapset ja vieraat käyttämään sitä ovea aivan varmasti. Todennäköisesti Simon ulkoilutus tullaan tekemään etenkin kurakeleillä niin, että ulos mennään etuovesta ja sisään tullaan sivuovesta, josta on suora pääsy kodinhoitohuoneen lavuaarille tassujen pesua varten. Kura-eteisen ajat ovat meillä jo historiaa, joten virallinen eteinen on kompakti ja hyvällä säilytystilalla varustettu. Tällä hetkellä pärjäämme pienellä naulakolla, koska olen intohimoinen järjestelijä ja esillä roikkuvat vain kuluvan kauden vaatteet. Kuljettelen kenkiä, takkeja ja muuta oheistuotetta edestakaisin niin ahkeraan, että menetän ainakin vuoden elinajastani näitä askareita toimittaessani. Sama jatkukoon tulevassakin talossa!

Keittiö tulee yhdelle seinälle ja astioita, sekä järjestystä rakastavana ihmisenä huonekorkeus käytetään hyödyksi. Meille on tulossa epäkäytännöllisiä kaappeja, joihin ylettää vain jakkaralla. Olen huomannut, että ihmisellä on kulhoja, termareita, pizzakiviä, irtopohjavuokia, maljakoita ja piparimuotteja, joita käytetään hyvin satunnaisesti (joitain jopa vain kerran vuodessa). Kampeaminen jakkaralle on parempi vaihtoehto, kuin täyteen ahdetut alakaapit. Myönnän kuitenkin olevani huolissani säilytystilan määrästä, rakkauteni astioihin on vain niin syvää.. Seinän tila ei riittänyt täysin koko keittiölle ja pieneen saarekkeeseen tulee liesi ja laskutilaa, sekä kaappeja ja laatikoita. Saareke on kompromissi, joka aiheuttaa sen, että en tule saamaan valtavaa koko suvun kattavaa ruokapöytää. Oli kuitenkin valittava käytännöllinen arki, sukujuhlien ja ison porukan illanistujaisten sijaan. Sopu antakoon sijaa.

Noin puolet talosta on siis korkeaa tilaa ja meidän makuuhuoneemme seinä alakertaan jää avonaiseksi. Sitä kautta kattoikkunat tuovat varmasti hieman valoa etelän puolelta alakertaankin. Toki katto on paksu ja ikkunat ovat melko syvällä.. Mutta ainakin jotain kajoa alakerrasta katsottuna näkyy! Korkean tilan kaikuminen on erittäin hyvä kysymys ja tarkoituksena olisi miettiä tätä asiaa, kun projekti virallisesti käynnistyy. Onko teillä kokemuksia näpsäköistä akustiikkalevyistä tai muista ratkaisuista? Todennäköisesti sellaiset ovat edessä..

Yläkertaan tulee makuuhuoneen seinän taakse vaatesäilytys, pieni wc ja työhuone. Alakerrassa on vaatesäilytys pojille ja ylös olisi tarkoitus säilöä meidän kuteet. Ylhäällä vaatesäilytys jää laskevan katon alle, joten sen suunnittelussa tarvitaan mielikuvitusta ja joku toteuttamaan visioni. Melko varmasti siellä on ensimmäiset viisi vuotta kasassa muovilaatikoita ja rekkejä, koska toimiva systeemi on viimeisenä hankintalistalla.

Suurin huoli tällä hetkellä on talon koko, mitä makuuhuoneisiin mahtuu, miten pienen keittiönpöydän joudun hankkimaan.. Asumme hulppeassa kahdessa sadassa neliössä tällä hetkellä ja mikäli muutamme täältä suoraan uuteen taloon – on aivan selvää, että se tulee tuntumaan ahtaalta. Rakastamaani avaruutta on yritetty vaalia, mutta käytännössä saan sitä eniten sillä, että karsin huonekalut ja tavarat minimiin. Totuimme nykyiseen asuntoon parissa viikossa (tämä ei tunnu hulppealta vaan kompaktilta) ja olen varma, että totumme tulevan talon kokoon yhtä nopeasti. Lievä pettymys se silti todennäköisesti tulee olemaan, koska on mahdotonta havannoida tilaa ennen kuin seinät ovat pystyssä ja nyt tätä tilaa on vaan niin massiivisesti. Joka tapauksessa tiedostan sen, että olemme rakentamassa varsin mukavan kokoista omakotitaloa. Se voisi olla 300 neliötä, mutta puolet vähemmän on varmasti kylliksi. Me vielä majailemme puolet ajasta siellä kaksin. Olen myös täysin luovuttanut nykyisen kotimme siivoamisen kanssa – aivan liikaa lattiapintaa. Oikeasti kompaktimpi koti, jossa neliöt on mietitty tarkkaan on varmasti fiksumpi kuin tällainen vanha tehdas jossa voisi järjestää tanssikilpailun eteisessä.

Täten olemme liki good to go. Minne me sitten menemme? Ei mitään hajua. Onneksi meillä on osaavia ihmisiä ympärillä ja urakoitsijamme totesi ”Ihan turhaan stressaat, talon rakentaminen on helppoa!” Will see..

8

Olin kuumissani ja väsynyt, minulla oli kuitenkin kuvattavana vielä yksi ihminen siihen iltapäivään. Piti kommunikoida englanniksi, ei olisi yhtään kiinnostanut – mutta laitoin tsemppivaihteen päälle, hymyn kasvoille ja höpöttelin mukavia. Kysyin Soalheiron viinitilan pitäjältä milloin heillä on sadonkorjuu, kerroin haaveestani päästä seuraamaan äksöniä ja seuraavaksi kuulin Luísin sanovan ”You should come!”

Sadonkorjuuseen oli pari viikkoa, muutaman päivän päästä löysin lentoliput sähköpostistani ja päädyin Pohjois-Portugaliin tallentamaan Soalheiron 2019 vuoden sadonkorjuuta. Istun parhaillaan viinitilan tasting-huoneessa, edessäni maisema Espanjan puoleisille vuorille, pöydällä ties monesko lasi kuohuvaa, mieli lämmin ja huomenna olen kotona.

Mittari näytti 202km/h kun Luís ajelutti minua ja venäläisiä sommeliereja Portosta Melgaçoon. Vauhtisokeus iski päälle ja 180km/h alkoi tuntua normaalilta. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että kaahailusta tulisi koko reissun kestävä vitsi. Moottoritie vaihtui taajamaan ja 70km/h alueella 120km/h tuntui aivan älyttömältä. Silmät suljin kuitenkin vasta, kun viimeisenä iltana ajoimme vuorille ja 100km/h serpentiinitiellä sai nauramaan hysteerisesti kuoleman ja elämän rajamailla. Aina kun auto pysähtyi, huokaisimme helpotuksesta, kuin huvipuiston laitteen kierroksen loputtua. Huokailujemme ja minun ”Oh my God, you drive like a maniac!!!” lomassa Luís tokaisi ”I only do this, so you can get the relaxation feeling after and really, really enjoy life!” 

Koska en kuollut, voin kertoa, että ajomatkat Luísin kanssa olivat täynnä naurua, älytöntä musiikkia – muun muassa Backstreet Boyseja liikenneympyrässä, jota hän ajoi täysiä kolme kertaa ympäri ennen kuin poistui siitä. Suurin osa täällä ei puhu englantia, mutta seuranani on ollut Josh jenkeistä (vapaaehtoisena sadonkorjuun ajan), Luísin tuttu viinialalta Georgiasta ja samoin eräs työharjoittelija niiltä seuduilta. Itse tiimin kanssa kommunikointi on tapahtunut sana kerrallaan, arvaamalla ja elekielellä, muutamia kielitaitoisia lukuunottamatta. Periaatteessa englantia ei tarvita, olen tehnyt täällä dokumentaarista kuvaamista ja tallentanut asioita niin kuin ne ovat. En ohjaa ja jos haluan jonkun  pysähtyvän hetkeksi; STOP! karjaistuna toimii kielellä kuin kielellä.

Tämä työmatka jää mieleen ehkä juuri siksi, että tänne päätyminen oli kiinni vain siitä, että avasin suuni ja sen vuoksi pääsin toteuttamaan yhden pienen unelman. Tämä työmatka jää mieleen myös siksi, että Luís  kutsui minut tänne, näkemättä yhtään kuvaani. Kymmenen minuuttia kohtaamisemme jälkeen hän sanoi ”No need for pictures, I like you.” Tämä matka jää mieleen, koska minua on kohdeltu kuin VIP-vierasta. Mieleenpainuvimmat syyt ovat kuitenkin tunnelma, lämpö ja huumori. Olen päässyt neljän päivän aikana Soalheiron viinitilan sadonkorjuuajan hektiseen arkeen kiinni, minut on otettu osaksi tiimiä. Työskentelyäni on ihmetelty (kun en ohjaa kuvattavia, vaan tallennan tilanteita niin kuin ne ovat), olen ollut hyväntahtoisten vitsien kohde, minulla on ollut hyvin tervetullut olo. Olen istunut useita lounaita, välipaloja ja päivällisiä tiimin kanssa ja huomannut kuinka taustalla ohi lipuvien turistien silmistä paistaa halu olla mukana. Olen etuoikeutettu. Olen vieraillut lukuisilla viinitiloilla työni kautta, mutta en ole koskaan päässyt takahuoneeseen. Istun kertakäyttöisen pöytäliinan ja keikkuvan tuolin ääressä, syvällä ylpeydellä.

Kun päätin lähteä tänne (sekunnissa), tiesin mitä minulta odotetaan, mutta käytännöstä en tiennyt mitään. Luotin sokeasti Luísin ”Things will work out!” fraasiin ja se on kannattanut. Hän on noutanut minut, kuten on edellisenä iltana sovittu. Olen saanut hyöriä miten haluan ja pyytää mitä haluan. Suunnitelmia on paljon, osa toteutuu, osa ei. Hetkessä eläminen on täällä avainsana. Eilen suunnitelmana oli, että Josh ajaa minut Portoon lentokentälle, aamulla hän ilmoitti, että jääkin tänne ja äsken Luís tuli luokseni kertoen ”When I heard the news, I changed my whole life completely. I will drive you to Porto!”

Mielenkiintoinen, antoisa matka. Olen aina välillä ymmälläni siitä, minne intohimoni valokuvien parissa minua viekään. Palaan kotiin haikein mielen, heitän heipat tiimille, joka oli perheeni muutaman päivän ajan. Ihmettelen jälleen omaa pienuutta – kohtaloa, joka vie meidät tiettyyn ympäristöön, tiettyyn hetkeen. Kenties palaan jonain päivänä ja osallistun itse rypäleiden poimintaan ja mehun tuottamiseen. Kun pari viikkoa sitten olin kuvannut Luísin ja hyppäsin autoon, en ollut enää väsynyt. Nauroin ja liki kiljuin ratissa. Sellaista on unelmien toteuttaminen – niistä saa virtaa.

Luís kävi hetki sitten kertomassa työpisteelläni, että lähdemme pian. Lopuksi hän kommentoi ”Nice music! – Of course not as good as mine.” On aika hyvästellä, it has been a huge pleasure.

In vino veritas. <3

12