Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Jumalan terve!
Tämän kirjan kanssa sukellettiin syvään päätyyn ilman uimataitoa. Lestadiolaisuus, usko ylipäänsä on minusta melko mielenkiintoinen aihe. En kuulu kirkkoon (erosin kun täytin 18v), eikä lapsiamme ole kastettu. En usko Jumalaan. Mutta vielä vähemmän uskon hämmentäviin, uskon velvoittamiin sääntöihin, joita esimerkiksi lestadiolaisilla on.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo Viljan ja Aleksin tarinan. Se on runomainen, koskettava, herättelevä. Se satuttaa, ihmetyttää, itkettää ja pakahduttaa. Vilja ja Aleksin rakkaus on kaunis. Uskonto meinaa pilata sen.

Minun epäuskoisuuteni ei poista uteliaisuutta ja halua oppia lisää. Halua ymmärtää. Kirjassa kyseenalaistetaan, avataan lestadiolaisuutta. Kritisoidaan, mutta tuodaan esille myös sen hyviä puolia.

 

Aivopesua? Minun mielestäni kyllä. Yllä mainittu Kaisla on nelivuotias. Vilja, Kaislan äiti kasvattaa lapsiaan hienosti. Hän tuo esiin inhimillisyyttä ja sitä, että kaikki eivät ajattele samoin kuin he. Tämä perhe ajattelee useista asioista niin kuin minä. Minä vain en sekoita uskoa soppaan, vaan ajattelen maalaisjärjellä.

Minun elämääni kuuluu toisten ihmisten kunnioitus, hyvät käytöstavat, arvostus, oikein toimiminen. Toki jokaisella on syntinsä kannettavana, mutta tähtään hyvään ja oikeaan. En tarvitse Jumalaa ohjeistamaan tai antamaan anteeksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että parhaimmillaan uskominen ja usko voi olla hyvä asia. En ymmärrä miten se voi toimia, mutta selkeästi on tarinoita joissa sen todistetaan toimivan. Jos siitä saa turvaa, lohdutusta ja apua, se on hyvä asia. Lestadiolaisuudessa on kuitenkin omat kommervenkkinsä, mitä kyseenalaistan suuresti.

 

Usko ja tässä tarinassa nimenomaan ehkäisyn kieltäminen ajaa epätoivoon ja kohti kuolemaa. Kuolema ja taivaan valtakunnan iänikuinen rauha houkuttelevat enemmän kuin jatkuva lisääntyminen.

Se tekee minut erittäin surulliseksi. Minulla on paljon ystäviä ja tuttuja jotka ovat olleet tai ovat edelleen lestadiolaisia. Voin todeta heidän olevan normaaleja, ihania, hyviä ihmisiä. Mutta usko onkin asia josta emme yleensä keskustele. Kirjassa tuodaan esille myös sitä, että uskovaisten on hyvin vaikea puhua uskostaan ja kulttuuristaan epäuskovaisten kanssa. Vaietaan. Toivoisin ettei näin olisi. Sen vuoksi luin kirjankin. Haluan ymmärtää vielä enemmän.

Nämä alla olevat lauseet jäivät mieleeni. Jos on onnea, kuten Viljalla ja Aleksilla, rakastua palavasti. Sitä pitää vaalia. Ja rakkaus, pitkä liitto, ei tosiaan ole häpeän paikka. Nykyään lestadiolaispiireissä erotaan käsittääkseni melko paljonkin, mutta siellä myös kestetään alamäkiä varmasti paremmin. Avioliitto ja parisuhde ovat asia jonka eteen taistellaan. Siitä on hyvä meidän epäuskovaistenkin ottaa mallia.

 

 

Hieno kirja. Suosittelen epäuskovaisille avartamaan maailmaa. Vaikka rivien välissä joutuu tuohtumaan useita kertoja. Uskovaisille kirjasta löytynee vertaistukea ja varmasti käsittämättömän paljon enemmän tunteita kuin meille muille.

Onneksi on rajat rikkova rakkaus.
Jumalan rauhaa.

19

Kai on suuri Ramen-muonan fani. Päädyttiin oikeastaan sitä kautta kokeilemaan Hurtan Hannan uudesta Kasvis Ruokakirjasta vietnamilaista kasvis-phota. Minulla on myös suuri mielenkiinto aasialaisia ruokia kohtaan.

Liemien keitto on usein työlästä hommaa, mutta kasvis-liemen tekeminen on suht iisiä. Aikaa se vie, mutta kattilaan tarvitsee heittää niin sanotusti helppoja aineita, kuten sipulia ja inkivääriä.

Olen suolan ystävä ja lisättiin tässä sopassa suolaa jälkikäteen jonnin verran joukkoon. Tuumailinkin ääneen soppa nauttiessa, että länsimaalaisessa ruoassa maku tulee pippurista ja suolasta, aasialaisessa haposta ja tulisuudesta. Tämä voi vaatia hieman totuttelua, ainakin itseni kohdalla. Chili nostaa hien, avaa nenän ja suola puuttuu. Parasta keitossa oli sienet, tai oikeastaan kokonaisuus.. Sienet vain toivat sen pienen ihana tvistin. Hyvä soppa ja Hannan kirjassa on varmasti lukemattomia muitakin hyviä ohjeita.

Reseptissä oli yksi mystinen homma. Otsikossa ja ingressissä mainitaan selkeästi nuudelit, mutta itse reseptistä niitä ei löydy. Haha! Kirjan annoskuvassakin niitä oli, joten heitettiin ne sopivassa vaiheessa soppaan.

 

 

TallennaTallenna

4

Laskin lääkeannokseni kun tavattiin Kain kanssa. Halusin tuntea enemmän. Lääkkeet eivät ole turruttaneet minua, mutta ne ovat vieneet seksuaalista innostumista ja kiintymystä. Kun Kai asteli elämääni, tuli pelko, että tunteet eivät herää ajoissa, en ehdi kiintyä.

Ennen Kain tapaamista olimme juuri terapeuttini kanssa päättäneet päinvastoin nostaa annostani. Olin syönyt reilun puoli vuotta 10 mg mielialalääkettä ja sen vaikutus oli hieman hiipumassa. Ahdistus alkoi nostaa päätään. Olin hakenut uudet lääkkeet apteekista, vaikka kipuilin aloituksen kanssa. Tuumailin, nouseeko kynnys koko ajan? Ahdistus helpottaa puoleksi vuodeksi ja sitten taas pitää nostaa annosta. Kuten olen täälläkin aiemmin maininnut, alun perinkään lääkkeiden aloitus ei ollut itsestään selvää. Kun onnekseni sain apua nopeasti heti ensimmäisestä lääkkeestä, olen ollut lääkkeiden puolesta puhuja. Mutta syön niin pientä annosta, että se tuntuu vielä luontevalta. Pelkään kuitenkin koko ajan turtumista. Ja halua painottaa, että lääkkeet eivät yksin auta.

Ehdin syödä kaksi päivää 15 mg annosta, kun päätinkin itsekseni laskea annosta entuudestaan ja olen syönyt siitä asti vain 7,5 mg. Kiinnyin, tunsin ja vaikka seksuaaliset himot eivät ole huipussaan, ne ovat riittäviä.

Muutamia viikkoja sitten terapeuttini tokaisi, että me junnaamme paikoillaan ja lykkäsi minulle käteen Mielenterveystalon ”Irti masennuksesta” kirjan tehtävineen. Olin tuntenut jälleen vahvemmin ahdistusta, olin puhunut sekä Kain, että terapeuttini kanssa lääkkeen nostamisesta ennalleen, mutta emmin jälleen. Sain kaksi viikkoa aikaa lukea kirjan ja tehdä tehtävät. Koin herätyksen.

Se, että olemme junnanneet paikoillaan on johtunut siitä, että minä en ole ollut valmis parantumaan. Olen tarvinnut tämän ajan. Olen tarvinnut yli vuoden terapian vellomisineen. Olen saanut lääkkeistä valtaisasti apua, mutta nyt on aika aloittaa työt, eli mielen muokkaaminen. Irti masennuksesta -kirja painotti alusta loppuun sitä, että vetäytyminen ja vältteleminen ei auta. On muisteltava ja tehtävä asioita jotka ennen toivat iloa ja päästävä eroon negatiivisesta ajattelusta. Taustatietona vielä teille, että minulle juuri pahimman odottaminen ja jumalaton vaativuus ovat suurimpia mörköjäni. En ole koskaan tyytyväinen ja täten meinasin palaa loppuun.

Terapiakäyntini ovat tähän asti olleet usein sitä, että avaudun asioista jotka vaivaavat minua. En ole jaksanut tehdä terapeutin antamia tehtäviä ollenkaan ja nyt olimme yhtä mieltä siitä, että asiat junnaavat. Tartuin tuumasta toimeen, tein huolella kaikki kirjan tehtävät ja pääsin heti eteenpäin. Tunnen nyt olevani valmis tekemään harjoituksia, tutustumaan heikkoihin kohtiini ja ennen kaikkea ajattelemaan toisin. Nykyään jankkaan päässäni mantraa ”se, että pahin tapahtuisi ja olisin ollut oikeassa ei anna minulle mitään.”

Anni Saastamoinen toteaa esikoiskirjassaan Depressiopäiväkirjat, että masennus ei välttämättä iske ihmisen huonoimmassa elämänvaiheessa. Hänelle masennus tuli kun oli ihana työ, ihana mies ja ihana koti.

Masennus ei myöskään parane automaattisesti kun elämässä tapahtuu jotain ihanaa, kuten rakkaus.

Olen pystynyt puhumaan tilanteestani Kain kanssa ja vaikka hänen on välillä vaikea ymmärtää pääni sisällä olevia ajatuksia, hän tuntuu olevan tukenani. Kun olin huolissani lääkeannoksen nostamisesta himojeni laskemisen vuoksi, hän totesi, että tärkeintä on kuitenkin, että voin hyvin. Hän kyllä kestää. Se, että masennus ei parantunut kun yksi elämäni osa-alue kirkastui, vitutti. Mutta toisaalta se vahvisti sen, että en ole vain ollut saamaton laiskuri, mieleni on oikeasti rikki.

Tarvitsen lääkkeet vielä tuekseni, se on selvää. Ahdistus palasi äskettäin ja majaili rinnassani neljättä viikkoa kun päätin palata vanhaan 10 mg annosmäärään. Nyt se päätös tuntuu hyvältä, koska olen motivoitunut työstämään ajatuksiani. Olen tehnyt itselleni hoitosuunnitelman ja jos kaikki menee nappiin, en tule tarvitsemaan kolmatta kuntoutusterapiavuotta.

Saastamoisen kirja näyttää masennuksen rumemmat kasvot. Anni kirjoittaa kiroillen ja suoraa tekstiä. Anni myös yrittää avata asioita joita moni ei ymmärrä. Ja nimenomaan yrittää. Kappale jossa Anni yrittää kertoa ystävälleen miltä masennus tuntuu itketti minua aivan hirmuisesti.

”Masennuksen selittäminen ihmiselle, joka ei koskaan ole ollut mielenterveysongelman ulottuvilla, on helvetin hankalaa. Tulee väistämättä niitä kysymyksiä, että no miksi et vain noussut sängystä ja lähtenyt ulos tai vaikka tiskannut? Selitä siinä sitten, että kun ei pysty. Ja kun kysytään, että no miten niin ja miksi et pystynyt ja vastaat, että kun ei vain pysty.

Näissä keskusteluissa masennuksesta tulee usein absurdi ajatus, jollakin tavalla määrittämätön. On kertakaikkisen hankalaa selittää tälle ihmiselle, tarmokkaalle, tasapainoisella ja täsmälliselle henkilölle, miten mieli menee niin rikki, ettei kykene elämään. Sitä yrittää selittää tätä toiselle täysin käsittämätöntä asiaa, tehdä abstraktista konkreettista ja näkyvää. Tuntuu kuin selittäisi, miksi vesi on märkää. En pysty kertomaan, miltä masennus todella tuntuu.”

Annin masennus on ollut jymäkämpi kuin minun. En tule koskaan tietämään miten masennukseni olisi edennyt jollei terapeuttini olisi tarttunut asiaan hyvissä ajoin. Myös Anni on puntaroinut lääkkeiden aloitusta ja käynyt pitkän prosessin sairauden hyväksymisen kanssa. Useassa kohdassa tuumailin, että onneksi en joutunut menemään noin syviin vesiin. Depressiopäiväkirjat toimi vertaistukena monella tapaa. Anni kirjoitti myös vaikuttavasti lääkekielteisistä ihmisistä.

”Lääkekielteiset ihmiset ovat sitä mieltä, että masentuneen kuuluisi jotenkin nostaa itsensä omasta ojastaan, voimaantua, syödä hyvin, liikkua hyvin, toimia osana yhteiskuntaa itsensä sairaudestaan harhauttaakseen. Mutta ei se mene niin. Kun on masentunut – etenkin  kun on to-del-la masentunut – ei kiinnosta edes olla olemassa. Ei ole voimia edes hengittää, avata silmiä, olla. Ei tee mieli syödä. Ei tee mieli liikkua, koska ei uskalla poistua edes saatana kotoaan. Netin huutelijat, joiden mielestä lääkkeet ovat saatanasta, eivät ole varmasti kokeneet, miltä tuntuu olla oikeasti masentunut. Jos olisivat, he ymmärtäisivät mielialalääkkeiden tarpeellisuuden. 

En olisi tässä, jos en olisi aloittanut lääkitystä. En olisi koskaan saanut taisteltua itselleni terapeuttia. En olisi ollut terapiakelpoinen ilman lääkitystä. Ei ihminen, joka vain tuijottaa kuollein silmin eteensä eikä kykene poistumaan kotoaan, keskustelemaan ja avaamaan sisintään, ole pystyvä kohtaamaan maailmaa. Eikä terapiaa.”

Lääkkeet ovat turvanani jotta voin käsitellä asioita. Jotta jaksan arjen, jotta saan mieleni jumpattua uuteen muotoon. Kun saan lääkkeillä taitettua pitkäkestoisen ahdistusmörön pois, minulla on voimia tervehtyä. Kun jonain päivänä tunnen olleeni pitkään sinut ajatusteni kanssa, armollisempi itseäni kohtaan ja toivottavasti hieman vähemmän pessimistisempi, aloitan lääkkeiden vähentämisen.

Masennus on saatanasta, mutta haluan ajatella sen tuovan minun tilanteessani paljon hyvää. Kun paranen, olen vahvempi. Tajuan nyt, että ajattelutapani ovat olleet vuosia aivan väärät ja olen tehnyt hallaa itselleni tuhottomasti. Kun nyt pääsen korjaamaan näitä virheitä, minulla on toivottavasti auvoisa tulevaisuus rennomman mielen kanssa.

Depressiopäiväkirjat on opus, jota suosittelen kaikille jotka ovat kulkeneet tai kulkemassa pitkin masennuspolkua, tai joiden läheinen läpikäy masennusta. Se on myös hemmetin hyvä teos kaikille niille jotka työskentelevät mielenterveyspotilaiden kanssa.

32

 

No nyt! Maistelin Gastronaatti 2 -kirjan julkkareissa pikaisesti kamera kainalossa munakoiso-salaattia ja totesin sen olevan hyvää. Teimme sitä Köökissä ja jumaliste siitä tuli aivan mielettömän hyvää!! Sori ihana Satu Koivisto, meidän salaatti oli parempaa kuin sun! Haha!

Munakoiso näyttää hassulta, sillä on outo nimi ja se ei ole ollut suosikkini vihannesmaailmassa. Mutta pikkuhiljaa olen lämmennyt tuolle kiiltävälle pullerolle. Parhaimmalta se mielestäni maistuu paahdettuna ja siten se valmistetaan tähänkin salaattiin.

Tämä salaatti on monivaiheinen, eikä ihan hetkessä toteutettavissa. Uuniin menee paprikat, munakoiso ja toiseen astiaan feta ja sipulit. Kannattaa siis lukea reseptit huolella läpi ja tuumailla ajankäyttö. Suosittelen myös, kuten aina: maustamaan reippaasti! Käytä suolaa, pippuria ja sitruunaa rohkeasti. Suolalla voi toki pilata ruoan nopeasti, mutta monesti sitä on aivan liian vähän.

Kain mielestä tämän salaatin salaisuus on kasvisten ja fetan paahtaminen, olen samaa mieltä. Paahtaminen tuo maut aivan eri tavalla esiin, eikä se lopulta ole yhtään vaivalloista.

Kvinoa vaatii kypsentämiseltä enemmän kuin couscous, mutta on sen väärti! Se on pehmeän makuinen ja suutuntuma on leppoisa. Kvinoa on protskupitoisempi kuin riisi ja siinä on hemmetisti hyviä aminohappoja ja ravintokuituakin!

Tämä salaatti tosiaan vaatii hieman enemmän kuin salaatinlehtien repimisen ja tomaatin leikkaamisen, mutta aion valmistaa tätä tästä hamaan tulevaisuuteen ja ehdottomasti seuraavaan juhlapöytään. Mainio ruokaisa salaatti jolla lähtee nälkä ja nostaa vielä hymyn huulille.

 


 

Mitä mieltä muuten olette Köökki-sarjasta? Koetteko liian hankalaksi lukea reseptiä suoraan kuvasta? Meidän idea oli, että näin näkyy myös kirjan taitto ja tyyli. Mutta kuulen mielelläni teiltä toiveita ja ajatuksia!

 

 

TallennaTallenna

7

Kuvittele, että lyöt pääsi ja unohdat viimeiset kymmenen vuotta elämästäsi. Heräät tunteeseen, että odotat esikoistasi, mutta todellisuudessa sinulla on jo kolme lasta joista et muista yhtäkään.

Tällaisesta tilanteesta lähtee liikkeelle Liane Moriartyn Nainen Joka Unohti.

Viisisataa sivua imaisivat minut mukaansa ja tarina kulki mukavan polveilevasti sivuhahmot rinnallaan. Kirjassa minä-äänenä olivat myös päähenkilön sisko ja heidän mumminsa.

Kirja nitoo mielenkiintoisen tarinan yhteen ja pitää aina epilogiin asti jännityksessä.

Kyynelehdin ja nauroin, siihen ei toki vaadita paljoa, mutta tämän kirjan kanssa mietin paljon sitä millaiseksi olen kasvanut viimeisessä kymmenessä vuodessa ja jos palaisin sinne, toisinko mukanani osan tähän hetkeen. Haluaisin uskoa, että olen se sama Kaisu kuin aina ennenkin, mutta kirjan myötä aloin tuumailemaan.. Toisaalta aina vouhotan siitä kuinka paljon kehityn ja opin ihmisenä. Enhän minä silloin ole se sama ihminen kuin kymmenen vuotta sitten. Ja onko sillä lopulta väliä jos on hyvä olla itsensä kanssa.

Nainen Joka Unohti sai pohtimaan ja viihdytti. Erittäin leppoisa lukukokemus joka koukutti lukemaan aina vain lisää.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

6

Äskettäin aloitimme sarjan jossa Kai ja Kaisu kokkaa. Nimeksi muodostui Köökki ja itsekkäistä syistä sarjan toisessa osassa kokkaillaan kirjasta jossa itse olen toisena tekijänä.

Huomasin myös viimeeksi erittäin vaivalloiseksi kopioida reseptejä kirjasta, joten tästä eteenpäin saatte tyytyä kuvaan reseptistä, jos se vain on mahdollista. Jos aikaa voi säästää, sen teen. Jatkossa yritän ottaa kuvan suoraan..

Kyseessä on Suomi 100 -juhlateos, Juuli Hakkaraisen ja allekirjoittaneen Modernia Maakuntaruokaa. Liki kolmesataa sivuinen opus pitää sisällään Juulin huikeita reseptejä ja niitä on kirjassa yli yhdeksänkymmentä. Me tartuimme kuvauksissa maistamiini kantarellilettuihin, koska kaappiini oli ilmestynyt ex-anopin tuomana litroittain kantarelleja.

Ensinnäkin: alkuperäinen ohje on nimenomaan muurikkaletuille, mutta me paistoimme nämä ihan kotikeittiössä pannulla. Lettutaikina on huippu! Korvasimme ohrajauhot speltillä, koska niitä oli kaapissa. Maku pysynee about samassa, koostumus ainakin. Täytteeseen tulee aika tuhdisti timjamia ja minä pidin siitä. Kai tuumaili, että vähempikin riittäisi, peitti kuulemma liikaa kantarellin makua. Itse pidin tätä juuri modernina asiana. Koska me nautimme rasvasta, teimme vielä erikseen soosin letuille creme fraichesta. Lisäsimme joukkoon perinteisesti sitruunaa, suolaa ja pippuria.

Modernia maakuntaruokaa on ylistys suomalaiselle ruoalle ja se mukailee satokauden kiertoa. Kirjaan on tallennettu suomalaisuuden ydintä ja sieltä löytyy ruokakuvien lisäksi tallentamiani otoksia Suomesta ja suomalaisista. Teos joka ehdottomasti pitää saada ja säästää jälkipolville. Teos josta ehdottomasti pitää kokkailla, jotta emme unohda mistä olemme tulleet, emmekä sitä millaisia meistä on tullut. Onhan kyseessä modernia maakuntaruokaa.

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

2

Kaisun ja Kain köökissä.

Nyt alkaa sarja jossa Kaisu ja Kai kokkaa. Meikällä on tuhottomasti keittokirjoja. Rakastan niitä, mutta hävettävän harvoin kokkaan niistä. Nyt mulla on mies joka tykkää syödä ja on myös kiinnostunut ruoasta, aivan kuten minä. Kappas.

Nopeasti meille muodostui idis testata reseptejä ja kertoa tulokset sekä resepti teille. Tänään vuorossa on Viola Virtamon upouusi Vege Budjetilla ja reseptinä raikkaat maapähkinä-lehtikaalinuudelit. Taka-ajatuksena on saada teidät ihastumaan keittokirjoihin (eli ostamaan niitä) ja kokkaamaan enemmän! Itse koen tärkeänä tukea printtipisnestä ja mikään ei yksinkertaisesti voita uuden kirjan tuoksua.

____

1-2 annosta
20min
Gluteeniton

Maapähkinäkastike:
3rkl maapähkinävoita (sokeroimatonta)
1 rkl seesamiöljyä
1,5 rkl soijakastiketta
1-2tl tuoretta inkivääriä raastettuna
1 valkosipulin kynsi
6-5rkl vettä

50g lehtikaalia
1rkl rypsiöljyä
suolaa
n. 10cm pala kurkkua
160-200g täysjyvänuudeleita (halutessasi gluteenittomia)

 

Sekoita kaikki kastikkeen ainekset keskenään kulhossa tasaiseksi. Leikkaa lehtikaalista paksu lehtiruoti pois ja leikkaa lehdet paloiksi.
Paista kuumalla pannulla öljyssä, kunnes kaali on rapeaa ja hieman reunoilta ruskistunut.
Mausta reilulla ripauksella suolaa. Siivuta kurkku mahdollisimman ohuiksi siivuiksi.
Kypsennä nuudelit, siivilöi. Sekoita nuudelit ja kastike keskenään ja viimeistele annos rapealla lehtikaalilla ja kurkkusiivuilla.
Nauti heti!

____

Ruoka oli helppo valmistaa (kuulemma, leivoin kun Kai teki tätä). Ruoka oli hyvää! Meillä oli määrällisesti ehkä hieman enemmän nuudeleita kuin ohjeessa, joten kastiketta olisi voinut olla hieman enemmän. Tuoreet kurkkuviipaleet toivat ihanan tvistin ja lehtikaali oli helppoa valmistaa, vaikka olen aina pelännyt, että poltan sen heti. Turha pelko! Kunhan on valppaana.

Violan kirja on täynnä helppoja reseptejä ja kuvat ovat ilo silmälle. Me tullaan kokkaamaan kirjasta tulevaisuudessa aivan varmasti muitakin reseptejä.

 

 

TallennaTallenna

TallennaTallennaTallennaTallenna

7

 

Oletko jo ahminut miljoonia myydyn Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää? Tästä opuksesta on tehty jo aikaa sitten elokuvakin, mutta minä kajosin kirjaan vasta nyt.

Jos nyt päätät ryhtyä toimeen, niin sinua odottaa laadukas chicklitti. Se vei minut ja ilmeisesti monet muutkin mukanaan. Liki viisisataa sivuinen romaani kertoo nuoresta Lou Clarkista, joka ajautuu reilu kolmekymppisen komean neliraajahalvaantuneen miehen avustajaksi.

Itkin silmät päästäni viimeiset sata sivua, vahva suositus siis, sen enempää spoilaamatta! Olen nyt päässyt lukemisen makuun ja se on ihanaa! Kävin tänään pyörähtämässä kirjakaupassa ja nappasin mukaani kolme uutta kirjaa. Viikonloppuna mökillä aion avata ikisuosikkini the one and only Anna-Leena Härkösen uusimman; Valomerkki.

Tykkään kevyestä, mutta koukuttavasta kirjallisuudesta. Seuraavaksi jonossa on Miki Liukkosen O, Donna Tarttin Tikli ja Liane Moriartyn Nainen joka unohti. Liukkosen ja Tarttin teokset ovat varmasti kaukana kevyestä chicklitistä, ne tuntuu silti järkälemäisestä koostaan huolimatta houkuttavan minua. Saatan silti raportoida niistä vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Älkäätten siis pidätelkö hengitystä!

Oletko lukenut kesällä jonkun ihanan kirjan joka nauratti ja liikutti? Vinkkaa! <3

0

Pienessä kylässä olet outo ulkopuolinen tai täysillä inessä skenessä. Tällaisen mielikuvan sain vietettyäni vapaaehtoistyöpäivää Lapinjärven kirjastolla. Koen tulevani kaikkien kanssa toimeen, mutta haluanko elää kylässä jossa kaikki tuntevat kaikki ja usein vielä tietävät toistensa asiat?

Ennen Lapinjärvelle tuloa minulla oli käsitystä ajatuksistani ja ne osoittautuivat oikeiksi; en ole yhteisöihminen. Haalin lähelleni ihmisiä joista pidän ja tekemistä josta pidän. Olen maailman huonoin osallistumaan vanhempainiltoihin tai tarjoamaan auttavaa kättäni talkoissa. En pidä yhteisöistä. Pidän omasta yksiköstäni ja sinne valikoiduista tyypeistä. Läheisilleni voin sanoa suoraan, huonona päivänä kauppajonossa en jaksa sosialisoida.

Yhteisötoiminta tekee minusta välittömästi introvertin. Haluan mahdollisimman kauas ja nopeasti. Luulen kuitenkin, että pieni kylä jossa yhteisö ei pelaa yhteen hiileen, on pian entinen pitäjä. Kuntaliitoksissa ynnä muissa muuten jäädään jalkoihin, eikä uusia ihmisiä saada kylään jollei se ole elinvoimainen. Ihmiset ja heidän yhteisöhankkeensa tekevät kylistä elinvoimaisia. Näin on toki isommissakin kaupungeissa, mutta paine osallistua ja olla aktiivinen ei kohdistu joka toiseen asukkaaseen. Minun on siis parempi pysyä kaupungissa, täten voin vain nauttia toisten aktiivisuudesta.

Aktiiviset yhteisöt varmasti pelastavat monia. Suurella osalla on sisällään tarve tehdä ja touhuta muiden kanssa. Ihmiset joilla ei ole ystäviä tai perhettä, saavat varmasti yhteisöstä oman perheen. Onneksi siis meistä ihmisistä on moneksi ja toivottavasti mahdollisimman moni löytää paikkansa.

Lapinjärven kirjastossa pääsee osaksi yhteisöä nopeasti. Samassa talossa toimii kaikille vapaa työhuonetila, jolla on oma emäntä. Kirjastosta löytyy tällä hetkellä myös Verner Thoménin näyttely. Lapinjärvellä paljon maalannut taiteilija oli Helene Schjerfbeckin oppipoikia. Kirjaston henkilökunnan kanssa pääsee myös keskustelemaan varmasti asiasta kuin asiasta, kunhan vain avaa suunsa. He vastaanottivat minut halaten ja juttelu siirtyi siitä sulavasti Suomen sisällissodan kauheuksiin. Vanhainkodin ruokalassa seurasin kuinka puolitutut juttelivat uusista asumisjärjestelyistä. Tammiset ja Haloset ovat hänen seinänaapureitaan, vastapuoli toki tiesi keistä on kyse ja millaisia persoonia perheistä löytyy.

Ulkopuoliselle tiiviit yhteydet ovat toisinaan myös harvinaista luksusta. Gilmoren tytöt -henkinen toiminta on ainakin täällä totta. Kun et saa jotain kiinni puhelimella, joku on hänet juuri nähnyt ja voit juosta perään!

1