Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Moi. Mä oon Simo. Moi Simo. Mä oon Kaisu, sun mamma ja ootan sua ihan hitokseen. Odotus on ollut pitkä. Kesän lopussa päätimme, että meille tulee koira. Umppa kissamme on maailman paras, mutta meillä on rakkautta niin paljon jaettavaksi, että Umppa ei yksinkertaisesti kykene sitä kaikkea vastaanottaa. Olen aina ollut enemmän kissaihminen, mutta kesän aikana tajusin koiraihmisten peräänkin jotain. Kain vanhempien koira on iso ja villi. Hän rakastaa rajusti hyppimällä, nuolemalla ja tunkemalla syliin. Hän on koira isolla koolla, hieman liian koira minulle, mutta hänen pyyteetön rakkaus ui sydämeeni ja aloin lämmetä. Kissat ovat kissoja. Rakastan niitä juuri siksi, että ne tekevät mitä haluavat. Unto on enemmän koira kuin kissa ja olemme saaneet rakkautta häneltä enemmän kuin kissalta voi koskaan toivoa. Ilmeisesti olemme tulleet ahneiksi, kun se ei enää tunnu riittävän ja haluamme lisää huomiota ja rakkautta. Keskustelimme, heittelimme ideaa ilmoille ensin vitsillä ja lopulta tosissaan. Tiesimme heti rodunkin. Simo on Shih Tzu. Rotu on minulle ennestään tuttu pitkäkarvaisena ja sen näköisenä rotu ei viehätä minua ollenkaan, mutta turkin ollessa lyhyt, ulkomuoto (pyöreät silmät ja hieman lättänä nassu) tuo mieleen Umpan. Rakastuimme Shih Tzujen habitukseen ja googlettelun jälkeen luonteeseen. Hänen pitäisi olla oikein oiva koira lapsiperheeseen. Kun päätimme, että koira tulee taloon kasvattajalla oli pentuja. Ihastuimme siellä yhteen aivan täysiä ja odotimme kasvattajan päätöstä. Koira päätyi lähtemään Sveitsiin toiselle kasvattajalle. Murruin hetkellisesti täysin. Reaktio yllätti minut suuresti. Olin varmempi päätöksestämme kuin luulinkaan. Shih Tzun kasvattajia tuntuu olevan kovin vähän Suomessa, enkä yrityksistä huolimatta löytänyt tulevia pentueita. Jäimme odottamaan saman kasvattajan pentuja lokakuulle. Silloin syntyi kolme vauvaa, eikä niistä lopulta mikään vapautunut taviksille. Aloin olla toivoton. Vaikka kyse oli muutamista kuukausista, kaipuu oli suuri. Pettymykset tuntuivat suurilta. 7.11 syntyi kaksi pentua. Joulukuun alussa saimme kuulla, että pentu on meidän. Muutaman tunnin kuluttua tilanne muuttui ja meille infottiin, että on sittenkin odotettava päätöstä joulun yli. Eilen lähetin Simolle joulutervehdyksen ja sain vastauksena tuon kuvan ja tekstin ”Hyvää joulun loppuelämän perheelleni!”. Sydän hakkasi, hypin tasajalkaa ja tekstasin takaisin ”OOTKO TOSISSAS?!” Kuulemma. Nyt asian pitäisi olla varma. Mutta uskallan uskoa tähän 85% varmuudella. Simo näyttää Simolta (nimi on ollut valmiina jo tovin). Simo näyttää meidän vauvalta. Olen rakastunut. Olemme rakastuneita. Lapset ovat myös sinnikkäästi odottaneet vauva-uutisia ja aiomme tänään kertoa joululahjojen lomassa asiasta. Toivon todella, että homma menee nyt maaliin asti ja pääsemme opettelemaan uutta arkea tammikuussa. Puhelimessa on jo pitkä hankintalista pennulle. IIIIK! Meitä jännittää, pelottaa ja ihastuttaa. En nukkunut viime yönä juuri yhtään ja vatsassa on perhosia. Puoli vuotta on ollut tunteiden vuoristorataa ja olen tanssinut koirajumalille ahkerasti. Fiilis on uskomaton ja sekava. Uskomme, että selviämme kissan ja koiran yhdistämisestä (muuttamatta Umpan luonnetta). Uskomme, että jaksamme pennun kouluttamisen yhdessä. Uskomme, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Tämä on uuden jännittävän ajanjakson alku. Uuden ystävyyden alku. Koira. En voi uskoa. Meille. Minulle. Kurkin kuvaa jatkuvasti puhelimestani. Saimme maailman parhaan joululahjan.]]>

19

  Nopeasti siitä tuli tapa. Iltaisin heitän piikkimaton sänkyyn, lyllerrän sen päälle, kiroilen piikkien raapimisesta, otan kirjan käteen ja kohta jo silmät alkavat lurpata. Rentoutus on taattu. Shakti-matto on piikkimattojen kuninkaallinen. Se on valmistettu perinteitä kunnioittaen Intiassa, reiluna työnä. Sen piikit ovat pirun teräviä, niin teräviä, että mun hipiä ei kestä niitä ilman paitaa, eivätkä käteni voi kantaa niskatyynyä piikeistä. Se on kuitenkin tärkeä ominaisuus matolle ja piikit ovatkin BPA-vapaita, myös kangas on luomupuuvillaa. Mitäs tästä matolla pötköttelystä sitten on hyötyä? No mitäpä ei!       Piikkimatot olivat hitti muutamia vuosia sitten ja monelta löytyykin varmasti kaapista pölyisenä oma matto. Suosittelen lämmöllä puhaltamaan villakoirat sen päältä pois ja hyppäämään itse tilalle. Piikkimaton käyttö muun muassa tukee vastustuskykyä, vähentää jännitystä sekä stressiä, lisää hyvän olon hormoneja ja kiihdyttää aineenvaihduntaa. Jalka-matolla könöttäminen (mahdotonta ilman sukkia minulle) aktivoi hermopisteitä ja tuo energiaa koko kroppaan sekä rentouttaa. Pääpannan käyttö (niin khuul!) taas vähentää päänsärkyjä, stressiä, mielen ylivilkkautta ja negatiivisia tuntemuksia. Piikit stimuloi kehon akupisteitä ja se taas aktivoi kehon omia tapoja eheyttää erilaisia epätoivottuja tiloja. Hankin viikko sitten kolmannen kerran moottoroidun hierontalaitteen. Siis sellaisen jossa pyörii kankaan alla pallurat ja sitten siinä nökötetään. Myös kolmannen kerran palautin sen kauppaan. Ensimmäinen oli halpisversio, eli aivan susi. Toinen oli vain selälle ja ei toiminut käytännössä ollenkaan. Kolmas oli se mistä olin kaikki nämä vuodet haaveillut. Kun testiajoimme sitä, pidimme siitä. 15 minuuttia meni siinä nököttäessä kuin siivillä ja kylmiäkin väreitä se sai aikaan, kun pallot rullasivat jämähtäneistä kohdista. Mutta olin reippaan viikon makoillut iltaisin Shakti-matollani ja sähköinen viritelmä alkoi tuntua turhalta. Vaikka ne eivät ole täysin vertailukelpoisia keskenään, molemmat kuitenkin laittavat veren kiertämään ja hierontalaite oli ruma. En halua nurkkiini turhakkeita ja jollei hierontalaite ole koko ajan esillä, sitä ei tule käytettyä. Shakti on kaunis ja helppo säilyttää vaatekaapissa. Olin siis jo rakastunut Shaktiin, sen käytöstä oli tosiaan tullut tapa ja tuntui, ettei aika riitä kaikkeen. Hierontalaite ei myöskään mitenkään korvaa oikeaa hierojaa, jolla käyn tasaisin väliajoin. Tajusin sen olevan liian laiha lohtu. Shakti tuli siis jäädäkseen ja unen laatuun se on jo vaikuttanut valtaisasti. Myös oikein tunnen kuinka veri kiertää kehossani ja koska yksi ongelmistani on jännittää hartioita lepotilassakin, Shaktin niskatyyny tulee varmasti tekemään tulevaisuudessa roimasti hyvää keholleni. Mun settiä ja lisätietoa löytyy osoitteesta https://www.shaktiglobal.com]]>

4

Hän tuskaisena minua häpeää, töksäyttelee asioita ennen kuin on ehtinyt ajatella ja jos kaikki ei mene kuten hän on ajatellut, hän töksäyttelee ajattelun jälkeenkin. Hän on suorasanainen poika, joka on paljon muutakin. Eilen hän kuitenkin sanoi minulle (varmasti itse sitä tajuamatta) jotain todella kaunista. Pötköttelimme sängyssä ja revimme laseroidusta tatuoinnistani kuivuneita ihon paloja (kyllä, häntä kiehtoo kaikki ruvet ja outoudet). Hän ajautuu viereeni aina kun Aapo on mennyt nukkumaan. Hän täyttää maaliskuussa kolmetoista, on niin teiniä, niin teiniä, mutta iltaisin mamman kainalo ja rapsutus on parasta maailmassa. Leevi: ”Sä oot kyl aivan erilainen äiti kuin muiden äidit..” Kaisu: ”Niin.. Mä tiedän. Oon tämmönen luova hullu!” L: ”Mut se on just hyvä!” K: ”Niin se onkin ja se johtuu varmaan osittain siitä, että sain sut melko nuorena.” Jäin miettimään tätä keskustelua. Se tuli uniini ja muistui tänään taas mieleeni. En tiedä miksi selittelin hulluuttani nuorena äidiksi tulemisella.. Aloin turhaan etsiä syitä ja perustella luonnettani, sekä tapaani olla lasten kanssa. Olen erilainen ja ylpeä siitä. Olen aina halunnut olla valtavirrasta poikkeava ja varmaankin siksi, että se on minulle luontevaa. Hupsuttelen aivan hirmusti, laulaa hoilotan kotona joka päivä, piereskelen päin naamaa räkättäen, painin, teen sekopäisiä pyllyn sheikkaus -tanssiesityksiä, maalaan tissi-tauluja, kiroilen hitosti, viljelen mustaa huumoria, jahtaan, kaappaan, pyöritän, kieputan, suukotan puhki, kerron kuinka paljon rakastan, röyhtäilen ruokapöydässä, kuljen alasti ja kerron selkeästi rehellisiä vastauksia kysymyksiin ”Miksi sulta tulee verta pimpistä?” ”Mitä tarkoittaa motherfucker?” ”Mitä porno on?” (Okei, jotkut vastaukset eivät aina ole nuoremman korville.) Meillä puhutaan asioista suoraan ja oikeilla termeillä. Oksennan jos joku ei pysty sanomaan PENIS tai MENKAT lapselleen. Täällä kuitenkin asuu myös erittäin jämpti, rajoja asettava aikuinen. Lapset tiedostavat, että en röyhtäile juhlaillallisella, enkä kiroile töissä. Olen leikkimielinen ja hieman hullu mutsi kotona, mutta käytöstapojen perään penään kun ollaan julkisesti liikenteessä. Toki hulluus on geeneissä, joten ulkomaailmassa lapsiltakaan ei voi huippusuoritusta odottaa. Ja onhan heillä tämä minun mallini, toki se on myönnettävä. Minun mallini on kuitenkin sitä muutakin. Yritän tehdä selväksi lapsilleni minun arvot, jotka ovat myös meidän perheen arvoja. En peräänkuuluta matematiikan arvosanoja, vaan arvostan sosiaalisia taitoja, tilannetajua, huumoria ja yrittämistä. Jos teet parhaasi, tuloksella ei ole väliä. Painotan, että kaikille täytyy olla kiltti. Me kunnioitamme toisia olemalla mieluummin puoli tuntia etuajassa, kuin minuutinkin myöhässä. Me olemme kaikki tasa-arvoisia. KAIKKI. Kehun, tsemppaan, kerron olevani ylpeä. Kun itken, kerron miksi. Kun olen huonolla tuulella, selitän että ihmisillä on huonoja päiviä ja moni asia on vaikuttanut mielialaani tänään. Kun raivostun, selitän heti rauhoituttuani miksi ja pyydän anteeksi. Arvostan rehellisyyttä ja luottamusta. Annan lapsilleni yhtä aikaa paljon vastuuta ja lellin heidät piloille. Handlaan arjen, työn ja meillä jää aikaa halimiseen. Meillä ei harrasteta juurikaan, vaan meillä nähdään ystäviä, leikitään ja ollaan vain kotona, rauhassa. Minulle tärkeintä on tuoda lapsille elämään taloudellista turvaa, mutta myös kertoa, että raha ei kasva puissa ja sanoa hyvin usein asioille ei. Opettaa kuluttamista, kierrättämistä, politiikkaa, maailman menoa. Haluan olla äiti jonka luo voi aina tulla ja kertoa mitä sydämellä on. Haluan olla äiti, joka rohkeasti sanoo, että ei tiedä läheskään kaikkea. Haluan olla äiti, joka tekee kuperkeikkoja trampalla ja nauraa täysiä elokuvissa. Olenkin näitä kaikkia. Olen monenlaista ja ennen kaikkea hyvällä tavalla hullu. Haluankin opettaa, että mikä vain on mahdollista, myös virheet. Siitä päästäänkin viimeiseen käskyyn – Anteeksianto, se on hyvä pitää mielessä läpi elämän.]]>

46

Se on varmasti meidän oma vika. Me ei olla viety ravintoloihin, eikä tarjottu erikoisia raaka-aineita. Sain Leevin kun olin 20v ja teimme kotona perinteistä – kotona opittua kotiruokaa. Se saattaa myös olla geeneissä. Itse en syönyt koko kahdeksannen luokan aikana kouluruokaa näkkäriä enempää, enkä hampurilaisravintoloissa moneen vuoteen muuta kuin ranskalaiset. Nyttemmin olenkin ottanut ja isolla kädellä takaisin. Lapseni ovat ronkeleita. Isolla ärrällä. Niin ronkeleita, että oikeasti usein hävettää. He rakastavat noin kolmea eri ruokaa ja eläisivät niillä päivästä toiseen varsin mieluusti. Toki kolmas päivä samaa ruokaa laittaa heidät valittamaan siitäkin. Eilen tuumasin, että teen kasvissosekeittoa vaan pokkana kaikille. Noh. He nuolivat 45 minuutin aikana vähän lusikoita, nyrpistelivät neniään ja kommentoivat, että eivät pidä ruoasta. Jaaha. Tämän vuoksi me käymme lasten kanssa hyvin harvoin ulkona syömässä. Jos kerran jauhelihakastike ja siskonmakkarakeitto on parasta maailmassa, miksi edes yrittäisin. Olen kuitenkin vuosikausia itsepintaisesti yrittänyt saada heitä maistamaan ja nauttimaan ruoasta, kevyesti painostaen ”Et voi sanoa, että et pidä, ellet maista!” ja syytellen ”Joillain ei ole ruokaa ollenkaan!” Lähes tuloksetta. Maistamaan saan toisinaan, välillä oksennusrefleksin kera. Hyväksyin vuosia sitten ronkeliuden ja kun huomasin tulevani kovin vihaiseksi ja pettyneeksi nyrpeistä nenistä, kun olin kokannut ahkerasti – luovutin. Päätin, että kuhan kasvavat, syökööt niitä mistä pitävät. Ulkona syöminen on matkoilla välttämätöntä ja kolmivuotias Aapo söi Mallorcalla aikoinaan viikon verran perunaa ja maitoa. Perusarjessa se ei ole useinkaan välttämätöntä, mutta ronkelinkin mielestä ulkona syömisessä on oma taikansa.  Sen vuoksi meidän irtiotot tapahtuvat Hesburgerin sijaan joskus ihan oikeisiin ravintoloihin. Kun lapset eivät saa suurta nautintoa (vaan pikemminkin ahdistusta) ruoasta, haluamme kehittää oheen muuta ohjelmaa. Tässä vaiheessa kauppakeskukset astuvat kuvaan. Oli aivan pakko napata Itiksen joulukoristeista ja lasikatosta kuva. Ollessani pieni tyttö, kävimme muutaman kerran vuodessa Itiksessä. Kauppakeskuksen valtavat joulukoristeet kuusineen, korkeus ja se, että katto oli lasia – toivat suuren maailman meininkiä kehiin. Meillä taisi siihen aikaan olla Järvenpäässä Seppälä ja Kauppamies. Matka Jäkestä Itikseen kestää autolla noin 35 minuuttia, mutta lapsena se tuntui pitkältä reissulta ja seikkailulta. Sydäntäni lämmitti, kun lapset kikattivat ajaessamme parkkiin pyöreää tötteröä pitkin, talon katolle. Muistan sen olleen hauskinta ja kreiseintä, kun olin pieni! Itis on tosiaan nostalginen paikka minulle, eikä vähiten siitä syystä, että olen myös esiintynyt meidän playback Spice Girls -bändin kanssa (älkää kysykö) tuolla suuren maailman stagella, Itiksen lavalla. Olin Mel B, kera peruukin ja aurinkopuuterin (edelleen – älkää kysykö). Sittemmin on tullut Jumbot, Sellot, Isot Omenat ja Redit – Itis meinaa jäädä sinne nostalgian aalloille. Kilpailu on kuitenkin kovaa ja kauppakeskusten on pakko uusiutua. Me lähdimmekin tsekkaamaan mielenkiintoisen Ravintolamaailman lisäksi Finnkinon uusimman teatterin, kohutun IMAX -salin. The Grinch nauratti niin, että Leevi sanoi elokuvan jälkeen ”Taas sai hävetä!” ja lopussa jopa itketti. Jos olisimme olleet aikuisten kesken, olisin ehdottomasti halunnut testata ennen elokuvaa Oscar´s Barin, joka on ihan teatterin yhteydessä. Mutta lasten kanssa piti pelata varman päälle ja astelimme Vapianoon. Aikuiset saivat joulustressin keskelle oluen ja viinin, lapset maitoa ja limua. Vapianon konsepti on hauska, vaikkakin se voi ruuhkassa olla kaaosmainen. Joitain ruokia odotetaan ja jotkut haetaan myöhemmin. Lasten kanssa kuitenkin aivan passeli ravintola ja vaihtoehtoja on mukavasti, sekä lapsille oma lista. Pastaa, salaattia, risottoa ja pizzaa. Kyllä! Lapseni syö pizzaa! Yhtä makua ainoastaan, eikä kertaakaan vielä kokonaan, mutta tämä taito opittiin viime kesänä Italiassa ja se on tuonut toivoa tähän hulluuden keskelle. Selkeästi siis kannattaa ulkoiluttaa, altistaa ja ehkä se siitä.. Innostuin Itiksestä sen verran, että aion suunnata sinne huomenna jouluostoksille ja Ravintolamaailmasta testiin menee The Lucky Bastard. Vaihtelu virkistää ja vaikka kauppakeskuksien määrää kauhistellaan (minäkin), olen kuitenkin sitä mieltä, että perheenä siellä on mukava liikkua ja usein on etu, että kaikki palvelut löytyy saman katon alta. Kuten kuvasta näkyy, tämä yrittäjä vetelee tän vuoden osalta viimoisia. Nyt tsemppi päälle loppuviikoksi ja jouluaatosta eteenpäin aion ottaa uuteen vuoteen asti helkutin rennosti. Ehkä mä suuntaan välipäivinä Itikseen uudestaan leffaan. Nähdään siellä.   itis.fi]]>

8

Viime keskiviikkona hyvästelimme kotimme ja vaikka sinne ei ole ollut yhtään ikävä, vasta nyt alan hiffata tämän kreisin loftin olevan nykyinen kotimme. Kuvissa en vielä antanut laajan kokonaisuuden näkyä, koska koti muovautuu edelleen. Kaikki on periaatteessa paikoillaan, mutta jo näidenkin kuvien jälkeen (jotka otin eilen) ovat asetelmat muuttuneet ja muutama huonekalukin tullut lisää.. Eniten riesana on vanhan tehtaan kaiku ja sitä kautta se, että tänne ei minun varastostani tunnu löytyvän tarpeeksi isoja mattoja. Painoin viime viikolla kolme ympäripyöreää päivää ja lauantaina järjestin vuoroon tavaroita ja vuoroon syntymäpäiviä kuopukselle. Synttärit oli sovittu ennen tietoa muutosta ja koska kohta 8-vuotiaan mielestä oli huono idea siirtää kemuja parilla viikolla, painoin viimeisillä voimilla juhlatkin muuton yhteyteen. Kenties juuri alun sekopäisyyden vuoksi, olen vasta nyt asettumassa tänne. Meillä on puolet enemmän tilaa kuin edellisessä, eli 200 neliötä. Se on melko mojova määrä neljälle hengelle ja tuntuukin, että täällä on saanut kävellä kantapäät kipeiksi. Etenkin siinä vaiheessa, kun kamat etsiytyivät paikoilleen. Kyseessä on siis asunto, jossa meidän on tarkoitus asua väliaikaisesti ja pikkuhiljaa olisi suunnitelmissa aloittaa talon rakentaminen. Tai se prosessi, ei me rakentaa osata. Useat ovat jo heittäneet, että kuinka te tästä muka mihinkään lähdette.. Toisaalta vuokralla asuminen ja tämä miljöö viehättää kovasti, mutta talo on vanha ja vaikka tilaa onkin, asunto on joiltain osin kovin epäkäytännöllinen. Olemme edelleen rakastuneita meidän piirrettyyn taloon ja mielikuvaan siitä, että lapset saavat kasvaa läheistensä lähellä. Siis samalla tontilla ja heidän isänsäkin on saman kadun varrella. Nyt olemme aivan väärässä suunnassa heihin nähden. Myöskään kerrostalo-elämä ei elä haaveissani, vaan kokonaan oma tönö – omine sääntöineen. Nyt on kuitenkin aika hengittää ja rauhoittua loppuvuoteen. Oman asunnon myyminen ja muutto toi mukanaan stressiä ja järjettömän pitkiä päiviä. Vielä en siis koe hinkua soitella pankkiin ja rakennusvirastoon. Annan päälle nyt aikaa tyhjentyä. Tähän kotiin palailen blogin puolella varmasti monta kertaa. Emme joutuneet ahtautumaan pieneen kaksioon ja täten täytyy kyllä revitellä tätä lukaalia jatkossakin. Nautitaan niin kauan kuin tätä onnea kestää!    ]]>

12

Asetun sohvalle makaamaan keskellä päivää, kiedon itseni vilttiin ja kun alan hengittämään oikein syvään, huomaan kuinka jännittynyt olen ja kuinka pinnallisesti olen hengittänyt koko aamupäivän. Ilman mitään syytä.  Viiden viikon aikana olen ”harrastanut” mindfulnessia, valitettavan usein kylläkin vain muutaman kerran viikossa. Joka keskiviikko saan kuitenkin uutta pontta meditaation maailman, kun meidän ryhmä kokoontuu pariksi tunniksi ohjatulle kurssille ja keskitymme stressiin, sen käsittelyyn ja tietoiseen läsnäoloon. 

Kuulostaako hitusen hihhulilta? Sitä mieltä minäkin olin, kunnes jokainen self-help kirja alkoi ohjata mindfulnessin pariin ja terapeuttini latasi tutkimustuloksia tiskiin. Viimeinen sysäys oli, kun koin itse meditaation voiman. 

Eikä nyt puhuta hurahtamisesta, tai siitä hihhuloinnista. Nyt puhutaan siitä, että ajattelun voimalla voit saada itsesi paljon parempaan olotilaan. Mielikuvaharjoittelulla saa ihmeitä aikaan ja tietoisella läsnäololla pääsee lähemmäksi ikivanhaa letkautusta – elä hetkessä. Maatessani siinä sohvalla – olin hieman järkyttynyt. Aamu oli ollut tavallinen, stressitön ja rauhallinen. Olin mielestäni rento ja olo oli kepeä, kunnes asetuin makuulle ja siirsin huomioni hengitykseen. Hengittäminen, joka on meille melko tuttu juttu, voi tehdä tepposet ja tyrehtyä melko pieneksi. Muutama hengitys syvään ja huomasin kuinka jumissa koko kehoni oli ja huomasin välittömästi, kuinka hyvää syvään hengittäminen minulle teki. Lihasjumeja ja pinnallista hengitystä on varmasti kaikilla, mutta miksi ne on hyvä huomioida ja miksi niistä kannattaa pyrkiä eroon?

Mindfulness on siitä mielenkiintoista, että siinä ei yritetä mitään. Jos tunnet ahdistusta, siinä koitetaan kohdata se tunne ja tuumaillaan miltä se tuntuu. Siinä ei koiteta rentoutua, mutta eittämättä siinä usein niin tapahtuu. Siinä sallitaan kokemukset juuri sellaisena, kuin ne ovat siinä hetkessä ja päästetään irti arvostelusta. 

Kurssilla on ollut sääntönä antaa jokaisen puhua oma kokemuksensa ilman muiden kommentteja. Me emme saa yrittää ohjeistaa toisiamme, emmekä kommentoi ”Juu, joo, ihan sama! Mustakin tuntuu tuolta, Joo, juuri näin!” Se on ollut melko vaikeaa, mutta rauha tuo kokemusten käsittelyyn aivan omanlaisen tunnelman. Ohjaajan syventävät kysymykset ajavat kohti oivalluksia, jotka jokainen löytää itse, eikä muiden sanelemana. Kurssin tunnelma on liki harras, se aika on vain meitä varten ja sen kokeminen on ollut mieletöntä. Kiteytettynä itse mindfulnesissa mielestäni yritetään päästä eroon autopilotista, automaattisesta ohjauksesta. Edes harjoitteen ajaksi. Siinä kehitetään joustavuutta toimia harkiten elämän eri tilanteissa sen sijaan, että reagoitaisiin automaattisesti.  Koska koen kehossani helposti selkeitä tuntemuksia – ahdistus tuntuu kivenä rinnalla, jännittäminen vatsanpohjassa ja jännityksenä hartioissa – on ollut erittäin helppoa päästä kehomeditaatiossa sisälle harjoitukseen. Mieleni seikkailee sadassa asiassa yhtä aikaa, mutta harjoitteita tehdessä, koen tuntemukset niin voimakkaina, että yleensä mieleni tyhjenee melko hyvin ja pystyn keskittymään siihen hetkeen täysillä. Tunnen kehoni sisällä ilmavirtaukset ja pystyn loistokkaan mielikuvitukseni ansiosta kuvittelemaan helposti kuinka hengitän tilaa kipeään lihakseen tai ahdistavaan möykkyyn sisälläni. Vastapainona ihanien asioiden ajattelu nostaa punan kasvoille, hymyn huulille ja valtaisan hyvän olon tunteen vatsaani.  Vaikka olen tehnyt hyvin laiskasti kotiharjoitteita, olen käyttänyt jo nyt muutamassa tiukassa tilanteessa hengitystä apunani. Tein kolmen askeleen hengähdystauon laivan vessassa, kun minua ahdisti vietävästi, enkä löytänyt sille selkeää syytä.  Muutaman kerran olen tyhjentänyt nukkumaan mennessä pääni keskittymällä hengittämiseen. 

En aio valehdella – pitkät meditaatiot ovat kuollettavan tylsiä ja olen nukahtanut useita kertoja niitä tehdessä, mutta kun oivaltaa kuinka hyvää harjoitteet tekevät, tylsyys alkaa kaikota ja hyvästä olosta tulee määränpää. Kun tajuaa miten stressi muodostuu ja miksi se lähtee muodostumaan, on helpompaa työskennellä sen kanssa. 

Se onkin yksi tärkeimmistä oivalluksista ja tämä kurssi tulee seuraamaan minua läpi elämän.  Huomenna osallistun elämäni ensimmäiseen seitsemän tunnin retriittiin, jossa tehdään hiljaisuudessa (mutta ohjaten) erilaisia meditaatioita. Jännittää ihan vietävästi, mutta yritän kohdata päivän avoimin mielin ja nauttia kokemuksesta. Vaikka tässä ei pyritä mihinkään, koen olevani koko ajan hieman parempi – oivallan mistä tässä todella on kyse. Olen melko varma, että huominen ei tule olemaan minun viimeinen hiljaisuuden retriitti.   Onko teillä kokemuksia meditaatiosta? Pääsettekö harjoitteisiin hyvin mukaan vai onko se tuottanut hankaluuksia?   
  Mikäli et ole kokeillut meditoimista koskaan, kolmen askeleen hengähdystauko on hyvä startti.
  1. Istu tai makoile vakaasti (silmät kiinni on aika kiva!) ja mieti mitä tuntemuksia kehossasi on, mitä se viestii. Keskity hetki tähän, minuutista muutamaan.
  2. Tuo huomio hengittämiseen. Tunne se nenässä, kurkussa, rinnassa tai esimerkiksi vatsassa. Voit vaikka laskea vetoja. Viitisentoista sisäänhengitystä on esimerkiksi oiva määrä.
  3. Laajenna huomio takaisin kehoosi ja tuntemuksiin vielä hetkeksi ja sitten vaan snap out of it. Eli päätä harjoite omaan tahtiin.
Tässä ei ole oikeaa tai väärää, mutta tuo on erittäin tehokas ja hyvä harjoite, josta saa hieman makua siihen mistä tässä hetkessä elämisessä oikein on kyse. Mikäli mindfulness kiinnostaa, suosittelen kursseja. Niistä saa irti valtavasti ja niissä on ryhmän tuki ja paine. Itse olen tepastellut Sini-Maria Tuomivaaran Avartuvan kursseille, joista löytyy lisäinfoa osoitteesta AVARTUVA.COM]]>

6

Kun asunto meni kaupaksi pääsin vihdoin, puolen vuoden odottamisen jälkeen, tarttumaan tavaroihin. Kävin kaikki kaapit läpi ja keräsin kirppiskamoja Ikea-kasseihin portaiden alle. Tämä jo klassikoksi muodostunut systeemi sai minut huomaamaan, että joka kerta tavaraa on vähemmän, mutta tavaraa kuitenkin on liiaksi. En osta enää niin paljon heräteostoksia, enkä osta tunnesyistä. Olen innokas pakettien palauttaja, joten jos tilaan Weekdaylta vaatteita, mikään ei estä minua lähettämästä kaikkia takaisin, mikäli ne eivät ole päälläni sitä mitä kelasin. Muinoin kävin paljon Helsingin liikkeissä shoppailemassa ja silloin vaatteita tarttui mukaan usein juuri tunnesyistä. Shoppasin jotakin tyhjiötä varten. Ostin myös koska pystyin. Lapsena sain 100mk Helsinki-päivää varten, kun toiset saivat 300mk merkkihuppareita. Selkeä tunnelukko-kuvio, I know. Olemme nyt kantaneet tavaroita uuteen kotiin, sellaisia joita emme täällä vanhassa kodissa tarvitse ennen lopullista muuttoa (eli noin 2 viikon aikana). En tiedä johtuiko se siitä, että raijaamme niitä neljänteen kerrokseen ilman hissiä, vai pelkästä häpeästä, mutta syyllisyys nosti päätään. Meillä on edelleen liikaa tavaraa. Minua ahdistaa oikeastaan se, että meillä on liikaa tavaraa jota käytetään vain satunnaisesti. Lahjapapereita, spraymaaleja, juhlarekvisiittaa, lautasia ja kahvikuppeja kemuja varten, sekä vaatteita. Epätoivoisesti ennen tavaroiden kantamista uuteen kotiin, yritin etsiä kirpputorille tavaraa. En vain löytänyt mitään. En löytänyt mitään tarpeetonta. Kuitenkin sitä ennen olin löytänyt paljonkin tarpeetonta tavaraa, jotka edellisellä kirppiskerralla koin tarpeellisiksi. Minulla ei ole useinkaan tavaroihin tunnesidettä, pystyn luopumaan helposti. Mutta kun mietin tarpeellisuutta, se tuntuu sitouttavan. Vaikka tarve olisi kerran vuodessa tai ”joskus, jonain päivänä”. Olen katsellut muutosta inspiroituneena Netflixistä Consumed-sarjaa. Siinä personal organizer (haaveammattini) tarttuu perheiden kaaokseen ja he joutuvat luopumaan 75% tavaroistaan. Nyt kun olemme olleet vajaan viikon verran vähemmällä tavaramäärällä kotona, olen inspiroitunut! Päätin vielä kertaalleen uudessa kodissa purkaa tavarat tarkalla silmällä. Toivon, että uskallan päästää irti vielä muutamista jutuista. Sitten taas on hyväksyttävä se, että esimerkiksi hyviä maalauspapereita ei kannata myydä, eikä heittää roskiin, ei vain kannata ostaa enää yhtään lisää. Se onkin se juju. Luovu ja jos näet, että tavara on tarpeellinen, käytä sitä, kuluta se loppuun, äläkä osta lisää tilalle, ennen kuin uusi tarve on käsillä. Toki olen tänään, juhliin valmistautuessani kaivannut jo huulipunaa ja korviksia. On asioita ja tavaroita joita käyttää vain toisinaan ja on varmasti ihan ok niitä omistaa. Kuvittelen olevani minimalisti, mutta kyllä minä rakastan kauniita astioita, lakanoita, pyyhkeitä, vilttejä, tyynyjä ja tauluja niin paljon, että olen kaukana siitä. Tällä hetkellä meidän kaapit ovat melkein tyhjiä. Varasto on käyty läpi, kaikki matot on tampattu, rullattu ja teipattu. Tavaraa ja kantamista on hirmuisesti edelleen, mutta hengitän melko kevyesti. Koti ei ole koti ilman omia tavaroita. Haluan kuitenkin jatkossa miettiä vielä tarkemmin mitkä niistä haluan pitää elämässämme. Ps. Kipputori ViaDia Järvenpäässä myy meidän ylimääräisiä tavaroita pöydissä 3 ja 4, vielä perjantaihin 23.11 asti. Huomisesta alkaen, olisi tarkoitus myydä loput -50% hintaan. Käy kurkkimassa jos meidän ylimääräinen on teidän aarre.]]>

7

Luen parhaillaan Ronnie Grandellin kirjaa Itsemyötätunto. Olen vasta alkumetreillä, mutta jo hieman ihastunut teokseen. Siinä tuntuu kiteytyvän syy miksi käyn terapiassa ja miksi aikanaan sain masennusdiagnoosin. Itsemyötätunnon puute on iso juttu. Itsemyötätunto on laaja kokonaisuus ja siihen vaikuttaa moni asia. Kirjan alussa käsitellään läheisten ihmisten vaikutusta minuuteen ja se herätti oivalluksia ja tunteita. Wisconsinin yliopistolla tehtiin vuonna 2006 melko radikaali tutkimus, johon osallistui 16 pariskuntaa. Naisille annettiin lieviä sähköiskuja kolmesti ja tilanne muuttui jokaisella kerralla hieman. Vaihtelevassa järjestyksessä nainen oli huoneessa yksin, tuntemattoman ihmisen käsipuolessa ja aviopuolisonsa kanssa. Voitte vain kuvitella mitä aivokuvissa näkyi ja miten naiset kuvailivat tilanteita. Ahdistus ja pelko, eli suojavalmiuskeskukset olivat täydessä huudossa, kun huoneessa oltiin yksin. Tuntematon toi jo lohtua, mutta aviomiehen läsnäololla oli huomattavan rauhoittava vaikutus. Ikään kuin läheisen ihmisen läsnäolo ja kosketus olisi ollut voimakas rauhoittava lääke. Tämä sai minut pohtimaan stressiä ennen nykyistä parisuhdettani ja tilannetta näin puolitoista vuotta myöhemmin. Olen rennompi, rauhallisempi ja tyytyväisempi. Olen pistänyt tämän yleisesti sen piikkiin, että parisuhde vaan tekee hyvää. Mutta tässä taitaa olla syvempiä vaikutuksia, joita en ole edes tajunnut. Olen kirjoittanut ja puhunut usein sinkkuvuosina parisuhteen tarpeestani. Olin yksinäinen, mutta en lähtenyt suhteeseen ennen kuin se tuntui oikealta. Olin onnellinen, mutta en kuitenkaan kokonainen. Oloni oli turvaton ja tunnuin olevan hieman hakoteillä. Parisuhde tuo turvaa ja se taas laskee luontevasti stressitasoja. Läheinen ystäväkin voi tuoda turvaa, mutta minulle se ei koskaan riittänyt. Se ei kuitenkaan kerro epäpätevästä ystävyydestä tai siitä, että ystävältä ei saa seksiä (jonka usein katsotaan sinkuilta uupuvan ja olevan syy parisuhde-hinkuun). Se kertoo siitä, että yksinkertaisesti koen olevani turvassa kun toinen nukkuu yöllä vieressäni. On joku jonka kanssa suunnitella viikon ruokia, joku jonka kanssa suunnitella tulevaa. Joku jonka kanssa haluaa samoja asioita, yhteistä – jaettua elämää. Se turva on jotain muuta kuin ystävyyssuhde. Se on jotain muuta kuin yksin eläminen. Edelleen väitän kuitenkin, että olin tyytyväinen ja onnellinen yksinkin. Lopulta. Kasvoin kokonaiseksi, opin olemaan yksin. Opin sen vähän liiankin hyvin. Pieni osa meissä kuitenkin on aina, joka kaipaa lämmintä katsetta, kosketusta ja yhteyttä, jokapäiväistä arkea. Jotain sellaista, mitä ei voi saada aikaan kuin oman puoliskon kanssa. Parisuhde toi turvan ja rauhan, se antaa tilaa hengittää ja tutustua vielä paremmin itseeni. Jos tämä suhde joskus päättyy, olen jälleen vahvempi ja parempi versio itsestäni. Parisuhteen turvassa kehitän itsemyötätuntoa, ymmärrän laajemmin aivoituksiani ja kokonaiskuvaa. Ronnien kirja alkaa sanoilla ”Perusajatus on yksinkertainen: olemalla ystävällisempi ja myötätuntoisempi itsellesi voit vähentää henkistä kipua ja saada elämääsi lisää iloa ja tyytyväisyyttä.” Sitä kohti.]]>

14

Eilen illalla ovestamme asteli sisään kolme ihmistä kera rullamitan. He mittailivat seiniä, kyselivät kysymyksiä valokuidusta, keittiön kaapeista ja ostivat ohimennen lampun katosta. Tämä koti on nyt heidän. Allekirjoitin eilen kauppakirjat, rahat vaihtoivat omistajaa ja uusien asukkaiden poistuttua, poksautimme shamppanjan auki. Skoolattiin juhlajuomat lasten kanssa ja olo oli hyvin sekava. Yhtäaikaa itketti ja innostutti. Nämä seinät ovat nähneet ja kokeneet paljon. Ne näkivät onnelliset ydinperheen, sen rauhallisen mutta väistämättömän kaatumisen, säätöä, tuntemattomia miehiä, miehiä jotka viipyivät. Monen monta krapulaa, monen monta nousua. Itkua, naurua, riehumista. Suurta onnea ja suurta surua. Ero, mummoni kuolema, juhlapyhien yksinäisyys, ystävien kokoontumiset, synttärijuhlia, viiniä, juustoja, lohturuokaa, lukuisia tv-sarjoja ja Tinder-deittejä. Nämä seinät näkivät myös minun ja Kain ensimmäiset treffit ja lopulta Kain muuton saman katon alle. Vaikka asunto on vain asunto, tässä kodissa olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. 27-vuotiaana jäin tähän yksin ja asuin itsekseni ensimmäistä kertaa koskaan. Muistan sen kuin eilisen. Kaadoin syksyllä 2013 lasillisen viiniä, skoolasin yksin keittiössä uudelle alulle ja opettelulle, kera kyyneleiden. Näiden 7 asutun vuoden aikana olen kasvanut ja oppinut valtavasti, elämästä ja ja itsestäni. Rintaa vihlaisee, kun kuvittelen sulkevani tyhjän asunnon oven viimeisen kerran. Eilen olo oli sekavaa skumppaäistä suttua, mutta kun tuo edellä mainittu hetki on kohdilla, uskon vahvasti, että haikeus ja pelko ovat vahvimmillaan ja itkua on odotettavissa. Samaan aikaan kuitenkin olen valmis ottamaan seuraavan askeleen. Kai hipsutteli elämääni 1,5v sitten ja en edes muista missä vaiheessa meidän tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat olla melko selkeitä. Asunto oli myynnissä puoli vuotta ja lopulta vaihdoimme Blokista Bo LKV:hen ja välittäjämme Mia Lehtonen myi tämän ensimmäisessä näytössä. Suunnitelma on kuitenkin pysynyt samana epätoivosta huolimatta ja tänään toivottavasti allekirjoitamme vuokrasopimuksen tulevaan kotiimme. Tarjouksen hyväksymisestä on reilut kaksi viikkoa ja sen aikana olen käynyt ihan kaikki kaapit läpi. Viikon verran alakerta oli täynnä kirpputori-kasseja ja maanantaina sain vihdoin vietyä tavarat Järvenpään ViaDia-torille (pöydät 3 ja 4, jos kiinnostaa!). Ylimääräiset tavarat majailevat siellä nyt pari viikkoa ja niiden aikana on pakattava mukaan lähteviä tavaroita. Meidän on oltava ulkona täältä 30.marraskuuta mennessä. Lopulta kaikki kävi kovin nopeasti, melkein niin nopeasti että ei ehdi perässä pysyä. Minulle tämä tahti kuitenkin sopii. Ehdollisen tarjouksen aiheuttama välitila ja kauppakirjojen allekirjoittamisen odottaminen olivat kaameaa tuskaa. Kun kaikki on melkein varmaa, mutta jotain voi silti vielä tapahtua. Nyt voin siis hengittää ja olo onkin suht raukea. Tulevaisuus on se mikä pelottaa. Nähtäväksi jää kuinka nopeasti tartumme talo-projektiin, vai viihdymmekö liiankin hyvin vuokralla. Nyt on kuitenkin aika ottaa ensimmäinen askel ja viettää tuleva joulu uudessa kodissa. Etenkin kun meinasi useassa vaiheessa usko loppua, tämä on – uskomatonta.    ]]>

25