Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Oletko huolehtija? Huolehditko useimmiten kaikesta muusta paitsi tästä kuluvasta hetkestä? Tervetuloa kerhoon!

Olen työstänyt murehtimista monta vuotta ja tällä hetkellä olen melko pitkällä menneisyyden haamujen kanssa.  En lähtökohtaisesti ajattele menneitä, asiat ovat tapahtuneet niinkuin ne ovat tapahtuneet. Niitä ei voi muuttaa, niihin ei voi vaikuttaa. Ne kuitenkin pitää käsitellä ja hyväksyä, pitää pystyä elämään niiden kanssa. Pitää antaa anteeksi itselleen, muille tai seistä valintojensa takana. Täten menneisyyden murheet saattavat vaatia tekoja nykyhetkessä, mutta kun ajatukset on käsitelty ja teot on tehty, pitää tehdä sovinto menneiden asioiden ja tapahtumien kanssa. Taakkana niitä ei missään nimessä pidä elämässä mukana kantaa. Kuten sanottu, mikään määrä syyllisyyttä ei muuta jo tapahtunutta.

Tulevaisuudesta ahdistuminen taas on lempilapseni. Voisin kulkea elämäni läpi stressaten miten asiat tulevat menemään. Olen hyvin tietoinen siitä, että en voi tietää. Tietoinen siitä, että pitäisi hengittää ja olla tässä hetkessä – kiitollinen juuri näistä minuuteista, arkisista asioista, perusturvasta, terveydestä, rakkaudesta. Kaikesta mitä juuri nyt on. Olenkin. Hyvin kiitollinen. Mutta huominen tulee ja en yhtään tiedä millaisena. Sen vuoksi mielestäni on täysin aiheellista ja luontevaa käyttää osa päivästä miettien miten mikäkin asia tulee menemään.

Toki elääkseen elämäänsä, tulevaisuus tarvitsee hieman suunnittelua. On hyväksi organisoida, on myös hyväksi haaveilla ja suunnitella pienempiäkin juttuja mielessään. Sitten pitää kuitenkin elää sen faktan kanssa, että kaikki ei aina mene niin kuin on ajatellut. Tulevaisuudesta murehtiminen on kuitenkin ihan oma juttunsa. Se tarkoittaa asioita, joihin ei voi vaikuttaa ja joita pelkää etukäteen. Se on nippu ajatuksia jotka ovat useimmiten pessimistisiä ja kuormittavat mieltä ja kehoa aivan turhaan.

Mikään määrä ahdistusta ei tule sanelemaan kuinka tulevaisuus tulee menemään.

Pessimistiset ajatukset tulevaisuudesta voivat lopulta helpottaa iskua, mutta ”pessimisti ei pety” on bullshittiä. Pessimisti pääsee sanomaan ”Mä arvasin, mähän sanoin!” Mutta pettymys on silti olemassa. Joskus ahdistumisen käyminen toteen on aivan yhtä syvä pettymys, kuin heillä jotka eivät ole käyttäneet sekuntiakaan asian murehtimiseen. Väitän, että pessimisti haluaisi olla väärässä ja syvällä sisällään toivoo, että asiat menevät hyvin. Iskun helpottaminen voi olla toki hyvä asia, mutta etukäteen käytetyn murehtimisen määrän kanssa tilit eivät varmasti mene tasan. Parasta olisi olla ahdistumatta tulevasta.

Kun saan itseni kiinni ikävistä ajatuksista ja turhasta stressistä, yritän vaihtaa mieleni suuntaa. Loistava tekniikka palautua tähän hetkeen on syvään hengittäminen. Kerään mieleeni ajatuksia asioista, jotka on hyvin. Joskus se auttaa, joskus ei.

 

6

Lempipuuhaani on hautautua sänkyyn. Jos saan viettää sunnuntain kokonaan sängyssä, tunnen siitä huonoa omaatuntoa, mutta osa minusta nauttii valtavasti. Sänky on kuitenkin paikka, jossa usein ahdistun. Luontaisesti näet minua unettaa aamuisin ja iltasin unen saaminen voi olla haastavaa.

Miten teillä nukutaan?

Toisinaan normaali arki tuntuu raskaalta, kun keho haluaisi valvoa nukkumisen sijaan ja taas aamulla nukkua heräämisen sijaan. Kun soppaan lisää sen, että kehoni tarvitsee paljon unta ollakseen tyytyväinen ja virkeä – ketutus on toisinaan korkealla.

Kai nukahtaa salamana. Aikaisin. Hän on hyvin ärtynyt jos nuohoan vieressä, tökin silmiä (koska miksipä ei?) ja pussailen poskia. Lempeä ihminen on heittämällä vihaisimmillaan, kun hänen unta häiritään. Aamulla Kai vuorostaan tökkii ja suukottelee minua ja olisin valmis listimään hänet hengiltä. Meidän perheessä on siis aamuvirkku ja aamutorkku. Olen ulkoiluttanut koiran aamulla alle kymmenen kertaa tämän ensimmäisen vuoden aikana. Iltaisin taas olen ollut useasti raivona, kun Kai nukahtaa kesken keskustelun ja jättää minut valvomaan yksin. Kuinka paljon voi ihmistä syödä toisen tyytyväinen tuhina, kun itse miettii mitä elämällään tekisi.

Kun Kai nukkuu sikeästi 95% öistään, minun uneni voivat sekoilla laidasta laitaan. Joskus nukahdan yhdeltä, herään neljältä, valvon seitsemään ja nukun pari tuntia lisää. Kun mieleni on täynnä pohdittavaa – ei ole ollenkaan tavatonta, että herään täysin virkeänä viideltä ja aloitan päivän askareet. Ainoa ongelma tässä yhtälössä on se, että viimeistään kolmelta iltapäivällä, olen kuolemanväsynyt. Yritän pitää kiinni rytmistä ja unen määrästä, mutta toisinaan kroppani on sekaisin kuin viallinen seinäkello (eli todella sekaisin). Nukahtamiseen voi mennä 10 minuuttia tai kolme tuntia. Unet saattavat olla sikeät läpi yön tai saatan herätä tikkana 03.08, pyöriä tunnin, nousta ylös ja nukahtaa kuudelta sohvalle. Go figure.

Unettomuus on kamalaa ja olen lääkinnyt itseäni (Imovanella tai vahvalla melatoniinilla), jos unettomia öitä on muutama putkeen. En pidä lääkkeiden ottamisesta, mutta vielä vähemmän pidän muumiosta joka yrittää saada elämästä kiinni unettomien öiden jälkeen. Lähtökohtaisesti kuitenkin yritän tehdä toimintoja, jotka avittavat nukahtamista.

  • Meillä on viileä sisäilma. Olemme kerrostalossa, mutta lämpötila vastaa sähkölämmitteistä omakotitaloa talvella – patterit kiinni ja varaavalla takalla 18 asteeseen. Ekologinen ratkaisu, mutta myös miellyttävä. Emme kukaan koe tarvetta hillua boksereissa kotona, villasukat ja viileään vuoteeseen pujahtaminen on enemmän meidän juttu. Viileä huoneilma on erinomainen tapa nukkua paremmin.
  • Puhtaat, raikkaat lakanat. Minulla on lapsena todettu pölyallergia ja huomaan heti jos lakanat ovat pesua vailla. Nukun huonosti, jos hengitän tunkkaista pölyä ja täten vaihdamme lakanat parin viikon välein. Ei sen useammin, mutta kolmas viikko olisi jo liikaa.
  • Pidän huolen, ettei puhelin häiritse minua klo 22 jälkeen ja että puhelimen valon väri hiipii keltaiseksi yhdeksältä. Olen jo aikaa sitten poistanut pasianssin ja Woody-palikkapelin, jotta en jumittaisi yöllä niiden kanssa, tappaakseni aikaa. Yritän olla nostamatta puhelinta käteen, jos uni ei tule. Toisinaan en onnistu tässä ja kirjoitan muistiinpanoja, tarkistan asian netistä ja selaan Pinterestiä.
  • Luen kirjoja. Aina en jaksa, mutta juuri silloin yritän pakottaa itseni lukemaan edes sivun, mieluummin kuin nostan puhelimen käteeni. Kirjat toimivat hyvin unilääkkeenä, mutta toisinaan käsissä on niin hyvä opus, ettei sitä tohdi mitenkään laskea käsistään. Täysin aukotonta kirjojen lukeminen ei siis ole.
  • Olen myös toisinaan laittanut korvilleni kuulokkeet ja kuunnellut äänikirjoja. Se saa keskittymisen pois pään ajatuksista, uni tulee ja aamulla huomaa, että on kuunnellut unissaan viisi tuntia äänikirjaa. Olen monesti lähtenyt 47%:sta ja aamulla kirja on ollut kuunneltuna sata prosenttisesti. Heh.
  • Lopetin reilu vuosi sitten kokonaan kofeiinia sisältävän teen juomisen iltakuuden jälkeen ja pakotin itseni nauttimaan rooiboksesta. Se on tuottanut tulosta valtavasti. Olin uskotellut vuosia itselleni, ettei teen kofeiini minua valvota, mutta kun vältin tummaa ja vihreää teetä, väsyin pari tuntia aiemmin.
  • Lämpö unettaa ja joskus yritän tähdätä saunomisen tai kuuman suihkun niin, että voin mennä siitä suoraan vuoteeseen.
  • Mikäli yöllä pyörin yli tunnin, nousen nykyään ylös ja kirjoitan päiväkirjaa. Kun saan pään tyhjäksi, lämpimän kaakaon vatsaani, luen hetken ja uni tulee yleensä heti.

 

Löytyykö sinulta lisää vinkkejä unettomuuteen? Jaa ihmeessä ja nukutaan kaikki jatkossa paremmin. <3

 

10

Oui, Paris!

Edeltävä kokemus on lokakuulta 2011, Aapo oli alle vuoden ikäinen, puhelimeni unohtui taksiin, Leevi oli ”minne mennään, kuinka kauan vielä” -kyselyiässä. Kuljimme isommalla porukalla eksäni perheen kanssa Pariisin katuja ja nyt syyskuun alussa 2019 oli hieman erilainen reissu, Kain kanssa kahdestaan.

Edellisellä reissulla kuljin muiden perässä, nyt paneuduin kahteen matkaoppaaseen ja rivakkaan googletteluun. Harmikseni kuljin tällä kertaa katuja hieman sumuisin aivoin ja matalin energioin, olin koko reissun melko tymäkässä flunssassa. Siitä huolimatta näimme hirmuisesti, pyöräilimme, hikoilimme metrossa, lilluimme jokiristeilyllä, söimme mukavasti ja nautimme toistemme seurasta.

 

 

Todettakoon, että Pariisi on nyt nähty. Vaikka olin käynyt aiemmin, odotin jotenkin enemmän. Pariisi on niin älyttömän laaja, siellä on ihmisiä aivan hirmuisesti ja jotenkin siitä kuitenkin jää uupumaan sellainen Pariisi, joka elokuvissa näkyy. Pariisi on turisteja täynnä oleva metropoli, jossa välimatkat ovat pitkiä ja pittoreskia fiilistä on välillä vaikeaa löytää. Koska kaupunki on niin iso, voi toki olla, että me satuimme olemaan väärissä paikoissa väärään aikaan. Osan mielipiteestäni muodostaa myös siitä, että me kaipaamme kipeästi lomaltamme tällä hetkellä jotain muuta kuin suorittamista ja vaeltamista paikasta toiseen. Kai oli Pariisissa ensimmäistä kertaa, minä en muistanut edelliseltä kovinkaan paljon, joten olisi tuntunut liki rikolliselta vain oleskella. Halusimme nähdä paljon, vaikka emme olisi jaksaneet. Valintoja, valintoja.

Pittoreskin fiiliksen osittaisesta puutteesta huolimatta, reissulla oli rattoisaa ja antoisaa. Meidän melko randomisti valittu hotelli oli aivan pränikkä ja sen konsepti miellytti meitä. Loppujen lopuksi sijaintikin oli aivan täydellinen, koska 10:s, 9:s ja 18:s arrondissementit pitivät sisällään mielenkiintoisimmat miljööt ja spotit.

 

Meidän OKKO Hotel (niitä on useampia) sijaitsee Gare de l’Est rautatieaseman kyljessä, ihan raiteissa kiinni. Lentokenttä juna tuo liki vieressä olevalle Gare du Nord asemalle, joten matka hotellille lentokentältä oli lyhyt. Gare de l’Est pitää sisällään toki myös metropysäkin, joten hotellilta kulkeminen kaikkialle toimi loistavasti. Hotellin pienestä aulasta pääsee huonekortilla isoon The Clubiksi kutsuttuun tilaan, jossa on jääkaapeissa aina juomaa, laadukkaat kahvi- ja vesikoneet (kuplajuomaa sekä ihanan kylmää vettä!), pientä naposteltavaa ja iltaisin siellä tarjotaan yksi alkoholiannos (olutta, siideriä tai viiniä), sekä syötävää. Tuoretta patonkia, leikkeleitä, salaattia, juustoja.. Samassa tilassa tarjoillaan aamupala ja kaikki nämä kuuluvat huoneen hintaan. Clubissa toivotaan, että juomat ja syömiset nautitaan siellä, mutta me ei toki tätä toteltu ja otettiin aina hotellille tultaessa juomat mukaan huoneeseen ja tuotiin lähtiessä tyhjät putelit Clubiin, rebels..

Hotellilla oli erinomainen palvelu, kattoterassi valmistumassa ja huoneiden sisustus ja materiaalit viimoisen päälle. Mainittakoon pelkavalakanat ja se, että huoneet ovat yhden- tai kahdenhengen huoneita, eikä niihin mahdu lisävuodetta (muistaakseni).

 

Kun köllimiset oli suoritettu hotellilla, seikkailimme must-see nähtävyydet. Kipusimme Eiffeliin katsomaan maisemia, ajelimme Seinellä, ihmettelimme Louvren valtavuutta, hinasimme itsemme funiculairella  Sacré Cœurille, kävimme Pompidoun aulassa museokaupassa ja tuijotimme hetken remontissa olevaa Notre Damea. Kun nähtävyydet olivat paketissa, sukelsimme Pohjois-Pariisin mielenkiintoisiin alueisiin, kuten Bellevilleen, Pigalleen, Bastilleen, Montmartreen ja Républiqueen. Näillä alueilla pääsi toisinaan turisteja pakoon ja täältä löytyi myös symppiksimmät boulangeriet, puodit ja baarit.

Söimme ranskalaista, italialaista, meksikolaista ja aasialaista ruokaa, sekä joimme karahveittain talon viiniä. 600€ katevaraus kahdesta kaupunkipyörästä hirvitti luottokortillani monta viikkoa matkan jälkeen, mutta hävisi sieltä aikanaan. Valitsin aina sähköpyörän, koska vankkarunkoisella pyörällä taittui matka apuvoimilla paljon mukavammin, etenkin kipeänä. Velíb kaupunkipyöriä voin kyllä suositella. Ne ovat todella suosittuja ja vaikka telineitä on paljon – joillain alueilla oli hyvin vaikeaa löytää ehjää pyörää alle, etenkin työmatka-aikaan. Peruspyörän vuokra on 0€ ensimmäiset 30 minuuttia, sähköpyörä on 1€ ensimmäiset 30 minuuttia. Ajelimme aina alle puolituntia, joten pyörien käyttö tuli todella edulliseksi. Valittavana on erilaisia kokonaisuuksia kertalainasta viikkoon ja katevarauksen lisään on aloitusmaksu, joka oli joitain euroja per pyörä.

Pariisissa oli todella lämmin syyskuun alussa, aurinkoinen sää olikin seuranamme koko matkan ajan. Viivyimme Pariisissa neljä päivää, joista yksi meni aikalailla matkustamiseen. Se oli tehokas reissu ja jos olisi halunnut suorittaa kaupungin kolkat läpi vähän rauhallisemmin, viisi päivää olisi ollut järkevämpi. Koimme kuitenkin Pariisin antaneen kaikkensa meille ja matkan kesto oli meille tällä kertaa juuri passeli. Tällä kertaa kotiinpaluu ei ahdistanut – odotimme oikein, että pääsimme reissusta suoraan viikonlopuksi kotiin lepäämään. Haha. Pariisi ottaa, mutta myös antaa.

 

4

Koko ajan pitää kehittyä. Sen vuoksi otin tavallaan takapakkia ja päätin lopettaa Instagramin yritystilini (@kaisujouppiphotography). Viimeisin postaus on siellä toukokuulta ja se fakta siivitti päätöstä eteenpäin – en ole inspiroitunut työstämään sitä, se ei palvele minua tai asiakkaitani. Sosiaalinen media on ihana tapa viestiä, mutta se on myös hyvin aikaa vievä ja minun työssäni kuitenkin lopulta melko epäoleellinen. Etenkin jos sitä tekee puolivillaisesti, se ei palvele ketään. Sen vuoksi päätin yhdistää tilit – luoda vahvempaa henkilöbrändiä.

Päätös tuntui kuitenkin paikoitellen vaikealta, koska olen ollut vahvasti sitä mieltä, että haluan pitää blogin sekä henkilökohtaisen Instagram-tilin kaukana asiakkaistani. Olen ajatellut, että suorasanaisuus, avoimuus, ronski huumorini karkottavat potentiaalisia asiakkaita – sitä se saattaa toki tehdäkin. Ymmärsin kuitenkin jossain kohti taivalta, että en voi miellyttää kaikkia ja mikäli avoimuus ärsyttää, asiakas ei kuulukaan minulle. On uskallettava olla oma itsensä. On uskallettava luottaa, että mulle on asiakkaita, jotka innostuvat tarjotusta paketista. Rinta rinnan kulkevat tästä eteenpäin ajatukset elämästä – arjesta ja työstä.

Yritystilini muotoutui aikoinaan hyvin tylsäksi ja geneeriseksi tiliksi, joka ei kerro minusta mitään. Se ei kertonut edes työtavoistani, tekniikasta, ei mistään. Päädyin luomaan pohjan, joka kertoi julkaisun kohteen ja vuosiluvun. Kuollettavan tylsää – edes valokuvaamisesta kiinnostuneita ei kiinnosta tuollainen. Ajatus portfoliosta oli täysin turha, koska minulla on olemassa verkkosivut ja materiaalit menivät yksyhteen. Tuumasin Instagramin olevan hyvä kanava esitellä työni hedelmiä, mutta verkkosivujen muoto ei toimi sosiaalisessa mediassa. Ei etenkään sen vuoksi, että tilin päivittäminen toteutui harvakseltaan, sen ollessa minulle itselleni niin pirun tylsää.

Teksti olisi tuonut kuvia lähemmäs, rutiinia ei kuitenkaan ollut ja sen luominen tuntui raskaalta. Sen vuoksi alkoi tuntumaan, että yhdistäminen ei välttämättä olisi huono asia. Jouduin kuitenkin vielä puntaroimaan, haluanko tuoda työjuttuja henkilökohtaisen feedini puolelle, kiinnostaako ne siellä ketään? Hetken tuumailtuani tajusin, että miksi en löytäisi kiinnostavia tarinoita myös kuvauksista. Jokaiseen kuvaan liittyy muistoja ja ainakin yksi ajatus. 

Henkilöbrändiä voi luoda usealla eri tavalla. Voi olla kasvoton, voi olla kasvot vailla minuutta, voi olla sydän auki.  Mä haluan uskoa, että mun nykyiset ja potentiaaliset asiakkaat ovat kiinnostuneita koko paketista. Työskentelen ihmisten kanssa ja persoonalla on väliä. Sillä on suuri merkitys kohtaavatko minun ja asiakkaan ajatukset sekä tavat toimia. Jos ne eivät kohtaa, asiakkuus jää yhteen kertaan tai asiakkuutta ei synny. Instagram voi viedä asiakkaita, mutta se voi myös tuoda niitä – ennen kaikkea se voi ylläpitää niitä.

Toinen paljon päässäni pyörivä asia on nimeni vaihtaminen. Olen luonut Kaisu Jouppi -henkilöbrändiä kymmenen vuotta. Nimeni on varmasti joidenkin mielessä, eikä vielä muutama vuosi sitten tullut kuuloonkaan, että voisin vaihtaa sukunimeni. Miten kukaan enää koskaan löytäisi minua, asiakkuudet pitäisi luoda uudelleen ja koko brändi alusta. En vieläkään tiedä kuinka toimisin. Uusi sukunimeni ei olisi nykyistä huonompi, sillä olisi merkitystä minulle ja perheelleni, mutta uskallanko ottaa riskiä? Voinko luottaa, että harvinaisempi etunimeni kantaa hakutuloksissa alkuvaiheessa, voinko luottaa brändini olevan nimeäni isompi? Onko teillä kokemuksia nimen vaihtamisesta, kun pohja henkilöbrändille on luotu? 

Yhtälailla ajatus blogin nimen vaihtamisesta oman nimeni alle on ollut mielessä vuosia. Vahvan paketin luomisessa se voisi olla oikea ratkaisu, mutta viekö se tie minut takaisin alkuun, tyhjän päälle?

Kehitys saattoi tällä kertaa mennä Instagramissa taaksepäin, enemmän kuitenkin näen sen niin, että paketti alkaa löytämään muotonsa. Yrittäjän pitää kokeilla ja nyt kokeillaan tätä. Nimen vaihtamiset pitää pohtia läpikotaisin, niitä ei voi kokeilla – niissä on mahdollisen vaihdon jälkeen pysyttävä.

Instagram, jossa jaan tätä nykyä kaiken: @kaisujouppi

2

Vuosia olen kerännyt Pinterestissä omaan kansioon ajatuksia, suurin osa voimauttavia (älkää oksentako vielä) ja osa full-on statement -quotseja. Lainauksia suurilta ajattelijoilta, tekijöiltä tai muuten vain osuvia letkautuksia. Koska algoritmit ovat tehokkaita, usein tuntuu kuin Pinterest lukisi ajatuksiani ja tiettyyn mielentilaan tulee kovinkin osuvia tekstejä, jotka laittavat jopa itkemään. Olen aina ajatellut, että sanoilla on isosti vaikutusta ja minun kainalooni on jopa tatuoitu yksi teksti, joka on aikoinaan osunut silmään nimenomaan Pinterestissä.

Nyt minulla on kansio täynnä ajatuksia, jotka herättävät tunteita suunta ja toiseen. Syntyi ajatus kirjoittaa ajatuksista teille. Ei ajatella ajattelua (ellei lainattu teksti sinne vie), vaan tuumaillaan sanojen voimaa ja sitä mitä ne meissä herättävät. Keskustelu on aina mahtavaa, joten kommentointi etenkin tähän juttusarjaan on enemmän kuin suotavaa, jopa toivottua.

Ensimmäinen teksti istuu tuossa yläpuolella. Sen sisältö on suuri ja sitä mitä tässä kaivataan – ajatuksia herättävä. Let’s mennään!

Suomalaisille on hyvin tyypillistä elää masentavien sanontojen mukaan, kuten ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” tai ”Ken kuusen kurkottaa, katajaan kapsahtaa”. Elä pienesti, älä herätä huomiota. Älä kannusta, äläkä helvetissä ainakaan kehu ketään. Muutamia vuosia sitten somessa ja mediassa nousi esille kampanjoita, joissa kannustettiin kehumaan kerran päivässä ja se varmasti järkytti monia. Mutta sen ei pitäisi.

Olen hyvin vahvasti sisäsyntyinen pessimisti, joka ei luota mihinkään eikä kehenkään. Muina uomakipittäjinä keskittynyt omaan tieheni ja muiden onni on tietenkin minulta pois. Istuin kuitenkin terapiassa kolme vuotta, jossa ehdittiin pureutua myös näihin asioihin, jotka koin haasteena. Olen edelleen kateellinen pessimisti, mutta haluan myös toisille hyvää. Olen kylläkin aina halunnut, se on ollut vain vaikeampaa kuin nykyään. Viime aikoina olen ihmisiä kohdatessa kehunut, yrittänyt muistaa luoda suustani ulos positiivisia asioita neutraalin lötinän ohella. Se ei ole helppoa, kun sitä ei ole aiemmin juurikaan harjoittanut, mutta lopulta kuitenkin melko luontevaa.

Muutaman mukavan sanan sanominen toiselle voi muuttaa koko ihmisen. Mikäli vastaanottaja ei kuule niitä juuri koskaan, sanat jäävät loppuiäksi mieleen ja saattavat vaikuttaa jopa tulevaisuuden tuuliin. Yhden ihmisen usko sinuun voi olla käänteentekevä. Jos toisella on mieli todella matalalla; ”kaikki menee varmasti hyvin” on jo paljon sanottu. Kannustaminen menee suomalaisille kehuista ja on tyhjää parempi. Kuuntelu on tärkeää, kannustaminen merkittävää.

Ihmisille on aina ollut tärkeää tehdä omat vanhemmat ylpeiksi ja mikäli ylentäviä sanoja ei koskaan kuulu, mieleen jää tyhjiö  ja se voi vaikuttaa hyvin vahvasti minuuteen. Isäni on leppoisa mies, mutta omasta lapsuudestani jäin kaipaamaan enemmän fiilistelyä, kun saavuin tanssikisoista pokaali kädessäni. Innostunut ”HEI VAU, ihan mieletön juttu!” tuntuisi edelleen hyvältä, kun saavutan jotain elämässäni. Kun lapsi on tehnyt ison työn ja menestynyt, kehut tekevät hyvän vanhemman. Tiedän, että hän itse aktiivisena urheilijana oli lapsuudessani ihan varmasti minusta kovinkin ylpeä, mutta sanoja olisi voinut tulla enemmän. Sanatonta polkua on helppo kulkea, mutta lapsi ei mene kehuista pilalle. Mikäli kehut hänen uusinta piirrustusta joka päivä, ei ole vaaraa ylpistyä liiaksi. Kasvaa vain terve ihminen, joka on tehnyt äitinsä ylpeäksi ja kenties lahjakas taiteilija, koska kehut kannustivat treenaamaan. Tärkeää on kehua onnistumisista, mutta myös yrittämisestä. Lapsien kehuminen on tämän päivän juttu ja sieltä voikin olla helppo ammentaa kauniita ajatuksia myös kanssasisarille. Kenties, et kehu kuinka hienon kakan ystäväsi teki pottaan (toivottavasti pönttöön) – mutta ajatus kehumisesta voi pysyä helpommin mielessä ja tuntua luontevammalta. 

Kehuja kykenen antamaan kevyesti tuntemattomille (esimerkiksi kuvaustilanteessa) tai tovereille, joiden kanssa ystävyys on vuosimallia 2017 (tai nuorempi). Koen toisinaan hyvin haastavaa kehua ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni aina, mutta joiden kanssa kehujen jakaminen ei ole arkipäivää. Lähipiirini saakin kuulla kehuja vielä harvakseltaan, olisihan se aivan överiä kehua avopuolisoa joka päivä tai äidin hiuksia alvariinsa. Tärkeää kuitenkin olisi tehdä se; sanoa kannustavia asioita joka päivä – kehasta menemään. Määrällisesti eniten kehuja saa kuopukseni Aapo, joka tekee kehumisesta hemmetin helppoa. Hän ei haasta, on kiltein lapsi päällä maan (ainakin vielä) ja näyttää rakkauttaan minulle joka välissä. Niin – ehkä tässä on hyvä pitää mielessä vastavuoroisuus. Kehun saaminen tuntuu hyvälle ja mikäli niitä uskaltaa jakaa, niitä varmasti myös vastaanottaa itse enemmän.

Kehuissa kuitenkin tärkeintä on pyyteettömyys ja se, että ei odota niitä takaisin. Jos menet kehumaan ihmistä, jolle kehut eivät ole arkipäivää – saattaa hän jopa häkeltyä. Jollain tavalla se vasta onkin mahtavaa, siitä todella tietää, että kehu osui ja upposi. Päivän hyvä työ tehty ja voi vähän kehua itseään, kuinka on astetta parempi ihminen. Niitä meistä kyllä tuleekin, parempia ihmisiä – antajasta ja saajasta. Ennen kaikkea kauniiden sanojen voima nostattaa sanojen kuulijaa ja sen vuoksi niitä annetaan. Nostetaan toisiamme, kun olemme itse siinä välillä melko kehnoja.

Oletko sinä saanut kehuja, jotka muistat iäti?

Olen ihan varma, että mietit koko lukemisen ajan, mikä se teksti kainalossani on. Vielä se ei nolota kovinkaan paljon, joten tässä se tulee: Seek What Sets Your Soul On Fire. Sitä mä tietyllä tavalla Pinterestin teksteistäkin etsin – ajatuksia jotka laittavat alulle jotain minussa.

6

Kaikki oli niin jännittävää. Kuinka auto ajetaan yöjunan vaunuun, millainen on yöjunan hytti, miten koira viihtyy, nukkuvatko lapset kaksin ja niin – millainen on Pohjois-Norja? Kun juna lähti Pasilasta liikkeelle, otti autovaunun mukaan, kaivoimme eväät esille ja huokaisimme helpotuksesta. Matka oli alkanut ja kaikki oli tähän asti mennyt hyvin.

Olemme usein puhuneet Kain kanssa, että auto matkakohteessa olisi kiva. Hyppäsimme kesällä täysin ääripäähän, kun toteutimme viime talvena haaveeksi muodostuneen matkan Norjaan omalla autolla. Tarkoituksena oli suunnata Keski-Norjaan, olen näet kuullut, että maisemat siellä ovat kuin satumaasta. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja lounas ystävän kanssa sai meidät suuntaamaan kohti pohjoista. Meidän oli tarkoitus matkata Inarin kautta Varanger Lodgelle mökille muutamaksi yöksi ja jatkaa sieltä loppumatka omia reittejä – kohdaten taas Rovaniemellä paluuta varten. Ystäväperheen suunnitelmat muuttuivat harmillisesti hetki ennen reissua ja lopulta löysimme itsemme yöjunasta keskenämme.

Meidän perheeltä ei löydy telttoja, makuupusseja, eikä sen koomin eräilyyn vaadittavaa asennetta. Tarkoituksena oli ajaa keskimäärin 1-3h päivässä. Kymmeneen päivään oli sisällytetty kaksi pidempää, reilun 5h vetäisyä, kaksi täysin autotonta päivää ja kaksi yötä jolloin juna kuljetti meidät yli tuhat kilometriä. Lopulta oman auton mittariin pohjoisessa karttui 1400 kilometriä. Yövyimme mökin ja junan lisäksi hotelleissa, koluten perhe- ja lemmikkihuoneet.

 

Saavuimme Rovaniemelle aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan suoraan kohti Inaria. Kolmen tunnin matka oli melko tylsä ja ajoimme sen puoliksi. Meidät yllätti Sodankylän suuruus ja Inarin pienuus, olin aina ajatellut mielessäni nämä pitäjät toisinpäin, en yhtään tiedä miksi. Yövyimme symppiksessä Hotel Inarissa, jossa meidän perhehuoneessa oli parvi, oma sauna ja oma sisäänkäynti suoraan pihalta. Koiran kanssa varsin toimiva systeemi. Visit Inarin järjestämä Inarijärven risteily katamaraanilla innosti meitä, jätimme koiran huoneeseen ja liplattelimme paatilla ihanissa Suomi-maisemissa pari tuntia. Kiipesimme jylhälle Ukko-kalliolle ja aloimme päästä lomatunnelmaan.

Inari oli pitt-stop matkallamme ja odotimme malttamattomina, että pääsemme Norjan puolelle. Oli hupaisaa, kun ylitimme rajan Utsjoella ja emme meinanneet edes tajuta sitä. Käytännössä maan vaihtuminen oli kyltti tien vieressä ja 30km/h nopeusrajoitus. Poikien oli hyvin vaikeaa tajuta kuinka maiden rajat menevät ja kuinka voimme omalla autolla vain ajaa toiseen maahan, zoomailimme navigaattorin näkymää sisään ja ulos. Jokin kuitenkin muuttui Norjan puolella, nimittäin maisemat.

 

Maasto lähti muuttumaan käppyrämännyistä korkealle kohoaviin vuoriin ja sitten yllättäen koivikkoihin – vaivaiskoivujen määrä oli huima! Ajoimme Utsjoelta itään päin, aina Varangerbotniin asti ja siitä vuonon reunaa pitkin Nessebyn mökillemme, Jäämeren rannalle. Siellä vihdoin ymmärsin täysin mitä Kokkosen Terhi tarkoitti, kun hän kirjoitti Naurava Turskan Kallo -kappaleen Scandinavian Music Groupille.

 

”Minä istun ja mietin, kuinka sattuikaan
Sain eilen vanhan Volvon, joka toimii taas
Ajan kauas täältä, enkä enää mahdu kartalle
Ja Jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo

Kirjoitit kirjeeseen: ”Miten sulla, kulta, menee?”
En vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä
Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää
Vastasin silti: ”Voisin syödä muutakin kuin kalaa”

 

Tunnelma oli erilainen kuin olin koskaan aiemmin kokenut. Raikas, pysähtynyt, henkeäsalpaavan kaunis. Ajantaju katoaa, sitä ihmettelee lasku- ja nousuvesiä ja lapsetkin janoavat koko ajan ulos. Tuntee olevansa kaukana kotoa, ison äärellä. Pienuus iskee sisuksiin ja ajatus mahdollisista valaiden läsnäolosta, ihan siinä lähellä, hämmentää.

 

Meidän majoitus Varanger Lodgella oli luksus. Isot ikkunat pitivät huolen, että vaikka toisena päivänä sää oli epävakaa, tunnelma tuli sisälle asti. Mökin varustus oli priimaa ja koska olimme varautuneet ruoka- ja juomapuolella kolmen päivän aterioihin ja lomaherkkuihin, meidän ei tarvinnut poistua mihinkään.

Lodgea pitää suomalainen Elina, norjalaisen kalastajamiehensä kera. Suuntasimme tuonne siksi, että alunperin mukaan lähtevän perheen isä on arkkitehti ja suunnitellut kyseiset kaksi ranta-asuntoa. Jaettava sauna rakennusten välissä oli valtava ja sieltäkin löytyi iso ikkuna, josta upeat näkymät merelle. Oli kotoisa tunnelma, kun meidät vastaanotettiin suomeksi, mutta oli myös yhtä mahtavaa päästä juttelemaan kalastaja-Edgarin kanssa kuningasrapujen pyytämisestä. Edgar järjestää kuningasrapu-safareja ja kalastaminenkin on hieman erilaista, kuin täällä etelässä. Leevi nosti kannelta minuuteissa muutamankin vonkaleen ja kun ihmettelimme melko kookasta kampelaa, Edgar nauroi meille huvittuneesti: Leevin nostama kampela oli noin kilon painoinen ja Edgar kertoi, että he ovat saaneet hieman isompiakin – kolmesataa kiloisen. Käsitys vonkaleista romuttui.

Olisimme voineet viipyä Lodgella viikon, mutta matkan piti jatkua. Hyppäsimme autoon aamupäivällä ja valmistauduimme pitkään ajoon, kohti Hammerfestia. Pyysin päästä rattiin ensimmäiseksi, koska olin virkeä ja kun olin ajanut kaksi ja puoli tuntia, olisin voinut ajaa heittämällä toisen setin perään. Tylsää suoraa, saatika tylsää maisemaa ei ollut mailla halmeilla. Vuonojen mukaan mutkitteleva rantareitti piti sisällään vuoria, sisämaan laakeutta, korkeuseroja ja henkeäsalpaavia pysähdyspaikkoja. Ajoimme kovaa, ajoimme rauhassa ja pysähtelimme – kaikki nauttivat matkasta. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme mukavia. Edeltävän päivän epävakaa sää oli muisto vain ja aurinko porotti loppulomamme.

 

Hammerfest on kaunis, kompakti kaupunki. Maiseman hieman pilaa ytimessä oleva öljynjalostamo, mutta kun katsoo toisaalle, voi jälleen häkeltyä. Kiipesimme kaupungin ylle ja vahdimme, että risteilyalus pysäköi oikein. Halusimme myös itse vesille ja ajelimme paikallisella lautalla kierroksen. Pääsimme kurkkimaan pieniä kyliä ja parin tunnin reissu oli oikein mainio tapa tutustua vesiteitse lähialueisiin! Lautta-aikataulut olivat sen verran kyseenalaiset, että ei uskallettu jäädä sunnuntaina lautasta mihinkään – seuraava lautta olisi saattanut tulla vasta maanantaina.

Jo ennen Hammerfestia alkoi paikallisten kohtaaminen – poroja siellä, poroja täällä. Porojen määrä oli hupaisa, ne herättivät paljon naurua ja sulostusta meissä. Kun ajoimme loman lopuksi Rovaniemelle, kukaan ei enää pistänyt merkille vastaantulevia, keskellä tietä nököttäviä otuksia. Poroja oli niin paljon, että niistä tuli peruskauraa. Niiden läsnäolo etenkin kaupungissa kuitenkin huvittaa edelleen, siellä he vain jolkottivat keskellä suojatietä ja söivät kukkaistutuksia.

Hammerfestissa oli myös otus, jonka olisimme kovasti halunneet nähdä, nimittäin maitovalas Hvaldimir! Hän oli legendan mukaan karannut venäläisestä vakoojakoulutuksesta ja ottanut kodikseen Hammerfestin sataman. Kesy valas tuli ruoka-aikaan paikalle ja ammattilaiset ruokkivat hänet, hänestä oli tullut Hammerfestin maskotti. Hankimme museosta Hvaldimir-pehmon, naureskelimme Instagram-videoille (suosittelen katsomaan!) ja saimme kuulla myöhemmin uutisista, että Hvaldimir oli lähtenyt matkaamaan kohti Altan kaupunkia. Tämä oli iloinen uutinen kaikille, se nimittäin tarkoitti, että Hvaldimir pystyi itse pyydystämään ruokansa.

 

Me myös jatkoimme matkaamme parin päivän jälkeen kohti Altaa, joka on etelämmässä, alle kolmen tunnin matkan päässä. Meillä oli perinteinen lomariita päällä, joten tämä välimatka meni hiljaisuudessa. Alta kuitenkin tarjoili meille puitteet puhua riita läpi ja lopulta nautiskelimme eväitä hotellin viereisellä nurmikolla. Olin ymmärtänyt, että Norjassa on kallista. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt sen ulottuvan supermarketteihin asti. Helistin kilon porkkanapussia Kain naaman edessä ja korotin ääntäni ”Siis tämä on melkein kuusi euroa!! Tää maksaa Suomessa euro viiskyt!” Olin pöyristynyt. Ajattelin koto-Suomessa, että säästämme, kun ostamme satunnaisesti eväitä ravintola-ruokailujen sijaan. En ollut ajatellut, että jokainen eväsretki kauppaan vei 50 euroa ja täten olisimme säästäneet parhaiten pakkaamalla kuivamuonaa auton täyteen. Jälkiviisaana voin myös todeta, että konttiin olisi kannattanut lastata lava olutta ja viinitonkka. Alkoholi on järkyttävän hintaista ja yhtäkään Vinmonopoletia (paikallinen Alko) ei osunut silmiini, mikäli olisi kaivannut viinipulloa. Onneksi tajusimme ostaa Nuorgamin Alkosta muutamat putelit ja auton sekä lasten ollessa reissussa mukana, ne riittivätkin ihan hyvin.

Alta oli kovin tylsä kaupunki. Merenrannassa on yksityisiä taloja, eikä ollenkaan samaa tunnelmaa kuin rantakuppiloita sisältävässä Hammerfestissa. Keskustassa jotain kauppoja, pari ravintolaa, terveyskeskus. Onneksi Alta oli meille vain yhden illan pysähdys ja seuraavana päivänä lähdimme hymähdellen kohti Kautokeinoa. Sinne meillä ei nähkääs ollut mitään odotuksia. Ehdoton visiteeraamisen kohde oli Juhl´sin hopeapaja, mutta sen lisäksi Kautokeinosta meillä oli tuppukylän mielikuva. Sitä se olikin, mutta jotain sympaattista se piti sisällään. Kautokeino oli tunnelmaltaan syvällisempi kuin Alta ja lehtikuusella verhoiltu kylän ainoa hotelli erittäin vieraanvarainen. Hotelli oli kaikkien mielestä paras koko matkalla ja se johtui ehdottomasti kahdesta ulkoporealtaasta ja tynnyrisaunasta. Polskimme koko illan ja nautimme illallisen hotellin ravintolassa. Juhl´sin hopeapaja oli elämys ja mikäli olet matkaamassa ohi Kautokeinon, piipahda ihmeessä!

Herätessämme Kautokeinossa, alkoi matka olla lopuillaan. Saavuimme Rovaniemelle pitkän ajon jälkeen ja Kai ajoi muina konkareina auton junaan. Pysähdyimme matkalla Levillä syömässä ja oli jännittävää kokea lumikaupunki keskikesällä. Junamatka takaisin oli helteiden vuoksi kuuuuuuma, mutta nukuimme suht mukavasti kiskojen kirskuessa. Helteisiin liittyen; pohjoisessa ei ole totuttu niihin. Täten hotelleissa ei todellakaan ole ilmastointia ja lämpö oli jonain öinä riesa. Olimme kuitenkin mielissämme, että meidän matkalle sattui niin hyvät säät. Kumisaappaat ja lapaset jäivät liki käyttämättä.

Pohjois-Norja tarjoili meille mukavan seikkailun! Olimme hyvin väsyneitä matkan jälkeen, mutta onnellisia siitä, että uskalsimme lähteä mukavuusalueelta. Lapset jaksoivat mainiosti koko reissun ja jopa viihtyivät! He aidosti nauttivat maisemista ja oli ihanaa antaa heille hieman erilainen reissukokemus rantalomien sijaan. Puhelimissa toimi netti, joten ajomatkoilla takapenkillä syttyi yleensä hepuli vasta kun kerroimme lähestyvämme kohdetta. Samoin Simo matkusti autossa ja muutoinkin mukana kuin vanha tekijä. Hän ei kovin paljon ollut itsekseen, lähinnä meidän ravintolavisiitit ja veneseikkailut. Matkustaminen koiran kanssa sujui niin kivasti, että ehdottomasti voisin uudelleenkin ottaa mukaan.

Oli siistiä nähdä useita eri kyliä ja vaihtuvia maisemia, seuraavaksi kuitenkin perheenä lähdemme aika varmasti staattisemmalle reissulle. Jotain eri tavalla rentouttavaa paikallaan olemisessa kuitenkin on.

5

Pidättelimme hengitystä, mutta vain hieman. Rakennusvalvonnan metkut alkavat olla jo liiankin tuttuja – meille luvattiin käsitellä luvat loppuun tämän viikon aikana, emmekä yllättyneet, kun mitään ei kuulunutkaan. Petyimme toki silti. Tässä mennään joka päivä lähemmäs talvea ja täten joka päivä olemme lähempänä projektin viivästymistä keväälle. Ihan vain siksi, että rakennusvalvonnassa on varmaan viidettäkymmenettä vuotta työvoimapula. Joka käytännössä tarkoittaa sitä, että meidän koti ei ole priorisointi-listan kärjessä.

Alamme kuitenkin olla niin lähellä, että todennäköisesti ensi viikon aikana meillä on oltava luvat kourassa. Aion pitää siitä huolen lähettämällä joka päivä viestiä ja soittamalla perään. Olen lopen kyllästynyt turhaan odotteluun. Viimeiset korjaukset pitäisi nyt olla sisässä ja odotamme enää niiden hyväksymistä.

Joten tässä on meidän tulevan kotimme pohja, kahdessa tasossa. Tontin malli, mutta ennen kaikkea raha saneli meidän kodin muodon. Hyvin simppeli, mutta ulkoapäin katto tuo hieman erilaisuutta tiskiin – palaan teille julkisivukuvien kera toiste. Kun tapasin arkkitehtimme sata vuotta sitten, meillä oli aivan selkeä ajatus huoneiden määrästä, mitä tulee mihinkin ilmansuuntaan ja mihinkin kerrokseen. En kuitenkaan hahmottanut ollenkaan talon ulkomuotoa, enkä alakerran pesutilojen ja lastenhuoneiden rytmitystä. Arkkitehti toi pakettiin oman vision ja muutamien luonnosten jälkeen aloimme olla oikeilla jäljillä.

Jouduin luopumaan muutamasta haaveesta, kompromissejakin tehtiin, mutta pohja on mietitty käytännöllisyyden kulmasta, valon kulkemisen mukaan ja hinkattu sen verran kauan, että olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Muutama kysymysmerkki leijuu edelleen yllämme, täytyy varmaan rakentaa toinen talo jossain vaiheessa tämän harjoituskappaleen jälkeen. Hetkinen. Ei. Ikinä. En koskaan enää ikinä halua rakentaa, ainakaan kaupunkiin jossa rakennusvalvonnassa on ”työvoimapula”. Miettikääpä sitä, me ei olla päästy edes rakennusvaiheeseen ja olen jo takki tyhjänä. Enkä uskalla edes ajatella mitä esteitä vielä onkaan edessämme.

Meidän pääilmansuunta tulee olemaan pohjoiseen päin. Keittiöön ja olohuoneeseen tulee valoa pohjoisesta, lännestä, hieman idästä ja aavistus etelästä (yläkerran kattoikkunoiden kautta). On hyvin mielenkiintoista lopulta nähdä kuinka valoisaa tai pimeää kodissa tulee olemaan. Rakastan valoa, joten toivon isojen ikkunoiden sitä tuovan, vaikka etelä ei ole ilmansuuntamme. Norjan mökillä analysoimme tilannetta, kun meillä oli hallussa aurinko takanamme ja vain isot ikkunat kohti länsi/pohjoista. Valo oli taivaallinen. Arkkitehtimme sanojen mukaan ”taiteilijoiden ateljeen valo – tasainen ja pehmeä”. Toki ilta-aurinko tulee posottamaan kesäisin suoraan telkkariin, kattoikkunat varmaan vuotavat ja talvisin on pimeää kuin luolassa. Mutta kaikkea ei voi saada – ainakaan tällä budjetilla.

Alakerran lastenhuoneet ovat etelään päin, siellä päätimme tehdä huoneista mieluummin isommat ja täten Leevi tulee kulkemaan omaan soppiin Aapon huoneen kautta. En laske vuosia lasten poismuuttoon, mutta todennäköisesti Leevi ehtii muuttaa omaan kotiin ennen kuin talomme on valmis. Hehe. Lasten väliseinä tulee lattian päälle kevyellä rungolla, jotta sen voi mahdollisesti purkaa tulevaisuudessa, saaden yhden ison työ- tai makuuhuoneen. Käytävän päässä pojilla on oma rauha, jos he sitä kaipaavat ja mikäli huoneen läpi kulkeminen tuo haasteita – aina voi rakentaa jälkikäteen vielä yhden väliseinän.

Minikokoinen saunamme tuli ulkovaraston ja autokatoksen kanssa samaan letkaan. Alunperin se oli piirretty erillisenä kuutiona, mutta kustannussyistä hilasimme sen kiinni varaston seinään – ei arkkitehtuurisesti ideaali ratkaisu, mutta tuhansien eurojen säästö motivoi. Halusimme mieluummin tilavan kodinhoitohuoneen ja suihkun, kuin saunan sisälle. Pidämme ulkosaunan ajatuksesta ja kulku pesutiloihin on suunniteltu käytännölliseksi. Mahdollisuus puusaunaan oli olemassa, mikäli sauna olisi sijoitettu aivan toisaalle tontilla. Puiden hankkiminen, varastoiminen ja epäkäytännöllinen kulku sisätiloihin sai meidät päätymään sähkösaunaan. Emme ole saunahifistelijöitä, kunhan Kai saa kasvonsa punaiseksi aika ajoin.

Etuovemme tulee olemaan pihaan kulkuun nähden kulman takana ja tiedän jo nyt, että tuleva aivan varmasti käyttämään enemmän sivuovea suoraan autokatoksesta, kuin virallista etuovea. Etuovelta tulee kuitenkin lähtemään kiinteä säilytysjärjestelmä, joka sanelee kenkien ja vaatteiden kuuluvan sinne. Aion pakottaa lapset ja vieraat käyttämään sitä ovea aivan varmasti. Todennäköisesti Simon ulkoilutus tullaan tekemään etenkin kurakeleillä niin, että ulos mennään etuovesta ja sisään tullaan sivuovesta, josta on suora pääsy kodinhoitohuoneen lavuaarille tassujen pesua varten. Kura-eteisen ajat ovat meillä jo historiaa, joten virallinen eteinen on kompakti ja hyvällä säilytystilalla varustettu. Tällä hetkellä pärjäämme pienellä naulakolla, koska olen intohimoinen järjestelijä ja esillä roikkuvat vain kuluvan kauden vaatteet. Kuljettelen kenkiä, takkeja ja muuta oheistuotetta edestakaisin niin ahkeraan, että menetän ainakin vuoden elinajastani näitä askareita toimittaessani. Sama jatkukoon tulevassakin talossa!

Keittiö tulee yhdelle seinälle ja astioita, sekä järjestystä rakastavana ihmisenä huonekorkeus käytetään hyödyksi. Meille on tulossa epäkäytännöllisiä kaappeja, joihin ylettää vain jakkaralla. Olen huomannut, että ihmisellä on kulhoja, termareita, pizzakiviä, irtopohjavuokia, maljakoita ja piparimuotteja, joita käytetään hyvin satunnaisesti (joitain jopa vain kerran vuodessa). Kampeaminen jakkaralle on parempi vaihtoehto, kuin täyteen ahdetut alakaapit. Myönnän kuitenkin olevani huolissani säilytystilan määrästä, rakkauteni astioihin on vain niin syvää.. Seinän tila ei riittänyt täysin koko keittiölle ja pieneen saarekkeeseen tulee liesi ja laskutilaa, sekä kaappeja ja laatikoita. Saareke on kompromissi, joka aiheuttaa sen, että en tule saamaan valtavaa koko suvun kattavaa ruokapöytää. Oli kuitenkin valittava käytännöllinen arki, sukujuhlien ja ison porukan illanistujaisten sijaan. Sopu antakoon sijaa.

Noin puolet talosta on siis korkeaa tilaa ja meidän makuuhuoneemme seinä alakertaan jää avonaiseksi. Sitä kautta kattoikkunat tuovat varmasti hieman valoa etelän puolelta alakertaankin. Toki katto on paksu ja ikkunat ovat melko syvällä.. Mutta ainakin jotain kajoa alakerrasta katsottuna näkyy! Korkean tilan kaikuminen on erittäin hyvä kysymys ja tarkoituksena olisi miettiä tätä asiaa, kun projekti virallisesti käynnistyy. Onko teillä kokemuksia näpsäköistä akustiikkalevyistä tai muista ratkaisuista? Todennäköisesti sellaiset ovat edessä..

Yläkertaan tulee makuuhuoneen seinän taakse vaatesäilytys, pieni wc ja työhuone. Alakerrassa on vaatesäilytys pojille ja ylös olisi tarkoitus säilöä meidän kuteet. Ylhäällä vaatesäilytys jää laskevan katon alle, joten sen suunnittelussa tarvitaan mielikuvitusta ja joku toteuttamaan visioni. Melko varmasti siellä on ensimmäiset viisi vuotta kasassa muovilaatikoita ja rekkejä, koska toimiva systeemi on viimeisenä hankintalistalla.

Suurin huoli tällä hetkellä on talon koko, mitä makuuhuoneisiin mahtuu, miten pienen keittiönpöydän joudun hankkimaan.. Asumme hulppeassa kahdessa sadassa neliössä tällä hetkellä ja mikäli muutamme täältä suoraan uuteen taloon – on aivan selvää, että se tulee tuntumaan ahtaalta. Rakastamaani avaruutta on yritetty vaalia, mutta käytännössä saan sitä eniten sillä, että karsin huonekalut ja tavarat minimiin. Totuimme nykyiseen asuntoon parissa viikossa (tämä ei tunnu hulppealta vaan kompaktilta) ja olen varma, että totumme tulevan talon kokoon yhtä nopeasti. Lievä pettymys se silti todennäköisesti tulee olemaan, koska on mahdotonta havannoida tilaa ennen kuin seinät ovat pystyssä ja nyt tätä tilaa on vaan niin massiivisesti. Joka tapauksessa tiedostan sen, että olemme rakentamassa varsin mukavan kokoista omakotitaloa. Se voisi olla 300 neliötä, mutta puolet vähemmän on varmasti kylliksi. Me vielä majailemme puolet ajasta siellä kaksin. Olen myös täysin luovuttanut nykyisen kotimme siivoamisen kanssa – aivan liikaa lattiapintaa. Oikeasti kompaktimpi koti, jossa neliöt on mietitty tarkkaan on varmasti fiksumpi kuin tällainen vanha tehdas jossa voisi järjestää tanssikilpailun eteisessä.

Täten olemme liki good to go. Minne me sitten menemme? Ei mitään hajua. Onneksi meillä on osaavia ihmisiä ympärillä ja urakoitsijamme totesi ”Ihan turhaan stressaat, talon rakentaminen on helppoa!” Will see..

8

Viimeinen valo jota puhutaan – Viitasen Piia
Klikkaa Spotifysta seurantaan Muutama hetki -soittolista

 

Viitasen Piia sykähdyttää lyriikoillaan uudelleen ja uudelleen. Suomen kielen käyttö on hienoa.
Uusin albumi ”Meidän jälkeemme hiljaisuus” iskee ytimiin.

Viimeinen Valo Jota Puhutaan uomailee päättymistä.
Luopumista, loppumista. Tällä kappaleella voidaan juhlia elämää tai kuolemaa – you pick.


Mikä on se sana joka viimeksi sanotaan

Mitä jää kun lopultakin irrottaa
Kun mitään ei voi viedä täältä mukanaan
Mitä jää kun kaikki turha riisutaan
Rakkaus

 

Viitanen on ollut tunteiden tulkki aiemmilla kappaleillaan ja itken aina silmät päästäni, kun
Kuljen Sun Kanssasi Matkaa -kappale kajahtaa kaiuttimista. Sopivaa materiaalia esimerkiksi seuraaviin hautajaisiin.

 

Niin minä annan sen mennä
Niin minä annan sun mennä
Jos saatan sun purtesi matkaan
Vielä kerran viimeisen
Niin pyydän sen ottaisi vastaan
Sadonkorjaaja ihmisten
Niin pyydän sun ottaisi vastaan
Sadonkorjaaja kyynelten

1

Olin kuumissani ja väsynyt, minulla oli kuitenkin kuvattavana vielä yksi ihminen siihen iltapäivään. Piti kommunikoida englanniksi, ei olisi yhtään kiinnostanut – mutta laitoin tsemppivaihteen päälle, hymyn kasvoille ja höpöttelin mukavia. Kysyin Soalheiron viinitilan pitäjältä milloin heillä on sadonkorjuu, kerroin haaveestani päästä seuraamaan äksöniä ja seuraavaksi kuulin Luísin sanovan ”You should come!”

Sadonkorjuuseen oli pari viikkoa, muutaman päivän päästä löysin lentoliput sähköpostistani ja päädyin Pohjois-Portugaliin tallentamaan Soalheiron 2019 vuoden sadonkorjuuta. Istun parhaillaan viinitilan tasting-huoneessa, edessäni maisema Espanjan puoleisille vuorille, pöydällä ties monesko lasi kuohuvaa, mieli lämmin ja huomenna olen kotona.

Mittari näytti 202km/h kun Luís ajelutti minua ja venäläisiä sommeliereja Portosta Melgaçoon. Vauhtisokeus iski päälle ja 180km/h alkoi tuntua normaalilta. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että kaahailusta tulisi koko reissun kestävä vitsi. Moottoritie vaihtui taajamaan ja 70km/h alueella 120km/h tuntui aivan älyttömältä. Silmät suljin kuitenkin vasta, kun viimeisenä iltana ajoimme vuorille ja 100km/h serpentiinitiellä sai nauramaan hysteerisesti kuoleman ja elämän rajamailla. Aina kun auto pysähtyi, huokaisimme helpotuksesta, kuin huvipuiston laitteen kierroksen loputtua. Huokailujemme ja minun ”Oh my God, you drive like a maniac!!!” lomassa Luís tokaisi ”I only do this, so you can get the relaxation feeling after and really, really enjoy life!” 

Koska en kuollut, voin kertoa, että ajomatkat Luísin kanssa olivat täynnä naurua, älytöntä musiikkia – muun muassa Backstreet Boyseja liikenneympyrässä, jota hän ajoi täysiä kolme kertaa ympäri ennen kuin poistui siitä. Suurin osa täällä ei puhu englantia, mutta seuranani on ollut Josh jenkeistä (vapaaehtoisena sadonkorjuun ajan), Luísin tuttu viinialalta Georgiasta ja samoin eräs työharjoittelija niiltä seuduilta. Itse tiimin kanssa kommunikointi on tapahtunut sana kerrallaan, arvaamalla ja elekielellä, muutamia kielitaitoisia lukuunottamatta. Periaatteessa englantia ei tarvita, olen tehnyt täällä dokumentaarista kuvaamista ja tallentanut asioita niin kuin ne ovat. En ohjaa ja jos haluan jonkun  pysähtyvän hetkeksi; STOP! karjaistuna toimii kielellä kuin kielellä.

Tämä työmatka jää mieleen ehkä juuri siksi, että tänne päätyminen oli kiinni vain siitä, että avasin suuni ja sen vuoksi pääsin toteuttamaan yhden pienen unelman. Tämä työmatka jää mieleen myös siksi, että Luís  kutsui minut tänne, näkemättä yhtään kuvaani. Kymmenen minuuttia kohtaamisemme jälkeen hän sanoi ”No need for pictures, I like you.” Tämä matka jää mieleen, koska minua on kohdeltu kuin VIP-vierasta. Mieleenpainuvimmat syyt ovat kuitenkin tunnelma, lämpö ja huumori. Olen päässyt neljän päivän aikana Soalheiron viinitilan sadonkorjuuajan hektiseen arkeen kiinni, minut on otettu osaksi tiimiä. Työskentelyäni on ihmetelty (kun en ohjaa kuvattavia, vaan tallennan tilanteita niin kuin ne ovat), olen ollut hyväntahtoisten vitsien kohde, minulla on ollut hyvin tervetullut olo. Olen istunut useita lounaita, välipaloja ja päivällisiä tiimin kanssa ja huomannut kuinka taustalla ohi lipuvien turistien silmistä paistaa halu olla mukana. Olen etuoikeutettu. Olen vieraillut lukuisilla viinitiloilla työni kautta, mutta en ole koskaan päässyt takahuoneeseen. Istun kertakäyttöisen pöytäliinan ja keikkuvan tuolin ääressä, syvällä ylpeydellä.

Kun päätin lähteä tänne (sekunnissa), tiesin mitä minulta odotetaan, mutta käytännöstä en tiennyt mitään. Luotin sokeasti Luísin ”Things will work out!” fraasiin ja se on kannattanut. Hän on noutanut minut, kuten on edellisenä iltana sovittu. Olen saanut hyöriä miten haluan ja pyytää mitä haluan. Suunnitelmia on paljon, osa toteutuu, osa ei. Hetkessä eläminen on täällä avainsana. Eilen suunnitelmana oli, että Josh ajaa minut Portoon lentokentälle, aamulla hän ilmoitti, että jääkin tänne ja äsken Luís tuli luokseni kertoen ”When I heard the news, I changed my whole life completely. I will drive you to Porto!”

Mielenkiintoinen, antoisa matka. Olen aina välillä ymmälläni siitä, minne intohimoni valokuvien parissa minua viekään. Palaan kotiin haikein mielen, heitän heipat tiimille, joka oli perheeni muutaman päivän ajan. Ihmettelen jälleen omaa pienuutta – kohtaloa, joka vie meidät tiettyyn ympäristöön, tiettyyn hetkeen. Kenties palaan jonain päivänä ja osallistun itse rypäleiden poimintaan ja mehun tuottamiseen. Kun pari viikkoa sitten olin kuvannut Luísin ja hyppäsin autoon, en ollut enää väsynyt. Nauroin ja liki kiljuin ratissa. Sellaista on unelmien toteuttaminen – niistä saa virtaa.

Luís kävi hetki sitten kertomassa työpisteelläni, että lähdemme pian. Lopuksi hän kommentoi ”Nice music! – Of course not as good as mine.” On aika hyvästellä, it has been a huge pleasure.

In vino veritas. <3

12