Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 Hetki sitten somessa keskusteltiin siitä, että vaikuttajat eivät uskalla sanoa omia mielipiteitään ja  heidän todettiin pelkäävän massan reaktiota. Mutta onko kaikkien vaikuttajien tehtävä mielipiteitään selväksi? Onko kaikkien pakko olla sanansaattajia? Onko pakko herättää huomiota mielipiteillään?  Entä jos miettii mitä muut ajattelevat, vaikka ei haluaisi? Entä jos ei ole täysin varma omista mielipiteistään? Entä jos ei jaksa yksin kantaa myrskyjä, joita mielipiteet voivat aiheuttaa? Jirka Väätäinen on taitava taiteilija. Niin taitava, että hänen Instagram-tililleen on löytänyt yli kaksisataatuhatta seuraajaa. Taide ei kuitenkaan ole se, mitä Jirka haluaa tuoda jatkuvasti esille ja hän pohtii paljonkin sitä mitä seuraajat häneltä kaipaavat.  ”Mietin aivan liikaa kelpaanko mä? Kun laitan someen omaa ideaali minää ja pistää sen jälkeen merkille, että luvut elää – se tuntuu kovin henkilökohtaiselta.” Jirkan feedi ei ole enää niin instant kuin aikoinaan: sisältöä mietitään ja kokonaisuutta suunnitellaan, se on yksi osa Jirkan työtä. Väistämättä ihminen tuntee piston lihassaan, jos hänen työnsä ei kelpaa. Kun välineenä ovat omat kasvot, keho ja aatteet, pisto menee vieläkin syvemmälle.        Väätäisellä on tarve tuoda itseään esille, on aina ollut. Hän myöntää kaipaavansa hyväksyntää sekä huomiota. Lapsena hän brändäsi itsensä hahmoksi joka huomataan ja ratsasti erilaisuudella. ”Olen luontaisesti varuillani ja epävarma, silti halusin olla esillä. Pikku hiljaa kasvatin varmuutta ja uskalsin olla oma itseni.” Jirka kertoo. Kun hän lähti Kuopiosta taidekouluun Englantiin, hän vapautui askeleen lisää. ”Siellä opiskelijat pukeutuivat paljon minua oudommin ja todella olivat omia itsejään. Pystyin ilmaisemaan itseäni vapaammin, mutta täysin sinut en  vielä tuolloin ollut.”  Nykyään Väätäinen on tasannut tilit itsensä kanssa, mutta ristiriitainen puoli on edelleen aistittavissa. Hän haluaa herättää huomiota, mutta ei halua tehdä itsestään numeroa. Hän tavallaan haaveilee istuvansa muottiin jota normaaliksi kutsutaan, koska se näyttäytyy helpompana kuin erilainen. Hän haluaa luoda ihania mielikuvia, jopa täydellisiä ja sitten seuraajat kommentoivat narsistiksi.   Jirka ymmärtää hyvin, että kaikkia ei voi miellyttää, mutta ottaa sisällön tuottamisesta paljon paineita. ”Videoiden kautta ihmiset ovat tehneet vahvoja tulkintoja minusta. Olen lukenut olevani kusipää ja ylimielinen. On hämmentävää, kun ei itse ymmärrä miten voi ärsyttää toisia niin paljon.” Hän miettii mitä sanoo, miten, miltä näyttää, kiinnostaako tämä ketään ja kannattaako tätä julkaista – kuitenkin tähdäten rentoon ulostuloon.       Ennen kuin Jirka oli edes liittynyt Instagramiin, hän loi opiskeluaikanaan Real Life Disney -hahmoja ja päivitteli niitä muiden töiden lomassa blogiinsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä oli luvassa. Vuonna 2012 ihmiset bongasivat hahmot verkosta ja kommentteja alkoi sadella – minuutin välein. Jirka pyöritti blogia ja Facebook-sivujaan, vastaili haastatteluihin ja työtarjouksia alkoi sadella. Kun muutama vuosi myöhemmin Väätäinen oli puuhastellut Disneyn mies-hahmojen parissa ja julkaisi sarjan Instagramin puolella – suosio oli taattu. Jirkan taide on mahdollistanut vaikuttajana toimimisen ja tuonut kivan lisän freelancer-graafikon elämään. Hänellä ei kuitenkaan koskaan ollut tarkoitus luoda vaikuttajan uraa taiteella. Hän on henkilöbrändi, joka on taiteen lisäksi myös jotain ihan muuta. Edelleen Disney-kuvat keräävät mielettömät määrät tykkäyksiä ja ihmiset palaavat kuvien ääreen useasti. ”Yritän kuitenkin olla ajattelematta seuraajia, joita kiinnostaa pelkkä taide, se kun ei koskaan ollut se juttu. Koen toki painetta sen tuottamisesta, koska sen kautta ihmiset löysivät minut.”  Väätäinen kuitenkin yrittää antaa virran viedä. Hän ei ole viemässä uraansa tiettyyn suuntaan, vaikkakin tekee koko ajan päätöksiä mitä jakaa ja mitä ei. ”Haluan tehdä mahdollisimman hyvin sen mitä virta minulle tuo. Teen asioita jotka minua kiinnostavat ja täten virta viekin juuri oikealta tuntuvaan suuntaan.”  Jirka haluaa myös antaa jatkuvasti arvoa ystävällisyydelle. Hän keskustelee päivittäin kymmenien seuraajien kanssa. ”Olen innoissani ja kiitollinen, kun ihmiset ovat kiinnostuneita. Haluan antaa huomiota takaisin – toisille kivan sanominen tuottaa pelkästään hyvää.” Jirka lataa. Tätä empatia-lähettilästä on vaikea kuvailla sanoilla kusipää, ylimielinen tai narsisti.  Jirka Väätäinen on aina ollut kiinnostunut vaatteista ja piirtämisestä. Hänellä on upea visuaalinen lahja, joka toimii sekä muodin, että taiteen parissa. Sen pitää riittää meille – ja se riittää.  Sen lisäksi Jirka kuitenkin vaikuttaa maailmaan paljonkin. Hän uskaltaa sanoa kun sattuu, kertoo avoimesti haavoittuvuudesta ja on puhunut mielenterveyteen liittyvistä asioista. Hän tekee tietoisen valinnan ja ei alleviivaa seksuaalista suuntautumistaan. ”Erilaisuus on rikkaus, mutta toivoisin, ettei homouden tarvitsisi olla vahvasti eriyttävä leima, joka taas korostaa epätasa-arvoisuutta.” Vaikka Jirka ei korosta jatkuvasti homouttaan feedissään, hän antaa useinkin yksityisviesteissä vertaistukea seuraajilleen.  Vaikuttajia on useanlaisia. Kaikille ei ole tärkeää alleviivata omia ajatuksiaan ja vaikuttaa maailmaan, vaikka se olisi kuinka tarpeen ja positiivista. Jotkut haluavat vaikuttaa kevyesti ja viihdyttää, tuoda iloa ja välttää konflikteja.      ]]>

3

  Saija Halko astui työväenopiston keramiikkakurssille ja rakastui – saveen. Ajantaju hävisi ja materiaali vei mukanaan. Halko pääsi opiskelemaan Aalto yliopistoon ja alkoi keskittymään täysillä keramiikkaan ja luottamaan omaan vaistoon. Syntyi kädenjälki, joka on täydellinen, pehmeä ja kaunis. Nämä samat elementit huokuvat vaatimattomasta Saijasta, joka ei taida itse edes hiffata kuinka upeita luomuksia hänen sirot sormet valmistavat. Niin upeita, että Saijan astioita löytyy muun muassa Kansallismuseosta ja huippusuositusta Grön-ravintolasta. Saija toteuttaa unelmaansa ja työskentelee alalla, jolla itsensä elättäminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Aallossa Saijalla on maisterin rippeet jäljellä. Hän oli viimeisten onnekkaiden opiskelijoiden joukossa, jotka pääsivät keramiikan ja lasitaiteen linjalle. Nykyään linja on lakkautettu ja useat keraamikot harmittelevat asiaa. ”Taiteilijat ymmärtävät, että työllistyminen alalta on haastavaa, mutta linjalla oli hyvin pitkä ja arvokas historia. Nyt tieto ei enää vaihda samalla tavalla omistajaa.” Halko summaa. Ajoitus oli kohdallaan, mutta harmonisten astioiden muotoiluun tarvitaan muutakin. Tietoa, taitoa ja esteettistä silmää. Mutta mikä niistä Saijan astioista tekee niin kevyitä ja sileitä, ne ovat kuin suoraan tehtaalta! Vähänkin keramiikan kanssa työskennelleet sen tietävät heti: kipsimuotit. ”Muoteilla saa toistettua samaa muotoa useita kertoja. Valuissa näkyy keveys ja skarppius. Dreijaaminen vaatisi isommissa tuotannoissa aivan hirmuisesti työtä.” Hirmuisesti työtä on älyttömän paljon, koska kipsimuoteillakin tekeminen on melko köykäistä. Keramiikka on laji, jossa maltti on valttia ja oikeastaan ainoa vaihtoehto. Mikäli Saija haluaa tehdä tilaajalle 50 kulhoa, hän valmistaa 3-5 muottia ja yhdestä muotista tulee päivän aikana 3-4 kulhoa. Sen jälkeen ne kuivuvat ja menevät polttoon. Mikäli tuotteeseen tulee lasite, on vielä dipattava tuotteet lasitteeseen yksittäin ja poltettava uudelleen. Halkon teokset ovat eittämättä upeita, mutta keraamikkona työskentely vaatii muutakin – muun muassa tuuria ja markkinointia. Ura urkeni kun helsinkiläisen Lokal-liikkeen Katja Hagelstam otti Saijan teoksia myyntiin ja sitä reittiä tuotteet levisivät kuvauslainojen kautta lehtiin ja ihmisten tietoisuuteen. Aistin Saijasta, että hän ei kuitenkaan jää tuleen makaamaan. Tilaustyöt ovat toki keramiikkataiteilijalle upeita mahdollisuuksia ja mahdollistavat työn tekemisen, mutta Halko haluaisi tehdä myös taiteellisia projekteja – jotain muuta kuin käyttöesineitä. ”Olisi ihanaa suunnitella ilman rajoitteita. Astioita suunnitellessa on aina mietittävä esineen kestävyyttä ja toimivuutta. Haluaisin herkutella materiaaleilla ja muodoilla oikein kunnolla.” Toivon todella, että printtejäkin suunnitellut taiteilija heittää kunnolla vapaalle ja antaa muotojen vain tulla. Niitä luomuksia löytyy varmasti tulevaisuudelta minun olohuoneen hyllyltä. Sitä ennen tuotteita voi löytää kevään myötä Saijan sivuilta SAIJAHALKO.COM  ]]>

6

Reilut kaksi vuotta sitten kymmenen milligrammaa Escitalopramia nosti minut suosta, jonne olin jumiutunut. Olin itkuinen, alati uupunut, hermostunut, ahdistunut ja näin kaiken negatiivisten lasien läpi. Tiesin koko ajan, että se en ollut minä. Jotain oli pielessä, mutta ajattelin sen menevän ohi itsestään – vaan se ei mennyt. En nähnyt oikein missään mitään positiivista ja kun alkoi tuntua siltä, että oli kova työ selvitä tavallisesta arjesta, terapeuttini puuttui asiaan. Keskivaikea masennus on tänä päivänä varmasti monen sairaskertomuksessa. Niin minunkin – ja se on hienoa. Se, että se paikannettiin hyvissä ajoin. Se, että olin jo avun piirissä. Se, että nyt pystyin hyväksymään sen, ettei henkinen ja fyysinen paha olo ollut normaalia. Siihen asti olin ollut mielestäni ihminen joka ei masennu. Koska näen aina asian positiiviset puolet. Koska näen aina hyvää ihmisissä, koska olen hemmetin empaattinen. Vaan enpä tajunnut, että samaan aikaan koin suurta surua, olin käsittämättömän vaativa itselleni, tein yksin rankoista aiheista kertovia projekteja ja olin läpikäynyt isoja elämänmuutoksia. Aloin väsyä. Huomaamattani aloin muuttua ja painua alas. En puhunut, en jakanut. Ajattelin olevani huono, paska ihminen jota kukaan ei halua, eikä kukaan kaipaa. Haukuin itseäni päiväkirjaan, kirjoitin kaikki epäonnistumiset ja soimasin huonouttani. Vasta vuosia jälkeenpäin tajusin, että syötin itselleni pahaa oloa uskottelemalla näin päiväkirjan sivuille. Siihen asti olin ollut ihminen, joka ei koskaan tulisi syömään masennuslääkkeitä. Syitä oli kaksi: en halunnut sivuvaikutuksia (kuten sairaalloinen lihominen), enkä ymmärtänyt kuinka niistä lopulta päästään eroon. Olin ennen lääkkeiden aloitusta käynyt terapiassa puolisen vuotta ja luotin lääkäriini. Hän vakuutti, että kenenkään ei tarvitse lihota lääkkeen vuoksi – sitten vaihdetaan lääkettä. Hän vakuutti, että 10mg määrällä sivuvaikutukset tuskin olisivat suuria ja jos olisivat – sitten vaihdetaan lääkettä. Lopuksi hän selitti miten lääkkeestä pääsee eroon. Olen parhaillaan syönyt puolikasta annosta kolmen viikon ajan. Muuton jälkeen rutiinit muuttuivat hieman ja unohtelin joulukuun läpi lääkettä alvariinsa, joten tavallaan olen ollut puolikkaalla annoksella jo viitisen viikkoa. Mielialalääkkeestä pääsee eroon porrastetusti. Vähennetään siis määrää pikkuhiljaa, omaan tahtiin. Olen syönyt lääkettä vasta kaksi vuotta. Kyllä, se on vähän aikaa. Olen myös syönyt todella pientä annosta. Joten luopumisen ei pitäisi olla kovin haastavaa. Koko prosessi on kuitenkin haastava juurikin henkisesti, minimaalinen pahoinvointi sivuvaikutuksena ei ole mitään. Tuo pieni määrä lääkettä nosti minut sieltä suosta. En saanut sivuvaikutuksia (sitä pikkuista pahoinvointia lukuunottamatta) ja neljän viikon jälkeen aloin olla oma itseni – eli normaali. Lääke kavensi ahdistusta valtavasti, poisti itkuisuuden, mutta olen kuitenkin saanut olla tunteva ihminen. Liikutun, nauran, panikoin. Nyt siis pelkään samaa kuin alussa.. Tiedän, että lääkkeestä pääsee eroon, mutta mitä se vie mukanaan? Terapia on ollut koko tämän ajan viikoittainen apuni ja olen oppinut itsestäni paljon. Koen kaiken kuitenkin kovin fyysisesti. Ihastumiset, pelot, jännitykset, surut.. Ahdistus tuntuu fyysisesti palana kurkussa ja kivenä rinnan päällä. Vaikka olen työstänyt asioita ja hengitellyt mindfulnessissa – en ole aivan varman pystynkö olemaan ilman lääkettä. Miksi sitten olen keskellä prosessia, jonka päätepysäkkinä on lääkkeettömyys? Koska aika tuntuu oikealta. Jokin osa uskoo siihen, mitä minulle aluksi sanottiin. Lääke nostaa sinut syvyyksistä, aivot alkavat taas pitämään normaalia normaalina ja lopulta huijaus toimii niin hyvin, että lääkettä ei enää tarvita. Olen voinut pitkään todella hyvin. Uskon, että pärjään ilman lääkettä. Kun nyt tunnen ahdistusta, jännitystä ja itku tulee helpommin. Minun on muistettava, että isoilla tunteilla reagoiminen on osa minua – on aina ollut. Olen tunteellinen ihminen. Isot reaktiot eivät tarkoita sitä, että en huomenna selviä arjesta. Masennus ja tunteellisuus ovat kaksi eri asiaa. Aivan varmasti lääkkeetön elämää tulee olemaan tunteiden vuoristorataa, mutta se on minua. Se on se ihan oikea normaali, kun tunneskaalojen kärkiä ei ole Escitalopram hionut. Pelkään hirmuisesti luopua lääkkeestä, koska ne toimivat juuri niin kuin pitää. Olen myös pitänyt tästä hieman suppeammasta tunneskaalasta, elämä on ollut jokseenkin helpompaa. Mutta on aika kokeilla seisoa taas omilla jaloilla, kaikkine tunteineen. Keskivaikea masennus on vähän kuin pyörtyminen. Kun olet kerran pyörtynyt pää kolisten lattialle, osaat seuraavalla kerralla mennä heti alas istumaan, kun päässä alkaa huipata. Olen kerran jumiutunut alavireeseen masennukseni kanssa ja kokenut kuinka lääkkeistä oli apua juuri minulle. Uskon, että tulevaisuudessa kuuntelen itseäni herkemmin ja tunnistan mahdolliset oireet aiemmin. Mikäli jumiudun suohon, en pelkää hakea apua ajoissa.   Ps. Vaativuus on piirre persoonassani, josta en tule koskaan pääsemään lopullisesti eroon. Maalasin kuvassa olevan taulun olohuoneeseen ja häpeän sitä. Jos se olisi jonkun toisen, oikean taidemaalarin tekemä – ihastelisin sitä eittämättä. Mutta se on minun raapustus, eikä se ole koskaan täydellinen. Se kuitenkin saa jäädä tuohon, ainakin hetkeksi. Kiitos terapian ja lukuisien kirjojen, jotka jankuttavat uskomaan itseensä.]]>

29

Toteutin viime vuonna Järvenpään kaupungin ikäihmisten palveluiden, perusopetuksen ja taidemuseon kanssa ison projektin, johon osallistui oppilaita ja ikäihmisiä. Sen lisäksi projektissa oli mukana jokaiselta saralta vastuuhenkilöitä. Projekti oli erittäin mielenkiintoinen ja aihe tärkeä. Meidän tarkoituksena oli kaventaa sukupolvien välistä kuilua, vahvistaa ikäihmisten minäkuvaa ja tuottaa oppilaille perusopetukseen kuuluvaa taidekasvatusta. Reilun vuoden aikana minusta kuoriutui kerhotäti, joka ohjasi oppilaita ja valaisi heitä valokuvauksen maailmalla. Pidin oppilaille peruskurssin valokuvauksesta, he kulkivat mukanani jokaiseen haastatteluun (kävimme ikäihmisten luona kahdesti) ja viettivät kanssani kuvauspäivän. Suunnittelimme kuvauksen aiheen, paikan ja toteutuksen yhdessä. Haastatteluissa oppilailla oli vetovastuu, mutta kysyin täydentäviä kysymyksiä ja ohjasin keskustelua. Näyttely TAKAUMA on vielä tammikuun ajan Järvenpään taidemuseolla. Kuvat jäävät Järvenpään kaupungin taidekokoelmiin (mikä on aika hienoa!). Siellä on kahdeksan järvenpääläisen ikäihmisen tarina ja heidän kuvansa. Oppilaat kuvasivat making offia projektista ja niitä kuvia löytyy myös näyttelystä. Lopulliset kuvat ovat allekirjoittaneen käsialaa ja tarinat kuvien vieressä oppilaiden. Olen taidemuseolla 19.1 lauantaina kertomassa projektista laajemmin. Vedä Museokortti esiin ja tule moikkaamaan tai käy katsomassa näyttely muulloin. Tämä oli koskettava projekti ja mieleenpainuvin palaute tuli yhden ikäihmisen henkilökohtaiselta avustajalta: ”Sun pitäisi olla opettaja.” Täytyy myöntää – nautin roolistani ohjaajana kyllä! Vähintään yhtä paljon nautin ikäihmisten kohtaamisesta, ihmisten elämäntarinat ovat aina upeita. Kuvissa Tenho, Aino ja Pauli.  ]]>

4

Se on varmasti meidän oma vika. Me ei olla viety ravintoloihin, eikä tarjottu erikoisia raaka-aineita. Sain Leevin kun olin 20v ja teimme kotona perinteistä – kotona opittua kotiruokaa. Se saattaa myös olla geeneissä. Itse en syönyt koko kahdeksannen luokan aikana kouluruokaa näkkäriä enempää, enkä hampurilaisravintoloissa moneen vuoteen muuta kuin ranskalaiset. Nyttemmin olenkin ottanut ja isolla kädellä takaisin. Lapseni ovat ronkeleita. Isolla ärrällä. Niin ronkeleita, että oikeasti usein hävettää. He rakastavat noin kolmea eri ruokaa ja eläisivät niillä päivästä toiseen varsin mieluusti. Toki kolmas päivä samaa ruokaa laittaa heidät valittamaan siitäkin. Eilen tuumasin, että teen kasvissosekeittoa vaan pokkana kaikille. Noh. He nuolivat 45 minuutin aikana vähän lusikoita, nyrpistelivät neniään ja kommentoivat, että eivät pidä ruoasta. Jaaha. Tämän vuoksi me käymme lasten kanssa hyvin harvoin ulkona syömässä. Jos kerran jauhelihakastike ja siskonmakkarakeitto on parasta maailmassa, miksi edes yrittäisin. Olen kuitenkin vuosikausia itsepintaisesti yrittänyt saada heitä maistamaan ja nauttimaan ruoasta, kevyesti painostaen ”Et voi sanoa, että et pidä, ellet maista!” ja syytellen ”Joillain ei ole ruokaa ollenkaan!” Lähes tuloksetta. Maistamaan saan toisinaan, välillä oksennusrefleksin kera. Hyväksyin vuosia sitten ronkeliuden ja kun huomasin tulevani kovin vihaiseksi ja pettyneeksi nyrpeistä nenistä, kun olin kokannut ahkerasti – luovutin. Päätin, että kuhan kasvavat, syökööt niitä mistä pitävät. Ulkona syöminen on matkoilla välttämätöntä ja kolmivuotias Aapo söi Mallorcalla aikoinaan viikon verran perunaa ja maitoa. Perusarjessa se ei ole useinkaan välttämätöntä, mutta ronkelinkin mielestä ulkona syömisessä on oma taikansa.  Sen vuoksi meidän irtiotot tapahtuvat Hesburgerin sijaan joskus ihan oikeisiin ravintoloihin. Kun lapset eivät saa suurta nautintoa (vaan pikemminkin ahdistusta) ruoasta, haluamme kehittää oheen muuta ohjelmaa. Tässä vaiheessa kauppakeskukset astuvat kuvaan. Oli aivan pakko napata Itiksen joulukoristeista ja lasikatosta kuva. Ollessani pieni tyttö, kävimme muutaman kerran vuodessa Itiksessä. Kauppakeskuksen valtavat joulukoristeet kuusineen, korkeus ja se, että katto oli lasia – toivat suuren maailman meininkiä kehiin. Meillä taisi siihen aikaan olla Järvenpäässä Seppälä ja Kauppamies. Matka Jäkestä Itikseen kestää autolla noin 35 minuuttia, mutta lapsena se tuntui pitkältä reissulta ja seikkailulta. Sydäntäni lämmitti, kun lapset kikattivat ajaessamme parkkiin pyöreää tötteröä pitkin, talon katolle. Muistan sen olleen hauskinta ja kreiseintä, kun olin pieni! Itis on tosiaan nostalginen paikka minulle, eikä vähiten siitä syystä, että olen myös esiintynyt meidän playback Spice Girls -bändin kanssa (älkää kysykö) tuolla suuren maailman stagella, Itiksen lavalla. Olin Mel B, kera peruukin ja aurinkopuuterin (edelleen – älkää kysykö). Sittemmin on tullut Jumbot, Sellot, Isot Omenat ja Redit – Itis meinaa jäädä sinne nostalgian aalloille. Kilpailu on kuitenkin kovaa ja kauppakeskusten on pakko uusiutua. Me lähdimmekin tsekkaamaan mielenkiintoisen Ravintolamaailman lisäksi Finnkinon uusimman teatterin, kohutun IMAX -salin. The Grinch nauratti niin, että Leevi sanoi elokuvan jälkeen ”Taas sai hävetä!” ja lopussa jopa itketti. Jos olisimme olleet aikuisten kesken, olisin ehdottomasti halunnut testata ennen elokuvaa Oscar´s Barin, joka on ihan teatterin yhteydessä. Mutta lasten kanssa piti pelata varman päälle ja astelimme Vapianoon. Aikuiset saivat joulustressin keskelle oluen ja viinin, lapset maitoa ja limua. Vapianon konsepti on hauska, vaikkakin se voi ruuhkassa olla kaaosmainen. Joitain ruokia odotetaan ja jotkut haetaan myöhemmin. Lasten kanssa kuitenkin aivan passeli ravintola ja vaihtoehtoja on mukavasti, sekä lapsille oma lista. Pastaa, salaattia, risottoa ja pizzaa. Kyllä! Lapseni syö pizzaa! Yhtä makua ainoastaan, eikä kertaakaan vielä kokonaan, mutta tämä taito opittiin viime kesänä Italiassa ja se on tuonut toivoa tähän hulluuden keskelle. Selkeästi siis kannattaa ulkoiluttaa, altistaa ja ehkä se siitä.. Innostuin Itiksestä sen verran, että aion suunnata sinne huomenna jouluostoksille ja Ravintolamaailmasta testiin menee The Lucky Bastard. Vaihtelu virkistää ja vaikka kauppakeskuksien määrää kauhistellaan (minäkin), olen kuitenkin sitä mieltä, että perheenä siellä on mukava liikkua ja usein on etu, että kaikki palvelut löytyy saman katon alta. Kuten kuvasta näkyy, tämä yrittäjä vetelee tän vuoden osalta viimoisia. Nyt tsemppi päälle loppuviikoksi ja jouluaatosta eteenpäin aion ottaa uuteen vuoteen asti helkutin rennosti. Ehkä mä suuntaan välipäivinä Itikseen uudestaan leffaan. Nähdään siellä.   itis.fi]]>

8

Teatteriesityksiä on ympäri vuoden, ympäri maailmaa, jatkuvasti. Teatteri on lähestulkoon aina hieno kokemus, mutta jotenkin sitä odottaa keski-ikää, jolloin teatterista tulee osa elämää. Kultturelli viisikymppinen, joka harrastaa teatterissa käyntiä kerran kuussa. Kuka myöntää ajattelevansa samoin? Haluan muuttaa tämän ajattelutavan välittömästi! Olimme eilen katsomassa Helsingin kaupungin teatterilla komedian Pullo cavaa ja aurinkoa, jossa sopivasti aiheena on eläköityvät naiset. Juuri ne, joilla on rajattomasti aikaa taiteelle ja kulttuurille. Otin seurakseni äitini (kohta eläköityvä kultturelli), joka puolestaan tarjosi meille cavat ennen esitystä. Kun äitini koki samaistumista, minä tuumailin ajan menevän niin nopeasti, että ihan kohta minäkin voin samaistua tähän täysillä. Sali oli tupaten täynnä ja tunnelma oli katossa! Ihmiset taputtivat loistaville letkautuksille kesken shown ja näyttelijöilläkin oli muutamia repeämisen hetkiä. Tarina on toki hullu ja mukaansa tempaava. Rouvat ovat matkalla Portugalissa, teemana on rahahuolet ja tulevat elämän viimeiset hetket. He ratkovat omien dementoituneiden vanhempiensa ongelmia ja tuumailevat eksien kohtaloita. Ilman draama ja sekoilua ei toki show olisi mitään. Komedia on parasta elämässä! En muista, olenko koskaan käynyt katsomassa draamaa teatterissa. Haluaisin tämänkin erheen korjata piakkoin, mutta samalla mietin millainen kokemus se oikein olisi. Nauraminen on ollut aina osana minun teatterikokemuksia. Eilen sain nauraa alusta loppuun, vaikka välillä pohdittiinkin vakavasti elämän rajallisuutta. Näytelmän päärooleissa ovat ehdat teatterintekijät – Eija Vilpas, Heidi Herala, Jaana Saarinen ja Aino Seppo. Jokaisen naisen persoona ja suoritus on loistokas, mutta sydämeeni tanssi eilen Eija Vilpas ja Aino Seppo. Yksinkertaisesti heidät roolit olivat osuvimmat ja uskottavimmat. Näiden neljän naisen ystävyys on sellaista johon itse haluan tähdätä. Hulvatonta ja suoraa, loppuelämän cast! Pullo cavaa ja aurinkoa pyörii vielä vuoden loppuun Helsingin kaupungin teatterilla. Ota oma mammasi tai ystäväporukkasi kainaloon ja nauttikaa pari tuntia hupsuista rouvista.]]>

4

Huomasin pyöritteleväni sosiaalista mediaa koskevia kysymyksiä, vaikuttajien näkökulmasta usein mielessäni. Kun joku asia jää rullaamaan pääkoppaani, olen todennut, että paras ratkaisu on selvittää kysymyksiin vastaukset. Syntyi idea projektista ”Ihan somessa”, jonka artikkelit julkaisen suoraan täällä. Aion istua alas vaikuttajien kanssa ja pohtia, että mistä tässä kaikessa on kyse. Mukaan on lähtenyt ihanasti ihmisiä niin blogi- Instagram-, kuin tubemaailmastakin. Jokaisen kanssa tuumaillaan somea heille luontevasta kulmasta, mutta minua kiinnostaa etenkin se mitä jää ulkopuolelle ja miksi.  Pohditaan somen tulevaisuutta ja parannetaan siinä ohessa maailmaa. Somepersoonille on tänä päivänä melkoisesti valtaa vaikuttaa ihmisiin, mutta maailma on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Ensimmäisessä osiossa juttelin Pupulandia-blogin Jenni Rotosen kanssa aitoudesta. Koska olen valokuvaaja ennen kaikkea, haluan kuvata jokaisesta myös ihanat kuvat. Pääsette kurkkimaan niiden kautta hieman kulissien taakse, kun menen kameran kanssa heidän koteihin ja tallennan hetket arkisuutta korostaen. En malta odottaa, että pääsen jakamaan teille tarinoita ja pohdintoja eri kanavien somestaroista. Ensimmäinen stoori tulossa pian!  ]]>

3

FS 2018

Käärmeen sisällä – Ruusut

Tovi siinä meni, kuten Reginankin kanssa aikoinaan. Ruusuissa on jotain samaa kuin entisaikojen Reginassa ja Ringan äänessä ja tavassa käyttää sitä, paljon Iisaa (Reginan solisti).

Ruusut ei ole sitä tavallisinta pop-musiikkia. Se ei toki minua pelota pois, päinvastoin. Nyt tässä meni vain hetki. Ei ollut intohimoa salamana, vaan hitaasti kypsymistä ja ihastumista.

Ruusut luo hienon maailman, jonne kannattaa sukeltaa ja jolle kannattaa antaa aikaa.

 

Olis hyvä jos et sanoiskaan Paljon mitään muutakaan Eihän sulla oo suutakaan

 ]]>

0

”Keraamikolla on yhteys tuotteeseen ja se välittyy ostajalle.” 

  Riihimäellä, keraamikon työhuoneella tuoksui tutulta. Kuivan saven pölyä oli ilmassa, tasoilla ja lattialla. Hyllyt pursusivat muoteista, tuotteita oli rullakossa kuivumassa, uunista nostettiin pöydälle lämpimiä lautasia ja toinen rullakko veti sisälleen valmiita töitä kulhoista taideteoksiin. Aivan kuten keramiikkakurssillani viime keväänä. Anni Paunila on keraamikko, joka tuli minun tietoisuuteni isosta teekupista. Tre-kauppa jälleenmyy muun muassa Paunilan 3,5 desin teekuppia, josta tuli melko nopeasti lempimukini. Paunila tekee kuitenkin paljon muutakin. Sukelsimme Annin kanssa keramiikan maailmaan ja mietimme – miksi juuri nyt kaikki hamuamat koteihinsa kotimaista keramiikkaa.    

”Meistä jää jäljelle vain keramiikkaa. Tuli tekee savesta ikuista, kiveä joka ei maadu.”

  Olen kerännyt sarjoja. Olen saanut lahjaksi sarjoja. Joinain jouluina paketista on nostettu kuusi mukia, kuusi lautasta. Arabiaa. Katan pöydän useammalle kuin kuudelle ihmiselle ehkä kerran vuodessa. Kuka on iskostanut meidän päähän sen, että kaapeissa pitää olla neljä, kuusi tai kahdeksan samanlaista mukia, lasia tai lautasta? Rakastan astioita, mutta onko minulla aivan pakko olla kuusi samanlaista? Huomasin kyllästyväni ja kyllästyminen tuli ilmoille samoihin aikoihin, kun studio keramiikka alkoi yleistyä design puodeissa. Kotimaisia tekijöitä alettiin nostaa esiin ja valikoimat monipuolistuivat. Kenties keraamikot oppivat markkinoimaan, kenties trendi tuli maailmalta. Kenties ihmisille tuli tarve poiketa valtavirrasta.

”Ihmisillä on primitiivisiä tarpeita tässä kulutusjuhlan keskellä. Tulee tarve kestävyydelle.”

  Maailman meno on siis ajanut meidät tähän – alkukantaisuuden äärelle. Haluamme yksilöllisiä tavaroita, jotka kestävät. Toki Arabiat kestävät samalla tavalla, toisinaan jopa paremmin, mutta yksilöllisyyttä niistä ei juuri löydy. Kun ostan keramiikkaa, kulhot ovat juurikin yksilöitä ja niistä huokuu rakkaus. Ostan yhden mukin Paunilalta, toisen Johanna Ojaselta. Mukeissa näkyy kädenjälki, se jonka teollisuus on huolella tuotteistaan poistanut.

”Tuotteista tulee tunteettomia esineitä, joita ei kukaan kaipaa.” 

    Suomessa ei ole samanlaista keramiikan historiaa, kuten Ruotsissa ja vaikka Tanskassa. Täällä ei ole siemailtu 1800-luvulla posliinikupeista, ylellinen posliinihistoria uupuu. Paunila on opiskellut Taikissa linjalla jota ei enää ole. Häntä harmittaa, että vanhat perinteet ovat uusien tekniikoiden myötä unohdettu ja koulutuksissa ei enää opeteta samoja asioita kuin hänelle. Keramiikka on ennen kaikkea tekniikkalaji. Toisinaan juuri se tulee luovuuden tielle. Keramiikka ja etenkin lasittaminen on kemiaa. Miten värit ja savi reagoi keskenään – yllättää toisinaan vanhankin tekijän. Joskus yllätykset ovat pettymyksiä, toisinaan on vahingossa luonut jotain mielentöntä. Keramiikkataide ja veistokset nostavat myös päätään Suomessa. Paunila onkin työstänyt isoja teoksia haluttujen käyttötavaroiden rinnalla jo tovin. Kun pyörin Riihimäellä Paunilan työhuoneella, pystyin kuvittelemaan kuinka aika juoksisi varkain käsien ollessa savessa. Kuinka ajatukset pyörisivät muovattavan materiaalin ympärillä ja muu maailma poistuisi päästäni.  

”Kermiikkaa on tehty 10 000 vuotta. Se on osa ihmistä ja meillä on suorastaan geneettinen tarve työntää kädet saveen. Se on terapeuttista ja pyhää.”

  Anni työstää keramiikkaa kuuden lapsen kasvattamisen ohella ja on mukana monenlaisessa. Kursseja, tilaustöitä, ravintola-astioita, pientuotantoa, omia taiteellisia töitä.. Hän on tehnyt 2000-luvun alussa kuppeja joissa oli värillinen sisus, ollut edellä aikaansa monessa ja nyt hänen 3,5 desilitran mukit ovat koko ajan loppu. Annilla, mutta myös monilla muilla keraamikoilla menee lujaa ja siitä olen varsin onnellinen. Käsintekemistä on syytäkin arvostaa. Paunila dreijaa ison kulhon hetkessä, mutta siihen vaaditaan vuosien treenaus ja märkä savikulho on prosessin alku. Vasta monta vaihetta ja päivää myöhemmin sen saattaa asiakas asettaa pöydälleen.   Annin löytää Instagrammista ja häneen voi olla yhteydessä, mikäli mielii oppia keramiikan saloja tai himoitsee hänen tuotteitaan. Toki voit myös metsästää TRE:stä Mikonkadulta (Helsinki) isoja kuppeja, saatat hyvällä tuurilla ehtiä nappaamaan omasi.]]>

8