Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Olen viime aikoina miettinyt paljon blogini sisältöä ja sen ulkomuotoa. Odotan parhaillaan tarjousta ulkoasun muutoksesta, jossa ulkopuoliset voivat minua auttaa paljonkin – mutta se sisältö.. Luonnollisesti lähitulevaisuudessa tulen varmasti inspiroitumaan ja sitä myötä jakamaan teille paljon materiaalia taloprojektista, huomaan kirjoittavani koko ajan enemmän henkilöjuttuja ja niitäkin on kaksi tuossa jonossa.. Nautin kun saan kirjoittaa syvistä henkilökohtaisista ajatuksista ja kirjoitan oikeastaan mistä vain, kunhan aiheeseen on kivat kuvat. Se tuntuukin olevan näin talvisin haasteista suurin, valoa kun on minimaalisesti ja iltaisin ei yhtään. Mistä aiheista te luette mieluiten? Onko ihan sama mitä tänne rustaa vai onko tietyt aiheet kiinnostuksenne erityisessä syynissä? Olen muun muassa pohtinut, että en tee nykyään juuri ollenkaan lapsista juttuja – onko joku jäänyt niitä kaipaamaan? Kirjoitan myös kovin varovasti kantaa ottavia tekstejä, kiinnostaisivatko ne? Oletko sinä se, joka katsoo vain kuvat? Etsiikö joku inspiraatiota, eli hamuatteko sisustusjuttuja? Mites yhteistyö-jutut? Jos seison itse tuotteen tai palvelun takana, niin onko ne no go vai mielenkiintoisia? Minua kiinnostaa myös, että mitä kautta tulette blogiini? Itse en lue yhtäkään blogia ja olen äärimmäisen kiinnostunut siitä, että mitä reittejä ihmiset netin syövereissä kulkevat.. Vitsi tästä olisi pitänyt tehdä joku Google-kaavake! Haha! Tuumasin, että en ole aikoihin tehnyt mitään esittelyä itsestäni, joten nyt saa kysyä jos uskaltaa! Yhdistän esittelyyn sitten vastauksia lukuisiin kysymyksiin joita esitätte. Olen erittäin kiitollinen kaikesta feedbackista, vastaanotan nöyrästi myös risut. Eli vedän pinnat ja blokkaan teidät.  ]]>

3

  Saija Halko astui työväenopiston keramiikkakurssille ja rakastui – saveen. Ajantaju hävisi ja materiaali vei mukanaan. Halko pääsi opiskelemaan Aalto yliopistoon ja alkoi keskittymään täysillä keramiikkaan ja luottamaan omaan vaistoon. Syntyi kädenjälki, joka on täydellinen, pehmeä ja kaunis. Nämä samat elementit huokuvat vaatimattomasta Saijasta, joka ei taida itse edes hiffata kuinka upeita luomuksia hänen sirot sormet valmistavat. Niin upeita, että Saijan astioita löytyy muun muassa Kansallismuseosta ja huippusuositusta Grön-ravintolasta. Saija toteuttaa unelmaansa ja työskentelee alalla, jolla itsensä elättäminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Aallossa Saijalla on maisterin rippeet jäljellä. Hän oli viimeisten onnekkaiden opiskelijoiden joukossa, jotka pääsivät keramiikan ja lasitaiteen linjalle. Nykyään linja on lakkautettu ja useat keraamikot harmittelevat asiaa. ”Taiteilijat ymmärtävät, että työllistyminen alalta on haastavaa, mutta linjalla oli hyvin pitkä ja arvokas historia. Nyt tieto ei enää vaihda samalla tavalla omistajaa.” Halko summaa. Ajoitus oli kohdallaan, mutta harmonisten astioiden muotoiluun tarvitaan muutakin. Tietoa, taitoa ja esteettistä silmää. Mutta mikä niistä Saijan astioista tekee niin kevyitä ja sileitä, ne ovat kuin suoraan tehtaalta! Vähänkin keramiikan kanssa työskennelleet sen tietävät heti: kipsimuotit. ”Muoteilla saa toistettua samaa muotoa useita kertoja. Valuissa näkyy keveys ja skarppius. Dreijaaminen vaatisi isommissa tuotannoissa aivan hirmuisesti työtä.” Hirmuisesti työtä on älyttömän paljon, koska kipsimuoteillakin tekeminen on melko köykäistä. Keramiikka on laji, jossa maltti on valttia ja oikeastaan ainoa vaihtoehto. Mikäli Saija haluaa tehdä tilaajalle 50 kulhoa, hän valmistaa 3-5 muottia ja yhdestä muotista tulee päivän aikana 3-4 kulhoa. Sen jälkeen ne kuivuvat ja menevät polttoon. Mikäli tuotteeseen tulee lasite, on vielä dipattava tuotteet lasitteeseen yksittäin ja poltettava uudelleen. Halkon teokset ovat eittämättä upeita, mutta keraamikkona työskentely vaatii muutakin – muun muassa tuuria ja markkinointia. Ura urkeni kun helsinkiläisen Lokal-liikkeen Katja Hagelstam otti Saijan teoksia myyntiin ja sitä reittiä tuotteet levisivät kuvauslainojen kautta lehtiin ja ihmisten tietoisuuteen. Aistin Saijasta, että hän ei kuitenkaan jää tuleen makaamaan. Tilaustyöt ovat toki keramiikkataiteilijalle upeita mahdollisuuksia ja mahdollistavat työn tekemisen, mutta Halko haluaisi tehdä myös taiteellisia projekteja – jotain muuta kuin käyttöesineitä. ”Olisi ihanaa suunnitella ilman rajoitteita. Astioita suunnitellessa on aina mietittävä esineen kestävyyttä ja toimivuutta. Haluaisin herkutella materiaaleilla ja muodoilla oikein kunnolla.” Toivon todella, että printtejäkin suunnitellut taiteilija heittää kunnolla vapaalle ja antaa muotojen vain tulla. Niitä luomuksia löytyy varmasti tulevaisuudelta minun olohuoneen hyllyltä. Sitä ennen tuotteita voi löytää kevään myötä Saijan sivuilta SAIJAHALKO.COM  ]]>

6

Reilut kaksi vuotta sitten kymmenen milligrammaa Escitalopramia nosti minut suosta, jonne olin jumiutunut. Olin itkuinen, alati uupunut, hermostunut, ahdistunut ja näin kaiken negatiivisten lasien läpi. Tiesin koko ajan, että se en ollut minä. Jotain oli pielessä, mutta ajattelin sen menevän ohi itsestään – vaan se ei mennyt. En nähnyt oikein missään mitään positiivista ja kun alkoi tuntua siltä, että oli kova työ selvitä tavallisesta arjesta, terapeuttini puuttui asiaan. Keskivaikea masennus on tänä päivänä varmasti monen sairaskertomuksessa. Niin minunkin – ja se on hienoa. Se, että se paikannettiin hyvissä ajoin. Se, että olin jo avun piirissä. Se, että nyt pystyin hyväksymään sen, ettei henkinen ja fyysinen paha olo ollut normaalia. Siihen asti olin ollut mielestäni ihminen joka ei masennu. Koska näen aina asian positiiviset puolet. Koska näen aina hyvää ihmisissä, koska olen hemmetin empaattinen. Vaan enpä tajunnut, että samaan aikaan koin suurta surua, olin käsittämättömän vaativa itselleni, tein yksin rankoista aiheista kertovia projekteja ja olin läpikäynyt isoja elämänmuutoksia. Aloin väsyä. Huomaamattani aloin muuttua ja painua alas. En puhunut, en jakanut. Ajattelin olevani huono, paska ihminen jota kukaan ei halua, eikä kukaan kaipaa. Haukuin itseäni päiväkirjaan, kirjoitin kaikki epäonnistumiset ja soimasin huonouttani. Vasta vuosia jälkeenpäin tajusin, että syötin itselleni pahaa oloa uskottelemalla näin päiväkirjan sivuille. Siihen asti olin ollut ihminen, joka ei koskaan tulisi syömään masennuslääkkeitä. Syitä oli kaksi: en halunnut sivuvaikutuksia (kuten sairaalloinen lihominen), enkä ymmärtänyt kuinka niistä lopulta päästään eroon. Olin ennen lääkkeiden aloitusta käynyt terapiassa puolisen vuotta ja luotin lääkäriini. Hän vakuutti, että kenenkään ei tarvitse lihota lääkkeen vuoksi – sitten vaihdetaan lääkettä. Hän vakuutti, että 10mg määrällä sivuvaikutukset tuskin olisivat suuria ja jos olisivat – sitten vaihdetaan lääkettä. Lopuksi hän selitti miten lääkkeestä pääsee eroon. Olen parhaillaan syönyt puolikasta annosta kolmen viikon ajan. Muuton jälkeen rutiinit muuttuivat hieman ja unohtelin joulukuun läpi lääkettä alvariinsa, joten tavallaan olen ollut puolikkaalla annoksella jo viitisen viikkoa. Mielialalääkkeestä pääsee eroon porrastetusti. Vähennetään siis määrää pikkuhiljaa, omaan tahtiin. Olen syönyt lääkettä vasta kaksi vuotta. Kyllä, se on vähän aikaa. Olen myös syönyt todella pientä annosta. Joten luopumisen ei pitäisi olla kovin haastavaa. Koko prosessi on kuitenkin haastava juurikin henkisesti, minimaalinen pahoinvointi sivuvaikutuksena ei ole mitään. Tuo pieni määrä lääkettä nosti minut sieltä suosta. En saanut sivuvaikutuksia (sitä pikkuista pahoinvointia lukuunottamatta) ja neljän viikon jälkeen aloin olla oma itseni – eli normaali. Lääke kavensi ahdistusta valtavasti, poisti itkuisuuden, mutta olen kuitenkin saanut olla tunteva ihminen. Liikutun, nauran, panikoin. Nyt siis pelkään samaa kuin alussa.. Tiedän, että lääkkeestä pääsee eroon, mutta mitä se vie mukanaan? Terapia on ollut koko tämän ajan viikoittainen apuni ja olen oppinut itsestäni paljon. Koen kaiken kuitenkin kovin fyysisesti. Ihastumiset, pelot, jännitykset, surut.. Ahdistus tuntuu fyysisesti palana kurkussa ja kivenä rinnan päällä. Vaikka olen työstänyt asioita ja hengitellyt mindfulnessissa – en ole aivan varman pystynkö olemaan ilman lääkettä. Miksi sitten olen keskellä prosessia, jonka päätepysäkkinä on lääkkeettömyys? Koska aika tuntuu oikealta. Jokin osa uskoo siihen, mitä minulle aluksi sanottiin. Lääke nostaa sinut syvyyksistä, aivot alkavat taas pitämään normaalia normaalina ja lopulta huijaus toimii niin hyvin, että lääkettä ei enää tarvita. Olen voinut pitkään todella hyvin. Uskon, että pärjään ilman lääkettä. Kun nyt tunnen ahdistusta, jännitystä ja itku tulee helpommin. Minun on muistettava, että isoilla tunteilla reagoiminen on osa minua – on aina ollut. Olen tunteellinen ihminen. Isot reaktiot eivät tarkoita sitä, että en huomenna selviä arjesta. Masennus ja tunteellisuus ovat kaksi eri asiaa. Aivan varmasti lääkkeetön elämää tulee olemaan tunteiden vuoristorataa, mutta se on minua. Se on se ihan oikea normaali, kun tunneskaalojen kärkiä ei ole Escitalopram hionut. Pelkään hirmuisesti luopua lääkkeestä, koska ne toimivat juuri niin kuin pitää. Olen myös pitänyt tästä hieman suppeammasta tunneskaalasta, elämä on ollut jokseenkin helpompaa. Mutta on aika kokeilla seisoa taas omilla jaloilla, kaikkine tunteineen. Keskivaikea masennus on vähän kuin pyörtyminen. Kun olet kerran pyörtynyt pää kolisten lattialle, osaat seuraavalla kerralla mennä heti alas istumaan, kun päässä alkaa huipata. Olen kerran jumiutunut alavireeseen masennukseni kanssa ja kokenut kuinka lääkkeistä oli apua juuri minulle. Uskon, että tulevaisuudessa kuuntelen itseäni herkemmin ja tunnistan mahdolliset oireet aiemmin. Mikäli jumiudun suohon, en pelkää hakea apua ajoissa.   Ps. Vaativuus on piirre persoonassani, josta en tule koskaan pääsemään lopullisesti eroon. Maalasin kuvassa olevan taulun olohuoneeseen ja häpeän sitä. Jos se olisi jonkun toisen, oikean taidemaalarin tekemä – ihastelisin sitä eittämättä. Mutta se on minun raapustus, eikä se ole koskaan täydellinen. Se kuitenkin saa jäädä tuohon, ainakin hetkeksi. Kiitos terapian ja lukuisien kirjojen, jotka jankuttavat uskomaan itseensä.]]>

29

Hän lyllersi olohuoneeseen karvaisena tasapaksuna pötkönä veljensä kanssa. Me kuuntelimme pennun hoito-ohjeita, kun toinen kasvattajista jo toi pennut alakertaan. Hän ei enää malttanut, eikä oltaisi mekään. Höpöttelimme tärkeitä asioita sopimusta myöten läpi vielä tunnin verran ja mietin samalla mihin sitä ollaankaan ryhdytty! Simo hössötti veljensä ja kasvattajien koirien kanssa, juoksi ympyrää ja me kuuntelimme ohjeita. Emme olleet nähneet Simoa koskaan livenä ja jännitin ihan hirmusti, että tuntuuko hän oikealta tyypiltä meille. Kuukautta aiemmin olimme saaneet kuvan ja olin siitä aivan myyty, mutta nyt tuo karvaturri oli kasvanut ja en ottanut mitään selkoa hänestä kasvattajan luona. Tulimme kotiin, pidin pentua sylissä ja Unto sai haistella häntä rauhassa. Simo laitettiin nukkumaan omaan rajattuun tilaan, hän itki pari minuuttia hennosti ja nukahti omaan petiinsä, nukkuen siellä koko yön hienosti. Perjantaina tutustuimme pentuun Kain ja Unton kanssa. Pentu seurasi meitä kuin hai laivaa, jahtasi hieman Umppaa, mutta antoi hänelle myös hienosti tilaa. Olin aamulla jo täysin rakastunut meidän vauvaan. Hän kotiutui välittömästi, selkeästi kiintyi meihin ja vaikuttaa määrätietoiselta hömelöltä, joten sopii porukkaan varsin hyvin. Tämä pentu-touhu on niin kovin erilaista kuin kissojen kanssa, jotka ovat saapuessaan valmiita tapauksia. Nyt yritämme ravata ulos pissille (vaikkakin sisällä Simo pissaa hienosti pissa-alustoille), jotta sisäsiisteys -prosessi etenee. Tarkoituksena on opettaa perusjutut: ei vedetä hihnassa, istu, tule, odota, ei saa purra, eikä hypitä ihmisiä vasten. Toinen yö oli erävoitto Simolle. Usean yrityksen jälkeen luovutimme ja nostimme meidän petauspatjan lattialle. Nukuimme sen jälkeen kaikki onnellisina, mutta me Kain kanssa hieman turhautuneina. Eilen illalla hän nukahti lattialle Kain paidan kanssa, heräili ehkä 15 kertaa hennosti ulisten sänkymme alla, mutta rauhoittui omaan petiin joka kerta kun laskin käden ja kutsuin hänet siihen. Olimme oikein ylpeitä hänestä aamulla, vaikkakin minä olin yhtä väsynyt kuin pikkuvauva-aikaan. Simo on uskalias pikkumies, joka on valloittanut meidän sydämet täysin. Aapo, joka on hieman pelännyt koiria, sanoi eilen nähdessään hänet ensimmäistä kertaa, että ”Meistä tulee loistava tiimi!” Lapset ovat olleet koirasta todella tohkeissaan, mutta antavat hänelle hienosti myös tilaa. Leevi on ”lenkittänyt” (parin minuutin ulkoilu) Simoa kertaalleen ja molemmat leikittävät häntä hullun lailla. Simo on kaivattu lisä perheeseen, vaikkakin mulla on kutina, että haasteita riittää – kuten aina vauvojen kanssa. Jos ei muuten, niin kyllähän tämä läsnäolon vaade on jo aika paljon. En ole kolmen päivän aikana oikein pystynyt edes keskittymään mihinkään muuhun kuin koiraan. Pennut ovat saakelin söpöjä, mutta toisaalta odotan sitä aikaa kun hän on hieman fiksumpi nuori koira, jonka kanssa rutiinit ja tavat ovat vakiintuneet. Edessä on vielä ensimmäinen peseminen, turkin trimmailu ja kynsien leikkuu. Saksimme kyllä heti jo hänen nassukarvojaan, jotta saimme silmät näkyviin (voi pojat, se olikin mielenkiintoista puuhaa). Meillä on selkeä ajatus pitää tämä tyyppi lyhytkarvaisena ja se tarkoittaa trimmausta muutaman kuukauden välein kotioloissa. Kaiketi se on vaan toistoja ja totuttelua, kunnes hommat sujuu. Joka tapauksessa – ei tuota voi olla kukaan rakastamatta. Instagramin puolella stooreissa Simosta riittää juttua. (@kaisujouppi)]]>

16

Kerron heti alkuun faktan, jotta sinun ei tarvitse pähkäillä tätä enää – kyllä, se sattuu. Toisinaan ihminen muuttaa mieltään. Joskus se muuttaa sitä tosi usein ja etenkin kun on hieman tuuliajolla. Olen ottanut ensimmäisen tatuointini 2012 ja sen jälkeen uusia silloin tällöin, mutta jotakin tapahtui muutama vuosi sitten ja homma lähti vähän lapasesta. Kaduttaako? Toki. Mutta se on elämää. Olin ymmärtänyt, että tatuoinnin poisto laserilla on tuhansien ja tuhansien eurojen homma. En siis selvittänyt asiaa, vaan päätin, että peitän pienen mustan kolmion kädestäni jollain muulla kuvalla. Ihan kuulkaa ärsytti se, että kolmiosta oli tullut hipstereiden ”merkki” (kukaan ei toki enää edes muista moista) ja se ketutti minua vietävästi. Häpesin sitä 5 cm kokoista kolmiota. Peittämisestä ei kuitenkaan tullut mitään ja noh, pidemmittä puheitta – minulla oli pian kädessäni kaksi isoa mustaa peittokuvaa. Musta sydän ja musta salama. Arvatkaa häpesinkö kättäni sen jälkeen enemmän vai vähemmän kuin aiemmin? Jep. Kunpa olisin selvittänyt laserointia aiemmin.     Plastic Surgery Centerin Ida otti minut vastaan, analysoi käteni, iski hinnan tiskiin ja varasimme ensimmäisen ajan.  Ilmaista tämä toilailu ei toki ole, mutta ei tässä miljonäärikään tarvitse olla. Sanotaanko näin, että häpeällä on jokaisen kohdalla hintalappu ja minä haluan enemmän kuin mitään korjata käteni ”tilanteen”. On mahdotonta tietää kuinka monta laserointia kuva tarvitsee, minun tapauksessani takana on nyt neljä kertaa. Kovin moni on kysynyt hintaa ja prosessista Insta Storiesin puolella, joten tuumasin kertoa teille omasta kokemuksestani. Hinta muodostuu alueen koosta ja käyntikerroista. Joten jokaisen on itse selvitettävä suuntaa antava hinta laserointia suorittavalta yritykseltä. Minun alueeni on haastava, koska se on täyttä mustaa (eikä esim iso kuva, mutta ohutta viivaa) ja käteni takaosassa on useita peittokertoja. Mustetta on tungettu käteeni sen verran paljon, että siinä menee luonnollisesti aikansa ennen kuin se lähtee sieltä liikkeelle. Lasersäde siis räjäyttää ihokerros kerrallaan muste-palluran pienemmäksi, jonka jälkeen muste kulkee aineenvaihdunnan mukana pois. Poiston tehokkuus on siis kiinni aineenvaihdunnasta ja parantumisesta. Alueeni ei ole mahdottoman iso, mutta muste on tiheässä – parantuminen ei täten ole helpoimmasta päästä.     Klinikalla laitetaan käteen puudute-rasva, jonka annetaan vaikuttaa 30-40 minuuttia. Minä en kovin helposti puudu, joten neljännellä kerralla ostin apteekista Emla-puudutetta, jonka sivelin tuntia ennen klinikalle saapumista käteeni. Se teki toimenpiteestä hitusen mukavampaa. Vaikutusajan jälkeen puudute pyyhitään pois ja aletaan hommiin. Plastic Surgery Centerillä on Helsingissä kaksi toimipistettä (+ pisteet Turussa ja Tampereella) ja olen aivan myyty toimenpiteen suorittajan, Idan, asiantuntemuksesta ja huolenpidosta. Ensimmäisellä kerralla istuin sivuttain penkissä, koska laser-kone oli toisella puolella. Sitä on hieman raskasta siirrellä, joten olin kiltti ja tuumailin, että kyllä mää selviän. Minulle tulee kuitenkin helposti huono olo ja matalan verenpaineen ja -sokerin vuoksi taju lähtee helposti. Sain päähäni solarium-tyyppiset mustat goggelssit – en nähnyt mitä tapahtuu ja haistoin palaneen ihon, joten huono olo oli taattu. Ida toi minulle herkullista mehua, pääsin makoilemaan selälleni, veri palasi päähän ja pyörryttävä olo poistui. Sain myös mustien lasien tilalle hoitajan toiset lasit, jotta näin kaiken, oranssina kylläkin. Ensimmäisen kerran jälkeen olen syönyt ennen laserointia, menen suoraan makuulle ja keskityn hengittämiseen. Mustia goggelsseja minulle ei ole tarjottu ensimmäisen kerran jälkeen. Kuvan poistaminen on arkaa puuhaa myös siksi, että alueeseen kuuluu kyynärpää. Kolmannella kerralla tajusin pyytää, että aloitetaan siitä, jolloin pahin on heti alussa ohi.     Laser tosiaan polttaa ihoa ja tekee siitä popparia (kuvissa näkyvä vaalea pinta). Poppari laskee nopeasti ja iho turpoaa hieman. Punoitusta on havaittavissa nopeasti, verenvuotoa ei oikeastaan ollenkaan. Joskus on pieni tippa jostain ohuesta kohdasta tullut. Kipu on jokaisesta ihmisestä itsestä kiinni ja minä koen operaation melko kivuliaaksi. Ilman puudutetta suoritus olisi kohdallani mahdoton. Helpottavaa tästä kuitenkin tekee se, että prosessi on kovin nopea! Minun mustat isot sydämet ja salamat on laseroitu kymmenessä minuutissa. Kun taas itse tatuointi on vienyt muutaman tunnin. Alueeseen puhalletaan myös kylmää ilmaa koko prosessin ajan ja sekin helpottaa kipua. Kipu on myöskin siedettävää, koska lopputulos (hamassa tulevaisuudessa) on mieluisa. Olen myös jo nyt miettinyt, poistaisinko vielä muutaman pienen kuvan nyt operoitavan alueen vierestä näiden sessioiden jälkeen.. Joten ei se täysin tuskaa voi olla. Laseroinnin jälkeen alueelle levitetään kilo Bepanthenia ja se suojataan kotimatkaa varten. Käteni turpoaa ja jatkaa turpoamista viikon ajan. Ensimmäinen kerta oli pahin, jopa rystyseni katosivat. Se on tehnyt kreisejä vesikelloja ja iskut sattuvat siihen kovin. Se kuitenkin paranee about tasan viikossa. Every time. Sen ajan sitä pitää huuhdella vedellä ja rasvailla. Sitten tuleekin Kaita raivostuttava vaihe. Laseroitu iho kuoriutuu. Eli sohvan ja sängyn vieressä on kasa mustia iho-hiutaleita, kun revin kuivunutta ihoa palasina irti. Nams! Niin koukuttavaa puuhaa! Pitää kuitenkin muistaa, että ihon pitää parantua kunnolla, muuten voi tulla arpia. Operaatio toistetaan kolmen kuukauden välein. Odottaminen on tuskaa. Käsi paranee niin nopeasti, että ei riitä ymmärrystä kolmen kuukauden odottamiselle, mutta siihen lienee syynsä. Minun käteni on neljän kerran jälkeen jopa edennyt, eli alueella on havaittavissa haalistumista. Ensimmäisen kahden kerran jälkeen muutosta tuskin huomasi. Nyt käteni on ruma kuin rutto, mutta jotain sentään tapahtuu ja kyynärpää alkaa olla jo mukavan vaalea (siellä on ohuin kerros mustetta). Prosessi on kuitenkin vielä täysin kesken. Elättelin toiveita kuudesta poistokerrasta, se ei kuitenkaan taida mitenkään riittää. Projekti kestää sen mitä kestää. Olenko lopettanut tatuointien ottamisen? Ehen. Otin juuri lokakuussa kolme lisää. Mihinkäs sitä koira karvoistaan.. Nykyään mukamas mietin vähän pidempään mitä teen. Olen varmasti tatuointi/laserointi kierteessä lopun elämääni ja ihmettelen eläkkeellä missä kaikki rahani ovat. Semmosta tää on. Hulluus.  


  Jos omat valinnat kaduttavat, kannattaa kysellä Idaa PSC:ltä. Ihanin tyyppi, joka osaa hommansa ja tekee kokemuksesta miellyttävää kysymällä minuutin välein ”Kaikki okei?” <3 PLASTIC SURGERY CENTER]]>

17

Moi. Mä oon Simo. Moi Simo. Mä oon Kaisu, sun mamma ja ootan sua ihan hitokseen. Odotus on ollut pitkä. Kesän lopussa päätimme, että meille tulee koira. Umppa kissamme on maailman paras, mutta meillä on rakkautta niin paljon jaettavaksi, että Umppa ei yksinkertaisesti kykene sitä kaikkea vastaanottaa. Olen aina ollut enemmän kissaihminen, mutta kesän aikana tajusin koiraihmisten peräänkin jotain. Kain vanhempien koira on iso ja villi. Hän rakastaa rajusti hyppimällä, nuolemalla ja tunkemalla syliin. Hän on koira isolla koolla, hieman liian koira minulle, mutta hänen pyyteetön rakkaus ui sydämeeni ja aloin lämmetä. Kissat ovat kissoja. Rakastan niitä juuri siksi, että ne tekevät mitä haluavat. Unto on enemmän koira kuin kissa ja olemme saaneet rakkautta häneltä enemmän kuin kissalta voi koskaan toivoa. Ilmeisesti olemme tulleet ahneiksi, kun se ei enää tunnu riittävän ja haluamme lisää huomiota ja rakkautta. Keskustelimme, heittelimme ideaa ilmoille ensin vitsillä ja lopulta tosissaan. Tiesimme heti rodunkin. Simo on Shih Tzu. Rotu on minulle ennestään tuttu pitkäkarvaisena ja sen näköisenä rotu ei viehätä minua ollenkaan, mutta turkin ollessa lyhyt, ulkomuoto (pyöreät silmät ja hieman lättänä nassu) tuo mieleen Umpan. Rakastuimme Shih Tzujen habitukseen ja googlettelun jälkeen luonteeseen. Hänen pitäisi olla oikein oiva koira lapsiperheeseen. Kun päätimme, että koira tulee taloon kasvattajalla oli pentuja. Ihastuimme siellä yhteen aivan täysiä ja odotimme kasvattajan päätöstä. Koira päätyi lähtemään Sveitsiin toiselle kasvattajalle. Murruin hetkellisesti täysin. Reaktio yllätti minut suuresti. Olin varmempi päätöksestämme kuin luulinkaan. Shih Tzun kasvattajia tuntuu olevan kovin vähän Suomessa, enkä yrityksistä huolimatta löytänyt tulevia pentueita. Jäimme odottamaan saman kasvattajan pentuja lokakuulle. Silloin syntyi kolme vauvaa, eikä niistä lopulta mikään vapautunut taviksille. Aloin olla toivoton. Vaikka kyse oli muutamista kuukausista, kaipuu oli suuri. Pettymykset tuntuivat suurilta. 7.11 syntyi kaksi pentua. Joulukuun alussa saimme kuulla, että pentu on meidän. Muutaman tunnin kuluttua tilanne muuttui ja meille infottiin, että on sittenkin odotettava päätöstä joulun yli. Eilen lähetin Simolle joulutervehdyksen ja sain vastauksena tuon kuvan ja tekstin ”Hyvää joulun loppuelämän perheelleni!”. Sydän hakkasi, hypin tasajalkaa ja tekstasin takaisin ”OOTKO TOSISSAS?!” Kuulemma. Nyt asian pitäisi olla varma. Mutta uskallan uskoa tähän 85% varmuudella. Simo näyttää Simolta (nimi on ollut valmiina jo tovin). Simo näyttää meidän vauvalta. Olen rakastunut. Olemme rakastuneita. Lapset ovat myös sinnikkäästi odottaneet vauva-uutisia ja aiomme tänään kertoa joululahjojen lomassa asiasta. Toivon todella, että homma menee nyt maaliin asti ja pääsemme opettelemaan uutta arkea tammikuussa. Puhelimessa on jo pitkä hankintalista pennulle. IIIIK! Meitä jännittää, pelottaa ja ihastuttaa. En nukkunut viime yönä juuri yhtään ja vatsassa on perhosia. Puoli vuotta on ollut tunteiden vuoristorataa ja olen tanssinut koirajumalille ahkerasti. Fiilis on uskomaton ja sekava. Uskomme, että selviämme kissan ja koiran yhdistämisestä (muuttamatta Umpan luonnetta). Uskomme, että jaksamme pennun kouluttamisen yhdessä. Uskomme, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Tämä on uuden jännittävän ajanjakson alku. Uuden ystävyyden alku. Koira. En voi uskoa. Meille. Minulle. Kurkin kuvaa jatkuvasti puhelimestani. Saimme maailman parhaan joululahjan.]]>

19

  Nopeasti siitä tuli tapa. Iltaisin heitän piikkimaton sänkyyn, lyllerrän sen päälle, kiroilen piikkien raapimisesta, otan kirjan käteen ja kohta jo silmät alkavat lurpata. Rentoutus on taattu. Shakti-matto on piikkimattojen kuninkaallinen. Se on valmistettu perinteitä kunnioittaen Intiassa, reiluna työnä. Sen piikit ovat pirun teräviä, niin teräviä, että mun hipiä ei kestä niitä ilman paitaa, eivätkä käteni voi kantaa niskatyynyä piikeistä. Se on kuitenkin tärkeä ominaisuus matolle ja piikit ovatkin BPA-vapaita, myös kangas on luomupuuvillaa. Mitäs tästä matolla pötköttelystä sitten on hyötyä? No mitäpä ei!       Piikkimatot olivat hitti muutamia vuosia sitten ja monelta löytyykin varmasti kaapista pölyisenä oma matto. Suosittelen lämmöllä puhaltamaan villakoirat sen päältä pois ja hyppäämään itse tilalle. Piikkimaton käyttö muun muassa tukee vastustuskykyä, vähentää jännitystä sekä stressiä, lisää hyvän olon hormoneja ja kiihdyttää aineenvaihduntaa. Jalka-matolla könöttäminen (mahdotonta ilman sukkia minulle) aktivoi hermopisteitä ja tuo energiaa koko kroppaan sekä rentouttaa. Pääpannan käyttö (niin khuul!) taas vähentää päänsärkyjä, stressiä, mielen ylivilkkautta ja negatiivisia tuntemuksia. Piikit stimuloi kehon akupisteitä ja se taas aktivoi kehon omia tapoja eheyttää erilaisia epätoivottuja tiloja. Hankin viikko sitten kolmannen kerran moottoroidun hierontalaitteen. Siis sellaisen jossa pyörii kankaan alla pallurat ja sitten siinä nökötetään. Myös kolmannen kerran palautin sen kauppaan. Ensimmäinen oli halpisversio, eli aivan susi. Toinen oli vain selälle ja ei toiminut käytännössä ollenkaan. Kolmas oli se mistä olin kaikki nämä vuodet haaveillut. Kun testiajoimme sitä, pidimme siitä. 15 minuuttia meni siinä nököttäessä kuin siivillä ja kylmiäkin väreitä se sai aikaan, kun pallot rullasivat jämähtäneistä kohdista. Mutta olin reippaan viikon makoillut iltaisin Shakti-matollani ja sähköinen viritelmä alkoi tuntua turhalta. Vaikka ne eivät ole täysin vertailukelpoisia keskenään, molemmat kuitenkin laittavat veren kiertämään ja hierontalaite oli ruma. En halua nurkkiini turhakkeita ja jollei hierontalaite ole koko ajan esillä, sitä ei tule käytettyä. Shakti on kaunis ja helppo säilyttää vaatekaapissa. Olin siis jo rakastunut Shaktiin, sen käytöstä oli tosiaan tullut tapa ja tuntui, ettei aika riitä kaikkeen. Hierontalaite ei myöskään mitenkään korvaa oikeaa hierojaa, jolla käyn tasaisin väliajoin. Tajusin sen olevan liian laiha lohtu. Shakti tuli siis jäädäkseen ja unen laatuun se on jo vaikuttanut valtaisasti. Myös oikein tunnen kuinka veri kiertää kehossani ja koska yksi ongelmistani on jännittää hartioita lepotilassakin, Shaktin niskatyyny tulee varmasti tekemään tulevaisuudessa roimasti hyvää keholleni. Mun settiä ja lisätietoa löytyy osoitteesta https://www.shaktiglobal.com]]>

4

Hän tuskaisena minua häpeää, töksäyttelee asioita ennen kuin on ehtinyt ajatella ja jos kaikki ei mene kuten hän on ajatellut, hän töksäyttelee ajattelun jälkeenkin. Hän on suorasanainen poika, joka on paljon muutakin. Eilen hän kuitenkin sanoi minulle (varmasti itse sitä tajuamatta) jotain todella kaunista. Pötköttelimme sängyssä ja revimme laseroidusta tatuoinnistani kuivuneita ihon paloja (kyllä, häntä kiehtoo kaikki ruvet ja outoudet). Hän ajautuu viereeni aina kun Aapo on mennyt nukkumaan. Hän täyttää maaliskuussa kolmetoista, on niin teiniä, niin teiniä, mutta iltaisin mamman kainalo ja rapsutus on parasta maailmassa. Leevi: ”Sä oot kyl aivan erilainen äiti kuin muiden äidit..” Kaisu: ”Niin.. Mä tiedän. Oon tämmönen luova hullu!” L: ”Mut se on just hyvä!” K: ”Niin se onkin ja se johtuu varmaan osittain siitä, että sain sut melko nuorena.” Jäin miettimään tätä keskustelua. Se tuli uniini ja muistui tänään taas mieleeni. En tiedä miksi selittelin hulluuttani nuorena äidiksi tulemisella.. Aloin turhaan etsiä syitä ja perustella luonnettani, sekä tapaani olla lasten kanssa. Olen erilainen ja ylpeä siitä. Olen aina halunnut olla valtavirrasta poikkeava ja varmaankin siksi, että se on minulle luontevaa. Hupsuttelen aivan hirmusti, laulaa hoilotan kotona joka päivä, piereskelen päin naamaa räkättäen, painin, teen sekopäisiä pyllyn sheikkaus -tanssiesityksiä, maalaan tissi-tauluja, kiroilen hitosti, viljelen mustaa huumoria, jahtaan, kaappaan, pyöritän, kieputan, suukotan puhki, kerron kuinka paljon rakastan, röyhtäilen ruokapöydässä, kuljen alasti ja kerron selkeästi rehellisiä vastauksia kysymyksiin ”Miksi sulta tulee verta pimpistä?” ”Mitä tarkoittaa motherfucker?” ”Mitä porno on?” (Okei, jotkut vastaukset eivät aina ole nuoremman korville.) Meillä puhutaan asioista suoraan ja oikeilla termeillä. Oksennan jos joku ei pysty sanomaan PENIS tai MENKAT lapselleen. Täällä kuitenkin asuu myös erittäin jämpti, rajoja asettava aikuinen. Lapset tiedostavat, että en röyhtäile juhlaillallisella, enkä kiroile töissä. Olen leikkimielinen ja hieman hullu mutsi kotona, mutta käytöstapojen perään penään kun ollaan julkisesti liikenteessä. Toki hulluus on geeneissä, joten ulkomaailmassa lapsiltakaan ei voi huippusuoritusta odottaa. Ja onhan heillä tämä minun mallini, toki se on myönnettävä. Minun mallini on kuitenkin sitä muutakin. Yritän tehdä selväksi lapsilleni minun arvot, jotka ovat myös meidän perheen arvoja. En peräänkuuluta matematiikan arvosanoja, vaan arvostan sosiaalisia taitoja, tilannetajua, huumoria ja yrittämistä. Jos teet parhaasi, tuloksella ei ole väliä. Painotan, että kaikille täytyy olla kiltti. Me kunnioitamme toisia olemalla mieluummin puoli tuntia etuajassa, kuin minuutinkin myöhässä. Me olemme kaikki tasa-arvoisia. KAIKKI. Kehun, tsemppaan, kerron olevani ylpeä. Kun itken, kerron miksi. Kun olen huonolla tuulella, selitän että ihmisillä on huonoja päiviä ja moni asia on vaikuttanut mielialaani tänään. Kun raivostun, selitän heti rauhoituttuani miksi ja pyydän anteeksi. Arvostan rehellisyyttä ja luottamusta. Annan lapsilleni yhtä aikaa paljon vastuuta ja lellin heidät piloille. Handlaan arjen, työn ja meillä jää aikaa halimiseen. Meillä ei harrasteta juurikaan, vaan meillä nähdään ystäviä, leikitään ja ollaan vain kotona, rauhassa. Minulle tärkeintä on tuoda lapsille elämään taloudellista turvaa, mutta myös kertoa, että raha ei kasva puissa ja sanoa hyvin usein asioille ei. Opettaa kuluttamista, kierrättämistä, politiikkaa, maailman menoa. Haluan olla äiti jonka luo voi aina tulla ja kertoa mitä sydämellä on. Haluan olla äiti, joka rohkeasti sanoo, että ei tiedä läheskään kaikkea. Haluan olla äiti, joka tekee kuperkeikkoja trampalla ja nauraa täysiä elokuvissa. Olenkin näitä kaikkia. Olen monenlaista ja ennen kaikkea hyvällä tavalla hullu. Haluankin opettaa, että mikä vain on mahdollista, myös virheet. Siitä päästäänkin viimeiseen käskyyn – Anteeksianto, se on hyvä pitää mielessä läpi elämän.]]>

46

Se on varmasti meidän oma vika. Me ei olla viety ravintoloihin, eikä tarjottu erikoisia raaka-aineita. Sain Leevin kun olin 20v ja teimme kotona perinteistä – kotona opittua kotiruokaa. Se saattaa myös olla geeneissä. Itse en syönyt koko kahdeksannen luokan aikana kouluruokaa näkkäriä enempää, enkä hampurilaisravintoloissa moneen vuoteen muuta kuin ranskalaiset. Nyttemmin olenkin ottanut ja isolla kädellä takaisin. Lapseni ovat ronkeleita. Isolla ärrällä. Niin ronkeleita, että oikeasti usein hävettää. He rakastavat noin kolmea eri ruokaa ja eläisivät niillä päivästä toiseen varsin mieluusti. Toki kolmas päivä samaa ruokaa laittaa heidät valittamaan siitäkin. Eilen tuumasin, että teen kasvissosekeittoa vaan pokkana kaikille. Noh. He nuolivat 45 minuutin aikana vähän lusikoita, nyrpistelivät neniään ja kommentoivat, että eivät pidä ruoasta. Jaaha. Tämän vuoksi me käymme lasten kanssa hyvin harvoin ulkona syömässä. Jos kerran jauhelihakastike ja siskonmakkarakeitto on parasta maailmassa, miksi edes yrittäisin. Olen kuitenkin vuosikausia itsepintaisesti yrittänyt saada heitä maistamaan ja nauttimaan ruoasta, kevyesti painostaen ”Et voi sanoa, että et pidä, ellet maista!” ja syytellen ”Joillain ei ole ruokaa ollenkaan!” Lähes tuloksetta. Maistamaan saan toisinaan, välillä oksennusrefleksin kera. Hyväksyin vuosia sitten ronkeliuden ja kun huomasin tulevani kovin vihaiseksi ja pettyneeksi nyrpeistä nenistä, kun olin kokannut ahkerasti – luovutin. Päätin, että kuhan kasvavat, syökööt niitä mistä pitävät. Ulkona syöminen on matkoilla välttämätöntä ja kolmivuotias Aapo söi Mallorcalla aikoinaan viikon verran perunaa ja maitoa. Perusarjessa se ei ole useinkaan välttämätöntä, mutta ronkelinkin mielestä ulkona syömisessä on oma taikansa.  Sen vuoksi meidän irtiotot tapahtuvat Hesburgerin sijaan joskus ihan oikeisiin ravintoloihin. Kun lapset eivät saa suurta nautintoa (vaan pikemminkin ahdistusta) ruoasta, haluamme kehittää oheen muuta ohjelmaa. Tässä vaiheessa kauppakeskukset astuvat kuvaan. Oli aivan pakko napata Itiksen joulukoristeista ja lasikatosta kuva. Ollessani pieni tyttö, kävimme muutaman kerran vuodessa Itiksessä. Kauppakeskuksen valtavat joulukoristeet kuusineen, korkeus ja se, että katto oli lasia – toivat suuren maailman meininkiä kehiin. Meillä taisi siihen aikaan olla Järvenpäässä Seppälä ja Kauppamies. Matka Jäkestä Itikseen kestää autolla noin 35 minuuttia, mutta lapsena se tuntui pitkältä reissulta ja seikkailulta. Sydäntäni lämmitti, kun lapset kikattivat ajaessamme parkkiin pyöreää tötteröä pitkin, talon katolle. Muistan sen olleen hauskinta ja kreiseintä, kun olin pieni! Itis on tosiaan nostalginen paikka minulle, eikä vähiten siitä syystä, että olen myös esiintynyt meidän playback Spice Girls -bändin kanssa (älkää kysykö) tuolla suuren maailman stagella, Itiksen lavalla. Olin Mel B, kera peruukin ja aurinkopuuterin (edelleen – älkää kysykö). Sittemmin on tullut Jumbot, Sellot, Isot Omenat ja Redit – Itis meinaa jäädä sinne nostalgian aalloille. Kilpailu on kuitenkin kovaa ja kauppakeskusten on pakko uusiutua. Me lähdimmekin tsekkaamaan mielenkiintoisen Ravintolamaailman lisäksi Finnkinon uusimman teatterin, kohutun IMAX -salin. The Grinch nauratti niin, että Leevi sanoi elokuvan jälkeen ”Taas sai hävetä!” ja lopussa jopa itketti. Jos olisimme olleet aikuisten kesken, olisin ehdottomasti halunnut testata ennen elokuvaa Oscar´s Barin, joka on ihan teatterin yhteydessä. Mutta lasten kanssa piti pelata varman päälle ja astelimme Vapianoon. Aikuiset saivat joulustressin keskelle oluen ja viinin, lapset maitoa ja limua. Vapianon konsepti on hauska, vaikkakin se voi ruuhkassa olla kaaosmainen. Joitain ruokia odotetaan ja jotkut haetaan myöhemmin. Lasten kanssa kuitenkin aivan passeli ravintola ja vaihtoehtoja on mukavasti, sekä lapsille oma lista. Pastaa, salaattia, risottoa ja pizzaa. Kyllä! Lapseni syö pizzaa! Yhtä makua ainoastaan, eikä kertaakaan vielä kokonaan, mutta tämä taito opittiin viime kesänä Italiassa ja se on tuonut toivoa tähän hulluuden keskelle. Selkeästi siis kannattaa ulkoiluttaa, altistaa ja ehkä se siitä.. Innostuin Itiksestä sen verran, että aion suunnata sinne huomenna jouluostoksille ja Ravintolamaailmasta testiin menee The Lucky Bastard. Vaihtelu virkistää ja vaikka kauppakeskuksien määrää kauhistellaan (minäkin), olen kuitenkin sitä mieltä, että perheenä siellä on mukava liikkua ja usein on etu, että kaikki palvelut löytyy saman katon alta. Kuten kuvasta näkyy, tämä yrittäjä vetelee tän vuoden osalta viimoisia. Nyt tsemppi päälle loppuviikoksi ja jouluaatosta eteenpäin aion ottaa uuteen vuoteen asti helkutin rennosti. Ehkä mä suuntaan välipäivinä Itikseen uudestaan leffaan. Nähdään siellä.   itis.fi]]>

8