Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kaikki oli niin jännittävää. Kuinka auto ajetaan yöjunan vaunuun, millainen on yöjunan hytti, miten koira viihtyy, nukkuvatko lapset kaksin ja niin – millainen on Pohjois-Norja? Kun juna lähti Pasilasta liikkeelle, otti autovaunun mukaan, kaivoimme eväät esille ja huokaisimme helpotuksesta. Matka oli alkanut ja kaikki oli tähän asti mennyt hyvin.

Olemme usein puhuneet Kain kanssa, että auto matkakohteessa olisi kiva. Hyppäsimme kesällä täysin ääripäähän, kun toteutimme viime talvena haaveeksi muodostuneen matkan Norjaan omalla autolla. Tarkoituksena oli suunnata Keski-Norjaan, olen näet kuullut, että maisemat siellä ovat kuin satumaasta. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja lounas ystävän kanssa sai meidät suuntaamaan kohti pohjoista. Meidän oli tarkoitus matkata Inarin kautta Varanger Lodgelle mökille muutamaksi yöksi ja jatkaa sieltä loppumatka omia reittejä – kohdaten taas Rovaniemellä paluuta varten. Ystäväperheen suunnitelmat muuttuivat harmillisesti hetki ennen reissua ja lopulta löysimme itsemme yöjunasta keskenämme.

Meidän perheeltä ei löydy telttoja, makuupusseja, eikä sen koomin eräilyyn vaadittavaa asennetta. Tarkoituksena oli ajaa keskimäärin 1-3h päivässä. Kymmeneen päivään oli sisällytetty kaksi pidempää, reilun 5h vetäisyä, kaksi täysin autotonta päivää ja kaksi yötä jolloin juna kuljetti meidät yli tuhat kilometriä. Lopulta oman auton mittariin pohjoisessa karttui 1400 kilometriä. Yövyimme mökin ja junan lisäksi hotelleissa, koluten perhe- ja lemmikkihuoneet.

 

Saavuimme Rovaniemelle aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan suoraan kohti Inaria. Kolmen tunnin matka oli melko tylsä ja ajoimme sen puoliksi. Meidät yllätti Sodankylän suuruus ja Inarin pienuus, olin aina ajatellut mielessäni nämä pitäjät toisinpäin, en yhtään tiedä miksi. Yövyimme symppiksessä Hotel Inarissa, jossa meidän perhehuoneessa oli parvi, oma sauna ja oma sisäänkäynti suoraan pihalta. Koiran kanssa varsin toimiva systeemi. Visit Inarin järjestämä Inarijärven risteily katamaraanilla innosti meitä, jätimme koiran huoneeseen ja liplattelimme paatilla ihanissa Suomi-maisemissa pari tuntia. Kiipesimme jylhälle Ukko-kalliolle ja aloimme päästä lomatunnelmaan.

Inari oli pitt-stop matkallamme ja odotimme malttamattomina, että pääsemme Norjan puolelle. Oli hupaisaa, kun ylitimme rajan Utsjoella ja emme meinanneet edes tajuta sitä. Käytännössä maan vaihtuminen oli kyltti tien vieressä ja 30km/h nopeusrajoitus. Poikien oli hyvin vaikeaa tajuta kuinka maiden rajat menevät ja kuinka voimme omalla autolla vain ajaa toiseen maahan, zoomailimme navigaattorin näkymää sisään ja ulos. Jokin kuitenkin muuttui Norjan puolella, nimittäin maisemat.

 

Maasto lähti muuttumaan käppyrämännyistä korkealle kohoaviin vuoriin ja sitten yllättäen koivikkoihin – vaivaiskoivujen määrä oli huima! Ajoimme Utsjoelta itään päin, aina Varangerbotniin asti ja siitä vuonon reunaa pitkin Nessebyn mökillemme, Jäämeren rannalle. Siellä vihdoin ymmärsin täysin mitä Kokkosen Terhi tarkoitti, kun hän kirjoitti Naurava Turskan Kallo -kappaleen Scandinavian Music Groupille.

 

”Minä istun ja mietin, kuinka sattuikaan
Sain eilen vanhan Volvon, joka toimii taas
Ajan kauas täältä, enkä enää mahdu kartalle
Ja Jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo

Kirjoitit kirjeeseen: ”Miten sulla, kulta, menee?”
En vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä
Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää
Vastasin silti: ”Voisin syödä muutakin kuin kalaa”

 

Tunnelma oli erilainen kuin olin koskaan aiemmin kokenut. Raikas, pysähtynyt, henkeäsalpaavan kaunis. Ajantaju katoaa, sitä ihmettelee lasku- ja nousuvesiä ja lapsetkin janoavat koko ajan ulos. Tuntee olevansa kaukana kotoa, ison äärellä. Pienuus iskee sisuksiin ja ajatus mahdollisista valaiden läsnäolosta, ihan siinä lähellä, hämmentää.

 

Meidän majoitus Varanger Lodgella oli luksus. Isot ikkunat pitivät huolen, että vaikka toisena päivänä sää oli epävakaa, tunnelma tuli sisälle asti. Mökin varustus oli priimaa ja koska olimme varautuneet ruoka- ja juomapuolella kolmen päivän aterioihin ja lomaherkkuihin, meidän ei tarvinnut poistua mihinkään.

Lodgea pitää suomalainen Elina, norjalaisen kalastajamiehensä kera. Suuntasimme tuonne siksi, että alunperin mukaan lähtevän perheen isä on arkkitehti ja suunnitellut kyseiset kaksi ranta-asuntoa. Jaettava sauna rakennusten välissä oli valtava ja sieltäkin löytyi iso ikkuna, josta upeat näkymät merelle. Oli kotoisa tunnelma, kun meidät vastaanotettiin suomeksi, mutta oli myös yhtä mahtavaa päästä juttelemaan kalastaja-Edgarin kanssa kuningasrapujen pyytämisestä. Edgar järjestää kuningasrapu-safareja ja kalastaminenkin on hieman erilaista, kuin täällä etelässä. Leevi nosti kannelta minuuteissa muutamankin vonkaleen ja kun ihmettelimme melko kookasta kampelaa, Edgar nauroi meille huvittuneesti: Leevin nostama kampela oli noin kilon painoinen ja Edgar kertoi, että he ovat saaneet hieman isompiakin – kolmesataa kiloisen. Käsitys vonkaleista romuttui.

Olisimme voineet viipyä Lodgella viikon, mutta matkan piti jatkua. Hyppäsimme autoon aamupäivällä ja valmistauduimme pitkään ajoon, kohti Hammerfestia. Pyysin päästä rattiin ensimmäiseksi, koska olin virkeä ja kun olin ajanut kaksi ja puoli tuntia, olisin voinut ajaa heittämällä toisen setin perään. Tylsää suoraa, saatika tylsää maisemaa ei ollut mailla halmeilla. Vuonojen mukaan mutkitteleva rantareitti piti sisällään vuoria, sisämaan laakeutta, korkeuseroja ja henkeäsalpaavia pysähdyspaikkoja. Ajoimme kovaa, ajoimme rauhassa ja pysähtelimme – kaikki nauttivat matkasta. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme mukavia. Edeltävän päivän epävakaa sää oli muisto vain ja aurinko porotti loppulomamme.

 

Hammerfest on kaunis, kompakti kaupunki. Maiseman hieman pilaa ytimessä oleva öljynjalostamo, mutta kun katsoo toisaalle, voi jälleen häkeltyä. Kiipesimme kaupungin ylle ja vahdimme, että risteilyalus pysäköi oikein. Halusimme myös itse vesille ja ajelimme paikallisella lautalla kierroksen. Pääsimme kurkkimaan pieniä kyliä ja parin tunnin reissu oli oikein mainio tapa tutustua vesiteitse lähialueisiin! Lautta-aikataulut olivat sen verran kyseenalaiset, että ei uskallettu jäädä sunnuntaina lautasta mihinkään – seuraava lautta olisi saattanut tulla vasta maanantaina.

Jo ennen Hammerfestia alkoi paikallisten kohtaaminen – poroja siellä, poroja täällä. Porojen määrä oli hupaisa, ne herättivät paljon naurua ja sulostusta meissä. Kun ajoimme loman lopuksi Rovaniemelle, kukaan ei enää pistänyt merkille vastaantulevia, keskellä tietä nököttäviä otuksia. Poroja oli niin paljon, että niistä tuli peruskauraa. Niiden läsnäolo etenkin kaupungissa kuitenkin huvittaa edelleen, siellä he vain jolkottivat keskellä suojatietä ja söivät kukkaistutuksia.

Hammerfestissa oli myös otus, jonka olisimme kovasti halunneet nähdä, nimittäin maitovalas Hvaldimir! Hän oli legendan mukaan karannut venäläisestä vakoojakoulutuksesta ja ottanut kodikseen Hammerfestin sataman. Kesy valas tuli ruoka-aikaan paikalle ja ammattilaiset ruokkivat hänet, hänestä oli tullut Hammerfestin maskotti. Hankimme museosta Hvaldimir-pehmon, naureskelimme Instagram-videoille (suosittelen katsomaan!) ja saimme kuulla myöhemmin uutisista, että Hvaldimir oli lähtenyt matkaamaan kohti Altan kaupunkia. Tämä oli iloinen uutinen kaikille, se nimittäin tarkoitti, että Hvaldimir pystyi itse pyydystämään ruokansa.

 

Me myös jatkoimme matkaamme parin päivän jälkeen kohti Altaa, joka on etelämmässä, alle kolmen tunnin matkan päässä. Meillä oli perinteinen lomariita päällä, joten tämä välimatka meni hiljaisuudessa. Alta kuitenkin tarjoili meille puitteet puhua riita läpi ja lopulta nautiskelimme eväitä hotellin viereisellä nurmikolla. Olin ymmärtänyt, että Norjassa on kallista. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt sen ulottuvan supermarketteihin asti. Helistin kilon porkkanapussia Kain naaman edessä ja korotin ääntäni ”Siis tämä on melkein kuusi euroa!! Tää maksaa Suomessa euro viiskyt!” Olin pöyristynyt. Ajattelin koto-Suomessa, että säästämme, kun ostamme satunnaisesti eväitä ravintola-ruokailujen sijaan. En ollut ajatellut, että jokainen eväsretki kauppaan vei 50 euroa ja täten olisimme säästäneet parhaiten pakkaamalla kuivamuonaa auton täyteen. Jälkiviisaana voin myös todeta, että konttiin olisi kannattanut lastata lava olutta ja viinitonkka. Alkoholi on järkyttävän hintaista ja yhtäkään Vinmonopoletia (paikallinen Alko) ei osunut silmiini, mikäli olisi kaivannut viinipulloa. Onneksi tajusimme ostaa Nuorgamin Alkosta muutamat putelit ja auton sekä lasten ollessa reissussa mukana, ne riittivätkin ihan hyvin.

Alta oli kovin tylsä kaupunki. Merenrannassa on yksityisiä taloja, eikä ollenkaan samaa tunnelmaa kuin rantakuppiloita sisältävässä Hammerfestissa. Keskustassa jotain kauppoja, pari ravintolaa, terveyskeskus. Onneksi Alta oli meille vain yhden illan pysähdys ja seuraavana päivänä lähdimme hymähdellen kohti Kautokeinoa. Sinne meillä ei nähkääs ollut mitään odotuksia. Ehdoton visiteeraamisen kohde oli Juhl´sin hopeapaja, mutta sen lisäksi Kautokeinosta meillä oli tuppukylän mielikuva. Sitä se olikin, mutta jotain sympaattista se piti sisällään. Kautokeino oli tunnelmaltaan syvällisempi kuin Alta ja lehtikuusella verhoiltu kylän ainoa hotelli erittäin vieraanvarainen. Hotelli oli kaikkien mielestä paras koko matkalla ja se johtui ehdottomasti kahdesta ulkoporealtaasta ja tynnyrisaunasta. Polskimme koko illan ja nautimme illallisen hotellin ravintolassa. Juhl´sin hopeapaja oli elämys ja mikäli olet matkaamassa ohi Kautokeinon, piipahda ihmeessä!

Herätessämme Kautokeinossa, alkoi matka olla lopuillaan. Saavuimme Rovaniemelle pitkän ajon jälkeen ja Kai ajoi muina konkareina auton junaan. Pysähdyimme matkalla Levillä syömässä ja oli jännittävää kokea lumikaupunki keskikesällä. Junamatka takaisin oli helteiden vuoksi kuuuuuuma, mutta nukuimme suht mukavasti kiskojen kirskuessa. Helteisiin liittyen; pohjoisessa ei ole totuttu niihin. Täten hotelleissa ei todellakaan ole ilmastointia ja lämpö oli jonain öinä riesa. Olimme kuitenkin mielissämme, että meidän matkalle sattui niin hyvät säät. Kumisaappaat ja lapaset jäivät liki käyttämättä.

Pohjois-Norja tarjoili meille mukavan seikkailun! Olimme hyvin väsyneitä matkan jälkeen, mutta onnellisia siitä, että uskalsimme lähteä mukavuusalueelta. Lapset jaksoivat mainiosti koko reissun ja jopa viihtyivät! He aidosti nauttivat maisemista ja oli ihanaa antaa heille hieman erilainen reissukokemus rantalomien sijaan. Puhelimissa toimi netti, joten ajomatkoilla takapenkillä syttyi yleensä hepuli vasta kun kerroimme lähestyvämme kohdetta. Samoin Simo matkusti autossa ja muutoinkin mukana kuin vanha tekijä. Hän ei kovin paljon ollut itsekseen, lähinnä meidän ravintolavisiitit ja veneseikkailut. Matkustaminen koiran kanssa sujui niin kivasti, että ehdottomasti voisin uudelleenkin ottaa mukaan.

Oli siistiä nähdä useita eri kyliä ja vaihtuvia maisemia, seuraavaksi kuitenkin perheenä lähdemme aika varmasti staattisemmalle reissulle. Jotain eri tavalla rentouttavaa paikallaan olemisessa kuitenkin on.

5

Shaimooouu, Shimoliitto, Simpukkaaa, Simpulla, Simpulito, Simokka, Simpsukka, Vajukki, Dille, Toope, Topi, Murunen, Nakki, Pulla, Makkara, Patukka. Simolla riittää nimiä.

Simolla riittää myös energiaa, tyhmyyttä ja suloisuutta. Kenties viidennen kuukauden kohdalla aloin olla epätoivoinen. Kai sai muistuttaa alvariinsa, että Simo on vielä pentu. Oli turhauttavaa, kun hän pissasi jatkuvasti sisälle ja kiusasi kissaa, totteli kun hänelle sopi ja puri leikkiessään käsiämme. En olisi jaksanut odottaa enää kuukauttakaan hänen kasvamista. Veimme hänen orastavan miehuuden heti kuuden kuukauden jälkeen ja olin hitusen pettynyt, kun hän ei masentunut ja rauhoittunut operaation jälkeen. Sama meno jatkui.

Herra on nyt yhdeksän kuukauden iässä ja jos jotain, niin hän on läheisriippuvainen. Hyvällä tavalla. Hän on lullutettava vauva, joka seuraa, tulee viereen ja haluaa olla liki. Hän viihtyy päivät yksin nukkuen (ja kissaa kiusaten), mutta kyllä hänellä meinaa kauniisti sanottuna pylly revetä, kun ovi avautuu ja joku saapuu kotiin. Jos häntä ei huomioi, meteli on kova. Yksinkertaisesti hän hyppii, näykkii takin reunaa (plus sormia) ja haukahtelee käsittämättömän huomionhakuisesti, kunnes hänet kaapataan syliin tai vähintään rapsutetaan viisi minuuttia.

Melko usein kysyn Kailta, voisimmeko saada jotain erityisavustusta, kun meillä on täysin vajukki koiruli. Nyttemmin Simo näyttää jopa oppineen jotain. Perustemput (istu, tassu, toinen, maahan) ovat menneet rutiinilla alusta asti ja JÄTÄ! toimii nykyään useissa tilanteissa. Sillä saa usein hänen huomionsa, viimeistään kun korottaa ääntä. Hän on myös selkeästi kiintynyt ihmisiin ja lähtökohtaisesti tulee aina, kun kutsutaan ja vihelletään. Olen kuitenkin täysin varma, että jos toisessa suunnassa on jotain mielenkiintoisempaa, kuten ruokaa, viheltelyt ei kovin paljon hetkauta.

Lenkit ovat olleet alusta asti tuskaisia. Hän on nuuskuttelija. Simo on syönyt jänisten kakkaa tänä kesänä koko elämänsä edestä ja jos minä haluan oikeasti lenkille, joudun pitämään narun hyvin lyhyenä ja piskin asfaltin puolella. Simo on niitä koiria, joiden kanssa voi käydä seisoskelemassa korttelin ympäri. Minä taas olen niitä ihmisiä jolla ei riitä maltti sellaiseen hommaan ollenkaan. Perässä vedettävä versio, joka kyllä jaksaa jolkottaa pitkiäkin matkoja, mikäli vauhtiin pääsee.

Joku kysyi toimiiko koira terapiana. Ehdottomasti, kun hän nukkuu vieressäni. Sitten on hetkiä jolloin minä tarvitsisin maksullista terapiaa ja vastauksen siihen kenen idea tämä oli? Simosta on valtavasti iloa ja jonkin verran stressiä. Vaikka tiesin mitä koira, etenkin pentukoira vaatii, yllätti sitovuus kuitenkin. Nyt kun sisäsiisteys on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ovat huolet hieman hälvenneet. Voin lähteä yhdeksältä töihin ja tietää, että Kain tekemä aamulenkitys riittää iltapäivään asti. Joka välissä ei tarvitse pissattaa ja se helpottaa hommaa huomattavasti. Vahinkoja vielä tulee ja se on ymmärrettävää. Etenkin kun se usein johtuu siitä, että lenkitysten väli on vain ollut liian pitkä.

Simpuli on rakastava peto, joka on edelleen pentu ja treenaamme olemista ja kulkemista tämän tästä. Itsepäinen juntti hän tulee varmasti olemaan aina, mutta jokaisessa meissä on haastavia luonteenpiirteitä. Me toivoimme lemmikkiä, joka pitää meistä ja sellaisen me saimme. Suorastaan palvontaa.

7

Mitä tulee eläinten tarvikkeiden valitsemiseen, en halua romua. Vaadin arjessa itselleni kestävyyttä, puhtaita materiaaleja ja kauneutta. Simo ei ansaitse yhtään vähempää. Olen ihminen, joka ei kestä rumia asioita ympärillään – Simon tarvikkeiden piti sopia meidän kotiin ja niiden piti sen lisäksi olla laadukkaita. Pienen tutkimisen jälkeen Suomesta löytyi kuin löytyikin brändi, joka kestää katsetta ja sai minut huokailemaan onnesta. Kind For Dogs yhdistää luonnonmateriaalit tyylikkääseen, pohjoismaiseen tyyliin. Olin myyty. Meille valikoitui monista ihanista vaihtoehdoista (niin ajatelkaa, monia ihania vaihtoehtoja) villainen Nokoset-peti. Simon nenukki on ahdas ja täten herra kuorsaa öisin. Minä nukun kuin tukki, mutta Kai on ottanut käyttöönsä korvatulpat. Totesimme empiirisen tutkimuksen jälkeen, että Simoliino kuorsaa kun on huonossa asennossa. Hänen ensipetinsä on reunallinen versio ja Simo toki sijoittaa yöllä useasti kaulansa reunalle, hankaloittaen näin hengittämistään. Onneksi emme olleet löytäneet Kind For Dogsia ennen koiran saapumista, koska olisin tietysti tilannut reunallisen söpön pesän pennulle. Nyt me päädyimme tasaiseen tyynyyn, jolla Simpukan nukkuma-asento lieventää kuorsaamisen mahdollisuutta. S-kokoinen peti tulee riittämään hänelle aikuisenakin ja tavallaan tuo on hauska senkin vuoksi, että siinä voi röhnöttää rennosti puolet ruumiista lattialla. Simpura kuopsuttaa ja möyrii petiä usein. Sen sisällä on pallokuitua ja höyheniä, joten sen saakin möyhittyä kuohkeaksi uudelleen ja uudelleen. Villa materiaalina puolestaan pitää huolen siitä, että talvella ei palele ja kesällä on viileää. Pedissä on irroitettava päällinen ja vaaleanharmaa kangas tulee varmasti kaipaamaan villa-pesua kerran jos toisenkin. Parasta siis Simolle – myös ruokailussa. Pallero syö kupin tyhjäksi noin kolmessa sekunnissa. Oikeasti. Täten ruokailuun sopi erittäin hyvin painavat keraamiset Ole Hyvä -kulhot, jotka pysyy eittämättä paikallaan! Meille tuli M-koko ja se on Simon kokoiselle koiralle passeli. Kupit könöttävät melkein aina esillä, joten oli heti selvää, että niiden on oltava kauniit. Periaatteessa ihmisille valmistettavat kulhot kävisivät tähän tarkoitukseen, mutta syöminen on niin riehakasta, että nautimme kuppien raskaammasta olomuodosta. Ne pysyvät siinä, missä niiden on tarkoituskin olla. Entäs lenkille sitten? Kasviparkittua nahkaa, konjakin värissä tietenkin. Tyylistä ei tingitä! Eikä laadusta tässäkään tapauksessa. Lenkille mennään tällä hetkellä parin kolmen tunnin välein, eli aika monta kertaa päivässä. Toivottavasti jossain vaiheessa elämää lenkkejä on kolme vuorokaudessa, mutta silti se tekee monta ulkoilua viikossa. Kyllähän nyt välineiden pitää olla ihanat ja toimivat. Juu, valjaat voi jossain kohti tulla kysymykseen, mutta nyt mennään pannalla. Laatu voi maksaa hieman enemmän kuin romu, mutta kestävyys on omalla tasollaan. Eikä pidä unohtaa sitä tyyliä. En löytänyt kivijaloista, enkä nettikaupoista mitään näin kaunista koirille. Tässäkin asiassa pidän myös siitä, että työ ja matskut on pitkälti suomalaista ja Suomesta. Muuallakin osataan, mutta jos voi tukea suomalaisia yrityksiä – tähtään aina siihen. Mitäs Simo on mieltä näistä mamman valinnoista? Arvostaa, tietenkin. Hahah! Kind For Dogsilta puuttuu valikoimistaan vielä kakkapussin pitelijä, se löytyi Italiasta, nahkaisena. Kuten sanoin, Simolle vain parasta.  ]]>

5

Hän on juuri niin dille kuin toivoimme. Jotkut ovat kutsuneet fiksuksi pennuksi ja on siinä sitäkin. Käskyt tuntuvat menevän jakeluun, paitsi silloin kun on hepuli päällä. Sen nyt taas tietää jokainen, että ylikierroksilla käyvään hahmoon on turha yrittää ottaa kontaktia. Silloin Simo otetaan kainaloon ja rutistetaan lempeästi rauhalliseksi. Toisinaan ei ole mitään syytä keskeyttää hepulia ja toisinaan hän taas saattaa kielto-käskyihin jopa reagoida. Tällä hetkellä hän on rakastettava riiviö, joka puree melko paljon – mutta harvemmin onneksi kiellettyjä asioita. Paitsi toki sormiamme, ne maistuvat – niin ja kissa. Umpan kanssa meininki on suht sujuvaa, mitä nyt leikkiessä Simo niin kovin mielellään menee hampaat edellä ja sitä Unto ei arvosta. Melko hienosti Unto yrittää näyttää Simolle kaapin paikkaa ja selkeästi myös nauttii leikkimisestä ja seurailee paljon Simon touhuja. Untolla on kotona monta paikkaa, joihin hän pääsee piiloon, mutta hän on tyytynyt samaan vanhaan nukkumapaikkaan: meidän sänkyyn. Aluksi hän oli kehräämättä, mutta nykyään sekin taas luonnistuu. Simo on ollut meillä tänään kuukauden. Hän on ollut tähän asti yksin vain muutamia tunteja, joten meillä on kokonaan vielä edessä työpäivän mittaiset setit, jolloin voimme törmätä tuhoihin! Täytyy vain toivoa, että Umppa pitää hänet ojennuksessa. Tämä kuukausi on mennyt melkoisen nopeasti. Tuntuu edelleen vahvasti siltä, että vauva on talossa. Hän on sitonut meidän kovin kokonaisvaltaisesti kotiin ja itseensä. Jollei Kai olisi ottanut vähintään yhtä paljon vastuuta kuin minä; olisin hyvin ahdistunut. Tuota palleroa ei oikein voi ottaa vielä mukaan, sisäsiisteys kun ei ole täysin varma nakki. Eikä sitä viitsi kovin pitkäksi aikaa jättää yksin, samasta syystä. Toinen on siis melkein koko ajan ollut kotona. Olemme kovilla pakkasillakin menneet reippaasti ulos parin tunnin välein. Simo oppi todella nopeasti pissaamaan ulos ja kakkonenkin tulee nykyään lähes poikkeuksetta pelkästään ulos. Olemme aika hyvin oppineet tuntemaan Simon aineenvaihduntaa ja luonnetta. Hän rakastaa ihmisiä. Olemme kovin otettuja siitä, että hän on hyvin läheisriippuvainen ja nukkuu jaloissa etäpäivät läpensä. Hän sipsuttaa vessaan perässäsi ja pusuttelee valtaisasti. Toisaalta taas hän tuntuu rakastavan ihmistä kuin ihmistä ja ulkoillessa pysähtyy kun ihmisiä tulee vastaan ja lähtisi välittömästi laukkaamaan jokaisen perään. Mutta meillä on remmi ja täten me sen voimin päätämme, että me olemme ne joihin hänen nyt vaan täytyy rakkaus kohdistaa. Haha. Pusukoneeksikin kutsuttu pentu on aktiivinen ja melko herkkäuninen. Ensimmäisten kaaos-öiden jälkeen hän kuitenkin alkoi nukkumaan hyvin sänkymme vieressä, omassa pedissä. Toisinaan hän herään yöllä ja itkee meidän viereen, mutta pienellä silityksellä asettuu takaisin omaan petiin. Simon ”hoitaminen” on vielä hieman hakusessa. Viime perjantaina tapasimme kasvattajan ja hän asetti pennun pöytää vasten ja nyppi korvakäytävän karvat. Oli hyvä muistutukseksi nähdä (ja kuulla) kasvattajan otteet. Tiedän, että eläinten kanssa ohjat on vain otettava, mutta se tuntuu uuden tyypin kanssa aina jännittävältä. Olimme muun muassa leikanneet herkku-nappuloiden voimin kynnet yksi kerrallaan ja kasvattaja tyrmäsi tämän heti. Lähdimme tapaamisesta hieman itsevarmempina. Nyt olen pitänyt kaveria visusti aloillaan kun esimerkiksi harjaan häntä. Hyvin nopeasti hän on alkanut tottua hoitamiseen. Aiemmin sain harjattua sekunnin ja sitten hänellä olikin jo harja suussa. Vielä hyvin epämääräisesti olen saksinut turkkia, vain jotta näemme silmät. En oikeasti tiedä mitä trimmaamisesta tulee, mutta ei kai se auta kuin tarttua sorviin ja ekan kerran jälkeen on jo viisaampi. Alvariinsa tuijotan Simoa ja kysyn Kailta, että mikä toi on? Miksi meillä on tuollainen täällä? On se niin hullua, että viime kesästä asti odoteltiin ja nyt hän on täällä. Karvainen hömelö, josta tulee varmasti huippu tyyppi. Eikä tässä ole edes koirasta aina kyse, vaan kokonaisuudesta. Leevi pelaa etäyhteydellä serkkunsa kanssa ja puhuvat kaiuttimien kautta. Pari päivää sitten siskoni huusi sieltä taustalta ”Terkkuja teille kaikille muille: Kaisu, Kai, Aapo, Umppa ja Simo!” Olen mystisesti ensin onnistunut nappaamaan miehen ja nyt meillä on yhdessä hankittu vauva. Koira. Say what! Parhaillaan hän nukkuu keittiön lattialla, kun Kai tekee ruokaa. Tätä me taidettiin haluta – tyyppiä joka on seurana ja innoissaan meistä.  ]]>

5

Hän lyllersi olohuoneeseen karvaisena tasapaksuna pötkönä veljensä kanssa. Me kuuntelimme pennun hoito-ohjeita, kun toinen kasvattajista jo toi pennut alakertaan. Hän ei enää malttanut, eikä oltaisi mekään. Höpöttelimme tärkeitä asioita sopimusta myöten läpi vielä tunnin verran ja mietin samalla mihin sitä ollaankaan ryhdytty! Simo hössötti veljensä ja kasvattajien koirien kanssa, juoksi ympyrää ja me kuuntelimme ohjeita. Emme olleet nähneet Simoa koskaan livenä ja jännitin ihan hirmusti, että tuntuuko hän oikealta tyypiltä meille. Kuukautta aiemmin olimme saaneet kuvan ja olin siitä aivan myyty, mutta nyt tuo karvaturri oli kasvanut ja en ottanut mitään selkoa hänestä kasvattajan luona. Tulimme kotiin, pidin pentua sylissä ja Unto sai haistella häntä rauhassa. Simo laitettiin nukkumaan omaan rajattuun tilaan, hän itki pari minuuttia hennosti ja nukahti omaan petiinsä, nukkuen siellä koko yön hienosti. Perjantaina tutustuimme pentuun Kain ja Unton kanssa. Pentu seurasi meitä kuin hai laivaa, jahtasi hieman Umppaa, mutta antoi hänelle myös hienosti tilaa. Olin aamulla jo täysin rakastunut meidän vauvaan. Hän kotiutui välittömästi, selkeästi kiintyi meihin ja vaikuttaa määrätietoiselta hömelöltä, joten sopii porukkaan varsin hyvin. Tämä pentu-touhu on niin kovin erilaista kuin kissojen kanssa, jotka ovat saapuessaan valmiita tapauksia. Nyt yritämme ravata ulos pissille (vaikkakin sisällä Simo pissaa hienosti pissa-alustoille), jotta sisäsiisteys -prosessi etenee. Tarkoituksena on opettaa perusjutut: ei vedetä hihnassa, istu, tule, odota, ei saa purra, eikä hypitä ihmisiä vasten. Toinen yö oli erävoitto Simolle. Usean yrityksen jälkeen luovutimme ja nostimme meidän petauspatjan lattialle. Nukuimme sen jälkeen kaikki onnellisina, mutta me Kain kanssa hieman turhautuneina. Eilen illalla hän nukahti lattialle Kain paidan kanssa, heräili ehkä 15 kertaa hennosti ulisten sänkymme alla, mutta rauhoittui omaan petiin joka kerta kun laskin käden ja kutsuin hänet siihen. Olimme oikein ylpeitä hänestä aamulla, vaikkakin minä olin yhtä väsynyt kuin pikkuvauva-aikaan. Simo on uskalias pikkumies, joka on valloittanut meidän sydämet täysin. Aapo, joka on hieman pelännyt koiria, sanoi eilen nähdessään hänet ensimmäistä kertaa, että ”Meistä tulee loistava tiimi!” Lapset ovat olleet koirasta todella tohkeissaan, mutta antavat hänelle hienosti myös tilaa. Leevi on ”lenkittänyt” (parin minuutin ulkoilu) Simoa kertaalleen ja molemmat leikittävät häntä hullun lailla. Simo on kaivattu lisä perheeseen, vaikkakin mulla on kutina, että haasteita riittää – kuten aina vauvojen kanssa. Jos ei muuten, niin kyllähän tämä läsnäolon vaade on jo aika paljon. En ole kolmen päivän aikana oikein pystynyt edes keskittymään mihinkään muuhun kuin koiraan. Pennut ovat saakelin söpöjä, mutta toisaalta odotan sitä aikaa kun hän on hieman fiksumpi nuori koira, jonka kanssa rutiinit ja tavat ovat vakiintuneet. Edessä on vielä ensimmäinen peseminen, turkin trimmailu ja kynsien leikkuu. Saksimme kyllä heti jo hänen nassukarvojaan, jotta saimme silmät näkyviin (voi pojat, se olikin mielenkiintoista puuhaa). Meillä on selkeä ajatus pitää tämä tyyppi lyhytkarvaisena ja se tarkoittaa trimmausta muutaman kuukauden välein kotioloissa. Kaiketi se on vaan toistoja ja totuttelua, kunnes hommat sujuu. Joka tapauksessa – ei tuota voi olla kukaan rakastamatta. Instagramin puolella stooreissa Simosta riittää juttua. (@kaisujouppi)]]>

16

Moi. Mä oon Simo. Moi Simo. Mä oon Kaisu, sun mamma ja ootan sua ihan hitokseen. Odotus on ollut pitkä. Kesän lopussa päätimme, että meille tulee koira. Umppa kissamme on maailman paras, mutta meillä on rakkautta niin paljon jaettavaksi, että Umppa ei yksinkertaisesti kykene sitä kaikkea vastaanottaa. Olen aina ollut enemmän kissaihminen, mutta kesän aikana tajusin koiraihmisten peräänkin jotain. Kain vanhempien koira on iso ja villi. Hän rakastaa rajusti hyppimällä, nuolemalla ja tunkemalla syliin. Hän on koira isolla koolla, hieman liian koira minulle, mutta hänen pyyteetön rakkaus ui sydämeeni ja aloin lämmetä. Kissat ovat kissoja. Rakastan niitä juuri siksi, että ne tekevät mitä haluavat. Unto on enemmän koira kuin kissa ja olemme saaneet rakkautta häneltä enemmän kuin kissalta voi koskaan toivoa. Ilmeisesti olemme tulleet ahneiksi, kun se ei enää tunnu riittävän ja haluamme lisää huomiota ja rakkautta. Keskustelimme, heittelimme ideaa ilmoille ensin vitsillä ja lopulta tosissaan. Tiesimme heti rodunkin. Simo on Shih Tzu. Rotu on minulle ennestään tuttu pitkäkarvaisena ja sen näköisenä rotu ei viehätä minua ollenkaan, mutta turkin ollessa lyhyt, ulkomuoto (pyöreät silmät ja hieman lättänä nassu) tuo mieleen Umpan. Rakastuimme Shih Tzujen habitukseen ja googlettelun jälkeen luonteeseen. Hänen pitäisi olla oikein oiva koira lapsiperheeseen. Kun päätimme, että koira tulee taloon kasvattajalla oli pentuja. Ihastuimme siellä yhteen aivan täysiä ja odotimme kasvattajan päätöstä. Koira päätyi lähtemään Sveitsiin toiselle kasvattajalle. Murruin hetkellisesti täysin. Reaktio yllätti minut suuresti. Olin varmempi päätöksestämme kuin luulinkaan. Shih Tzun kasvattajia tuntuu olevan kovin vähän Suomessa, enkä yrityksistä huolimatta löytänyt tulevia pentueita. Jäimme odottamaan saman kasvattajan pentuja lokakuulle. Silloin syntyi kolme vauvaa, eikä niistä lopulta mikään vapautunut taviksille. Aloin olla toivoton. Vaikka kyse oli muutamista kuukausista, kaipuu oli suuri. Pettymykset tuntuivat suurilta. 7.11 syntyi kaksi pentua. Joulukuun alussa saimme kuulla, että pentu on meidän. Muutaman tunnin kuluttua tilanne muuttui ja meille infottiin, että on sittenkin odotettava päätöstä joulun yli. Eilen lähetin Simolle joulutervehdyksen ja sain vastauksena tuon kuvan ja tekstin ”Hyvää joulun loppuelämän perheelleni!”. Sydän hakkasi, hypin tasajalkaa ja tekstasin takaisin ”OOTKO TOSISSAS?!” Kuulemma. Nyt asian pitäisi olla varma. Mutta uskallan uskoa tähän 85% varmuudella. Simo näyttää Simolta (nimi on ollut valmiina jo tovin). Simo näyttää meidän vauvalta. Olen rakastunut. Olemme rakastuneita. Lapset ovat myös sinnikkäästi odottaneet vauva-uutisia ja aiomme tänään kertoa joululahjojen lomassa asiasta. Toivon todella, että homma menee nyt maaliin asti ja pääsemme opettelemaan uutta arkea tammikuussa. Puhelimessa on jo pitkä hankintalista pennulle. IIIIK! Meitä jännittää, pelottaa ja ihastuttaa. En nukkunut viime yönä juuri yhtään ja vatsassa on perhosia. Puoli vuotta on ollut tunteiden vuoristorataa ja olen tanssinut koirajumalille ahkerasti. Fiilis on uskomaton ja sekava. Uskomme, että selviämme kissan ja koiran yhdistämisestä (muuttamatta Umpan luonnetta). Uskomme, että jaksamme pennun kouluttamisen yhdessä. Uskomme, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Tämä on uuden jännittävän ajanjakson alku. Uuden ystävyyden alku. Koira. En voi uskoa. Meille. Minulle. Kurkin kuvaa jatkuvasti puhelimestani. Saimme maailman parhaan joululahjan.]]>

19