Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 

Tein granolaa. Ensimmäistä kertaa. Kuten monessa muussakin, myös tässä tulen hieman jäljessä. Olen makustellut mahdollisuutta tehdä omaa granolaa jo vuosia ja nyt yksi kirjan teksti sai minut tarttumaan kaupan liki viimeiseen kaurahiutalepakettiin.

Kuten on uutisissa todettu, ruoka ei ole vielä loppumassa ja Eloveenaakin on taas hyllyissä. Jos tässä etätyön ja lasten hoitamisen ja opettamisen lomassa jää iltoihin aikaa, tee ihmeessä itse seuralainen esimerkiksi jogurtille.

Luin (ja rakastuin) hetki sitten  Saku Tuomisen Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta -kirjaan. Se ei ole keittokirja, vaan Saku puhuu hyvästä ruoasta, tuo omat mielipiteensä ja oivalluksensa esiin. Saku on ehta multitalentti ja meiltä löytyy suurin osa hänen tuotoksistaan kirjahyllystä – arvostus on syvällä, mutta tämä kirja muodostui koko tuotannon kruunuksi. Ajatusmaailmamme kohtaavat ja ahmin kirjan yhdessä viikonlopussa.

Olen lukukokemuksen jälkeen palannut kirjan äärelle epämääräisten reseptien lomaan. Tuomisen ydin on yksinkertaistaa asioita ja käyttää laatua määrää enemmän, tehdä ruokaan liittyvistä asioista helpompia. Hän kirjoittaa oman elämänsä tottumuksista ja löysin niistä paljon tarttumapintaa. Koska laatu määrää tahtia heidän taloudessa enemmän kuin määrä – granola täysrasvaisen jogurtin kanssa kuuluu etenkin viikonloppujen aamupalapöytään.

 ”Rakastan asioita, joiden tekeminen on helppoa mutta jotka lisäävät laadun tuntua arjessa. Omatekoinen granola on yksi näistä. Sen tekeminen kuukauden tarpeisiin vie alle tunnin, ja siitäkin ajasta yli puolet menee odotteluun.”

Jos olet suurperheen vanhempi, granola ei välttämättä ole vastaus muromyslin korvaamiseen, mutta kahden aikuisen kodissa se on juuri noin!

Granolasta löytyy reseptejä vaikka kuinka, mutta päädyin kokeilemaan Sakun suurpiirteisellä reseptillä. Ymmärsin heti, että granola ei tule halvaksi, mutta valmistamisen jälkeen todella ymmärsin laadun merkityksen. Oivalsin myös ensimmäisen kokeilun jälkeen, että granolasta voi tehdä halvemman version jättämällä kalliit pähkinät pois. Kolmen tai neljän arvokkaan pähkinän sijaan voi valita yhden ja lisätä settiin auringonkukan siemeniä ja maapähkinöitä. Laatu tippuu toki, mutta ei merkittävästi ja hinta on kukkarolle suotuisampi.

Tuominen kannustaa ihmisiä kokkaamaan kokeilemalla, tiukoille resepteille on paikkansa, mutta hänen kirjastaan ei niitä löydy.

 

Kirjan granola 

Pilko isö määrä erilaisia pähkinöitä, mielellään tuoreita ja mahdiollisimman hyvälaatuisia. Lisää joukkoon pähkinöiden verran kaurahiutaleita ja sekoita käsin. Lisää 1-2 dl vaahterasiirappia, ihan vähän öliiviöljyä ja suolaa. Sekoita lastalla. 

Vatakaa 1-2 kananmunan valkuaiset vaahdoksi ja sekoita joukkoon. 

Levitä granola tasaisesti uunipellille. Paista noin 40 minuuttia 160-asteisessa uunissa. Ota pois, kun granola alkaa hieman tummua. Se saa ruskistua hieman muttei palaa. Anna jäähtyä ja kovettua ainakin puolituntia ja siirrä esimerkiksi isoon lasiastiaan. 

 

Saku kirjoittaa myös, että vaahterasiirapin määrään vaikuttaa se kuinka makeasta granolasta pidät. Hän mainitsee, että granolaa voi maustaa vaikkapa kookoshiutaleilla, kanelilla tai sekaan voi lisätä kuivattuja marjoja tai hedelmiä – ilmoittaen, ettei itse pidä kummastakaan versiosta. Hahah. Hän myös muistuttaa, että ei pidä ahnehtia uunipellin täyttämisen kanssa, liian paksulla kerroksella granolasta ei tule rapeaa.

Omat oivallukseni liittyivät edellä mainittuihin ainesosiin ja seuraavan kerran aion koittaa hieman halvempaa versiota. Aino myös lisätä joukkoon aavistuksen kanelia. Käytin itse 7dl murskattuja pähkinöitä ja täten 7dl kaurahiutaleita, se määrä ei mahtunut yhdelle pellille, eikä lasipurkkiini. Seuraavaksi testaan 5+5dl. Lisäsin joukkoon liki 2dl siirappia, koska pidän makeudesta enemmän kuin Saku. Käytin tuohon määrään myös 2 kananmunaa. Poltin melkein toisen vajaan uunipellin, mutta sekoitettuna yhteen, mausta tuli passeli. Kannattaa olla tarkkana uunin kanssa, paahtuminen riippuu pitkälti pellillä olevasta määrästä.

Nyt vain odotan, että marjat tulevat sesonkiin ja pääsen lisäämään niitä luksusaamupalaani, jonka tekeminen ei tosissaan vaatinut ihmeitä.

Aivan todella suurella lämmöllä suosittelen tutustumaan Tuomisen kirjaan. Se oli ihana lukukokemus ja läpäisee kirjojeni rankan konmaritus-seulani. Tämä teos tulee kulkemaan mukanani aina.

2

Kaksi päivää sitten päätin tarttua kameraan pitkästä aikaa omaksi ilokseni. Kuvaan kyllä puhelimella jatkuvasti, mutta reissukamerani, jolla aiemmin taltioin arkea, on unohtunut kaappiin. Olen kipuillut kuvaamisen kanssa jo tovin. Kaikki alkoi tuntua samalta puurolta, enkä saanut kiinni siitä mitä haluan ja mihin suuntaan olen menossa. Toivoin inspiraation saapuvan ja pari päivää sitten hyväksyin ettei se tule itsestään. Sen voi löytää vain jos kuvaa. Kuvaa ja kuvaa.

Ahdistaa toki ajatus, että sitä ei löydy kuvaamallakaan, mutta nämä viime päivät olen taas katsonut maailmaa tutulla vanhalla tavalla, kuitenkin uudella tvistillä. Haluan uudistua kuvaajana ja haastan itseäni näkemään asioita eri tavalla kuin aiemmin. Haluan suhtautua arkikuviin hyvin vähäisellä perfektionismilla. En etsi vaaleita, raikkaita, suoria, selkeitä kuvia. Etsin tunnetta ja vahinkoja. Niitä sattuu ja löytää, kun kantaa kameraa kaikkialle ja pitää silmän kiinni etsimessä.

Huomasin jo parissa päivässä kuinka erilaista kuvaaminen on etsimen kautta. Kuvaan kyllä pääosin työssäni etsimen kautta. Ruoka ja tilakuvat näytön tai tietokoneen ruudulta, mutta repparit ja useimmat henkilökuvat etsimeen tuijotellen. Arjesta kertovat kännykkäkuvat on kuitenkin kuvattu näytön kautta. Huomasin myös, että kauttaaltaan terävät puhelinkuvat ovat vieneet tyyliäni tietynlaiseen suuntaan ja haluan rikkoa senkin linjan.

Jos olet kuvannut vain näyttöjen kautta, suosittelen kokeilemaan etsimen kautta kuvaamista. Etsimeen tuijottaminen sulkee maailman ympäriltä ja edessäsi on vain tallennettava ruutu. Minä kuvaan etsimen kautta niin, että pidän aina vasenta silmää kiinni. Täten olen mustassa maailmassa, vain haluamani rajattu sisältö edessäni. Taianomaista, kun tarkemmin ajattelee.

Työssäni kuvaan lähes poikkeuksetta automaattitarkennuksella. Kuvaan silmälaseilla, enkä ole koskaan luottanut silmiini tarkennuksen osalta. Kun kuvaa isolla aukolla, syväterävyys on todella lyhyt ja on aika oleellista, että tarkennus on siellä missä sen pitää. Arkikuvissa sen ei tarvitse olla ja jotta vahingoilla olisi vielä suurempi mahdollisuus tapahtua, lähdin pari päivää sitten kuvaamaan manuaalisella tarkennuksella. Oi miten eri tunnelman se luo mustan maailman keskiöön. Nyt olen vaihdellut tarkennusta, kun kohde on hyvin liikkuvainen, vaihdan yleensä automaattiin, että saan edes jotain teräviä kuvia. Mutta saan valtaisasti intoa manuaalisesta tarkennuksesta, olen vallassa.

Koska menemme valoa kohti, luulen että saan pidettyä nyt kameraa mukanani jatkuvalla syötöllä. En välttämättä kuvaa joka päivä satoja kuvia (kuten viime päivinä), mutta olen aktivoitunut. Aikomuksena on olla aktivoitunut vuoden ajan. Yliaktivoitunut. Haluan koostaa tästä oman projektin itselleni, jossa tutkailen arkeani. Tuumailin jakavani teille joka viikko muutamia ruutuja, Instagramissa pyörii jo 365-sarja.

Jännittää viekö tämä mukanaan ja jos, niin missä määrin. Kehitynkö? Oivallanko? Jaksanko jatkaa? Mitä löydän matkan varrelta? Nyt aion kuitenkin vain kuvata. Luoda ystävyyden jälleen valokuvien voimaan. Haluan rikkoa visuaalisen näkemisen rajojani.

#vuosielämästäni
Kuvat ovat ensimmäiseltä päivältä.

 

4

Lapsena isäni pakotti minut aika ajoin järjestämään työpöytäni laatikot. Istuimme pöydän ääreen, lajittelimme tusseja ja krääsää omiin lokeroihinsa, korut yhteen, viivottimet toiseen – ja hetken kaikki oli paikallaan. Isäni on aina ollut järjestyksen perään, mutta isäni myös kasvatti minut hamstraamaan ja pitämään kiinni kaikesta. Koska mistä sitä tietää milloin jotain mutteria saattaa tarvita.

Minimalismia on monenlaista. Sen voi viedä radikaaliksi, mutta sen ydin ajatuksena on tehdä elämästä käytännöllistä. Minimalismin viime vuosikymmenellä trendikkääksi nostaneet Joshua Fields Millburn ja Ryan Nikodemus puhuvat podcastissaan (löytyy esimerkiksi Spotifysta – The Minimalists) juurikin siitä, että kaikesta ei ole tarkoitus luopua. On tarkoitus keventää elämää ja miettiä mitä oikeasti haluaa elämässään mukanaan kantaa. Panostaminen henkiseen hyvinvointiin, oppimiseen, rakkauteen ja pitämällä ympärillään tavaraa jota tarvitsee, josta nauttii ja jota käyttää. Heidän osuva slogan on Love people and use things, because the opposite never works.

Koska tiedän vanhempieni taustan, ymmärrän ajatusmaailman. Kun on pitänyt tulla todella vähällä toimeen, varastointi tulee luontevana jatkeena. Rakastan myös itse tavaraa ja esimerkiksi maalaamista, jota tehdäkseen pitää omistaa melko paljon romua. Pikkuhiljaa olen kuitenkin löytänyt oman tyylini ja luopunut ohella niistä vermeistä, jotka eivät enää tee minua onnelliseksi tai ole hyödyksi. Vuosikausia olen nauttinut järjestämisen lisäksi siis luopumisesta.

Lapsuuteni oli erilainen kuin vanhempieni, tavaraa riitti ja kaapissa oli aina kaikkea tarpeellista. Runsaus oli vakio ja vanhempani nauttivat siitä edelleen. Kun olin raskaana 20-vuotiaana, pesänrakennuksen myötä aloin luopua tavarasta. Se tuntui lähes sisäsyntyiseltä ja tuli pysyväksi osaksi minua. Yhteistä kieltä vanhempieni kanssa ei ole aina helppoa löytää, mutta opimme ja koska vanhempani toivovat minun olevan onnellinen, he yrittävät ymmärtää arvomaailmaani.

Yllättäen, vasta viime aikoina olen itsekin oivaltanut, että tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että haluan pitää kotini tyhjänä turhasta tavarasta tai siitä, että olen ronkeli. Tässä on kyse erilaisesta suhtautumisesta tavaraan ja se on paljon laajempi konsepti.

Äitini esimerkiksi tietää, että en säästä onnittelukortteja. Hän saattaa tokaista, että valitsi korteistaan ”jonkun vanhan, ei niin kivan” koska heitän kortin kuitenkin roskiin. Se ei ole paras lähestymistapa, mutta se on totta. Äitini ei kuitenkaan oivalla, että kortin saaminen on minulle tärkeää. Minä muistan äitini ihmisenä, joka muistaa merkkipäivinä ja tuo aina ihanan (tai nykyään ei niin ihanan) kortin. Minun ei tarvitse säästää fyysistä korttia, muistan ja aistin ajatuksen sen takana. En näe mitään arvoa sillä, että säilön sen varastoon ja katselen sitä kerran kymmenessä vuodessa. Kerään mieluummin muistoja pääni sisälle. Jos tavaralla itsessään ei ole funktiota, eikä se jää seinälle visuaalista nautintoa tuomaan, se on tarpeeton.

Ihastuin aikoinaan konmari-metodin osioon kirjoista. Lukuhetkellä kirja antaa nautinnon, se tuo elämääni sisältöä. Sen jälkeen kirja saa jatkaa matkaa. Mikäli hyllyssä on lojunut kirja lukematta vuosikausia, et tule sitä ikinä lukemaan. Mikäli kirjan luettuasi ajattelet lukevasi sen vielä uudelleen, on hyvin todennäköistä että et tule tekemään sitä koskaan. Rakastan ja ostan paljon kirjoja, säästän kirkkaimmat ja kauneimmat helmet, valtaosan laitan suoraan kiertoon. Tarina ja tieto on tehnyt tehtävänsä, fyysinen esine eliminoidaan. Tässä ollaan minimalismin ytimessä. (Joku voi ajatella, että oltaisiin vielä enemmän ytimessä jos lainataan kirja kirjastosta, mutta kirjallisuuden tukeminen on minulle tärkeää ja toisinaan pidän erityisesti siitä, että saan tehdä kirjoihin alleviivauksia ja merkintöjä.)

On totta, että vanhat valokuvat ja tavarat resonoivat muistoja. On totta, että niiden äärelle pysähtyessään voi vierähtää tovi ja nostalgian voi aistia huoneessa. Ajattelen kuitenkin, että elämä on tässä ja nyt. Mietin usein päässäni lausetta mitä jäljelle jää. Kun joku tyhjentää asuntoani kuolemani jälkeen, mitä toivoisin sieltä löytyvän..

Minun taloni on varastoa myöten siisti. Jätän jälkeeni sopivasti historian havinaa. Tähtään siihen, että säästän minulle merkityksellisiä asioita tästä hetkestä, vuosistani maan päällä. Minulta ei löydy mitään rikkinäistä, ei roskia, eikä yhtään ylimääräistä ohjekirjaa tai johtoa. Haluan jättää jälkeeni taidetta, laadukasta designia ja päiväkirjani. Kaiken saa myydä tai hävittää kun olen poissa. Tuhkana tuulessa en kaipaa mitään. Uskon, että tulen elämään vielä monta vaihetta tavaroitteni kanssa ja todennäköisesti jossain vaiheessa poltan päiväkirjani. Aivan täysin varma olen siitä, että en tule koskaan säilyttämään hetkeäkään mitään mikä ei tuota minulle iloa tai ole tarpeellinen. Olen erityisen lahjakas laittamaan juuri saatuja lahjoja eteenpäin.

Äitini mielestä minulle on hyvin vaikea ostaa mitään. Hyvä! En nimittäin varsinaisesti tarvitse mitään. Ymmärrän vanhemman luontevan hingun hankkia lapsilleen jotain. Itsekin haluan yllättää ja antaa. Mielessäni onkin kirkkaana missio, jossa liputan elämyslahjojen perään ja se onkin mennyt osittain hienosti jakeluun. Myös itselle – tänä jouluna ostimme pojille matkan Legolandiin ja siipan vein kelluntaan, syömään ja hotelliin viime viikonloppuna syntymäpäivän kunniaksi. Siinä missä äitini vielä valittaa, mutta ymmärtää – isäni on melko kova luu, vaikkakin parannusta on ollut havaittavissa. Jatkossa teen kaikkeni, jotta hän ymmärtää että käskyni älä osta mitään turhaa on rakkautta, ei kiittämättömyyttä. Ja terästääkseni viestiä aion kertoa suoraan, että kaikki mikä ei tuo lisäarvoa elämäämme, lähtee eteenpäin. Pieni rehellinen uhkaus saattaa olla sisäistämisen puuttuva palanen.

Maailma hukkuu tavaraan. Sen ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Pidän tavarasta ja olen taas muuttanut mieltäni, koska eteisessä odottaa viisi IKEA-kassillista tavaraa. Vien ne huomenna kirpputorille ja kun nostelen niitä pöytään tunnen huonoa omaatuntoa. Prosessi silti toimii, entinen hamstraaja voi parantua. Virheostoksia löytyy kaapeista joka kerta vähemmän ja luovun joka kerta rohkeammin. Huono omatunto saa miettimään tulevia ostoksia ja pysähtymään niiden äärellä. Vähemmän on enemmän. Se on enemmän aikaa tärkeille asioille. Se on enemmän tilaa hengittää.

19

Mietin hetken, että keskitynkö menneeseen vai tulevaan. Päädyin palastelemaan vähän molempia..

Vuosi 2019 päättyy tänään (epätodellista jotenkin!) ja samalla vuosikymmen vaihtuu (vielä kreisimpää!). Tämä vuosikymmen on ollut elämäni tapahtumarikkain. Hahah, oikein laittaa naurattamaan kun miettii mitä kaikkea on vuosien aikana tapahtunut. Myös vähän itkettämään. Olen muuttunut hirmuisesti ja läpikäynyt todella paljon. Ennen kaikkea olen oppinut, elämästä ja itsestäni.

Psykologien mukaan 35-vuotiaana ihmisen identiteetti ja persoonallisuus ovat saavuttaneet määränpäänsä. Mielemme on muovautunut ja olemme omaksuneet sarjan käyttäytymismalleja, asenteita, uskomuksia, tunnetason reaktioita, tapoja, taitoja, muistoja ja ehdollistuneita reaktioita ja käsityksiä (Joe Dispenza – Luo itsesi uudelleen.) Täytän ensi vuonna 35-vuotta  ja näen nyt oikein hyvin, miten paljon identiteettini on viimeisen vuosikymmenen aikana muovautunut. Tavallaan paketti on siis nyt kasassa, ellei sitä ehdoin tahdoin halua jumpata – ja minä tietenkin haluan! En tule koskaan valmiiksi ja se elämässä onkin hienoa, muutos.

Tämä kulunut vuosi on ollut myös hyvin tapahtumarikas. Olen matkustanut Tanskaan, Puolaan, Kyprokseen, Norjaan, Ranskaan ja Portugaliin, vaikka en mielestäni käynyt missään. Jokainen matka kuitenkin antoi jotain, osa merkittävästi. Minulle on erittäin tärkeää ottaa etäisyyttä arkeen ja on hienoa, että pääsen toisinaan tekemään myös töitä ulkomailla. Se tarkoittaa irrottautumista parisuhteesta ja lapsista ja ne kokemukset laittavat aina hienoja ajatusmyllyjä liikkeelle. Tällä hetkellä mielessäni pyörivä isoin unelma on oma mökki. Jotta olisi mahdollista vaikka tiistaina mennä mökille ajattelemaan, kirjoittamaan, ottamaan etäisyyttä ja tulla torstaina kotiin.

Ajattelulle ja etenkin ajattelun ajattelulle haluaisin jo tulevana vuonna lohkaista aikaa kalenteristani enemmän. Jouluaattona aloitin VIHDOIN usean vuoden pohtimisen jälkeen Julia Cameronin morning pagesit, eli aamusivut. Olen nyt jokainen aamu heti ensimmäiseksi kirjoittanut kolme sivua ajatuksen virtaa ja jo toisena aamuna siitä muodostui todella tärkeä rituaali. Kirjoitan paljon päiväkirjaa, mutta tämä on ihan eri homma! Olen edelleen hyvin hämilläni, miten ikinä tulen jaksamaan tätä rituaalia arkiaamuisin, mutta aion yrittää.

Arjen keskellä, hieman salaa, lapset ovat kasvaneet. Leevi selvästi teiniksi ja Aapo itsenäisemmäksi. Meidän uusperhe on hioutunut taas enemmän yhteen. Saumatonta homma ei ole, mutta suurimmat kynnyskysymykset on taputeltu ja arki soljuu perheen kesken mukavasti. Olemme asuneet vanhassa tehtaassa jo yli vuoden ja vietimme täällä toisen joulumme. Kuluneen vuoden olen puntaroinut paljon mitä tulee uuteen kotiin ja mistä haluan vielä eroon ennen muuttoa. Erittäin mielenkiintoinen prosessi, tuntuu suurelta puhdistautumiselta. Olemme tutustuneet uusiin ihmisiin ja juhlia on järjestetty aina kun on ollut pieninkin syy – mahtavinta!

Saimme pitkän puuhailun jälkeen rakennusluvat ja tontilla alkoi loppuvuodesta vihdoin tapahtua. Olemme nauraneet paljon, mutta myös hermoilleet, stressanneet ja surukin on ollut läsnä. Balanssi on siis pysynyt. Balanssi, jonka joskus toivoisi olevan isosti epätasapainossa ja tuovan pelkästään hyvää. Mutta elämä ei mene niin. Loppuvuoden kruunasi kosinta, joka palautti taas ajatukset siihen mikä on tärkeintä – rakkaus, ihmiset ympärillä.

Olen saanut tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa, tavannut kuvausten myötä läjän mielenkiintoisia tyyppejä, päässyt kuvaamaan viinitilan sadonkorjuuta, maalannut tauluja ja nyt ne tuovat iloa tuntemattomien kodeissa. Olen ollut tymäkässä kriisissä työminän kanssa ja vielä joulukuussa ehdin saada asian kanssa rauhan ja jopa vastauksia.

Olen pohtinut sukunimen vaihtamista ja päättänyt, että en ole enää ”vain” valokuvaaja. Yritykseni tekee paljon muutakin. Ensi vuonna aion rohkeasti kertoa kaikille vastaantuleville, että olen myös kirjoittaja ja taiteilijakin jopa! Olen myynyt pari juttua ja minulta on tilattu toimeksiantoja joissa tuotan kuvien lisäksi tekstin. Olen niin innoissani, että voisin räjähtää. Uskaltaminen on mahtava juttu!

Ensi vuodesta tulee varmasti mielenkiintoinen. Sen tekee jo pelkästään se, että tammikuun aikana meillä on tontilla seinät, ehkä ikkunatkin. Seuraavat kuusi kuukautta mielessä tulee olemaan joka päivä raksa ja suurin osa energiasta valuu sinne. Se on kuitenkin hyvä kohde valuttaa energioitaan, uudesta kodista on tullut meille tärkeä jo nyt ja odotamme aivan täpinöissämme, että pääsemme näkemään suunnitelmien muuttuvan todeksi. Talo on ollut minun unelmani jo yli vuosikymmenen ajan ja on kerrassaan hupsua miten elämä järjesti sen tapahtuvaksi. Aplikaatio toi eteeni Kain, joka otti unelmani omakseen ja nyt ollaan tässä. Aikaa kuluu, asioita tapahtuu ja nähtäväksi jää millainen on talon ja meidän yhteinen tie. Tässä vaiheessa odotamme vain, että pääsemme tekemään kodista omamme.

Töiden puolesta vuosi tulee olemaan arvoituksellinen, kuten aina. Nyt kuitenkin starttaan yllättäen uuden vuoden uutta tarmoa täynnä ja se on kerrassaan antoisaa. Vielä marraskuussa ajattelin, etten tiedä kuka olen ja mitä mistään tulee enää ikinä. Kalenterissa tammikuu näyttää työntäyteiseltä ja minulla on muutamia ässiä hihassani, joten voin juuri nyt rauhallisin mielin ottaa vuoden vastaan.

Juhlimme tulevana vuonna kihloja, syntymäpäiviä, tupareita ja toivottavasti useita muita ihania asioita! Leevi aloittaa kahdeksannen (!) luokan ja kaikkien arki helpottuu vielä asteen, kun asetumme uuteen kotiin, liki eksäni naapuriin.

Suurin osa vuodesta eletään perusarkea ja eittämättä balanssin vuoksi niitä alamäkiä on tiedossa. Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta ja ajattelun voimasta. Aion tulevana vuonna ja vuosikymmenenä yrittää parhaani, ylittää jälleen kerran itseni ja muistaa unelmoida. Aion kehittyä ja kehittää milloin mitäkin. Toivon rakkaudentäyteistä, rauhallista ja onnellista vuotta meidän lössille ja just sulle! Myötätuulia ja mahtavuutta!

12

Riideltiin eilen. Se, että 22.12. sunnuntaina Kai alkoi höpistä epämääräisesti, että sillä on yksi yllätys – ei muuttanut mitään ja samalla muutti kaiken.

Hän kosi. Hän kertoi rakastavansa koko ajan enemmän.

Hän antoi käteeni kirjekuoren, jossa oli sulosanoja ja arvoitus. Seuraavassa kuoressa oli paperista leikattu sormus. Hän meni polvilleen, nousi sekunnin päästä ylös, höpötti sekavia naimisiin menosta, kikatti välissä hermostuneesti ja tunki sormusta sormeeni kihloista puhuen – ennen kuin olin ehtinyt vastata mitään. Meitä nauratti ihan kauheasti, sitten mua vähän itketti. Taisin sanoa häntä taas dilleksi ja vastasin kuin vastasinkin myöntävästi. Olihan mulla jo sormus sormessa. Hahah.

Olemme puhuneet kihloista ja naimisiinmenosta useita kertoja, varmaan ensitreffeistä alkaen. Keskustelleet siitä, mitä ne meille merkitsee ja mikä on toivomamme määränpää. Kai näkee paljon järkevyyttä avioliitossa ja minä taas haluan asioiden perustuvan ensisijaisesti rakkauteen. Yhtä mieltä olemme siitä, että kihlat perustuvat juurikin jälkimmäiseen. Ne ovat lupaus avioliitosta, mutta ne ovat myös rakkauden sinetöinti, tavallaan kevyempi versio avioliitosta. Lupaus olla toisen, ilman allekirjoitusta. Pieni sinetti seurustelulle, pienisuuri ele kertoa olevansa ja pysyvänsä tässä. Sen nämä meidän kihlat muutti.

Olemme seurustelleet jo tovin, rakennamme taloa yhdessä, tulevaisuutta suunnitellaan yhdessä. Mikään ele tai virallinen sopimus ei tee suhteesta pomminvarmaa. Se ei poista riitoja, eikä se muuta kuin avioliiton myötä joitain byrokraattisia asioita. Silti kihlautuminen tuntui tuovan rauhaa ja turvaa. Kosinta kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja tahdosta olla toisen kanssa. Kerrot eleellä toiselle, että olet siinä. Kain liikuttavan hermostunut kosinta kertoi myös minulle, kuinka tärkeitä asioita minä ja kihloihin meneminen ovat. Yllättäen odotamme myös ihan hirmuisesti, että saamme sormukset sormeen. Me, jotka ei koruista välitetä, sormuksen hankinta ja etenkin lopulta sen pitäminen sormessa, on muodostunut tärkeäksi eleeksi.

Me ei olla edelleenkään päätetty haluammeko naimisiin. Emme tiedä onko se meille oleellista ja tärkeää. Emmekä todella tiedä kuinka sen haluaisimme toteuttaa, jos päätyisimme sen tien valitsemaan. Näin talon rakentamisen keskellä häiden suunnittelu (ihan vain jo päätös maistraatti vs. iso juhlat) tuntuu ajatuksenakin aivan liian suurelta. Vastaukset kysymyksiin tulevat varmasti aikanaan, nyt voimme nauttia virallisesti avopuolisoina elämisestä. Riidellä tulevia sormuksia heitellen ja halata sovinnoksi, kuten ennen kihloja.

Ollaan yhdessä, mutta jotenkin tiiviimmin.

37

Näistä kuvista on jo tovi. Tontilla on märkää ja pimeää, mutta kaikki on valmista elementtejä varten. Elementitkin ovat jo valmiita, mutta odottavat tehtaalla ensi vuoteen.

Olimme urakoitsijan kanssa samaa mieltä siitä, että keskellä joulun pyhiä olisi hölmöä edetä. Parasta elementeille on saada ne paikoilleen melko yhtäjaksoisesti, jotta saamme valmista vesikattoon asti. Mikäli homma olisi katkonaista, meidän päällä leijuisi koko ajan valtava stressi (etenkin näillä keleillä), että suojaukset pitää. Nyt saamme siis rauhassa nauttia joululomasta ja startata uuden vuoden kovin jännittävällä tapahtumalla. On aivan hullua nähdä elementit paikoillaan ja vihdoin hahmottaa kahden vuoden suunnittelun jälkeen miltä se tuleva koti oikein tuntuu! Reilut kaksi viikkoa vielä jännäillään..

Viime aikoina raksan sijaan olen päivitellyt tulevan kotimme sijaintia ja tuntemuksia joita se herättää. Kotimme tulee keskelle lähiötä. Ympärillä on matalaa rivitaloa ja omakotitaloa. Tiheään asuttua maata, melko ytimessä, mutta kuitenkin juuri sellaisen matkan päässä keskustasta, että tuntee olevansa hitusen sivussa. Monen ajatusmutkan kautta tämä sai minut miettimään jopa elämän tarkoitusta. Koiran kanssa käppäillessä uusilla kulmilla (jotka ovat tuttuja lapsuudestani), olen päivitellyt Kaille ääneen, että ”Täällä ihmiset sit vaan asuu”. Kun oikein alkaa miettimään, on todella hämmentävää kuinka ihmiset löytävät kodin jostain ja asettuvat sinne. He käyvät töissä, kasvattavat lapsensa, rilluttelevat, riitelevät ja nököttävät poteroissaan. Tuijotamme näyttöpäätteitä, kudomme sukkia, teemme kotitöitä. Siinä se elämä pyörii. Lähiössä, keskustassa, maalla, ytimessä… Asumme päällekkäin, vierekkäin, kymmenen kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Pysyvyys, asettuminen, paikallaan oleminen ovatkin varmasti ne, mitkä päällimmäisenä tässä ovat kurkkua hetkittäin kuristaneet. Hautaanko asti tässä nyt sitten pitäisi olla? Mutta myös – onko tämä nyt juuri meille, juuri tässä elämäntilanteessa oikea valinta? Olemme purkaneet tuota ajatusta useaan otteeseen ja se on tehnyt hyvää. Tai oikeastaan olen purkanut ja Kai on kuunnellut. Hän on hämmentävän sinut kaiken tapahtuvan kanssa ja täten mulle jää enemmän tilaa kipuilla.

Useilla on tarve pysyä sykkeessä ja seesteinen lähiöelämä tuntuu suoralta tieltä hautaan. Kun ajattelen itseäni, Kaita, meitä pariskuntana ja perheidylliä – sykkeen keskellä asuminen olisi tässä vaiheessa elämää turhaa. Mitä enemmän pohdin asiaa, se voi hyvinkin tuntua turhalta myös kahdenkymmenen vuoden päästä. Me yksinkertaisesti rakastamme kotona olemista. Viihdymme omissa oloissamme, toistemme seurassa. Nautimme lähipiirin läsnäolosta, ihan siinä vieressä. Me haluamme oman pihan. Me haluamme meidän näköisen talon. Me emme halua geneeriseen kerrostaloon, emmekä edes rivariin. Meillä (minulla) voi kuitenkin hetkittäin käväistä mielessä asuminen ytimessä. Elää hektisemmin, olla liikkuvaisempi ja etenkin välttää jumiutumista yhteen lokaatioon. Kun nostan asian esiin, keskustelun lopputulos on joka kerta sama.

Me ei tehdä ison kaupungin palveluilla, ravintoloilla, kulttuurimahdollisuuksilla ja niin edelleen yhtään mitään arkemme keskellä. Jos asuisimme ytimessä, olisimme kuitenkin kotona ja siellä me sitten nököttäisimme pienessä tilassa (koska emme ole miljonäärejä) nelisteen ja kahden elukan kanssa. Olisimme etäällä turvaverkosta, kaukana käytännöllisestä arjesta. Olemme 30 minuutin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Kun me toisinaan haluamme kulttuuria tai uutta ravintolaa, hyppäämme junaan. Me olemme lähellä isoa ydintä ja vielä lähempänä Järvenpään ydintä. Lähellä riittää. Meidän ei tarvitse asua kummassakaan. Leikittelen ajatuksella, että muutamme ytimeen kun lapset ovat isoja. Hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä, että ympäri vuoden käytettävä mökki olisi varmaan meille sopivampi vaihtoehto saada vaihtelua. Todennäköisesti kuitenkin nököttäisimme elukoiden kanssa kaksin kaksiossamme kaikki illat, joten miksi ei nököttäisi vaikka järven rannalla, luonnon keskellä.

Olemme tässä elämäntilanteessa asettumassa varmasti oikeaan paikkaan. Rakennamme kuitenkin taloa ja vielä vanhempieni viereen. Usein sellaisesta ei lähdetä ihan heti jatkamaan matkaa. Siihen sopeutuminen on varmasti asia, joka kipuilee taustalla alvariinsa. Kaipaan liikettä, enkä suostu jumittavaan elämään. Kun olemme purkaneet liikkumisen kaipuuta, olemme todenneet, että sitä löytää kyllä elämästä muutoin jos haluaa.

Ja ken tietää oikeasti mihin nämä polut vie. Ei voi tietää edes mitä ajattelee viiden vuoden päästä, mitä tuntee, mitä tarvitsee. Jo se kumoaa pysyvyyden.

10

Olen katsonut tämän esityksen yli kymmenen kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin täysin haltioitunut. Kolmannella kerralla aloin nähdä mitä taustalla tapahtuu, mutta kymmenenkään kerran jälkeen en voi ymmärtää – miten sekaisin täytyy olla, että kykenee luomaan tällaisia koreografioita. Se on joku sellainen hahmottamisen lahja, jota minulta ei löydy. Haluaisin olla koreografin pään sisällä, kun siellä alkaa surrata mihin kukakin pyllynsä vie ja mitä kukakin ruumiillaan tekee.

Tanssi on ollut aina lähellä sydäntä ja vaikka en ole harrastanut sitä vuosiin, syvällä sielussa sen tuoma nautinto on ja pysyy. Nuorempana olisin halunnut ammattitanssijaksi, mutta niveleni oireilivat jo silloin ja tuli vahva tunne, että kehoni ei kestäisi sitä kuitenkaan. Jätin tähtäämättä korkealle ja lopulta lakkasin tähtäämättä mihinkään. Olen edelleen sitä mieltä, että ammattitanssijan ura ei olisi ollut minua varten, mutta tällaisia katsoessa tulee kyllä tunne, että olisipa kiva olla mukana. Tekee mieli venkuttaa jalkoja, vatkata tissejä ja ruoskia ponnarilla.

Hyvä tanssiryhmä on sellainen, jossa jokainen tekee osansa spot-on. Hyvän tanssiryhmän loistavan esityksen tekee lahjakas koreografi ja musiikki. Tässä paketissa on kaikki kohdillaan ja voitto on enemmän kuin ansaittu, vaikka en ole edes nähnyt muita kilpailijoita. Tässä ryhmässä on myös voimaa, kun ihmisiä on paljon. Saadaan aikaan vaihtoja ja liikkeen tuntua, jota ei kymmenen ihmistä ei voi saada vaikka kuinka haluaisivat.

Aivan kertakaikkisen hersyvän iskevä ja ihana ja tekee mieli lähteä opettelemaan tämä askel askeleelta. Vähintään haluan käsiini tuon potpurin, jonka tahtiin heilutan pyllyäni jouluun asti. Oikeastaan tekisi mieli vetää perskännit ja lähteä klubille joraamaan. Sellainenkin vaikutus tanssilla voi olla.

Koreografian takana on maniac nimeltään Parris Goebel. May she create more and more.

 

 

2

Onko teilläkin soinut Beyoncé päässä viime päivinä? Hetkellisen onnen jälkeen olen tosin ollut ahdistuneen äkäinen. Marinista tuli pääministeri ja ihmiset marisevat. Idiootit ympärilläni kaivavat otsikoihin uutisia, jotka eivät ole uutisia ja joita ei kaivettaisi esiin, mikäli Marin olisi mies. Useat kuplassani tukevat ja lynkkaavat idiootteja vasta-argumenteilla, suomalaisten rumuus löytyykin sieltä mistä aina – kommenteista.

Seurasitko keväällä vaaliväittelyjä? En ole Tarja Halosen jälkeen äänestänyt demareita, mutta Marin kiinnitti huomioni useasti. Jämptiys, rauhallisuus ja rohkeus loistivat jokaisessa väittelyssä jonka näin. Ajattelin, että hänestä tulee vielä joskus jotain suurta. Toki tuumailin, että siihen menee vuosia, koska nuoria naisia on päästetty lähinnä kuningattariksi.

Marin on tismalleen saman ikäinen kuin minä. Minulla ei ole maisterin papereita, eikä kokemusta politiikasta tippaakaan. Silti olen usein ollut sitä mieltä, että osaisin tehdä parempia päätöksiä ja näen maailman empaattisemmin ja paljon fiksummin, kuin päättävät setämiehet. Ikä voi tuoda viisautta, mutta se voi myös tuoda kankeutta ja jumittamista. Nuorista (ihanaa, että kolmekymppisiä kutsutaan nuoriksi, eikö!) löytyy intoa, uusia näkökulmia ja innovatiivisuutta. Eräs noin 60-vuotias nainen kommentoi, kuinka maatamme johtaa nyt päiväkoti-ikäiset. Jäin miettimään, onko hän itse kokenut 34-vuotiaana olleensa lapsi, joka ei pysty päättämään asioista tai ottamaan muita huomioon? Ennemminkin politiikassa on nähty iäkkäitä miehiä, jotka toimivat ja käyttäytyvät huonommin kuin päiväkoti-ikäiset ja katsovat vain omaan napaansa, ymmärtämättä ketään tai mitään muuta näkökulmaa.

Marin tulee varmasti tekemään erheitä, varmasti päätöksiä joiden takana en seiso. Mutta se on demokratian toimivuuden kannalta oleellista. Kukaan ei voi lunastaa vaalilupauksia sataprosenttisesti, se ei ole edes niiden tarkoitus. Me emme etsi juuri sinulle tai minulle sopivaa täydellistä valtiota. Etsimme kompromisseja niin, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä, tasa-arvo löytyisi ja kaikkia kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti. Uskon, että hallitus on kiinni tässä ajassa, he päättävät Suomen lisäksi omasta tulevaisuudestaan, siinä missä setämiehillä on toinen jalka haudassa ja päätökset saatetaan tehdä ”koska näin on aina tehty” mentaliteetilla. Pelissä on niin sanotusti enemmän ja he ovat kasvaneet ja opiskelleet täysin eri olosuhteissa kuin edellinen sukupolvi – tämä vaikuttaa eittämättä maailmankatsomukseen.

Nämä naiset tulevat olemaan suuremman suurennuslasin alla kuin yksikään mies. Naisilta on aina vaadittu enemmän, parempia tuloksia ja moitteetonta duunia, siveyttä ja täydellistä käyttäytymistä. On helvetin väärin, että inhimillisyys ei tunnu koskevan korkeassa asemassa olevia naisia. Sen vuoksi maailma ei ole vielä valmis. On hyvä muistaa, että Marinin ja hänen jenginsä ei tarvitse todistaa olevansa paras vaihtoehto Suomelle. Heidän täytyy vain tehdä työnsä ja uskon, että he tekevät sen niin hyvin kuin kykenevät. Kuten viime viikkoina on nähty, on kiinni ajasta ja tuurista mitä poliitikon tielle sattuu. Toivon tälle hallitukselle suopeita tuulia, ihan vain siksi, että heille jäisi vähemmän todisteltavaa ja he saisivat keskittyä työhönsä rauhassa.

Sukupolven vaihdos etenkin työelämässä on jokaisella edessä. Pitää antaa tilaa nuoremmille ja miesten on aika antaa tilaa naisille. Se ei tarkoita, että joku olisi parempi kuin toinen. Se tarkoittaa vain sitä, että kaikilla (sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai ikään katsomatta) on tasa-arvoinen mahdollisuus nousta esimerkiksi johtotehtäviin. Jokainen jämpti, empaattinen, rohkea – maailmaa sekä tulevaisuutta fiksusti katsova ihminen on tervetullut kemuihin.

Olen liikuttunut tästä johtoryhmästä. Siksi, että näin ei ole ollut koskaan ennen. Likat tekee historiaa ja näissä muijissa on munaa enemmän kuin monissa miehissä. Arvostan, koska minulla ei ikinä olisi sitä munaa (tälle täytyy keksiä kyllä korvaava sana), eikä sen lisäksi kiinnostusta ottaa harteilleni tuollaista vastuuta. Se, että jokainen nainen Suomessa ei seiso tämän kokoonpanon takana,  kertoo vain sitä tarinaa, että tällä johdolla todella on paikkansa. Se, että maailmalla on nostettu meidän hallitus uutisiin on liikuttavaa edellä kulkemista, josta ei voi olla kuin ylpeä. Se, että Marinin imetyskuvat on julkaistu maailmalla on mahtava juttu (syitä on niin monia, etten edes listaa)!

Kuten on sanottu, jos et ole feministi – olet sovinisti. Muuta tietä ei ole. Feminismi ei ole miesten vihaamista, vaan tasa-arvoisen maailman perään penäämistä. Paljon on tehtävää ja seison näiden muijien takana ylpeydellä siksi, että tämä ei ole normi. Siksi, että tämä porukka on intoa, pätevyyttä ja rohkeutta täynnä ja etenkin siksi, että edelläkävijät ansaitsevat tukea.

Soraäänille jauhot suuhun ja annetaan näiden ammattitaitoisten ihmisten nyt tehdä työnsä. Mukistaan päätöksistä, ei iästä tai sukupuolesta.

22

Oletko huolehtija? Huolehditko useimmiten kaikesta muusta paitsi tästä kuluvasta hetkestä? Tervetuloa kerhoon!

Olen työstänyt murehtimista monta vuotta ja tällä hetkellä olen melko pitkällä menneisyyden haamujen kanssa.  En lähtökohtaisesti ajattele menneitä, asiat ovat tapahtuneet niinkuin ne ovat tapahtuneet. Niitä ei voi muuttaa, niihin ei voi vaikuttaa. Ne kuitenkin pitää käsitellä ja hyväksyä, pitää pystyä elämään niiden kanssa. Pitää antaa anteeksi itselleen, muille tai seistä valintojensa takana. Täten menneisyyden murheet saattavat vaatia tekoja nykyhetkessä, mutta kun ajatukset on käsitelty ja teot on tehty, pitää tehdä sovinto menneiden asioiden ja tapahtumien kanssa. Taakkana niitä ei missään nimessä pidä elämässä mukana kantaa. Kuten sanottu, mikään määrä syyllisyyttä ei muuta jo tapahtunutta.

Tulevaisuudesta ahdistuminen taas on lempilapseni. Voisin kulkea elämäni läpi stressaten miten asiat tulevat menemään. Olen hyvin tietoinen siitä, että en voi tietää. Tietoinen siitä, että pitäisi hengittää ja olla tässä hetkessä – kiitollinen juuri näistä minuuteista, arkisista asioista, perusturvasta, terveydestä, rakkaudesta. Kaikesta mitä juuri nyt on. Olenkin. Hyvin kiitollinen. Mutta huominen tulee ja en yhtään tiedä millaisena. Sen vuoksi mielestäni on täysin aiheellista ja luontevaa käyttää osa päivästä miettien miten mikäkin asia tulee menemään.

Toki elääkseen elämäänsä, tulevaisuus tarvitsee hieman suunnittelua. On hyväksi organisoida, on myös hyväksi haaveilla ja suunnitella pienempiäkin juttuja mielessään. Sitten pitää kuitenkin elää sen faktan kanssa, että kaikki ei aina mene niin kuin on ajatellut. Tulevaisuudesta murehtiminen on kuitenkin ihan oma juttunsa. Se tarkoittaa asioita, joihin ei voi vaikuttaa ja joita pelkää etukäteen. Se on nippu ajatuksia jotka ovat useimmiten pessimistisiä ja kuormittavat mieltä ja kehoa aivan turhaan.

Mikään määrä ahdistusta ei tule sanelemaan kuinka tulevaisuus tulee menemään.

Pessimistiset ajatukset tulevaisuudesta voivat lopulta helpottaa iskua, mutta ”pessimisti ei pety” on bullshittiä. Pessimisti pääsee sanomaan ”Mä arvasin, mähän sanoin!” Mutta pettymys on silti olemassa. Joskus ahdistumisen käyminen toteen on aivan yhtä syvä pettymys, kuin heillä jotka eivät ole käyttäneet sekuntiakaan asian murehtimiseen. Väitän, että pessimisti haluaisi olla väärässä ja syvällä sisällään toivoo, että asiat menevät hyvin. Iskun helpottaminen voi olla toki hyvä asia, mutta etukäteen käytetyn murehtimisen määrän kanssa tilit eivät varmasti mene tasan. Parasta olisi olla ahdistumatta tulevasta.

Kun saan itseni kiinni ikävistä ajatuksista ja turhasta stressistä, yritän vaihtaa mieleni suuntaa. Loistava tekniikka palautua tähän hetkeen on syvään hengittäminen. Kerään mieleeni ajatuksia asioista, jotka on hyvin. Joskus se auttaa, joskus ei.

 

7