Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 

Palastelen tällä kertaa meidän maalaus-savottaa, siitä tuli paljon kyselyitä!

STARTTI

CLT-elementit ovat ristiinlaminoitua massiivipuuta, jossa elementtien pinta on tehtaalta tullessaan valmista sisäpintaa. Hoisko toimitti meille kauniit elementit, jotka Vei-rak urakoitsijamme hioi vielä kertaalleen työmaalla, paikkailtuaan oksareikiä, saumoja ja ruuveja piiloon. Hiomisen jälkeen harjasimme pinnat pölystä puhtaaksi ja aloitimme käsittelyn.

Seiniin tehtiin ensin lipeäkäsittely ja homma viimeisteltiin kuultomaalilla. Muutama pieni, kevytrunkoinen rema-levystä tehty seinä, sekä yksi CLT-elementtiseinä käsiteltiin peittävillä maaleilla. Koska tulevan kotimme seinät ovat hirren kaltaiset, eli umpipuuta, lisänä vain villaeristeet ja ulkoverkoilu – halusimme pitää huolen siitä, että ekologisuus ja puun hengittävyys jatkuu. Maaleiksi valikoituivat täysin muovittomat, Suomen luonnonmaalien tuotteet.

 

Lipeä tummentaa vaaleaa puuta ja tuo oksat melko voimakkaasti esiin. Se myös kuivuu asteittain, joten ei syytä paniikkiin! 

 

Emme tämän projektin kanssa lähteneet havittelemaan keltaista mäntymökkitunnelmaa, vaan halusimme ehdottomasti säilyttää raikkaan vaalean fiiliksen sisätiloissa. Lipeäkäsittely lupaa vaalentaa puun tai meidän tapauksessa; pitää puun vaaleana seuraavat 20-25 vuotta. Lipeä on vahva syövyttävä emäs, joka imeytyy puuhun, tekee tehtävänsä ja haihtuu pois.

Elementit on valmistettu suomalaisesta kuusesta, joka on tuoreena hyvin vaaleaa, puu kuitenkin tummuu ajan myötä ja jo pari kuukautta pystytyksen jälkeen väri oli selkeästi muuttunut. Tremax lipeäkäsittely kylläkin tummensi entuudestaan meidän materiaalia ja toi oksat vahvemmin esiin. Emme panikoineet (paitsi minä hetkellisesti), päälle oli kuitenkin tarkoitus laittaa kuultomaali, jossa valkoista pigmenttiä.

Tuore lipeä ei tee keholle hyvää, joten käsittely aloitettiin suojautumalla haalariin, suojamaskiin, -laseihin ja -käsineisiin. Tremaxin levitystä yritettiin aluksi vain lipeälle tarkoitetuilla pensseleillä, mutta lutraaminen oli mahdotonta. Lipeä on koostumukseltaan kuin vettä ja etenkin kattopinnoille saaminen olisi vaatinut vähintään yhden silmän menetyksen, kun happoa olisi tippunut suojalasien sivuista aivan varmasti silmiimme.

Hankimme rautakaupasta isohkon puutarharuiskun, jolla minä sumutin lipeää seinälle ja Kai levitti varrellisella lipeäpensselillä aineen tasaiseksi. Tiimityö oli tärkeää, lipeä näet alkoi valumaan salamana ja tehokkuus oli avainkysymys. Kattopinta muodostui heittämällä haastavimmaksi ja jotain olisi voinut hirvittää, kun kipitimme 7 metrin korkeudessa telineillä vuorotellen lipeäsuihkun alta pois.

Lipeä piti toki levittää kaksi kertaa, joten käsittelimme noin 700 neliötä kahdestaan, saaden molempina kertoina aikamoisen lipeäyskän (ihan itse keksimä termi). Projekti oli iso ja uuvuttava, mutta yritimme pitää mielessä lipeän tehokkuuden ja ekologisuuden.

 

Tässä näkyy vaalea alkuperäinen kuusi ja käsitelty pinta. 

 

 

Tekisinkö jotain toisin, entä lipeöisinkö heti uudelleen?

Hankkisin parhaimmat filtteröivät suojamaskit ja rakentaisin matalamman talon. Hahah. Puhdistaisin myös ruiskun huolella aina, vaikka seuraavaan kertaan olisi vain hetki. Hajotimme yhden ruiskun, jonka metalliputken lipeäjäämät syövyttivät.

En varmasti lähtisi hommaan heti uudelleen. Urakka oli valtava ja antaisin sen ammattilaisten käsiin lausahdellen makso mitä makso. Mutta se oli asia, jonka pystyimme tekemään itse ja täten säästimme tuhansia euroja.

 

 

KAKKOSVAIHE

Olimme niin iloisia, kun pääsimme eroon suojamaskeista ja hiostavista hanskoista. Tartuimme uudella tarmolla Suomen luonnonmaalien Auro kuultomaaliin, mutta koko projekti meinasi kosahtaa siihen. Teimme niin fiksusti, että hankimme maalia testaamatta sitä meidän materiaalille. Toisaalta meillä oli onni onnettomuudessa ja lopulta testaamattomuudella säästimme rahaa ja maalia oli helpompi käsitellä..

Alkuperäinen maalimme oli aivan liian valkoista, se näytti siltä kuin olisimme levittäneet pohjamaalin puun päälle. Yritimme hinkuttaa maalia pintaan kaikilla mahdollisilla levitystavoilla: telalla, sienellä, rievulla, pensselillä – lopputulos oli karmea. Harkitsimme ruiskuttamista, rajasimme epätoivoisesti teipillä pieniä alueita, joita voisi käsitellä yksi kerrallaan.. Kun huutelin apua somessa, moni muukin oli törmännyt tähän ongelmaan. Useimmat totesivat, että eivät enää ikinä lähde leikkimään kuultomaalilla. Kun kontaktoin maalareita, he eivät olleet kiinnostuneita työstä, koska kuultomaalin käsittely on niin hirvittävää.

Hikikarpalot nousivat otsalle ja meinasimme jo vaihtaa hirsivahaan, jossa on paljon enemmän vettä, joskos sen levitys olisi helpompaa.. Kun kuulimme asiakaspalvelusta, että Auroa voi laimentaa jopa 50% – päätimme testata vielä kerran ja jo alkoi sujua! Maali levittyi letkeästi laadukkailla pensseleillä, pinta oli märkänä melko peittävä, mutta kuivui kauniin kuultavaksi. Saimme tehtyä laajempia alueita kerralla, tärkeää oli vain edetä katon rajasta lattiaan kerralla, jotta vältyttiin päällekkäisiltä maalauskerroilta. Vedellä pystyi vielä tasoittamaan rajapintoja, jos oli tarve. Maalaaminen helpottui, mutta se oli hidasta.

 

Vasemmalla lipeöity seinä, oikealla höpsö peittävä Creme Verde ja katossa lopullinen pinta, eli Tremaxin päälle Auroa.

 

 

Nyt talon sisäseinät ovat hyvin samanlaiset sävyltään kuin elementtien pystytyspäivänä. Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, mutta en voi mitenkään sanoa, että projekti olisi ollut helppo tai edes siedettävä jonain hetkinä. Saimme kuitenkin juuri sellaista pintaa kuin halusimme ja euroissa säästö oli toki valtava. Jos meidän olisi pitänyt maalata talo vielä ulkopuolelta, olisin irtisanoutunut. Ei kysymystäkään.

Peittävillä, muovittomilla maaleilla työskentely luonnistui aivan samalla tavalla kuin perusmaaleilla. Keittiön seinä käsiteltiin valkoiseksi, jotta keittiö uppoaisi seinään paremmin ja täysin valkoinen seinä tuo myös hieman avaruutta tilaan. Muutamaan kevytrunkoiseen väliseinään valikoitui sävy Creme Verde ja se on kyllä mielenkiintoinen sävy. Vaihtaa väriä valon mukaan aika paljon ja on varmasti ensimmäinen joka maalataan uudelleen tuossa kodissa. Nautiskellaan nyt hetki tästä mielenhäiriöstä kuitenkin!

Mikäli halajat tietää aiheesta lisää, Suomen luonnonmaaleilla on varsin pätevää osaamista ja mekin saimme aina apua. <3

2

Viisitoista vuotta sitten haaveilin ääneen betonilattiasta ja sain muutamalta keski-ikäiseltä ukkelilta jyrkän tuomion. Kova, kylmä, ruma ja hankala toteuttaa. Tuolloin ainoa mikä minua huolestutti huolestutti oli hinta, lattialämmitys oli harvinaisempaa herkkua ja täten tyyristä puuhaa. Ajauduin kuitenkin vasta viisi vuotta myöhemmin remontoimaan ensimmäistä asuntoa ja sinne kivilattian toteuttaminen oli mahdotonta.

Betonilattia on pysynyt mielessäni kaikki nämä vuodet. Olen aina fiilistellyt lofteja ja tehdasasuntoja, rouheutta sliipatun sijaan. Betoni valikoitui lopulta uuden kodin lattiamateriaaliksi – olin toki katsellut myös upeita parketteja. Mikäli kodin seinät olisivat olleet tasaisen valkoiset, betonilattia olisi saattanut tuntua liian kylmältä. Kun päätimme lähteä rakentamaan CLT-taloa, jonka seinät ja katto ovat itsessään puuta, tuntui oleelliselta saada kiveä balanssiksi. Emme halunneet puuta kaikkialle, vaikka se ihana elementti onkin.

Uuden kodin lämmitysmuotona on maalämpö ja lattialämmitys, kauttaaltaan. Talomme märkätilat saivat maakostean betonin putkien ja eristeiden päälle hyvissä ajoin, jotta saimme laatoituksen aloitettua. Maakostea kuivuu paljon nopeammin kuin märkäbetoni ja siinä on paljon plussaa perinteiseen märkävaluun nähden. Se ei kuitenkaan sovellu hiottavaksi betonilattiaksi, sen huokoisuuden vuoksi.

Kun oli perinteisen märkävalun aika, kohtasimme pari haastetta. Clt-talon välipohja päästi muutamasta kohdasta tiputellen vettä alakertaan, tehden jo jähmettyneeseen valuun reikiä, jotka paikattiin lopulta aivan väärän värisellä massalla. Teimme hiontavaiheessa lakkaseosta (hiontapölyä ja lakkaa) niiden päälle ja ne maastoutuvatkin nyt kokonaisuuteen paremmin. Paikkaukset olisi tosin pitänyt hioa vielä ensimmäisen lakkakerroksen jälkeen, nyt ne tuntuvat hieman karheammalta kuin muu lattia. Toiseksi haasteeksi muodostui seinänvierustat, jotka jäivät kyseenalaiseen kuntoon. Suunnitelmissa oli listaton koti, valu jäi kuitenkin liian kauas seinästä, eikä se paikkailuilla tullut siistiksi. Taidamme odottaa päätöksen kanssa vielä tovin, joskos rumat reunat eivät pistä silmään, kun koti on kalustettu. Pidän listoja turhina pölyn kerääjinä ja harmittaa kyllä, että tämä suunnitelma meni plörinäksi.

Valun toteutti ammattilaiset ja betoni jätettiin kuivumaan rauhassa muovien alle. Muutaman viikon päästä vuokrasimme itse hiomakoneen ja imurin. Timanttilaikoilla rouhimme betonin muodostaman liimakerroksen pois pinnasta. Se oli pölyistä ja jännittävää puuhaa. Kuitenkin juntimpikin uuvatti siihen kykenee, joten jännitys piti lähinnä hereillä. Emme kuitenkaan olleet täysin pro elämämme ensimmäisellä koneellisella hiontareissulla –  toisella kerralla ymmärsimme, että meidän olisi pitänyt rohkeasti rouhia pinnasta vähän enemmän pois. Liimakerroksen poistolla tehostetaan betonin kuivumista, poistimme sen suurpiirteisesti, mutta se olisi ehdottomasti kannattanut poistaa huolella ja kunnolla kaikkialta. Seuraavalla hiontakerralla jouduimme hakemaan jälkikäteen timanttilaikat uudelleen, kun ymmärsimme, että hienommat laikat eivät niitä irrota. Oppia ikä kaikki.

Betoni sai kuivua monen monta viikkoa muovien alla liiman poiston jälkeen. Sitten vuokrasimme tosiaan koneita uudelleen. Tällä kertaa muovitimanttilaikkoja, kahdella eri vahvuudella. Sekä käsihiomakoneen. Nämä laitteet laikkoineen olivat hellävaraisempaa hiomista varten, joilla pinnasta tulee sileä. Pääosin käytin kuitenkin isäni ihanaa (mutta varsin kovaäänistä) pikkuista silitysraudan mallista hiomakonetta, jolla hinkkasin reunoista P40 karhealla hiomapaperilla ensimmäiseltä kerralta jääneet liimat pois. Tuona viikonloppuna aika voitti meidät ja jälki jäi paikoitellen eläväiseksi. Teimme parhaamme ja se ei ihan riittänyt täydelliseen lopputulokseen kauttaaltaan. Sunnuntaina tuli hetki, jolloin molemmat oli sitä mieltä, että nyt riittää, se on tarpeeksi hyvä ja isketään lakka päälle! Yksinkertaisesti päätimme, että meidän eläväinen betonilattia saa luvan olla todella eläväinen.

Betonin päälle levitettiin lastalla ja telalla mattalakkaa. Kirkkaaksi kuivuva lakka oli maitomainen seos (lakka+kovete), jota kaadoimme suoraan lattialle. Levitimme terävällä kumilastalla reunat ja telalla muut alueet. Laitoimme lakkaa kaksi kertaa, jättäen ensimmäisellä kerralla ehkä hieman liian niukan kerroksen. Kolmannesta levityskerrasta ei varmasti olisi ollut haittaa, mutta kuten hionnan kanssa, totesimme sen olevan meille riittävä.

Somessa olen seurannut kuinka monilla siintää haaveissa täydellinen betonilattia, joka sitten epäonnistuu ja sen päälle laitetaan mikrosementti tai puhtaasti aivan toinen lattia. Me todettiin jo alussa, että lattia joutaa mennä kyllä todella suuresti pieleen, että luovumme visiostamme. Suunnittelimme etenemisvaiheet mielessämme:

Mikäli lattia halkeaa –> sekoitamme irti hiottua betonipölyä ja lakkaa massaksi ja sivelemme sitä halkeamiin. Halkeaminen on toki edelleen mahdollista ja tämä saattaa hyvinkin olla edessä!
Mikäli lattia on katastrofi –> levitämme päälle uuden tasotteen TAI sekoitamme lakkaan hieman sävytettä TAI teemme Betolux-koktailin.
Mikäli lattia ei niilläkään etene edustavaksi –> harkitsemme peittävän maalin vetämistä päälle.
Mikäli lattia olisi ollut aivan järkyttävän hirveä –> olisimme seilanneet rautakauppaan ja miettineet millaisen lattian asennamme betonin päälle.

Lattiasta tuli paikoitellen hirmu kaunis, paikoitellen eläväinen. Reunoja lukuunottamatta olen hyvin tyytyväinen, että saan tanssahdella vihdoin omalla ja itsetehdyllä betonilattialla. Nyt vielä pidetään sormet ristissä, että alla oleva lattialämmitys pelittää ja kylmä lattia muuttuu mukavaksi.

4

Kello on puoli yksi yöllä ja olen hereillä. Vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä valvoin tähän aikaan ja pyörin vuoteessa. Nostin puhelinta käteen, hain unta, mieleeni tuli jotain, otin puhelimen uudelleen käteen.. Elin siinä olettamuksessa, että olen iltavirkku ja en vain saa unta.

En ole koskaan huomannut kofeiinin piristävää voimaa. En juo kahvia, eikä teestä saa samanlaista piikkiä. En tosin ole varma saisinko kahvistakaan kunnon buustia. Olen juonut joskus kupin festivaalien kolmantena aamuna huomaamatta mitään muutosta. Se ei toki anna täysin realistista kuvaa normaaliin semipirteään arkiaamuun verrattuna, mutta jotenkin luulen, että en vain huomaa kofeiinin antamaa tärinää kehossani niin voimakkaasti kuin useimmat. Täten olin pitkään siinä uskossa, että kofeiini ei vaikuta uneeni.

Juon paljon teetä. Join aikoinaan vain mustaa, sittemmin sen lisäksi vihreää ja nyttemmin myös yrttijuomia. Aluksi en ymmärtänyt edes juovani kofeiinia kiduksiini iltaisin – kahvin kofeiinipitoisuuksista on paasattu aina, teen ei niinkään. Kun sittemmin ymmärsin teessäkin olevan kofeiinia melkoisesti, en huomannut sen vaikutusta selkeästi ja pidin edelleen kiinni olettamuksesta, että se ei vaikuta uneeni. Juon myös kokista ja olen kahvin tapaan aina tiennyt kolajuomien kofeiinin määrästä. En saa niistäkään mitään merkittävää piristystä, joten elelin juoden näitä mustia juomia ja ajattelin, että olen stressaantunut iltaihminen.

Väitin jopa ihmisille, että kofeiinilla ei ole vaikutusta minuun.

En mitenkään voinut uskoa, että hempeä iltateeni tekisi minulle pahaa. Olin juonut kupin teetä iltaisin lapsesta asti. Nykyään join pari, kolme joskus neljä pannua päivässä, mutta en nähnyt yhteyttä. Väitin itselleni tätä totuutta niin kauan, kunnes parina iltana jätin teet juomatta ja uni tuli kymmeneltä. Tämä oli niin jännittävä havainto, että halusin jatkaa empiiristä tutkimusta.

Ilta toisensa perään aloin saada unen päästä kiinni aiemmin. Olin hyvin pöyristynyt ymmärtäessäni, että tee oli pitänyt minua hereillä vuosikausia. Vaikka uni tuli, kaipasin kupillista kuumaa; bergamottia täynnä oleva musta tee, laadukas sencha. En yksinkertaisesti halunnut elää elämääni ilman (pannullista) iltateetä.

Tutustutin itseni hieman väkisin roibokseen, tuohon punaiseen hieman makealta maistuvaan yrttijuomaan. Totuin, mutta en halunnut juoda sitä joka ilta. Etsin kofeiinittomia teehyllystä, lähes tuloksetta. Clipperin vihreä kofeiiniton osoittautui ihan siedettäväksi, perusmerkeistä joltain löytyi mustaa kofeiinitonta. Markettien valikoimissa oltiin kuitenkin kaukana laadukkaista, maittavista teelehdistä, joista olisi imetty kofeiinit pois.

Luojalla kiitos teepuodeista. Olen vieraillut niissä usein, mutta kofeiiniton tee tuntuu asialta, josta ei puhuta ääneen. Vähän kuin sokerittomat juomat. Se tuntuu feikiltä ja jotenkin oletin, että ei tasokkaat puodit niitä myy.

Minulla on pari vakioteekauppaa. Helsingin Eerikinkadun Théhuoneen lisäksi Porvoossa palvelee sympaattinen siirtomaatavaraliike Skafferi, jonka maittavaa kofeiinitonta vihreää teetä olen lipitellyt puoli vuotta. Udellessani häneltä kofeiinittomista tuotteista, omistaja tiesi kertoa kysynnän lisääntyneen valtavasti. Kenties unta arvostetaan jälleen.

Olen myös laajentanut reviiriäni ja testaillut iltateeksi luokiteltuja yrttijuomia. Nämä night time –sekoitukset sisältävät usein kamomillaa (inhokkini) tai jotain lakritsinjuurta. Niiden makupaletti pyörii raikkauden ja pesuaineiden parissa, eikä se oikein sovi suuhuni mitä teehen tulee. On kuitenkin mainiota, että vaihtoehtoja löytyy ja nykyään välillä jopa tekee mieli raikasta pesuaineen tuntua.

Olen muutaman vuoden ajan nauttinut kofeiinittomista illoista. Iltakuuden jälkeen herkullisimmat teet on kielletty. Uni tulee paremmin, vaikka olisi stressiä ilmoilla. Toki poikkeuksia riittää ja toisinaan valvon alku-, toisinaan aamuyöstä. Kofeiini tai sen puute eivät ole vastaus kaikkeen. Yksi tärkeimmistä asioista, joka aikaisemmasta nukahtamisesta on tullut, ovat virkeämmät aamut. Herään suurimman osan viikosta itsenäisesti ilman kelloa seitsemän, kahdeksan aikaan. Näin ei tapahtunut aiemmin – olen ollut aamuisin väsynyt niin kauan kuin muistan. Saatan edelleen tuntea jatkuvaa väsymystä ja viimeiset viisi vuotta olen epäillyt uneni laadun olevan kökköä, mutta on myös paljon aamuja, jolloin tunnen herääväni oma-aloitteisesti, koska olen valmis uuteen päivään.

Nyt valvon, koska uurastaessamme työmaalla, en tajunnut kellon olevan liikaa kofeiinille ja join kokiksen iltakahdeksan jälkeen. Never again. Joillain kofeiini vaikuttaa kehossa aivan törkeän kauan, toiset joutuvat lopettamaan kofeiinin juomisen heti aamukahvin jälkeen, toiset eivät voi juoda sitä ollenkaan. En voi kuin lämmöllä suositella testaamaan kofeiinittomuutta, vaikka uskoisit olevasi sitä mahtavampi. Se on ihana, mutta myös salakavala aine.

PS. Rakastan kuppeja ja hymyilen kun avaan astiakaappini (kuvassa muutama). Olen luonut erilaisilla kupeilla tilanteen, jossa minulla on aamuisin valinnanvaikeus – minkä ihanan kupin tänään otan teeni tarjoilualustaksi. <3

5

Tuhosin hapanjuureni alun vuosi sitten. Minusta ei ollut siihen. Tipahdin ohjeiden sekavuudessa kuudennen päivän kohdalla, en ikinä leiponut siitä yhtäkään leipää. Myönsin tappioni. Mielenkiinto loppui, kun homma meni vaikeaksi. Hapanjuuri vaatii myös aikaa ja rakkautta aivan eri tasolla, kuin sen halpaversio – pataleipä.

Nyt olen leiponut pataleipää niin monta kertaa viikossa, että ajatus hapanjuuren pariin palaamisesta houkuttaa mieltäni. Elän tällä hetkellä hieman hektistä elämää etäkoulun, rakentamisen ja omien töiden lomassa, joten olen ajatellut ottaa haasteen vastaan muuton ja pandemian jälkeen. En kyllä edes tiedä miksi, onhan minulla nytkin ollut iltaisin se viisiminuuttinen, jonka tämän leivän ohje vaatii ja taas aamulla se tunti, jonka uunin lämmittäminen ja paistaminen vie.

Hapanjuuren kupliessa kuitenkin vasta mielessäni, jaan teille tämän leivän ohjeen – sitä on kysytty paljon, koska olen jakanut jatkuvasti Instagramissa (@kaisujouppi) videoita höyryävästä leivästä. Hän on aina yhtä kaunis uunista tullessaan! Tämä pataleipä on tuunattu versio Sikke Sumarin Nami Namaste kirjasta.

Sekoitan illalla kulhossa 5dl vehnäjauhoja, 1dl kaurajauhoja ja 1dl spelttiä. Olen vaihdellut grahamista ruisjauhoihin ja vehnäjauhojenkin osuutta voisi vähentää. Tiedän kuitenkin, että juuri näillä tulee täydellinen leipä. Lisään joukkoon ½ tl kuivahiivaa ja pari teelusikallista suolaa. Sitten hakkaan leikkuulaudalla pienemmäksi kourallisen kuivattuja karpaloita –> joukkoon! Viimeistelen paketin samanmoisella kourallisella pellavansiemeniä. Testasin auringonkukansiemeniä, ihan jees, mutta pellavansiemenet ovat valloittaneet sydämeni. Mikään ei estä sinua laittamasta vaikka molempia! Laitan hanan lämpimälle ja lurautan sekaan 3 ½ dl vettä. Veden lämpötilan olisi varmaan hyvä olla optimaalinen 42 astetta. En todellakaan tiedä onko veteni 40 vai 50 astetta, joka kerta leipä on kuitenkin onnistunut. Arviolta semmosta vähän kädenlämpöistä kuumempaa..

Tartun lusikkaan ja pyöräytän seoksen tasaiseksi nopeasti. Ei vaivata, eikä vatkata. Minulla on kulhoja, joissa on kansi, mutta jos et sellaista omista, laita muovikelmu päälle (liinakin varmaan riittää) ja anna taikinan lepäillä yön yli. Mitä kauemmin annat sen porista, sitä maukkaampi lopputulos, 12-24h on hyvä.

Kun kello on pyörähtänyt ympäri kerran tai kahdesti, laita uuni kuumenemaan 225° ja nakkaa samalla kylmä pata sinne. Kattilakin kuulemma käy, oleellista on, että astiassa on kansi ja se on uunin kestävä. Älä siis laita sinne muovikulhoa tai puukahvoja. Heh. Kun pata on uunissa, kaada taikina kevyesti jauhotetulle alustalle ja pyöräytä sitä pari kertaa niin, että jauhot tarttuva pintaan. Ei vaivata! Heitä liina päälle ja kun uuni on valmis, heitä leipä pataan. Pataa ei tarvitse voidella, kunhan jauhoja on leivän pinnassa, se ei tartu astiaan. Viillän pintaan pari viivaa veitsellä ja heitän päälle alustalta jauhojen jämät. Kansi päälle ja uuniin 30 minuutiksi. Kansi pois ja paistoa vielä 15 minuuttia. Kaadan leivän heti ritilälle jäähtymään ja säilytän sitä kuin hapanjuurileipää – leikkuupinta alaspäin pöydällä, ei liinoja saatikka muovipusseja.

Lämpiä leipomishetkiä poikkeustilatoverini. <3

5

 

Tein granolaa. Ensimmäistä kertaa. Kuten monessa muussakin, myös tässä tulen hieman jäljessä. Olen makustellut mahdollisuutta tehdä omaa granolaa jo vuosia ja nyt yksi kirjan teksti sai minut tarttumaan kaupan liki viimeiseen kaurahiutalepakettiin.

Kuten on uutisissa todettu, ruoka ei ole vielä loppumassa ja Eloveenaakin on taas hyllyissä. Jos tässä etätyön ja lasten hoitamisen ja opettamisen lomassa jää iltoihin aikaa, tee ihmeessä itse seuralainen esimerkiksi jogurtille.

Luin (ja rakastuin) hetki sitten  Saku Tuomisen Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta -kirjaan. Se ei ole keittokirja, vaan Saku puhuu hyvästä ruoasta, tuo omat mielipiteensä ja oivalluksensa esiin. Saku on ehta multitalentti ja meiltä löytyy suurin osa hänen tuotoksistaan kirjahyllystä – arvostus on syvällä, mutta tämä kirja muodostui koko tuotannon kruunuksi. Ajatusmaailmamme kohtaavat ja ahmin kirjan yhdessä viikonlopussa.

Olen lukukokemuksen jälkeen palannut kirjan äärelle epämääräisten reseptien lomaan. Tuomisen ydin on yksinkertaistaa asioita ja käyttää laatua määrää enemmän, tehdä ruokaan liittyvistä asioista helpompia. Hän kirjoittaa oman elämänsä tottumuksista ja löysin niistä paljon tarttumapintaa. Koska laatu määrää tahtia heidän taloudessa enemmän kuin määrä – granola täysrasvaisen jogurtin kanssa kuuluu etenkin viikonloppujen aamupalapöytään.

 ”Rakastan asioita, joiden tekeminen on helppoa mutta jotka lisäävät laadun tuntua arjessa. Omatekoinen granola on yksi näistä. Sen tekeminen kuukauden tarpeisiin vie alle tunnin, ja siitäkin ajasta yli puolet menee odotteluun.”

Jos olet suurperheen vanhempi, granola ei välttämättä ole vastaus muromyslin korvaamiseen, mutta kahden aikuisen kodissa se on juuri noin!

Granolasta löytyy reseptejä vaikka kuinka, mutta päädyin kokeilemaan Sakun suurpiirteisellä reseptillä. Ymmärsin heti, että granola ei tule halvaksi, mutta valmistamisen jälkeen todella ymmärsin laadun merkityksen. Oivalsin myös ensimmäisen kokeilun jälkeen, että granolasta voi tehdä halvemman version jättämällä kalliit pähkinät pois. Kolmen tai neljän arvokkaan pähkinän sijaan voi valita yhden ja lisätä settiin auringonkukan siemeniä ja maapähkinöitä. Laatu tippuu toki, mutta ei merkittävästi ja hinta on kukkarolle suotuisampi.

Tuominen kannustaa ihmisiä kokkaamaan kokeilemalla, tiukoille resepteille on paikkansa, mutta hänen kirjastaan ei niitä löydy.

 

Kirjan granola 

Pilko isö määrä erilaisia pähkinöitä, mielellään tuoreita ja mahdiollisimman hyvälaatuisia. Lisää joukkoon pähkinöiden verran kaurahiutaleita ja sekoita käsin. Lisää 1-2 dl vaahterasiirappia, ihan vähän öliiviöljyä ja suolaa. Sekoita lastalla. 

Vatakaa 1-2 kananmunan valkuaiset vaahdoksi ja sekoita joukkoon. 

Levitä granola tasaisesti uunipellille. Paista noin 40 minuuttia 160-asteisessa uunissa. Ota pois, kun granola alkaa hieman tummua. Se saa ruskistua hieman muttei palaa. Anna jäähtyä ja kovettua ainakin puolituntia ja siirrä esimerkiksi isoon lasiastiaan. 

 

Saku kirjoittaa myös, että vaahterasiirapin määrään vaikuttaa se kuinka makeasta granolasta pidät. Hän mainitsee, että granolaa voi maustaa vaikkapa kookoshiutaleilla, kanelilla tai sekaan voi lisätä kuivattuja marjoja tai hedelmiä – ilmoittaen, ettei itse pidä kummastakaan versiosta. Hahah. Hän myös muistuttaa, että ei pidä ahnehtia uunipellin täyttämisen kanssa, liian paksulla kerroksella granolasta ei tule rapeaa.

Omat oivallukseni liittyivät edellä mainittuihin ainesosiin ja seuraavan kerran aion koittaa hieman halvempaa versiota. Aino myös lisätä joukkoon aavistuksen kanelia. Käytin itse 7dl murskattuja pähkinöitä ja täten 7dl kaurahiutaleita, se määrä ei mahtunut yhdelle pellille, eikä lasipurkkiini. Seuraavaksi testaan 5+5dl. Lisäsin joukkoon liki 2dl siirappia, koska pidän makeudesta enemmän kuin Saku. Käytin tuohon määrään myös 2 kananmunaa. Poltin melkein toisen vajaan uunipellin, mutta sekoitettuna yhteen, mausta tuli passeli. Kannattaa olla tarkkana uunin kanssa, paahtuminen riippuu pitkälti pellillä olevasta määrästä.

Nyt vain odotan, että marjat tulevat sesonkiin ja pääsen lisäämään niitä luksusaamupalaani, jonka tekeminen ei tosissaan vaatinut ihmeitä.

Aivan todella suurella lämmöllä suosittelen tutustumaan Tuomisen kirjaan. Se oli ihana lukukokemus ja läpäisee kirjojeni rankan konmaritus-seulani. Tämä teos tulee kulkemaan mukanani aina.

3

Kaksi päivää sitten päätin tarttua kameraan pitkästä aikaa omaksi ilokseni. Kuvaan kyllä puhelimella jatkuvasti, mutta reissukamerani, jolla aiemmin taltioin arkea, on unohtunut kaappiin. Olen kipuillut kuvaamisen kanssa jo tovin. Kaikki alkoi tuntua samalta puurolta, enkä saanut kiinni siitä mitä haluan ja mihin suuntaan olen menossa. Toivoin inspiraation saapuvan ja pari päivää sitten hyväksyin ettei se tule itsestään. Sen voi löytää vain jos kuvaa. Kuvaa ja kuvaa.

Ahdistaa toki ajatus, että sitä ei löydy kuvaamallakaan, mutta nämä viime päivät olen taas katsonut maailmaa tutulla vanhalla tavalla, kuitenkin uudella tvistillä. Haluan uudistua kuvaajana ja haastan itseäni näkemään asioita eri tavalla kuin aiemmin. Haluan suhtautua arkikuviin hyvin vähäisellä perfektionismilla. En etsi vaaleita, raikkaita, suoria, selkeitä kuvia. Etsin tunnetta ja vahinkoja. Niitä sattuu ja löytää, kun kantaa kameraa kaikkialle ja pitää silmän kiinni etsimessä.

Huomasin jo parissa päivässä kuinka erilaista kuvaaminen on etsimen kautta. Kuvaan kyllä pääosin työssäni etsimen kautta. Ruoka ja tilakuvat näytön tai tietokoneen ruudulta, mutta repparit ja useimmat henkilökuvat etsimeen tuijotellen. Arjesta kertovat kännykkäkuvat on kuitenkin kuvattu näytön kautta. Huomasin myös, että kauttaaltaan terävät puhelinkuvat ovat vieneet tyyliäni tietynlaiseen suuntaan ja haluan rikkoa senkin linjan.

Jos olet kuvannut vain näyttöjen kautta, suosittelen kokeilemaan etsimen kautta kuvaamista. Etsimeen tuijottaminen sulkee maailman ympäriltä ja edessäsi on vain tallennettava ruutu. Minä kuvaan etsimen kautta niin, että pidän aina vasenta silmää kiinni. Täten olen mustassa maailmassa, vain haluamani rajattu sisältö edessäni. Taianomaista, kun tarkemmin ajattelee.

Työssäni kuvaan lähes poikkeuksetta automaattitarkennuksella. Kuvaan silmälaseilla, enkä ole koskaan luottanut silmiini tarkennuksen osalta. Kun kuvaa isolla aukolla, syväterävyys on todella lyhyt ja on aika oleellista, että tarkennus on siellä missä sen pitää. Arkikuvissa sen ei tarvitse olla ja jotta vahingoilla olisi vielä suurempi mahdollisuus tapahtua, lähdin pari päivää sitten kuvaamaan manuaalisella tarkennuksella. Oi miten eri tunnelman se luo mustan maailman keskiöön. Nyt olen vaihdellut tarkennusta, kun kohde on hyvin liikkuvainen, vaihdan yleensä automaattiin, että saan edes jotain teräviä kuvia. Mutta saan valtaisasti intoa manuaalisesta tarkennuksesta, olen vallassa.

Koska menemme valoa kohti, luulen että saan pidettyä nyt kameraa mukanani jatkuvalla syötöllä. En välttämättä kuvaa joka päivä satoja kuvia (kuten viime päivinä), mutta olen aktivoitunut. Aikomuksena on olla aktivoitunut vuoden ajan. Yliaktivoitunut. Haluan koostaa tästä oman projektin itselleni, jossa tutkailen arkeani. Tuumailin jakavani teille joka viikko muutamia ruutuja, Instagramissa pyörii jo 365-sarja.

Jännittää viekö tämä mukanaan ja jos, niin missä määrin. Kehitynkö? Oivallanko? Jaksanko jatkaa? Mitä löydän matkan varrelta? Nyt aion kuitenkin vain kuvata. Luoda ystävyyden jälleen valokuvien voimaan. Haluan rikkoa visuaalisen näkemisen rajojani.

#vuosielämästäni
Kuvat ovat ensimmäiseltä päivältä.

 

4

Lapsena isäni pakotti minut aika ajoin järjestämään työpöytäni laatikot. Istuimme pöydän ääreen, lajittelimme tusseja ja krääsää omiin lokeroihinsa, korut yhteen, viivottimet toiseen – ja hetken kaikki oli paikallaan. Isäni on aina ollut järjestyksen perään, mutta isäni myös kasvatti minut hamstraamaan ja pitämään kiinni kaikesta. Koska mistä sitä tietää milloin jotain mutteria saattaa tarvita.

Minimalismia on monenlaista. Sen voi viedä radikaaliksi, mutta sen ydin ajatuksena on tehdä elämästä käytännöllistä. Minimalismin viime vuosikymmenellä trendikkääksi nostaneet Joshua Fields Millburn ja Ryan Nikodemus puhuvat podcastissaan (löytyy esimerkiksi Spotifysta – The Minimalists) juurikin siitä, että kaikesta ei ole tarkoitus luopua. On tarkoitus keventää elämää ja miettiä mitä oikeasti haluaa elämässään mukanaan kantaa. Panostaminen henkiseen hyvinvointiin, oppimiseen, rakkauteen ja pitämällä ympärillään tavaraa jota tarvitsee, josta nauttii ja jota käyttää. Heidän osuva slogan on Love people and use things, because the opposite never works.

Koska tiedän vanhempieni taustan, ymmärrän ajatusmaailman. Kun on pitänyt tulla todella vähällä toimeen, varastointi tulee luontevana jatkeena. Rakastan myös itse tavaraa ja esimerkiksi maalaamista, jota tehdäkseen pitää omistaa melko paljon romua. Pikkuhiljaa olen kuitenkin löytänyt oman tyylini ja luopunut ohella niistä vermeistä, jotka eivät enää tee minua onnelliseksi tai ole hyödyksi. Vuosikausia olen nauttinut järjestämisen lisäksi siis luopumisesta.

Lapsuuteni oli erilainen kuin vanhempieni, tavaraa riitti ja kaapissa oli aina kaikkea tarpeellista. Runsaus oli vakio ja vanhempani nauttivat siitä edelleen. Kun olin raskaana 20-vuotiaana, pesänrakennuksen myötä aloin luopua tavarasta. Se tuntui lähes sisäsyntyiseltä ja tuli pysyväksi osaksi minua. Yhteistä kieltä vanhempieni kanssa ei ole aina helppoa löytää, mutta opimme ja koska vanhempani toivovat minun olevan onnellinen, he yrittävät ymmärtää arvomaailmaani.

Yllättäen, vasta viime aikoina olen itsekin oivaltanut, että tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että haluan pitää kotini tyhjänä turhasta tavarasta tai siitä, että olen ronkeli. Tässä on kyse erilaisesta suhtautumisesta tavaraan ja se on paljon laajempi konsepti.

Äitini esimerkiksi tietää, että en säästä onnittelukortteja. Hän saattaa tokaista, että valitsi korteistaan ”jonkun vanhan, ei niin kivan” koska heitän kortin kuitenkin roskiin. Se ei ole paras lähestymistapa, mutta se on totta. Äitini ei kuitenkaan oivalla, että kortin saaminen on minulle tärkeää. Minä muistan äitini ihmisenä, joka muistaa merkkipäivinä ja tuo aina ihanan (tai nykyään ei niin ihanan) kortin. Minun ei tarvitse säästää fyysistä korttia, muistan ja aistin ajatuksen sen takana. En näe mitään arvoa sillä, että säilön sen varastoon ja katselen sitä kerran kymmenessä vuodessa. Kerään mieluummin muistoja pääni sisälle. Jos tavaralla itsessään ei ole funktiota, eikä se jää seinälle visuaalista nautintoa tuomaan, se on tarpeeton.

Ihastuin aikoinaan konmari-metodin osioon kirjoista. Lukuhetkellä kirja antaa nautinnon, se tuo elämääni sisältöä. Sen jälkeen kirja saa jatkaa matkaa. Mikäli hyllyssä on lojunut kirja lukematta vuosikausia, et tule sitä ikinä lukemaan. Mikäli kirjan luettuasi ajattelet lukevasi sen vielä uudelleen, on hyvin todennäköistä että et tule tekemään sitä koskaan. Rakastan ja ostan paljon kirjoja, säästän kirkkaimmat ja kauneimmat helmet, valtaosan laitan suoraan kiertoon. Tarina ja tieto on tehnyt tehtävänsä, fyysinen esine eliminoidaan. Tässä ollaan minimalismin ytimessä. (Joku voi ajatella, että oltaisiin vielä enemmän ytimessä jos lainataan kirja kirjastosta, mutta kirjallisuuden tukeminen on minulle tärkeää ja toisinaan pidän erityisesti siitä, että saan tehdä kirjoihin alleviivauksia ja merkintöjä.)

On totta, että vanhat valokuvat ja tavarat resonoivat muistoja. On totta, että niiden äärelle pysähtyessään voi vierähtää tovi ja nostalgian voi aistia huoneessa. Ajattelen kuitenkin, että elämä on tässä ja nyt. Mietin usein päässäni lausetta mitä jäljelle jää. Kun joku tyhjentää asuntoani kuolemani jälkeen, mitä toivoisin sieltä löytyvän..

Minun taloni on varastoa myöten siisti. Jätän jälkeeni sopivasti historian havinaa. Tähtään siihen, että säästän minulle merkityksellisiä asioita tästä hetkestä, vuosistani maan päällä. Minulta ei löydy mitään rikkinäistä, ei roskia, eikä yhtään ylimääräistä ohjekirjaa tai johtoa. Haluan jättää jälkeeni taidetta, laadukasta designia ja päiväkirjani. Kaiken saa myydä tai hävittää kun olen poissa. Tuhkana tuulessa en kaipaa mitään. Uskon, että tulen elämään vielä monta vaihetta tavaroitteni kanssa ja todennäköisesti jossain vaiheessa poltan päiväkirjani. Aivan täysin varma olen siitä, että en tule koskaan säilyttämään hetkeäkään mitään mikä ei tuota minulle iloa tai ole tarpeellinen. Olen erityisen lahjakas laittamaan juuri saatuja lahjoja eteenpäin.

Äitini mielestä minulle on hyvin vaikea ostaa mitään. Hyvä! En nimittäin varsinaisesti tarvitse mitään. Ymmärrän vanhemman luontevan hingun hankkia lapsilleen jotain. Itsekin haluan yllättää ja antaa. Mielessäni onkin kirkkaana missio, jossa liputan elämyslahjojen perään ja se onkin mennyt osittain hienosti jakeluun. Myös itselle – tänä jouluna ostimme pojille matkan Legolandiin ja siipan vein kelluntaan, syömään ja hotelliin viime viikonloppuna syntymäpäivän kunniaksi. Siinä missä äitini vielä valittaa, mutta ymmärtää – isäni on melko kova luu, vaikkakin parannusta on ollut havaittavissa. Jatkossa teen kaikkeni, jotta hän ymmärtää että käskyni älä osta mitään turhaa on rakkautta, ei kiittämättömyyttä. Ja terästääkseni viestiä aion kertoa suoraan, että kaikki mikä ei tuo lisäarvoa elämäämme, lähtee eteenpäin. Pieni rehellinen uhkaus saattaa olla sisäistämisen puuttuva palanen.

Maailma hukkuu tavaraan. Sen ei pitäisi olla kenellekään uutinen. Pidän tavarasta ja olen taas muuttanut mieltäni, koska eteisessä odottaa viisi IKEA-kassillista tavaraa. Vien ne huomenna kirpputorille ja kun nostelen niitä pöytään tunnen huonoa omaatuntoa. Prosessi silti toimii, entinen hamstraaja voi parantua. Virheostoksia löytyy kaapeista joka kerta vähemmän ja luovun joka kerta rohkeammin. Huono omatunto saa miettimään tulevia ostoksia ja pysähtymään niiden äärellä. Vähemmän on enemmän. Se on enemmän aikaa tärkeille asioille. Se on enemmän tilaa hengittää.

20

Mietin hetken, että keskitynkö menneeseen vai tulevaan. Päädyin palastelemaan vähän molempia..

Vuosi 2019 päättyy tänään (epätodellista jotenkin!) ja samalla vuosikymmen vaihtuu (vielä kreisimpää!). Tämä vuosikymmen on ollut elämäni tapahtumarikkain. Hahah, oikein laittaa naurattamaan kun miettii mitä kaikkea on vuosien aikana tapahtunut. Myös vähän itkettämään. Olen muuttunut hirmuisesti ja läpikäynyt todella paljon. Ennen kaikkea olen oppinut, elämästä ja itsestäni.

Psykologien mukaan 35-vuotiaana ihmisen identiteetti ja persoonallisuus ovat saavuttaneet määränpäänsä. Mielemme on muovautunut ja olemme omaksuneet sarjan käyttäytymismalleja, asenteita, uskomuksia, tunnetason reaktioita, tapoja, taitoja, muistoja ja ehdollistuneita reaktioita ja käsityksiä (Joe Dispenza – Luo itsesi uudelleen.) Täytän ensi vuonna 35-vuotta  ja näen nyt oikein hyvin, miten paljon identiteettini on viimeisen vuosikymmenen aikana muovautunut. Tavallaan paketti on siis nyt kasassa, ellei sitä ehdoin tahdoin halua jumpata – ja minä tietenkin haluan! En tule koskaan valmiiksi ja se elämässä onkin hienoa, muutos.

Tämä kulunut vuosi on ollut myös hyvin tapahtumarikas. Olen matkustanut Tanskaan, Puolaan, Kyprokseen, Norjaan, Ranskaan ja Portugaliin, vaikka en mielestäni käynyt missään. Jokainen matka kuitenkin antoi jotain, osa merkittävästi. Minulle on erittäin tärkeää ottaa etäisyyttä arkeen ja on hienoa, että pääsen toisinaan tekemään myös töitä ulkomailla. Se tarkoittaa irrottautumista parisuhteesta ja lapsista ja ne kokemukset laittavat aina hienoja ajatusmyllyjä liikkeelle. Tällä hetkellä mielessäni pyörivä isoin unelma on oma mökki. Jotta olisi mahdollista vaikka tiistaina mennä mökille ajattelemaan, kirjoittamaan, ottamaan etäisyyttä ja tulla torstaina kotiin.

Ajattelulle ja etenkin ajattelun ajattelulle haluaisin jo tulevana vuonna lohkaista aikaa kalenteristani enemmän. Jouluaattona aloitin VIHDOIN usean vuoden pohtimisen jälkeen Julia Cameronin morning pagesit, eli aamusivut. Olen nyt jokainen aamu heti ensimmäiseksi kirjoittanut kolme sivua ajatuksen virtaa ja jo toisena aamuna siitä muodostui todella tärkeä rituaali. Kirjoitan paljon päiväkirjaa, mutta tämä on ihan eri homma! Olen edelleen hyvin hämilläni, miten ikinä tulen jaksamaan tätä rituaalia arkiaamuisin, mutta aion yrittää.

Arjen keskellä, hieman salaa, lapset ovat kasvaneet. Leevi selvästi teiniksi ja Aapo itsenäisemmäksi. Meidän uusperhe on hioutunut taas enemmän yhteen. Saumatonta homma ei ole, mutta suurimmat kynnyskysymykset on taputeltu ja arki soljuu perheen kesken mukavasti. Olemme asuneet vanhassa tehtaassa jo yli vuoden ja vietimme täällä toisen joulumme. Kuluneen vuoden olen puntaroinut paljon mitä tulee uuteen kotiin ja mistä haluan vielä eroon ennen muuttoa. Erittäin mielenkiintoinen prosessi, tuntuu suurelta puhdistautumiselta. Olemme tutustuneet uusiin ihmisiin ja juhlia on järjestetty aina kun on ollut pieninkin syy – mahtavinta!

Saimme pitkän puuhailun jälkeen rakennusluvat ja tontilla alkoi loppuvuodesta vihdoin tapahtua. Olemme nauraneet paljon, mutta myös hermoilleet, stressanneet ja surukin on ollut läsnä. Balanssi on siis pysynyt. Balanssi, jonka joskus toivoisi olevan isosti epätasapainossa ja tuovan pelkästään hyvää. Mutta elämä ei mene niin. Loppuvuoden kruunasi kosinta, joka palautti taas ajatukset siihen mikä on tärkeintä – rakkaus, ihmiset ympärillä.

Olen saanut tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa, tavannut kuvausten myötä läjän mielenkiintoisia tyyppejä, päässyt kuvaamaan viinitilan sadonkorjuuta, maalannut tauluja ja nyt ne tuovat iloa tuntemattomien kodeissa. Olen ollut tymäkässä kriisissä työminän kanssa ja vielä joulukuussa ehdin saada asian kanssa rauhan ja jopa vastauksia.

Olen pohtinut sukunimen vaihtamista ja päättänyt, että en ole enää ”vain” valokuvaaja. Yritykseni tekee paljon muutakin. Ensi vuonna aion rohkeasti kertoa kaikille vastaantuleville, että olen myös kirjoittaja ja taiteilijakin jopa! Olen myynyt pari juttua ja minulta on tilattu toimeksiantoja joissa tuotan kuvien lisäksi tekstin. Olen niin innoissani, että voisin räjähtää. Uskaltaminen on mahtava juttu!

Ensi vuodesta tulee varmasti mielenkiintoinen. Sen tekee jo pelkästään se, että tammikuun aikana meillä on tontilla seinät, ehkä ikkunatkin. Seuraavat kuusi kuukautta mielessä tulee olemaan joka päivä raksa ja suurin osa energiasta valuu sinne. Se on kuitenkin hyvä kohde valuttaa energioitaan, uudesta kodista on tullut meille tärkeä jo nyt ja odotamme aivan täpinöissämme, että pääsemme näkemään suunnitelmien muuttuvan todeksi. Talo on ollut minun unelmani jo yli vuosikymmenen ajan ja on kerrassaan hupsua miten elämä järjesti sen tapahtuvaksi. Aplikaatio toi eteeni Kain, joka otti unelmani omakseen ja nyt ollaan tässä. Aikaa kuluu, asioita tapahtuu ja nähtäväksi jää millainen on talon ja meidän yhteinen tie. Tässä vaiheessa odotamme vain, että pääsemme tekemään kodista omamme.

Töiden puolesta vuosi tulee olemaan arvoituksellinen, kuten aina. Nyt kuitenkin starttaan yllättäen uuden vuoden uutta tarmoa täynnä ja se on kerrassaan antoisaa. Vielä marraskuussa ajattelin, etten tiedä kuka olen ja mitä mistään tulee enää ikinä. Kalenterissa tammikuu näyttää työntäyteiseltä ja minulla on muutamia ässiä hihassani, joten voin juuri nyt rauhallisin mielin ottaa vuoden vastaan.

Juhlimme tulevana vuonna kihloja, syntymäpäiviä, tupareita ja toivottavasti useita muita ihania asioita! Leevi aloittaa kahdeksannen (!) luokan ja kaikkien arki helpottuu vielä asteen, kun asetumme uuteen kotiin, liki eksäni naapuriin.

Suurin osa vuodesta eletään perusarkea ja eittämättä balanssin vuoksi niitä alamäkiä on tiedossa. Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta ja ajattelun voimasta. Aion tulevana vuonna ja vuosikymmenenä yrittää parhaani, ylittää jälleen kerran itseni ja muistaa unelmoida. Aion kehittyä ja kehittää milloin mitäkin. Toivon rakkaudentäyteistä, rauhallista ja onnellista vuotta meidän lössille ja just sulle! Myötätuulia ja mahtavuutta!

12

Riideltiin eilen. Se, että 22.12. sunnuntaina Kai alkoi höpistä epämääräisesti, että sillä on yksi yllätys – ei muuttanut mitään ja samalla muutti kaiken.

Hän kosi. Hän kertoi rakastavansa koko ajan enemmän.

Hän antoi käteeni kirjekuoren, jossa oli sulosanoja ja arvoitus. Seuraavassa kuoressa oli paperista leikattu sormus. Hän meni polvilleen, nousi sekunnin päästä ylös, höpötti sekavia naimisiin menosta, kikatti välissä hermostuneesti ja tunki sormusta sormeeni kihloista puhuen – ennen kuin olin ehtinyt vastata mitään. Meitä nauratti ihan kauheasti, sitten mua vähän itketti. Taisin sanoa häntä taas dilleksi ja vastasin kuin vastasinkin myöntävästi. Olihan mulla jo sormus sormessa. Hahah.

Olemme puhuneet kihloista ja naimisiinmenosta useita kertoja, varmaan ensitreffeistä alkaen. Keskustelleet siitä, mitä ne meille merkitsee ja mikä on toivomamme määränpää. Kai näkee paljon järkevyyttä avioliitossa ja minä taas haluan asioiden perustuvan ensisijaisesti rakkauteen. Yhtä mieltä olemme siitä, että kihlat perustuvat juurikin jälkimmäiseen. Ne ovat lupaus avioliitosta, mutta ne ovat myös rakkauden sinetöinti, tavallaan kevyempi versio avioliitosta. Lupaus olla toisen, ilman allekirjoitusta. Pieni sinetti seurustelulle, pienisuuri ele kertoa olevansa ja pysyvänsä tässä. Sen nämä meidän kihlat muutti.

Olemme seurustelleet jo tovin, rakennamme taloa yhdessä, tulevaisuutta suunnitellaan yhdessä. Mikään ele tai virallinen sopimus ei tee suhteesta pomminvarmaa. Se ei poista riitoja, eikä se muuta kuin avioliiton myötä joitain byrokraattisia asioita. Silti kihlautuminen tuntui tuovan rauhaa ja turvaa. Kosinta kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja tahdosta olla toisen kanssa. Kerrot eleellä toiselle, että olet siinä. Kain liikuttavan hermostunut kosinta kertoi myös minulle, kuinka tärkeitä asioita minä ja kihloihin meneminen ovat. Yllättäen odotamme myös ihan hirmuisesti, että saamme sormukset sormeen. Me, jotka ei koruista välitetä, sormuksen hankinta ja etenkin lopulta sen pitäminen sormessa, on muodostunut tärkeäksi eleeksi.

Me ei olla edelleenkään päätetty haluammeko naimisiin. Emme tiedä onko se meille oleellista ja tärkeää. Emmekä todella tiedä kuinka sen haluaisimme toteuttaa, jos päätyisimme sen tien valitsemaan. Näin talon rakentamisen keskellä häiden suunnittelu (ihan vain jo päätös maistraatti vs. iso juhlat) tuntuu ajatuksenakin aivan liian suurelta. Vastaukset kysymyksiin tulevat varmasti aikanaan, nyt voimme nauttia virallisesti avopuolisoina elämisestä. Riidellä tulevia sormuksia heitellen ja halata sovinnoksi, kuten ennen kihloja.

Ollaan yhdessä, mutta jotenkin tiiviimmin.

37