Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Pelkään hieman Järvenpäätä. Vaikka perhe on lähellä, ystävät ovat siellä täällä.

Siskoni perheellä on oma jengi, josta liki kaikki asuvat Järvenpäässä. Jengistä aina joku pääsee, kun kutsutaan. Välimatka ei ole ongelma ja porukka voi kokoontua miesten kesken, naisten voimin, ilman lapsia tai koko porukalla.

Minulla oli jengi yläasteella. Sen jälkeen minulla oli porukka eksäni kanssa. Nyttemmin minulla on lukuisia ihania ihmisiä ympäri Suomea. Jopa maailmaa. Läheisiä tyyppejä riittää. Mutta varsinaista jengiä minulla ei ole. Sillä ei periaatteessa ole mitään väliä, mutta toisinaan koen, ettei minulla ole Järvenpäässä tyyppejä, joiden kanssa voisi liittoutua milloin mistäkin syystä. Se toisinaan mietityttää. Miksi jumitamme täällä?

Kuten muutama postaus sitten mainitsin, ydinperhe on täällä. Samaan aikaan kuitenkin haaveilen omista perinteistä. Kun kalenterissa on turhia juhlapyhiä uudesta vuodesta, vapun kautta juhannukseen. Olisi mukavaa, kun olisi jengi jonka kanssa kokoontua. Juuri viikonloppuna mietimme tulevaa juhannusta. Voisimme esimerkiksi kutsua mökille muutaman pariskunnan. Mutta ketä?

Sitä miettiessä saan itseni usein kiinni ajatuksesta, jossa puntaroin kaikilla muilla olevan jo omat perinteet. Että en kehtaa kutsua, kun ei olla ennen oltu sillai. Täytyisi varmasti vain ottaa puhelin kauniiseen käteen ja alkaa etsimään meidän kahden (tai neljän) omaa jengiä.

Viihdymme Kain kanssa kaksin vähän liiankin hyvin. Minussa asuu kuitenkin pieni emäntä, joka nauttii kestitsemisestä ja ihmisistä ympärillään. Haaveilen uudesta tuvasta, jonka saan täyttää ihanilla ihmisillä. Haaveilen siitä, että aamulla herätessäni keittiön pöytä on täynnä tyhjiä viinilaseja ja vatsalihakset ovat kipeinä nauramisesta.

Onneksi kuitenkin aina löytyy porukka johon liittyä ja olemme tervetulleita siskoni perheen jengin pariin, joka kerta! Kuten tänäkin vappuna!

 

8

Mummoni kuolemasta tulee huomenna kaksi vuotta. Hän oli viimeinen elossa ollut isovanhempani ja kuolema herätti paljon ajatuksia hänen sairastuessaan. Lähinnä orvoksi tulemisesta. Jos kaikki kuolevat vanhuuteen, vanhempani ovat seuraavaksi vuorossa. Ai miten piristävä ajatus.

En aio nyt käsitellä sitä, miltä vanhemmistani tuntuu elämä, sen rajallisuus tai miltä tuntuu olla mahdollisesti seuraavana vuorossa? Miltä tuntuu kun on vähemmän jäljellä kuin takana? Ai hyvänen aika, niin järkyttävän ahdistava ajatus. En todellakaan ole sujut kuoleman kanssa. Ymmärrän sen olevan osa elämää, musta se vaan on tosi paska osa sitä. Jos saisin valita, eläisin 30-vuotiaana ikuisesti. Se on hyvä ikä. On suht sinut itsensä kanssa, mutta ei ole juurikaan kremppaa kropassa ja jaksaa painaa.

Lauantaina juhlimme isäni kuusikymppisiä. Tämä toi jälleen mieleen kuoleman. Nalkutin pojille kotona, että ”NYT TEETTE KYLLÄ KORTIT, UKKI AINA TEITÄ PASSAA JA EI VOIDA TIETÄÄ, JOSKO SEITSEMÄNKYMPPISIÄ ENÄÄ TULEE!!” Vanhempani ovat tuntuneet nuorilta aina. Nyt kuitenkin sukulaisista, joiden kanssa olen juhlinut kaikenmaailman synttärit, nimpparit, valmistujaiset ja kissanristiäset syntymästäni asti, jäävät eläkkeelle yksi toisensa perään. Eläke tarkoittaa kuolemaa. Tietenkin. Siitä ei ole enää paluuta. Mihinkään.

Kun kuvasin Lesket -kuvasarjaani, erään puoliso oli kuollut juuri kun eläke alkoi. He olivat suunnitelleet eläkevuosilleen kaikkea ihanaa, vuosiksi eteenpäin. Vaan kuolema päätti korjata. Älkää siis turhaan suunnitelko eläkevuosianne! Turha oikeastaan suunnitella mitään koskaan, kuolema voi tulla sekunnin päästä.

Kyynelehdin lauantaina huppelissa muutamankin kerran, kun mietin kulunutta iltaa. Katselin läheisiä sukulaisiani ja  ensimmäistä kertaa näin elämän salakavalan kulumisen. Muistan 3v-synttärini valokuvista, miltä ihmiset näyttivät juuri valmistuneen omakotitalomme pihalla. Kolme vuosikymmentä myöhemmin istuimme liki samalla porukalla, samalla pihalla, mutta isäni oli yhtäkkiä kuusikymmentä ja minäkin hieman vanhempi. Kaikista ahdistavinta oli tajuta, että myös muut ihmiset ovat vanhentuneet. Kaikki siis kuolevat.

Kuolema ja elämän rajallisuus laittavat toimimaan. Mikäli olet tällainen kuin minä, tiedät että se ajaa eteenpäin ja halu toteuttaa unelmiaan on aikamoinen. Se kuitenkin myös tuo paineita. Jos et käytä jokaista valveilla olo sekuntia hyödyksi, olet about epäonnistunut elämässä totaalisesti. Nykyään en pysty tekemään oikein mitään, millä ei ole jotain tarkoitusta. Kaikelle toki voisi keksiä tarkoituksen, mutta en esimerkiksi lue lepoa siihen kastiin tällä hetkellä. Luette ehkä rivien välistä burn outin ensiaskeleet. Ettekä ole väärässä. Tämän vuoksi istun terapiassa kerran viikossa.

Olen järisyttävän huolissani vanhemmistani ja jokainen flunssa säikyttää, vaikka he ovat olleet (ONNEKSI) perusterveitä. Yhtäaikaa toki vakuutan, että laitan heidät välittömästi hoitokotiin, että minulla ei ole aikaa hoivata, jos Alzheimer iskee! Lähimmäisenrakkaus on mahtavaa. Puolustukseksi voin sanoa, että haluan itse mennä hoitokotiin mieluummin, kuin olla poikieni vaivoina.

Fakta kuitenkin on, että kohta he ovat eläkkeellä ja jäljellä olevat vuodet eivät ole itsestään selvyyksiä. Tilanne ajaa minut tekemään paljon oman elämäni eteen, mutta se ajaa myös lähemmäksi heitä. Haluan olla lähellä ja liki, istua iltaa yhdessä ilman suurempaa syytä ja pitää siskoni kanssa tiiviisti yhtä. Muun muassa sen vuoksi me rakennamme kotimme lähes kiinni vanhempieni taloon.

Täytynee kuitenkin muistaa kutsua kylään myös ystäviä. Että kun nuo tuosta kuolee, niin on muitakin rakkaita elämässä.

Onnea iskä! Korttiin kirjoitin ”Viivythän kanssamme vielä ainakin pari vuosikymmentä!”

(Teksti on kirjoitettu tavallaan mustalla huumorilla.)

 

17

Kiitin eilen Jeesusta. Neljän päivän työviikko tuli tarpeeseen. Tasasin toki tilit välittömästi ja heräsin lauantaiaamuna klo 04.16. Viideltä nousin ylös ja kuuden aikoihin lähettelin kuvia asiakkaalle. Käy se näinkin.

Pääsiäinen on ihmisen parasta aikaa. Siis oli tänä vuonna. Edeltävä vuosikymmen on ollut nihkeämpi. Olin aikalailla yksin lasten kanssa, koska eksäni oli aina töissä. Sitä mietti monenako päivänä kehtaa mennä porukoille lasten kanssa notkumaan.. Nyttemmin kaupat ja muut aktiviteetit ovat avoinna, sekä saatavilla ja eksänikin usein puolet pyhistä vapailla. Tämä pääsiäinen oli tapahtumarikas, ehkä liiankin.

Olimme torstaina tuhlaamassa italialaisessa ravintola Tocassa jouluna saamamme lahjakortin. Muputimme viiden ruokalajin menun ja viinipaketin Kain kanssa. Olimme tohkeissamme, hieman hiprakassa ja intona vapaapäivistä. Ruoka oli mielettömän hyvää ja viinipaketti kruunasi kattauksen. Seuraavana aamuna suuntasimme mökille ja pystyimme ottaamaan suht rennosti liki pari päivää. Sunnuntaina piti palata kotiin, pojat hipsivät isänsä luokse ja me kokkasimme perheelleni.

Maanantaina kello herätti vähän ennen kahdeksaa ja yhdeksältä olimme hotelli Kämpin aamupalalla. Tammikuussa synttäreitään juhlinut Kai sai minulta lahjaksi luksusaamupalan raksun kanssa, pääsiäismaanantai oli täydellinen ajankohta aamiaiselle. Toki nukkuminen olisi myös ollut kiva vaihtoehto. Söimme itsemme aivan liian täyteen, mutta olimme taas tohkeissamme! Tuumailimme lempi-amupalamme aineksia ja ihmettelimme viereisen pöydän muslimiperhettä jossa oli kuusi pientä lasta, kaksi aasialaista lastenhoitajaa ja ehkä kolme äitiä. Lapset olivat taivaallisen kauniita ja toimittaja minussa olisi halunnut esittää kysymyksiä. Pitäydyin kuitenkin keskustelemaan Kain kanssa kulttuurieroista ja maustamattoman jugurtin koostumuksesta.

Pyörimme ympyrää lumipyryssä ja kun Stockmann avasi ovensa, alkoi shoppailu. Minulle meikkejä ja Kaille takkia. Kotiinkin vähän jotain. Monkissa ollessamme huomasimmekin olevamme myöhässä siskoni järjestämältä ruoalta! Kiirustimme entrecôte-pihvien äärelle. Vatsat täynnä karkasimme liki suoraan ruokapöydästä. Halusimme köllimään kotiin.

Menoa riitti, onneksi myös lepoa. Ruokaa oli yllinkyllin. Neljän päivän työviikot ovat kuitenkin tässä heittämällä se paras juttu.

10

Ai hyvänen aika kun se tulee joka vuoden lopussa. Hiipii mieleeni, taistelen sitä vastaan olemalla hiljaa. Käsken ajatuksia pois päästä, meinaan kertoa siitä ystävälle menevän viestin loppussa, mutta kumitan kirjaimet pois. Lopulta tulee tilanne jolloin sanon sen ääneen.

Minua pelottaa tuleva vuosi.

Kun kesälomat ovat ohitse ja uusi syksy on alkamassa, olen tässä samassa jamassa. Vuoteni vaihtuu kaksi kertaa vuodessa, mutta tämä joulukuun loppu on selkeämpi ja tuskaisempi. On rajapyykin aika. On katsottava vuotta hieman taaksepäin, mutta pääasiassa katson eteenpäin. Minulle riittää tieto, että selvisin tästä vuodesta. Se on taputeltu, ei siitä sen enempää. Siinä onkin varmasti yksi iso syy jonka vuoksi stressaan tulevaa.. Jos pysähtyisin katsomaan kulunutta vuotta, arvostaisin saavutuksiani, en välttämättä pelkäisi niin paljon.

Mietin parisuhteita, sairastumista, elämää ylipäänsä. Mutta konkreettisesti pelot ja stressi liittyy pitkälti uraani, joka taas on aika kokonaisvaltaisesti se mitä ja kuka olen. Työni on sekoittunut vapaa-aikaan jo aikoja sitten, yrittäjä-Kaisu on isoin osa minua. Peilaan kritiikit ja työtilanteen suoraan itseeni, minuun. Osakeyhtiöni kantaa minun nimeä. Jos minulla ei ole töitä, minä olen paska.

Hassuinta tässä pelkotilassa on se, että ensimmäistä kertaa ikinä, kohta kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen minulla on tiedossa vaikka ja mitä projekteja ensi vuodelle. Pelkotila ei siis liity faktoihin mitenkään. Se on kuin sisäänrakennettu tila, joka nostaa päätään kaksi kertaa vuodessa. Todella mukavaa, sillä ei ole edes mitään todellista funktiota.

Vai onko? Olen laiskana (omasta mielestäni olen laiska, vaikka tiedän että en todellisuudessa sitä ole. Go figure.) ja mukavuudenhaluisena ihmisenä vailla buustausta. Pelkotila potkii tietyllä tavalla eteenpäin. Olen kirjoittanut muistikirjaani jo otsikon ”unelmat”. Palan halusta kirjoittaa sen alle unelmiani joiden haluan toteutuvan. Sähköpostissani roikkuu muutama meili, joihin vastaaminen on ottanut oman aikansa. Pelkotila pistää vastaamaan niihin. Mielessäni on projekteja joiden eteen en ole tehnyt aloitetta. Pelkotila käskee tekemään sen.

Tuo on toki ihanteellinen tilanne, joka ei välttämättä toteudu ollenkaan. Ei tässä auta muu kuin luottaa elämään. Luottaa siihen, että se kantaa. Luottaa, että löydän oman polkuni jos yksi tie katkeaa. Mutta entä jos käteni katkeaa? Niin. Pääni sisältää älyttömiä huolia ja murheita, ilman syytä. Ne piinaavat mieltäni ja lähipiirini hokee ”Voisitko nyt vain olla onnellinen?”

Olen kyllä sitäkin ja usean vuoden kokemuksella tiedän, että tilanne helpottaa heti kun lapset palaavat kouluun ja tammikuu kuluu ohitse salakavalasti. Tänään oloni on myös hieman kevyempi. Kain läsnäolo, sekä fakta siitä, että töitä tosiaan on tiedossa jo nyt ensi vuodelle ovat potkineet pelkoa suoraan persukseen.

Löytyykö täältä vuodenvaihteen murehtijoita? Instagram Storiesin puolelta löysin välittömästi sielunsiskoja! Ihanaa, en ole yksin!

Niin tai näin, haluan toivottaa kaikille menestyksekästä uutta vuotta 2018! Olkoon onni myötä!

19

Olen sitä mieltä, että vanhempieni keittiö on liian pieni. Jouluateria on ehdottomasti koko vuoden lempparijuttuni. Rakastan jouluruokia, rakastan tunnelmaa jonka joulu tuo mukanaan ja odotan toki kauhulla niitä mahdollisia jouluja jolloin vanhempani eivät ole enää täällä. Ajatus oksettaa ja toivottavasti saamme viettää vielä kymmeniä jouluja yhdessä.

Mutta se keittiö.. Haaveilen joulusta jolloin aterian ääressä istutaan koko ilta. Ylipäänsä haaveilen keittiöstä joka on koko kodin sydän, jonka ruokapöydän äärellä ihmiset viihtyvät iltapäivästä pitkälle yöhön. Nykyään istahdamme alas kolmen aikaan ja puoli viideltä kaikki on jo viimeistään ohi. Keittiön pienuuden (ei se oikeasti ole edes kovin pieni, mutta jotenkin jengi ajautuu siitä pois syötyään) lisäksi lapset tuovat oman osansa sähläykseen. Meillä joulupukki tulee ruoan jälkeen ja sen vuoksi aikuisillakin on paine (etenkin äidilläni) edetä asioissa. Ruoat kylmään, tiskit koneeseen, pöytä tyhjäksi! Usein tuntuu siltä, että rauhoittuminen tapahtuu vasta joulupäivänä.

Joulu on juhlista ihanin ja kirjoitinkin eilen päiväkirjaan, että yritän keskittyä tänä jouluna hetkeen. Joulu on niin nopeasti ohi, hirmuinen härdelli päällä ja sitten nukkumaan. Useana aattoiltana iskee haikeus. Taas pitää vuosi odottaa uutta jouluaattoa.

Tänään olen herännyt kahdeksalta, Kai katsoi puhelimestaan vieressäni videoita ja kun avasin silmäni ensimmäisen kerran, hän kaappasi minut kainaloonsa. En ehtinyt avata silmiäni toistamiseen kun hän jo supisi korvaani hyvän joulun toivotukset. Pötköttelimme pitkään, söimme aamupalaksi leipomaani saaristolaisleipää kinkulla ja omenaisella sinapilla. Pojat saapuvat kohta luokseni isältään, valmistamme muutaman salaatin joulupöytään ja hipsimme kolmeksi vanhempieni luokse. Taustalla soi joulumusiikki, aurinko paistaa ja Geisha-konvehdit odottavat suutani.

Huomenna otamme rennosti ja pakkaamme laukut. Miten joululomamme jatkuu? Siitä lisää myöhemmin!

Rentoa, leppoista, vatsantäytteistä joulua teille kaikille! <3

9

Mitä kirjoittaisin festivaalista joka onnistuu vuosi toisensa perään? Festivaalista joka vastaa artistitoiveisiini. Festivaalista joka vastaa kulinaristisiin haaveisiini. Festivaalista joka keulii visuaalisuudellaan, eikä petä tunnelmallaan koskaan. Ei vaikka Kiira-myrsky pyyhkäisisi yli.

Ehkä sen, että olin pitkästä aikaa riennoissa POIKAYSTÄVÄNI kanssa, SAY WHAAAT?!
Ja se oli mielettömän söpöä ja rentoa. Ykkös-toveri jolle oli aivan sama mitä tehdään ja minne mennään. Oli kainalo johon nojata ja huulet joita pussailla juhlahumussa.

Ehkä sen, että pissani oli vielä maanantainakin punaista Grön ravintolan koivunlehtiä sisältävän punajuuriannoksen jälkeen.

Ehkä sen, että siskoni veti sellaiset sunnarit joita en ollut nähnyt hänen vetävän aikoihin. Se teki hyvää myös minun mielelle, koska siskoni oli selkeästi niitä vailla.

Ehkä sen, että muistan ikuisesti istuneeni Balloon Stagella kun kahden pisaran jälkeen aloin vetää sadeviittaa päälleni, enkä ollut saanut sitä edes päälleni kun näin kaula-aukosta Kiira-myrskyn vuodattavan vettä yleisön joukkoon kuin saavista kaatamalla.

Ehkä sen, että keskustelimme hieman ääntä korottoaen tasa-arvosta Princess Nokian keikan aikaan.

Ehkä sen, että pikaisesti laskettuna viinipullon ostaminen tuli hieman halvemmaksi kuin yksittäisten lasillisten juominen.

Ehkä sen, että vessoja oli juuri sopivasti ja vain muutaman kerran jouduin jonottamaan hetken.

Ehkä sen, että olisin tänäkin vuonna halunnut syödä enemmän ja nähdä enemmän.

Ehkä sen, että en nähnyt juuri yhtään tuttuja, kenties se johtui uudesta isommasta alueesta. Mutta uusi isompi alue oli kuitenkin erittäin toivottu.

Ehkä sen, että Soi Soin bataattiranskalaiset vegaanisella dipillä on elämäni paras asia. Söin ne kylläkin vain kahdesti. Mutta yhtenä päivänä.

Ehkä sen, että Vesta on ihanin. Upein. Nöyrin ja sitäkin kautta myös kaunein.

Ehkä sen, että Frank Ocean otti yleisön.

Ehkä sen, että ostin taas Flow kangaskassin koska se on joka vuonna NIIN KIVA.

Ehkä sen, että rakastan tuota festivaalia joka lopettaa kesän, ja kertoo heti sunnuntaina milloin on Flow Festival 2018.

1

 

Somessa käy kuhina: Flow Festivalin kolmen päivän liput on myyty loppuun ja nyt on vuorossa myöhästyneiden lippujen metsästys. Kokematonta tai huonosti läksynsä lukevaa sakkia, sanon ma! Kyllähän nyt jokainen joka Flowhun halajaa tietää, että liput ostetaan viimeistään huhtikuussa.

Tänä(kin) vuonna Flow Festival kokoaa minun mielestäni parhaimman musiikin kerman yhteen ja koska live on aina live, aion olla paikan päällä. Usean aiemman Flown läpikäyneenä tiedän, että tuon sieltä mukanani ihania elämyksiä.

Kolmen päivän liput meni jo, mutta jos innostut nyt, kahden päivän lippuja oli vielä eilen ainakin tarjolla. Tule, tule. Lupaan että et pety!

Tässä muutama artisti jonka keikalta löydät ainakin minut..

FS 2017

LANA DEL REY
APHEX TWIN
KAURIINMETSÄSTÄJÄT
GASELLIT
FLUME
THE XX
PYKÄRI
ALMA
SAMPHA
TÖÖLÖN KETTERÄ
TIMO LASSY
SILVANA IMAM
FRANK OCEAN
VINCE STAPLES
KUBE
ASTRID SWAN
VESTA

Oikeastaan Flowssa kiinnostaa liki kaikki, mikä on toisaalta aika harmillista. Kaikkea kun et ehdi nähdä ja kokea. On priorisoitava, vasta paikan päällä selviää minne kaikkialle ehtii.

Osa Flown taikaa on myös se, että Backyardille tekee mieli jäädä tanssimaan koko illaksi, unohtaen kaiken muun ja jokaisesta ruokakojusta haluaisi vähän jotakin.. Mukana tänä vuonna on sellaisia vakuuttavia nimiä kuin Farang, Grön, Lanson.. Pentin makkaraperunat voi unohtaa, tänä vuonna löytyy varmasti mielinmäärin vegaani vaihtoehtoja ja alkoholittomia juomia. Solong rymyfestarit, Flowssa mennään tyylillä.

0

 

Jostain käsittämättömästä syystä perustimme yläasteella salaisen nettipalstan jonka nimi oli Something in The Omenapuu. Itselläni ei ole mitään muistikuvia miten nimi muodostui, mutta muistan sen olleen neronleimaus. Samaisella älykkö-porukalla kuvasimme komediapätkiä, joissa päätähtinä olivat amerikkalaiset nuoret, Batman, kauhu ja muutamaankin kertaan järkätty Korso Music Awards.

Joimme itsemme humalaan, valehtelimme vanhemmillemme, järkkäsimme kotipileitä, pelasimme matopeliä Nokian 3210:lla, kirjoitimme slämyjä ja breikkuja, nauroimme, ihastuimme, juorusimme ja oksensimme.
Kaikki hyvä loppui aikanaan, osa meni lukioon ja osa amikseen. Toiset lähtivät vaihtoon, toisen muuttivat muualle. Porukasta muutama on läheisiä, toisia näki silloin tällöin. Jokin voima meidät veti vuosi sitten yhteen.

Whatsapp-ryhmä kantaa yllättäen nimeä Something in The Omenapuu ja se kokoaa yhteen jengin kuulumisia silloin tällöin. Kaikista tärkeintä kuitenkin on se, että olemme alkaneet harrastamaan live-tapaamisia, joille on saatu mukaan myös maailmalla asuvat. Viini-iltamia on ollut tänä kesänä jo kahdet, tästä on hyvä jatkaa. Ihan mieletöntä, että porukka löysi tiensä takaisin yhteen, vaikka kukaan ei oikeastaan missään ollutkaan. Aktivoiduimme isolla gangilla, aivan bestiä! Nykyään me juomme itsemme humalaan, mutta syömme sitä ennen hyvin. Juoruamme ja menemme nukkumaan puolilta öin, jotta emme oksentaisi.

0

 

 

Sellainen luku olisi nyt plakkarissa. Kolmekymmentäkaksi. Täyteen se tuli sateisena heinäkuisena maanantaina. Päivä oli arkinen, kahdella kuvauskeikalla varustettu. Illalla istuin alas neljän ihanan naisen ja yhden kolmikuisen miehenalun kanssa, ja nautimme illallista.

Kolmekymmentäkaksi kirjataan ylös ensimmäisenä syntymäpäivänä jolloin en järjestänyt juhlia. Päivä ei tuntunut erityiseltä. Eikä dinneri varsinaisesti synttäreiltäni, vaan ihanalta kokoontumiselta muuten vaan. Mutta arvatkaapas mitä, sehän on mainiota!

Elämä meinaa tuntuu olevan hyvässä balanssissa. Tämä kulunut vuosi on ollut alamäen jälkeen suht tasaista. Olen hyväksynyt itsessäni monia asioita, oppinut ja analysoinut. Olen tullut vielä enemmän sinuiksi itseni kanssa. Ja kuten juuri eräs järkevä ihminen sanoi; vanhetessa tulee koko ajan enemmän omaksi itsekseen. Tätä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana, paljon.

 

 

32-vuotiaana minulla on kaksi kouluikäistä lasta, olen toimitusjohtaja (höhö), rakastan musiikkia, kokista ja hyvää ruokaa. Minulla on hyviä ystäviä, ihania kavereita ja vanhemmat jotka ovat ylpeitä minusta. Yritän lukea koko ajan enemmän, seuraan upeita tv-sarjoja joista saan iloa ja liikutuksen tunteita. Vaikka suurilla tunteilla eläminen on välillä raskasta, ne myös saavat tuntemaan itseni eläväksi. 32-vuotiaana olen perinyt tontin ja odotan universumin kertovan minulle, koska on hyvä aika etsiä arkkitehti. Haaveilen rakkaudesta, hyvästä ja terveestä elämästä. Turvasta. Sekä henkisestä, että rahallisesta. Toivon, että yritykseni pyörii, pääni kestää ja lapseni ovat onnellisia. Haaveilen tulevaisuuden projekteista ulkomailla ja pienestä syksyisestä irtiotosta Italiaan.

Joka vuosi totean saman; tämä ikä on juuri nyt oikea ikä minulle. Vanhenen mielelläni, koska elämästä tulee koko ajan parempaa ja olen joka päivä fiksumpi. Toivonkin, että vältyn suuremmilta ikäkriiseiltä, ja ikä tuntuu jatkossakin aina oikealta..

 

 

0