Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

    

Laitoin postiin viime viikolla kaksi taulua ja keramiikkakurssi jatkui. Olen kovin iloinen tästä maailmasta johon olen ajautunut, se antaa kovin paljon. Neljä päivää sitten muotoilin savesta kippoja ja vateja. Kuuntelin kyllä mitä kurssitoverit juttelivat, mutta en paljon puhunut. Savi rauhoittaa ja tyhjentää pään ihanasti. Viime viikolla myös arkkitehtimme piirsi tulevasta varastotilasta vähän isomman, jotta saan sinne pienen maalausnurkan.

Jossain vaiheessa elämää luulin, että skräppäys ja neulominen ovat niitä oikeita käsitöitä, eikä minusta ole niihin. Askartelu, ompelu tai puikkojen kanssa huitominen ei ole minun juttuni. Ainakaan vielä. Kaikkia äsken mainittuja olen kyllä kokeillut useampiakin kertoja.

Keramiikka ja maalaaminen tuntuivat asioilta joihin tarvitsee koulutuksen. En hiffannut, että niitä voi harrastaa! Minun ei tarvitse päästä taideteolliseen ja lukea itselleni keraamikon titteliä, jos haluan tehdä muutamia kippoja kotiin. Minun ei tarvitse olla loistava, koulutettu piirtäjä, jotta voisin maalata. Se, että taulujani on haluttu ostaa, on mieletöntä!

Minulta on ostettu valmiita töitä ja tehty ihanasti tilauksia. Tilaustöissä saat halutessasi päättää värimaailman, muodon ja koon. Nyt on myös aikomus teettää töistä pieniä printtisarjoja Sisustus Hattaran valikoimaan. Taitelijan taitoni kehittyvät tehdessä ja Kai hankkikin minulle nettikurssin joululahjaksi. Pääsen sitä kautta kuulemaan kritiikkiä ja kehittämään erilaisia tekniikoita. Värisilmän koen omaavani. Uusimmissa töissä onkin jo villejä kokeiluja.

Mikäli tilaustyö kiinnostaa, huikkase vaikka Instan puolella! Instan puolella myös lykin myyntiin jo valmistuneita töitä.

 

 

11

Muotikuvaus on Suomessa (ja varmasti muuallakin) sellaista, että siihen pitää olla palava intohimo. Koska vain se laittaa tekemään muotikuvauksia ensin ilmaiseksi, omasta halusta. Muotitietoinen ja -näköinen ystävä mallina, meikkausta opiskeleva kaveri nostamassa lookin seuraavalle tasolle ja kampaajaksi opiskeleva toveri viimeistelemässä kokonaisuuden.

Mulla on vain rumia kavereita.

Haha. Olen minäkin pakottanut ystäväni kameran eteen, mutta palavaa himoa muotia kohtaan minulla ei ole koskaan ollut. Pidän siitä, mutta se ei ole kiinnostanut niin paljon, että olisin etsinyt opiskeluaikoina sopivaa tiimiä ympärilleni. Harkitsin kyllä soittoa mallitoimistoon. Aloittelevat mallit olisivat voineet kaivata harjoitusta ja saaneet kuvat ilmaiseksi käyttöönsä. Muoti on kuitenkin isompi kokonaisuus. Siihen tarvitaan se tiimi ja sitä minulla ei ole koskaan ollut. En ollut aikaa etsiä.

Olen keskittynyt työssäni siihen mistä minulla on näyttöä. Opiskeluaikoina minulla oli parivuotias lapsi, perhe-elämä Järvenpäässä. Kun perustin valmistuttuani yritykseni, odotin kuopustani. Mieheni oli vuorotyössä ja soitti bändissä. Minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa intohimoille.

Se harmittaa toisinaan, mutta vain hetken. Jos haluaisin nyt kuvata portfoliota, panostaa muotikuviin, voisin sen tehdä. Nykyään osaan ottaa omaa aikaa ja raivata kalenterista tilaa intohimoille. Muoti vaan ei vieläkään ole se suurin intohimoni. Olen kuitenkin aina halunnut kuvata muotia. Mutta en ole muotikuvaaja. Varmaankin siksi, että en ole kuvannut sitä intohimoisesti, ilmaiseksi. Minulla ei ole näyttöä aiheesta, mutta ei se tarkoita sitä etten osaisi.

Haluaisin kuvata jatkossakin tiimin kanssa muotia, kuten olen päässyt Uhana Designin kanssa tekemään. Mutta en jaksa hillua verkostoitumassa suunnittelijoiden kanssa tai notkua muotiviikoilla. Haluan toimeksiantoja joita voin toteuttaa intohimolla, ilman että koko muotimaailma on intohimoni. Tämä lähestymistapa saattaa jopa tuoda raikkautta kuviin.

Ihaninta on, että Uhana (ja muutama muukin) on uskaltanut soittaa minulle. Uskaltakaa te muutkin!

Uskon siihen, että visuaalinen silmä kantaa pitkälle. Sen avulla voi tehdä kuvauksia aiheesta kuin aiheesta. Muodissa parasta on visuaalisuus. Paletti on koossa jo ennen yhtäkään ruutua. Toisaalta uskallan ajatella, että olen aika hyvä kuvaaja, kun saan ilman meikkiä ja stailausta taviksista kotonaan jatkuvasti hyviä kuvia. Se se vasta taitoa onkin.

7

Olen aina salaa halunnut töihin Vimmalle. On useita kotimaisia lastenvaatemerkkejä joita palvon. Vimma on kuitenkin erilainen. Vimman erottaa muista siitä, että sen sydän, Marjut Rahkola, on hieman hullu.

Kuosit jaksavat yllättää, liki joka kerta. Siitä kuuluu kiitos upeille suunnittelijoille, mutta myös Marjutille jolla on uskallusta toteuttaa villejä ideoita. Vimma on laajentanut viime aikoina myös lifestyle tuotteiden puolelle. Ehkä uuteen kotiin pitää vetää Vimman tapetilla yksi huone..

Juuri nyt haluaisin vielä enemmän töihin Vimma-tiimiin! He avaavat uuden, upealta näyttävän puodin Albertinkadulle Helsinkiin HUOMENNA 15.12.2017! Luvassa on savipajaa, joulufiilistelyä ja näköjään -20% ale kaikesta. Itse en pääse tutustumaan avajaisten kautta puotiin, mutta menkää te! Tuumailkaa siellä käydessänne, miten upeita juttuja kanssasisaremme saavat aikaan kovalla työllä ja intohimolla. Kade! <3

VIMMA STORE
Albertinkatu 16
Avajaiset 15.12 klo 16 alkaen

2

Uskomatonta, mutta totta. Myin ensimmäisen tauluni viikonloppuna. Siitä tuli neljä kyselyä. SAY WHAAT!

Vielä hetki sitten olin pisteessä jossa en uskaltanut aloittaa maalaamista, koska en uskonut osaavani. Ihan tosissani tuumailin, että en osaa sotkea. Tartuin kuitenkin pensseliin, valitsin värit, laitoin musiikin soimaan ja sotkut veivät mennessään.

Olen maalannut vasta muutamia tauluja, ja olen jo ottanut kehityksen askelia. Harkitsen vakavasti ilmoittautumista maalauskurssille ensi vuonna. Janoan oppimaan uusia tekniikoita.

Viime viikolla uskaltauduin myös ensimmäistä kertaa maalaamaan jotain muutakin kuin sotkua. Vaikka usein ihmiset saattavat löytää sotkuistani selkeitä kuvioita ja maisemia, menin askeleen realistisempaan suuntaan. Lähdin maalaamaan kukkia, lopullisessa työssä minua kuitenkin tuijottivat kasvot.

Maalaaminen on minulle terapiaa. Rentoudun, pääsen tekemään jotain luovaa mutta täysin poikkeavaa työstäni. Mukana matkassa on kuitenkin värien harmoninen maailma joka on minulle erittäin tärkeä. Se, että ihmiset ovat innostuneet töistäni, on upeaa. Se nostaa koko homman ihan nextille levelille ja innostaa minua maalaamaan lisää! Tässä ei tosin ole kyse rahasta, minun ei tarvitse myydä töitäni. En taas toisaalta halua jemmailla niitä kotonani ja jos joku muukin näkee niissä kauneuden ja ilostuu niitä katsoessaan, terapiasessioni on tehnyt enemmän kuin piti.

Ainoa miinus maalaushommissa on tilanpuute. Joulukuussa minulla on vihdoin käytettävissä ihana valokuvastudio, ehkä tovin päästä joudun hankkimaan myös maalaushommilleni tilan.

Haluan kehittyä ja maalata ja olen myös päättänyt tehdä sotkuja tilaustöinä. Jos sinulla on värimaailma jonka abstraktia sotkua haluaisit tuijotella, ota yhteyttä vaikka Instagramin (@kaisujouppi) kautta, niin laitetaan homma eteenpäin ja saan taas yhden syyn lisää maalata!

23

On se aika vuodesta kun pyörin olohuonetta ympäri tuskanhiki otsallani, kynttilänjalat kädessäni ja mietin miten asettelen jalat tänä talvena.

Jalkoja tulee lisää, kyllästyn vanhoihin, enkä halua pitää niitä esillä koko vuotta koska en polta kynttilöitä helmikuusta syyskuuhun. Täten joudun kärsimään tämän rumban joka hemmetin vuosi. Mutta toisaalta se on NIIN IHANA RUMBA!

Koska en ole stailisti, kynttilänjalkojen paikat löytävät lopulliset paikkansa yleensä noin kuukauden sisään. Kun olen pyörittänyt kaikkea sohvia myöten ympäri, ne asettuvat johonkin. Mutta eihän se tarkoita mitään. Se tarkoittaa vasta välivaihetta ja tietynlaista luovuttamista.

Tuumailen, puntaroin ja katselen siinä sitten. Vaihdan ehkä yhden jalan. Seuraavana päivänä palautan sen aiempaan mestaan. Sitten lokakuun aikana lamppu, (tai kynttilä,) syttyy pääni päällä ja palaset loksahtavat paikoilleen.

Tänä vuonna kultainen meri asettui paraatipaikalle ja puiset jalat sohvapöydälle. Värit ovat harmoniassa, määrä on sopiva, nyt vain nautitaan. Ja toivotaan ettei vastaan tule uutta upeaa jalkaa joka vesittää kaiken.

Komboni sisältää pari Laila-mummon vanhaa kynttiläjalkaa, Laura Pehkosen keramiikkateoksen sekä Pentikin ja Iittalan kultaiset ihanuudet.

TallennaTallenna

3

Netflix julkaisi dokumentin Lady Gagasta ja mainosti sitä etusivullaan. Halusin nähdä sen välittömästi, vaikka en ole koskaan kuunnellut Gagan musiikkia. Paitsi toki humalassa.

Pitkään Gagan musiikki oli baareissa soitettavaa tanssimusaa. Musiikki vaati oman ympäristönsä, mutta mainoksessa näytetty maailma kiinnosti heti. Tuli tunne, että tämän kautta pääsen Gagan ihon alle.

Ja niinhän siinä päästiinkin. Gagan musiikki on nykyään jotain muuta kuin pelkästään baarissa kuunneltavaa tanssimusaa. Gaga itsessään on toki jo vuosia ollut feministi ja monimuotoisuuden asialla, mutta dokumentin kautta tähänkin maailmaan pääsi vielä paremmin kiinni. Se, että Gaga osaa oikeasti laulaa oli minulla jo tiedossa, mutta rakastuin syvästi naiseen joka soitti pianoa ja kitaraa valtaisalla taidolla. Gaga on taiteilija.

Dokumentti herätti paljon keskustelunaiheita, julkisuudessa elämisestä, Gagan aatteista, Gagan kivuista, Gagan yksinäisyydestä, Gagan upeasta urasta ja siitä mistä hän on joutunut luopumaan päästäkseen siihen pisteeseen.

Dokumentin kautta arvostukseni nousi, haluan kuunnella Joanne levyn (joka on nimetty Gagan 19-vuotiaana kuolleen tädin mukaan) ja imeä itseeni vähän Gagamaista munaa.

NETFLIX – FIVE FOOT TWO

1

Mitä kirjoittaisin festivaalista joka onnistuu vuosi toisensa perään? Festivaalista joka vastaa artistitoiveisiini. Festivaalista joka vastaa kulinaristisiin haaveisiini. Festivaalista joka keulii visuaalisuudellaan, eikä petä tunnelmallaan koskaan. Ei vaikka Kiira-myrsky pyyhkäisisi yli.

Ehkä sen, että olin pitkästä aikaa riennoissa POIKAYSTÄVÄNI kanssa, SAY WHAAAT?!
Ja se oli mielettömän söpöä ja rentoa. Ykkös-toveri jolle oli aivan sama mitä tehdään ja minne mennään. Oli kainalo johon nojata ja huulet joita pussailla juhlahumussa.

Ehkä sen, että pissani oli vielä maanantainakin punaista Grön ravintolan koivunlehtiä sisältävän punajuuriannoksen jälkeen.

Ehkä sen, että siskoni veti sellaiset sunnarit joita en ollut nähnyt hänen vetävän aikoihin. Se teki hyvää myös minun mielelle, koska siskoni oli selkeästi niitä vailla.

Ehkä sen, että muistan ikuisesti istuneeni Balloon Stagella kun kahden pisaran jälkeen aloin vetää sadeviittaa päälleni, enkä ollut saanut sitä edes päälleni kun näin kaula-aukosta Kiira-myrskyn vuodattavan vettä yleisön joukkoon kuin saavista kaatamalla.

Ehkä sen, että keskustelimme hieman ääntä korottoaen tasa-arvosta Princess Nokian keikan aikaan.

Ehkä sen, että pikaisesti laskettuna viinipullon ostaminen tuli hieman halvemmaksi kuin yksittäisten lasillisten juominen.

Ehkä sen, että vessoja oli juuri sopivasti ja vain muutaman kerran jouduin jonottamaan hetken.

Ehkä sen, että olisin tänäkin vuonna halunnut syödä enemmän ja nähdä enemmän.

Ehkä sen, että en nähnyt juuri yhtään tuttuja, kenties se johtui uudesta isommasta alueesta. Mutta uusi isompi alue oli kuitenkin erittäin toivottu.

Ehkä sen, että Soi Soin bataattiranskalaiset vegaanisella dipillä on elämäni paras asia. Söin ne kylläkin vain kahdesti. Mutta yhtenä päivänä.

Ehkä sen, että Vesta on ihanin. Upein. Nöyrin ja sitäkin kautta myös kaunein.

Ehkä sen, että Frank Ocean otti yleisön.

Ehkä sen, että ostin taas Flow kangaskassin koska se on joka vuonna NIIN KIVA.

Ehkä sen, että rakastan tuota festivaalia joka lopettaa kesän, ja kertoo heti sunnuntaina milloin on Flow Festival 2018.

1

Maalasin eilen taulun. Ison sellaisen.

Maalaaminen, sotkeminen, abstraktit työt ovat olleet haaveenani jo vuosia. Tiedän kuitenkin, että homma ei ole niin yksinkertaista ja olen venyttänyt kanvaasiin tarttumista pitkään.

Värien, muotojen ja tekniikan kanssa sekoilu ei välttämättä ole helppoa ja olen hieman pelännyt, että en osaa. Nyt uskaltauduin vihdoin tarttumaan siveltimeen ja se palkitsi. Teos (okei, ehkä liian mahtipontinen sana tuolle sotkulle) syntyi kuin itsestään. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Nyt kuitenkin olen tilanteessa jossa haluaisin lähinnä rakentaa pihalleni vajan josta tulisi galleriani. Juu, tiedän. Olen aika go big or go home -tyyppiä.  Vaikka tuo oli ensimmäinen ja melko köykäinen koitos, se toi tunteen, että tässä voi kehittyä ja tätä haluan jatkaa. Koen olevani kehityskelpoinen.

Kaksi ystävääni ilmoittivatkin jo alkavansa säästää tulevaa näyttelyä varten. Oi että! En ole taiteilija, mutta olisipa hienoa joskus olla pisteessä jossa joku haluaisi maalaukseni omalle seinälleen.

Rakkaus on tehnyt minulle hyvää. Ilmoittauduin keramiikkakurssille, aloitin maalaamaan. Sormeni syyhyävät jo toisen taulun pariin, vielä kun olisi aikaa! Ei tosin ole mikään ihme, että rakastuminen tuo energiaa ja inspistä. Ihan mukavaa vaihteluakin tämä on!

1

Muumit, munkit ja monet vuoristoradat.
Kesä- ja sadepäivä Tampereella vierähtivät iloisesti ja onnellisesti. Lähtöä edeltävänä päivänä olin esitellyt tärkeäksi muodostuneen miehen lapsilleni ja lähdimme nelisteen kunnon perhelarpille, Tampereelle.

Suunnitelmat muuttuivat sään vuoksi vielä päivää ennen, mutta täten saatiin aurinkoa koko Särkkis-päiväksi. Seitsemän tuntia huvipuistossa, akvaariossa, Näsinneulassa ja kotieläinpuistossa eivät riittäneet mihinkään, mutta koimme kaikkea vähän ja kieputtavia laitteita eniten.

Aapo oli haaveillut kahvikupeista jo viikkoja ja Leevi pakotti minut hulluun lintujen korkeudella kieputtavaan HYPE-vuoristorataan. Tein havainnon, että lähes kaikissa Särkänniemen vuoristoradoissa kieputaan pääalaspäin! Särkkiksessä pääsee siis todella testaamaan tasapainoaistinsa toimivuutta, mikäli niin haluaa. Hehkuin Hypen jälkeen tovin, koska Leevi oli selkeästi ylpeä, kun vanha äitee uskaltautui mukaan täysin kreisiin laitteeseen. Aapoa taas jännitti kaikki hurjat laitteet ja hän juoksikin onnellisena possujunasta leppäkerttuihin ja siitä taas kahvikuppeihin.

Viimeisestä Särkkis käynnistäni oli vierähtänyt vuosia ja alue tuntui jännitävän sokkeloiselta. Näin aikuisena osasin arvostaa niemeen rakennetun huvipuiston maisemia enemmän kuin nuorena. Aapo tosin pääsi arvostuksen makuun jo nyt, kuusivuotiaana. Hän huudahti Näsinneulan huipulla hissistä ulos tullessaan ”Herranen aika miten ihanat näkymät!”

Kiiruhdimme pöytävarauksen perässä keskustaan Ravinteli Huberiin, the liharavintolaan. Tämän päivän vähälihaisessa ruokavaliossani oli melkein kreisiä pistellä pihviä poskeen, mutta Huberissa käytettävä suomalainen rotukarja todella maistui laadulta. Saimme eteemme pihvilautasen jossa oli kolmea eri lihalajiketta, sekä monta kuppia erilaisia lisukkeita inkivääri-kurkuista kolmesti paistettuihin ranskiksiin. Leevikin veteli entrecoteeta silmät kiiluen. Nyt täytyy myös kyllä mainita, että sain pitkästä aikaa mielettömän hyvää palvelua. Fiilistellessämme sitä tuumailin kuinka paljon asiakaspalvelulla onkaan vaikutusta. Usein petyn palveluun ja Huber laittoin nyt kyllä rajan korkealle. Ravintelissa tiedettiin kaikki lihasta ja menun kanssa sai tietämätön apua. Hyvällä palvelulla ja ystävällisyydellä saa onnellisia asiakkaita.

Hyvää palvelua saimme myös Sokos Hotel Villassa ja vaikka aamupala viereissä hotelli Tornissa (jonka Moro Skybar on muuten kokemisen arvoinen näköalapaikka ja skumppapullo irtosi parilla kympillä!) oli täynnä ihmisiä, aamupala oli todella monipuolinen ja suomalaiseen makuun ihana: oli kunnon leipää. Hitto miten leipä voikin ulkomailla usein olla niin mautonta. Villassa nukutti ihanasti ja käytävillä pystyi kuvittelemaan kuinka vanhan viljamakasiinin työntekijät ovat siellä vaeltaneet.

Villan kautta pääsi myös viereiseen kauppakeskukseen jossa Leevi pääsi Irti Maasta kiipeilyseinille hyppimään. Ehdoton ykkösvinkki nuorisolle (ja kuulemma viisivuotiaista eläkeläisiin voipi osallistua) sadepäivän varalle! 15 min opastus ja tunnin kiipeily alle 16-vuotiaat 13 euroa! Leevi oli aivan irti ja hikinen!

Sadepäivä alkoi kissakahvila Purnauskiksessa. Sain sieltä niin monta oivaa kuvaa, että palaan kahvilaan myöhemmin omalla postauksella. Kahvilaan on viiden euron sisäänpääsy, mutta kokemus oli etenkin lapsille ainutlaatuinen. Tästä tulee meidän Tampere-visiittien vakkarikohde.

Ajelimme kahvilasta kahvilaan, koska makean hammasta selkeästi kolotti. Kapusimme ensin Pyynikin näkötorniin ja sieltä kiireen vilkkaan alas syömään kuuluisat munkkirinkilät. Munkit ovat priimaa ja todella kuuluisia: näkötornin nettisivuilla munkeille on oma välilehti ja se on listassa jopa ennen itse tornia! Haha! Suurin osa vieraista ei edes käy itse tornissa, vaan tulevat rehellisesti keskelle metsää munkkikahveelle. Sehän soppii!

Sitten olikin uutuden vuoro. Muumimuseo on avattu Tampere-taloon ja Tove Janssonin elämänkumppanin Tuulikki Pietilän pienoismaailmat olivat hieno kokemus. Koin suoranaista kateutta ihmiselle joka jaksaa väkertää ja keksiä materiaaleja joista askarrella miniatyyrejä. Muumimuseo oli mystinen, täynnä tarinoita, taidetta, pelottava taikurinhattu äänineen, hattivatit salamoineen. Omat poikani eivät jaksaneet keskittyä tarinoiden kuunteluun, eivätkä Toven graafikoiden tutkimiseen, mutta löysivät muuta tekemistä. Uskoisin kuitenkin, että rauhallisemmat lapset nauttivat valtavasta kokonaisuudesta ja museossa saa kulumaan tunteja. Lipuilla voi myös seilata edes takaisin neljän tunnin ajan ja käydä välillä vaikka syömässä. Lopulta tuhlasin muumikaupassa kortteihin ja julisteeseen ja tuumailin Tampere-talon Tuhto ravintolassa, että mitä mulle just tapahtui..

Nälkä meille tuli pian uudestaan ja illallinen naposteltiin Pikkubistro Kattilassa. Sade lakkasi ja ruoka maistui. Pyhäjärven haukicevicheä, palsternakkakeittoa nokkoscremellä, paistettua nieriää kimchi-kaalilla ja bataatilla. Lopuksi vielä reissun lopettajaisiksi marjaisat pavlovat. Nieriä oli täydellinen annos, jossa maut kohtasivat kauniisti toisensa. Tyytyväisinä käppäilimme hotellille ja skoolasimme vielä onnistuneelle reissulle.

Kotiinlähdön aikaan kaikki olivat suht loppu, perhelarppi oli vienyt voimat kaikilta. Meidän täytyy pian palata Tampereelle! Kolmas päivä olisi tullut tarpeeseen ihan vain ison kaupungin fiilistelylle. Tampereella on hirmuisesti nähtävää, ensi kerralla uudet kujeet! SE O MORO.

 

Osan palveluista tarjosi Visit Tampere ja lisää linkkejä löytyy osoitteesta http://visittampere.fi 

 

1